KOLME TAITEILIJATYYPPIÄ

 

Käväisin kahvilla vanhoilla kotikulmilla Hämeentien ja Mäkelänkadun kulmassa. Mahatma Gandhi näytti eksyneen kauas omilta leveysasteiltaan.

Teurastamossa oli esillä Henry Wuorila-Stenbergin maalauksia. Linkki näyttelyn tietoihin tässä:
https://teurastamo.com/tapahtuma/avajaiset-violeta-bubelyte-henry-wuorila-stenberg-itsekuva/

Hyvin pitkään ja hyvin paljon maalannut Wuorila-Stenberg vaikuttaa tulleen vaiheeseen, jossa maalaus kykenee ilmaisemaan kaikki sisäiset sielunliikkeet. Sosiaalisilla kuvioilla ja ns. taidemaailmalla ei varmaan ole juuri mitään väliä enää. Eikä edes töiden suhteella aiempaan maalaustaiteeseen. Hän on postannut paljon kuviaan viime aikoina Facebookiin, mutta tietenkin on toinen asia nähdä niitä luonnollisessa koossa seinillä. Maalaus on fyysinen ja ruumiillinen taide.

Muutamien töiden nimissä tuntuu olevan vielä viitteitä kilpailuun taide-elämässä: ”Voittajan lahjat, luuserin psyyke.” ”Halusin pintaan, vajosin pohjaan.” Mutta maalausjäljessä ei tippaakaan. Se on täysin omaa lajiaan. Psyykkinen kipu on läsnä joka vedossa.

Joidenkin kuvien alareunaan on myös kirjoitettu mietelauseita: "Yritin kohdata helvettini joutumatta epätoivoon." "Kyrie eleison, kyrie eleison." Tällainen näyttely pistää välttämättä miettimään myös taiteilijan persoonallisuutta. Ei ole mahdollista imeytyä kokonaan väreihinsä ja kankailleen ilman että oma ilmaisukeino on ensisijainen kaikkeen muuhun nähden, jopa omaan elämään ja sen menneisiin vaiheisiin. Maalaan, siis olen, voisi tekijä sanoa, luullakseni.

Muistanpa kun vuonna 1991 muutin Inarintielle. Jäin kerran spårasta lähimmällä pysäkillä Mäkelänkadun alussa. Nilam- baarin terassilla jalkakäytävällä istui leveine jenkki-lierihattuineen Arto Melleri. Olin jollain tavalla tutustunut häneen vanhan koulukaverini J. K. Juntusen kautta jo 70-luvulla. Muutaman kerran myöhemminkin tapasin Melleriä ratikoissa ja lähistön tietyssä toisessa baarissa. Hän edusti erilaista taiteilijatyyppiä Wuorila-Stenbergiin verrattuna. Hänelle sinänsä tärkeä yhteiskunnallinen rooli, taiteilijana oleminen, oli ensisijaista. Totta kai hän kirjoittamistaankin rakasti, mutta herkkänahkaisuus ja ylpeys paljastivat ettei hänen asemaansa saanut kyseenalaistaa. Olihan hän myös Finlandia-palkinnon voittaja. Kerran kun asuin Yrjönkadulla paria vuotta aikaisemmin, Melleri oli kylässä ja määräsi minut hakemaan Budweiseria. Tiedonantaja-lehteni hän viskasi halveksivasti lattialle.

Kuvapuolella samanlaista roolikeskeistä asennetta on osoittanut mm. Pentti O. Koskinen, piirtäjä ja performance-tekijä.

Vanha ystäväni jo viidenkymmenen vuoden takaa Tampereelta, Annukka Laine, eroaa kahdesta edellisestä taiteilijatyypistä selkeästi. Hänellä oli äskettäin laaja näyttely Helsingin tuomiokirkon kryptassa. Hän on tehnyt alttaritauluja useisiin kirkkoihin. Hän piti avajaisissaan esitelmän, jossa halusi selittää, ei enempää eikä vähempää kuin kirkollisen kuvaperinteen niiltä ajoilta asti, jolloin kristillinen kirkko ei vielä ollut jakaantunut itään ja länteen, eikä länsi katolisiin ja protestantteihin. En kaikista Annukan töistä pidä niiden liian koristeellisuuden takia, mutta muutamat ovat tosi vaikuttavia. Annukalle maalaaminen ei ole ensisijaista, ei myöskään taiteilijanrooli. Hän on evankelista, joka puhuu kuviensa kautta.

Näillä taiteilijoiden eri asenteilla on epäilemättä taustansa, lapsuudessa asti. Taide on selviytymistä, kuten toimiminen millä muulla tahansa elämänalueella.

KOULUTULOKSET HEIKKENEVÄT

 

Uutisissa on ollut, että koulujen mainiot oppimistulokset joista meillä Suomessa on oltu ylpeitä, ovatkin ruvenneet heikkenemään jyrkästi. Parhaimmillaan ne kuulemma olivat 90-luvun alussa. Vuonna 2006 ne vielä olivat maailman kärjessä, mutta nyt olemme esimerkiksi naapurimaa Viron takana, puhumattakaan jostakin Singaporesta.

