Varsin monipuolisen kirjan on laatinut pastori Heikki Nenonen.
(Hetkiä Berliinissä; kaupunki kulkijan silmin. Kirjapaja, 2023.)
Käsillä on samaan aikaan matkakirja, mietekirja ja valokuvakirja.
Itse en ole Berliinissä koskaan käynyt, joten siltä osin voin
arvostella vain muuta lukemaani vasten. Mutta esim. Köpenickin
entisen pikkukaupungin kuvaus Nenosella, nykyisen Berliinin
kaupunginosan, on eloisa ja havainnollinen.
Luen tietysti Nenosen havaintoja oman taustani kautta.
Rintamamiestalojen poikaporukassa Tampereella kasvaneena olen
itse aina natsi-Berliinin kuvassa kiinni. Kaikkien isät olivat sodassa
ja näkivät rintamalla myös saksalaisia. ”Pitivätkö he itseään tosiaan
yli-ihmisinä?”, kysyin isältä. ”Ei pienintäkään epäilystä!”
Näen kuinka soihtukulkue julistaa Hitlerin valtaannousua
tammikuussa 1933. Vierailullaan Berliinissä, juuri ennen Saksan
itään hyökkäystä 1941, Molotov tarkastaa SS:n kunniakomppanian
mustat rivit; lopulta pommit ja neuvostotykistö jauhavat Berliinin
murskaksi. No, myöhemmin on tullut kirjoista ja elokuvista selväksi
että ennen natsien h-hetkeä Berliini oli aivan toista. Hyvän kuvan
antaa esimerkiksi N. Ohler: ”Viimeiset vapauden kuukaudet…
Berliini oli ehkä maailman älyllisesti virein kaupunki.” Lukupiirejä,
filosofiaa, mutta myös kovaa bailausta. ”Berliini, missä muka
vallitsi tiukka järjestys, ohitti lyhyessä ajassa Pariisin, Rooman tai
Lontoon, mitä tapainturmelukseen tuli. Entisestä Spartasta Spree-
-joen varrella sukeutui yht’äkkiä uusi Babylon.” (Soluttautujat.
Rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä. Like, 2021.)
Sen takia onkin hienoa lukea miltä nyky-Berliini vaikuttaa. Nenonen
sovittaa ja yhdistää suurkaupungin omaan sivullisuuden
kokemukseensa, joka on samaa maata kuin vaikka Kafkan
hahmoilla; ajattelijan sivullisuutta teknoyhteiskunnissa ja
massakulttuurissa.
Viitaten ei natsi-Saksaan, vaan 1961 rakennettuun Berliinin muuriin,
Nenonen kiteyttää oman asenteensa eksistentialismiksi, joka on
vastakohta kaikelle fundamentalismille. ”En voi olla näkemättä
yhtäläisyyttä: kun ihminen hurahtaa fundamentalistiseen
ideologiaan, uskontoon, poliittiseen liikkeeseen tai muuhun
näkemykseen, hän alkaa pikimmiten rakentaa muuria
katsomuksensa turvaksi. – – Joskus epäilen että ihmisen sielussa on
ihan samanlainen DDR-hallinto.”
Niin tänään kuin sata vuotta sitten Berliinin kaduilla kulkijat
katoavat metrotunneleihin. ”Urbaaneissa autiomaissa, joita
maailman metropolit minulle ovat, ihmiset katoavat jatkuvasti
mustiin tunneleihin ja muuttuvat ei-keneksikään. Minut kietoi
Potzdamer Platzilla kosminen yksinäisyys. Kuvittelin että
liukuportaiden nielaistua minut mustan tunnelin päässä olin
anonyymi ja matkalla kysymään itseltäni, onko siellä ketään.”
Suurkaupungin nimettömyys vertautuu Pyhän Antoniuksen
erakkoelämään Nenosella, vetäytymiseen sosiaalisista suhteista
ja maailmasta jossa on kasvanut. Entä vaatiiko tunneleiden
nimettömyyden ja siihen sisältyvän vapauden tunnistaminen
kuljeskelijalta jotakin? Nenonen kertoo myös kolmen vuoden
terapiassa käynnistään jossakin vaiheessa. ”Terapeutti katseli aina
minua, antoi hiljaisuuden edetä painollaan ja hyväksyi kaiken, mitä
minusta virtasi ulos.”
