HELENAN  MAANPAKO

 

 

Välimerellä on oma aurinkoinen traagisuutensa, joka on erilaista kuin sumujen ja sateen traagisuus. Kun yö putoaa meren partaalle vuorten juurelle, pienen lahden kauniiseen poukamaan, niin hiljaisesta vedestä nousee joskus tuskainen täyteyden tunne. Näillä seuduilla voi ymmärtää, että kreikkalaisten epätoivon syynä oli aina kauneus ja kauneuden ahdistavuus. Tällaisessa kultaisessa onnettomuudessa tragedia kulminoituu. Meidän aikamme sen sijaan on ruokkinut epätoivoaan rumuudella ja kouristuskohtauksilla. Näin Eurooppa olisi alhainen ja halpamainen, mikäli tuska yleensä voisi olla alhaista ja halpamaista.

            Olemme karkoittaneet kauneuden maanpakoon, kreikkalaiset ovat ryhtyneet puolustamaan sitä asein. Tämä on ensimmäinen eroavaisuus, mutta sen juuret ovat syvällä. Kreikkalaisten ajatus pysyi aina rajan käsitteen sisäpuolella. Se ei ajanut mitään aivan loppuun asti, ei uskontoa eikä järkeä, koska se ei kieltänyt mitään, ei uskontoa eikä järkeä. Se otti kaiken huomioon ja saattoi valon ja varjon tasapainoon. Meidän Eurooppamme sen sijaan, joka on ryhtynyt valloittamaan kokonaisuutta, on kohtuuttomuuden lapsi. Se kieltää kauneuden, niinkuin se kieltää kaiken muunkin, mitä se ei ylistä taivaisiin saakka. Ja se ylistää, vaikkakin eri tavoin, vain yhtä asiaa: järjen tulevaa valtakuntaa. Hulluudessaan se poistaa ikuiset rajat ja samalla tummat furiat syöksyvät sen kimppuun ja repivät sen kappaleiksi. Nemesis valvoo, kohtuuden ja mitan jumalatar, ei koston. Hän rankaisee säälittä kaikkia niitä, jotka ylittävät rajan.

            Kreikkalaiset, jotka vuosisatojen ajan etsivät oikeuden olemusta, eivät lainkaan ymmärtäisi meidän oikeuskäsitystämme. Heidän mielestään tasapuolisuus asetti oikeudelle rajan, kun taas meidän maanosamme etsii kouristuksenomaisesti yleispätevää, rajatonta oikeutta. Kreikkalaisen filosofian aamuruskossa Herakleitos luuli jo, että oikeus asettaa rajat fysikaalisellekin luonnolle. ”Aurinko ei ylitä rajojaan, muuten oikeutta vartioivat furiat ne osoittavat sille.” Me, jotka olemme syösseet avaruuden ja ajatuksen radoiltaan, nauramme tälle uhalle. Mehän sytytämme juopuneelle taivaalle niin monta aurinkoa kuin haluamme. Mutta tämä ei estä rajojen olemassaoloa eikä sitä, että tiedämme niiden olevan olemassa. Pahimmissa mielettömyyksissämmekin haaveilemme tasapainosta jonka olemme jättäneet taaksemme ja luulemme naiivisti, että löydämme sen uudelleen kaikkien erehdystemme jälkeen. Miten lapsellinen oletus. Se kuitenkin saa ymmärrettäväksi, että lapsikansat, meidän hulluutemme perilliset, nyt johtavat historiamme kulkua.

            Eräässä samaisen Herakleitoksen kirjoittamaksi otaksutussa fragmentissa lukee vain: ”Olettaminen on kehityksen taantumista.” Ja monta vuosisataa tämän efesolaisen opettajan jälkeen Sokrates sanoi kuolemantuomion uhan edessä, ettei hän tietääkseen ollut toisia parempi kuin yhdessä asiassa: hän ei luullut tietävänsä sitä, mitä ei tiennyt. Sadat vuodet esimerkillistä elämää ja ajattelua Kreikassa kantoivat hedelmänään tuon ylpeän tietämättömyyden tunnustuksen. Tämän kun unohdamme, unohdamme miehisyytemme. Pidämme parempana väkivoimaa, joka on vain suuruuden irvikuva; opettavathan koulujemme typerän matalamieliset oppikirjat meitä ihailemaan ensin Aleksanteria ja sitten kaikkia roomalaisia valloittajia. Me puolestamme olemme nyt voittaneet, siirtäneet rajapyykit, kahlehtineet taivaan ja maan. Järkemme on tajunnut avaruuden. Kun vihdoinkin olemme yksin, suoritamme loppuun autioituneen maan valloituksen. Miten enää voisimmekaan tajuta suurenmoista tasapainoa, luontoa vastavoimana historialle, kauneudelle, hyvälle; tasapainoa joka toisi sfäärien musiikin aina verisiin tragedioihin asti? Käännämme selkämme luonnolle, häpeämme kauneutta. Meidän surkeissa murhenäytelmissämme leijuu toimistojen haju ja niistä juokseva veri on rasvaisen musteen väristä.

            Näin on sopimatonta, että vielä nykyään sanomme olevamme Kreikan lapsia. Tai sitten olemme sen luopiolapsia. Kun asetamme historian Jumalan valtaistuimelle, me kuljemme kohti teokratiaa, samoin kuin ne, joita kreikkalaiset kutsuivat barbaareiksi ja joita vastaan he taistelivat Salamiin vesillä heidät viimeiseen mieheen surmaten. Ken hyvin haluaa käsittää tämän eroavaisuuden, hänen on käännyttävä sen filosofimme puoleen, jota oikeutetusti voi pitää Platonin vastakilpailijana. Hegel uskaltaa kirjoittaa: ”Ainoastaan moderni kaupunki antaa hengelle sen maaperän, missä se voi tulla tietoiseksi omasta olemassaolostaan.” Elämme siis suurten kaupunkien aikaa. Maailmasta on harkiten leikattu pois se, mikä siinä oli pysyvää: luonto, meri, kukkula, iltojen mietiskely. Ainoastaan kaduilla on tietoisuutta, koska vain kaduilla on historiaa, niin on päätetty. Ja tämän mukaisesti kaikki huomattavimmat teokset todistavat samasta perusajatuksesta. Dostojevskin jälkeen etsii suuresta eurooppalaisesta kirjallisuudesta turhaan maisemakuvauksia. Historia ei kerro maailmankaikkeudesta, joka oli ennen sitä, eikä kauneudesta, joka on sen yläpuolella. Se on näin ollen pitänyt parempana olla tietämättä niistä mitään. Platonin oppi sisälsi kaiken, mielettömyyden, järjen ja myytin, mutta meidän filosofimme eivät puhu kuin mielettömyydestä taikka sitten järjestä, koska he ovat sulkeneet silmänsä näkemästä muuta. Myyräparka miettii.

            Kristinusko ensimmäisenä alkoi korvata sielun tragedialla läsnäolevan luonnollisen maailman mietiskelemisen. Mutta kristinuskolla oli tukenaan edes henkinen luonto ja niin se saattoi luoda jotenkin lujan maailmankuvan. Kun Jumala on kuollut, jää jäljelle vain historia ja väkivalta. Filosofimme eivät ole pitkään aikaan pyrkineet muuhun kuin korvaamaan opin ihmisluonnosta opilla tilanteen vaikutuksesta, vanhan opin harmoniasta opilla kohtalon järjestymättömistä voimista tai järjen säälimättömistä liikkeistä. Kun kreikkalaiset rajoittavat tahdon järjellä, niin me olemme antaneet tahdolle ponnahduslaudan aivan järjen keskipisteessä, ja niin järjestä on tullut tuhoisa. Kreikkalaisten mukaan teko oli arvosteltava ennen sen suorittamista ja juuri arvokategoriat sitten rajoittivat toimintaa. Nykyajan filosofia arvostelee teon vasta sen päätyttyä. Arvoja ei aluksi ole, mutta ne tulevat vähitellen ja vasta historian päätyttyä me tunnemme kaikkien tekojen arvot. Arvojen mukana kohtuullisuuden raja häviää ja, koska käsitykset näistä tulevista arvoista ovat hyvin erilaisia, koska ei ole yhtään taistelua, joka, elleivät sitä juuri nämä arvot jarruta, ei kasvaisi äärettömän suureksi, niin tämän päivän messiasopit syöksyvät toisiaan vastaan ja niiden huudot sekoittuvat valtakuntien törmätessä yhteen. Kohtuuttomuus on tulipalo Herakleitoksen mukaan. Tulipalo voittaa alaa, Nietzsche on ohitettu. Eurooppa ei enää filosofoi vasaraniskuin vaan kanuunanlaukauksin.

            Kuitenkin luonto on koko ajan läsnä. Sen tyyni taivas ja sen lait ovat ihmisten hulluuden vastakohtana. Aina siihen asti, kunnes atomi halkeaa ja historia päättyy, järjen triumfiin ja ihmissuvun kuolinkamppailuun. Mutta eiväthän kreikkalaiset koskaan sanoneet, ettei rajaa voi ylittää. He vain sanoivat, että raja oli olemassa ja että se, joka sen uskaltaisi ylittää, saisi armotta rangaistuksensa. Ei mikään nykypäivän historiassa voi väittää heitä vastaan.

            Historian henki ja taiteilija haluavat kumpikin rakentaa maailmaa uudelleen. Mutta taiteilija tuntee jo oman luontonsa pakosta rajansa, historian henki sen sijaan ei tunne rajojaan. Niinpä historian henki pystyy luomaan vain tyrannivaltoja, kun sen sijaan taiteilija rakastaa intohimoisesti vapautta. Kaikki ne jotka nykyään taistelevat vapauden puolesta, taistelevat viime kädessä kauneuden puolesta. On tietystikin selvää, ettei kauneutta puolusteta sen itsensä takia. Kauneutta ei voi olla olemassa ilman ihmistä, emmekä me voi antaa ajallemme sen suuruutta ja sen selkeyttä muuten kuin seuraamalla aikaamme, aina sen onnettomuuteen asti. Emme siten enää koskaan saa olla yksityisiä olentoja. Mutta on yhtä totta, ettei ihminen voi elää ilman kauneutta, ja meidän aikamme tuntuu tahtovan jättää tunnustuksetta tämän totuuden. Aikamme jäykistyy saavuttaakseen absoluuttisen ja luodakseen maailmanherruuden, se haluaa muuttaa maailman kuluttamatta sitä ensin loppuun, se haluaa käskeä sitä, ennenkuin on oppinut ymmärtämään sitä. Mitä tahansa aikamme sanookin, se tekee maailman autioksi. Odysseus sai Kalypson luona valita kuolemattomuuden ja isänmaan välillä. Hän valitisi maan, ja kuoleman sen kanssa. Näin yksinkertainen suuruus on nykyään outoa. Jotkut sanovat ehkä, että meiltä puuttuu nöyryyttä. Mutta tämä sana on epäselvä, mikäli ajattelemme aivan tarkkaan. Kuten Dostojevskin ilveilijöiltä, jotka ylpeilevät mistä tahansa, nousevat tähtiin ja lopulta levittävät häpeänsä minkä tahansa yleisön eteen, meiltäkin puuttuu ihmisen ylpeys, joka on uskollisuutta omia rajojaan kohtaan, oman osansa selvää tajuamista ja sen rakastamista.

            ”Vihaan aikaani”, kirjoitti Saint-Exupéry, syistä, jotka eivät paljon poikkea edellä esittämistäni. Mutta, niin kauhistuttava kuin tämä huuto onkin hänen suustaan kuultuna, joka rakasti ihmisissä kaikkea sitä, mikä heissä oli ihailtavaa, emme voisi lukea sitä omaksemme. Silti, miten viehättävää olisikaan kääntyä joskus pois tästä synkästä ja ryöstetystä maailmasta! Mutta tämä aikakausi on meidän aikakautemme emmekä voi elää itseämme vihaten. Ajan on painanut näin alas sekä sen hyveitten kohtuuttomuus että sen paheitten suuruus. Me taistelemme yhden hyveen puolesta, joka on vanhin. Minkä hyveen? Patrokloksen hevoset itkevät taistelussa kuollutta isäntäänsä. Kaikki on menetetty. Mutta taistelu alkaa uudelleen Akhilleen johdolla ja voitto on lähellä, koska ystävyys oli murhattu: ystävyys on tuo hyve.

