JOSKUS ONNISTUIKIN

 

ONNISTUMISENI

Vanhana väkisinkin rupeaa miettimään menneitä, kun useimmat asiat ovat tapahtuneet, eikä paljon voi odottaa. Missä asioissa olen onnistunut? Nopealla miettimisellä löytyi 14 tapauksen lista. Sehän on yksi onnistuminen keskimäärin joka viides vuosi! Ei hassumpaa, kun kestävä määrätietoisuus on aina puuttunut meikäläiseltä. Tässä aikajärjestyksessä:

Kansakoulun pääsykoe

Kuulemma opin lukemaan kolmivuotiaana. Muistan tai olen muistavinani kuinka katselin Aamulehden logon yhdeksää kirjainta. Varmaan minulle ne siinä sanottiin ääneen jokainen, jolloin heti oivalsin kuinka sanat muodostuvat.

Kansakouluun kuitenkin vaaditttiin siihen aikaan pääsykoe, joka nykyään tuntuu hiukan oudolta. Vai olisiko ollut jokin kypsyyskoe? Olen lokakuussa syntynyt, joten syksyllä 1960 koulun alkaessa en ollut vielä täyttänyt seitsemää vuotta. Muistan kuinka joku täti kyseli kokeessa jotakin. Jouduin piirtämään ihmisen. Tein hahmolle pitkän takin, jossa oli viisi pyöreätä nappia. Joka tapauksessa pääsin Tampereen Tammelan koulun ekaluokalle. Se oli niin iso koulu, että luokkani tunnus oli 1. I. Siis rinnakkaisluokkia oli ainakin yhdeksän.

Osuma pallolitassa

Tampereen Koivistonkylään perheemme muutti 1961 joulun jälkeen. Jouduin Koiviston kouluun, joka oli pienempi ja aivan toisenlainen, vanha kivitalo. Asuimme rintamamiestaloissa. Lapsia oli paljon, ja seuraavat vuodet pihassa oli melkoinen poikajengi. Pelasimme pihassa mailoilla ja pienellä kumipallolla jonkinlaista pihakiekkoa. Läheisellä kentällä joskus jalkapalloa. Uintiretkiä tehtiin myös. Lähin järvi olisi ollut Pyhäjärvi. Mutta se tiedettiin niin saastuneeksi, että siinä ei uitu. Suureen metsään päin ja sähkölinjan varrella oli Lahdesjärvi. Mutta ehkä useimmin ajoimme pyörällä kapeata Lempääläntietä Peltolammille.

Siellä oli uimarannalla pitkä laituri. Kumipallo oli nyt pallolitan väline. Litaksi joutunut yritti heittää muita pallolla. He sukeltelivat laiturin vierellä. Kerran seisoin laiturilla pallo kädessä, kun B-rapun Ooppa, vähän isompi poika, juuri nosti päänsä veden alta. Heitin ja pallo pomppasi hänen päästään. Täysosuma! Harvoinpa on samanveroista onnistumista sattunut minulle.

Flow-kokemus pesäpallossa

Kävin oppikoulua Tampereen lyseossa. Pesäpallossa en koskaan tahtonut onnistua lyönnissä. En kerta kaikkiaan tajunnut miten se olisi edes mahdollista. Mutta kerran olimme taas Särkänniemessä hiekkakentällä pelaamassa. (Näsinneulaa rakennettiin silloin, se oli kohonnut vasta parikymmentä metriä.) Tällä kertaa jostakin käsittämättömästä syytä osuin joka lyönnillä palloon. Juoksin sitten kaikki pesät läpi. Kun olin palaamassa kotipesään, satuin kompastumaan juuri parin metrin päässä. Joku luokkakaveri sanoi: ”Ei tarvitse syöksyä.” Lentopallossa minulla oli se taito, että alakautta syöttämällä osasin sijoittaa pallon tarkasti mihin halusin – tietysti siihen missä toinen porukka jätti vähänkin tyhjää lattiaa kenttäpuoliskolleen.

Pullon pudotus

Koulusta Pyynikintorilta kävelin usein kotiin Koivistonkylään. Matka oli noin viisi kilometriä, ja kulki Ratinan sillan kautta. Hämeenpuiston päässä ennen siltaa oli yleinen vessa, haiseva vihreä peltikoppi. Siellä oli lattialla tyhjiä pulituuripulloja. Otin usein yhden mukaani sillalle. Tammerkoski laski Pyhäjärveen sillan alla. Kosken rannat oli kiveyksellä pengerretty. Kivireunuksen päällä oli rautainen aita, ehkä kahdeksan metriä sillan alapuolella. Roikotin pulloa sillankaiteen yli ja tähtäsin tarkasti. Onnistuin monta kertaa osumaan kapeaan rautakaiteeseen, jolloin pullo räsähti sirpaleiksi. Osuma!

Saksan lukusanat

Lukiossa meillä oli persoonallinen saksanopettaja Loimaranta. Kuten monet muutkin opettajat, hän oli sotaveteraani, kuulemma oli ollut luutnantti. Hän osasi vetää oppilaat mukaan erilaisin pelein. Kerran hän kirjoitti liitutaululle numeroita, joita sitten luokasta ensimmäisenä ehtivä sai huutaa saksaksi. Kun numerot pitenivät, huutajat vähenivät, kunnes lopulta oli jäljellä vain eräs Häyhänen, kielissä hyvä. Poikia kutsuttiin lyseossa aina sukunimellä, joten opimme muut paitsi lähimmät kaverit muistamaan juuri sukunimestä. Kun sitten Loimaranta, jota tietenkin kutsuttiin nimellä Roimalanta poikien kesken, kirjoitti taululle 992 434, alkoi Häyhäsenkin suoritus yskiä. Hän aloitti :”Neun hundert neun und--- ei kun zwei und neunzig tausend, vier hundert…” Tässä vaiheessa huusin päälle: ”Vier und dreissig!” Sain naurajat puolelleni. Oli tietenkin hauskaa edes tällä tempulla päihittää Häyhänen!

Magna saksassa

Koko oppikoulun ajan arvosanani huononivat tasaiseti. Lukion päästötodistuksessa keskiarvoni oli 6,92, koulun toiseksi huonoin. En juuri viitsinyt läksyjä lukea. Erityisesti inhosin saksan ja ranskan monimutkaisia taivutuksia. Päästötodistuksessa saksa oli viitonen. Englantiahan oppii apinoimalla, joten siinä olin hyvä. Siinä sattui vielä olemaan pieni seitsemän hengen opetusryhmä, ja opettajana rento miss Ventola.
Mutta ylioppilaskirjoituksissa sainkin saksan kokeesta peräti magnan. Joku naisopettaja kertoi minulle tuloksen ensimmäisen kerroksen käytävässä: ”Tämä meni nyt… yllättävänkin hyvin...” Kyllä nauroin, kun pääsin ulos pihalle!

Teksasilaisprofessori

80-luvulla opiskelin filosofiaa, samalla kun olin töissä Pasilan postinlajittelukeskuksessa ja myöhemmin elämänkatsomustiedon opettajana. Sain kasaan kandin paperit -89 ja osallistuin promootioonkin seuraavana vuonna. Filosofian laitoksella sain pitää yhden yleisluentosarjan ja vetää yhden seminaarin ns. kriittisestä teoriasta kiinnostuneille filosofian opiskelijoille.

Siinä vaiheessa aioin myös jatkaa opintoja, joten osallistuin lisensiaattiseminaariin, jota veti akateemikko Georg Henrik von Wright. Kerran hänellä oli vieraanaan joku professori Texasista. Tämä piti alustuksen ns. postmodernista tilanteesta. Meitä kuulijoita laitoksen seminaarihuoneessa Metsätalolla oli kuusi-seitsemän, ja mukana olivat myös professori Ilkka Niiniluoto ja silloinen assistentti Esa Saarinen, joka oli hiukan ohjannut minunkin lopputyötäni.

