LEHDISTÖN SYNNIT

LEHDISTÖN SYNNIT

Mark Twain, maaliskuussa 1873

Lehdistö on solvannut uskontoa, kunnes noista solvauksista on tullut kansanhuvia. Se on puolustanut virassa olevia rikollisia puolueperustein, kunnes se on luonut Yhdysvallat, jonka osat eivät kykene määrittelemään mitä rikos lakia vastaan on, saati niitten omaa koskemattomuutta vastaan, niin moraalisesti sokeita ne jo ovat. Se on tehnyt epärehellisyydestä niin helppoa että meillä on tuloksena kongressi, jolla on sopimus työskennellä määrättyä summaa vastaan, ja joka sitten tieten tahtoen pihistää julkisista taskuista lisäpalkkioita ja tuskastuu ja on yllättynyt, että kukaan viitsii tuollaisesta pikkuasiasta kantaa huolta.

Laitan tämän inhottavan asiaintilan lehdistön niskaan ja uskon että sinne se kuuluu - pääosin joka tapauksessa. Se on vapaa lehdistö, lehdistö joka on enemmänkin kuin vapaa, lehdistö jolla on oikeus valita ja sanoa mikä tahansa häpeällinen asia yksityisestä tai julkisuuden henkilöstä, tai ajaa mitä tahansa loukkaavaa oppia joka sitä sattuu huvittamaan. Sitä ei mikään mitenkään sido. Julkisen mielipiteen, jonka pitäisi asettaa sille rajat, se on itse alentanut omalle tasolleen. On olemassa lakeja jotka suojaavat lehdistön puhevapautta, mutta ei sellaisia jotka olisivat minkään arvoisia suojaamaan kansaa lehdistöltä.

Kunnianloukkaussyyte aiheuttaa vain että kantaja joutuu laajamittaisen lehdistön suorittaman tutkinnan kohteeksi ennen kuin laki ehtii tutkia häntä, ja armottomasti herjatuksi ja nauretuksi. Joku arkanahkainen Charles Reade (englantilainen yhteiskunnallisesti kriittinen kirjailija, k. 1884, suom. huom.) voi haastaa englantilaisen lehdistön ja tuomioitakin voi langeta. Mutta pian hän kyllä joutuisi muuttamaan taktiikkaansa. Lehdet opettaisivat hänelle nopeasti (itse hyvin valistamansa suuren yleisön tukemina) että on parempi kärsiä mikä tahansa määrä vääristelyä kuin mennä oikeuteen kunnianloukkaussyytteen kanssa, ja tehdä itsestään koko yhteisön naurun maali.

Minusta näyttää että sitä mukaa kun sanomalehdistömme lisääntyy, moraalimme rapistuu. Mitä enemmän sanomalehtiä, sitä huonommin moraalia. Jos meillä on yksi sanomalehti joka tekee hyvää, luulen että viisikymmentä aiheuttaa harmia. Keskivertoisen sanomalehden perustaminen on katsottava kunnialliselle kylälle kuin onnettomuudeksi.

Ero sävyssä ja menettelyssä tämän päivän sanomalehden ja kolmen tai neljän vuosikymmenen takaisen välillä on hyvin huomattava ja hyvin surullinen. Tarkoitan siis keskimääräistä sanomalehteä; huonoja oli tietty silloinkin jo. Noina aikoina keskimääräinen sanomalehti kuitenkin oli oikeuden ja moraalin puolustaja ja käsitteli totuutta omantunnontarkasti. Näin ei ole nyt. Tässä yhtenä päivänä kunnioitettu New Yorkin päivälehti puolusteli pääkirjoituksessaan palkkioiden salamyhkäistä kähmimistä ja oikeutti sen sillä perusteella, että kongressin jäsenille ei maksettu tarpeeksi, ikään kuin se olisi kaikkeen kelpaava syy varastamiselle. Tuo pääkirjoitus asetti kysymyksen uuteen ja täysin riittävään valoon monellekin paksupäiselle lukijalle, epäilemättä.

