tiistai 18. toukokuuta 2021

POHJAKOSKETUS


Pastori Sami Lahtinen sanoi kerran, joko saarnassaan Haagassa tai keräyspäällikön videoissaan Yhteisvastuukeräyksessä: ”Jeesus on siellä missä on pohjakosketus.”

Olen tätä joutunut pohtimaan. Omat pohjakosketukseni näyttävät liittyvän siihen, että yksi tai toinen minäprojekti menee sirpaleiksi. Olen halunnut olla sitä tai tätä, ja tehdä identiteetin itselleni. Mutta sitten onkin yht’äkkiä paljastunut että ei onnistu.

Aikajärjestyksessä



1) Olin opiskelemassa valokuvausta Taideteollisessa korkeakoulussa. Homma oli mennyt hyvin. Olin jopa saanut toisen opiskeluvuoden jälkeen kesätöitä alalta, Ilta-Sanomien kesäkuvaajana. Mutta sitten, syksyllä 1977 kai, tuli esinekuvauskurssi. Olin muutenkin vajoamassa depressioon, lapsuuden traumojeni takia. Kurssikaverini Rauno ”Unde” Träskelinin kanssa yritimme Tekniikan museossa Vanhankaupunginkoskella kuvata valtavaa kolme tai neljä metriä korkeaa turbiinia, palkkikameralla muistaakseni. Oli jotain yrityksiä pitää kamera aikavalotuksella ja väläytellä samaan aikaan elektronisalamoita. En muista tuliko kuvasta mitään, mutta sen syksyn lopuilla jättäydyin kurssilta ja makasin pari kolme vuotta sängyssä Mannerheimintien yksiössäni, Aku Ankkaa lukien. Träskelinistä tuli menestyksekäs studiokuvaaja.



2) Yritin ryhdistäytyä. Puin verryttelypuvun ja hienot Karhun lenkkitossut. Uimastadionia Olympiastadionin phjoispuolella kiersi pururata. Se oli tämän puistokäytävän paikalla silloin. Hölkkäsin siinä. Mutta tunsin aina että tämä on älytöntä. Olin jo koulussa ollut huono urheilija. Loppuelämäni aikana olen tajunnut että ainoa minulle sopiva urheilu on kävely. Siinäkin täytyy maisemien vaihtua, ja mieluummin löytyä silloin tällöin jotakin uutta katsottavaa.



3) Nuorena vuodet tuntuivat pitkiltä. Aikojen kuluttua, vuonna 1980, menin postin Pasilan lajittelukeskukseen töihin. Sitten pyrin yliopistoon ja pääsinkin Filosofian laitokselle. Olin jo Tampereen yliopistossa 1973 opiskellut filosofiaa, mutta paennut sitten kotikaupungista Helsinkiin. Nyt rupesin tosi tarmokkaasti opiskelemaan. Asuin edelleen Manskulla. Koska tilasin Tiedonantajaa, taistolaisjaksoni jäljiltä, eräs tohtorismies parin korttelin päästä tuli ovelleni. Hän puhui minut liittymään SKP:n Taka-Töölön osastoon. Se piti kokouksia iltaisin tässä kuvan koulutalossa Meilahden sairaalan naapurissa. Tuli perestroikan aika. Selitin vanhemmille tovereilleni, neljä viisi meitä oli, että tämähän merkitsi uudistumista. Osastomme puheenjohtajan vaimo, joka oli Suomen Kuvalehden kirjeenvaihtajana Moskovassa ensimmäisenä raportoinut Gorbatšovin valtaannoususta ja hänen ajatuksistaan, näytti merkillistä naamaa. ”Niin, ei tämä ole kommunismin tappio..”, hän yritti, mutta ilme puhui toista. Ja minä olin väärässä, hänen ilmeensä oikeassa. Tämän jälkeen osaston toiminta loppui. Minulle jäi osaston hienosti kirjailtu punalippu. Vein sen Kansan arkistoon museoesineeksi. Eräs vanha koulukaverini, armeijan mies ja oikeistodemari, yritti ostaa sen minulta pilkkatarkoituksiin. Sanoin: ”Sinulla ei ole niin paljon rahaa.”



4) Saavutin filosofian kandidaatin oppimäärän 1989, ja Helsingin yliopiston juhlavuonna 1990 minut vihittiin suuressa promootiossa maisteriksi. Professori Niiniluoto antoi minulle mahdollisuuden luennoida filosofian historiasta erään amerikkalaisen oppikirjan pohjalta. Luentosali yliopiston päärakennuksen vanhalla puolella olikin ihan täynnä, koska luentotentti korvasi peräti neljä opintoviikkoa. Luentoni menivät hyvin. Minulla oli sellaista kokemustakin, että olin siihen mennessä ollut jo viisi vuotta opettajana, ala-asteelta lukioon; elämänkatsomustiedon tuntiopettajana kolmessa eri koulussa Helsingissä. Nyt ilmeisesti oli jokin sopimus yliopiston ja Helsingin työväenopiston kesken, että yliopistolla luennoinut saattoi pitää saman kurssin työväenopistolla. Sehän tiesi lisäansioita. Kuvassa on Aleksis Kiven koulu Brahenkentän vieressä Kallion ja Alppilan rajalla. Siellä rupesin sitten työväenopiston iltaluokassa pitämään samaa juttua. Mutta kun selitin viidelle mummolle Platonin luolateoriaa, heidän suunsa putosivat sen verran auki, että turhauduin pahan kerran. Yhdeltä oppitunnilta lopulta myöhästyin, jolloin työväenopisto keskeytti koko opetukseni. Olin siihen mennessä muutenkin tullut jo oivallukseen, että yliopisto-oppineen homma merkitsisi työtä 24/7. Siihen en olisi pystynyt. Heitin kesken lisensiaattiseminaarin Filosofian laitoksella ja poistuin takavasemmalle.



