maanantai 14. joulukuuta 2015

BERDJAJEV ortodoksista eksistentialismia


Berdjajev, N. A.
Jumalan uudet vaatteet
Koonnut ja esittänyt Osmo Haapaniemi
Mediapinta 2009





Yksilöllisyyden haaveilija

(Tämä arvio on julkaistu lyhennettynä Humanisti-lehden numerossa 1/2013.)

Venäläistä kirjallisuutta tunnetaan meillä laajalti käännösten ansiosta, niin 1800-luvun kultakaudelta kuin Neuvostoliiton ajalta. Venäläisistä ajattelijoista tunnetaan kai tärkein, Tolstoi. Hänen Tunnustuksensakin (1882) tulivat suomeksi tänä vuonna. Muut ajattelijat ovat tuntemattomampia.

Siksi Osmo Haapaniemen julkaisemat käännösvalikoimat Nikolai Berdjajevin (1874-1948) runsaasta tuotannosta ovat mielenkiintoisia. Systemaattisin esitys suomeksi Berdjajevista on (myöhemmin ortodoksipiispaksi nousseen) Tiihonin (k. 2000) Joensuun-väitöskirja vuodelta 1990.

Nikolai Berdjajev syntyi aateliseen sotilassukuun; äiti taas oli ranskalaista sukua ja roomalaiskatolinen. Nikolai suoritti upseerikoulun, opiskeli Kiovassa ja Moskovassa, liittyi sosialidemokraattiseen puolueeseen. Julkaisi Kantia ja sosialismia sovittelevia artikkeleita, karkoitettiin Pohjois-Venäjälle. Vapauduttuaan matkusti Saksaan 1903, opiskelemaan Heidelbergissa. Palasi kohta Venäjälle, nyt idealistiksi kääntyneenä. Otti vaikutteita kaikista mahdollisista suunnista, mm. Dostojevskilta. Liittyi marxilaisia vallankumouksellisia vastustaneisiin ryhmiin, joissa Japanin sota ja vuoden 1905 Verisunnuntai tulkittiin aivan toisin, ei lopun alkuna keisarikunnalle kuten Leninin ympäristössä. Avioitui uskonnollisen ylimystönaisen kanssa ja alkoi yhä enemmän keskittyä kristillisyyteen. Arvosteli Venäjän ortodoksikirkkoa lahkolaisten sorrosta ja oli jo saamassa karkoituksen Siperiaan, kun vallankumous tuli väliin. Vallankumousvuodet Berdjajev keskittyi bolsevikkien arvosteluun. 1920 hänet kutsuttiin silti Moskovan yliopiston filosofian professoriksi. Ei edelleenkään hellittänyt neuvostoideologian kritiikkiä.  Vangittiin hetkeksi ja 1922 karkoitettiin maasta, osana suurta ryhmää vastarinta-ajattelijoita. Perusti Berliiniin Uskonnollis-filosofisen akatemian amerikkalaisen NMKY:n avulla, ja siirtyi akatemia mukanaan Pariisiin 1925. Pariisissa Berdjajev myös kuoli, jo kansainvälisenä kuuluisuutena.

Mikään jees-mies Berdjajev ei siis tosiaankaan ollut.

Haapaniemen ensimmäinen ongelma käännöstyössä on ollut käytettävien tekstien valinta. Hänen oma kiinnostuksensa tuntuu mystiikkaan taipuvalta. Jumalan uudet vaatteet sisältää käännettyjä kohtia eli ”esseitä” useista eri teksteistä Berdjajevin myöhäiskausilta. Pari kertaa alkuperämerkintä unohtuu esseen perästä. Haapaniemi myös korostaa ja kommentoi alkutekstiä siellä täällä, jolloin on välistä vaikea erottaa hänen ja Berdjajevin lausetta. Tämä olisi tietysti akateemisesti sietämätöntä, mutta ei muuten paljon haittaa. Berdjajev nimittäin näyttää pysyvän johdonmukaisena; hänen ajattelunsa täydentyy ja saa uusia puolia uusissa teksteissä, mutta ei joudu varsinaiseen ristiriitaan aikaisempien vaiheidensa kanssa. Johtolankana on paljastaa yksilöllisyyden ehdot, yhteiskunnallisista ja vieläpä, jos mahdollista, henkilöpsykologisista rajoituksista vapautettuina. Berdjajevin kirjoitustapa on kyllä epäfilosofinen. Hän ei perustele eikä argumentoi, vaan pudottelee ikään kuin ilmoituksia: ”Uusi rakkauden oppi, joka liittyy uuteen uskonnolliseen tietoisuuteen, ei voi etsiä lähteitään suvullisesta rakkaudesta eikä persoonattomasta asketismista, vaan ainoastaan romantismista. Romantismi jo kieltää suvun, perheen, lisääntymisen, ja etsii rakkaudesta persoonallista, janoaa yksilöllisyyden realisoimista, halajaa kuolemattomuutta.” (Mts. 231.)

