LEHDISTÖN SYNNIT

LEHDISTÖN SYNNIT

Mark Twain, maaliskuussa 1873

Lehdistö on solvannut uskontoa, kunnes noista solvauksista on tullut kansanhuvia. Se on puolustanut virassa olevia rikollisia puolueperustein, kunnes se on luonut Yhdysvallat, jonka osat eivät kykene määrittelemään mitä rikos lakia vastaan on, saati niitten omaa koskemattomuutta vastaan, niin moraalisesti sokeita ne jo ovat. Se on tehnyt epärehellisyydestä niin helppoa että meillä on tuloksena kongressi, jolla on sopimus työskennellä määrättyä summaa vastaan, ja joka sitten tieten tahtoen pihistää julkisista taskuista lisäpalkkioita ja tuskastuu ja on yllättynyt, että kukaan viitsii tuollaisesta pikkuasiasta kantaa huolta.

Laitan tämän inhottavan asiaintilan lehdistön niskaan ja uskon että sinne se kuuluu - pääosin joka tapauksessa. Se on vapaa lehdistö, lehdistö joka on enemmänkin kuin vapaa, lehdistö jolla on oikeus valita ja sanoa mikä tahansa häpeällinen asia yksityisestä tai julkisuuden henkilöstä, tai ajaa mitä tahansa loukkaavaa oppia joka sitä sattuu huvittamaan. Sitä ei mikään mitenkään sido. Julkisen mielipiteen, jonka pitäisi asettaa sille rajat, se on itse alentanut omalle tasolleen. On olemassa lakeja jotka suojaavat lehdistön puhevapautta, mutta ei sellaisia jotka olisivat minkään arvoisia suojaamaan kansaa lehdistöltä.

Kunnianloukkaussyyte aiheuttaa vain että kantaja joutuu laajamittaisen lehdistön suorittaman tutkinnan kohteeksi ennen kuin laki ehtii tutkia häntä, ja armottomasti herjatuksi ja nauretuksi. Joku arkanahkainen Charles Reade (englantilainen yhteiskunnallisesti kriittinen kirjailija, k. 1884, suom. huom.) voi haastaa englantilaisen lehdistön ja tuomioitakin voi langeta. Mutta pian hän kyllä joutuisi muuttamaan taktiikkaansa. Lehdet opettaisivat hänelle nopeasti (itse hyvin valistamansa suuren yleisön tukemina) että on parempi kärsiä mikä tahansa määrä vääristelyä kuin mennä oikeuteen kunnianloukkaussyytteen kanssa, ja tehdä itsestään koko yhteisön naurun maali.

Minusta näyttää että sitä mukaa kun sanomalehdistömme lisääntyy, moraalimme rapistuu. Mitä enemmän sanomalehtiä, sitä huonommin moraalia. Jos meillä on yksi sanomalehti joka tekee hyvää, luulen että viisikymmentä aiheuttaa harmia. Keskivertoisen sanomalehden perustaminen on katsottava kunnialliselle kylälle kuin onnettomuudeksi.

Ero sävyssä ja menettelyssä tämän päivän sanomalehden ja kolmen tai neljän vuosikymmenen takaisen välillä on hyvin huomattava ja hyvin surullinen. Tarkoitan siis keskimääräistä sanomalehteä; huonoja oli tietty silloinkin jo. Noina aikoina keskimääräinen sanomalehti kuitenkin oli oikeuden ja moraalin puolustaja ja käsitteli totuutta omantunnontarkasti. Näin ei ole nyt. Tässä yhtenä päivänä kunnioitettu New Yorkin päivälehti puolusteli pääkirjoituksessaan palkkioiden salamyhkäistä kähmimistä ja oikeutti sen sillä perusteella, että kongressin jäsenille ei maksettu tarpeeksi, ikään kuin se olisi kaikkeen kelpaava syy varastamiselle. Tuo pääkirjoitus asetti kysymyksen uuteen ja täysin riittävään valoon monellekin paksupäiselle lukijalle, epäilemättä.

Siitähän on saatu jo sarkastinen sananlasku että kyllä asian täytyy totta olla jos se kerran on nähty sanomalehdessä. Pähkinänkuoressa tuo sarkasmi juuri onkin älykkäiden ihmisten mielipide valehtelun torvensoittajista. Ongelma on siinä että tyhmät ihmiset, jotka muodostavat suuren ylivoimaisen enemmistön tässä ja kaikissa muissakin kansakunnissa, uskovat mitä saavat sanomalehdistä, antavat sen muokata mielipiteitään ja vakuuttuvatkin siitä. Tässä se harmi on.

