MITÄÄN EI UNOHDETA - MITÄÄN EI PUNNITA
Bäckman, Johan. Pronssisoturi. Viron patsaskiistan
tausta ja sisältö. Tarbeinfo, Tallinna. Yliopistopaino, Helsinki 2008.
Neuvostoliiton romahtaminen ei ollut virolaisten
syytä eikä ansiota. Mutta he käyttivät tilaisuuden hyväkseen ja Viro
itsenäistyi uudelleen. Vironkieliset kannattivat varmaan 100-prosenttisesti,
eivätkä venäjäkielisetkään jaloillaan äänestäneet. Kuinka olisivat voineetkaan.
Kuka tahansa Virossa ennen ja jälkeen käynyt kahden päivän turisti on nähnyt
kuinka paljon voimavaroja itsenäistyminen vapautti. Eikä olisi edes tarvinnut
käydä Virossa, virolaiset rupesivat käymään meillä. Veljelläni oli Virosta
saatu tuttava, maanviljelijä Tarton suunnalta. Hän kävi Helsingissä, osteskeli
mikroaaltouuneja ja autonosia. Hänen tarinansa venäläisistä olivat hiuksia
nostattavia. Katariinan Suuren seksuaalitavat olivat klassikkojuttuina
kärjessä. Itä-Viron joet olivat kuulemma niin saastuneita, että koko joki
syttyi palamaan jos heitti tulitikun veteen. Kaikki johtui tietenkin
miehityksestä ja kuuluisasta venäläisestä kansanluonteesta.
Venäjän ja Viron järjestäytyneestä rikollisuudesta
Helsingissä 2006 väitellyt Johan Bäckman, jolla on oikeussosiologian dosentuuri
myös, ja joka on asunut Pietarissa 10 vuotta, on kirjoittanut Viron asioista
merkillisen ja värikkään kirjan. Se sisältää paljon tietoja ja viitteitä -
Bäckmanin oppineisuudesta ei jää epäilystä - mutta vastuu niiden ymmärtämisestä
siirtyy totaalisesti lukijalle. En tiedä miltä tuntuisi Viroa ja sen historiaa
tuntevan kahlata teosta; keskivertolukijan on pysyttävä varpaillaan. Bäckman
kirjoittaa naapurikansan tarinaa kuin selostaisi mitättömän operetin juonta.
Välillä hän kertoo natsiajan julmuuksista, mutta seuraavassa lauseessa vetää
maton altaan ja heittäytyy holtittomiin kärjistyksiin. Haastattelemiaan
poliitikkoja ja tutkijakollegoja hän nimittelee vailla estoja ja maalailee
fantastisesti heidän henkilöään ja motiivejaan. Kirjassa on paksu tendenssi,
mutta mikä? Bäckman on selvästi venäläisyyden ja Putinin hallinnon puolella ja
virolaisuutta ja Viron hallintoa vastaan. Neuvostoliitto-mielinen hän ei tunnu
olevan, mutta korostaa neuvostoarmeijan sotasaavutuksia ja historiallista
voittoa. Ehdottomasti hän on natsismia ja sen sotarikoksia vastaan, mutta toisaalta
seuraa ja kuvailee laajasti uusnatsien aivottomia juhlia Tartossa. Lopulta
jokin pohjimmiltaan hämäräksi jäävä loukkaantuminen tuntuu sanelevan kirjan
perussävyn. "Mitään ei unohdeta" on kirjan motto. Joukkomurhat ja
kirjoittajan oma mielikuvamaailma, poliitikkojen lausunnot ja kapakkapuheet
painavat kaikki yhtä paljon, koska mitään ei yritetäkään punnita. Kysymyksessä
ei lopulta ole ehjän uskottavan tulkinnan muodostaminen eikä vakava
vaikutusyritys, ei ainakaan määrätietoinen yritys.
Silti kirjan rakenne on selkeä, vaikka sitä ei
sisällysluettelosta eikä lukujen otsikoista näekään. Kulku käy pronssipatsaalta
Viron ja Suomen natsiaikaan ja takaisin nykypäivään. Aluksi (s. 6-47) kuvataan
itse Pronssiyötä, patsaan siirtoa ja seuranneita mellakoita. Tai paremminkin
kirjoittaja, välillä patsaaseen palaillen, assosioi maan ja taivaan välillä.