Siitähän on saatu jo sarkastinen sananlasku että kyllä asian täytyy totta olla jos se kerran on nähty sanomalehdessä. Pähkinänkuoressa tuo sarkasmi juuri onkin älykkäiden ihmisten mielipide valehtelun torvensoittajista. Ongelma on siinä että tyhmät ihmiset, jotka muodostavat suuren ylivoimaisen enemmistön tässä ja kaikissa muissakin kansakunnissa, uskovat mitä saavat sanomalehdistä, antavat sen muokata mielipiteitään ja vakuuttuvatkin siitä. Tässä se harmi on.

Meillä sanomalehti on suunnaton voima. Se voi tehdä miehen kuuluisaksi tai pilata hänen maineensa. Sillä on täysi vapaus kutsua maan parasta miestä huijariksi ja varkaaksi, ja hän tuhoutuu auttamatta. Onko Mr. Colfax (poliitikko, Grantin varapresidentti, syytettiin talouskähminnästä, k. 1885, suom. huom.) valehtelija vai ei, sitä ei enää saada selville. Mutta kuolemansa päivään asti hän käy sellaisesta, sillä sellaiseksi sanomalehdet hänet tuomitsivat. Meidän sanomalehtemme – kaikki, poikkeuksetta - ylistävät musikalia Black Crook (Broadwaylla 1866, suom. huom.) ja tekevät siitä turpean menestyksen. Ne olisivat yhtä hyvin voineet tappaa sen kerta kaikkiaan yhdellä halveksivan hiljaisuuden täyslaidallisella jos olisivat halunneet. Days Doings ja Police Gazettes (näitä ei Wikipedia tunne, mutta epäilemättä iltapäivä- ja rikoslehtiä, suom. huom.) kukoistavat maassa lain häiritsemättä, koska hyveelliset sanomalehdet jo pitkän aikaa ovat ruokkineet yleisön löyhäpäisyyttä, joka rakastaa säädyttömyyksiä ja vähät välittää valvotaanko lakeja vai ei.

Lännen mailla sanomalehdet antavat kenen tahansa puhua toimituksen äänellä pääkirjoituksissa ja puolustaa mielensä mukaan mitä tahansa umpikieroa ja väärämielistä dogmaa, kunhan hän maksaa siitä huvista dollarin riviltä.

Lähes kaikki sanomalehdet tarjoavat hoivaa Rosenzweigeille (aborttipuoskari New Yorkissa 1870-luvulla, suom. huom.) ja vastaaville rikollisille avaamalla palstansa heidän ilmoituksilleen. Kyllä te kaikki sen tiedätte.

Fosterin murhatapauksessa (hirtetty New Yorkissa kahdesta juovuksissa tehdystä taposta 1873, suom. huom.) New Yorkin lehdet teeskentelivät heikonpuoleisesti kannattavansa kuvernööriä ja kehottavansa kansaakin tukemaan häntä, jotta hän pitäisi lujasti kiinni laista. Mutta ne myös painoivat kokosivulle sairaan itkuisia vetoomuksia hänen lempeyttään kohtaan, maksettuina ilmoituksina. Ja luulenpa että ne olisivat käyttäneet tarpeeksi sivutilaa soimatakseen kuvernööriä ja tuhotakseen hänen toimintamahdollisuutensa julkisena virkamiehenä hänen kautensa loppuun asti, jos joku olisi tullut ja maksanut sen laadun ilmoituksesta. Sanomalehti joka estää lain toteutumista naurettavin tekosyin rahan vuoksi, on vaarallinen yhteisen hyvän vihollinen.

Tuon kammottavan voiman, kansakunnan julkisen mielipiteen, luo Amerikassa lauma tietämättömiä, itseensä tyytyväisiä pölkkypäitä, jotka epäonnistuivat ojankaivuussa ja suutarintyössä ja istahtivat hetkeksi journalismiin, matkallaan köyhäintaloon. Tunnen henkilökohtaisesti satoja journalisteja, eikä enemmistön heistä mielipide mistään asiasta olisi puupenninkään arvoinen yksityisesti. Mutta kun he puhuvat painomusteen kautta siinä puhuu sanomalehti (pygmien kirjoitus olisikin näkymätöntä), ja silloin heidän ilmauksensa ravistelevat yhteisöä kuin profetian ukkosenjyrinät.

