SELOSTUS NUORTEN MUSLIMIMIESTEN AJATUSTAVOISTA

Ohessa tanskalaisen sosiaalityöntekijän ja Jyllands-Posten -lehden nettikolumnistin Nicolai Sennelsin haastattelu:

Käännös: Veikko Suvanto

Nicolai, kertoisitko lyhyesti tähänastisen elämäntarinasi?

Synnyin vuonna 1976 ja kasvoin Tanskan maaseudulla. Opiskellessani Kööpenhaminassa toimin
teinejä avustavana sosiaalityöntekijänä. Psykologian opintojeni aikana soitin myös muutaman
vuoden ajan puoliammattilaisessa rockbändissä. Olen tehnyt koko aikuisikäni työtä ongelmanuorten
kanssa. Minun on aina ollut helppoa pitää heistä, saada heihin yhteys ja auttaa heitä. Olen kehitellyt
uudenlaisia terapiamuotoja, etenkin musliminuorille, ja niitä on kehuttu monissa ammattilehdissä,
sanomalehdissä ja radiossa.

Milloin aloit kiinnostua integraatioon ja islamiin liittyvistä kysymyksistä?

Kymmenen vuotta sitten Tanskassa sattui kammottava tapaus. Neljä muslimipoikaa raahasi nuorta
naista tukasta pitkin Kööpenhaminan suurinta ostoskatua Strøgetia ja yritti raiskata tämän. Vaikka
nainen huusi ja oli selvää että jotakin hirveää oli tekeillä, kukaan ei tehnyt elettäkään estääkseen tätä
tapahtumasta. Kuvitelkaa: nuorta naista raahataan pitkin Tanskan vilkkainta ostoskatua eikä kukaan
puutu tähän mitenkään. Pahinta mitä itsetunnolleen, henkilökohtaiselle etiikalleen ja humanistisille
arvoilleen voi tehdä on olla estämättä pahan tapahtumista, vaikka se sitten merkitsisikin työtoverien,
ystävien tai suvun paheksuntaa tai jopa mustaa silmää. Jos autamme heikompiamme vain silloin
kun se ei merkitse minkäänlaista riskiä meille itsellemme, olemme hyödyttömiä pelkureita.
Nykyään tämä auttaminen ei ole niinkään fyysistä – joskin kaikkien miesten pitäisi mielestäni oppia
kamppailutaitoja joko taistelulajeissa tai armeijassa – vaan pikemminkin henkistä. Kirjeiden
kirjoittaminen yleisönosastoihin, blogin pitäminen, rehellisten ajatustensa ilmaiseminen keskustelun
siirtyessä lounastauolla islamiin tai maahanmuuttoon – kaikki tällainen auttaa paljon. Sen sijaan
passiivisena pysyminen samalla kun naisia kohdellaan kaltoin ja epäonnistunut integraatio uhkaa
koko arvojärjestelmäämme ja hyvinvointivaltioitamme merkitsee vastuusta vetäytymistä. Etenkin
miesten tulisi suhtautua vakavasti osaansa naisten suojelijoina.

Kuten suurin osa tanskalaisista, minäkin olin järkyttynyt raiskaustapauksesta kuullessani. Sekä
tapauksen brutaalisuus että naisen jääminen vaille apua tuntui hirvittävältä. Ennen tätä tapausta en
ollut ottanut islamin ja muslimimaahanmuuton kritiikkiä kuuleviin korviini, mutta sen jälkeen aloin
kuunnella vakavissani. Noihin aikoihin olin edelleen varma että integraatio onnistuisi ennen pitkää
ja että jännitteet etnisten ryhmien välillä johtuivat pääasiassa yhteiskunnallisesta
epäoikeudenmukaisuudesta. Pelkäsin myös arvostelua muiden taholta siinä määrin etten kertonut
heille epäilyksistäni. Nyt on toisin: en enää äänestä sosiaalidemokraatteja enkä välitä siitä mitä
ihmiset ajattelevat muslimikulttuuria yms. koskevista mielipiteistäni. En ole myöskään enää
passiivinen – tunnen kunnia-asiakseni puolustaa alistettuja musliminaisia ja vapauksiamme ja
näyttää ihmisille, että meillä on oikeus sanoa kakistelematta mitä mieltä olemme islamista ja
muslimimaahanmuutosta.

Sivumennen sanoen: kävi sattumalta niin, että kolme noista neljästä muslimipojasta tuomittiin
joksikin aikaa laitokseen jossa minä olin tuolloin töissä. He olivat epävarmoja, hämmentyneitä
nuoria miehiä, joilla oli muslimimiehille liiankin tyypilliset sovinistiset asenteet ja voimakas
uhrimentaliteetti eikä mitään varsinaisia elämänarvoja, paitsi pyrkimys saada mahdollisimman
paljon mahdollisimman vähällä vaivalla.

Kertoisitko konfliktistasi Kööpenhaminan kaupunginhallituksen kanssa?

Tehtyäni vuosia töitä sekä tanskalais- että muslimilasten ja -nuorten kanssa minulle oli valjennut,
että näiden kahden kulttuurin välillä on hyvin syviä psykologisia eroja. Nämä erot ovat niin
syvällekäyviä että muslimien täytyisi luopua monista perustavista arvoistaan voidakseen integroitua
yhteiskuntaamme ja tuntea itsensä tanskalaisiksi, suomalaisiksi, saksalaisiksi jne.
Koska olen rikollisuuteen ja maahanmuuttajiin erikoistunut psykologi, Kööpenhaminan
integraatiovastaava Jakob Hougaard kutsui minut osallistumaan integraatiota käsittelevään
konferenssiin kaupungintalolla. Keskustelu koski rikollisia maahanmuuttajia, maahanmuuttajia ja
integraatiota, maahanmuuttajia ja terrorismia, maahanmuuttajia ja rinnakkaisyhteiskuntia jne.
Minua alkoi ärsyttää keskustelun yleinen kulku, sillä kaikki osanottajat niputtivat
”maahanmuuttajat” yhteen ikään kuin he kaikki tulisivat samasta kulttuurista. Esitin omana
käsityksenäni että suurin osa ongelmallisista maahanmuuttajista tulee muslimikulttuureista ja että
meidän tulisi ratkaisuja ja toimintamalleja miettiessämme ottaa huomioon kulttuuriset tekijät. Tämä
oli liian suoraa puhetta sekä Hougaardille että suurimmalle osalle keskustelijoista. Toinen
keskustelu konferenssissa koski sitä että meidän pitäisi auttaa rikollisia maahanmuuttajia löytämään
rauha elämässään rohkaisemalla heitä suuremmassa määrin uskonnon pariin. Tällöin minä muistutin
Hougaardia ja muita keskustelijoita monista Koraanin kohdista, joissa yllytetään muslimeja
tekemään rikoksia – ja että monet Kööpenhaminan moskeijoista tiedetään erittäin radikaaleiksi.
Tämäkin oli poliitikoille liikaa.

Sittemmin olen väitellyt Kööpenhaminan pormestarin kanssa sanomalehti Jyllands-Postenin
nettisivuilla pitämässäni blogissa nimeltä ”Kulttuurien railo”. Debatti alkoi siitä että hän lupasi
kustantaa muslimien uskonnolliset juhlat, jos nämä auttaisivat häntä tulemaan valituksi uudelleen
paikallisissa vaaleissa 17. 11. 2009. Hän ei muuten voittanut vaaleja. Valitettavasti voittaja, Klaus
Bondam, on tavallaan vielä huonompi vaihtoehto: koska hän on avoimesti homoseksuaali ja käyttää
meikkiä, hänellä tulee luultavasti olemaan vaikeuksia kommunikoida muslimiyhteisön kanssa.
Miksi muslimien kanssa on niin vaikea saada aikaan dialogia korkeasta rikollisuusasteesta ja
integraatio-ongelmista?

Syy piilee kulttuuripsykologiassa. Muslimikulttuurissa ihmiset katsovat, että heidän elämäänsä
kontrolloivat pääasiassa ulkopuoliset tekijät: islam, Allah, imaami, perheen isä, kulttuurin normit ja
perinteet sekä – aina kun ilmenee jokin ongelma – vääräuskoiset ja etenkin vääräuskoiset
auktoriteetit. Länsimaisessa kulttuurissa tilanne on monessa suhteessa päinvastainen. Katsomme
olevamme itse vastuussa elämästämme. Pidämme motivaatiotamme, elämänkatsomustamme,
ajattelutapaamme, kommunikointi- ja toimintatapojamme tärkeimpinä elämäämme vaikuttavina
tekijöinä. Siksi meillä on niin paljon psykiatreja ja terapeutteja, suuri määrä yhteiskuntatieteitä,
rivikaupalla elämänhallintakirjoja yms., jotka on kirjoitettu sisintä elämäämme ajatellen ja
perustuvat sille ajatukselle että me luomme ja hallitsemme itse elämäämme. Nämä asiat ja tämä
katsantokanta puuttuvat muslimikulttuurista. Jos olet muslimi ja sinulla on jokin ongelma, sinua ei
ole kasvatettu ajattelemaan: ”Mitä teen väärin koska joudun jatkuvasti vaikeuksiin?”
Muslimikulttuurissa katse on aina suunnattu ulkomaailmaan: ”Kuka teki tämän minulle, minun
elämälleni?”

Tällainen ajattelutapa saa ihmisen pitämään aina itseään uhrina ja jotakuta tai jotakin ulkopuolista
syypäänä ongelmiinsa. Professori Bernard Lewis, kuuluisa islam-historioitsija, on tehnyt saman
havainnon. Hän muotoili tämän kulttuurieron niin, että länsimaalaiset kysyvät: ”Mitä tein väärin?”,
kun taas muslimit kysyvät: ”Kuka teki tämän minulle?”

Niinpä monet muslimit ovat sitä mieltä etteivät he ole itse vastuussa ongelmistaan. Ja on vaikea
puhua ihmiselle hänen ongelmistaan jos hänen mielestään kaikki on jonkun muun syytä...

Liittyykö rikollinen käyttäytyminen jotenkin kasvatukseen?

Mitä suurimmassa määrin. Hyvän kasvatuksen saaneilla ihmisillä on yleensä hyvä itsetunto, he ovat
yleensä hyväntuulisia ja osaavat ratkaista ongelmansa rakentavalla tavalla. Heidän on helppo
rakastaa lähimmäisiään ja olla hyödyksi sekä heille että itselleen.
Kokeneena ammattipsykologina voin kertoa että useimmilla rikollisilla on sisimmässään paljon
vihaa, epävarmuutta ja hyvin vähän kykyä empatiaan. Tärkeä kysymys on seuraava: miksi niin
monet muslimit saavat sellaisen kasvatuksen joka tekee heistä rikollisia?
Vastaan kysymykseen analogialla. Jotkin perheet tarjoavat lapsille hyvän kasvuympäristön. He
oppivat ottamaan vastuuta, tuntemaan empatiaa ja tajuamaan että tuhoisat tunteet kuten viha,
kateellisuus, kostonhalu jne. ovat negatiivisia ja että ne tulee pitää kurissa. Toiset perheet taas
tarjoavat huonon kasvuympäristön: lapsista tulee yhteistyökyvyttömiä, haluttomia sopeutumaan
yhteiskunnan sääntöihin, piittaamattomia muista ja itsestään jne. Tässä mielessä jokaisessa
perheessä on oma kulttuurinsa, omanlaisensa tunne- ja kulttuuriympäristö joka muokkaa siinä
kasvavia ihmisiä. Perheet ovat erilaisia ja voivat vaikuttaa ihmisten kehitykseen terveellisellä tai
epäterveellisellä tavalla, ja sama pätee myös kulttuureihin.

Ei ole epäilystäkään että muslimikulttuuri tarjoaa yleisesti ottaen epäterveen kasvuympäristön. Sille
ominainen vihan ihailu, naisellisten piirteiden (joita psykologiassa kutsutaan ”feminaksi”)
tukahduttaminen, epävarma suhde kunniaan, uhrimentaliteetti ja kyvyttömyys nähdä yhteys oman
käytöksen ja omien ongelmien välillä on kaikki omiaan luomaan epäkypsiä, aggressiivisia ja
matalalla itsetunnolla varustettuja yksilöitä.

Pidetäänkö näkemyksiäsi poliittisina eikä ammattipsykologin esittäminä kiihkottomina
havaintoina?

Minua ja kirjaani on toki kritisoitu. Kuten voitte itsekin kuulla, sanon asiat suoraan. Mutta
kriitikoillani joko ei ole kokemusta työskentelystä muslimien kanssa tai sitten he ovat itse
muslimeja. Kun luennoin opettajille ja sosiaalityöntekijöille kouluissa joissa on paljon muslimeja,
he ovat aina samaa mieltä kanssani. Noissa tilaisuuksissa keskustelu ei koske sitä, olenko väärässä
vai oikeassa, sillä he kaikki ovat tehneet täsmälleen samanlaisia havaintoja kuin minä. Luentojen
päätteeksi siirrymme heti pohtimaan ratkaisuja. Kirjani arvosteltiin hiljattain tanskalaisten
ammattipsykologien lehdessä PsykologNyt. Arvostelu oli hyvin myönteinen ja kirjaa kuvailtiin
”provosoivaksi herätyshuudoksi, vakuuttavaksi ja konkreettisiin esimerkkeihin perustuvaksi”. Myös
monet sanomalehdet kirjoittivat siitä myönteisesti ja jopa kuuluisin muslimipoliitikkomme, Naser
Khader, joka on itsekin kirjoittanut kirjan muslimikulttuurista, antoi siitä myötämielisen lausunnon.
Khaderin mukaan ”Nicolai Sennelsin ammattikokemus on poikkeuksellinen ja hänen selkeät
esimerkkinsä tekevät tästä kirjasta pakollista luettavaa jokaiselle opettajalle ja sosiaalityöntekijälle”.
Ihmiset joilla on kokemusta muslimeista pitävät minua kokeneena ammattipsykologina.
Mikseivät media ja akateemiset piirit reagoi millään tavoin? Johtuisiko tämä siitä että ne
toimittajat ja yliopistoväki, joilla on niin sanoakseni oma lehmä ojassa myönnytyspolitiikassa,
olisivat vaarassa joutua luopumaan urastaan? Paluu assimilaatiopolitiikkaan merkitsisi
monille monikultturismista uran tehneille ihmisille mediassa ja yliopistoissa henkilökohtaista
katastrofia.

Tärkein opinkappale akateemisissa piireissä on se että syyn ja seurauksen laki ei päde muslimien
kohdalla. Tarkoitan syyllä ja seurauksella yksinkertaisesti sitä että ihmiset luovat itse oman
elämänsä. Yliopistomaailmassa opetetaan että köyhien ja yhteiskunnalle vahingollisten ihmisten
kohtalo on meidän muiden käsissämme. Kuitenkin on selvää että muslimit ovat itse vastuussa
ongelmistaan kieltäytymällä integroitumasta, oppimasta tanskaa, tarjoamasta lapsilleen koulutusta,
työskentelemästä, avautumasta läntiselle kulttuurille jne. Naisellisten piirteiden tukahduttaminen on
erityisen vahingollista sekä heidän naisilleen, miehilleen ja lapsilleen että mahdollisuudelle rakentaa
vapaita, demokraattisia ja humaaneja yhteiskuntia. Yliopistoväen mielestä syyn ja seurauksen laki
pätee ainoastaan rikkaiden ihmisten kohdalla: kun he ovat epätoivoisia tai epäonnistuneita, se on
heidän omaa syytään ja heille ihan oikein... Naurettavaa. Jos emme halua näyttää ihmisille, missä
määrin he ovat itse vastuussa ongelmistaan, kuinka voimme opettaa heitä ratkaisemaan nuo
ongelmat?

Iso-Britannia ja Ruotsi tuntuvat kilpailevan siitä, kumpi on Euroopan mestari lakaisemaan
ongelmat maton alle. Tanskaa taas pidetään joskus eräänlaisena vapaamman keskustelun
edelläkävijänä. Mutta tämä käsitys Tanskasta ei ehkä ole täysin oikea – osa tanskalaista
mielipideilmastoa ovat kuitenkin edelleen Tøger Seidenfaden ja DR. Onko Tanskan
politiikassa siis muuttunut viime vuosina niin paljon kuin puheista voisi päätellä?
Tanska on maailmankuulu avoimesta islamia ja muslimimaahanmuuttoa koskevasta keskustelusta.
Ja tämä huomio on epäilemättä ansaittu. Sanomalehdissä julkaistaan jatkuvasti kirjeitä joissa
kritisoidaan islamia ja muslimien epäonnistunutta integraatiota. Tanskalaiseen kulttuuriin
yksinkertaisesti kuuluu, että ihmisiä jotka suuttuvat arvostelusta ja menettävät malttinsa pilkataan
julkisesti. Meillä on toki myös ihmisiä jotka eivät tajua islamin ja etnisten jännitteiden vaaraa. Ei
ole epäilystäkään että äärivasemmistolaiset lehdet kuten Tøger Seidenfadenin Politiken
menettäisivät lukijoita – ja siten myös rahaa – jos ne ottaisivat realistisemman asenteen näihin
ongelmiin. Mutta ne menettävät lukijoita joka tapauksessa ja ainoat äärivasemmistolaiset puolueet,
Enhdeslisten ja De Radikale Venstre, ovat nekin hiljalleen valumassa eduskunnan viemäristä alas.
Normaali kadunmies ja -nainen näkee selvästi mitä maallemme on tapahtumassa. Hän tapaa
aggressiivisia muslimeja diskoissa, lastensa kouluissa, metrossa jne. On tärkeää että ihmiset
puhuvat näistä asioista. Jokainen joka mainitsee muslimimaahanmuuttoa koskevista huolistaan
vaikkapa työpaikalla auttaa monia työtovereitaan ajattelemaan asiaa ja puhumaan siitä avoimemmin
töissä, perheaterioilla jne.

Jos saisit päättää, mikä olisi tärkein muutos jonka tekisit tavassa käsitellä
muslimimaahanmuuttajia?

Ihmisten kutsuminen täysin erilaisesta kulttuurista asumaan meidän maissamme on suurin
sosiologinen koe ihmiskunnan historiassa ja on selvää että se päättyy huonosti. Syvällekäyvät
muutokset kokonaisen maanosan demografiassa ovat äärimmäisen vaarallisia. Maahanmuuttajat
joilla ei ole halua assimiloitua – siis omaksua kulttuurimme ja tulla länsimaalaisiksi – eivät kuulu
tänne. Meidän pitäisi löytää planeetaltamme jokin paikka jossa sellaiset ihmiset voisivat elää ilman
painetta sopeutua ja jossa heidän yhteiskunnalle haitallinen käytöksensä, uskonnollinen
fanatisminsa ja taloudellinen taakkansa ei vahingoittaisi heidän ympäristöään.
Maahanmuuttokriittisillä keskustelupalstoilla myönnytyspolitiikkaa pidetään onnistuneen
integraation täydellisenä vastakohtana. Etenkin muslimivoittoisilla alueilla asuneet
tanskalaiset ja ruotsalaiset sanovat että myönnytykset saavat muslimit vain vaatimaan lisää.

Onko myönnytyksillä vaikutusta rikollisuuteen? Ovatko kaikki myönnytykset pahasta vai
näetkö niissä joitakin valoisia puolia?

Myönnytykset vahvistavat epäilemättä muslimien tunnetta että he ovat voimakkaita ja oikeassa. Se
saa myös meidät näyttämään heikoilta heidän silmissään. Heidän uhrimentaliteettinsa kasvaa joka
kerta kun joku myönnytyspolitiikan harjoittaja avaa suunsa. Myönnytykset nimittäin kuuluvat
läntiseen perinteeseen. Me odotamme että tekemällä kompromisseja ja olemalla ystävällisiä
saamme toiset tuntemaan kiitollisuutta ja tekemään parhaansa ratkaistakseen ongelmansa. Muslimit
ajattelevat toisin – heidän kulttuurissaan koira joka haukkuu kovimmin pääsee päälliköksi.
Me olemme tottuneet ajattelemaan että vain pienet koirat haukkuvat – isojen koirien ei tarvitse
haukkua, koska ne voivat tehdä mitä haluavat. Kun ne haukkuvat, ajattelemme että ne ovat
epäkypsiä ja tarvitsevat vain lisää kasvatusta. Tekemällä myönnytyksiä ja kompromisseja omien
arvojemme suhteen saamme muslimit pitämään meitä heikkoina ja haavottuvaisina, ja he tuntevat
yhä vähemmän tarvetta sopeutua kulttuuriimme. Myönnytyspolitiikka on kuolettava seuraus
kyvyttömyydestä ymmärtää tätä oleellista eroa läntisen ja islamilaisen kulttuurin välillä.

Pahinta mitä myönnytyspoliitikot ja poliittinen korrektius ovat saaneet aikaan on se että monet
ihmiset pelkäävät sanoa mielipiteensä. Ihmiset pelkäävät vaikuttavansa rasistilta tai saavansa
huonon maineen. Minun neuvoni heille on: älkää välittäkö! Jos näkisitte neljän pojan raahaavan
tyttöä hiuksista – ettekö yrittäisi estää heitä? Jos olette vakavasti huolissanne islamista ja
muslimimaahanmuutosta – eikö teidän vastuunne ole puhua siitä?

NEVANLINNAN ANTINOMIAT väritettyinä

Monensorttisilta kielen ammattilaisilta, enimmät suomen kielen tutkijoita, koottu kirja heidän mietteitään kielestä ja tavoista, Sillä tavalla, sattui silmiini hauskan kansikuvansa vuoksi,Vallilan kirjastossa esille asetettuna. (Sillä tavalla. Toim. Muikku-Werner, Pirkko. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki. Keuruu 2006.)

Filosofi Tuomas Nevanlinna kirjoittaa Tapojen antinomioista (mts. 112-130). "Hyvätapainen ihminen kielii rauhanomaisista aikeistaan", hän toteaa. Silloin "kulttuurilla on edelleen tukeva niskaote barbariasta". Kieli on siis tässä hyvien tapojen väline.

Ensimmäiseksi antinomiakseen Nevanlinna ottaa esimodernin ja modernin. Hän muistuttaa että keskiaikaisen tai antiikin ihmisen mekastava ja tappeleva käytös tuntuisi meistä sietämättömältä. Mutta, antinomisesti, modernissa valtiossa valtion ylivoimaisuus, sen yksinoikeus kostoon, tuntuu synnyttävän irrationaalista, purskahtelevaa väkivaltaa. (S. 113-114.) Pakollisen hymyilyn keskellä puhuvat yht'äkkiä itse väsätyt pommit ja automaattiaseet.

                 Nevanlinnan tuota kirjoittaessa Myyrmannin kauppakeskuksen pommimies oli jo räjähtänyt, ja suomalaisia kouluampumisia oli useitakin. Ne olivat ainakin päältä katsoen irrationaalista väkivaltaa, hyvinvointivaltion pahoinvoinnin tuomaa. (Sipilän hallituksen hyvinvointivaltion purkuohjelmaa ei vielä edes aavistettu silloin.)

                 New Yorkin tornien massamurha, Pariisin joukkomurha, Moskovan teatterikaappaus ja kaikki muu islamin nimeen tehty väkivalta ei kuulu tämän Nevanlinnan antinomian alaan, koska kysymys on siinä ideologiasta, poliittiseksi ideologiaksi käsitetystä uskonnosta. Ei myöskään Utöyan joukkomurha, joka oli tekijänsä mukaan reaktio islamin väkivaltaan; äärimmäisen väärin suunnattu ja laskettu tosin.

                 Esimodernin ja modernin väkivallan antinomia syntyy nimenomaan valtioiden sisällä, rauhan oloissa, teknokulttuurin luomien valtioiden hallintomenetelmien kaikkialle ulottuvuudesta ja hallitsemisen tekniikoiden kehittymisestä.

Eikö kuitenkin monet 1900-luvun sodat tule ottaa tähän antinomia-tarkasteluun? Tyhjentyvätkö niiden syyt vain valtiorakenteiden vanhentuneisuudessa pääoman liikkeeseen nähden tai imperialistimahtien reviiririidoissa, kuten esim. Lenin katsoi? Miksi Euroopan kansat riemuitsivat ensimmäisen maailmansodan syttymisestä? Eivätkö rauhanajan voimattomuuttaan ja turhautuneisuuttaan, niin politiikassa kuin kulttuurissa? Eikö toista maailmansotaa aloittanut megaturhautuja Hitler, joka ensimmäisessä ei ollut vielä saanut tarpeekseen? Monet sotilaat 1. ja 2. maailmansodan rintamilla suuntasivat siviilissä turhautuneet voimansa taisteluihin, senhän saattaa huomata kirjallisuudesta. Agressiivisuus oli nyt oikeassa käytössä.

Väinö Linnan Rokka opettaa Suen Tassua, kun vihollisen panssarivaunu on saatu palamaan: "Älä kuule Tassu ala tääl säälittelemää. Tää ei kuule oo mikkää pyhäkoulu. Tääl pittää tappaa nii jot hitto. Ainha mie oon sanont jot ei tääl oo tarkotus kuolla vaa tappaa toisii. Muuten et elä itse." (Tuntematon sotilas (1954). Neljäskymmenestoinen painos, s. 192. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo - Helsinki - Juva. Juva 1993.)

Kouluampumisia ei tunnettu. Sotakiihkoilijat olivat harvinaisia, mutta tuhat kertaa harvinaisempia olivat sodasta kieltäytyjät. Sota sopi psykologiaan.

Koulussani Tampereen lyseossa monet opettajista olivat sodan käyneitä miehiä. Heidän puheissaan biologismi ja sen takaa häämöttävä natsi-ideologia olivat ihan selviä. Vetelyys tuomittiin jyrkästi, reippautta vaadittiin - riittävä teeskentelykin kelpasi. Poikia arvioitiin sotalaitoksen normien mukaan, vaikka ääneen eivät opettajat sitä myöntäneet. "Rotujen" arvioinnissa nousi esille "keltainen vaara", ehkä peitenimenä "idän uhkalle". Mustat käsiteltiin huumorilla. Lyseon oppitulokset olivat hyviä, koska tätä autoritääristä pohja-asennetta kuitenkin höystettiin monin variaatioin ja koska 60-luvun lopun ilmapiiri oli optimistinen. Kirjallisuus ja tiede olivat voimistelun lisäksi kunnioitettavaa, tosin varmaan siksi, että ne olivat niin tärkeitä kansallisvaltio Suomen synnyssä ja teknologian ylläpidossa. Omista sotasuorituksistaan opettajat eivät ikinä puhuneet. Mutta selvästi sota oli kaiken mitta.

                 Erään koulutoverini äiti kiteytti: "Sota-aikana miehetkin näyttivät miehiltä, kun kaikilla oli univormu." Riidellessään isiensä kanssa pojat kuulivat aina: Kyllä sitten armeijassa opit!

                 Kun olemme Euroopassa 70 vuoden ajan välttyneet sodalta ja haluamme edelleen välttyä, ja kun valtio koko sen ajan on tullut totaalisemmaksi ja yksilöiden valvonta tehokkaammaksi, onko nyt irrationaalinen kouluampumisten kaltainen väkivalta seurausta tästä rauhantilasta? Isäni päivitteli joskus että monet sodassa hyvin pärjänneet eivät siviilissä pärjänneet ollenkaan. Jääkö jokin luonnetyyppi toteutumatta rauhan aikana? Onko Nevanlinnan antinomia pätevä - kun valtio ei kykene suuntamaan väkivallan yksinoikeuttaan rintamalle, aiheuttaako - sodassa - oikeutetun väkivaltakäytöksen tukahtuminen, jotenkin, siviilissä silloin tällöin purskahtelevaa irrationaalista väkivaltaa?

                

Tämä tuntuisi edellyttävän biologistisen agressiovietin olettamista. Mutta sitä hyväksymättä voimme pohtia uutta persoonallisuustyyppiä, jonka rauhan ja ylivoimaisen valtion ja kaikkialle ulottuvan tekniikan valta rakentaa. Tällainen persoonallisuus sopeutuu eikä ota pommia käyttöön. Eräässä psykologiseurassa tyypille annettiin nimi Jukka-poika (viimeaikaisen pop-idolin mukaan). Hyvin karkeasti hahmotellen: vielä minun ikäpolvessani oli tavallista, että sotaan tähdännyt kasvatuksemme ja siis persoonallisuutemme ja tosiasiallinen elämämme rauhassa ja tästä syntyneet ristiriidat ja sisäiset agressiot huuhdeltiin keskioluella. Runsaasti. Nykypolvia ei enää ole sotaan kasvatettu. Ja heille informaatioteknologian harrastuksen ja internetin rajattomuus takaa lähes alkoholin veroisen pakopaikan, käsittääkseni.

                 Olisiko parempi, Nevanlinnan esiin tuoman antinomian lieventämiseksi,  että kapakkatappeluja ja poliittisia katutappeluja siedettäisiin? Pitäisikö urheilun ja kasvatuksen hyväksyä enemmän voimankäyttöä? Mutta tuollaistahan juuri oli Natsi-Saksassa. Tekniikan ja tuotantoelämän ja sivilisaation muuttuessa aina joitakin persoonallisuustyyppejä kuitenkin onneksi putoaa pois. Meidän silmissämme natsikiihkoilijat olisivat vastenmielisiä ja naurettavia; 30-luvun natsien mielestä nykyjupit. Väkivaltainen luonne ei tällä hetkellä pääse esiintymään rakentavasti, sodan palveluksessa. Väkivaltaa ihannoivia on varmasti vähemmän kuin sata vuotta sitten, eivätkä he pysty puhumaan enää. Mutta tuntuuko heidän vaikutuksensa näissä vaatimuksissa: Valtion liikoja himmeleitä purettava! Kilpailua lisättävä! Sosiaaliturvaa leikattava! Kovia seurauksia tämän sortin haasteet vielä saavat aikaan.

Yhdeksästä Nevanlinnan antinomiasta valitsen tarkasteluuni seuraavaksi kolmannen, Kukkahattutädin antinomian. Siinä ja edellisessä Auktoriteetin antinomiassa katsotaan, että "60-luvun romanttis-individualistinen tapakritiikki" on mennyt läpi. Yksilön itseilmaisun tarve, epämuodollisuus ja spontaanius ovat voittaneet, kuri ja yhteisöt ja auktoriteetit hävinneet. Jokaisella on oikeus valita elämänarvonsa itse. (S. 115-116.) Tästä on seurannut että entisaikojen - oletettu - muita paheksuva kukkahattutäti on kadonnut. Kukaan ei voi enää arvostella muita, koska kaikki ovat oikeassa. Mutta, siitä seuraa, että nyt jokainen onkin itse kukkahattutäti, koska jokainen pitää omia arvostelmiaan parhaina ja ylittämättöminä. Entismaailmassa muita pidettiin moraalisempina kuin itseä, ja siksi kukkahattutätiä pelättiin. Nyt jok'ikinen minä on oikeassa. Vääjäämättä; vastustamattomasti ja suorastaan ideologisesti.

                 Totta. Luonnonsuojelija paheksuu huolettomia kuluttajia. Säntillinen poroporvari paheksuu tulonsiirtojen varassa eläviä, niin sosiaalituen kuin pääomatulojen saajia. Pääoman omistaja paheksuu tuottamattomia työläisiä. Sivistynyt paheksuu mainosten uhreina shoppailevaa massaa.

Mutta nähdäkseni nämä vastakkaisuudet eivät meillä ole enää olennaisia käyttäytymisessä ja kansallisen yhteisön ja sosiaalisen tietoisuuden muodostumisessa. Yhteisöistä on tullut imaginaarisempia kuin ennen. Niitä kuitenkin on, mikrotasolla urheiluseurat ja postimerkkeilijät, makrotasolla suomalaiset ja eurooppalaiset. Eurooppalaisuutta tärkeämpää kansan psyykessä on kuitenkin angloamerikkalaisuus, koska populaarikulttuuri on tullut Amerikasta jo 70 vuoden ajan. Kuviteltu makea ja vapaa elämä Amerikassa ja ehkä Länsi-Euroopan metropoleissa on pop-kulttuurin tavoite ja ihanne. Se korotetaan niin korkealle, että sen puutteita ja haittapuoliakin ja jopa kriitikoita ihannoidaan ja matkitaan, kuten moottoripyöräjengejä.

                 Postmodernissa tilanteessa moraali ja tekojen perustelu ei ole enää kiinnostavaa populaarikulttuurin kannalta. Nyt on kysymys suorituksesta ja näkyvyydestä. Viis siitä mitä tämä tai tuo pitää oikeana tai tärkeänä. Mutta mitä hän "duunaa" ja - suuri, valtavin kysymys - miten hän pääsee esille sen avulla?

Poliisi ja oikeuslaitos ovat niin tehokkaita, että karkeat poikkeukset hyväksyttävästä käytöksestä rangaistaan ja kitketään ja nopeasti, ainakin meillä Suomessa, ainakin vielä. Keskimääräinen elintaso on sen verran korkea, että hyvinvoinnilla rehvastelu on tullut jopa hupaisaksi. Minkä perusteella siis imaginaarisessa Suomen kansassa voidaan rakentaa eroja ihmisten välille? Mihin perustuvat jokaisen välittömästi ja kiistattomasti havaitsemat ja tunnustamat hierarkiat, eli mihin perustuu yhteisyys? Hintelä vastarinta vyörynomaista maahanmuuttoa vastaan on jäänyt hinteläksi juuri tästä syystä: Kun asetetaan syntyperäiset suomalaiset oikeutetummiksi elintasoomme kuin Lähi-idästä aivan muusta kulttuurista tulevat, jouduttaisiin, jos tätä aatelinjaa seurattaisiin vähänkään pitemmälle, myös problematisoimaan suomalaisuutta. Tämäkin on antinomia. Siihen pohdintaan ei kenelläkään ole halua, ei uusnatseilla eikä edes Sipilän hallituksella. Politiikan ainoa poliittisesti korrekti veturi on vuosikymmeniä ollut talous ongelmineen. Kansallisuus ja sen ongelmat kuuluvat paremminkin tietokoneen roskakoriin. Sieltä ne kuitenkin taitava nörtti esiin kaivaa. Poliittinen eliitti seuraa talouseliittiä, joka toivottaa tervetulleiksi uudet järjestäytymättömät halvan työn tekijät. - Kuvassa Sörnäisiin uhattua suurmoskeijaa vastustava mielenosoitus saapuu Senaatintorille, vahvasti panssaroidun valtiovallan läsnä ollessa.

 Totta vieköön, jokainen on kukkahattutäti ja jokainen on oikeassa. Kukaan ei kykene keskusteluun. Yhteiskunnallisista ongelmista ei synny poliittisia ongelmia. Demokratia on lamassa. Opiskelukaverini 40 vuoden takaa avasi joulukuussa Lasipalatsissa valokuvanäyttelyn pakolaisista. Hän piti hyvän puheen jossa vaati sympatiaa maahantulijoille. Lisänä oli yhden kirjailijan runoja, joita avajaisissa luettiin myös arabiaksi. Kun sitten seuraavana päivänä Facebookissa esitin epäilyni että islamin vaikutus yhteiskuntaan ei jää ongelmattomaksi, hän poisti kommenttini sivuiltaan, kylläkin perustellen että "nämä ihmiset" ovat jo tarpeeksi kärsineet, ja tuollainen keskustelu ei sovi "tähän kansioon". Hänen asenteensa oli poliittisesti korrekti, mutta vahvisti ajatusta kukkahattutädin antinomiasta.

Etiketin antinomian (s. 122-123) Nevanlinna muotoilee näin: "Edellyttääkö kohteliaisuus etiketin noudattamista ja ritualisoitunutta käyttäytymistä? Vai onko kohteliaisuus toisten ihmisten elävää huomioonottamista, jossa etiketin 'kirjaimella' ei ole väliä?" Nevanlinna tiivistää: "Antinomia ei ratkea loogisesti, mutta juuri siksi rituaalikäyttäytyminen voidaan nähdä sen esillepanona, loputtomana ratkaisuyrityksenä."

                 "Päihteiden paradoksista" hän sanoo: käytämme niitä rituaalisesti, mutta vapautuaksemme. Poikkeuksena kovien huumeiden käyttäjä on menettänyt kokonaan tuon sosiaalisen funktion, ja keskittyy vain omaan "nautintoonsa".

                 Kai sama koskee pitkälle edennyttä alkoholismia. Enää ei ole väliä istua kapakassa, eikä jutella muiden tuopinystävien kanssa. Paljon halvemmaksihan tulee juoda yksin, eikä ole väliä tekeekö sen kotona neljän seinän sisällä vai hyvällä ilmalla puistossa. Mutta mikä on yksin juovan "nautinto"? Eikö hän juodessaan omissa oloissaan ja koloissaan tunnusta juuri omaa kyvyttömyyttään seurusteluun toisten ihmisten kanssa, joko etiketin kautta tai elävän huomioonottamisen. Nousuhumalan ja täyspöhnän vapaus on tämän antinomian väliaikainen ratkaisu. Alkoholisti käy jatkuvaa keskustelua päänsä sisällä menneisyyden ja jopa lapsuuden voimahahmojen kanssa. Mutta nyt he eivät enää kaikeksi onneksi kykene vastaamaan oikeasti. Kun juopolla fyysisen kestokyvyn rappeutuessa kulutetut alkoholimäärät jatkuvasti pienenevät, samalla kun elämänpiiri kapeutuu, hän voi parhaassa tapauksessa kehittää uusia adekvaatimpia ihmissuhteita tai ainakin elämäntavan, josta sosiaalisuuden kestämättömät vaatimukset on suljettu ulos. Miksi tämä ei olisi luova ratkaisu? Onnellinen se, joka pystyy sosiaaliseen kanssakäymiseen, alkoholin avulla tai vieläpä ilman. Mutta emme kai voi moittia häntäkään, joka vaientaa sosiaalisuuden vaatimuksen muutamalla pullolla, parilla grammalla, piikillä tai tableteilla. Puhtaiden huumeneulojen jakelu on tämän myöntymyksen tunnustamista. On paljon ihmisiä, joiden ongelmat ovat sosiaalityön ja kalliiden psykoterapioiden ulottumattomissa.

Loppulauseessaan (s. 129-130) Nevanlinna käsittelee sosiopatiaa. "Sosiopaatti on se, joka pitää kaikkea sosiaalista käytöstä, moraalia ja toisten huomioonottoa kirjaimellisesti 'tyhjänä eleenä' - jonakin vain laskelmissa huomioonotettavana tekijänä." Sosiopaatti ei kykene tajuamaan meidän kaikkien välillä olevaa symbolista sidettä, Nevanlinna argumentoi, - ehkä tätä kuuluisaa 'ihmisyyttä' - joka "ylittää kaikki erityiset viestimämme sisällöt ja edeltää niitä." Tämän siteen aina kommunikaatiossa tunnustaisimme ja tieten tahtoen vahvistaisimme: näin olkoon!

                 Tulee mieleen että sosiopaatti on teknokulttuurin ja sen sanelemia vaatimuksia seuraavan politiikan ytimessä.

                 Insinööri ei voi tutkiessaan metallin väsymistä tai lasersäteen kulkua ottaa raportissaan huomioon sosiaalisuuden siteitä. Päin vastoin, kaikki mikä ei suoraan koske tutkimuskohdetta, on vain haitaksi ja tiellä. Hyvä silmälääkäri tutkii ääriteknisin välinein verkkokalvon mikrometreissä mitattavaa turvotusta ja sen tekemää tuhoa soluissa ja siten näkökyvyssä. Jos potilaan katsotaan hoidosta hyötyvän, ja hyöty vaivan arvoiseksi, hoito on teknistä. Ei voida oikeutetusti vaatia työkiireiseltä lääkäriltä näiden pitkälle vietyjen toimitusten lisäksi, ainakaan ensisijaisesti, subtiilia kommunikaatiota potilaan kanssa.

Tuntuu että teknokulttuuri ja tehokkusvaatimus minimoivat tyhjät eleet, supistavat niitä. Kaikeksi onneksi kuitenkin, Nevanlinna toteaa, sosiopatia on suhteellisen harvinaista myös teknoyhteiskunnassa. Itse lisäisin että meidän täytyy vain pitää rytmitaju: inhimillisyyden hetki on nyt, nyt kustannuslaskennan, nyt röntgentutkimuksen, nyt injektion. Koska emme voi emmekä vapaaehtoisesti halua luopua teknoyhteiskunnasta, on sitä enemmän panostettava varhaiskasvatukseen ja psykoterapioihin, jotta teknisten taitojen lisäksi voidaan pitää yllä Nevanlinnan vaatimaa luksusta: pelkkiä eleitä, inhimillisyyden ydintä.