Kenelle sitten tällainen haaveellinen idealismi olisi sopivaa? Viime aikoina, alkaen jo thatcherismin ilmapiiristä ja 80-luvun nousukaudelta, kun meillä taistolaisuuden viimeisetkin kaiut hiljenivät, on esimerkiksi taiteilijoiden keskuudessa täälläkin esiintynyt paljon uskonnollista haaveilua. Berdjajevin näyt sopivat sellaiseen, ovat uskonnon sisälläkin mystiikkaa, etäisyyksien päässä synoptisten evankeliumien Jeesuksen psykologisesta realismista. Ehkä Berdjajevilta saa jotakin joku, nuori tai vanha, jonka täytyy taistella yksilöllisyytensä kanssa, mutta joka ei voi niellä Nietzschen ateismia. Nietzschen loistavista kuvista ja runollisuudesta Berdjajevilla ei ole murentakaan. Tiettyä hypnoottisuutta hänen vakuutteluunsa saattaa sisältyä, ehkä varsinkin filosofiaan tottumattomille. Voisi ajatella että Berdjajevin suosio Ranskassa perustuu eroottisen rakkauden ylistykseen: ”Maailman ei pidä tietää että kaksi ihmistä rakastaa toisiaan. Sukupuolisuuden ja rakkauden sosialisointi on ihmisen historian vastenmielisimpiä asioita (s. 20).” ”Haureudelle vastakkaista on sukupuolisuuden avautuminen kosmokselle ja sukupuolienergian suuntaaminen kosmokseen. (s. 91).” ”Sukupuolen lopullinen voittaminen – sukupuolten yhdistyminen – ei ole vain vastakkaisten ihmispuolikkaiden yhteen sulautumista, vaan lisäksi myös yhteen sulautumista Ikuisen Naisellisuuden kanssa ja Jumaluuden kanssa (s. 222).”

Soveltakoon näitä ken taitaa.

Persoonallisuus käsitteenä ja ideaalina on hyvä kohta pikakelata Berdjajevia. Persoonallisuus ei ole ”tästä maailmasta” hänen ilmoituksensa mukaan. Se ”ei ole osa luontoa eikä kuulu lainalaisuuksien maailmaan sen alistettuna osana”. ”Luonnon näkökulmasta ihminen on yksilö, hengen näkökulmasta – persoonallisuus.” (Mts. 35.) Tämä tuntuisi Berdjajevilla olevan kaikua Kantin transsendentaalifilosofiasta. Emme Berdjajevin mielestä voi tarkastella persoonallisuutta mitenkään objektiivisesti – miksi emme? Koska, Berdjajev sanoo, ”se on realiteetti joka mahduttaa itseensä universaalin sisällön – koko maailmankaikkeuden (mp.)”. Toisin sanoen, tulkitsen hänen kantaansa, emme voi tuntea olioita sinänsä, an sich, emme siis myöskään persoonallisuutta itseään, vaan näemme ainoastaan persoonallisuuden kautta. Persoonallisuus on näin ajatellen maailmankaikkeuden mieltämisen transsendentaalinen ehto.