Henkilökohtaisesta kokemuksestani tunnen journalistien taipumuksen valehteluun. Kerran tulin aloittaneeksi erityisen värikkään valehtelun Tyynen meren rannikolla, eikä se tänäkään päivänä ole sieltä vielä kadonnut. Kun ikinä kuulen verikuuroista ja sammakoista Kalifornian yhteydessä, tai että joltain aavikolta siellä on löydetty merikäärme, tai luola jonka seinät ovat timanttien ja smaragdien peitossa (aina sen on löytänyt intiaani joka ehti kuolla ennen kuin sai sanotuksi missä se on), sanon itselleni että olen tämän lapsen isä. Minun täytyy vastata tästä valeesta. Ja tapahan on kaikki kaikessa. Tänäkin päivänä olen altis valehtelemaan, jollen ole koko ajan varuillani.

Lehdistön vapaus on kärventänyt joka ikistä meistä tänä aikanamme, en yhtään epäile. Stanley-parka (journalisti ja tutkimusmatkailija, k. 1904, suom. huom.) oli Englannissa kuin jumala; joka miehen suu häntä ylisti. Mutta kukaan ei sanonut mitään hänen luennoistaan. Kaikki olivat niistä armollisen hiljaa ja tyytyivät kiittämään hänen korkeampia hyveitään. Meillä taas sanomalehdet repivät miesparan jäsen jäseneltä ja levittelivät repaleet Mainesta Kaliforniaan, vain koska hän ei osannut kunnolla luennoida. Hänen hämmästyttävä saavutuksensa Afrikassa raukeaa tyhjiin. Mies vedetään alas ja tuhotaan viimeisen päälle. Mutta silti vaino seuraa häntä kaupungista kaupunkiin ja kylästä kylään yhtä herkeämättä kuin hän olisi tehnyt jonkin verisen ja halveksittavan rikoksen.

Bret Harte (amerikkalainen novellisti ja runoilija, k. 1902, suom. huom.) repäistiin yht’äkkiä hämärästä sanomalehtiimme ja kruunattiin pilviin asti. Koko maan kaikki toimittajat seisoivat ulkona koleassa myrskysäässä ja ihailivat häntä teleskooppiensa kautta ja heiluttivat hattujaan kunnes ne kuluivat loppuun ja heidän piti lainata lisää. Ja sitten kun kerran hänen perheensä sairastui, ja hän huolissaan ja ahdistuksissaan väsäsi melko lattean artikkelin jälleen yhden perhanan kiinalaishomman sijasta, hurraava joukko totesi: ”Mitä, tämä mieshän on huijari!” Ja sitten he alkoivat tavoitella häntä sieltä ylhäältä. Ja saivat hänet myöskin, ja iskivät hänet maahan ja kävelivät hänen ylitseen ja pyörittivät häntä mudassa ja tervasivat ja höyhensivät häntä ja sitten ripustivat maalitauluksi, ja ovat siitä asti syytäneet lokaa hänen päälleen.

Tulos on että miehellä on ollut kiinnitys vain yhdeksääntoista luentoon tänä vuonna, ja yleisöä on ollut vain niin pieni kourallinen, että hän ei ole saanut yhtään lausetta suustaan, joka olisi osunut kahteen ihmiseen samalla kertaa. Mies on raunioina. Ei pääse ikinä enää ylös. Ja kuitenkin hän on henkilö jolla on suuria kykyjä, ja olisi voinut saavuttaa suuria kirjallisuudellemme ja itselleen, jos vain olisi saanut paremman tilaisuuden. Ja hän teki senkin erehdyksen että rahallisesti auttoi erästä kiltamme nälkään nääntyvää kerjäläistä, yhtä journalistisesta suutarisarjasta. Ja tuo kerjäläinen otti asiakseen, heti kun pääsi takaisin San Franciscoon, julkaista neljä palstaa paljastuksia hyväntekijänsä rikoksista, joista vähinkin saisi punastumaan kenet tahansa siivon miehen. Lehdistöllä joka päästi palstoilleen tuon törkykaman oli liikaa vapautta.