Meillä sanomalehti on suunnaton voima. Se voi tehdä miehen kuuluisaksi tai pilata hänen maineensa. Sillä on täysi vapaus kutsua maan parasta miestä huijariksi ja varkaaksi, ja hän tuhoutuu auttamatta. Onko Mr. Colfax (poliitikko, Grantin varapresidentti, syytettiin talouskähminnästä, k. 1885, suom. huom.) valehtelija vai ei, sitä ei enää saada selville. Mutta kuolemansa päivään asti hän käy sellaisesta, sillä sellaiseksi sanomalehdet hänet tuomitsivat. Meidän sanomalehtemme – kaikki, poikkeuksetta - ylistävät musikalia Black Crook (Broadwaylla 1866, suom. huom.) ja tekevät siitä turpean menestyksen. Ne olisivat yhtä hyvin voineet tappaa sen kerta kaikkiaan yhdellä halveksivan hiljaisuuden täyslaidallisella jos olisivat halunneet. Days Doings ja Police Gazettes (näitä ei Wikipedia tunne, mutta epäilemättä iltapäivä- ja rikoslehtiä, suom. huom.) kukoistavat maassa lain häiritsemättä, koska hyveelliset sanomalehdet jo pitkän aikaa ovat ruokkineet yleisön löyhäpäisyyttä, joka rakastaa säädyttömyyksiä ja vähät välittää valvotaanko lakeja vai ei.

Lännen mailla sanomalehdet antavat kenen tahansa puhua toimituksen äänellä pääkirjoituksissa ja puolustaa mielensä mukaan mitä tahansa umpikieroa ja väärämielistä dogmaa, kunhan hän maksaa siitä huvista dollarin riviltä.

Lähes kaikki sanomalehdet tarjoavat hoivaa Rosenzweigeille (aborttipuoskari New Yorkissa 1870-luvulla, suom. huom.) ja vastaaville rikollisille avaamalla palstansa heidän ilmoituksilleen. Kyllä te kaikki sen tiedätte.

Fosterin murhatapauksessa (hirtetty New Yorkissa kahdesta juovuksissa tehdystä taposta 1873, suom. huom.) New Yorkin lehdet teeskentelivät heikonpuoleisesti kannattavansa kuvernööriä ja kehottavansa kansaakin tukemaan häntä, jotta hän pitäisi lujasti kiinni laista. Mutta ne myös painoivat kokosivulle sairaan itkuisia vetoomuksia hänen lempeyttään kohtaan, maksettuina ilmoituksina. Ja luulenpa että ne olisivat käyttäneet tarpeeksi sivutilaa soimatakseen kuvernööriä ja tuhotakseen hänen toimintamahdollisuutensa julkisena virkamiehenä hänen kautensa loppuun asti, jos joku olisi tullut ja maksanut sen laadun ilmoituksesta. Sanomalehti joka estää lain toteutumista naurettavin tekosyin rahan vuoksi, on vaarallinen yhteisen hyvän vihollinen.

Tuon kammottavan voiman, kansakunnan julkisen mielipiteen, luo Amerikassa lauma tietämättömiä, itseensä tyytyväisiä pölkkypäitä, jotka epäonnistuivat ojankaivuussa ja suutarintyössä ja istahtivat hetkeksi journalismiin, matkallaan köyhäintaloon. Tunnen henkilökohtaisesti satoja journalisteja, eikä enemmistön heistä mielipide mistään asiasta olisi puupenninkään arvoinen yksityisesti. Mutta kun he puhuvat painomusteen kautta siinä puhuu sanomalehti (pygmien kirjoitus olisikin näkymätöntä), ja silloin heidän ilmauksensa ravistelevat yhteisöä kuin profetian ukkosenjyrinät.

Henkilökohtaisesta kokemuksestani tunnen journalistien taipumuksen valehteluun. Kerran tulin aloittaneeksi erityisen värikkään valehtelun Tyynen meren rannikolla, eikä se tänäkään päivänä ole sieltä vielä kadonnut. Kun ikinä kuulen verikuuroista ja sammakoista Kalifornian yhteydessä, tai että joltain aavikolta siellä on löydetty merikäärme, tai luola jonka seinät ovat timanttien ja smaragdien peitossa (aina sen on löytänyt intiaani joka ehti kuolla ennen kuin sai sanotuksi missä se on), sanon itselleni että olen tämän lapsen isä. Minun täytyy vastata tästä valeesta. Ja tapahan on kaikki kaikessa. Tänäkin päivänä olen altis valehtelemaan, jollen ole koko ajan varuillani.

Lehdistön vapaus on kärventänyt joka ikistä meistä tänä aikanamme, en yhtään epäile. Stanley-parka (journalisti ja tutkimusmatkailija, k. 1904, suom. huom.) oli Englannissa kuin jumala; joka miehen suu häntä ylisti. Mutta kukaan ei sanonut mitään hänen luennoistaan. Kaikki olivat niistä armollisen hiljaa ja tyytyivät kiittämään hänen korkeampia hyveitään. Meillä taas sanomalehdet repivät miesparan jäsen jäseneltä ja levittelivät repaleet Mainesta Kaliforniaan, vain koska hän ei osannut kunnolla luennoida. Hänen hämmästyttävä saavutuksensa Afrikassa raukeaa tyhjiin. Mies vedetään alas ja tuhotaan viimeisen päälle. Mutta silti vaino seuraa häntä kaupungista kaupunkiin ja kylästä kylään yhtä herkeämättä kuin hän olisi tehnyt jonkin verisen ja halveksittavan rikoksen.