            Tietämättömyyden tunnustaminen, fanatismista luopuminen, maailman ja ihmisen rajat, rakkaat kasvot, vihdoin kauneus, siinä on alue, missä kohtaamme kreikkalaiset. Huomispäivän historiantaju ei ehkä ole aivan sitä kuin yleensä luullaan. Se tulee olemaan taistelua luomisen ja inkvisitiohengen välillä. Vaikka taiteilijoille ovat heidän tyhjät kätensä raskaana taakkana, voimme toivoa heidän voittoaan. Silloin pimeä ajattelu vielä kerran haihtuisi loistavan meren yltä. Oi korkean keskipäivän ymmärrys: Troijan sotaa käydään nykyisiltä taistelukentiltä kaukana! Vielä tämän kerran nykyaikaisen kaupungin kauheat muurit tulevat sortumaan vapauttaakseen ”sielun, selkeän kuin meren tyven”, Helenan kauneuden.

 

(1948)

AHTI KARJALAINEN TYTTÄRENSÄ KERTOMANA

 

Oltiin vuosia sitten ystävän mökillä Joutsasta hiukan pohjoiseen. Lähdettiin autolla takaisin 

Helsinkiä kohti. Karttaa tutkittuani ehdotin että ajaisimmekin vaihteeksi ei nelostietä, vaan 

Hirvensalmen maisematien kautta viitostielle. Hirvensalmella tuli vastaan kyltti: Ahti Karjalaisen 

kotimuseo. Pysäköimme. Museo oli kiinni, mutta taloa ja pientä pihapiiriä katselimme. Polku meni alas 

saunalle, joka on Myllypuron rannassa. Etelä-Savon museot -sivusto kertoo: ”Talousvesi on otettu 

puroon kaivetusta syvennyksestä, jossa on myös kylvetty.” Saunan oheinen kuva em. sivuilta. Kaivoa 

talossa ei ole ollut, kuten selvisi, kun äsken Veikko Huovisen suosituksesta rupesin lukemaan A. 

Karjalaisen tyttären Kukka-Maaria Karjalaisen kirjaa: Isä. (WSOY, 1997.) Akkunoista näkyy 

Suonteen järvi.

Muistelmakirja ja elämäkerta on tosiaan hurja tarina. Lepola-kotitalosta kirjoittaja lainaa isänsä ylpeänä 

kertomaa: ”Kylän kaupoista yhtä piti 1920—1930-luvuilla isäni. Aika hyvä yhdistelmä: samassa 

talossa posti ja kauppa, joten ihmiset voivat toimittaa monia asioitaan samalla käynnillään jalan, 

veneellä, suksilla, hevoskyydillä, polkupyörillä.” 1923 syntynyt Ahti hyväpäisenä järjestettiin 

oppikoulua käymään Mikkelin lyseoon. Kotikylällä häntä ruvetaan herroittelemaan siitä alkaen. 

Ylioppilaaksi hänen ikäisensä lukiolaiset pääsevät sodan oloissa  ilman kokeita 1942. Jatkosodassa hän 

on radistina Äänislinnassa.

Valtiotieteellinen tiedekunta Helsingin yliopistossa on uusi. Siellä Karjalainen aloittaa opiskelun 1945. 

Finanssioppi, kansantaloustiede, valtio-oppi, tilastotiede. Hän menee naimisiin fil. kand. Päivi 

Koskisen kanssa 1947. Päivin oppialat ovat suomen kieli, kirjallisuus ja taidehistoria. Karjalainen 

palkataan Maalaisliiton tiedotussihteeriksi. Esikoispoika hänen perheeseensä syntyy 1948. Hän tapaa 

Kekkosen.

Siitä alkaen kaikki on tietysti historiaa. Pitkäaikainen ulkoministeri, Suomen Pankin pääjohtaja jne jne. 

Mutta Kukka-Maaria Karjalaisen lähes 500-sivuisen kirjan voi lukea myös alkoholismin analyysinä, 

ainakin tietyn tapaisen. Perhe asuu Munkkiniemessä, isä matkustaa maailmalla. Kesämökki on Länsi-

Uudenmaan Suomusjärvellä, Kekkosen naapurina.

Tyttären mukaan Ahti Karjalaisen hallitseva luonteenpiirre oli kiltteys. Mitä se merkitsi, kun hän oli 

Kekkosen työtoveri vuosikymmenet, voi helposti kuvitella. Karjalaisen loppuvuosien sairaalakierre ja 

omaistenkin taistelun ja tuskan päättävä kuolema Riistavuoren vanhainkodissa on suurta tragediaa koko 

hänen taustaansa ja valtiomiehen toimintaansa vasten. Kukka-Maaria Karjalainen lopettaa kirjansa 

runebergilaisiin sanoihin isänsä suunniteltujen mutta ilmestymättä jääneiden muistelmien esipuheesta: 

”Tässä ne muistelmani nyt ovat. Ne ota vastaan kallis synnyinmaani.”

 

Sinnemäki, Sinnemäki

pelätä saa koko väki

kautta suuren Helsingin

vielä kerran kukkuu käki

lehtoloissa Stansvikin

Vapise myös Vuosaari

ruohoa jos jossain aari

puita taikka kallioita

ne on nähnyt paha noita

Sijoittaja tontit tietää

väljyyttä ei voi hän sietää

Tähän tulee rakennus

hyväksyy sen Kokoomus

Vihreät vain taputtaa

luonto, ala laputtaa!

Kauniit kodit Pakilassa

pulassa on vaikeassa

välittäjä koputtaa

virkamiehet hoputtaa

Myy jo vanha kotisi

tarvitsemme tonttisi

Virkamiehet, sijoittajat

poliitikot, rakentajat

epäpyhä allianssi

jonka paha pasianssi

tuppaa täyteen kulmakunnat

seuraukset näkyy julmat

tornit rumat Pasilassa

niinkuin Kalasatamassa

Sodat nälät piiritykset

vihat vainot miehitykset

kieliriidat ääriliikkeet

Stadimme on kestänyt

pahempiko eessä nyt?

Mistä syntyy uhka, hätä?

Kansalainen, katso tätä:

pelkkä silkka ahneus

kauniille vain sokeus

niitä vastaan taistelemme

Isäin, lasten, meidän olkoon

vielä hyvä kaupunkimme!

KUNTAVAALIT 2021 HELSINGISSÄ

 

Julistetaide on vanha taide Suomessakin. Kunnallisvaalien tämänkertaiset julisteet kaduilla, ainakin Helsingissä, ovat pohjanoteeraus siinä lajissa. Missään ei sanota juuri mitään, ja mitään fiilistä ei ole yhdessäkään.

Lajittelen julisteet tässä hölmöimmästä järkevimpään.

Mitäänsanomattomat

1) Asukkaiden Helsinki. Miten niin asukkaiden? Kyllä tämä on rahan ja elinkeinoelämän kaupunki ennen kaikkea. Yläreunan ”lähi”-iskulauseet ovat korneja. Sitä vartenhan kaupunginvaltuusto juuri valitaan, että se tekee päätökset asukkaiden puolesta.

2) Kristallipuolue. Ilo, totuus, rakkaus. Joo.

3) Liike Nyt. Verorahoille vastinetta. Ainahan niille nyt jotakin vastinetta tulee. Voisitte edes kertoa mitä vastinetta haluatte.

Itsestäänselvät

4) Keskusta. Näytetään Keskustan ehdokkaat Helsingissä. Kaikkihan tietävät että Helsinki ei Keskustaa puolueena kiinnosta. Keskustan sydän on maaseudulla ja maaseudun elinkeinoissa. Mutta vanhalla ja suurella puolueella on rahaa yrittää täälläkin. Ilmaislehden mainoksesta löytyy sentään vähän enemmän: ”Meidän Helsinki on kaikkien kaupunki.” Samaa pötyä kuin Asukkaiden Helsingillä. Ja sitten tyhjyyttään kumisevasti: ”Toimiva ja sujuva arki, vireä kaupunki, vihreä ja kestävä kaupunki.” Mitä pötyä. Kahta ensimmäistä kaupunginvaltuutetut eivät mitenkään pysty edistämään, kolmatta eivät suuret puolueet ikinä ole tavoitelleet. Päinvastoin, haluavat rakentaa niin täyteen joka nurmikonpläntin kuin ikinä.

5) Kristillisdemokraatit. Sikäli rehellinen puolue että heti nimi kertoo mitä kannatetaan. Tämä juliste ei kyllä siihen mitään lisää.

6) SFP. No niin, ruotsinkieliset ajavat ruotsin kielen etua, myös politiikassa, kuten elinkeinoelämässä, kulttuurissa, sosiaalipalveluissa jne. Ei siitä tarvitsekaan mitään ääneen sanoa.

Ympäripyöreät

7) SDP. ”Elämäni paras kaupunki.” Hauska kuulla että nekin jotka ovat myös muissa kaupungeissa asuneet, viihtyvät täällä. Entä sitten?

8) Kokoomus. ”Valmiina tekoihin helsinkiläisten parhaaksi.” Epäilemättä. Se on vaan siinä että miten paras ymmäretään. Kokoomuslaisten onkin paras olla kertomatta miten he sen ymmärtävät. ”Sydän on oikealla.” - Muistanpa kuinka 80-luvun yöelämässä nauroin erään hyvän perheen pojan pateettiselle vakuuttelulle: ”Sydän on vasemmalla.” Hän sentään oli kuunnellut terveysopin tunnilla.

Harhauttavat

9) Vasemmistoliitto eli nykyään näköjään vain Vasemmisto. ”Oikeus hyvään elämään kuuluu kaikille.” No, miksi sitten haluatte valtuustoon, jos teillä ei ole mitään valittamista? Tästä ei tiedä onko lause esitetty deskriptiivisessä vai normatiivisessa mielessä, siis kuvailevana vai vaativana. Jos vaativana, kuten kaiketi voi lukea rivien välistä, sitten on kysyttävä: Miten te tuolla porukalla ja Helsingin kaupunginvaltuustossa sitä ihmiskunnan ikuisuuskysymystä muka ajaisitte?

10) Vihreät. ”Ilmastonmuutosta torjuva Helsinki on vihreä.” Tämäkään puolue ei osaa erottaa että miten asioiden pitäisi olla ja miten ne todella ovat. Maailman mitassa rikas huippukuluttava Helsinki nyt ei mitenkään ilmastonmuutosta torju. Puolueen puheenjohta Anni S. kehtaa erikseen pysäkeillä mainostaa olevansa ”sillanrakentaja”. Kaikki ympäristön ja pienen ja kauniin ja ekologisen ja järkevän ja kestävän puolesta olevat vastustavat ja inhoavat Kruunusiltasuunnitelmaa. Se tuhoaa maiseman ja on tolkutonta tuhlausta.

Epäuskottavat

11) Feministinen puolue. ”Rakkaus voittaa pelon.” Sehän on periaatteessa selvää, mitä feministiti ajavat; naisten oikeuksia. Mutta koska ne Suomessa jo ovat niin hyvällä tolalla että ei missään aikaisemmin koko maailmanhistoriassa, tuleekin vaikeuksia esittää mitään konkreettista.

12) Siniset. Tähän julisteeseen on sentään löytynyt tilaa kolmelle ääneen sanotulle vaatimukselle. ”Pysäytetään koulukiusaaminen ja väkivallan kasvu.” Plus pari muuta, jo vähän ympäripyöreämpää. Valitettavasti vain on vaikea uskoa että Siniset kykenisivät asioitaan ajamaan, kun eivät ole edes saaneet enempää ehdokkaita.

13) Eläinoikeuspuolue. ”Eläinkunnan aika.” No taas: Siis onko eläinkunnan aika, vai pitäisikö olla? Tosiasiassahan ei todellakaan ole. Villieläinkannat pienenevät nisäkkäistä ja kaloista hyönteisiin, maailmanlopun tahtia. Jos lihansyönnistä luovutaan, katoavat myös naudat ja siat, ehkä jopa siipikarja. Visuaalisesti vähän parempi juliste. Koko Suomen kartalla on ilmeisesti kaikki ehdokkaat, joita puolueella on koko maassa. Helsingissä näyttäisi olevan neljä.

