sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

MITÄÄN EI UNOHDETA analyysi Johan Bäckmanista


Syksyllä 2008 Johan Bäckman julkaisi kirjansa Viron patsaskiistasta. Olin tuolloin apulaisena Vapaa-ajattelijain liiton toimistossa Neljännellä linjalla. Liiton silloinen puheenjohtaja ja Humanisti-lehden päätoimittaja Jussi K. Niemelä pyysi minua arvioimaan kirjan. Koska kirjan sisältämä monimutkainen tositietojen ja propagandan seos on edelleenkin ja aina ajankohtaista, tuon tekstini nyt tässäkin esille. Alun perin se on siis julkaistu Humanisti-lehdessä n:o 3/2008. Kuvituksena myös Kukruniksyt-ryhmän neuvostoliittolainen juliste vuodelta 1943, jolloin Stalingradin taistelu oli helmikuussa ratkennut.




MITÄÄN EI UNOHDETA - MITÄÄN EI PUNNITA


Bäckman, Johan. Pronssisoturi. Viron patsaskiistan tausta ja sisältö. Tarbeinfo, Tallinna. Yliopistopaino, Helsinki 2008.

Neuvostoliiton romahtaminen ei ollut virolaisten syytä eikä ansiota. Mutta he käyttivät tilaisuuden hyväkseen ja Viro itsenäistyi uudelleen. Vironkieliset kannattivat varmaan 100-prosenttisesti, eivätkä venäjäkielisetkään jaloillaan äänestäneet. Kuinka olisivat voineetkaan. Kuka tahansa Virossa ennen ja jälkeen käynyt kahden päivän turisti on nähnyt kuinka paljon voimavaroja itsenäistyminen vapautti. Eikä olisi edes tarvinnut käydä Virossa, virolaiset rupesivat käymään meillä. Veljelläni oli Virosta saatu tuttava, maanviljelijä Tarton suunnalta. Hän kävi Helsingissä, osteskeli mikroaaltouuneja ja autonosia. Hänen tarinansa venäläisistä olivat hiuksia nostattavia. Katariinan Suuren seksuaalitavat olivat klassikkojuttuina kärjessä. Itä-Viron joet olivat kuulemma niin saastuneita, että koko joki syttyi palamaan jos heitti tulitikun veteen. Kaikki johtui tietenkin miehityksestä ja kuuluisasta venäläisestä kansanluonteesta.

Venäjän ja Viron järjestäytyneestä rikollisuudesta Helsingissä 2006 väitellyt Johan Bäckman, jolla on oikeussosiologian dosentuuri myös, ja joka on asunut Pietarissa 10 vuotta, on kirjoittanut Viron asioista merkillisen ja värikkään kirjan. Se sisältää paljon tietoja ja viitteitä - Bäckmanin oppineisuudesta ei jää epäilystä - mutta vastuu niiden ymmärtämisestä siirtyy totaalisesti lukijalle. En tiedä miltä tuntuisi Viroa ja sen historiaa tuntevan kahlata teosta; keskivertolukijan on pysyttävä varpaillaan. Bäckman kirjoittaa naapurikansan tarinaa kuin selostaisi mitättömän operetin juonta. Välillä hän kertoo natsiajan julmuuksista, mutta seuraavassa lauseessa vetää maton altaan ja heittäytyy holtittomiin kärjistyksiin. Haastattelemiaan poliitikkoja ja tutkijakollegoja hän nimittelee vailla estoja ja maalailee fantastisesti heidän henkilöään ja motiivejaan. Kirjassa on paksu tendenssi, mutta mikä? Bäckman on selvästi venäläisyyden ja Putinin hallinnon puolella ja virolaisuutta ja Viron hallintoa vastaan. Neuvostoliitto-mielinen hän ei tunnu olevan, mutta korostaa neuvostoarmeijan sotasaavutuksia ja historiallista voittoa. Ehdottomasti hän on natsismia ja sen sotarikoksia vastaan, mutta toisaalta seuraa ja kuvailee laajasti uusnatsien aivottomia juhlia Tartossa. Lopulta jokin pohjimmiltaan hämäräksi jäävä loukkaantuminen tuntuu sanelevan kirjan perussävyn. "Mitään ei unohdeta" on kirjan motto. Joukkomurhat ja kirjoittajan oma mielikuvamaailma, poliitikkojen lausunnot ja kapakkapuheet painavat kaikki yhtä paljon, koska mitään ei yritetäkään punnita. Kysymyksessä ei lopulta ole ehjän uskottavan tulkinnan muodostaminen eikä vakava vaikutusyritys, ei ainakaan määrätietoinen yritys.

Silti kirjan rakenne on selkeä, vaikka sitä ei sisällysluettelosta eikä lukujen otsikoista näekään. Kulku käy pronssipatsaalta Viron ja Suomen natsiaikaan ja takaisin nykypäivään. Aluksi (s. 6-47) kuvataan itse Pronssiyötä, patsaan siirtoa ja seuranneita mellakoita. Tai paremminkin kirjoittaja, välillä patsaaseen palaillen, assosioi maan ja taivaan välillä. Tylsäksi tekstiä ei voi väittää, ja mielenkiintoisia yksityiskohtia ja tietoja eri tahojen toimista vilisee. Seuraavaksi (48-155) tulee kirjan pisin luku, otsikolla Judenfrei. Nimi viittaa Wannseen konferenssiin, jossa luetteloitiin juutalaisten määrää eri Euroopan maissa ja todettiin Viro "juutalaisista vapaaksi". Pääteema Bäckmanilla on virolaisten natsien saksalaisetkin yllättänyt vapaaehtoisuus etnisissä ja poliittisissa vainoissa. Mutta myös suomalaisten toimet Itä-Karjalassa ja sivistyneistömme tunnetusti laaja natsimielisyys ovat todistusteemana. Onko tässä mitään uutta? Suomen natsimenneisyys on todistettu ja analysoitu aikaisemminkin perusteellisesti, ja Daniel Goldhagenin kirjan jälkeen suuri yleisö on tiennyt myös Baltian tapahtumista. Luvussa Marttyyrit (156-237) halutaan osoittaa Viron natsimielisten yhteydet suomalaisiin aatetovereihin. Tässäkin luvussa on paljon vanhaa tuttua, jonkin verran uutta, paljon jännittävää sälää, melko lailla fantasiaa. Koko ajan Bäckman jakaa historioitsijoita vuohiin ja lampaisiin. Krossin vaimo palveli natseja... Kross katkeroitui... tästä Kross ei puhu mitään... Niin hyviä kuin pahojakin tutkijoita siteerataan kymmenittäin. Hyvät ovat niitä jotka ovat osoittaneet virolaisten ja suomalaisten rikoksia. Luvuissa Pogromi, Voitto ja Riigikogussa (238-297) siirrytään taas enimmäkseen nykypäivään ja Viron virolaisten ja venäläisten konfliktiin. Kuten koko ajan, Bäckmanin parhainta antia ovat hänen laajat siteerauksensa ja haastattelunsa. Lukija saa paljon tietoa, jos pitää päänsä kylmänä eikä anna Bäckmanin ikiomien vinksahdusten sekoittaa ajatustaan.