Berdjajevin ajattelu on siis tässä taaksepäin katsovaa, tukeutuu Kantin kylläkin klassiseen ja kestävään tieto-opilliseen analyysiin. Mutta 1700-luvun jälkeen empiirinen tiede on kehittänyt moniakin kokeellisia tapoja tutkia psyykeä. Ja toisaalta psykoanalyysi on luonut kirjallisen ja humanistisen; potilaan kertomuksiin ja niihin liittyviin assosiaatioihin perustuvan, ja samalla potilaan ja lääkärin suhdetta eli transferenssia tarkastelevan tutkimustavan. Se tietysti nojaa myös empiriaan, ei kokeisiin vaan kliiniseen kokemukseen. Berdjajevin katsomuskanta jättää näin huomiotta kahdensadan vuoden tieteellisen kehityksen.

Mutta kantilainen lähestymistapa palveleekin Berdjajevilla uskonnollis-mystistä. Persoonallisuus on tehtävä, se on ideaali, se säilyy myös ”kanssakäymisessä Jumalan kanssa”. Se on jopa kristinuskon ydin, ”jumal-ihmisyyden salaisuus”, kahden luonnon kohtaaminen, jotka ”yhdistyvät mutta eivät sekoitu” (mts. 36.) Näissä sanonnoissa liikuttaneen ensi sijassa Idän kirkon perinteen vaikutuksessa. Metropoliitta Tiihon tiivistää Berdjajevia väitöskirjassaan: ”Ihmiselämässä tapahtuva luova toiminta, esim. filosofinen tai taiteellinen, voi tapahtua vain ihmistä korkeamman nimissä, joko Jumalan tai absoluuttisten arvojen, kuten totuuden, kauneuden tai hyvyyden tähden.” (Tiihon 1990, s. 113.)

Kristinusko on platonismia kansalle, on todettu. Berdjajevin eksistentialistis-ortodoksinen ajattelu kuuluu tähän idealistiseen perinteeseen. Realisti kysyy nyt: voiko esimerkiksi sotia pitää luovana toimintana? Ne muuttavat eli luovat maailmaa, mutta niiden todelliset motiivit eivät ole yleviä, propagandaväitteistä huolimatta. Sotapropagandassa valloitus ja ryöstö kyllä säännöllisesti perustellaan oman kansan paremmuudella, sen arvojen ja elämäntapojen hyvyydellä, siis ”absoluuttisilla arvoilla”. Entä mikä on aina taloudellisen toiminnan motiivi? Talous takuulla muuttaa maailmaa, ja on siis luovaa. Kuuluisa viivan alapuoli on kuitenkin sen motiivi, kysytään keneltä tahansa talousmieheltä, ja taloutta arvioidaan numeraalisesti, ei ihannekäsittein.

Persoonallisuuden idealisoinnissa Berdjajevilla on platonismia modernimpiakin aatehistoriallisia sävyjä. Berdjajev tavoittelee eksistenssianalyysia. Hän vastustaa objektiivista idealismia: ”Kuvitella itselleen korkeimmat, universaalit älyn, nerouden, kauneuden ja pyhyyden ominaisuudet, mutta siirtää minän painopiste näihin universaaleihin laadullisiin ominaisuuksiin, on sama asia kuin antaa nämä ominaisuudet toiselle olennolle. Painopisteen siirtämisen myötä subjektin ja hänen elämäkertansa yhtenäisyys ja eheys häviää, koska muisti ei silloin säilytä persoonallisuutta. Tässä on idealistisen arvofilosofian ja ideaalisen olemassaolon valhe.” (Mts. 45.)

Berdjajevin eksistentialismi on siis muistin, elämäkerran, vapaiden valintojen ja tekojen ja mystifioidun mutta persoonallisen rakkauden korostamista. Epäuskonnollisesta ihmisestä tuntuu että jumaluus näiden oletettuna edellytyksenä on ylimääräistä ja ristiriitaista, nimenomaan idealisoitu ja projisoitu ”toinen olento”. Mutta Berdjajev selittää luovuuden ”Kristuksen jumal-ihmisyyden” ja siitä syntyneen ”jumal-ihmisellisen” kautta. Monikatekismuksessaan (Haapaniemen käännös 2012, s.8) Berdjajev muistuttaa että läntinen, niin katolinen kuin protestanttinen ihmiskäsitys tulee Augustinukselta, joka taas puhuu vain synnistä ja pelastavasta armosta. Idän kirkossa sen sijaan on pidetty yllä käsitystä ihmisestä ”jumalan kuvana ja kaltaisuutena”. Siinä olisi luovuuden ja vapauden ja rakkauden alkulähde. Tässä, huvittavastikin, konservatiivinen ortodoksisuus sattuu yhteen viime vuosikymmenien läntisen new age -ajattelun kanssa. New age pitää ihmisen aktiivista pyrkimystä ”henkisyyteen” - mitä se taas sitten voisikin olla - keskeisenä ja oikeutettuna; yritetäänpä lähestymistä kiviterapian, joogan, mietiskelyn tai sadan muun vaihtoehtoisen tavan avulla.