14) Piraattipuolue. ”Valvotaan poliitikkoja, ei kansalaisia.” Hyvä iskulause. Nämä ovat diginatiiveja, joita huolestuttaa että vakoillaanko heitä verkon kautta. Verkon asioihin tuskin kaupunginvaltuusto voi mitään.

Rehelliset

15) Perussuomalaiset. ”Äänestä Suomi takaisin.” Kaikki tietävät että Perussuomalaisten ykkösagenda on holtittoman maahanmuuton patoaminen. Tätä ei tarvitse tuon paremmin availla. Tämän asian puolesta on Helsingin kaupunginvaltuustossa todella mahdollisuuksiakin vaikuttaa.

16) Ympäristöliike Helsinki. ”Pelastetaan Helsinki.” Kova iskulause myös selitetään julisteen keskellä. ”Viheralueet ja kulttuurihistorialliset ympäristöt on suojeltava rakentamiselta. Rajattoman kasvun ajatukseen perustuvaa kehitystä on muutettava.” Ehdokkaat ovat ”huolestuneet Helsingin hallitsemattomasta rakentamisesta”. Visuaalisestikin kaunis juliste.

POHJAKOSKETUS

Pastori Sami Lahtinen sanoi kerran, joko saarnassaan Haagassa tai keräyspäällikön videoissaan Yhteisvastuukeräyksessä: ”Jeesus on siellä missä on pohjakosketus.”

Olen tätä joutunut pohtimaan. Omat pohjakosketukseni näyttävät liittyvän siihen, että yksi tai toinen minäprojekti menee sirpaleiksi. Olen halunnut olla sitä tai tätä, ja tehdä identiteetin itselleni. Mutta sitten onkin yht’äkkiä paljastunut että ei onnistu.

Aikajärjestyksessä

1) Olin opiskelemassa valokuvausta Taideteollisessa korkeakoulussa. Homma oli mennyt hyvin. Olin jopa saanut toisen opiskeluvuoden jälkeen kesätöitä alalta, Ilta-Sanomien kesäkuvaajana. Mutta sitten, syksyllä 1977 kai, tuli esinekuvauskurssi. Olin muutenkin vajoamassa depressioon, lapsuuden traumojeni takia. Kurssikaverini Rauno ”Unde” Träskelinin kanssa yritimme Tekniikan museossa Vanhankaupunginkoskella kuvata valtavaa kolme tai neljä metriä korkeaa turbiinia, palkkikameralla muistaakseni. Oli jotain yrityksiä pitää kamera aikavalotuksella ja väläytellä samaan aikaan elektronisalamoita. En muista tuliko kuvasta mitään, mutta sen syksyn lopuilla jättäydyin kurssilta ja makasin pari kolme vuotta sängyssä Mannerheimintien yksiössäni, Aku Ankkaa lukien. Träskelinistä tuli menestyksekäs studiokuvaaja.

2) Yritin ryhdistäytyä. Puin verryttelypuvun ja hienot Karhun lenkkitossut. Uimastadionia Olympiastadionin phjoispuolella kiersi pururata. Se oli tämän puistokäytävän paikalla silloin. Hölkkäsin siinä. Mutta tunsin aina että tämä on älytöntä. Olin jo koulussa ollut huono urheilija. Loppuelämäni aikana olen tajunnut että ainoa minulle sopiva urheilu on kävely. Siinäkin täytyy maisemien vaihtua, ja mieluummin löytyä silloin tällöin jotakin uutta katsottavaa.

3) Nuorena vuodet tuntuivat pitkiltä. Aikojen kuluttua, vuonna 1980, menin postin Pasilan lajittelukeskukseen töihin. Sitten pyrin yliopistoon ja pääsinkin Filosofian laitokselle. Olin jo Tampereen yliopistossa 1973 opiskellut filosofiaa, mutta paennut sitten kotikaupungista Helsinkiin. Nyt rupesin tosi tarmokkaasti opiskelemaan. Asuin edelleen Manskulla. Koska tilasin Tiedonantajaa, taistolaisjaksoni jäljiltä, eräs tohtorismies parin korttelin päästä tuli ovelleni. Hän puhui minut liittymään SKP:n Taka-Töölön osastoon. Se piti kokouksia iltaisin tässä kuvan koulutalossa Meilahden sairaalan naapurissa. Tuli perestroikan aika. Selitin vanhemmille tovereilleni, neljä viisi meitä oli, että tämähän merkitsi uudistumista. Osastomme puheenjohtajan vaimo, joka oli Suomen Kuvalehden kirjeenvaihtajana Moskovassa ensimmäisenä raportoinut Gorbatšovin valtaannoususta ja hänen ajatuksistaan, näytti merkillistä naamaa. ”Niin, ei tämä ole kommunismin tappio..”, hän yritti, mutta ilme puhui toista. Ja minä olin väärässä, hänen ilmeensä oikeassa. Tämän jälkeen osaston toiminta loppui. Minulle jäi osaston hienosti kirjailtu punalippu. Vein sen Kansan arkistoon museoesineeksi. Eräs vanha koulukaverini, armeijan mies ja oikeistodemari, yritti ostaa sen minulta pilkkatarkoituksiin. Sanoin: ”Sinulla ei ole niin paljon rahaa.”

4) Saavutin filosofian kandidaatin oppimäärän 1989, ja Helsingin yliopiston juhlavuonna 1990 minut vihittiin suuressa promootiossa maisteriksi. Professori Niiniluoto antoi minulle mahdollisuuden luennoida filosofian historiasta erään amerikkalaisen oppikirjan pohjalta. Luentosali yliopiston päärakennuksen vanhalla puolella olikin ihan täynnä, koska luentotentti korvasi peräti neljä opintoviikkoa. Luentoni menivät hyvin. Minulla oli sellaista kokemustakin, että olin siihen mennessä ollut jo viisi vuotta opettajana, ala-asteelta lukioon; elämänkatsomustiedon tuntiopettajana kolmessa eri koulussa Helsingissä. Nyt ilmeisesti oli jokin sopimus yliopiston ja Helsingin työväenopiston kesken, että yliopistolla luennoinut saattoi pitää saman kurssin työväenopistolla. Sehän tiesi lisäansioita. Kuvassa on Aleksis Kiven koulu Brahenkentän vieressä Kallion ja Alppilan rajalla. Siellä rupesin sitten työväenopiston iltaluokassa pitämään samaa juttua. Mutta kun selitin viidelle mummolle Platonin luolateoriaa, heidän suunsa putosivat sen verran auki, että turhauduin pahan kerran. Yhdeltä oppitunnilta lopulta myöhästyin, jolloin työväenopisto keskeytti koko opetukseni. Olin siihen mennessä muutenkin tullut jo oivallukseen, että yliopisto-oppineen homma merkitsisi työtä 24/7. Siihen en olisi pystynyt. Heitin kesken lisensiaattiseminaarin Filosofian laitoksella ja poistuin takavasemmalle.

5) Muutamaa vuotta aikaisemmin, proseminaarissa Filosofian laitoksella, olin tutustunut Veli-Matti Saariseen. Hänen silloinen naisystävänsä oli opiskellut lakia, mutta ruvennut sitten taiteilijaksi. Itse olin Suomalais-venäläisen koulun opettajana tehnyt oppilaiden kanssa videon, erään lahjakkaan yläasteen pojan käsikirjoituksen pohjalta. Pidimme ensi-illan Tuumateatterissa Itä-Pasilassa. Siitä kirjoitettiin Hesarissa. Veli-Matin gimmakaveri oli nähnyt jutun. Hän halusi taiteilijana siirtyä maalaamisesta videon tekoon. Autoinkin häntä ja hänen työkumppaniaan videon teossa. Valokuvauksen perusasiathan olivat minulle tuttuja Ateneumin ajoilta. Samaan aikaan oli perustettu Muu ry, joka yhdisti taiteilijoita perinteisten maalauksen ja kuvanveiston ulkopuolelta. Eija-Liisan houkuttelemana liityin siihen. Muu ry piti ryhmänäyttelyjä eri puolilla Suomea. Olin niissä mukana milloin millaisellakin installaatiolla. Kaikki meni läpi kuin väärä vitonen. Mutta sitten tuli näytttely Hangossa. Tein installaation mustista esineistä. Taaskin sain maininnan Hesariin. Eräät oikeat taiteilijat olivat siihen mennessä tulleet minulle jo tosi kateellisiksi. He olivat vakavasti tehneet työtä vuosikymmeniä, saamatta paljonkaan huomiota. Itselleni Hangon näyttely oli käännekohta. Kuljeskelin näillä rantakallioilla siellä ja tajusin että Muu ry:n taika oli ohi. Oli sentään koluttu Moskovaa myöten, mutta aikansa kutakin.

6) Samoihin aikoihin olin ruvennut kirjoittelemaan liitupaperille painettuun monivärikuvaiseen Taide-lehteen. Keskityin performanssitaiteeseen, koska ajattelin että siitä ei ollut vielä paljon kirjoitettu. Luulin että voisin profiloitua arvostelijana sen kautta. Taide-lehden toimitus oli silloin kuvan talossa Kasarmikadulla, jonka katolla on torni. Huippukohtia tällä urallani oli kaksi: Hugo Simbergin silloin noin 80-vuotiaan pojan Tom Simbergin ja hänen vaimonsa haastattelu. He olivat lahjoittaneet Ateneumiin Hugo Simbergin lasinegatiiveja. Paljon muitakin juttuja tein, mutta piankin tajusin että turhempaa hommaa kuin taidearvostelijan ei ole. Lopulta laadin aika provokatiivisen jutun nimeltä Teoriakuume. Minua harmitti kun monet taiteilijat yrittivät erilaisten taideteorioiden avulla saada lisäilmaa teoksiinsa. Solvasin paria tuntemaani tekijää, joista toinen suuttui. Toinen oli niin täynnä itseään, taiteilijaksikin, ettei edes muistanut kuka olin, vaikka olimme kyllä Muu ry:ssä tavanneet useinkin. Parikymmentä vuotta myöhemmin hain kaupunginkirjaston arkistosta esille tuon Taide-lehden numeron ja tarkistin silloisen kirjoitukseni, ja häpesin. Olin menettänyt terveen järkeni erään silloisen kateuden täyttämän taiteilijaystäväni hypnoottisesta vaikutuksesta. Myöhemmin tajusin tämän ryysyköyhälistöstä kotoisin olevan hyvin lahjakkaan ja omaperäisen tekijän pohjmmaisen motiivin: hän halusi päästä pikkuporvariksi pikkuporvareitten joukkoon. Niitähän taiteilijoissa on suurin osa.

7) Olisi pitänyt taistolaisnuoruuteni ja täysin hengettömän SKP:n osaston perusteella minun jo tajuta että ei minusta puoluetoimintaan ole. Mutta Vuosaaren Meri-Rastilaan muutettuani 2005 vielä liityin Vihreitten Vuosaaren osastoon. Jos kommunistien höpäjäminen oli totaalisen ideologiavetoista, irti mistään yhteydestä politiikan kunkin hetken kysymyksiin, niin tämä vihreä osasto taas oli taas täysin vailla mitään aatetta. Puheenjohtajan vaimo oli invalidi. Sen vuoksi häntä eivät muut asiat kiinnostaneet. Siihen aikaanhan Kalle Könkkölä oli saanut esteettömyyden tavoitteeksi. Luonnonsuojelusta ei ollut puhettakaan. Kokoonnuimme kuvan Vuosaaren urheilutalossa. Yksi hauska muisto jäi, ennen kuin hyppäsin ulos. Kun puheenjohtaja oli varannut kokoushuonetta Vuosaaren Vihreät -yhdistykselle, puhelimeen vastannut Urheilutalon tyttö oli vuorolistaan kirjannut: ”Vuosaaren vihjarit”. Tätä kelpasi nauraa.

KRYPTINEN TAMPERE

 

 

Valokuva on muistin kannalta kaksipiippuinen juttu. Jos on ottanut kuvia elämänsä tilanteista, voi käydä vuosikymmenien kuluttua että kun kuvaa katsoo, se onkin syönyt muistot. Enää muistaakin vain kuvan, muu tuppaa haihtumaan.