Parhaiten Bäckmanin kirjan raison d'être paljastuu luvun Naamiaiset (298-343) alussa. Bäckman vierailee Tampereen yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen seminaarissa. Siellä tuntuu korostuneen postmoderni historiannäkemys, kun on yritetty ymmärtää patsaskiistaa. Tilaisuus saa Bäckmanin pois tolaltaan. Hän nimittää raportissaan yhtä alustajaa "Elvikseksi", toinen on "Prahan teurastaja Heydrich". Tilaisuuden jälkeen Bäckman vielä keskustelee "erään punapartaisen suomalaisen" kanssa. Vihdoin Bäckman hermostuu, kun tämä ei halua myöntää juutalaisia lapsia ammutun joukkohautoihin Virossa natsiaikana. Bäckmanilla on kirjassaan nimiluettelo Pärnussa ammutuista lapsista (s. 50). - On helppo uskoa että limittäiset tulkinnat ja pienet kertomukset ja näkökulmien suhteellisuuden korostaminen ovat tuossakin Tampereen seminaarissa toimineet sumuverhona. Postmodernismi on historiatieteessä vahingollisempaa kuin filosofiassa. Filosofille tiedon ja tiedon kohteen välinen suhde on eräs peruskysymys, hänen luonnollisen mielenkiintonsa esine. Historian tutkijan taas tulisi olla lähempänä tositapahtumia, tutkimansa ajan lähteitä, ja keskittyä niiden varmistamiseen. Hänellä postmodernismin kriittisestä asenteesta suuria kertomuksia vastaan tulee helposti pelkkää leikittelyä. Puheella halutaan saada aikaan lisää puhetta, siirtää huomio itse asiasta puheen eri näkökulmiin ja painotuksiin. Eikö nuori historian tutkija vuonna 2008 uskalla katsoa joukkomurhaa tai edes rumia kansallistunteita? Täytyykö hänen keskittyä tulkintojen tasoihin ja vivahteisiin? Tätä vastaan Bäckmanin raivo suuntautuu. Mutta mitä hyödyttää heittää yhden hämäyskerroksen päälle vielä toinen, kuten Bäckman tekee tajunnanvirrallaan?

Loppuosassa kirjaansa Bäckman vie meidät tapaamaan mm. suomalaista uusnatsia, jolle Viro itsenäistymisen rajuissa vaiheissa erehdyksessä myönsi korkean kunniamerkin ja kansalaisuutensa. Lakimies, sotahistorian tutkija, kääntäjä ja toimittaja Risto Teinonen maksoi julkaisemalla uusintapainoksena sodanaikaista propagandaa Hitlerin puolesta - Adolf Hitler ja lapset - Adolf Hitler vapauttaja - sekä järjestämällä natsijuhlia lippuineen ja käsivarsinauhoineen. Venäjän tv-kanavat saivat materiaalia iskulauseen "virolaiset ovat fasisteja" taakse. Vakavaa asiaa tässä loppujaksossa taas on "ortodoksinunnaa muistuttavan" moskovalaisen historian professorin Jelena Senjavskajan (330-338) pitkä haastattelu; samoin 90-vuotiaan Neuvostoliiton sankarin Arnold Meren, presidentti Lennart Meren serkun, historiannäkemys. Senjavskajalle Bäckman esittää olennaisia kysymyksiä, eikä pelkästään komppaa tämän venäläisiä näkökantoja.

Sen sijaan keskustellessaan Toompean mäellä Viron entisen ulkoministerin Kristiina Ojulandin kanssa (287-297) Bäckman joutuu kauhun valtaan, taas. "Rouvalla on vaaleanharmaa suden katse." "Minua vastapäätä istuva sinisilmäinen hahmo ei ole Kristiina Ojuland, vaan Eva Braun!"  Silti Bäckman saa olennaisen esille. Ojuland kertoo hänelle yksinkertaisesti miten patsaalla pidetyt mielenosoitukset muuttuivat agressiivisiksi vuonna 2006. Sitä ennen patsaalle oli vain rauhallisesti laskettu kukkia. Ojuland sanoo - tämä on jo sensaatio: "Olen ehdottoman vakuuttunut, että meidän on suljettava venäjänkieliset koulut. Me asumme Virossa. Meillä on yksi kieli ja koulutusjärjestelmä sekä yhdenlainen historia, jota pitää opettaa." Hän kertoo historianopetuksesta venäjäkielisissä kouluissa. Perustavin kysymys on siinä että venäläiset vanhemmat sanovat lapsilleen opettajan valehtelevan kun tämä puhuu miehityksestä. Toisen osapuolen olisi siis hyväksyttävä sana miehitys ja se että miehitys oli paha asia ja virolaiset kärsivät siitä. Ojuland tosin myöntää että olisi "hyvin vaikeata" aloittaa heti vironkielinen opetus Narvassa, Sillamäessä ja Kohtla-Järvellä. Mutta siihen olisi pyrittävä; "koulutusjärjestelmämme on 50 vuotta ajasta jäljessä". (S. 290-291.) Ikään kuin tässä virolaisen huippupoliitikon avomielisessä haastattelussa ei olisi tarpeeksi, Bäckman rupeaa vielä asiattomasti fantisoimaan "Kristiinan" lapsuuden traumoista. Sääli. Asiaakin olisi; juuri luimme lehdistä että 90 Tallinnassa ja Itä-Virumaalla työskentelevää venäjänkielistä opettajaa on passitettu kielikokeeseen. Samoin poliiisien viron taito on puutteellista. Kielivaikeuksien takia paikkansa on menettänyt tosin vain neljä virkamiestä. (STT 14. 10.)