Michiganin eräässä kaupungissa minä alennuin lounastamaan toimittajan kanssa joka oli juovuksissa. Lehdessään hän sitten sanoi että luentoni oli herjaava, säädytön ja laskelmallisesti suunnattu rohkaisemaan juoppoutta. Ja kuitenkaan tuo mies ei koskaan edes kuullut sitä. Se olisi voinut pelastaa hänet, jos hän olisi.

Detroitin eräs lehti sanoi kerran että minun pysyvä tapani oli hakata vaimoani ja että edelleenkin jatkoin tätä virkistystä vaikka olin vammauttanut hänet loppuiäkseen eikä hän enää pystynyt pysymään poissa tieltäni kun tulin kotiin tavallisessa raivotilassani. Nythän vaivoin puoletkaan tuosta oli totta. Ehkä minun olisi pitänyt haastaa mies kunnianloukkauksesta. Mutta minähän tiesin paremmin. Sen jälkeen kaikki Amerikan lehdet, muutamin kunniakkain poikkeuksin, olisivat tyydytyksekseen havainneet että olin vaimonhakkaaja. Ja se olisi laitettu jotakuinkin yleiseen levitykseen myös.

No olenhan julkaissut ilkeitä herjoja ihmisistä itsekin. Ja ennen aikojani minut olisi pitänyt siitä jo hirttääkin. Jos nyt itse sanon tämän niin ei kai se loukkaa.

Mutta en jatka näitä huomautuksia. Minulla on jonkin sortin harmaa aavistus että tässä maassa on liikaa lehdistön vapautta, ja kaikkien terveellisten rajoitusten puuttuessa sanomalehdestä on tullut suuren mitan kansallinen kirous. Luultavasti se vielä saattaa tasavallan tuhoon.

Joitakin erinomaisia hyveitä sanomalehdissä on, joitakin voimia jotka vaikuttavat suurestikin hyvää.Olisin voinut kertoa teille kaiken näistä asioista ja perusteellisesti ylistää niitä. Mutta silloin teille herrat ei olisi jäänyt mitään sanottavaa.

(suomennos Erkki Haapaniemi)

Kiitos sulle Jumalani

Näin laulettiin muutama vuosi sitten Haapaniemien ja Korkeitten sukuseuran kokouksessa Tampereen Kaukajärvellä

HISTORIAN  RAAKUUS  JA  TULEVAISUUDEN

Ystäväni ovat varoittaneeet minua jatkuvasta sotahistorian lukemisesta. Se kuulemma kääntää katseen menneisyyteen eikä ole hyväksi mielen tasapainolle. No, mutta kun lapsuus on aina kuitenkin läsnä, nyt kun ikää tulee, ovat läsnä myös lapsuuden asiat. Yksi niistä oli sota. Tampereen Koivistonkylän rintamamiestaloissa 60-luvulla se oli koko ajan taustalla, vaikka aika oli muuten valoisamman tuntuista kuin nyt. Tulin joskus kysyneeksi isältäni olivatko Jatkosodan rintamalla olleet saksalaiset tosiaan itse varmoja siitä että olivat jonkinlaisia yli-ihmisiä, ja pitivätkö he venäläisiä itseään alempina. Phöh, isä tuhahti: ”Siitä nyt ei jäänyt pienintäkään epäselvyyttä.”

Like on julkaissut amerikkalaisen Dan McMillanin kirjan Polttouhrit, holokaustin synty (2015, suomentanut Petri Stenman). Eihän esityksessä mitään varsinaisesti uutta tietoa ole. MacMillan kuitenkin väittää että holokaustin (sana tulee nimenomaan kreikankielen polttouhria merkitsevästä sanasta) syitä ei ole aikaisemmin selitetty. Tuota en ihan usko, mutta McMillanin kirjan asiapitoinen, ehkä kuivakin lähestymistapa tekee siitä pelottavan luettavan. Hän ei hyväksy saksalaista kansanluonnetta minkäänlaiseksi selitykseksi. Bismarckin nerous sen sijaan kelpaa. Tietysti Hitlerin sairaalloinen juutalaisviha ja perinteinen juutalaisviha, jota oli kyllä enemmän Itä-Euroopassa kuin Saksassa, ovat myös mukana. Mutta ”vuosina 1862-1871 Saksan historia saapui ratkaisevaan tienhaaraan, ja sodan arvaamattomat sattumat panivat maan polulle, joka johti, lopulta muttei väistämättä, holokaustiin” (s. 59). No, Bismarck onnistui yhdistämään Saksan maat paitsi Itävaltaa. Parlamentti jätettiin keisariin nähden heikoksi. Sitten tietysti tuli Ensimmäinen maailmansota, Versaillesin rauha, suuret lamavuodet inflaatioineen jne.

Tuttua tarinaa. Mutta se mikä ällistytti minut, on alkukappale kirjan lukuun Johtopäätös (s. 227). ”Kun syitä ei ymmärretä, turvaudutaan naurettavaan näkemykseen, että ihmiset ovat pahoja ja että kaikesta taloudellisesta ja teknologisesta edistyksestä huolimatta ihmiset elävät moraalisesti edelleen kivikautta. … Ihmisten idealismiin ja luovuuteen nähden tuntuu melkein irvokkaalta väittää että ihmisten yhteinen tulevaisuus voisi olla mitään muuta kuin valoisa ja lupaava. … Katastrofin syntyyn vaadittiin miltei mahdoton yhdistelmä vaarallisia ajatuksia, raunioituneita ihmisiä ja käsittämättömän paljon huonoa onnea.”

Katastrofin synnystä kirjoittaja on epäilemättä oikeassa. Mutta miten ihmeessä tutkija, joka on perehtynyt näin syvällisesti ja tarkkaan historian kaameimpiin tapahtumiin, voi kirjoittaa räikeästi tosiasioiden kanssa ristiriidassa olevan lauseen: ”valoisa ja lupaava tulevaisuus!”

Hyökkäys juutalaisia vastaan on edelleen käynnissä Lähi-Idässä. Miljoonat islamistit ja muut pitävät Israelia miehittäjänä. Mutta juutalaisvaltio puolustautuu pommikampanjoita vastaan ylivertaisella sotavoimalla. Tilanne näyttää ratkeamattomalta.

Ehkä voi ymmärtää että juutalaisten asialla oleva kirjailija ohittaa nykytilanteen. Mutta sitä ei voi ymmärtää miten sokea hän on ekologien varoituksille. Onko niin, että historioitsijan ammatti vie miehensä kokonaan; että hänelle kaikkea elämää tuhoava, Saksan natsismia vähemmän dramaattinen ja teatraalinen, mutta monet kerrat totaalisempi uhka on jotakin joka ei hänen näkemykseensä mahdu?

Jenkkilästä tulee myös Atenan kustantama Elizabeth Kolbertin Kuudes sukupuutto, luonnoton historia (2016, suomentanut Pirkko Vesterinen). Se on bestseller ja Pulitzer-palkinnon voittanut. Suurella taidolla lähdetään sammakkoeläinten katoamisesta Perussa, esitellään antroposeeni, eli uusi maailmankausi, jossa ihmisen vaikutus planeetan olohin kasvaa ratkaisevan tuhoavaksi. - McMillan, holokaustin historioitsija kysyi miksi saksalaiset käänsivät katseensa. Nyt voi kysyä miksi sotahistorioitsija sekä miljoonat ja miljoonat muut kääntävät katseensa lajien tuhosta. Tietoa oli saksalaisilla kaikesta systemaattisesta murhaamisesta. Valetta että he eivät tienneet. Tietoa on myös meillä saastumisen ja ihmiskunnan kasvun vaikutuksesta elämän mahdollisuuksiin. Sitä ei voi edes välttää saamasta.