 

Toisaalta kuva voi myös palauttaa muistoja mieleen, jos siihen ei takerru liikaa.

 

Uusi hämmästyttävä piirre vanhoissa valokuvissa paljastui minulle joitakin vuosia sitten. Rupesin seuraamaan Facebookissa keskusteluryhmiä, joissa julkaistiin kuvia Tampereelta, koko 1900-luvun ajalta. Jotkin niistä tuntuivat epämääräisesti tutuilta. Tajusin että olen käynyt ja ollut joissakin noista paikoista, muistamatta niitä tietoisesti itse. Tai muisto on hyvin hämärä. Jonkun muun ottamat kuvat olivatkin osa omaa elämääni.

Noissa Fb-ryhmien postauksissa ei läheskään aina mainita valokuvaajan nimeä. Niitä nimiä kuitenkin on siellä täällä näkynyt, sen ajan tamperelaisia ammattikuvaajia: Jussi Kangas, Veikko Kanninen, Ensio Kauppila, Veikko Lintinen. Yhden kuvan (mainitsen aikanaan) olen tarinan kokoonpanoa varten ottanut itse muutama vuosi sitten.

Kryptomnesia kai tarkoittaa että luulee asiaa tai ajatusta uudeksi, kun ei oikein muista sitä, ei tunnista sen yhteyksiä. Mutta tässä kuva saa aikaan muistamista; kuinka luotettavaa, se on toinen juttu. Joka tapauksessa asia on hämärä eli kryptinen. - Seuraavassa siis lapsen muistelmia 1950- ja 60-luvun vaihteen Tampereelta.

  

Kuvassa Laukontori eli Alaranta. Tästä lähtevät edelleenkin laivat Ratinanvuolletta alas Pyhäjärvelle. Pienellä Kaijakanmäellä vasemmalla on kaksi puutaloa. Ne lienee purettu joskus 60-luvulla, koska en niitä muista. Niiden paikalle tehtiin matala ravintolarakennus, jossa toimi kuuluisa yökerho Kaijakka – jossa en koskaan käynyt. Kuvanottoajan voisi määrittää talojen rakennusvuosien perusteella, mutta oikean reunan funkkistalo ei varmaan ole aikaisempi kuin 30-luvulta.

 

Jossain vaiheessa nuorena sain kuulla että Liisa-täti, isän sisar, oli asunut noissa puutaloissa. Kun olin ihan vauva, olin kuulemma ollut Liisa-tädin hoidossa. Äiti oli täydentämässä opintojaan Helsingin yliopistossa. Joskus, muistellen noita aikoja, äiti päivitteli että olin ollut kylmällä kuistilla tiukasti kapaloituna, kun hän tuli minua hakemaan.

 

Tässä toisessa kuvassa näkyy yksi näiden talojen pihakuisti. Olen päätellyt että hoidosta kuistilla on ehkä seurannut luonteenrakenteeni. Olen keskimääräistä riippumattomampi toisten ihmisten huomiosta ja läheisyydestä. Psykiatriassa saatetaan kutsua narsismin häiriöksi tuollaista: oma itse ei ole niin sanotusti katektoitunut tarpeeksi. Se ei ole niin tärkeä kuin keskimäärin ihmisellä. Paradoksaalista kyllä joissain tapauksissa silloin myöskään toisten huomio ei ole aivan
samanarvoista kuin ihmisille keskimäärin. Varmasti haitta ihmissuhteissa ja menestymisessä. Mutta ehkä toisaalta tausta filosofian harrastukseeni, kykyyni ottaa etäisyyttä asioihin.

 

Olen kuullut että jotkut väittävät muistavansa oman syntymänsä. Itse pystyn tavoittamaan ensimmäiset muistikuvani Kalevan Ilmarinkadulta, ajalta jolloin asuimme tässä talossa. Osoitteemme oli Ilmarinkatu 23 A 1. Opin kuulemma lukemaan kolmivuotiaana, Aamulehden etusivun suuren logon kirjaimista. Myös osoitteemme tarttui mieleen.

 

Tämä kuva meidän pihasta on ainoa tässä sarjassa joka on itse ottamani, nykyajalta. Asuimme ekassa rapussa ekassa kerroksessa, päätyhuoneistossa Ilmarinkadun puolella. Nykyään tuo rappu on merkitty kirjaimella D, mutta silloin se oli A. Tuota isoa kuusta pihassa ei ollut 50-luvun viimeisinä vuosina. Samanlainen asvalttikaista rapunovien edessä oli, mutta huonokuntoisempi, koska siinä oli painaumia. Syksyllä ja talvella niihin kerääntyi vettä, joka pakkasella jäätyi. Talonmies hakkasi lammikoiden syvimmille kohdille asvalttiin kangella reikiä, jotta vesi valuisi pois. Tämä ihmetytti kovasti meitä pikkupoikia. Tuntui että mitenkä kovaan katuun voi reikiä hakata. Talot olivat silloin vihreitä, nyt ne ovat punaisia. Niitä on kolme samanlaista vierekkäin, ei mitenkään ahtaasti.

 

Taustalla näkyy seurakuntien talo. Siinä pidettiin kellarikerroksessa alle kouluikäisille päiväkerhoa, jossa kävimme siskoni kanssa, minua kahta vuotta nuoremman. Hänellä oli eväät hienossa vihreässä nahkalaukussa, jota kadehdin. Oli jännää kun isossa huoneessa ikkunat olivat katonrajassa.

 

Joko muistot tämän talon pihasta ovat ensimmäisiäni, tai ehkä vielä viereisen samanlaisen talon, jossa asuimme ensin, pienemmässä asunnossa toisessa kerroksessa. Menimme silloin littaa tai muuta leikkiä, jossa piti juosta taloa ympäri. Muistan että yksi kaverimme oli Silvan Sinikka, jota sanottiin Kikeroksi. Silva ja Cicero. Mistä ihmeestä nämä latinalaiset sanat? Litan valinta tapahtui piiriissä. Yksi rupesi laskemaan, samalla sormella osoittaen vuoronperään jokaista: ”Jää, jää, jästipää, jollet jää niin jätetään!” Se jota sormi osoitti viimeisellä tavulla jäi litaksi. Hän laski viiteentoista ja lähti sitten juoksemaan toisia kiinni. Nämä olivat jo kadonneet talon kulman taakse.

 

Pihan tapahtumia oli myös kakka-auto. Kadulle pysähtyi viemärinkannen luokse iso tankkiauto. Kansi nostettiin ja paksu letku työnnettiin kaivoon. Kovaääninen pumppu käynnistyi ja hirveä haju levisi ympäristöön. En tiedä tukkeutuivatko viemärit helposti vai mitä. Sen jälkeen ole törmännyt ilmiöön missään.

 

Yhdellä miehellä oli kadun varressa auto, musta Volga. Hän vähän väliä käynnisti sitä veivillä, joka laitettiin etupuskurin tienoille jäähdyttäjän alle. Tavailin kyrillisiä kirjaimia hienon auton kyljestä. Siitä asti olen tiennyt suuresta itänaapurista, että se on jotakin valtavaa mutta samalla hiukan hassua, kun kirjaimet ovat erilaisia ja auto ei lähde niinkuin muut autot. Veivaajasta minulle jäi käsitys, että jos joku ”heittää veivinsä”, kuten sanonta kuului, hän siis kuolee – mutta onko tällä tekemistä pettymyksen kanssa, kun auto ei lähde käyntiin...

 

Kerran olin pihalla kun isä tuli ja otti pyöränsä. Kummallisen arasti hän sanoi: ”Äite on huonona.” Kysyi lähtisinkö katsomaan. Hän oli lähdössä Pajakadulle, omaa äitiään katsomaan. Isoisä oli kuollut pari vuotta aikaisemmin. Kai tajusin että tässäkin oli kuolemasta kysymys. Pelkäsin kun tiesin että Pajakadulla isovanhempien kotona oli aina paljon setiä, tätejä ja serkkuja. En lähtenyt. Olen sitä katunut tähän päivään asti. Tämän on täytynyt tapahtua keväällä -60, koska silloin Pajakadun mummu kuoli. Syksyllä menin kouluun.

Koulumatka oli vähän yli sata metriä Ilmarinkatua, tosi suureen Tammelan kansakouluun. Vaarallinen kohta oli Kalevan puistotien ylitys, onneksi suojatietä myöten. Koulua vastapäätä Kalevan puistotiellä meidän korttelin laidalla oli tämä iso talo, jossa asui mm. kaverini Svirskyn Petteri. Hänen äidillään oli kemikalikauppa Sammonkadulla. Kerran olin heillä kylässä. Lattialla leikimme Petterin hienolla autolla. Jotenkin onnistuin rikkomaan sen jousikoneiston. Taisi loppua kaveruus siihen. Tuon ison talon alakerrassa oli ja on liikehuoneistoja näyteikkunoineen. Sekin talo samoin kuin viereiset Kalevan tornit kuului hienompaan maailmaan. Joku on sanonut että lapsi tunnistaa sosiaaliset vivahteet paremmin kuin bourdieuläinen sosiologi.

 

Koulussa ei hienouseroja tunnettu, vaikka itse hiukan arastelin serkkuani Elinaa, joka sattui samalle luokalle. Heidän perheensä asui yhdessä torneista, kulmittain kouluun nähden. Elinan isä oli minun isäni nuorempi veli, Heikki-setä, silloin opettaja, myöhemmin pappi. Opettajamme oli Liisa Tylväs, meidän suussamme Tylväs Pylväs, ja tosiaankin nimensä mukainen. Puolitoista vuotta ehdin olla hänen luokallaan, kunnes muutimme Koivistonkylään. Tammelan koulusta tärkein muisto on roolini joulunäytelmässä: olin yksi itämaan tietäjistä. Kun astuimme seimen luo, minulla oli repliikki: ”Sisään käymme.”

 

Mahdoinko olla viiden tai kuuden ja pikkusisareni Leena kolmen tai neljän, kun kerran lähdimme kaksin vaeltamaan Ilmarinkatua Tammelaan päin. Sen muistan että ehdimme Tammelantorin ohi ja Erkkilän sillalle asti. Siitä näkyi Tuomiokirkkokin, mutta ennen kaikkea sillan ali kulkevat junat. Silta ylittää ratapihan ja Porin radan, nykyään siis myös Seinäjoen radan. Jännää oli kuinka höyryveturin pilvet nousivat sillan molemmin puolin, kun veturi kulki ali. Kotona taidettiin hätääntyä katoamistamme ja kutsuttiinko poliisikin, en muista. Mutta ei meitä haukuttu, päin vastoin minua kehuttiinkin, kun olin pitänyt huolta pikkusiskosta.

 

Jos meitä tahdottiin varoittaa, yksi uhkaus oli että voitte joutua lastenkotiin. Sellainenkin oli naapurikorttelissa Petsamonkadun toisella puolella, iso ja hieno. Vihjailuista jäi semmoinen tunne, että lastenkoti on, jos ei jotain pahaa, ainakin jotakin häpeällistä. Lastenkodissa oli suuri piha, vähän korkeammalla kadusta. Ei siellä mitenkään pahalta näyttänyt, joten tulipa kognitiivinen ristiriita kasvatuksen ja omien havaintojen välille.

 

Kalevan tornit olivat omassa korttelissaan, jonka keskellä oli ruohokenttää ja kävelyteitä penkkeineen. Talvisin puistossa oli lasten puinen jäämäki, jossa sai lasketella. Tampereen puistot olivat hienoja lasten kannalta. Keinuja ja kaiken maailman muita leikkitelineitä, luistinratoja ja karuselleja riitti. Ilmarinkadulla oli pieni puisto, jossa oli pitkä ja paksu keinulauta kettinkien varassa telineistä keinumassa. Kerran  seisoin typerästi laudan päädyssä ja se tuli vauhdilla suoraan mahaani ja palleaani. Putosin maahan ja haukoin pitkään henkeä. Ensimmäinen kokemus että maailma saattaa olla vaarallinen, hengenvaarallinen.