Kirjansa julkistamistilaisuudessa Helsingissä 30. 9. Bäckman sanoi että Virossa ei sorreta kaikkia venäläisiä, vaan juuri niitä jotka eivät hyväksy Viron kansallisvaltion aatetta. Kirjan virolainen kustantaja Vladimir Iljistshin, joka on myös Venäjän kirjailijaliiton pääsihteeri, sekä toiminut APN:n palveluksessa Helsingissä 3 vuotta, oli maltillisempi. Hänen mielestään ristiriita on lähinnä sosiaalinen. Ei-vironkielisen miehen odotettavissa oleva elinaika on Virossa 6 vuotta lyhyempi kuin virolaisen. Toisinajattelijan on Virossa paha asua; siellä vallitsee täysi stagnaatio. Patsaan siirto kertoi pelottavasta apokalyptisesta mielentilasta. Bäckman nokitti tähänkin: tilanne on "kuin 1937 Neuvostoliitossa", siis Stalinin henkilövainojen pahimpaan aikaan. Kaikkia syytetään Venäjän vakoojiksi, parjataan, erotetaan työpaikoilta.

Lähes maagiseksi Bäckmanin ajattelu vajoaa kun kysymyksessä on hänen nähdäkseen "Suomen todellinen hallitsija" Eljas Erkko ja "hänen lehtensä". Tunnetusti tuo liikaa toimitettu naisasialehti herättää katkeria tunteita laajoissa taiteilija- sekä kirjoittajajoukoissa, jotka eivät sen palstoille sovi. Mutta Bäckman menettää uskottavuutensa tässäkin laukomalla hillittömyyksiä. Paasikivi oli kutsunut talvisotaa Erkon sodaksi. Se ei riitä Bäckmanille; hänen on pantava paremmaksi. "Tallinnan lähetystösihteerinä 1924 Erkko laittoi alulle Leningradin piirityksen." "Ilman Erkkoa ei olisi ollut toista maailmansotaakaan." Kaiken päälle "Erkko on jatkanut sotaansa kuolemansa jälkeenkin." (s. 155) On tässä eletty käsityksessä että toisessa maailmansodassa oli aika paljon intressiryhmiä ja toimijoita. Tekisi mieli heittää kädestään kirja jossa väitetään kaikkea yhden miehen syyksi, oli hän sitten kuinka huono ulkoministeri ja kuinka venäläisvastainen tahansa. Jos on kysymys jonkinlaisesta pilasta tai tyylikeinosta, lyönti osuu Bäckmanin omaan nilkkaan. Kummallisuudet jatkuvat paljastuksella että Hitlerin puoliksi poltettu ruumis haudattiin vaimoineen koirineen ja kaivettiin ylös viiteen kertaan jo vuoteen 1946 mennessä. Vihdoin 1970 se ilmeisesti (tässä Bäckman on epäselvä) lopulta poltettiin ja "tuhka vedettiin vessasta alas" Magdeburgissa (s. 158).

Patsaskiistan räjähdysvoima perustui kaikkien osapuolten oikeassa olemiseen yhtä aikaa - eikä tämän sanominen ole totuusrelativismia, vaan todellisten ristiriitaisten intressien tunnustamista. Viron valtiojohdon toiminta on ymmärrettävää. Mielenosoitukset patsaalla aivan parlamentin silmien alla olivat sietämättömiä. Kuinka globalisaatioon ja Natoon ja dynaamiseen kapitalismiin suuntautuva pieni valtio voisi sietää fasistit-huutoja, Venäjä Venäjä -huutoja, Neuvostoliitto-huutoja ja sirpin ja vasaran heiluttelua valtakeskustaan häiritsemässä. Taiteellisesti korkeatasoinen veistos, jonka taustana kuitenkin oli monumentaalinen "egyptiläistyyppinen hautakammio", oli omiaan nostamaan kaikki erimielisyydet ja kaunat pintaan, niiden ilmi tuomisen esteiden poistuttua. Olisiko pitänyt kysyä lupa muistomerkin siirtoon haudattujen omaisilta? Sitä ei olisi varmaankaan tullut.

Venäläiset olivat myös oikeassa. Neuvostoarmeija menetti tiettävästi 200.000 miestä edetessään Moskovasta Berliiniin. Osa heistä kaatui myös Leningradin ja Tallinnan välillä. Mitä väärää on heidän muistamisessaan? Jos muiston viettoon sisältyi viime vuosina nykypäivän sosiaalista katkeruutta, se ei ole kaatuneiden vika. Kuilua ei ole osattu silloittaa. Halua puuttuu molemmilta osapuolilta.



Lopulta myös Viron kansa on oikeassa. Mitä oikeutta mielenosoittajilla oli kieltää heitä puhumasta viroa muistomerkillä? On surkeata, että kiista näyttää keskittyvän miehitys-sanan ympärille. Saksalaiset ajettiin pois Baltiasta. Siinä yhteydessä neuvostoarmeija jäi myös Viroon. Sen pysyminen Virossa perestroikaan asti liittyi kylmään sotaan ja sen tunnettuihin asetelmiin. Alun perin voimapoliittinen ratkaisu muuttui vähitellen tarpeettomaksi miehitykseksi. Miksi kiistellään liittyikö Viro vapaaehtoisesti vai miehitettiinkö se? Kreml ei ole kihlakunnanoikeus, eikä ollut Natsi-Saksakaan, eikä kylmän sodan Nato. Eikä tämän päivän Nato. Sanojen saivartelu on epärehellistä.

Kirjansa lopulla, kirjan joka kannattaa ehdottomasti lukea ja jota pitää koko ajan epäillä, Bäckman tarttuu vielä Estonia-laivan onnettomuuteen. Kumma että Bäckman, joka kaiken tietää, ei ole kuullut Estonian uppoamisen todellista syytä: erään jäähdytetyn rekan kontissa kuljetettiin Elviksen syväjäädytettyä ruumista. Tämän tiedon paljasti minulle Helsingin taiteilijapiireissä liikkuva syväkurkku.


torstai 12. maaliskuuta 2015

KAPITALISMIN MYRSKYNSILMÄ Kruunuvuoren tarkastelua


Nuoruuteen kuuluu että lapsuuden jännittäviltä tuntuneet ympäristöt menettävät taianomaisuutensa. Metsä jossa kuviteltiin rosvojen pitävän piilopaikkaansa, juhlivan naistensa ja liittolaistensa kanssa, jää murrosiässä unohduksiin. Nuori aikuinen hymähtää kulkiessaan sen ohi: pieni vesakon tuhrua työntävä tiheikkö kerrostaloalueen laidassa. Mutta vanhus saattaa löytää sen uudelleen. Istuu tutulla kivellä ja rakentaa elämäänsä taaksepäin vielä lapsuuden muistikuvistakin. Näkee mielessään omat vanhempansa ja ehkä ymmärtää heitä, myöhemmin saavuttamansa tiedon kautta. Pohtii miten on itse tullut maailmaan. Ja ehkä huomaa kuluneen elämänsä logiikan ja suree sitä.

