SVINHUFVUD JA ITÄ - Jatkosodan kulttuurihistoriaa

Kirjoilla on kohtalonsa - habent sua fata libelli - sanoivat muinaiset roomalaiset. Vaikea sellaiseen tapaukseen silti uskoa että entisen presidentin tekstejä olisi Suomessa koskaan sensuroitu. Näin lienee kuitenkin käynyt pienelle kokoelmalle Pehr Evind Svinhufvudin viimeisten vuosien puheita ja kirjoituksia. Nimimerkki Suomalainen julkaisi Svinhufvudin nimissä (kaiketi kevätkesällä) 1944 "Tukholmassa" kirjan Testamentti kansalleni. Siinä on presidentin Lappeenrannassa maaliskuussa 1942 pitämä juhlapuhe, sekä neljä lyhyttä poliittista kirjoitusta, joista viimeinen marraskuulta 1943. Svinhufvud kuoli Luumäellä 29. helmikuuta 1944.

Suomalainen laatii kirjaan Svinhufvudia ylistävän esipuheen ja lisää loppuun oman sekavan ja pitkähkön kehittelynsä Svinhufvudin jo lakonisesti ja äärimmäisen selkeästi esittelemistä aiheista. Suomalaisen jälkisanat on päivätty joulukuulle 1943. Mistään ei käy ilmi onko kokoelman julkaisemisella ollut entisen presidentin lupa vai ei. Eikä sekään, missä ja kuinka ja kenelle osoitettuina presidentin kirjoittamat sotamietelmät on alun perin, ennen Testamenttia, julkaistu.

Kirjanen joutui minulle erään ystäväni kautta. Helsingin kaupunginkirjaston luettelo tuntee sen, ja samoin vuonna 2006 julkaistun näköispainoksen. Uudemman laitoksen kappaleita kirjastolla luettelomerkinnästä huolimatta kuitenkaan "ei ole", kuten puhelinpalvelussa sanottiin, merkillistä kyllä. Kansalliskirjastosta se taas löytyi. Sen on julkaissut Kalevi Kannus, ja se sisältää paitsi koko Suomalaisen kirjan, myös Kannuksen laatiman lyhyen asiallisen esittelyn Svinhufvudin ansioista. Kannus tuo tiedoksi, tarkempia yksityiskohtia esittelemättä, että Mannerheimin ja pääministeri Linkomiehen aloitteesta Suomalaisen kirjanen kiellettiin ja painos tuhottiin, siinä vaiheessa kaiketi kun Saksan tappion väistämättömyys ja Jatkosodan lopputulos alkoivat olla selviä.

Kannus on oman julkaisunsa loppulehdille lisännyt nimimerkki Suomalaisen jostain löydetyt ohjeet kirjan käytöstä. Sitä piti opiskella 10-20:n kiinnostuneen lukupiireissä, puoluekannoista piittaamatta valitun. Kaikkien osallistujien henkilötiedot piti ottaa ylös. Ilmeisesti Suur-Suomen aatteiden kannattajat tunsivat asemansa jo hyvin arkaluontoiseksi keväällä 1944. Jälkipainoksensa viimeiselle sivulle Kannus laittaa kopion Esko Riekin matrikkelitiedoista. Riekki oli Etsivän keskuspoliisin johtaja vuosina 1923-38. Tällä kai vihjataan, että Riekki olisi nimimerkki Suomalainen.

Mutta mutta. Einar W. Juvan Svinhufvud-elämäkerran (1961) toisesta osasta käy ilmi että Svinhufvud piti viimeisinä vuosinaan useita puheita aseveli- ym. juhlissa Lappeenrannassa. Kesällä 1943 Svinhufvud kävi Kannaksen rintamalla; elokuussa myös Syvärillä. Marraskuussa 1941 hän oli menettänyt pojanpoikansa, joka kaatui Maanselän taisteluissa. Tämä isoisän erikoinen suosikki oli 19-vuotiaana lähtenyt vapaaehtoisena sotaan. Hänestä olisi tullut Svinhufvudin aatelissuvun päämies.

Pehr Erik Svinhufvud v. 1936. Juvan kirjan kuvitusta.

Viimeisenä elinvuotenaan Svinhufvud joutui paljon tekemisiin ja syvempään yhteistyöhön johtaja Martti Pihkalan kanssa, kirjoittaa Einar W. Juva. Pihkala oli kansanedustaja sekä lakonmurtosysteemin nimeltä Vientirauha johtaja. Svinhufvud ja Pihkala "keskustelivat paljon uskonnollisista kysymyksistä". Mutta ruvettiin laatimaan myös sodan kansallista ohjelmaa, joka oli täysin vastakkainen hallituksen ajamalle politiikalle. Se toimitettiin Rytille, joka tyytyi mapittamaan sen. Mannerheimille Svinhufvud ei uskaltanut paperia viedä. Svinhufvud-elämäkertansa kolmanneksi viimeisen luvun viimeisessä alaviitteessä Juva selittää, että Svinhufvudin kuoltua hänen puhe- ja artikkelikokoelmalleen ei saatu Suomessa painolupaa. Se painettiin Saksassa ja painopaikaksi merkittiin Stockholm. Saksalainen sotalaiva toi kirjat Ouluun, 15.000 kpl. Mainittu kansallinen ohjelma olisi ilmeisesti tämän Testamentti-kirjan lopun jo mainitsemani "toisen henkilön kirjoitus", Suomi kansainvälisen propagandan ristitulessa, jonka siis olisi laatinut Martti Pihkala. Sitä tekstiä en viitsi kommentoida, koska se tosiaan on niin sekava Svinhufvudin omiin teksteihin verrattuna.