 

Kalevan tornit ovat kaikki muuten samanlaisia keskenään, paitsi Petsamonkadun varressa yksi, jota silloin 60-luvun alussa sanottiin Miljoonatorniksi; kuvassa oikealla, punertavine seinineen. Tiedettiinkö sitten että siinä olisi ollut erityisen kalliita omistusasuntoja. Olivatko muut tornit vuokrataloja. Ei hajua, mutta pelokasta kunnioitusta Miljoonatorni herätti. Toisella puolen Petsamonkatua oli pienen kerrostalon päädyssä kivijalkakauppa. Talo näkyy tässä Miljoonatornin vasemmalla puolella. Se oli lähin kauppa meille. Kerran kävin siellä äidin mukana. Äiti halusi ostaa kermaa, mutta hänellä ei ollut sopivaa kannua mukana. Siksi kerma laitettiin ruskeaan paperipussiin, joita oli kaksi päällekkäin. Olin aivan ällistynyt. Miten paperi saattoi kestää nestettä! Kotimatkaa oli kyllä vain yksi kadunkulma. Temppu on jäänyt minulle mysteeriksi tähän päivään asti.

 

Kyllä kotipihasta liikkuakin sai. Jos meni Petsamonkatua Miljoonatornin ohi ja Teiskontien ylitti varovasti, pääsi Liisankalliolle. Siellä oli tällainen hurjan näköinen käytöstä poistettu tanssilava. Lapsen mielikuvitus liitti jotakin merkillistä ja vaarallista siihen. Jotakin miesten ja naisten välistä. Ehkä mustalaisia. Hm. Liisankallio jatkui joutomaana kortteleiden keskellä Hippokselle eli raviradalle asti. Savimaalla oli koviksi ja sileiksi tallattuja leveitä polkuja, jotka väliin koukkasivat ojien kautta. Niillä oli mukava taiteilla pyörän kanssa. Minulla oli hieno sininen Aku-Ankka-pyörä. Siinä oli peltinen ”pensatankki”, jossa oli Akun kuva ja teksti Anders And, ja etulokarin päällä muovinen Aku Ankan pää merimieslakkeineen.

 

Tanssilava on varmaan purettu siinä vaiheessa kun Kalevan kirkkoa on ruvettu rakentamaan vuonna 1964. Mutta me asuimme silloin jo Koikkarissa. Kalevan kirkosta olen aina tykännyt, paitsi että valkoiset keramiikkatiilet ulkoseinässä tuovat mieleen kylpyhuoneen. Vaikuttava korkea sisätila kuitenkin ja veistokselliset puupenkit kirkossa.

 

Sorsapuisto, korttelin päässä Itsenäisyydenkadulta ja Kalevan puistotieltä oli oikea toivepaikka. Myöhemmin kuulin isoäidin paheksuvan Itsenäisyydenkadun nimeä. Sille olisi pitänyt jättää entinen nimensä Puolimatkankatu. ”Itsenäisyyden muistokatu”, tuhahti mummu, ei mikään Kekkosen ihailija.

Sorsapuiston keskellä on sorsalampi, jonka keskellä on pieni saari, jossa on katos linnuille. Lintuja oli paljon, kiinnostavimpia tietenkin joutsenet. Lammen rantaa kiertää puistokäytävä ja lampi on aidattu matalalla verkkoaidalla.

Samalla kertaa ei aina kaikkia puiston houkutuksia käyty läpi. Jos vain käveltiin puistossa, saattoi saada jäätelötötterön. Tässä lippakioskissa niitä myytiin. Taustalla näkyvät Kalevan tornit.

 

Kahluualtaalla käyminen oli hyvin jännittävää. Sai vaihtaa uikkarit pienessä pukukopissa. Vesi haisi kloorilta. Liukumäki oli myös. Allas oli niin matala ettei uimiseen tarvinnut kiinnittää huomiota. Myöhemmin oppikoulusta kävimme Pyynikin uimahallissa. Pitkään Helsinkiin -74 muutettuanikin olin kesäisin vakituinen asiakas Uimastadionilla, Olympiastadionin takana.

 

Kahluualtaan ja lammen välissä oli korkeita umpinaisia verkkohäkkejä isommille linnuille. Siellä oli mm. riikinkukko. Kun pysähtyi verkon taakse, se ehkä huomasi, tuli metrin päähän verkon takana ja yht’äkkiä levitti pyrstönsä. Se oli silloin isompi kuin me pikkulapset, ja älyttömän vaikuttava pyrstön kaikkine silmäkuvioineen.

Kahluualtaan ja Tammelan puistokadun välissä oli liikennepuisto. Se oli oikeastaan kaiken huippu, koska siellä pääsi ajamaan polkuautoa, jos kävi tuuri. Jonoa autoihin tietysti oli aina. Autoja oli keltaisia, vihreitä, sinisiä ja punaisia. Keltainen oli hienoin minusta. Auton kori oli lasikuitua. Pariakymmentä vuotta myöhemmin minua huvitti kovasti Helsingin metron avauduttua, koska metron oranssit penkit olivat samantuntuisia ja samanlaista lasikuitua tai muovia kuin nuo polkuautot.

 

Sorsapuiston ja nykyisen Yliopistonkadun välissä, ylös Kalevantielle päin missä on nykyään Tampere-talo, oli teurastuslaitos. Sieltä kuului eläinten ääniä. Myöhemmin tiloissa oli jonkin aikaa Tampereen eläintarha leijonineen ja apinoineen.

Liikennepuistossa oli myös pieni veturi, jonka ohjaamoon pääsi kiipeämään. Veturin kuva on vuodelta -58, vuotta paria ennen omia Sorsapuiston muistojani. Lasten vaatteissa ja olemuksessa on vielä 50-luvun tuntua. Noina vuosina edistys oli nopeaa. Isillä ja äideillä kai nousivat palkat. Vaatteisiin tuli enemmän vaihtelua. Isompia asuntoja hankittiin jne. Moniin perheisiin rupesi ilmestymään jonkin sortin autoja. Kyllä lapsikin huomasi nuo tunnelmat, varsinkin silloin kun Ilmarinkatu 23:n aikaan postilaisilla oli lakko. Isä joka oli postin ”luukulla” ja opettaja-äitini olivat tosi huolestuneita, ja rupesivat selittämään kuinka piti säästää ruuassa. - Itse olin postia kantamassa Tampereella 1972-74, ja Pasilan lajittelukeskuksessa Helsingissä 1980-84. Niinä myöhempinä aikoina ei olisi tullut mikään lakko postissa enää kysymykseenkään. Postiliittoonkaan ”satunnaisia apulaisia” ei hyväksytty. Isä tosin kai oli Virkamiesliitossa jo tuolloin 1960-luvun ensimmäisinä vuosina.

 

Sorsapuiston vieressä oli myös tämä koulu, Kalevan yhteiskoulu, jossa äiti opetti ruotsia. En kai koskaan käynyt talossa edes sisällä. Yksi merkillisyys siitä jäi mieleen. Kadun puolen ovella, joka kuvassa jää vasemmalle päin kävelevien naisten ja jonkin merkillisen ajoneuvon taakse, ehkä kadunlakaisukoneen, oli neljä betonipylvästä. Pylväisiin oli upotettu epäsäännöllisen muotoisia harmaakivisen laatan paloja, sellaisen joilla yleensä päällystetään pihakäytäviä. Ne oli valettu pylvään muodostavan betonin sisään, ja jokin reuna aina tuli ulos. Pylväät olivat kuin raastinrautoja, uhkaavan kolhivan näköisiä, mutta koristeellisia ja hienoja. Poikkeus Kalevan modernissa miljöössä, jossa muoto seurasi tarkoitusta, ihan säännön mukaan.

 

Kerran olin palaamassa äidin kanssa kotiin Ilmarinkadulle. Oli talviyö. Kävelimme jalkakäytävällä Kalevan tornien ja Tammelan pallokentän välissä. Mustalla taivaalla vihreät revontulet heikosti välähdellen muodostivat suunnattomia kaareilevia mutkittelevia verhoja. Kai äiti osasi jotenkin selittää ilmiön. Jo tuohon aikaan identiteettini osaksi oli taottu kertomus siitä, kun olin kesäkoti Toimelan portaalla kolmivuotiaana sanonut katsellessani koivujen varjoja pihalla, kuinka ne siirtyivät rappusten edessä ja seinällä: ”Taas maapallo liikahti”. Lapsen luonnollista kiinnostusta kosmologiaan. Sitä ihmeteltiin liiaksi, kuten minusta nyt näyttää.

 

Myöhemmin, olimme jo muuttaneet Koivistonkylään, joten olin yli kahdeksanvuotias, käytiin kerran katsomassa isän kanssa Kaupin vesitornin rakentamista. Äidin siskon mies eli Timo-setä oli siellä rakennusmestarina. Hän vei meidät ylhäälle telineille, jolloin näimme kuinka vesisuihkut jatkuvasti kastelivat nousevien seinien betonivalua. Näsinselkä levisi alhaalla Kaupin metsänrinteen takana pohjoisessa. Timo-setä selitti että suihkuilla oli tarkoitus estää betonin liian nopea kuivuminen.


Kun vesitorni oli valmis, tähtitieteen harrastajat laittoivat sen katolle kaukoputken peltikuvun alle. Kaupin metsässä ei ollut valoja ja kaupungin valoihin oli jonkin verran matkaa. Yleisö sai tulla tähtiä katsomaan. Sielläkin kerran kävimme. Tähtitaivaan harrastus minulta jäi murrosiässä, kun sain silmälasit. Kiikarin käyttökin tuli hankalaksi.

 

Kun isä ja äiti olivat molemmat töissä ja meitä lapsia oli jo kolme, ja neljäs tuli -61 juuri ennen Koikkariin muuttoa, meillä oli Kalevassa kotiapulainen. Se ei ollut hirveän epätavallista siihen aikaan. Miten palkka ja muut ehdot oli järjestetty, en osaa arvata. Isä oli taitava junailemaan kaikkia talous- ja sopimusasioita. Hilja-täti, kuten lasten piti häntä sanoa, asui kilometrin päässä meiltä, Tammelantorin viereisessä korttelissa. Kerran hän vei minut päiväkävelyllä kotonaan käymään. Hän asui yhdessä puutalossa, joita silloin vielä oli Tammelan puistokadulla. Oheisen kuvan löysin yhdestä Facebookin ryhmästä nyt vuosikymmenien perästä. Kuvassa ei varmaan ole Hilja-täti, mutta juuri tuolta hän muistossani näyttää. Ja tuolta näytti hänen keittiönsä. Hän selitti että talossa oli yhteiskeittiö. Asukkailla oli omat huoneet, mutta keittiö jaettiin. Puutalo oli tosi jännittävä. Tietenkin lapselle oli opetettu että kivitalot mukavuuksineen olivat hienompia, mutta tässä oli enemmän tunnelmaa. - Aikuiset joita tunsin eivät tunnelmista välittäneet.

 

Jossakin kirjassaan Hannu Salama on sanonut että Kaleva uusine taloineen oli pispalalaisten Amerikka, kun he pääsivät uuteen muuttamaan. Mummuni eli äidin äiti asui Pispalassa. Pispalan vihreys ja rauha oli aivan toista kuin Tammelantorin tienoon katumelu. Joskus kun kävimme mummulla, pikkuveljeni laitettiin nukkumaan ison liinavaatekaapin alalaatikkoon, joka oli vedetty kaapista lattialle. Ihmettelin kovasti. ”Tuossa sinuakin on nukutettu”, minulle sanottiin.

 

Hilja-tädin kotona meille tuli hänen kanssaan puhetta ihmeestä, joka oli sadan metrin päässä, Itsenäisyydenkadun ja Tammelan puistokadun kulmassa: Tampereen ensimmäiset liikennevalot. Kuusivuotiaan innolla selostin hänelle kuinka ne toimivat. En tiedä kiusallaanko hän kyseli: ”Mutta koska saavat ihmiset mennä ja koska autot?” Kuvassa liikennevalokulma. Tammelan puistokatu jatkuu oikealle toria kohti, Itsenäisyydenkadun jalkakäytävä alas aseman tunnelia kohti.