Näin on ollut tähän asti monilla onnekkailla, jotka ovat kyenneet konkreettisesti palaamaan juurilleen. Mutta nykyhetken suurkaupunkilaiselta on ryöstetty mahdollisuus persoonan eheytymiseen täten - maahan, miljööseen ja tuulen tuoksuun pohjaavalla tavalla. Kaupunkien heltymätön uusrakentaminen räjäyttää hänen vanhat ympäristönsä tuntemattomiksi.

Muutamien keskipolven esteetikkojen pohdinnat johtivat retkikuntaan, jonka matkaa kuvaan tässä. Mukaan tulivat joutomaantieteen dosentti, taiteilija Jussi Kivi, transsendentaaliradiestesian sekä satunnaismerkitysten teorian amanuenssi Jaakko Pietiläinen ja höyrypäätoimittaja, filosofian maisteri Erkki Haapaniemi, tämän kirjoittaja. Matkasuuntaa ei tarvinnut kauan etsiä. Helsingin Laajasalossa sijaitseva Kruunuvuori huvilanraunioineen ja Kruunuvuoren lampineen sekä purettu öljysatama vuoren vieressä tarjosivat ilmeisen kohteen. Raunioiksi sortuneet huvilat ovat pääosin 1800-luvulta. Öljysatama on purettu viime vuosina. Nykyinen huvila- ja omakotiasutus on syntynyt vuoren taakse (mereltä katsoen) 1900-luvulla. Öljysatama sijaitsi nykyasutuksen ja meren välissä.

Tarkempia historiatietoja etsiville sopii lähtökohdaksi esim.

www.uuttahelsinkia.fi

Tämä on tosin Helsingin kaupungin propagandasivu. Mutta historiaosuus on tehty kiistämättömän hienosti. Saman tien esitetään miten kaupunki aikoo vanhan luontomiljöön hävittää. Kauhun huippu on havainnepiirros Haakoninlahden pohjukkaan aiotuista terassitalomassoista.

Laajasalolaisten omalla sivustolla

www.laajasalo.net

esitellään mm. Siili-palkinto kaupungin suunnittelulaitoksille siitä kuinka ne eivät kuuntele ketään, eivät ainakaan asukkaita.

Tunnelmointiin taipuville

www.ruosteinen.com

Kruunuvuori muodostaa tiiviin näkymän kapitalistisen tuotantotavan päällekäyviin ympäristövaikutuksiin viimeisen 150 vuoden aikana. Vanhimpien loistohuviloiden omistajat lienevät olleet menestyneitä kapitalisteja tsaarin valtakunnassa - ehkä myös virkamiehiä. Kruunuvuoressa vieläkin risteilevät kävelytiet on rakennettu samaan tapaan kuin Helsinkiä ympäröivän linnoitusvyöhykkeen tykkitiet, joita valmistamaan tsaarin jättiläisvaltio toi kivimiehiä Kiinasta asti. Rahaa ja kärsivällisyyttä ei ole huvilanomistajiltakaan puuttunut. - Tällä hetkellä maaliskuussa 2015 huviloiden ja myöhempien mökkien raunioita on kallioilla jäljellä kymmenkunta.


Kuvassa retkikuntamme ensimmäisen tutkimuskohteensa edessä. (Vasemmalta: Kivi, Pietiläinen, Haapaniemi.) Kyseessä oli pieni mökki aivan nykyasutuksen tuntumassa, vuoren itäpuolisella jyrkänteellä. Mökki kuulunee Kruunuvuoren toisen maailmansodan jälkeiseen vaiheeseen. Saksalaisomistuksessa ollut alue joutui rauhansopimuksen mukaan Neuvostoliitolle, joka taas antoi sen suomalaisten kommunistien käyttöön. (Heidän kesänvietostaan Kruunuvuoressa on hauska kirjakin olemassa. Muistan lukaisseeni sen, mutta en löydä sitä enää kaupunginkirjaston luettelosta, kun olen unohtanut sekä tekijän että nimekkeen.) Vuonna 1955 Pohjois-Suomesta kotoisin ollut Aarnio-niminen suurliikemies osti koko alueen huviloineen kaikkineen, aikoen rakennuttaa kerrostaloja. Mutta kaavoitus pysähtyi, onneksi, vaikka eivät silti tietenkään kaavoitusvaatimukset. Seurasi pattitilanne. Huviloita ei kannattanut korjata, koska tulevaisuus oli epäselvä. Rappio alkoi. Sijoittaja tuli järjestäneeksi nykyhelsinkiläisille ajan kulun ja luonnon ystäville mahtavan elämyspuiston.

Kuvan pienessä keltaisessa mökissä voimme kuvitella jonkun suomalaiskommunistin oleskelleen. Ehkä Hertta Kuusinen on vähän isommasta naapurihuvilasta tullut puutarhaan iltaa istumaan. Karulle kalliolle on kasvatettu pari pientä omenapuuta, nyt tietenkin jo villiintyneitä. Raparperiviljelmä on levinnyt ja nykyaikoihin rappeutunut hyvin pienilehtiseksi. Kuisti on osittain romahtanut. Lattia on laho: amanuenssi Pietiläinen oli pudota sen läpi tutkiessaan vanhanmallista sähkömittaria seinällä. Pietiläinen ja Kivi uskalsivat kiivetä jyrkkiä tikkaita ja kurkistaa vintille: siellä oli muutama sänky. Itse löysin vettyneen ruotsinkielisen laulukirjan keittiönkaapista. Raskas valurautainen puuhella oli myös. Sellaista ei kukaan rupea evakuoimaan jyrkkää polutonta kalliota pitkin minnekään.