Eräs OAJ:n pomo luettelee oheisessa artikkelissa 10 syytä, jotka ovat varmasti päteviä.

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/c04dca49-f242-495e-9b84-6353cd9896b8

Mutta kukaan ei tunnu ajattelevan yhtä syvää syytä. Kansakoulun korkea taso on ollut osa kansallista projektia, jo siitä asti kun kansakoulut perustettiin. Ja koulutus on meillä kuten muualla ollut osa sivistyksen ja edistyksen suurta tarinaa.

Kansakoulun historia Suomessa alkaa vuodesta 1866. Mutta meillä koulutus ja jatkokoulutus tuli toisen maailmansodan jälkeen vielä enemmän erikoisasemaan. Miksi? Koska ns. ensimmäisen tasavaltamme henkinen tilanne muuttui aivan toisenlaiseksi Jatkosodan tappion jälkeen. Käytössä olleet poliittiset ja historialliset iskusanat kuten elintila, Suur-Suomi, Fenno-Skandia, pohjoiset heimot jne. joutuivatkin yht’äkkiä historian roskakoriin. (Kts. esim. Jussila, Osmo: Suomen historian suuret myytit. WSOY 2007.) Tarvittiin Paasikiven ja Kekkosen veroiset poliittiset voimamiehet, ennen kuin kansa pitkin hampain hyväksyi tosiasian. Mutta Kekkonen älysi myös kysyä: ”Onko maallamme malttia vaurastua?” Tämän Suomen kansa ottikin ohjeekseen, varmaan vielä totaalisemmin kuin koskaan edes Talvisodan asian.

Kun kansantulo kohosi, jaettavaa riitti, ja politiikasta pystyttiin sopimaan. Meille jotka lapsina ja nuorina 50- ja 60-luvuilla olimme tätä kehitystä elämässä, tuo myönteinen yhteiskunnan henki oli mitä selkein havainto, näin jälkeenpäin ajatellen. Ja koulunkäynti kuului tähän kansalliseen projektiin. Oli helppo uskoa edistykseen. Vanhemmat hankkivat asunto-osakkeita, ensimmäisiä autojaan, kesämökkejä. Etelänmatkatkin alkoivat tulla mukaan mahdollisuuksiin. Ja vanhemmat ja opettajat eivät väsyneet meille nuorille toistamaan: ”Teille koko maailma on auki. Te opitte kieliä. Koulunkäynti ja opiskelu kannattavat varmasti.” Sanomaa vahvistettiin muisteluilla pula-ajasta ennen sotia, kun ”mitään ei ollut”.

Propagandahan menee aina perille, kun puhujat siihen uskovat, tosiasiat sitä enimmäkseen vastaavat, ja kun oma kokemus on ainakin jollakin tavalla sitä vahvistamassa. Nyt puolta vuosisataa myöhemin, kun tietää jo monien koulukaverien opiskelut ja kohtalot ja omat myös takanaan päin, huomaa, että totuus ei ollut ihan näin yksioikoinen.

Mikä siis nyt on muuttunut, ja jo vuoteen 1990 mennessä? 1) Suomi on osa EU:ta. Jokaisen kasvavan nuoren täytyy nähdä itsensä siinä kehyksessä. Yhä vaikeampi on uskoa omiin ponnisteluihin, kun kilpakenttä on niin iso. 2) Ekologinen kriisi ja lajien tuho, josta meillä koulussa takavuosina vain yksi biologianopettaja puhui, on tänään joka päivä uutisissa. Samoin väestöräjähdys. 3) Maahanmuutto on tuonut vähemmän koulutetut, mutta kiihkeästi omaa asiaansa ajavat tulijat ja myös heidän mahdollisen terrorinsa kotikaupunkeihimme. 4) Korruptio Suomen talouselämässä ja politiikassa ja jopa virkamiehistössä. 5) Valtalehdistössä vallitseva hyssyttelymentaliteetti, varsinkin kolmoskohtaan. 6) Rikkauden ihailu ja tavoittelu ja köyhien halveksiminen.

Kerta kaikkiaan sitä idylliä ei enää ole, joka aikoinaan tuki ylioptimistista uskoa koulutuksen mahdollisuuksiin. Meidän kouluaikanamme kavereiden ihanne oli päästä edes kohtalaisen hyvään virkaan. Kun itse olin opettajana 80-luvun lopulla, kaikki nuoret halusivat teatterikouluun. Entäs nyt? Pitäisi olla sekä rikas että kuuluisa, huutaa koko ajan jee jee ja hyppiä riemusta. Tavoitteiden ja todellisuuden kuilu alkaa olla valtava. Ei ihme että opintotulokset heikkenevät, kun oma työ ei voi noita mahdottomia ihanteita saada mitenkään todellisiksi. Rock-tähdeksi ei kouluttauduta.