PARHAAT KIRJAILIJAT

Sattui silmiini lainastossa Dostojevskin lyhyitä kertomuksia. Ilkeässä tapauksessa todellinen valtioneuvos, hänen ylhäisyytensä kenraali, toimistopäällikkö Ivan Iljits Pralinski on ryyppäämässä entisen esimiehensä luona. Hänen ajurinsa häipyy hoitamaan omia hommiaan, jolloin Ivan Iljits joutuu kävellen lähtemään Pietarin pääkatujen suuntaan, tarkoituksenaan löytää vuokravossikka. Hän kuulee musiikkia ja meteliä jostakin talosta ja saa selville että siellä pitää häitä yksi hänen alaisensa. Pohdittuaan moraaliseikkoja syvällisesti hän menee sisälle…

Dostojevski on tässä yhtä hauska kuin Gogol!

Onhan tietysti ylittämätön Maupassantin Normandialainen, Mathieu:

”Kun Mathieulla on joutilasta aikaa, hän juo; mutta hän juo taiten, vakuuttavasti, niin että hän on säännöllisesti humalassa joka ilta. Hän on humalassa, mutta hän tietää sen, tietää niin tarkkaan, että hän panee joka päivä merkille juopumuksensa täsmällisen määrän. Se on hänen tärkein puuhansa; kappeli tulee vasta sen jälkeen.

Ja hän on keksinyt, kuulkaa ja ihmetelkää, hän on keksinyt humalamittarin!

Kapinetta ei ole olemassa, mutta Mathieun havainnot ovat yhtä täsmällisiä kuin matemaatikon.

Kuulette hänen hokevan alituiseen:

- Maanantain jälkeen minulta meni yli neljänkymmenviiden.

Tai: Olin ainakin viidenkymmenekahden ja viidenkymmenekahdeksan hujakoilla.

Tai: Taisin olla hyvinkin kuudenkymmenekuuden ja seitsemänkymmenen välillä.

Tai: Voi saakeli, luulin ihan että olin viidessäkymmenessä, mutta nyt huomaan että olinkin jo seitsemässäkymmenessäviidessä.

Ikinä hän ei erehdy.”

Pisin ja perusteellisin ryyppäysraportti on Dickensin Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit.

Bob Sawyer määrää:

”Kuulkaa! Lounas kolmelle, ja heti, ja seisottakaa hevosia neljännestunti. Käskekää kantaa pöytään kaikki kylmä ruoka, mitä talossa on, ja hiukan pullo-olutta, ja antakaa meidän maistaa parasta madeiraanne.

- -

”Aterian laatu vastasi täydellisesti Bobin kehumisia, eikä sille tehnyt täyttä oikeutta ainoastaan tämä herra, vaan myöskin herrat Pickwick ja Ben Allen. Näiden kolmen merkeissä kuluivat olutpullo ja madeira hyvin pian, ja kun (sitten kun hevoset oli taas valjastettu) he istuutuivat jälleen paikoilleen penkkilaatikko täynnä parasta maitopunssin vastinetta, mitä niin lyhyessä ajassa saattoi löytää, soi postitorvi…
- -

”He pysähtyivät syömään päivällistä ’Humalasalkoon’ Tewkesburyssa, minkä johdosta siellä nautittiin lisää pullo-olutta, pikkuisen madeiraa ja vähän portviiniäkin kaupan päälle, ja täällä koripullo täytettiin neljännen kerran. Näiden yhdistyneiden virvoitusaineiden vaikutuksesta herrat Pickwick ja Ben Allen nukkuivat kolmenkymmenen mailin matkan, kun taas Bob ja herra Weller lauloivat kaksiäänisesti takaistuimella.”

Emme tietenkään unohda kotimaisia kuvauksia; Kiveä, Linnaa, Huovista.