Jenni Kirveen ja Sari Näreen 2014 julkaisemassa laajalti kustannustukea saaneessa artikkelikokoelmassa Luvattu maa, Suur-Suomen unelma ja unohdus, tutkija Oula Silvennoinen kirjoittaa: "Maltillinen ja tosiasiaintajuinen valtiomies sai Svinhufvudin persoonassa hänen viimeisinä vuosinaan antaa tilaa kansallismieliselle radikaalille. Arvostelukykynsä heiketessä hän joutui sekä Saksan että kotimaisten voimien poliittiseksi pelivälineeksi." Testamentti kansalleni painettiin Silvennoisenkin  mukaan Saksassa, ja peräti SS:n toimesta, "ei missään normaalissa kustannustalossa". Martti Pihkala olisi Silvennoisenkin tiedoissa nimimerkki Suomalainen. Silvennoisen artikkelin pääteema on Suur-Suomi-aatteen aktiivinen unohdus ja sensurointi maassamme sodan loppuvaiheesta lähtien, aina 1990-luvulle asti. Silvennoiselta löytyy myös toinen vaikuttaja Svinhufvudin lähipiiristä, AKS:stä oikealle muodostetun Itsenäisyyden liiton (IL) perustaja maisteri Erkki Räikkönen. Hän oli Svinhufvudin yksityissihteerinä useita vuosia. Hänelta lienee peräisin sanonta että ryssästä saa puhua vain hammasta purren.

JUHLAPUHE LAPPEENRANNASSA

Leningradin piiritys oli ollut käynnissä puolisen vuotta ja Saksan sotakoneisto eteni koko valtavalla itärintamalla, kun Svinhufvud puhuu Lappeenrannassa 25. maaliskuuta 1942. Entinen presidentti ei säästele sanojaan: "Suur-Suomen toivomme syntyvän siten, että Suomeen liitetään n. s. Itä-Karjala laajoine maa-alueineen pohjoisessa ja idässäkin, sekä Inkeri." Tämän jälkeen Svinhufvud esittää tiiviin katsauksen tuhat vuotta taaksepäin. Suomensukuisten kansojen asutus kattoi isoja alueita siellä, mikä on nykyistä Venäjää. Mutta Novgorodin tienoilla slaavilaiskiila työntyi sen keskelle. Bysantin-yhteyksiensä ansiosta slaavilaisilla oli parempi maataloustekniikka kuin suomensukuisilla. Heidän yhteiskuntaolonsakin olivat kehittyneemmät ja heidän suurten kaupunkiensa kuten Kiovan ja Novgorodin ansiosta Venäjän jokia kulkeva kauppa hyödytti juuri heitä. Lisäksi kreikkalais-katolisen ja roomalaisen kirkon ristiriita jakoi Karjalan heimon kahtia. Heimoveljet "raastoivat ja repivät toisiaan, sen sijaan että olisivat yhdessä tehneet rakentavaa työtä", kirjoittaa Svinhufvud. Ja tätä jatkui myös koko Ruotsin suurvalta-ajan. Stolbovan rauhanteossa 1617 "muutti uudisasukkaita Suomesta Inkeriin, joten se suomalaistui jokseenkin kokonaan - tulipa luterilaisuus sen valta-uskonnoksikin". 

Historian ironiaa, huomauttavat jälkipolvet: Suur-Suomea ei tullut, mutta Neuvostoliittokin hajosi. Siinä kaaoksessa inkeriläisiä, juuri tämän neljän sadan vuoden takaisen historian takia, otettiin Suomeen n. s. paluumuuttajina.

Pietarin kaupunki perustettiin 1703. Svinhufvud jatkaa: "Sitä myöten kun Venäjän valtakunta kasvoi mahtavuudessa, kasvoi myös tämä tsaarien metropoli ja venäläisen byrokratian pääpesä väkiluvultaan ja merkitykseltään. Siitä säteili venäläisyyttä yli koko Inkerin."

Svinhufvudin esitys on taitavaa ja faktatiedoissaan tietysti oikeata. Kannattaa lukea, myös herkullisen tehokkaan tyylin takia. Mutta hänen tulkintansa uudesta sotatilanteesta, ja sen muka tarjoamista mahdollisuuksista Suur-Suomelle, on käsittämättömän sokaistunut Saksan-ihailusta ja suorastaan hyytävä.

"Vapaa Suomi ja Pietari eivät sovi yhteen."

"Jommankumman täytyy kyllä lopulta väistyä."