Hyviä terapioita on olemassa. Minullakin on siitä kokemus, lähes
puolen vuosisadan takaa. Uskon että ilman sitten traagisesti
edesmennyttä terapeuttiani en tässäkään istuisi Nenosen kirjaa
lukemassa. Nykymaailman muurahaispesänä kiehuvan sekasotkun
symbolina Berliini ei ole helppo pala, ja sitä vaikeammaksi tulee,
mitä enemmän ymmärtää.
Valokuvauksesta Nenonen esittää hauskan tiivistyksen: ”Valokuvaus
on sukua ihmisen eksistentiaaliselle vierauden kokemukselle.
Valokuvaaja on aina vierailija maailmassa, jota hän tarkkailee ja
ikuistaa. Hänen työvälineensä on objektiivi, jonka läpi kohdetta eli
objektia tarkastellaan. Kuvaaja tarkkailee kohdettaan, tarkentaa eli
fokusoi johonkin ja rajaa asioita ulos ja sisään. Itsensä hän jättää
objektin toiselle puolen, näkymättömäksi ja kuitenkin kaiken
näkeväksi tarkkailijaksi.”
Totta se on. – Katselen Facebookista taannoisten Atskin
opiskelukavereitteni nykyistä fotailua. Vanhoilla päivillämme he
yrittävät tuoda myös itsensä kuviinsa. Mutta siitä tuleekin helpolla
Facelle tyypillistä esineellistämistä; ruokalistojen kuvailua, lasten,
matkojen, kivojen päivän kokemusten poseeraamista. Kriittinen
etäisyys kameran kautta itseen on harvinainen taito.
Nenosen valokuvat Berliini-kirjassa ovat kertovia, kauniita ja
hallittuja. Ehkä liiankin hallittuja. Laitan tähän esimerkiksi yhden
tunnelikuvan, jossa eksistentiaalinen ahdistus mielestäni jotenkin
kiteytyy.
Syvää antia on Nenosen pohdinta ajattelusta, uskosta,
olemassaolosta. ”Kerran Heinävedellä, Uuden Valamon luostarin
vanhassa kirkossa, jäin katselemaan, kuinka kesätuuli heilutti
ikkunan valkoisia verhoja. Niiden läpi näkyi utuisena maisema,
enkä tiennyt lumouduinko enemmän verhoista vai utuisesta
maisemasta. - - Hetkellä jota en ehdi aavistaa, verhon takaa
välkähtää jotain tunnistettavaa. - - Siinä vaiheessa kun tietoinen
ajatus ehtii mukaan, on jo liian myöhäistä.”
Upeaa! Wie Melodien zieht’s mir leise durch den Sinn… Janet
Baker kun laulaa Brahmsin sävellystä Klaus Grothin runoon, voi
olla samaa mieltä Nenosen kanssa, että saksan kielessä on sitä
jotakin, ainakin romantiikan runoudessa, ainakin Schubertin ja
kumppanien säveliin kohottamana.
Nenonen: ”Minulle Jumala on vähän kuin suurkaupunki. Yritykseni
hahmottaa hänet kokonaisena lintuperspektiivistä on tuomittu
epäonnistumaan, koska hän on liikaa kaikkea ja liian epäselvästi
mitään. – – En oikeastaan ihmettele heitä, jotka pyrkivät
ratkaisemaan asian siististi kieltämällä Jumalan olemassaolon.
Itseäni ei helpota, jos leikkaan kysymyksen pois ja teeskentelen
asian olevan järjestyksessä. Vaikutus maailmankuvalleni olisi sama
kuin toisen silmän peittämisellä on näkökyvylle: teknisesti ottaen
kaikki näkyy, mutta tiettyä yhtä ulottuvuutta köyhempänä. Elämän
estetiikasta katoaa sen jumalallinen syvyysvaikutelma.”
Todella lukemisen arvoinen kirja, monisärmäisyydestä tulevan
konkreettisuuden ja sen todistusvoiman vuoksi.