Me kiipesimme mökiltä vielä vähän rinnettä ylös ja sitten taas alas, huvila-aikaiselle kävelytielle, jota suuret kuuset ja männyt ympäröivät. Edessämme oli Kruunuvuoren lampi. Lampi on syntynyt merenpinnan laskiessa, ehkä kolme tai neljä tuhatta vuotta sitten. Dosentti Kivi näytti puiden ja kalliorinteiden avulla missä pinta on milläkin vuosituhannella ollut. Amanuenssi Pietiläinen oli lukenut tutkimuksen lammen pohjamudan koostumuksesta. Hän mittasi radioaktiivisuuden alueella ja otti näytteen lammen jään pinnalla olleesta vedestä. Kairaa varsinaisen vesinäytteen saamiseksi emme jaksaneet kantaa jyrkässä maastossa. Lammessa on Kiven mukaan kaksi syvännettä, molemmissa päissä. Itäisempi on jopa viisi metriä. Tunnelma lammella on outo ja yksinäinen. Amanuenssi Pietiläisellä on tapana kesäisin käydä mustavetisessä lammessa uimassa. Pieni laituri on tosin lahonnut päreiksi, ja samoin hänen vaatehuoneenaan käyttämänsä keittosuoja.

Idempänä Kaitalahden länsirannalla on korkea jyrkkärantainen kallio. Päällä on ollut jokin pieni rakennus, joka on viime aikoina palanut, ehkä huvimaja tai vain jonkinlainen grillikatos, mikäli niitä tunnettiin tsaarin aikana. Huomasimme pienistä pyöreistä kivistä muuratun tötterön, jonka käyttötarkoitusta emme oivaltaneet.


Lipputangonjalka kallion laella on järeintä laatua. Täällä ei ole liputuksessakaan säästelty, mikä viiri kulloinkin on tangossa liehunutkin. Dosentti Kivi muisteli isänsä kertomaa Jatkosodan vuosista. Tämä oli silloin poikaikäisenä melonut kajakilla Kaitalahden suulla. Pystysuoraan kallioseinään oli sidottu saksalainen sotalaiva, ilmeisesti piiloon kaupungista katsoen ja Kruunuvuoren selän liikenteeltä. Kun kanootti tuli liian lähelle laivaa, sieltä alkoi sataa käskyjä: "Weg und sofort!" Saksalaisilla ei ollut harhaluuloja että kaikki suomalaiset olisivat olleet heidän ystäviään. Kuvassa oikealla Kaitalahtea, männynlatvojen takana Tullisaarenselkä. Sen takana näkyy uutta Herttoniemeä, jonka rantaa on surutta ja piittaamatta täytetty ja levitetty merelle. Kuvan oikeassa laidassa Roihuvuoren vesitornin siluetti. Näkymä on siis koilliseen päin.

Muutamat huvilanrauniot ovat todella maalauksellisessa kunnossa - ei yksin sortumisensa vuoksi vaan myös graffitien ja seinämaalausten, jotka ovat tänne ilmestyneet kymmenen viime vuoden aikana, kun sosiaalinen media on tehnyt Kruunuvuorta tunnetuksi. Sitä ennen rapistuminen ja sortuminen oli vain sään ja ajan työtä. Tunnelma oli silloin aavemaisempi. Nyt mukaan tulee karnevalistisia sävyjä. Kulkiessamme raunioilla näimme muutamia retkiseurueita. Englantia puhunut valokuvaaja kuvasi mallityttöä romahtavalla kuistilla, nojaamasssa vinoon painuneeseen pylvääseen. Pilvisenä päivänä valo oli kaunis ja tasainen. Meille ikämiehille tuli väistämättä mieleen miten moninaisia tuhon ja rappion syyt ovat.


Siellä täällä raunioiden lähettyvillä maassa lojuvat suuret ruostuneet metalliesineet panivat arvailemaan. Olivatko ne ehkä sota-ajan jäänteitä? Sota oli nopea murskaaja. Mutta ei aika itse eivätkä Helsingin pommitukset jatkosodassa ole tehneet yhtä suurta hävitystä kuin tämän hetken talouskasvuideologia ja rakennushuuma. Koko Helsingin luonto on uhanalainen, pienintä metsikköä ja merenrannan kalliota myöten. Jos kaavoittajilta, eli rakennus- ja kaupunkisuunnitteluvirastolta sekä poliitikoilta ja rakennuttajilta kysytään, mitään ei säästy.

Laitan tähän linkkejä eri kansalaisjärjestöjen sivuille. Niitä tekevät ja niillä puhuvat vailla kaikkea kiihkoa ihmiset, joiden kotia ja identiteettiä säälimättömästi uhataan lisärakentamisella. Hyvä portaali kaupunginosayhdistysten sivuille on

kaupunginosat.net

Sen kautta pääsee niin Oulunkylän kuin Tuomarinkylän, Myllypuron, Meri-Rastilan ja Pakilan sivuille. Kulosaari ottaa kantaa sivulla

kulosaarelaiset.fi

Siellä on jopa varaa ja älyä arvostella väestönkasvuideologiaa.

Palaan retkeemme. Ihmeellisen hyvin kruunuvuorelaisista huviloista on muotonsa säilyttänyt Hällebon rakennus. Tosin kaupungin miehet ovat repineet pääoven portaat irti, heittäneet maahan, ja lyöneet oviaukkoon vanerilevyn. Miksi? Haluavatko he muka että talo säilyy kauemmin? Heille koko suurenmoinen luonnon ja kulttuurin muistomerkki, Kruunuvuoremme, on selvästi yhtä ja samaa kaatopaikkaa. Jotain tässä on takana.