Svinhufvud rupeaa arvostelemaan Pietarin asemaa. Se "ei ole Venäjälle elintärkeä paikka". Se sijaitsee "soisella epäterveellisellä paikalla, keskellä joen suistoa ja vieraan kansallisuuden keskellä". Satamana se on varsin heikko. - Kaikki sinänsä totta. Mutta kuinka tätä on voitu sota-ajan Suomessa kuunnella vakavin mielin? Kuten Svinhufvud itsekin sanoo, Pietarin väkiluku oli jo silloin jotakuinkin sama kuin koko Suomen. Miten pystyttiin unohtamaan Pietarin väkiluvun lisäksi sen häikäisevä kahden ja puolen sadan vuoden kulttuurihistoria ja sen ainutlaatuinen arkkitehtuuri? Kaupungin merkitys venäläisyydelle oli ja on niissä, ei suinkaan ensi sijassa taloudessa. Suhteellisen vähäisen painon talouden kannalta Svinhufvud mainitsee, mutta kulttuurimerkitystä ei. Totta kyllä, Pietarin palatseissa eli ennen vallankumousta feodaaliruhtinaita, joiden loisto oli peräisin heidän ympäri Venäjää omistamiensa tilojen tuotoista. Niihin kuului kokonaisia kyliä maaorjineen. Pietari siis kulutti ja hallitsi, mutta kyllä se tuotti myös, tehtaineen. Mutta Svinhufvudin mielestä "sen suuret tehdaslaitokset voidaan paremmin sijoittaa muualle Venäjällä..." - Vuonna 1942 inkeriläisiäkin oli Leningradin ympäristössä edelleen olemassa. Heidän määränsä vain oli miljoonakaupungin väkilukuun verrattuna prosentin murto-osa. Aika paljon he, tai heidän historiansa, tuntui painavan Svinhufvudin ajattelussa, jos ei muuna niin tekosyynä kaupungin tuhoamiseen.

Svinhufvud paljastaa venäläisille heidän oman historiansa punaisen langan: valloitukset ja valtakunnan alueen levittäminen ovat ja ovat olleet päätrendi maan hallitsijain toiminnassa. Mahtava valtio "ei pysty järjestämään sisäisiä asioitaan kunnollisesti eikä ylipäänsä kykene riittävään luovaan työhön omassa keskuudessaan". Tästä johtuisi sen hallitsijoiden "tarve valloituksiin".

Tuskin kuitenkaan ihan tarvetta, sanoo historian todistus - tosiasiassa Venäjän valloitukset ovat niin Napoleonin aikana kuin Stalininkin johtuneet ja seuranneet lännen hyökkäyksistä Venäjälle. Ja kyllä venäläisillä on tosiaan shirokaja natura, mutta on aika paksua sanoa että he eivät kykenisi luovaan työhön! Nyky-Venäjälläkin on tapana haukkua venäläistä kansanluonnetta ja venäläisten olojen kaoottisuutta, mutta tuo haukkuminen ja samanaikainen teen ja votkan juonti on ennen kaikkea kansanhuvia, venäläisten sisäinen harrastus. Joka osaa venättä, kuten kirjailija Jukka Mallinen, voi harrastukseen osallistua. Äskettäin Suomen Kuvalehdessä oli hänen mainio juttunsa aiheesta.

Svinhufvud ajaa vuonna 1942 yksioikoisesti Suur-Suomea ja valloituspolitiikkaa. Venäjän alueen laajentuminen eri vuosisatojen aikana palvelee hänen todistelussaan vain selkeänä tekosyynä Suomen turvallisuus- ym. intressien kehittämistarpeissa. Venäjällä on, Svinhufvud sanoo, paljon parempia maita kuin sen läntisillä ja varsinkin luoteisilla naapureilla. "Viljelkööt ryssät maatansa kunnollisesti ja hoitakoot sisäiset asiansa kelvollisesti, niin he tulevat loistavasti toimeen." Ja sitten tulee asian ydin: "Suomelle - ja myös Baltian maille - on elintärkeä asia, että Venäjän valloituksista (tarkoittaa varmasti Talvisodan lopputulosta) tehdään loppu ja että sen vuoksi Pietari kukistetaan ja idän vaara poistetaan."

Svinhufvud tähyilee Inkerin ja Leningradin suuntaan käydessään Kannaksen rintamalla 1943. Tarkkailupaikka oli asemasodan aikana työnnetty Rajajoen yli. (Juva)

Entinen Suomen presidentti ehdottaa Pietarin kukistamista! Eikä vain kukistamista esimerkiksi valloituksen ja miehityksen mielessä, vaan kerta kaikkiaan hävittämistä, kuten voi lukea hänen puheensa seuraavasta lauseesta: "Pietarin olemassaolon puolustamiseksi on kyllä viitattu siihen, että laaja Venäjä tarvitsee pääsyn merelle."  Siis olemassaolon.

Svinhufvud kertaa vielä tsaarien ja bolshevikkien sortoa suomensukuisia kohtaan näissä maakunnissa. Venäjä on menettänyt hänen mukaansa oikeuden näihin maihin. Ja kun kerran "Saksan uljas armeija" on nyt kukistamassa bolshevikkivaltaa, on suomalaisten oltava mukana, jolloin Suur-Suomesta tulee taisteluiden kautta suomalaisten oikeus. Pitkä raja ja Pietarin uhka on poistettu ja Suomen asema varmistuu.

SAKSA HORJUU - SVINHUFVUD EI

Seuraavat kaksi kirjoitelmaa Testamentissa kansalleni ovat kesäkuulta 1943, siis runsasta vuotta myöhempiä kuin juhlapuhe Lappeenrannassa. Leningradin piiritys jatkuu edelleen. Mutta Stalingradin jättitaistelu on tällä välin, kestettyään puoli vuotta, ratkennut saksalaisten tappioksi. Svinhufvudin ajatteluun tulee osittain puolusteleva ja selittelevä sävy, mutta hän ei suinkaan muuta hyökkäävää kantaansa.