 

Pikseleiltään myös vähän liian pienessä kuvassa näkyy Tammelantorin kaakkoiskulman kivitalo, jota sanottiin Voiman taloksi, koska alakerrassa oli osuusliike Voiman ruokakauppa. Juuri sen vieressä, mutta Ilmarinkadun puolella, joka jää tässä talon taakse, perheemme käveli torilta kotia kohtia jonain vappuna 50-luvun viimeisinä vuosina. Tapahtui lapsuuteni eräs pahin katastrofi. Me lapset olimme saaneet vappupallot. Minulla oli iso hieno punainen kaasupallo. Edellämme kulki joku humalainen mies, joka jostain syystä karisti savukettaan olkansa yli. Palloni osui siihen ja räjähti.

 

Kaupin mettä oli myös tärkeä lapsuuden maailmassani. Se alkoi heti Litukan siirtolapuutarhan takaa, vähän myöhemmin rakennetun Keskussairaalan eli Tampereen yliopistollisen sairaalan pohjoispuolelta.  Mettässä oli myös jo mainittu Kaupin vesitorni sekä Kaupinojan pumppulaitos, jonka alapuolella järven rannassa uimaranta. Siitä kohdin näki hienosti Näsinselälle.

 

Tämä Kaupin hiihtomaja oli juuri Litukan siirtolapuutarhan viereisten peltojen takana. Majalla laitettiin sukset jalkaan ja lähdettiin laduille, joita metsään aina ilmaantui. Litukalla meilläkin oli palsta ja mökki, jossa oli myös hieno vintti ja vanhoja Aku Ankkoja.

 

Oppikouluaikana koulusta tehtiin retki Kauppiin hiihtämään. Matka oli jonkinlaisen lenkin muotoinen, varmaan muutaman kilometrin. Putosin vähitellen vauhdista mikä harmitti. Mutta tunsin maaston. Minulla oli käsitys siitä mitä kautta paluulatu tulisi majaa kohti. Niinpä kun ketään ei ollut näkyvillä, käännyin hiihtämään oikolatua paluuladulle. Lumisen kuusen takana kyttäsin hetken jolloin oli tyhjää, liityin kylmästi paluulatuun, ja saavuin takaisin majalle suurin piirtein keskivälillä omaa luokkaamme. Kukaan ei huomannut mitään, tai ei ainakaan sanonut.

 

Tässä kuvassa on Armonkallion ja Kyttälän kaupunginosaa. Kaikeksi onneksi nämäkin monimuotoiset korttelit ovat jotakuinkin ennallaan, tänäkin päivänä. Mutta rekka-autosta kadulla näkee että nykyhetkessä ei olla. Kiitolinjan autot olivat mielikuvitukseen vetoavia 6-vuotiaalle. Tässä esimerkiksi lukee Tampere-Helsinki. Osasin jo sen ikäisenä miettiä: Meneekö auto aina samaa reittiä? Onko siinä aina yhtä paljon tavaraa kyydissä?

 

Oikealla olevan valkoisen talon takaa näkyy hyvin suuri lähes puoli korttelia täyttävä punatiilinen kerrostalo. Siinä asuivat isäni vanhemmat, Pajakadun mummu ja taata. Muistan molemmat hyvin, tosin vain parista mielikuvasta. Isän kanssa menimme joskus taatan peräkamariin. Hän tarjosi minulle pienestä kupista karkkia. Karamellit olivat monenvärisiä ja monenmuotoisia, pyöreitä, pitkulaisia, soikeita ym. Eivät ne kyllä Fazerin sekalaisia olleet, vaan jotakin muuta, kovia karamelleja. Taata oli hyvin hiljaisen ja varovaisen tuntuinen, oli ollut aikanaan Verkatehtaan vahtimestari. Sisällissodan eli Punakapinan aikana hän oli sanonut tovereilleen, suvussa kiertäneen tarinan mukaan: ”Pojat, ei tästä taida mitään tulla.” Hämeenkyröläistä mentaliteettia. En tiedä joutuiko hän edes vankileirille, mutta henkiin jäi. Lapsia oli jo siinä vaiheessa muutama, ja lisää tuli, niin että lopulta oli viisi poikaa ja neljä tyttöä. Kaksi vanhinta poikaa ehti Talvisotaan, kaikki olivat Jatkosodassa rintamalla. Isäni oli ainoa joka haavoittui.

 

Pajakadun mummun muistan heidän suuresta keittiöstään. Tuntui että siellä oli aina paljon väkeä. Mummu oli kovaääninen ja hallitseva henkilö, Hämeenkyrön Korkeen torpasta lähtöisin. Hän oli länsi-Suomen evankelisia eli hedbergiläisiä. Hänen vaikutuksensa oli niin suuri, että kaikista hänen lapsistaan tuli uskovaisia. Osa heistä kuului kansankirkkoomme, osa taas Tampereen vapaaseen evankelis-luterilaiseen seurakuntaan. Nuorimmasta pojasta eli Heikki-sedästäni tuli lopulta pappi, joka teki Nokian kirkkoherrana viimeiset työvuotensa.

 

Pajakadun isossa olohuoneessa oli eräänlaisia seuroja useinkin. Siellä laulettiin Siionin kannelta. Pajakadun mummusta kerrottiin tätä anekdoottia: Hänellä oli ollut tapana panna voihin aina paljon suolaa, jotta sitä kuluisi vähemmän.

 

Valtava talo taaempana kuvassa on Erkkilän sillan pielessä ollut PMK eli Puuvillan myyntikonttori. Mitä tuo tarkoitti, se oli tietenkin mysteeri. Talo on edelleen jäljellä – en tiedä mitä siinä nykyään tehdään.

 

Kadulla on klapikasa. Niitä heitellään kivijalan pienestä luukusta puukellariin. Joskus pääsin mukaan tuohon työhön, ja heitteleminen oli hauskaa. Isäni toisteli usein oman isänsä sanontoja. Niistä paheksuvimpia oli: ”On kun huolimattoman puut liiterissä.” Kuului siis kasata puut säännöllisiin pinoihin.

 

Tammela ja Kaleva lasketaan nykyään Tampereen kantakaupunkiin. Eivät ne silloinkaan mitään lähiöitä olleet, mutta keskusta oli silti eri asia. Raja meni rautatiessä. Sen länsipuolella oli hieno ja arvokas keskikaupunki, Stockmanneineen kaikkineen.

 

Rautatien ali kulki ja kulkee tämä aseman tunneli. Se oli Tampereen urbaanein paikka. Siellä oli kauhea liikenteen melu, tietysti kaikui seinistä. Kerrottiin että ulkomailta tulleet menivät joskus sinne, kun halusivat ottaa taukoa pikkukaupunki Tampereen hiljaisuudesta. Tätä nykyä asemalla pääsee rautatien ali parista muustakin tunnelista, jotka ovat liikenteestä erillään.

 

Aseman tunneli on rakennettu samaan aikaan kuin Tampereen komea asemarakennuskin, 1936. Sitä ennen oli kuljettu rautatien yli siltaa pitkin. Sillalta jotkut Tampereen paremmasta väestä keväällä 1918 katselivat ja aplodeerasivat, kun ratapihan peltimakasiinin punavankeja ja venäläisiä ammuttiin makasiinin seinustalle. Kuulemma ryssäksi epäillyn käsketiin sanoa ”yksi”, ja kun vastaus oli ”juksi”, se riitti.

 

Asemarakennuksen kuva on otettu Rautatienkadun takaa, Rautatieläisten talon joltakin parvekkeelta. Tunnelin suun ja aseman pääsisäänkäynnin välissä näkyy kaareva kivimuuri. Sen kohdalla jouduin pilkan kohteeksi Kalevan poikajoukossa. Olimme sen verran kaukana kotikulmilta, että jotkut ottivat tupakat esiin. Minullekin tarjottiin, mutta en tajunnut mitä piti tehdä, ja yritin puhaltaa savukkeeseen. Naurua.

 

Kadulla näkyy keltainen postiauto. Siihen aikaan värikoodit olivat selkeitä. Postiautot olivat keltaisia, kaupungin liikennelaitoksen linjurit sinisiä, paloautot punaisia, ambulanssit valkoisia, poliisin mustat maijat tummansinisiä, ruumisautot mustia. Niitä nyt harvoin kadulla näki, mutta oli ne minulle selitetty. Nykyään TKL:n bussit ovat sinisen ja valkoisen kirjavia, mitättömän näköisiä. Postiauto taas voi olla mikä tahansa. Nehän ovat yksityisten omistamiakin, posti vain ostaa palveluita.

 

Keskustan vetonaula, johon sen vieraus ja viehätys keskittyi, oli siis Stockmann. Minulle taas Stockmannin ylivoimaisesti suurin juttu oli nämä rullaportaat, Tampereen ensimmäiset. Siitä en paljon muista kenen kanssa Stockmannilla käytiin ja mitä siellä tehtiin ja mitä mahdollisesti ostettiin, mutta rullaportailla piti päästä ajamaan. Metalliritilärappusten ihmeellinen nouseminen toisistaan irti, pikkuriikkisen huojahteleva nousu, mustasta leveästä liikkuvasta muovikaiteesta kiinnipitely, kaiteen hidas eritahtisuus rappusten kanssa, uuteen kerrokseen saapuminen ja vanhan alas jääminen - maaginen kohottava elämys! Vielä nyt 60 vuotta myöhemmin ajan aina rullaportailla jos voin. Tänään vain päällimmäisenä mielessä vaimea kiroilu, esim. Helsingin metrossa: Ahaa, nämä toimivat tänään. Nuo toisella puolen edelleen remontissa, kuten viimeiset puoli vuotta. Miksi ihmeessä ainoat rullaportaat tulevat ylhäältä alas? Ylöspäinhän niitä tarvittaisiin.

 

Stockmannin näyteikkuna oli toinen keskipiste, varsinkin jouluna. Hämärästi muistan jouluikkunan, että siinä olisi joskus ollut joulutonttujen lisäksi myös pienoisrautatie. Junanvaunut ajelivat vuoritunnelin sisään ja toisesta tunnelinaukosta ulos. Stockmannin yläkerrassa kahvilan lähelle jonkinlaiselle terassille oli jonain vuonna rakennettu sen kokoinen rautatie, että vaunuihin pääsivät lapset istumaan ja ajamaan muutaman kierroksen. Yläkerran kahvila oli jotakin niin hienoa että en muista olisimmeko koskaan kahville sinne edes menneet.

 

En ihmettele että nykyään Stockmann on vaikeuksissa. Sama mekanismi ei toimi enää kuin 60-luvulla. Silloin Stockmannin veto ja viehätys perustui yleiseen vaurastumiseen. Piti ostaa sitä sun tätä, ja Stockmann osoitti tietä ylöspäin, parempien ihmisten joukkoon. Olen usein pohtinut myöhemmällä iälläni miksi aikuisten heittäytyminen kulutuksen ihmemaailmaan oli niin totaalista lapsuudessani. Ilmiselvästi se on johtunut hävityn sodan ja sitä edeltäneen lama-ajan ankeuksista. Kansallista uhoakaan ei uutena aikana voinut enää osoittaa. Sodasta meille lapsille ei mitään olennaista osattu tai haluttu kertoa. Mutta pula-ajasta kyllä, kun ”mitään ei ollut”. Kahvin puute oli ollut kauhein kokemus - ”korvikkeesta” mainittiin ääni väristen. Kengätkin olivat paperia, autoissa häkäpöntöt.

 

Joulupöydässä ja joulupukin lahjoissa uusi aika tiivistyi. Isäni lauloi joulurallia: ”Nyt sitä saa, nyt sitä saa, syödä vattansa täyteen puuroo!” Riisipuurosta etsittiin mantelia.

 

Tärkeä paikka keskustassa oli myös Hämeensillan itäpuolen aukio, josta lähti Hatanpään valtatie. Kuvassa näkyy kääntöpaikallaan Ykköslinjan johdinauto eli rollikka. Se kulki Härmälään, jossa asui isän vanhempi sisar Liisa-täti, tämän jutun alussakin mainittu. Kuva on hieman vanhempi, 60-luvun taitteessa ei autoissa enää ollut tuollaista hienoa Tampereen vaakunaa kyljessä.

 

Oikealla on Suomen Pankin talo, jonka rakennustyömaasta kuulemma Hannu Salama kertoo jossakin romaanissaan. Oven päällä Suomen Pankki lukikin, Hämeenkadun puolella. Tällä Hatanpään valtatien puolella on kuvassa Machinery-nimisen liikkeen neonvalo. Samassa huoneistossa oli myöhemmin Instrumentarium, josta ostin itselleni mikroskoopin. Mutta kauan en sillä jaksanut yrittää, se oli leikkikaluksi liian vaikea. Luonnontieteen harrastukseni jäi siihen, samoin kuin tähtitieteen osalta Kaupin tähtitorniin. Myöhemmin oppikoulussa tosin kahtena kesänä jouduimme keräämään kasveja, joista sain täydet kympit, tosin äidin huomattavalla avulla.

 

Varsinainen alkuaihe tähän kirjoitelmaan on tämä kuva. Siinä näkyy kylmähallit eli kangashallit, jotka on Keskustorin lounaiskulmalta purettu vuonna 1962. Ennen kuin netissä aloin seurata Tampere vanhoissa kuvissa -ryhmää, tai jotakin toista samantapaista, minulla oli vain hyvin hämärä muistikuva käynnistä isän kanssa jossakin hyvin merkillisessä kauppapaikassa. Isä sanoi jotakin juutalaisistakin, joista en tietenkään tiennyt mitään. Vanhempana isästä tuli pappisveljensä ansiosta oikea juutalais- ja Israel-fani. Heikki-setä järjesti matkoja Israeliin. Isä ja äiti kävivät niillä muutamankin kerran. Itsekin pääsin yhdelle mukaan – silloin oli vetäjänä uskovainen hammaslääkäri-serkkuni.

 

Joskus parikymppisenä kysyin isältä olivatko sota-ajan saksalaiset tosiaan niin varmoja yli-ihmisyydestään kuin kerrotaan. Hänhän oli heitä joutunut Jatkosodan rintamalla näkemään. Isä suorastaan tuhahti: ”Ei pienintäkään epäilystä!” Ehkä noista kokemuksista ja historian harrastuksesta yleensä kehittyi hänelle myöhempi kiinnostus juutalaisuuteen.

 

Syy käyntiin kylmähalleissa saattoi olla, että siellä myytiin myös käytettyjä vaatteita. Tarkan markan isäni, myöhempi kiihkeä Mauno Koivisto -fani, oli varmaan kiinnostunut. 60-luvulla kaikki vielä käyttivät hattuja, pukuja, valkoisia paitoja ja solmioita.

 

Koti-Kalevan jälkeen toiseksi tärkein paikka Tampereella oli Pispala, sen takia että äidin äiti eli mummu asui siellä. Tässä kuvassa on Kakkosen linjan rollikka ajamassa Pispalan mäkeä ylös. Pispalan mäen päällä oli noin kahdeksankerroksinen talo, onneksi vielä tänäänkin ainoa koko Pispalassa, sadan metrin päässä Haulitornista. Tuon talon alakerrassa oli Ylä-Voima, eli osuusliike Voiman ruokakauppa. Pispalan mäen alla taas oli pienessä matalassa tiilirakennuksessa Ala-Voima.

 

Mummu asui Mäkikadulla kaksikerroksisen puutalon päädyssä. Mäkikatu erkanee Pispalan valtatiestä Tahmelaan, heti Pispalan mäen alta. Olohuoneen ikkunasta näkyi vilaukselta Pyhäjärveä. Mummulla oli oma keittiö, jonka edessä oli kuisti ja kuistilta rappuset kivijalan päädystä alas pihakäytävän voikukkia kasvavalle hiekalle. Toisessa päädyssä asuivat Perämaat. Perämaan täti oli kova nauramaan. Hänellä oli länsipäädyssä oikein puutarhakin. Mummun luona asui äidin nuorempi sisar, vielä silloin naimaton. Häntä kutsuin Immia-tädiksi. Immia-täti kävi Itävallassa ja tutustui siellä Heinz-setään, joka kävi joskus Tampereellakin. Myöhemmin kuitenkin Immia-täti eli Irmeli meni naimisiin Timo-sedän kanssa ja sai kaksi tyttöä, jotka olivat meidän lasten lähimmät serkut.

 

Mummulla oli olohuoneessa iso tumma kaksiovinen liinavaatekaappi. Ovien yläreuna listoineen muodosti keskelle kaaren. Kun ovet avasi, alimpana oli iso laatikko. Immia-täti selitti minulle, että kun olin ollut vauva, minut oli laitettu siihen laatikkoon päiväunille. Laatikko oli silloin lattialla tietenkin eikä kaapissa.

 

Immia-täti tykkäsi kai hoitaa minua, ennen kuin sai omat lapsensa. Kerran lähdimme hänen kanssaan kävelylle Pispalan mäkeä ylös, Ylä-Voimalle. Immia osti suklaata ja antoi minullekin. Tuosta alkoi elämänpituinen riippuvuus, toinen kahdesta. Toinen alkoi vasta lukiovuosina koulukavereitteni porukassa, kun keskiolut vapautui maitokauppoihin vuonna 1969. - Muistan elävästi kuinka kävelimme Immia-tädin kanssa Pispalan mäkeä alas ja söimme suklaata.

Mummu kyllä tykkäsi asua Pispalassa, vaikka sitten muuttikin meille Koivistonkylään, kun Irmeli oli mennyt naimisiin. Koikkarissa hän oli hyvä hoitaja meille lapsille, kun isä ja äiti olivat molemmat töissä. Pispalassa mummu kertoi aina tukkirännistä, joka oli kulkenut Pispalanharjun yli. Joskus myöhemmin harjun ali tehtiin tukinuittotunneli, mutta kun se valmistui, tukinuitto olikin jo loppunut. Toinen nähtävyys oli Pispalassa Tahmelan lähde, kuvassa. Sieltä oli kai otettu vettäkin taloihin. Ihan lähteen lähellä ylämäkeen on kuuluisa talo, jonka kaikkiin neljään kerrokseen pääsee suoraan maan tasalta.

 

Pyynikillekin, Pispalan ja kaupungin välissä,  joskus tehtiin retkiä, uimarannoille ainakin. Näsijärven puolella oli silloin vielä Santalahden uimaranta ja toinenkin Lielahden kohdalla, ennen Paasikiventien rakentamista. Pyynikiltä, Pyhäjärven puolelta hämärästi muistan tämän vanhan Rosendahl-hotellin ja ravintolan, ulkoa päin tietenkin. Niihin aikoihin kun uusi Rosendahl oli rakennettu, olin kesäkuvaajana Ilta-Sanomien Tampereen toimituksessa. Kävin katsomassa uutta Rosendahlia. Ulko-ovella tuli Armi Aavikko vastaan! Häkellyin ja osasin vain kysyä: ”Ook sää Armi Aavikko?” Armi hymyili säteilevästi ja myönsi olevansa. Siihen loppuivat parikymppisen tamperelaispojan taidot…

 

Uimarannoista puheen ollen, Tampere menetti niitä tosi monta pohjoisen ohitustiensä rakentamisessa, joka viistää Näsijärven rantaa kaupungin keskustan ja Tammerkosken ali ja ohi. Liikenne on kamala kaupunkien tuhoaja yleensäkin, mutta erikoisesti Tampereella, kun kannas järvien välillä on niin kapea. Kuvassa Armonkallion ranta. Muistan sen hämärästi. Vasemmalla näkyviä niemiä ja saaria ei enää ole. Sen sijaan Pispalan haulitorni, joka näkyy harjun päällä horisontissa, purettiin jokin aika sitten alas, vahvistettiin, maalattiin ja pystytettiin uudestaan. Sen vieressä mainittu Ylä-Voiman talo.

Näsijärven rantoja itään Aitolahdelle päin jäi Kaupin mettä, joka ulottuu järveen asti. Edelleen siinä on kaksi hienoa uimarantaakin. Tässä Kaupin ranta, jonka yläpuolella mäessä on pumppulaitos. Näkymä tästäkin on Näsinselälle, kuten myös hiukan keskustaan päin olevalta Rauhaniemen uimarannalta. Molemmissa on yleinen sauna. Rauhaniemen saunassa isälläni oli tapana käydä. Se oli kuulemma hyvin kuuma, ja rannalla oli kallion päällä ponnu, josta pääsi hienosti hyppäämään veteen.

 

Naistenlahti on sekin kaventunut Paasikiven-Kekkosen tien takia. Lapinniemen vanhoissa tehtaissa on tätä nykyä kylpylä ja suosittuja ravintoloita. Lapinniemen kautta kävi sisällissodassa 1918 yhden valkoisen osaston hyökkäystie kaupungin keskustaan. Vuonna 1960 Tampereella alakoulua aloittava kuten minä oli jo varmasti kuullut ”Sodasta”, jolla tarkoitettiin sekä Talvi- että Jatkosotaa. Kansalaissodasta oltiin sen sijaan varsin hiljaa.

 

Mustanlahden satamasta kulkivat laivat Runoilijan tietä aina Ruovedelle ja Virroille. Ensimmäistä kertaa noille laivoille pääsin rippikoululaisena, jolloin koulua pidettiin Teiskon Isosaaressa. Vähän myöhemmin tarkkuudestaan tunnettu isäni osti, kovasti tosin äidin ja äidinäidin kanssa kinaten, kesämökkitontin Näsijärven Ylöjärven puolelta Melan saaresta, 11 kilometriä kaupungin rannasta.

 

Kuplavolkkari Mustanlahden satama-altaan rannassa on aivan samaa mallia kuin isänikin ensimmäinen auto. Sen hän kyllä osti vasta joskus 70-luvun alkuvuosina. Tärkeää oli silloin että takaikkuna oli soikionmuotoinen, eikä kahtia jaettu pystypienalla. Tämä osoitti että auto ei ollut aivan vanha. Seuraavissa malleissa takaikkuna oli jo suorakaiteen muotoinen. Kiinnostukseni automalleihin oli perua ajalta jolloin asuimme Härmälässä, Liisa-tädin yläkerrassa, ennen Kalevaa. Minulla oli silloin korttipakka jossa oli eri autojen kuvia. Olin kai noin 4-5.

Melaan ruvettiin kulkemaan pienemmällä laivalla, jonka nimi oli Pyynikki. Matka sillä oli monesti aika tuskastuttava, varsinkin takaisin kaupunkiin päin, koska laiva oli ihan täynnä. Kaikki istuivat penkeillä kannen alla. Laiva poikkesi meidän saaren laiturin lisäksi, kauempaa tultuaan, viiteen kuuteen muuhun saareen ja niemeen. Kaikista tuli kyytiin väkeä. Laiturilla valkoinen viitta korkean tolpan päässä piti nostaa merkiksi. Kerran juuri omalta mökiltä laivalaiturille polkua pitkin lähdettäessä kosketin kärpässienen lakkia sormenpäälläni, pelkkää uteliaisuuttani. Laiturilla oksensin jo rajusti. Pitipä kokeilla.

Joulun tienoissa 1961 tai aivan tammikuun alkupuolella, kun olin joululomalla toiselta luokalta Tammelan kansakoulua, muutimme Kalevasta Koivistonkylään. Isä oli miettinyt ja junaillut tämän uuden isomman asunnon hankkimisen, kovassa sanasodassa äidin kanssa joka pelkäsi velkaa.