Tosiasiassa hirvittävä suunnitelma on ollut vireillä Osmo Soininvaaran tukemana. Tästä Hällebon kohdalta vedettäisiin ns. maisemaratikan linja ja silta. Monikymmenmetristen pylväiden varassa se kulkisi meren yli Korkeasaareen. Se olisi San Fransiscon Golden Gaten kokoinen rakennelma, pituudeltaan 1.225 metriä! Toista kilometriä! Yhtä raitiotielinjaa varten! Golden Gatessa pisin jänneväli on  1.280 metriä. Ja sitä ei todella rakennettu yhtä raitiovaunua varten. - Kysymys on lopulta moraalinen, todistelin dosentti Kivelle ja amanuenssi Pietiläiselle. Onko ihmisen tehtävä kaikki mitä hän pystyy tekemään, vain sen vuoksi että hän pystyy niin tekemään? Ei tietenkään. Pitääkö vahvemman lyödä heikompi maahan ja viedä hänen kellonsa ja rahansa, koska nyt kerran pystyy sen tekemään? Kaupunginvaltuusto on hyväksynyt tämänkin luontoa ja Helsingin merimaisemaa tuhoavan siltaidean välinpitämättömyyttään ja sokeuttaan, valtansa huumassa, ja ehkä rakennusfirmojen yllyttämänä. Ihminen on kyllä lyhyellä tähtäimellä vahvempi kuin luonto, tällä erää. Sitä varovaisempi ja vastuullisempi hänen pitäisi olla, ja sitä suurempaa surua tuntea jokaisesta kaadetusta puusta ja räjäytetystä luonnonkalliosta. Kaupunginvaltuusto päätti lyödä Kruunuvuorenselkää moukarilla. En voi muuta kuin toivoa että tulisi niin pitkä ja syvä lama, että se opettaisi kaikki suomalaiset keskittymään pieneen ja olennaiseen ja varomaan suuruudenhulluutta. Sillä siitä juuri, ja vain, ideassa on kysymys, vaikka miten perusteltaisiin - esimerkiksi tulevien asuntoalueiden tarkoitushakuisilla tekaistuilla liikennelaskemilla. Raitiovaunullako kaikki uuden kalliin alueen rouvat ja herrat kulkisivat Kauppatorille, niin että lisäkapasiteettia Herttoniemen liittymään Itäväylällä ei tarvittaisi? Eivät varmasti. Heillä on kaksi tai kolme autoa, ja he käyttävät niitä. Aito ja kestävä ratkaisu olisi uusi metrolinja Laajasalosta Herttoniemeen. Metrojunan kapasiteetti on monikymmenkertainen yhden raitiovaunulinjan kapasiteettiin verrattuna.


Hällebon laiturin jäänteet rantasaunan luona. Kuvassa erottuu selällä kaksi luotoa, Nimismies ja Emäntä. Niiden kohdalta, mutta kymmenien metrien korkeudessa sillalla raitiovaunu muka kulkisi! Oikealla on Mustikkamaa ja vasemmalla Korkeasaari. Niiden välisen Mustikkamaansalmen kautta näkyy 3,5 kilometrin päässä tuttu Kallion kirkon torni ja siitä oikealle Hanasaaren voimalan piippu.

Hällebon saunalta kiipeämme dosentti Kiven ja amanuenssi Pietiläisen kanssa ylös Kruunuvuoren läntistä, kaupunginpuoleista kalliota. Ohitamme yhden osittain romahtaneen mökin (kuvassa) ja yhden täysin palaneen.


Niiden pihan läpi virtaa puro, jonka vesi on juomakelpoista ja hyvää. Maistan sitä.

Kallion laella on jäljellä yksi suuri nestesäiliö. Niitähän on ollut kymmeniä. Suomenlinnan lautalta ne ennen näkyivät hyvin Kruunuvuorenselän yli. Aikaisemmilta käynneiltään Kivi ja Pietiläinen muistelevat kylttejä säiliöiden kyljessä. Ainakin tolueenia ja ksyleeniä niissä on ollut, erilaisten polttoöljyjen ja raakaöljyjen lisäksi. Pienten pensaiden ja puiden luona ylhäällä kalliolla Kivi huomaa yhden juurakon, jonka koloon on ahdettu muka luonnollisesti oksanpätkiä ja muuta töhnää. Kun ne poistettiin, löytyi muovirasia, jonka kannessa oli mustavalkoinen älykännykällä luettava kuvio. Kyseessä oli jokin urheilulaji, eräänlainen teknologiasuunnistus. GPS-koordinaattien avulla suunnistaja etsii kätköä eli rastia. - Kivi peitti rasian uudelleen luontevamman näköisesti, ettei tehtävä olisi turhan helppo.


Näkymä Kruunuvuoren läntiseltä kalliolta selälle ja sen yli on huikaiseva. Jalkojen alla lepäävät Katajanokka, Kruununhaka ja Kaivopuisto. Mutta kuvassa näkymä pohjoiseen. Koivujen välistä erottuu Kulosaaressa kaksi suurta valkeata rakennusta: rannassa kasino ja hiukan ylempänä oikealla Wihuri-yhtymän pääkonttori.

Olimme joutuneet suurelle rajalle. Jätimme luonnon ja siirryimme luonnottomuuden valtaan. Viimaisen kallion päältä lähdimme laskeutumaan karkeaa kivisepelipengertä niille kohdin, mihin uusi asuntoalue olisi tulossa. Sepeliä myöten oli kuljetettu pois viimeisten öljysäiliöiden purkujätteet - minne? Yht'äkkiä ylitsemme kaarsi outo kömpelön lihava lentokone alle sadan metrin korkeudessa. Sen neliskanttinen runko näytti kuin vanerilevyistä väsätyltä. Se jatkoi vasemmalle Santahaminan suuntaan. Noin laajaan runkoon mahtuisi tutka-antenneja, totesi Pietiläinen. - Lohduton, käsittämätön maisema levisi ympärillämme.


Dosentti Kivi oli aikaisemmilla käynneillään todistanut kuinka öljysataman ikiaikaisten kallioiden päältä oli kaavittu pois kaikki maa-aines. Näkymä oli ollut kammottavuudessaankin jotenkin ylevä - ylevä Immanuel Kantin mielessä.

Hänhän sanoo, että ylevän tunne syntyy, kun ihmisjärki tajuaa oman ylivoimaisuutensa luontoon nähden. Näin saattoi käydä Kantin aikana esim. tähtitieteellisissä laskelmissa. Astronomi pystyy päättelemään ja laskemaan jonkin galaksin etäisyyden. Hän ylittää ajattelullaan luonnon kuilun, ikuisuuksia pitemmän ja avaruusmatkailun ulottumattomissa olevan - vielä suuremman voiman eli älynsä avulla. Vielä muistakin ja maanpäällisemmistä syistä ylevän tunne kyllä kohtasi valistumies Kantia. Mutta kaivinkoneiden, puskutraktoreiden ja kymmenen tonnin kuorma-autojen kykyä ei hänen aikanaan tunnettu.

Sillä perusteella että öljysatama oli voinut saastuttaa irtomaa-ainesta kallion päällä, maa oli täällä kaavittu pois, taitavasti kuin jättiläisen kahvilusikalla ja hammasharjalla. Nyt tilalle oli tuotu sepelikerrokset, joita kauhistuen katselimme. Sepeliä näkyi kaadetun myös Haakoninlahden pohjukkaan, joten luonnon rantaviiva oli tuhottu. Suomenlinnan kirkon torni näkyy kuvassa laiturirakennelman takaa, 2,8 kilometrin päässä.