(Itse muistan nuoruuteni taistolaisajoilta 1970-luvun alusta, kuinka Tampereen vappumarsseille osallistuneet vanhat kommunistit, joilla oli järjestö nimeltä Sodan ja fasismin vastainen työ, kertoivat yleisen ilmapiirin ja myös sotaintoilijoiden sävyn Suomessa muuttuneen Stalingradin jälkeen. Tuomitseva suhtautuminen sodan vastaisiin mielipiteisiin tuli vähemmän jyrkäksi.)

Kirjoituksessa Imperialismiako? Svinhufvud käy polemiikkia Ruotsin ja Englannin ja USA:n julkisessa sanassa esiintyneitä uusia kantoja vastaan. Suur-Suomi-aate ei suinkaan ole imperialismia, kuten Ruotsissa lienee käsitys vallalla, Svinhufvud sanoo. Hän muistuttaa valapatto-keisarista ja siitä että Suomella oli oikeus vaatia vapautusta. Samaan hengenvetoon hän kertoo bolshevikkien petetyistä lupauksista Kaukokarjalassa ja pakkosiirroista, joiden kohteeksi inkeriläiset ovat joutuneet. "Näitten seutujen asukkailla, jos kellään, on oikeus vaatia vapautusta hirmuhallituksesta, ja meillä on sekä oikeus että velvollisuus auttaa heitä siinä."

"Pietari on kasvannainen suomalaisen Inkerin keskuudessa. Sillä ei Venäjästä irroitettuna enää ole elämisen mahdollisuuksia, vaan se on hävitettävä ja sen asukkaat siirrettävä Venäjälle. Siellä heillä kyllä on tilaa, kun sota on tehnyt suuren loven venäläiseen kansanainekseen. Tämä ei ole imperialismia vaan pahuuden pesän puhdistamista ja järjellisten olojen palauttamista suomalaisalueelle."

Svinhufvudin maine ja suosio maassamme perustui hänen toimintaansa tsaarinvallan sortoa vastaan ja hänen asemaansa itsenäisyyden julistaneen senaatin puheenjohtajana eli Suomen ensimmäisenä pääministerinä. Lapualaisaikana hän, itse suojeluskuntalainen, sai radiopuheellaan Mäntsälän kapinan päättymään. Hän oli siis todella laillisuuden puolustaja - Suomessa. Mutta nyt vanhuudessa, maailmanhistoriallisten tapahtumien valtavassa vyöryssä, kuten Mannerheimin sanonta kuului, hänen ajattelunsa on totaalisesti inflatoitunut ja muuttunut aivan fantastiseksi, jälkikäteen katsoen. Yksin hän ei mielipiteissään tietenkään ollut - ei edes Stalingradin ratkettua.

Korpivaaran autoliike lahjoitti Svinhufvudille Studebakerin hänen 75-vuotispäivänään. Hän kävi sen jälkeen autokoulun ja ajoi kortin Lappeenrannassa! (Juva)

Svinhufvud kirjoittaa: koko maailmansodan näyttämöllä Englanti suunnittelee, Amerikan tukemana, että "nykysodan jälkeen sekä Baltian maat että osa Rumaniaa ja Puolaa taas liitettäisiin Venäjään, Stalinin Venäjään!".  Liitos tietäisi kansojen "täydellistä tuhoamista", Hän pilkkaa Englannin ja Amerikan konformismia ja Englannin ja Venäjän imperialismia.

Nyt 72 vuotta myöhemmin tiedämme kuinka kävi. Mainitut kansat todella liitettiin Neuvostoliiton valtapiiriin, tavalla taikka toisella. Neuvostoarmeija oli ensin vapauttanut ne Natsi-Saksasta. Mutta lopulta ei Itä-Eurooppaan tuotu sosialismikaan kestänyt. Ja vaikka Itä-Euroopan kansat kärsivät paljon, eivät ne suinkaan tuhoutuneet.

Mitä imperialismi todella on ollut ja edelleen on? Se on ennen kaikkea taloudellista ylivoimaa ja siitä syntyvää poliittista. Taloudellisesta ja poliittisesta ja sivistysylivoimasta seuraa eturistiriitoja ja niistä sotia. Kyllä tietysti ideologiakin voi sotia aiheuttaa, kuten Saksan natsismi. Poliittinen ääri-islam on aiheuttanut jo Lähi-idässä kokoaikaisen sotatilan. Sota on politiikan jatkamista aseilla, kuten sotateoreetikko von Clausewitzin sanonta kuuluu. Tai kuten Lenin totesi, imperialismi on kapitalismin korkein vaihe. Ensimmäinen maailmansota alkoi imperialististen suurvaltojen välisistä eturistiriidoista, maailmanmarkkinoiden jaossa syntyneistä. Niin ensimmäisessä kuin toisessa maailmansodassa taistelu eskaloitui ja rupesi jatkumaan omilla ehdoillaan. Venäläiset voittivat toisen maailmansodan, mutta hävisivät seuraavien 45 vuoden kuluessa rauhan. Suur-Suomi-aate taas ei ollut, siinä Svinhufvud on tavallaan oikeassa, mitään todellista imperialismia, edes. Se oli pelkkää haaveilua Saksan voitosta ja ryssien häviöstä, ja Suomelle siinä siivellä tulevista suurista maa-alueista. Luvattu maa -kokoelmassa kerrotaan miten haaveilu mureni jo Jatkosodan aikana.