5) Muutamaa vuotta aikaisemmin, proseminaarissa Filosofian laitoksella, olin tutustunut Veli-Matti Saariseen. Hänen silloinen naisystävänsä oli opiskellut lakia, mutta ruvennut sitten taiteilijaksi. Itse olin Suomalais-venäläisen koulun opettajana tehnyt oppilaiden kanssa videon, erään lahjakkaan yläasteen pojan käsikirjoituksen pohjalta. Pidimme ensi-illan Tuumateatterissa Itä-Pasilassa. Siitä kirjoitettiin Hesarissa. Veli-Matin gimmakaveri oli nähnyt jutun. Hän halusi taiteilijana siirtyä maalaamisesta videon tekoon. Autoinkin häntä ja hänen työkumppaniaan videon teossa. Valokuvauksen perusasiathan olivat minulle tuttuja Ateneumin ajoilta. Samaan aikaan oli perustettu Muu ry, joka yhdisti taiteilijoita perinteisten maalauksen ja kuvanveiston ulkopuolelta. Eija-Liisan houkuttelemana liityin siihen. Muu ry piti ryhmänäyttelyjä eri puolilla Suomea. Olin niissä mukana milloin millaisellakin installaatiolla. Kaikki meni läpi kuin väärä vitonen. Mutta sitten tuli näytttely Hangossa. Tein installaation mustista esineistä. Taaskin sain maininnan Hesariin. Eräät oikeat taiteilijat olivat siihen mennessä tulleet minulle jo tosi kateellisiksi. He olivat vakavasti tehneet työtä vuosikymmeniä, saamatta paljonkaan huomiota. Itselleni Hangon näyttely oli käännekohta. Kuljeskelin näillä rantakallioilla siellä ja tajusin että Muu ry:n taika oli ohi. Oli sentään koluttu Moskovaa myöten, mutta aikansa kutakin.



6) Samoihin aikoihin olin ruvennut kirjoittelemaan liitupaperille painettuun monivärikuvaiseen Taide-lehteen. Keskityin performanssitaiteeseen, koska ajattelin että siitä ei ollut vielä paljon kirjoitettu. Luulin että voisin profiloitua arvostelijana sen kautta. Taide-lehden toimitus oli silloin kuvan talossa Kasarmikadulla, jonka katolla on torni. Huippukohtia tällä urallani oli kaksi: Hugo Simbergin silloin noin 80-vuotiaan pojan Tom Simbergin ja hänen vaimonsa haastattelu. He olivat lahjoittaneet Ateneumiin Hugo Simbergin lasinegatiiveja. Paljon muitakin juttuja tein, mutta piankin tajusin että turhempaa hommaa kuin taidearvostelijan ei ole. Lopulta laadin aika provokatiivisen jutun nimeltä Teoriakuume. Minua harmitti kun monet taiteilijat yrittivät erilaisten taideteorioiden avulla saada lisäilmaa teoksiinsa. Solvasin paria tuntemaani tekijää, joista toinen suuttui. Toinen oli niin täynnä itseään, taiteilijaksikin, ettei edes muistanut kuka olin, vaikka olimme kyllä Muu ry:ssä tavanneet useinkin. Parikymmentä vuotta myöhemmin hain kaupunginkirjaston arkistosta esille tuon Taide-lehden numeron ja tarkistin silloisen kirjoitukseni, ja häpesin. Olin menettänyt terveen järkeni erään silloisen kateuden täyttämän taiteilijaystäväni hypnoottisesta vaikutuksesta. Myöhemmin tajusin tämän ryysyköyhälistöstä kotoisin olevan hyvin lahjakkaan ja omaperäisen tekijän pohjmmaisen motiivin: hän halusi päästä pikkuporvariksi pikkuporvareitten joukkoon. Niitähän taiteilijoissa on suurin osa.



7) Olisi pitänyt taistolaisnuoruuteni ja täysin hengettömän SKP:n osaston perusteella minun jo tajuta että ei minusta puoluetoimintaan ole. Mutta Vuosaaren Meri-Rastilaan muutettuani 2005 vielä liityin Vihreitten Vuosaaren osastoon. Jos kommunistien höpäjäminen oli totaalisen ideologiavetoista, irti mistään yhteydestä politiikan kunkin hetken kysymyksiin, niin tämä vihreä osasto taas oli taas täysin vailla mitään aatetta. Puheenjohtajan vaimo oli invalidi. Sen vuoksi häntä eivät muut asiat kiinnostaneet. Siihen aikaanhan Kalle Könkkölä oli saanut esteettömyyden tavoitteeksi. Luonnonsuojelusta ei ollut puhettakaan. Kokoonnuimme kuvan Vuosaaren urheilutalossa. Yksi hauska muisto jäi, ennen kuin hyppäsin ulos. Kun puheenjohtaja oli varannut kokoushuonetta Vuosaaren Vihreät -yhdistykselle, puhelimeen vastannut Urheilutalon tyttö oli vuorolistaan kirjannut: ”Vuosaaren vihjarit”. Tätä kelpasi nauraa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti