Kerran 80-luvulla olin
Tampereella. Äitini oli kylässä sisarensa luona Raholassa ja soitti isälle ja
pyysi hakemaan autolla kotiin. Isä kysyi haluaisinko ajella, joten lähdimme yhdessä
hänen Sunbeamillaan. Matkalla isä yht'äkkiä sanoi: "Mitä jos käytäis
pikipäin vanhaa sotakaveria katsomassa?"
Tuo hyväntuulinen ukkeli asui
pienessä omakotitalossa lähellä Nokiantietä. Kohta hän kaivoi jostakin esille
vanhan kypäränsä. Kaverukset ihastelivat sitä ja isäni sanoi minulle: "Kokeilepa
tuota päähäsi." Lähinnä päästäkseni tilanteesta kokeilin, vaikka hieman
vastenmielisesti. Enhän ollut itse käynyt edes asepalvelusta. Ukkoja huvitti.
Olin siihen aikaan kolmissa kymmenissä ja opettajana Helsingin eräässä
koulussa. Olin kohtalaisen hyvässä kunnossa, enkä käyttänyt partaa. Lyhyet
hiukset jäivät kypärän alle.
Nyt muutama vuosi sitten,
isäni jo aikaa kuoltua ja äitini jouduttua vanhainkotiin, tyhjensimme sisareni
kanssa heidän vanhaa asuntoaan. Vajan sisäkaton laudoista oli kaksi poistettu.
Kurkistin koloon ja löysin saksalaismallisen kypärän, pakin kansineen ja
kenttälapion, jossa oli käsinveistetty varsi ja terässä tsaarinarmeijan leima
vuodelta 1911. Siis isävainaan henkilökohtaiset varusteet Jatkosodasta. Sanoin
siskolle ottavani ne ja kotonani piilotin ne vinttikomeroon.
Tänä kesänä olemisen ei sietämätön mutta yllättävä keveys pakotti minut seuraavaan havaintoon:
Sydämeni on lakannut tekemästä
erotteluja
Sota vai rauha?
Oikein vai väärin?
Tänään vai eilen?
On vain ainainen
auringonpaiste
ainainen nyt-hetki
Kun tulen tästä ovesta
minun on paras kääntyä tuonne
jotta vältän luiskan
Kun luen Hänen kirjojaan
ilahdun aina
Kun kuljen Kallahden hiekkaa
ihmettelen taas joko vesi on kahdeksantoista
Nainen meikkaa bussissa
käyttäen älypuhelinta peilinä
Poliisilla on parta ja pitkät
hiukset
Ruskea tyttö punaisissa
tossuissa selittää jotakin
kahdelle muulle
äärimmäisen vakavana
Alan jo epäillä näenkö enää
koskaan syksyä
Tulin kauppakassin kanssa
kotiin, laitoin ruokaa ja syötyäni asetuin sohvalle. Muutaman tunnin kuluttua
havahduin. Ilta-aurinko paistoi vielä mäntyihin. Jostakin syystä etsin
isävainaan kypärän kaapista ja sovitin sen päähäni. Tuli mieleen poseerata sen
kanssa kameralle. Koska asetta ei ollut, otin rekvisiitaksi puukon. Kuvasta
tuli jotenkin tehokas. Laitoin sen runon kanssa Facebookiin. Reaktiot ystävien
taholta olivat odottamattomia.
Ystäväni, kirjallisesti suuntautunut nainen (Hki), säikähti puolestani. Hän sanoi että kuva on avunhuuto, ja kehotti minua hakeutumaan psykiatrian poliklinikalle.
Sehän on vain tunneilmaus, vastasin.
Siis performanssiko, hän ihmetteli.
No, valokuvaperformanssi, kyllä sellaistakin sanaa on käytetty, sanoin. Niitä ovat jotkut vieneet hyvinkin pitkälle, Suomessa esim. H. Larjosto.
Sehän on vain tunneilmaus, vastasin.
Siis performanssiko, hän ihmetteli.
No, valokuvaperformanssi, kyllä sellaistakin sanaa on käytetty, sanoin. Niitä ovat jotkut vieneet hyvinkin pitkälle, Suomessa esim. H. Larjosto.
Alli Savolainen kommentoi: "Mistäkös tuon kypärän keksit, hupsun näköinen sinun päässäsi kun olet enempi sellainen kirjan lukija, tai oikeesti ihan kyllä vaikkapa puutarhaan, vaan jeps ei haittoo, vaan oletko niitä uuden ajan "seikkailija" heppuja, kun pukeutuu ja menee puistoihin, anyway voipihan olla voipi ei."
Timo Pullinen sanoi:
"Syksyn valossa jo toinen silmä: Kieli puristaa sydäntä, sydän takoo kieltä; jokin kasautuu ja jokin hajoaa tästä jännitteestä, mikä järki? tarrautuu tähän kieleen - ympäri ruumista paetessaan - yhä tasapainoelimenä!"
Koska Timo kirjoitti runon, minun piti siihen vastata suorasanaisesti: Kysymyksessä on symbolinen esitys siitä tunteesta, jonka valtaan postmoderni holtiton kielenkäyttö silloin tällöin saa 50-luvulla kasvaneen. Timo, ymmärsit juuri oikein!
Tarmo Leinonen totesi: Sädehtivä puukko tuossa kuvassa merkitsee: Minä olen.
Pidin Tarmon kommenttia tosi osuvana. Olin kai onnistunut tuomaan esille aidon symbolin jungilaisessa mielessä - aitoa symbolia ei sen käyttäjä itse täysin ymmärrä.
Timo Pullinen lisäsi tähän: "Hyvin tulkittu Tarmolta! Josta voisi jatkaa, että oleminen on salaisuus, joka välähtää ja välkähtää meille aikakausien ja sukupolvien saartamille ja varjostamille yksilöille - siinä on subjektin ajatus, joka nousee sitä ympäröivästä negatiivisuudesta. Hegelin 'maailman yöstä ja sitä ympäröivästä tyhjästä mitättömyydestä, joka pitää sisällään kaiken, sen yksinkertaisuudessa, ja josta mikään ei kuulu ihmiselle, vaan vilahtaa kun katsoo häntä silmiin.'"
Tämä tietysti oli jo aikamoisen tyhjentävää. Lisään vain sen mitä tuli mieleeni Tarmon ilmaisusta 'sädehtivä puukko'. Nimittäin yksi laulu G. Mahlerin laulusarjasta Vaeltavan kisällin lauluja: Ich hab' ein glühend' Messer. Tässä oma käännökseni sen sanoista, kysymyksessähän on saksalainen kansanlaulu:
Hehkuva veitsi on rinnassain
Oi voi! Oi voi!
Iloon ja haluun jokaiseen
se leikkaa syvään, syvään
Ei paha vieras tuo
rauhaa tunne, ei taukoa pidä
Ei päivin, ei öin
kun nukkuisin
Oi voi! Oi voi!
Taivaan kun nään
kaksi silmää sinistä siellä on
Oi voi! Oi voi!
Kun keltaista niittyä kuljen
kaukaa mun silmiini keltaiset
hiukset
tuulessa liehuvat
Oi voi! Oi voi!
Unesta herään
hopeisen naurun kuulen
Oi voi! Oi voi!
Jos mustilla paareilla lepäisin
en silmiä enää
auki mä saisi!
Tämän selkeämmin ei kai eroksen ja thanatoksen yhteyttä voi puhua.