Samassa kesäkuussa 1943 Svinhufvud laatii myös Promemorian. Hän arvostelee Linkomiehen hallitusta sen yrityksistä säilyttää suhteet Amerikkaan. Pyrkimys sinänsä on hyvä, Svinhufvud myöntää. "Mutta tuota hyvää ei saa ostaa myönnytyksillä Venäjälle tai muille vihollisille". Erillissota-väitteet ovat vääriä.  "Mitään liittosopimusta Saksan ja Suomen välillä ei tosin ole olemassa. Mutta yhdessähän suunnitelma pohjoista rintamaa varten on tehty ja yhteisen sopimuksen mukaan sotaa siellä käydään, toinen toistaan auttaen; yhteisin ponnistuksin vihollinen on ajettu maastamme pois ja joukkomme tunkeutuneet kauas Kauko-Karjalaan." Svinhufvud toteaa suoraan että sotaan ei olisi pystytty ilman Saksan samanaikaista hyökkäystä. Hän spekuloi niin ikään länsivaltojen ja Venäjän mahdollisesti sanelemasta rauhasta, hyvin realistisesti. Paljon kaikesta hänen kuvittelemastaan tosiaan toteutuikin, Svinhufvudin kyllä jo kuoltua. Mutta hänen lopputiivistyksensä Promemoriassa menee taas metsään: "Jos sota päättyisi länsivaltain ja Venäjän voittoon, olisi se varma perikato meille."

No - ei ollut. Svinhufvud ei ehtinyt nähdä ennustuksensa menevän tältä osin vikaan.

RAJOJEN VETO

Syyskuussa 1943 Svinhufvud pohtii Luumäellä Kahta vaihtoehtoa rajojemme järjestämiseksi tulevan rauhan yhteydessä. Ensimmäinen olisi vanhat rajat, länsivaltojen takaus ja skandinavinen puolustusliitto. Toinen olisi kolmen kannaksen rajat: siis Karjalan kannaksen, Laatokan ja Äänisen välisen kannaksen sekä Äänisen ja Vienanmeren kannaksen.

Svinhufvud on tietysti Suur-Suomen kannalla, edelleen. Vanha raja on liian vaikeasti linnoitettavissa. Länsivaltojen takuu olisi käytännössä tyhjä. Skandinaavinen puolustusliitto on mahdoton, Norjan ja Tanskan strategioiden vuoksi. Ruotsi kunnioittaa liiaksi Venäjää. "Pahoin on pelättävissä, että Skandinavian puolustusliittoa ei saada valmiiksi, saati tehokkaasti toimivaksi siihen hätään, kun Venäjä uudelleen hyökkää päällemme, mikä tuskin lykkäytyy kauemmaksi, kuin että Venäjä jonkun verran toipuu tässä sodassa saamistaan vaurioista, kaikki tietysti edellyttäen, että Stalin ja bolshevismi selviävät sodasta voittajina."

Erikoisrauha Neuvostoliiton kanssa ja vanhat rajat merkitsisivät "suoranaista vahinkoa meille", Svinhufvud kirjoittaa, sosialistien ja ruotsalaisen kansanpuolueen kansanedustajia vastaan. "Elintärkeätä meille on, että Neuvosto-Venäjä kukistuu tähän sotaan." Siihen Svinhufvud edelleenkin "varmasti uskoo".

Kolmen kannaksen raja toisi suuria strategisia, poliittisia ja taloudellisia hyötyjä. Niin koko Pohjolalle, jopa Englannin merivallalle. Svinhufvud referoi tiiviisti niiden ajattelua, jotka vastustavat Inkerin ja Kauko-Karjalan tavoittelemista seikkailupolitiikkana. Mutta ei "siinä ole seikkailua senkään vertaa, kuin aikoinaan Suomen julistaminen itsenäiseksi valtioksi oli. Silloinkin kovasti varoitettiin moisesta uhkarohkeudesta."

Jotakuinkin uskomattoman mainiota. Poliitikko joka on uhkapelillä ollut muodostamassa itsenäistä Suomen valtiota ja onnistunut siinä, pitää tätä nyt argumenttina uuteen ja vielä suurempaan uhkapeliin. Svinhufvud pohtii taas kuinka Venäjän tsaarit olivat keisarisanansa rikkoen menettäneet vaatimuksensa Suomen herruuteen. Ja entä bolshevikkivalta: "Lisämaata idästä vaatiessamme on huomattava, että Venäjä on menettänyt kaikki oikeutensa näihin maihin, kun se on rikkonut niitten asukkaille juhlallisesti antamiaan lupauksia helpotuksista niitten valtiollisiin oloihin sekä sortanut ja rääkännyt noita asukkaita mitä pahimmin, pyrkien samalla koko suomensukuisen väestön hävittämiseen."

Siis realistista ja Suomen kansallisen ja valtiollisen tulevaisuuden parhaiten varmistavaa politiikkaa olisi, yhteen vetäen, Svinhufvudin kannalta ollut: Pietari hävitettävä, kolmen kannaksen rajat Suomelle. Olosuhteiden salliessa "olisi kevytmielistä jättää tämä yhdistäminen tekemättä."