Mutta valtioneuvos Pralinskin juopumisen asteiden kuvaus Dostojevskin Ilkeässä tapauksessa on tarkin, monipuolisin ja yksityiskohtaisin mihin olen törmännyt.

”Hänen ylhäisyytensä hauskuttaminen oli sinänsä velvollisuus, koska hänellä, alaisella, kerran oli kunnia olla tämän seurassa. Samppanja oli tavallaan pelastus, ja hänen ylhäisyydestäänkin oli jopa mieleistä, että Akim Petrovits kaatoi, ei nautinnon takia, koska samppanja oli lämmintä ja laadultaan kaikkein kelvottominta, vaan mieleistä niin sanoaksemme moraalisessa suhteessa.

’Ukon itsensä tekee mieli ryypätä’, ajatteli Ivan Iljits, ’mutta ei yksin rohkene. Miksi estäisin häntä… Ja tuntuisihan naurettavalta, jos pullo seisoisi käyttämättä edessämme.’

Hän maistoi lasista ja ajatteli, että oli parempi istua ryyppäillen kuin tekemättä mitään.’

- -

”Hänet asetettiin istumaan kunniapaikalle, ja taaskin ilmestyi täysinäinen samppanjapullo hänen eteensä. Ruokailu aloitettiin sillillä ja votkalla. Ivan Iljits ojensi kätensä, kaatoi itse ison lasillisen votkaa ja joi. Votkaa hän ei vielä milloinkaan ollut ottanut. Nyt hän tunsi, miten alkoi ikään kuin vieriä jyrkkää vuoren rinnettä, lensi lentämistään; olisi pitänyt takertua johonkin kiinni, mutta siihen ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta.

- -

”Toiset käyttäytyivät jokseenkin huolettomasti, pahaenteisen riippumattomasti, melusivat, puhuivat ääneen, kiiruhtivat kohottamaan maljoja ennenaikaisesti, ammuskelivat naisia leivästä pyöritetyillä palloilla. Eräs valju mieshenkilö, jolla oli yllään likainen lievetakki, putosi tuolilta heti illalliselle siirryttyä ja jäikin makaamaan lattialle aterian loppuun asti.

- -

”Illallinen oli porvarillinen, vaikka sitä valmistamaan olikin palkattu jonkun kenraalin kokki: oli kieltä perunoiden kera, oli kyljyksiä vihreine herneineen ja oli hanhea, jäkiruokana kermahyytelöä. Juomina tarjottiin olutta, votkaa ja sherryä. Samppanjapullo sojotti ainoastaan kenraalin edessä...

- -

”Komea upseeri olikin, yhdeksän versokkaa yli normaalin pituuden. Aiottiin vetää oikeuteen, mutta huomattiin että oli sekapäinen.

- Siis... koululainen. Koulupoikaa ei tarvitse kohdella kovin ankarasti… Omasta puolestani olen valmis antamaan anteeksi…

- Lääketieteen avulla todistettiin, teidän ylhäisyytenne.

- Kuinka? Anatomisella tutkimuksellako?

- Varjelkoon, hänhän oli vielä elävä.

Äänekäs ja miltei samanaikainen naurunräjähdys kajahti vierasjoukossa, joka aluksi oli käyttäytynyt siivosti. Ivan Iljits raivostui.

- Hyvät naiset ja herrat! hän huusi nikottelematta juuri lainkaan ensimmäisten sanojen aikana...”

Katsauksen lopuksi Kiveä Nummisuutareista:

”Mutta kuin ei kävisi meille kuin Korppilan Paavolle Peltolan häissä. Kaksi päivää ennen pitoja paastoi hän kuin mies, ei suuruksen tomuakaan nauttinut. Mutta tulipa hää-ilta, niin söi hän taas kuin mies, ja noustuaan viimein pöydästä, tallusteli ales niitulle, kaivoi kuopan maahan, sovitti siihen vatsansa, nukkui sikeästi ja makasi näin seuraavan yöseen ja päivän. Niin teki Paavo.”

KYMMENEN TALVIMATKAA