Käännyimme taas ylöspäin ja sepelistä ajouraa pitkin survoimme kumisaappaat vinkuen lakikallion erääseen notkelmaan.

Amanuenssi Pietiläinen oli joitakin vuosia aiemmin löytänyt sieltä sisäänkäynnin luolastoon, jonka hän risti Mannerheimin luolaksi, seinälle ripustetun marsalkan muotokuvan mukaan. Mikä yllätys: viranomaisilkivalta oli tukkinut sisäänkäynnin melkoisella kivijärkäleellä. Seitsemän miestä ja kanki, kyllä se sillä lähtee, arveli maisteri Haapaniemi. Kivi ja Pietiläinen epäilivät että yhdeksänkin voisi olla tarpeen. Amanuenssi Pietiläinen otti videokameran esille. Dosentti Kivi piti retkueelle ja kameralle luennon luolarakennelman mahdollisesta historiasta. Se oli todennäköisesti luonnon alkuaiheesta kaivettu jo venäläisen laivaston aikana, ehkä polttoainevarastoksi. Sitä oli suurennettu ja käytetty huvila-asukkaiden pommisuojana toisessa maailmansodassa. Öljysataman aikana se oli enimmäkseen jäänyt tyhjilleen. Öljyjä varten kallion sisälle tehtiin silloin kaksi neljäkymmentä metriä korkeata holvia. Niiden huoltokuilua suojaava rakennus näkyi metsän rajassa (ulkopuolella kuvan turvasyistä).


En voi tarjota kuvaa Mannerheimin luolasta, koska siitä on vireillä parikin projektia. Dosentti Kivi valmistelee kirjaa; hänen ja Pietiläisen ja muiden työryhmä on käsikirjoittamassa ja roolittamassa videopeliä ja interaktiivista televisiosarjaa. Epookin mukaista lavastusta ja kuvauksia on kaavailtu rahoitettaviksi Renny Harlinin kesken jääneen Mannerheim-projektin avustuksista.

Kiven puhuessa aavelentokone ajoi taas parinkymmenen metrin korkeudessa suoraan ylitsemme,
nyt pohjoisen suuntaan. Pietiläinen sai sen nauhalle. "Kilpailevan tuotantoyhtiön vakooja", hän päätteli. "Mutta miten se pystyy käyttämään Santahaminaa tukikohtanaan", minä kysyin. Dosentti Kivi näytti miettivältä. Tunnustin että minulla oli ollut koko ajan kännykkä auki, koska odotin puhelua Haagan suunnalta eräältä daamilta ja kissalta. Meidän koordinaattimme olivat kaikkien saatavilla.


Mantsurian kukkuloiden jälkeen saavuimme entisille Strugatskin järville. Dosentti Kiven kevään 2012 kovaonninen retkikunta oli ristinyt ne tieteiskirjailijoiden Arkadin ja Boriksen mukaan. Järvet olivat lyhyen olemassaolonsa aikana kaislikossaan tarjonneet pesäsijan monille vesilinnuille. Nyt koko järviallas oli täytetty soralla.


Kuvan kalliolouhoksen vieressä sijaitsi järvien syvin paikka, noin kaksi metriä. Strugatskin järvialtaan keskelle on tällä hetkellä juntattu muutama kymmenen betonipaalua, uuden asuinalueen ensimmäisen rakennuksen perustukseksi. Emme halunneet kuvitella mikä siihen voisi olla tulossa.

Etenimme miten pystyimme sepelin, hiekan, mutakuoppien ja pyörryttävän tyhjyyden ja järjettömyyden tunteen seassa. Maailmanlopun maisemaan oli vedetty väliaikaisia teitä ainesten kuljetteluun. Rikkinäisiä säiliöitä, kaivonrenkaita, tyhjiä muoviastioita, porakoneita, betonisia ja muovisia putkikasoja, siirtolavoja, rautaromua - ja kaiken yllä varhaisen maaliskuun kylmän ja tuulisen kevätpäivän hitaasti selkenevä iltataivas.

"Täällä ne mäyrien kolot edelleen ovat!"

Juuri levennetyn soratien penkasta dosentti Kivi osoitti meille mäyrän kaivaman käytävän suun. Aikaisemmalla yöretkellään Kivi oli nähnyt mäyrät, ainakin kaksi niistä, siluettina pienen kallion päällä. Niiden liikehdintä on lajityypillisen vaivalloista. Ne ovat kaivajia.


Rotvalleineen kaikkineen pienintä piirtoa myöten valmiiksi viimeistelty upouusi asvalttikatu halkaisi Tullisaaren "rauhoitetun alueen" suunnasta metsän ja saapui tuhoalueelle, Entisen öljysataman jättämän tuhoalueen ja nykyasutuksen välissä oli vielä hetki sitten kymmenisen metriä leveä "suojeltu alue", kuten karttakin tiesi. Pietiläinen ja Kivi muistivat sen lintujen paratiisina, läpipääsemättömänä tiheikkönä. Siitä oli jäljellä muutama traktorilla vinoon työnnetty heiveröinen pajunvitsa soran ja sepelin taustalla. Penkalla lojui ylös kaivettu valurautainen putkisysteemi. Dosentti Kivi selitti sen paloventtiiliksi, joka oli ollut nykyasutuksen laidalla rautaisen kaivonkannen alla. Siihen palokunta saattoi kytkeä letkunsa jos lähellä paloi. Myös kaksi huomattavan kokoista betonirengasta entisestä palokaivosta virui maassa. Palokaivoja käytettiin kun vesijohtoverkkoa ei vielä ollut.

Retkipäivämme päättyi ja aurinko oli juuri laskemassa. Metrolle vievä bussi saapui. Päätepysäkiltä ajoimme Herttoniemen suuntaan. Raskaan tieteellisen työn jälkeen keskustelumme johtuivat paratieteisiin ja ufosieppauksiin. Pietiläinen oli kadonnut kerran ennen oopperatalon rakentamista Töölönlahden rannalta ja menettänyt vaatteensakin, tosin väliaikaisesti. Itse katosin seurueen keskeltä pienellä kioskilla lähellä Tallinnan laivaterminaalia. Löysin itseni puistonpenkiltä korkean kaupunginmuurin juurelta aamuyöllä.