JULMUUKSISTA JA BALTIASTA

Jäljellä kirjasessa on vielä kaksi lyhyttä tekstiä marraskuulta 1943, Peräkaneetti ja Pro Baltico. Silloin juuri päättynessä Moskovan konferenssissa ympärysvaltojen pääministerit Anthony Eden, Cordell Hull ja Vjatsheshlav Molotov sekä Foo Ping-Sheung Kiinasta olivat muun muassa vaatineet sotarikollisten rankaisemista. Svinhufvud ihmettelee nyt heidän viittaustaan "saksalaisten muka harjoittamiin julmuuksiin". Yleisö on hänen mukaansa päinvastoin tullut siihen käsitykseen että "saksalaiset olisivat koettaneet noudattaa inhimillisyyden ja humaanisuuden lakeja mikäli sodassa ja sodankäynnissä vain on ollut mahdollista". Vertaukseksi Svinhufvud muistuttaa amerikkalaisten ja englantilaisten terrorilentohyökkäyksistä siviiliväestöä vastaan. Samoin, hän sanoo, bolshevikkien julmuus on epäilysten ulkopuolella. Katyn ja Vinnitsa sekä virolaisten pakkosiirrot Siperiaan ovat todisteita. "Saksalaisten repressaaliot" miehitetyissä maissa, sen sijaan, eivät ole rikoksia ja julmuuksia "sen enempää kuin iskut ja hyökkäykset varsinaisessa sodassa".

Pro Baltico -tekstissä Svinhufvud selostaa Stalinin puheita Moskovan konferenssin jälkeen. Stalin oli vaatinut Neuvostoliitolle rajoja, jotka sillä oli 1941, ennen Saksan hyökkäystä. "Tämä Stalinin puhe meille riittää. Se selvittää meille, mitä meillä samoinkuin Baltian mailla on idästä päin odotettavissa, ja että apua 'lännestä' (= Englannista ja Amerikasta) ei ole saatavissa."

Muuta mahdollisuutta entinen presidentti ja merkittävä valtiomies ei enää näe, kuin taistella viimeiseen saakka. "Antautua ryssien armoille emme voi yhtävähän kuin uudelleen hyväksyä Moskovan rajaa." (Siis Talvisodan jälkeen vedettyä rajaa, joka on sama kuin nykyinen raja.) "Se tietäisi meille kuolemaa." Mutta onneksi "uljas Saksan kansa on rinnallamme", sekin "taistellen elämästä ja kuolemasta".

Tulee tästä Svinhufvudin kolme ja puoli kuukautta ennen kuolemaansa kirjoittamasta esityksestä se tuntu, että hän on hyvinkin nähnyt, mitä sota on tuomassa ja miten se on kääntymässä. Mutta hän ei ole millään tavalla tahtonut eikä voinut hyväksyä jo melko selvästi hahmottuvia uusia realiteetteja. Tottahan toisaalta on, että Natsi-Saksan taistelu kestikin vielä  puolitoista vuotta, ennen Hitlerin itsemurhaa ja muiden antautumista. Mutta harvassa niitä enää oli loppuvuodesta 1943, kaikkien todistusten mukaan, varsinkaan Saksan ulkopuolella, jotka natsien voittoon uskoivat. Jotenkin merkitsevää, että vanha presidentti kuoli pari kuukautta sen jälkeen kun venäläiset olivat murtaneet Leningradin saarron.

Svinhufvudin kansainvälinen poliittinen visio oli oikeassakin monessa kohdin, mitä tulee inkeriläisten ja virolaisten kohtaloihin muun muassa. Mutta hän liioitteli ennustaessaan tuhoa sinne ja tänne. Räikeästi väärässä hän oli ennustaessaan Neuvostoliiton kaatumista sotaan, ja mitään järkeä ja oikeamielisyyttä vailla vaatiessaan Leningradin tuhoamista. - Tämä on tietysti jälkiviisautta ja helppo sanoa, kun tiedämme miten kaikki kävi. Mutta onneksi Suomessa oli Jatkosodan loppuvaiheissa poliitikkoja, jotka olivat kaukonäköisempiä ja varovaisempia kuin vanha Svinhufvud. Ja onneksi Suomen kansa rupesi jo Jatkosodan aikana tajuamaan, että "Suomen herrat olivat lyöneet päänsä Karjalan mäntyyn." (Väinö Linna.)

LISÄHUOMAUTUS

Yksinhän Svinhufvud ei tietenkään missään vaiheessa Suur-Suomi-haaveineen ollut. Esimerkiksi Urho Kekkonen, joka sillä hetkellä ei ollut hallituksessa, kirjoitti Jatkosodan juuri alkaessa vaimolleen 27. 6. 1941:

"Suomi ei siis tätä kirjoittaessa ole vielä sodassa, mutta se ei voine kestää kauan, kunnes meidän joukkomme ylittävät rajan. Asiahan on niin, että meillä suorastaan pelättiin, että Suomi ei saisi aihetta sotaan, ja sisäisesti asia olisi ollut vaikeasti hoidettava. Tätä pelkoa lisäsi Molotovin sanat Hynniselle, että Venäjä vaatii Suomelta hyökkäämättömyyttä. Mutta arvatenkin venäläisten diplomaattien ja sotilasjohdon sekavista suhteista seurasi, että ryssä aloitti ilmahyökkäykset ja asia oli silloin Suomen puolelta selvä: me olimme joutuneet hyökkäyksen alaiseksi. Seuraus on sota. Mutta sotaväkemme ei ole ollut vielä valmiina ja siksi me olemme olleet hiljaa. Sitä paitsi Venäjän kypsyttäminen etelässä on tarpeellista, jotta sotatoimemme voisi menestyä niin, että mahdollisimman vähillä miesmenetyksillä selviytyisimme.