Toinen avainteema Berdjajevilla on historia. Historiasta pitäisi vapautua ”aktiivisen eskatologismin” kautta (Jumalan uudet vaatteet, s. 132). Pitäisi pyrkiä ajattomaan maailmanloppuun, jossa ihminen ottaa historian ”omaan, äärettömään ja rajattomaan subjektiivisuuteensa” (s. 134). Normaalisti historia on nimittäin yksi ”objektivaation” muoto. Historian aika ymmärretään menneisyytenä ja tulevaisuutena, todellisina tapahtumina. Mutta tämä onkin esineellistämistä, ja persoonallisuuden kannalta valheellista tai ainakin harhaanjohtavaa. Objektivaatiota ovat myös kaikki yhteiskunnalliset instituutiot, kirkot mukaanluettuina. Persoonallisuus ja luovuus kun murtautuvat esiin vain eksistentiaalisessa hetkessä, joka on samalla ikuisuutta. Historia ja sisäiset intensiiviset luovuuden ja merkityksen hetket ovat toisaalta yhteensovittamattomia; toisaalta luovat hetket murtautuvat historiaan. Historia yleensäkin syntyy ja tulee esiin ainoastaan eksistentiaalisen ajan eli luovan yksilön toiminnan kautta (s. 127).

Onko tämä kovin omaperäistä? Mitä nuo murtautumiset tositapahtumiksi purettuina voisivat olla? Historian käännekohtia? Suuria keksintöjä? Berdjajevin kanta muistuttaa joka tapauksessa melko lailla Walter Benjaminin kuuluisaa tulkintaa juutalaisuuden eräästä peruskäsitteestä, messiaanisesta ajasta. Benjamin asetti messiaanisen kiivauden ja toisaalta maalliseen onneen pyrkimisen dialektiseen suhteeseen, eräällä tavoin vastakohdiksi, mutta myös toisiinsa sulautuviksi.

Yhdessä kommentissaan Osmo Haapaniemi osoittaa oman kiinnostuksensa selvästi. Berdjajev erottaa eksistentiaalisen ja historiallisen ajan lisäksi vielä kosmisen ajan. Historiasta ulospääsyyn sekin on yksi suunta, Berdjajevin kannalta tosin päinvastainen kuin luova, persoonallinen aika. Jos historiallinen aika palautetaan luonnolliseen, eli kosmiseen tai tähtitieteelliseen tai luonnon kiertoon kuuluvaan aikaan, eli tulkitaan historia sen sisällä, epäonnistutaan kaiketi vieraantumisen voittamisessa. Berdjajeville tämä on ”naturalismin ratkaisu”. ”Se on ilmeisesti maallemuuttajien, linkolalaisten, vihreiden ja jätteenkierrättäjien ratkaisu” Haapaniemi letkauttaa (s. 129).

Tässä itse näkisin uskonnollisen etsinnän ongelman nykyhetkessä. Suurten uskontojen juuret ovat syvällä ja niiden intuitio psyykestä perustuu valtavaan aineistoon. Mutta tekniikan maailma, joka on kehittynyt kahden viime vuosisadan aikana, on muuttanut kaiken niin kovasti, että emme voi enää edes sanoa kuten Berdjajev uskalsi: ”elämää synnyttävä voima on ehtymätöntä” (s. 123). Luonnonsuojelijalle keskeiset kysymykset eivät asetu eksistentiaalisen ajan tavoin. Kollektiivisen ja totaalisen kuoleman uhka, ydinaseiden ja luonnon saastumisen kautta, on uutta ihmiskunnan historiassa. Kosmisessa ajassa eksistentiaalinen aika ja historiallinen aika ovat mitättömiä silmänräpäyksiä.

Erkki Haapaniemi