Kommentti Vesa Talvitien artikkeliin Psykoterapia ja elämänongelmien medikalisointi Psykoterapia-lehden numerossa 3 (36), 2017
Freud loi psykoterapialle teoreettisen pohjan. Hän oli tosin
itse lääkäri, mutta ei rajannut psykoanalyysin harjoittamista lääkäreille. Eikä
hän pitänyt terapiassa käsiteltyjä ongelmia sairauksina.
Nykytilanteessa kansalaisilla on, kuten Talvitie kirjoittaa,
"käsitys että psykiatria on somaattisen lääketieteen mallia soveltaen
kyennyt osoittamaan mielellisiä sairauksia sekä kyennyt löytämään niihin
lääkehoitoja".
Toden totta, sanoo lukija. Jokainen jota läheiset ovat
jossakin elämänvaiheessa ruvenneet epäilemään "hulluksi"; joka on
"joutunut" hoitoon, ehkä peräti mielisairaalaan, tietää karvaasti tämän
kansanomaisen ennakkoluulon voiman. Sairaalaan joutuneista joidenkin psyykkinen
poikkeustila on kroonistunut ja heistä on tullut osa sairaalakoneistoa. Heidän
elämänsä sairaalassa on vahvistus sairaaloiden olemassaolon oikeutukseen, ja
sairaalat vahvistus käsitykselle mielellisten "sairauksien" eli
"hulluuden" olemassaolosta.
Talvitie kertoo lyhyesti, miten psykoanalyyttinen teoriapohja
psykiatriassa hylättiin ja nykyinen lääkehoitoideologia ja -käytäntö syntyivät.
Lääketeollisuuden riemuitessa "psykiatria siirtyi merkittävästi
biologiseen suuntaan". Sen sijaan psykiatrian filosofiassa, josta Talvitie
esittää viitteitä, "psykiatriasta maalautuu varsin toisenlainen
kuva". "Psykiatria ei ole kyennyt osoittamaan sairauksia diagnosoimiensa
oireiden taustalla."
Nykypsykiatrian ja psykoterapian suhde on epämääräinen ja
pitkälle hallinnollinen. Yhteiskunnallista tukea psykoterapioille voidaan saada
vain hoidettaville annettujen psykiatristen diagnoosien kautta.
Potilaan omalta kannalta on kysymys elämänongelmista.
Kuitenkin psykiatrinen diskurssi näennäisen tieteellisenä on hallitseva
kulttuurissa, ja jopa "potilaat" itse useimmiten hahmottavat
tilannettaan sen kautta, varsin kömpelösti. Talvitie esitteleekin nyt
psykoterapian uuden ns. sosiaalisen mallin, jossa elämänongelmat eikä sairaus
ovat hoidon eli terapeuttisen keskustelun kohteena. Elämänongelmat ovat toisiin ihmisiin sekä kulttuurin
instituutioihin ja sääntöihin ja rituaaleihin sidottuja. Ne ovat psykososiaalisia.
Niissä on kyse merkityksistä, joita asioille annetaan.
Kahden ihmisen terapeuttisessa keskustelussa toiselle
muodostuu usein ammatillinen rooli. Näitä ammattilaisia ovat historiassa olleet
samaanit, parantajat, yhteisönvanhimmat. Katolisen kirkon rippi kuuluu tähän.
Mutta nykyään filosofit, parantajat ja papit ovat osittain korvautuneet
psykoterapeuteilla, kun ammattinimikkeistä puhutaan.
Talvitie myöntää että sielunhoidolla voi olla samantapaisia
vaikutuksia kuin psykoterapialla. Mutta seuraavaksi hän tarkastelee erästä
psykoterapian määritelmää, jonka mukaan psykoterapiana ei voi pitää
"vaikuttamiskeinoja", joiden edellytyksenä on jaettu uskonnollinen
vakaumus. Ongelmansa kanssa painivan pitäisi kysyä ensin itseltään, onko hänen
ongelmansa psykologinen vai uskonnollinen, vai ehkä maailmankatsomuksellinen.
Uskonto erikseen, terapia erikseen siis...
Mutta "hullun" kokemus ei ole niin
differentioitunutta, huomautan, että hänen olisi mahdollista tehdä tällaisia
erotteluja. Psyykkisessä hädässä kaikki sotkeutuu vyyhdiksi. Kysymys on vain
siitä mistä apua tavoittaa. Lääketieteen diagnoosien kautta käyvä järjestelmä on
armottoman hidas. Apua ei useinkaan tule, ennen kuin jo tarvitaankin
ambulanssia.
Talvitie viittaa filosofian historian dialogisiin
perinteisiin ja elämänfilosofioihin. Niissä luodut teemat tulevat käyttöön
psykoterapiassa: "hyvyys ja pahuus, eksistentiaalinen vapaus ja valinnan
pakko, oikeudenmukaisuus ja arvot". Mutta onko psykoterapia rationaalista
pohdintaa vai tunteiden käsittelyä? Tässä yhteydessä Talvitie tulee
merkittävään johtopäätökseen: "Psykoterapeutti ei voi olettaa joidenkin
arvojen tai elämänfilosofisten preferenssien olevan parempia tai
tavoiteltavampia kuin joidenkin toisten." Kun lääketiede on
luonnontiedettä, joka pyrkii objektiiviseen yksiselitteiseen havaintoon (lukija
sallinee minun muotoiluni), "lääketietellinen malli on yksinkertaisesti
epäadekvaatti viitekehys psykoterapialle", Talvitie kärjistää.
Artikkelinsa lopulla Talvitie tarkastelee lääketieteen.
psykiatrian, psykoterapian, hallinnon ja laajimpana osatekijänä elämänongelmien
kulttuurisen käsittämisen jännitekenttää, myös psykoterapian ammattilaisten ja
heidän välisensä kilpailun kannalta. Itse lähinnä arjessa selviämisen
kompastuspuolelle kuuluvaan kuuluvana ja takavuosina hoidossakin olleena voin vain sanoa, että ilahduttaa kun koko
hoitohommaa mietitään näin monipuolisesti ja huolellisesti ja omantunnonarasti.