Uusi raja tulee ilmeisesti Kallen (Kaarlo Hillilä, toim. huom.) kaavailujen mukaan. Kerrotaan että Göring olisi luvannut, että me saamme ne rajat, jotka tahdomme ja että saamme esim. Pietarin jos tahdomme. Hän vai oliko joku toinen sanonut, että he hävittävät Pietarin maan tasalle ja Moskovalla pitäisi olla sama kohtalo. Hurjia ja kaameitakin näköaloja. Mutta ryssä on kyllä kaulavillansa itse kehrännyt, joten kenelläkään ei ole sääli, vaikka ryssälle käykin lössösti."

(Siteerannut Pirkko-Turpeinen-Saari. Suuri yksinäinen. Urho Kekkonen ja tunteet.Gummerus, Jyväskylä, 2006. S. 87.)

Tunnetusti Kekkonen Lapin maaherran Hillilän, Paavo Säipän ja Kustaa Vilkunan kanssa käänsi kelkkansa ("psykiatrin näkökulmasta koki täydellisen identiteettikriisin", kirjoittaa Turpeinen-Saari) Rovaniemellä marraskuussa 1942, kun Stalingrad oli ratkeamassa. Svinhufvud vielä silloin löi lisää löylyä, omalla tahollaan...

KULTTUURIVÄEN ASENTEET 

Saksalaismielistä Suomen ns. ensimmäisessä tasavallassa oli sotilaiden lisäksi erityisesti kulttuuriväki. Laajassa ja yksityiskohtaisessa kirjassaan, joka pyrkii olemaan "aikaisemman tutkimuksen harteilla seisova" yhteenveto Suomen suhteista Natsi-Saksaan, kaksi 1970-luvulla syntynyttä historiantutkijaa esittää kaiken kertovia yksityiskohtia. (Jokisipilä, Markku & Könönen, Janne. Kolmannen valtakunnan vieraat, Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933-1944. Otava, Helsinki. Keuruu 2013.)

Maantieteen professori Väinö Auer sai presidentti Rytiltä tehtäväkseen tieteellisesti perustella Itä-Karjalan ja Kuolan niemimaan kuulumisen Suomelle. Saksalaiset olivat Bonnin yliopiston kunniatohtorille Auerille luvanneet, että Suomi näiden itäalueidensa lisäksi saisi Kongon, siirtomaakseen. Jokisipilä ja Könönen kirjoittavat: "Suomalaisgeografi oli leppymätön bolsevismin vastustaja, jolle sodassa oli 'pääasia että ryssä häviää, Pietari hävitetään ja Moskova raunioituu'." (Mts. 316.)

Historian dosentti Eino Jutikkala ja kansatieteilijä Kustaa Vilkuna värvättiin myös. Heidän työnsä ilmestyi Saksassa nimellä Finnlands Lebensraum. "Teoksen mukaan niin ilmasto, maaperä, kasvillisuus kuin maisematkin kertovat Itä-Karjalan kuuluvan Suomeen." Alempiarvoisiin rotuihin viittailtiin. Suomessa sensuuri kielsi kirjan! (S. 318.) Professorit Väinö Voionmaa ja Jalmari Jaakkola ehdottivat väestönsiirtoja ja puhdasta suomensukuista Itä-Karjalaa. (S. 319.) Historioitsija Einar W. Juva yritti ankkuroida Suomen ja Saksan kohtalonyhteyden viralliseksi totuudeksi kirjoillaan Suomen taistelu itää vastaan ja Idän uhkan varjossa. Torsten G. Aminoffilta ilmestyi Karjala lännen etuvartiona. (S. 320.)

Jokisipilä ja Könönen aloittavat tutkimuksensa kirjailija Maila Talvion ja hänen miehensä, slaavilaisten kielten professorin Jooseppi Mikkolan huvilasta Helsingin Meilahdessa. Talon nimi oli Laaksola. Siellä kestittiin "kirjailijoita, taidemaalareita ja muusikoita muistakin maista" (kuin Saksasta), mm. "Italiasta, Venäjältä, Latviasta ja Unkarista". "Kesällä 1938 Meilahdessa vieraili peräti viidentoista eri kansallisuuden edustajia." Suuren salin seinällä oli saksalaista divisioonaa Suomessa 1918 komentaneen Rüdiger von der Goltzin muotokuva. (S. 44-46.)

Laaksolan paikalle 1971 pystytetty muistomerkki. Veistoksen nimi on Itämeren tytär - viittaa epäilemättä Maila Talvion persoonaan. Kuva ei valitettavasti aivan tee veistokselle oikeutta (kuva EH).

"On vaikea sanoa, ketkä Laaksolan vieraista olivat erityisen ihastuneita Saksaan, ketkä mukana yleisemmän kulttuuriharrastuneisuutensa vuoksi. Huvilan ovi kävi tiuhaan, eivätkä illanvietot teemallisesti olleet aina pelkkää germaanisuuden juhlintaa. Tapaamisten vieraslistoista erottuvat kuitenkin kaikkien tärkeimpien Saksan-ystävien nimet, muiden muassa säveltäjä Yrjö Kilpinen (tunnetaan vieläkin liedistään Kuin tunturilla puro hiljaa helää... EH), kirjallisuuden professori V. A. Koskenniemi, matemaatikko Rolf Nevanlinna, yliopistodekaani ja poliitikko Edwin Linkomies, kielitieteilijä Pekka Katara, kirjallisuuden tutkija Rafael Koskimies, historian professori Jalmari Jaakkola, elokuvaohjaaja Risto Orko, musiikin professori Armas Otto Väisänen, sekä kielentutkija Emil Öhmann. Myös Isänmaallisen kansanliikkeen johtohahmot Vilho Annala ja Bruno Salmiala osallistuivat joihinkin illanistujaisiin, samoin kuin 'eduskunnan ainoa mies', saman IKL:n Hilja Riipinen. Saksalaisista Laaksolassa säännöllisesti kävivät muiden muassa maassa asuneet lähettiläs Blücher sekä laivastoasiamies Reimar von Bonin." (S. 47.)

Mannerheim ja Göring valtakunnanmarsalkan metsästyslinnan Karinhallen terassilla 1942. Jokisipilän ja Könösen kuvitusta.

Lopputarkastelussaan Jokisipilä ja Könönen tiivistävät: "Saksalaismielisen eliitin suhteen eräänlaisena nyrkkisääntönä voi pitää, että mitä enemmän henkilöllä oli yhteiskunnallista valtaa, sitä yleisempää luonteeltaan hänen saksalaismielisyytensä oli ja sitä varovaisemmin hän suhtautui kansallissosialismiin. Kun tarkastellaan ulko- ja turvallisuuspoliittisen päätöksenteon huippua, erottuu siellä omana suuntauksenaan pragmaattinen saksalaismielisyys, joka tunnesiteiden ja ideologisten arvostusten sijaan perustui kylmille reaalipoliittisille laskelmille. Marsalkka Mannerheim ja presidentti Ryti ovat tästä parhaita esimerkkejä. He eivät varsinaisesti olleet edes saksalaismielisiä, vaan ideologisissa ja poliittisissa sympatioissaan lähinnä länsimielisiä. Vastuunalaisissa tehtävissään heidän oli kuitenkin asetettava kansallinen etu omien henkilökohtaisten poliittisten preferenssiensä edelle. Kun tilanne sitä vaati, he uivat varsin sujuvasti saksalaismieliseen rooliinsa." (S. 551.)

PAASIKIVEN MIETE ITÄRAJASTA V. 1946

Valvontakomission aikana ja sotasyyllisyysoikeudenkäynnin yhteydessä Paasikivi piti pääministerinä ollessaan tiedotustilaisuuden lehtien päätoimittajille 8. helmikuuta 1946. Silloin hän kommentoi suhteita Venäjään lähihistorian kautta mm. näin:

"Jos minä ajattelen omaa toimintaani, mikäli se koskee Venäjää, niin sanoisin esimerkiksi, että yksi suuria virheitä oli se, kun Tarton rauhassa (1920) minäkin kannatin vanhoja historiallisia rajoja, niinkuin koko Suomen kansa teki silloin. Kaukonäköinen poliitikko ja valtiomies olisi voinut nähdä, että mitä kauemmas Suomen raja voitiin asettaa Leningradista, sitä suuremmat mahdollisuudet Suomella oli elää itsenäisenä. Vanha historiallinen raja kelpasi vain saman valtakunnan eri alueiden rajaksi (erottamaan Suomen suuriruhtinaskuntaa tsaarin muista alueista EH), mutta ei kahden itsenäisen ja vieraan valtakunnan väliseksi rajaksi. Se oli liian lähellä Leningradia. Voi sanoa, niinkuin on sanonut eräs toinen: Vanhan historiallisen rajan - Rajajoen rajan - saavuttaminen oli 'kohtalokas menestys' Tarton rauhassa. Se saattoi menetellä 1920-luvulla ja 1930-luvulla, jolloin Neuvostoliitto oli heikko, mutta vuonna 1939 asian olisi pitänyt olla jotenkin selvä. Silloin minun kantani oli, että tahdoin hyväksyä ne pienet vaatimukset, joita Stalin teki. Mutta viisaampaa politiikka olisi ollut sanoa, että me myönnämme rajan vetämisen Suvannon ja Summan linjalle, annamme puolet Kannaksesta pois. Se oli Venäjän sotilaallinen minimiraja. Niin sanoi Stalin. Se olisi ollut kaukonäköistä politiikkaa. Myönnän puolestani avoimesti, että en ollut silloin riittävän kaukonäköinen valtiomies näissä asioissa."
(Heikkilä, Toivo. Paasikivi peräsimessä. Pääministerin sihteerin muistelmat 1944-1948. 4. painos, s. 94. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.)

Paasikiven ensimmäinen hallitus. Pääministeri eturivin keskellä, oikeusministeri Kekkonen vasemmalla. Heikkilän kirjan kuvitusta.