Bret Harte (amerikkalainen novellisti ja runoilija, k. 1902, suom. huom.) repäistiin yht’äkkiä hämärästä sanomalehtiimme ja kruunattiin pilviin asti. Koko maan kaikki toimittajat seisoivat ulkona koleassa myrskysäässä ja ihailivat häntä teleskooppiensa kautta ja heiluttivat hattujaan kunnes ne kuluivat loppuun ja heidän piti lainata lisää. Ja sitten kun kerran hänen perheensä sairastui, ja hän huolissaan ja ahdistuksissaan väsäsi melko lattean artikkelin jälleen yhden perhanan kiinalaishomman sijasta, hurraava joukko totesi: ”Mitä, tämä mieshän on huijari!” Ja sitten he alkoivat tavoitella häntä sieltä ylhäältä. Ja saivat hänet myöskin, ja iskivät hänet maahan ja kävelivät hänen ylitseen ja pyörittivät häntä mudassa ja tervasivat ja höyhensivät häntä ja sitten ripustivat maalitauluksi, ja ovat siitä asti syytäneet lokaa hänen päälleen.

Tulos on että miehellä on ollut kiinnitys vain yhdeksääntoista luentoon tänä vuonna, ja yleisöä on ollut vain niin pieni kourallinen, että hän ei ole saanut yhtään lausetta suustaan, joka olisi osunut kahteen ihmiseen samalla kertaa. Mies on raunioina. Ei pääse ikinä enää ylös. Ja kuitenkin hän on henkilö jolla on suuria kykyjä, ja olisi voinut saavuttaa suuria kirjallisuudellemme ja itselleen, jos vain olisi saanut paremman tilaisuuden. Ja hän teki senkin erehdyksen että rahallisesti auttoi erästä kiltamme nälkään nääntyvää kerjäläistä, yhtä journalistisesta suutarisarjasta. Ja tuo kerjäläinen otti asiakseen, heti kun pääsi takaisin San Franciscoon, julkaista neljä palstaa paljastuksia hyväntekijänsä rikoksista, joista vähinkin saisi punastumaan kenet tahansa siivon miehen. Lehdistöllä joka päästi palstoilleen tuon törkykaman oli liikaa vapautta.

Michiganin eräässä kaupungissa minä alennuin lounastamaan toimittajan kanssa joka oli juovuksissa. Lehdessään hän sitten sanoi että luentoni oli herjaava, säädytön ja laskelmallisesti suunnattu rohkaisemaan juoppoutta. Ja kuitenkaan tuo mies ei koskaan edes kuullut sitä. Se olisi voinut pelastaa hänet, jos hän olisi.

Detroitin eräs lehti sanoi kerran että minun pysyvä tapani oli hakata vaimoani ja että edelleenkin jatkoin tätä virkistystä vaikka olin vammauttanut hänet loppuiäkseen eikä hän enää pystynyt pysymään poissa tieltäni kun tulin kotiin tavallisessa raivotilassani. Nythän vaivoin puoletkaan tuosta oli totta. Ehkä minun olisi pitänyt haastaa mies kunnianloukkauksesta. Mutta minähän tiesin paremmin. Sen jälkeen kaikki Amerikan lehdet, muutamin kunniakkain poikkeuksin, olisivat tyydytyksekseen havainneet että olin vaimonhakkaaja. Ja se olisi laitettu jotakuinkin yleiseen levitykseen myös.

No olenhan julkaissut ilkeitä herjoja ihmisistä itsekin. Ja ennen aikojani minut olisi pitänyt siitä jo hirttääkin. Jos nyt itse sanon tämän niin ei kai se loukkaa.

Mutta en jatka näitä huomautuksia. Minulla on jonkin sortin harmaa aavistus että tässä maassa on liikaa lehdistön vapautta, ja kaikkien terveellisten rajoitusten puuttuessa sanomalehdestä on tullut suuren mitan kansallinen kirous. Luultavasti se vielä saattaa tasavallan tuhoon.

Joitakin erinomaisia hyveitä sanomalehdissä on, joitakin voimia jotka vaikuttavat suurestikin hyvää.Olisin voinut kertoa teille kaiken näistä asioista ja perusteellisesti ylistää niitä. Mutta silloin teille herrat ei olisi jäänyt mitään sanottavaa.

(suomennos Erkki Haapaniemi)