 

Matkasin uuteen kotiin ensimmäisen kerran Olli-sedän jonkin vanhan rämä-auton kyydissä etupenkillä. Oli varmaan ensimmäinen kerta kun olin yksityisauton kyydissä. Nelikaistainen moottoriliikennetie Viinikan liikenneympyrästä Vihiojalle oli muistaakseni jo valmis. Näkymät olivat laveita, tuntui jännittävältäkin. Toisaalta korvissani soivat äidin vastaväitteet: Joutuisimme jonnekin takamaille, kaupungin ulkopuolelle, sivistyksen piiristä pois…

 

Kuvassa vuodelta 1972 Viinikan liikenneympyrä on jo myöhemmässä lavennetussa muodossaan; ympyrämäisyys ei enää niin selvästi erotu. Taivaanrannassa näkyy metsää. Sen rajassa melkein kulki Koivistontie, jonka alussa oli meidän uusi talo, Koivistontie 10. Se on kuusikerroksinen kaksirappuinen elementtitalo ja kuului rintamamiestaloihin. Niitä oli samassa yhtiössä meidän talon lisäksi kuusi muuta, yksirappuisia pistetaloja. Oli ylpeyden aihe asua näkyvimmällä paikalla isoimman talon A-rapussa, päätyhuoneistossa. Ekassa kerroksessa oli seurakunnan kerhotila, osuusliike Voiman ruokakauppa ja posti. Meidän asunto oli kolmannessa kerroksessa. Näkymät olohuoneen ikkunasta ja parvekkeelta luoteeseen olivat upeat. Koko Tampere ja Pyynikki näkyi. Tampereella oli vielä silloin kymmeniä tehtaiden savupiippuja, joiden laskemista montakin kertaa yritettiin.

 

Toisessa kerroksessa asui Koiviston kansakoulun rehtori Salonen perheineen. Neljännessä taas Lehtiön perhe, viidennessä Litmat, kuudennessa Aatos Haapanen perheineen. Haapanen oli merkkimies, hän oli koko rintamamiestalojen idean isä. Kerran läheisen ammattikoulun salissa pidettiin pikkujouluja, jolloin joku lausui runoa: ”Kaiken tään takana on Haapasen Aatos...”. Haapanen ainakin oli Tampellan miehiä, muistaakseni insinööri. Niin taisi olla Litmakin, ja myös Lehtiö.

 

Kaikissa perheissä ja koko taloissa oli paljon lapsia. Meillä oli poikajengi, joka pelasi jalkapalloa, ja pihassa mailojen kanssa jotakin maalipeliä. Litman Lassesta tuli muutamassa vuodessa oikein Tapparan edustusjoukkueen puolustaja. Seikkailimme myös heti pihasta alkavissa loputtomissa Koivistonkylän metsissä. Hiihtämässä kävin useimmiten yksin. Hervannan ”tytärkaupunkia” ei vielä ollut, pisimmät matkat ulottuivat Hervantajärven hiihtomajalle ja siitäkin vielä eteenpäin.

 

Muuttomatka alas Kalevasta Viinikan liikenneympyrään ajettiin tätä Viinikankatua. Se on vedetty Kalevankankaan harjuun tehtyä valtavaa leikkausta pitkin. Kuvassa vuodelta -56 viimeistellään asvalttia katuun. Taustalla näkyy Kalevan taloja, yhteiskoulu ihan vasemmassa ylänurkassa.

 

Olin Kalevan aikana ehtinyt liittyä partioon, Kalevan Karhuihin. Meillä oli ruskeat puserot, vihreä-valkoinen kaulaliina ja sinivalkoinen Väinämöis-pipa. Partiolaisuus oli hauskaa. Leirillä Kailasaaressa Kuhmoisissa voitin ilmakivääriammunnan. En siis halunnut luopua lippukunnastani, vaan kävin vielä jonkin aikaa Koivistonkylästäkin ”kolollamme” Kalevassa, Kaupinkadun erään ison talon kellarissa. Matka pyörällä taisi olla vaarallinen, mutta siihen aikaan lapsia ei paljon vahdittu. Kun laskin kerran kuvassa näkyvää Viinikankadun mäkeä pyörälläni alas, partiosta palatessani, juuri Kalevankadun sillan alla lampun dynamo vääntyi ja meni etupyörän pinnojen väliin. Äkkitopissa lensin suin päin ohjaustangon yli rotvallin reunaan. Mutta mitään vahinkoa ei tapahtunut, paitsi asfaltti-ihottumaa.

 

Toisen luokan kevään Koiviston koulussa oli opettajanani Raili Ahtiala. Hän oli hiljainen ja kiltti. Käsitöissä teimme mm. pumpulitäytteestä ja punaisesta muovikankaasta kirahvin, jolla oli tosi pitkä kaula. Ei se pysynyt neljällä jalallaan, mutta oli hieno. Kouluun kuljettiin Koivistontietä, joka muuttui kylänraitiksi heti meidän talojen ja ammattikoulun jälkeen. Vanhoja ravistuneita taloja, kuorma-autotalli jonka edessä oli hiekkakasa. Koulu oli isolla vähän kumpuilevalla tontilla, 20-luvun uusklassista arkkitehtuuria.

 

Kolmannelta luokalta meille tuli opettajaksi Järvinen, miesopettaja joka oli kyllä reilun tuntuinen. Mutta silloin jo jouduin poikaluokalle. Yksi kavereitani oli Kosken Erkki, jonka isä oli kai ammattikoulun rehtori. He asuivat omakotitalosssa Koivistontien puolivälissä, vähän sivukadulla Vihiojaan päin. Koulun tapahtumista jäivät mieleen hiihtokilpailut läheisellä pellolla. Olin taaskin aika huono. Kerran veistoluokassa yritettiin opetella puukon käyttöä. Varmaan viisi poikaa veisti sormeensa ja Järvinen joutui juoksemaan laastarin kanssa kovaan ääneen päivitellen. Keittiö ja veistoluokka olivat pohjakerroksen päädyssä ja niihin vei ekakerroksesta jyrkät portaat. Portaissa meitä kerran istui arestissa pari kolme syömässä loppuun kaalisoppaa, jota emme olleet saaneet alas ruokatunnilla.

 

Toiseen suuntaan, länteen päin, mentiin ensin Lempääläntien ja vähän myöhemmin moottoritien rakennustyömaan yli leikkikentälle ja verkkoaidalla rajatulle hiekkakentälle. Siellä me rintamamiestalojen pojat pelasimme jalkapalloa. Johtajana oli aina muita isompi Salosen Mikko.



Ne kentät kuuluivat jo Rautaharkon kaupunginosaan. Siellä oli vanhoja pieniä taloja suurilla tonteilla ja kapeita sorateitä välissä. Varsin idyllistä, sen lapsikin tajusi. Rautaharkon jälkeen oli 50 metriä leveä ratapiha, jonka länsilaidassa olivat pääradan kaksinkertaiset raiteet. Niitä pitkin junat huristivat Tampereen asemalta Helsingin suuntaan ja takaisin. Ratapihaa ei ollut mitenkään aidattu, ja jalan kulkevat oikaisivat omin lupinsa sen ylitse Härmälän puolelle. Piti vain katsoa että pikajunaa ei ollut tulossa.




Varsinainen vetonaula oli Härmälän lentokenttä. Sitä ei enää ole, se oli nimittäin vähän epäedullisessa paikassa, kahden mäen välissä. Mutta silloin 60-luvun alkupuolella siellä pystyi katselemaan DC-3 -koneiden tyylikkäitä lähtöjä ja laskuja. Joskus näkyi laskuvarjohyppyjäkin ja purjekoneita myös. Isot suihkukoneet eivät kentälle sopineet, sen me pikkupojat hyvin tiesimme. Mutta Fouga Magister -harjoitushävittäjä sieltä kai joskus operoi. Kaverini Jyrkin kanssa kävimme kentällä useinkin.

 

Isoäiti lähti kerran Härmälästä lennolle Kajaaniin: meni Sotkamoon sisartaan ja muita sukulaisia katsomaan. Mummu oli yleensä aika paikallaan pysyvää sorttia, joten lentomatka ihmetytti minua kovasti.

 

Liisa-täti ja hänen jo melkein aikuiset lapsensa asuivat Härmälässä Koivukujalla. Jossakin vaiheessa jouduin soittotunnille Härmälän kanttorille. Härmälän kirkossa kävimme siskon kanssa soittoläksyjä saamassa ja tuloksia esittämässä, minä myöhemmin kanttori Haapaniemen kotonakin. Hän ei ollut sukua, vaikka nimi oli sama. Jonkinlaista musikaalisuutta minulla oli, mutta liian lyhyet sormet pianistille, ja taisi olla koordinaatiokykykin hyvin keskinkertaista luokkaa, mikä näkyi urheilussakin. Oikeasti en olisi soittotunnille halunnut, mutta isä ja äiti sen minulle ja siskolle järjestivät; pitihän meilläkin, koska alakerrassamme Salosen Pirkko soitti pianoa. Elementtitalossa se todella kuului. Für Elise tuli tutuksi. Itsekin sen jotenkin opin, vaikka pitkä juoksutus onnistui hyvin harvoin. Klassisesta musiikista opin kyllä pitämään. Kävin Tampereen yliopiston juhlasalissa kuuntelemassa kaupunginorkesterin konsertteja, kun äiti osti minulle kausikortin.

Viimeisessä kuvassa juhlitaan Kuljun moottoritien valmistumista 1968. Se korvasi Tampereen eteläisenä ulosmenotienä vanhan kapean soratien eli Lempääläntien. Kuvassa Lempääläntie on johdettu siltaa pitkin moottoritien yli. Kuva on otettu pohjoiseen eli kaupunkiin päin; horisontissa näkyy sillan alta Kalevankankaan harjua puineen. Koko Viinikka on siinä välissä näkymättömissä. Oikealla jää kuvasta ulos Sulkavuori, josta uudet väylät lohkaisivat ison osan.

 Olimme tuossa vaiheessa asuneet Koivistonkylässä jo seitsemisen vuotta. Moottoritien rakentaminen oli alkanut sinä aikana. Tie tuhosi pienen tuuhean koivikon, joka alkoi heti huoneittemme ikkunoiden alta. Sanoimme sitä Pikkumetsäksi. Se oli tietysti talon lasten leikkipaikka. Pikkumetsästä pääsi kivisen ja louhikkoisen metsikön kautta niitylle, jonka laidassa oli isoon kiveen kiinnitettynä pieni muistolaatta, ajalta ennen sotia. Joku lentokapteeni oli harjoituslennollaan yrittänyt pakkolaskua tuolle niitylle ja kuollut yrityksessä. Siltä niityltä keräsin suurimman osan kaikista 80:sta kasvista, joita oppikoulun ensimmäisellä ja toisella kesälomalla täytyi löytää, tunnistaa, kuivata ja huolellisesti liimata paperille. Muistan vieläkin niiden nimiä: Sinivuokko on Anemone hepatica,  Niittynätkelmä on Lathyrus pratensis…

Niityn jälkeen alkoi Sulkavuoren rinne keskellä komeaa kuusikkoa. Talvisin aina heti lumen tultua ilmestyivät hiihtoladut lähimetsiin. Salaisuudeksi jäi kuka niitä oikein teki, tuskin kaupunki siihen aikaan. Kuusikkorinteen kautta päästiin ”Linjalle”: Sulkavuorelta kohti Lahdesjärveä kulki sähkölinja korkeine pylväineen – latu seurasi sitä. Paluumatkalla hiihtoretken hieno päätös oli laskea mahdollisimman kovaa vauhtia kuusten keskellä vuorenrinne alas. Niitty ja rinne ja kuusikko tuhoutuivat Lempääläntien uuden linjauksen alle. Myöhemmin aukkoon rakennettiin Koivistonkylän Prisma. Sulkavuoren tuho on oman luonnonsuojeluherätykseni lähtökohta.

 

Nuo vuodet olivat lapsuuden loppu minulle. Kahdeksan vuotta kuljin kaupungin täpötäysillä busseilla Pyynkintorin varrelle kouluun. Sitten seurasi yhtä ja toista, opintoja monessa paikassa. Helsinkiin muutin syksyllä 1974. Noin vuodesta 2000 tuli tavaksi vuokrata auto, tai oli minulla jonkin aikaa omakin, ja ajaa parin ystävän ja parin lapsen kanssa Helsingistä mökille Näsijärvelle, Tampereen kautta. Kotikaupungin ilma avarsi henkeä ja nenää heti kun Sulkavuoren typistetty laki ilmestyi tieltä oikealla näkyviin, tai jo siinä vaiheessa kun nykyisen Lempäälän Ideaparkin kohdalla moottoritiessä rupesi tuntumaan vanha Kuljun-Tampereen osuus. Se oli rakennettu jotenkin svengaavammaksi, sitä oli kiva ajaa. Siinä kohtaa rupesin aina huvittamaan seuruetta vaihtamalla Tampereen murteeseen – varma menestys.