Tylsäksi tekstiä ei voi väittää, ja mielenkiintoisia yksityiskohtia ja tietoja
eri tahojen toimista vilisee. Seuraavaksi (48-155) tulee kirjan pisin luku,
otsikolla Judenfrei. Nimi viittaa Wannseen konferenssiin, jossa luetteloitiin
juutalaisten määrää eri Euroopan maissa ja todettiin Viro "juutalaisista
vapaaksi". Pääteema Bäckmanilla on virolaisten natsien saksalaisetkin
yllättänyt vapaaehtoisuus etnisissä ja poliittisissa vainoissa. Mutta myös
suomalaisten toimet Itä-Karjalassa ja sivistyneistömme tunnetusti laaja
natsimielisyys ovat todistusteemana. Onko tässä mitään uutta? Suomen
natsimenneisyys on todistettu ja analysoitu aikaisemminkin perusteellisesti, ja
Daniel Goldhagenin kirjan jälkeen suuri yleisö on tiennyt myös Baltian
tapahtumista. Luvussa Marttyyrit (156-237) halutaan osoittaa Viron
natsimielisten yhteydet suomalaisiin aatetovereihin. Tässäkin luvussa on paljon
vanhaa tuttua, jonkin verran uutta, paljon jännittävää sälää, melko lailla
fantasiaa. Koko ajan Bäckman jakaa historioitsijoita vuohiin ja lampaisiin.
Krossin vaimo palveli natseja... Kross katkeroitui... tästä Kross ei puhu
mitään... Niin hyviä kuin pahojakin tutkijoita siteerataan kymmenittäin. Hyvät
ovat niitä jotka ovat osoittaneet virolaisten ja suomalaisten rikoksia.
Luvuissa Pogromi, Voitto ja Riigikogussa (238-297) siirrytään taas enimmäkseen
nykypäivään ja Viron virolaisten ja venäläisten konfliktiin. Kuten koko ajan,
Bäckmanin parhainta antia ovat hänen laajat siteerauksensa ja haastattelunsa.
Lukija saa paljon tietoa, jos pitää päänsä kylmänä eikä anna Bäckmanin ikiomien
vinksahdusten sekoittaa ajatustaan.
Parhaiten Bäckmanin kirjan raison d'être paljastuu
luvun Naamiaiset (298-343) alussa. Bäckman vierailee Tampereen yliopiston
Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen seminaarissa. Siellä tuntuu korostuneen
postmoderni historiannäkemys, kun on yritetty ymmärtää patsaskiistaa. Tilaisuus
saa Bäckmanin pois tolaltaan. Hän nimittää raportissaan yhtä alustajaa
"Elvikseksi", toinen on "Prahan teurastaja Heydrich".
Tilaisuuden jälkeen Bäckman vielä keskustelee "erään punapartaisen
suomalaisen" kanssa. Vihdoin Bäckman hermostuu, kun tämä ei halua myöntää
juutalaisia lapsia ammutun joukkohautoihin Virossa natsiaikana. Bäckmanilla on
kirjassaan nimiluettelo Pärnussa ammutuista lapsista (s. 50). - On helppo uskoa
että limittäiset tulkinnat ja pienet kertomukset ja näkökulmien suhteellisuuden
korostaminen ovat tuossakin Tampereen seminaarissa toimineet sumuverhona.
Postmodernismi on historiatieteessä vahingollisempaa kuin filosofiassa.
Filosofille tiedon ja tiedon kohteen välinen suhde on eräs peruskysymys, hänen
luonnollisen mielenkiintonsa esine. Historian tutkijan taas tulisi olla
lähempänä tositapahtumia, tutkimansa ajan lähteitä, ja keskittyä niiden
varmistamiseen. Hänellä postmodernismin kriittisestä asenteesta suuria
kertomuksia vastaan tulee helposti pelkkää leikittelyä. Puheella halutaan saada
aikaan lisää puhetta, siirtää huomio itse asiasta puheen eri näkökulmiin ja
painotuksiin. Eikö nuori historian tutkija vuonna 2008 uskalla katsoa
joukkomurhaa tai edes rumia kansallistunteita? Täytyykö hänen keskittyä
tulkintojen tasoihin ja vivahteisiin? Tätä vastaan Bäckmanin raivo suuntautuu.
Mutta mitä hyödyttää heittää yhden hämäyskerroksen päälle vielä toinen, kuten
Bäckman tekee tajunnanvirrallaan?
Loppuosassa kirjaansa Bäckman vie meidät tapaamaan
mm. suomalaista uusnatsia, jolle Viro itsenäistymisen rajuissa vaiheissa
erehdyksessä myönsi korkean kunniamerkin ja kansalaisuutensa. Lakimies,
sotahistorian tutkija, kääntäjä ja toimittaja Risto Teinonen maksoi
julkaisemalla uusintapainoksena sodanaikaista propagandaa Hitlerin puolesta -
Adolf Hitler ja lapset - Adolf Hitler vapauttaja - sekä järjestämällä
natsijuhlia lippuineen ja käsivarsinauhoineen. Venäjän tv-kanavat saivat
materiaalia iskulauseen "virolaiset ovat fasisteja" taakse. Vakavaa
asiaa tässä loppujaksossa taas on "ortodoksinunnaa muistuttavan"
moskovalaisen historian professorin Jelena Senjavskajan (330-338) pitkä
haastattelu; samoin 90-vuotiaan Neuvostoliiton sankarin Arnold Meren,
presidentti Lennart Meren serkun, historiannäkemys. Senjavskajalle Bäckman
esittää olennaisia kysymyksiä, eikä pelkästään komppaa tämän venäläisiä
näkökantoja.
Sen sijaan keskustellessaan Toompean mäellä Viron
entisen ulkoministerin Kristiina Ojulandin kanssa (287-297) Bäckman joutuu
kauhun valtaan, taas. "Rouvalla on vaaleanharmaa suden katse."
"Minua vastapäätä istuva sinisilmäinen hahmo ei ole Kristiina Ojuland,
vaan Eva Braun!" Silti Bäckman saa
olennaisen esille. Ojuland kertoo hänelle yksinkertaisesti miten patsaalla
pidetyt mielenosoitukset muuttuivat agressiivisiksi vuonna 2006. Sitä ennen
patsaalle oli vain rauhallisesti laskettu kukkia. Ojuland sanoo - tämä on jo
sensaatio: "Olen ehdottoman vakuuttunut, että meidän on suljettava
venäjänkieliset koulut. Me asumme Virossa. Meillä on yksi kieli ja
koulutusjärjestelmä sekä yhdenlainen historia, jota pitää opettaa." Hän
kertoo historianopetuksesta venäjäkielisissä kouluissa. Perustavin kysymys on
siinä että venäläiset vanhemmat sanovat lapsilleen opettajan valehtelevan kun
tämä puhuu miehityksestä. Toisen osapuolen olisi siis hyväksyttävä sana
miehitys ja se että miehitys oli paha asia ja virolaiset kärsivät siitä.
Ojuland tosin myöntää että olisi "hyvin vaikeata" aloittaa heti
vironkielinen opetus Narvassa, Sillamäessä ja Kohtla-Järvellä. Mutta siihen
olisi pyrittävä; "koulutusjärjestelmämme on 50 vuotta ajasta
jäljessä". (S. 290-291.) Ikään kuin tässä virolaisen huippupoliitikon
avomielisessä haastattelussa ei olisi tarpeeksi, Bäckman rupeaa vielä
asiattomasti fantisoimaan "Kristiinan" lapsuuden traumoista. Sääli.
Asiaakin olisi; juuri luimme lehdistä että 90 Tallinnassa ja Itä-Virumaalla
työskentelevää venäjänkielistä opettajaa on passitettu kielikokeeseen. Samoin
poliiisien viron taito on puutteellista. Kielivaikeuksien takia paikkansa on
menettänyt tosin vain neljä virkamiestä. (STT 14. 10.)
Kirjansa julkistamistilaisuudessa Helsingissä 30.
9. Bäckman sanoi että Virossa ei sorreta kaikkia venäläisiä, vaan juuri niitä
jotka eivät hyväksy Viron kansallisvaltion aatetta. Kirjan virolainen
kustantaja Vladimir Iljistshin, joka on myös Venäjän kirjailijaliiton
pääsihteeri, sekä toiminut APN:n palveluksessa Helsingissä 3 vuotta, oli
maltillisempi. Hänen mielestään ristiriita on lähinnä sosiaalinen.
Ei-vironkielisen miehen odotettavissa oleva elinaika on Virossa 6 vuotta
lyhyempi kuin virolaisen. Toisinajattelijan on Virossa paha asua; siellä
vallitsee täysi stagnaatio. Patsaan siirto kertoi pelottavasta apokalyptisesta
mielentilasta. Bäckman nokitti tähänkin: tilanne on "kuin 1937
Neuvostoliitossa", siis Stalinin henkilövainojen pahimpaan aikaan. Kaikkia
syytetään Venäjän vakoojiksi, parjataan, erotetaan työpaikoilta.
Lähes maagiseksi Bäckmanin ajattelu vajoaa kun
kysymyksessä on hänen nähdäkseen "Suomen todellinen hallitsija" Eljas
Erkko ja "hänen lehtensä". Tunnetusti tuo liikaa toimitettu
naisasialehti herättää katkeria tunteita laajoissa taiteilija- sekä kirjoittajajoukoissa,
jotka eivät sen palstoille sovi. Mutta Bäckman menettää uskottavuutensa
tässäkin laukomalla hillittömyyksiä. Paasikivi oli kutsunut talvisotaa Erkon
sodaksi. Se ei riitä Bäckmanille; hänen on pantava paremmaksi. "Tallinnan
lähetystösihteerinä 1924 Erkko laittoi alulle Leningradin piirityksen."
"Ilman Erkkoa ei olisi ollut toista maailmansotaakaan." Kaiken päälle
"Erkko on jatkanut sotaansa kuolemansa jälkeenkin." (s. 155) On tässä
eletty käsityksessä että toisessa maailmansodassa oli aika paljon
intressiryhmiä ja toimijoita. Tekisi mieli heittää kädestään kirja jossa
väitetään kaikkea yhden miehen syyksi, oli hän sitten kuinka huono
ulkoministeri ja kuinka venäläisvastainen tahansa. Jos on kysymys
jonkinlaisesta pilasta tai tyylikeinosta, lyönti osuu Bäckmanin omaan nilkkaan.
Kummallisuudet jatkuvat paljastuksella että Hitlerin puoliksi poltettu ruumis
haudattiin vaimoineen koirineen ja kaivettiin ylös viiteen kertaan jo vuoteen
1946 mennessä. Vihdoin 1970 se ilmeisesti (tässä Bäckman on epäselvä) lopulta
poltettiin ja "tuhka vedettiin vessasta alas" Magdeburgissa (s. 158).
Patsaskiistan räjähdysvoima perustui kaikkien
osapuolten oikeassa olemiseen yhtä aikaa - eikä tämän sanominen ole
totuusrelativismia, vaan todellisten ristiriitaisten intressien tunnustamista.
Viron valtiojohdon toiminta on ymmärrettävää. Mielenosoitukset patsaalla aivan
parlamentin silmien alla olivat sietämättömiä. Kuinka globalisaatioon ja Natoon
ja dynaamiseen kapitalismiin suuntautuva pieni valtio voisi sietää fasistit-huutoja,
Venäjä Venäjä -huutoja, Neuvostoliitto-huutoja ja sirpin ja vasaran heiluttelua
valtakeskustaan häiritsemässä. Taiteellisesti korkeatasoinen veistos, jonka
taustana kuitenkin oli monumentaalinen "egyptiläistyyppinen
hautakammio", oli omiaan nostamaan kaikki erimielisyydet ja kaunat
pintaan, niiden ilmi tuomisen esteiden poistuttua. Olisiko pitänyt kysyä lupa
muistomerkin siirtoon haudattujen omaisilta? Sitä ei olisi varmaankaan tullut.
Venäläiset olivat myös oikeassa. Neuvostoarmeija
menetti tiettävästi 200.000 miestä edetessään Moskovasta Berliiniin. Osa heistä
kaatui myös Leningradin ja Tallinnan välillä. Mitä väärää on heidän
muistamisessaan? Jos muiston viettoon sisältyi viime vuosina nykypäivän
sosiaalista katkeruutta, se ei ole kaatuneiden vika. Kuilua ei ole osattu
silloittaa. Halua puuttuu molemmilta osapuolilta.
Lopulta myös Viron kansa on oikeassa. Mitä oikeutta
mielenosoittajilla oli kieltää heitä puhumasta viroa muistomerkillä? On
surkeata, että kiista näyttää keskittyvän miehitys-sanan ympärille. Saksalaiset
ajettiin pois Baltiasta. Siinä yhteydessä neuvostoarmeija jäi myös Viroon. Sen
pysyminen Virossa perestroikaan asti liittyi kylmään sotaan ja sen tunnettuihin
asetelmiin. Alun perin voimapoliittinen ratkaisu muuttui vähitellen tarpeettomaksi
miehitykseksi. Miksi kiistellään liittyikö Viro vapaaehtoisesti vai
miehitettiinkö se? Kreml ei ole kihlakunnanoikeus, eikä ollut Natsi-Saksakaan,
eikä kylmän sodan Nato. Eikä tämän päivän Nato. Sanojen saivartelu on
epärehellistä.
Kirjansa lopulla, kirjan joka kannattaa
ehdottomasti lukea ja jota pitää koko ajan epäillä, Bäckman tarttuu vielä
Estonia-laivan onnettomuuteen. Kumma että Bäckman, joka kaiken tietää, ei ole
kuullut Estonian uppoamisen todellista syytä: erään jäähdytetyn rekan kontissa
kuljetettiin Elviksen syväjäädytettyä ruumista. Tämän tiedon paljasti minulle
Helsingin taiteilijapiireissä liikkuva syväkurkku.