Helsingin rantoja ja viheralueita syödään niin lujaa vauhtia kuin talouden suhdannevaihtelut ikinä antavat myöten.

Kruunuvuori on ollut satunnaisista historiallisista syistä eräänlainen tyyni myrskynsilmä kapitalismin generoimassa kehityshurrikaanissa. Aika näyttää aivan pian, valitettavasti, mitä siitä enää voi jäädä. Meidän jälkeemme betoninpaisumus.


torstai 5. maaliskuuta 2015

KEKKOSEN MUISTOMERKKI ehdotus


Silloin kun Helsingissä kilpailtiin muistomerkistä presidentti Kekkoselle jätin minäkin oman ehdotukseni. Koska se oli mielestäni hyvä, ja koska voittanut ja toteutettu ehdotus ei ole, tuon tässä esiin mitä ajattelin. Tosin kilpailulautakunta ei palauttanut ehdotuksia, joten havaintokuva ja selostus ovat rekonstruktioita. Mutta ehdotukseni oli yksinkertainen, ja muistan sen tarkasti.

Panssariverkosta rakennetaan kuutionmuotoinen aitaus, jonka pohjamitat ovat 7 X 7 metriä ja korkeus 6,5 metriä. Kulmatolpiksi tulevat rautatiekiskot, joita hiukan taivutetaan yläpäästä, kuvan mukaan. Syntyvä aitaus täytetään isoilla kivenlohkareilla ja paksuilla veistämättömillä hirsillä. Ne heitellään aitaukseen sikin sokin. Sen jälkeen kun kuutio kivineen hirsineen on valmis, siihen ei ikinä kosketa. Mikäli päälle kasvaa ruohoa; mikäli verkkoon tulee reikiä, mikäli kivet pyrkivät vajoamaan kasaksi ja hirret lahoamaan, tällaisen ajan vaikutuksen annetaan näkyä muistomerkissä. Koko Hesperian puistosta ja ympäröiviltä puistoalueilta sammutetaan katuvalot, siten että yöllä pimeäksi jäävän alueen länsirajana on Mannerheimintie, pohjoisrajana Helsinginkatu, itärajana Töölönlahti ja etelärajana Finlandia-talo. Kekkonen oli suuri luonnon ihailija. Häntä muistellessa luontoa saa häiritä mahdollisimman vähän keinotekoisilla äänillä ja valoilla. Kuution eteen länsipuolelle upotetaan ruohomatolle yksinkertainen harmaa graniittinen kivilaatta, jossa on isoin kirjaimin ainoastaan sana KEKKONEN. Urho Kekkosen nimi ja elämäntyö on kaikille tuttu, muita määreitä ei tarvita.



Muistomerkin symbolinen sisältö tarkoittaa suurta ja muotoutumatonta voimaa, Suomen kansaa, jota yhtä suuri ja periksi antamaton voima pitää kasassa ja alkeellisimmassa järjestyksessä. Panssariverkko siis tarkoittaa Kekkosta, kivet ja hirret kansaamme. Kivet ja hirret ovat olleet rakentamisen perusaineita meillä vuosituhannet, ja ovat pitkälti edelleen. Kekkosen verkko kuitenkin on rajannut ja rajaa tuon voiman esiintymistä. Teollisesti tuotettu panssariverkko sisältää myös viittauksen Kekkosen ajan suureen kehitykseen tekniikassa ja yhteiskunnan rakenteissa. Sen sisälleen sulkemaksi Suomen kansa on jäävä, vielä tuntemattoman pitkäksi jaksoksi.



Sijoitin muistomerkin kartan osoittamaan paikkaan (punainen rasti), kauemmas Finlandia-talosta kuin palkintolautakunnan ohjelmassa. Valitsemani paikka on väljempi. Siinä Finlandia-talon läheisyys ei häiritse liikaa ja nosta esiin Kekkosen viimeisten vuosien kansainvälistä toimintaa. Niin suuri kuin senkin merkitys on, Kekkosen varsinainen työmaa oli kuitenkin Suomen kansa ja sen asema luonnossa. Muistomerkin on oltava lähellä Töölönlahden vesi-elementtiä, eikä ahtaasti kallion ja kadun välissä, kuten kilpailulautakunnan ratkaisussa (pieni musta kysymerkki). Luonnonvesi on muutoksen ja estämättömän virtauksen elementti. Nämä dynaamiset tekijät leimaavat Kekkosen vuosisataa ja hänen persoonaansa.

Seuraavassa kuvassa näkyy voittanut ja toteutettu ehdotus. Vaikea kuvitella mitä palkintolautakunta on ajatellut. Ranteista katkaistut neljä kättä - vai mahdollisesti neljä täytettyä hansikasta? - sijoitettuina katuvalopylväiden päihin, lamppujen tilalle.


Miten tämä kuvaa suuren valtiomiehen toimintaa? Entä kahluuallas pikkueläimille ja juopuneille? Maassamme Neuvostoliiton kaaduttua vallinnut herpaantuminen kuvastuu tässä valinnassa, joka osoittaa hengen virran kuivumista, niin että vain vaivoin värähtelevä tuikku jää jäljelle. Palkintokilpailun hetkelle on ollut ominaista, että hyssyttelyä pidettiin parempana kuin luonnonvoimien tarkkailua ja niille alistumista, valppautta joka suuntaan - Kekkosen hengenlaatua. Kekkonen ei ollut tuikku. Kuvassa kahluuallas talveksi vanerilevyllä peitettynä.

Entistä merkillisemmäksi valintapäätökseen tekee tieto, että kilpailu kokonaisuudessaankin oli laaja ja korkeatasoinen. En valita oman esitykseni kohtaloa. Sitä valitan, mitä toteutettiin. - Esimerkkinä kuinka kilpailussa olisi ollut paljon muitakin mahdollisuuksia käyköön seuraava kuva. Tekijä seisoo mittakaavaan 1:3 rakentamansa ehdotuksensa pienoismallin vieressä. Kuinka paljon lähempänä Suomen kansaa ja sen luovuutta ja Kekkosen suhdetta siihen tämäkin olisi ollut, kuin kahluuallas! Ja tämänkin tekijä oli kilpailun aikaan suhteellisen tunnettu käsite- ja performanssitaiteilija. Mihin hukkasit tilaisuutesi, palkintolautakunta? Lipsautit sen kahluualtaaseen ja jätit Kekkosen hengen vaeltamaan ilman tukikohtaa meluisille kaduille.