Kun esitelmä oli kuultu, tein Texasin proffalle kysymyksen: ”Do You think that this philosophy of postmodernity is only eclecticism? And if this philosophy has lost it’s ability to build a system, could it be, that this has something to do with the approaching death of nature - now I mean pollution and so on?”
”G.H.”:ta hymyilytti tosi leveästi. Hän kääntyi vahingoniloisesti virnistäen Texasin miehen puoleen. Niiniluoto ja Saarinen vaikuttivat hiukan vaivaantuneilta. Jotakin alustaja vastasi. Olinpa arrogantti; asenne jonka puolesta Saarinen oli puhunut luennoillaan. Jälkeen päin ajatellen kysymykseni ei ollut vailla pohjaa. Postmodernia muutosta liioiteltiin. Historia ei ole loppunut. Tekniikan kehitys ei ole loppunut. Ei väestönkasvu, eivät sodat, ei luontokato. Elintasokuilut maailmassa sen kuin levenevät. Toisaalla maallistutaan, toisaalla uskonnot ovat tärkeämpiä kuin koskaan; niin että niitä käytetään myös väärin, terrorin oikeuttamiseen.

Williamstown

Filosofian opintoihin liittyi myös ainoa Amerikan-matkani 1990. E. Saarisella oli professorikaveri nimeltä Mark C. Taylor, joka toimi Williams College -nimisessä oppilaitoksessa Massachusettsissa. He kokosivat yhteistä aforismikirjaa. En tiedä kuinka Saarinen sai idean yhteisestä seminaarista - satelliittiyhteyden kautta - Taylorin ryhmän kanssa, joka istui Willams Collegessa, mutta heti kun hän kertoi jollakin Metsätalon luennollaan satelliittiseminaarista, ilmoittauduin, ja pääsinkin mukaan.

Meidän porukka kokoontui Posti- ja telelaitoksen tiloissa Vallilan teollisuusalueella. Mukana oli myös Saarisen ystävä kirjailija Rosa Liksom. Meillä oli reaaliaikainen yhteys professori Taylorin ryhmään Williamstownissa; tämä ennen kuin internetiä oli keksitty.

Yksi meidän porukastamme näytti videon, jonka oli tehnyt erään Platonin dialogin pohjalta. Käsiteltiin myös Saarisen ja Taylorin tekstejä ym.

Lopulta amerikkalaiset kutsuivat meidät käymään luokseen! Rahoitus järjestyi osittain heiltä, osittain Historiallis-kielitieteelliseltä osastolta. Rosa L. ei ikävä kyllä lähtenyt mukaan.

Prof. Taylorilla oli talo jossa meitä kestittiin. Ikkunasta näkyi upea vuoristomaisema. Saarisen pyynnöstä pidin olohuoneessa esitelmän Suomen taiteesta. Olin varautunut lainaamalla diakuvia Ateneumista.

College-opiskelijat olivat keskimäärin paria vuotta nuorempia kuin meidän ryhmämme opiskelijat. Heillä oli myös asuntola. Yksi kavereista pyysi minua ja videomiestä huoneeseensa. Hän halusi esitellä sähkökitaran soittoaan. Hänellä oli vahvistin, ja hän vaihtoi koko ajan soundia, kunnes sanoimme: tuo on hyvä – siinä vaiheessa kun äänessä oli tarpeeksi säröä.

Sitten istuttiin asuntolan yhteistiloissa. Jenkkinuoret ihmettelivät englannin taitoamme. Kitarapoika kysyi minulta miltä heidän ääntämyksesnsä meistä kuulosti. Vedin suuni ankan nokaksi ja vastasin:

”Wää wä wää wää!

Wää wä wää wää

Wää wä wää wää

Wää wä wää wää

You know, like Donald Duck speaking!”

Kundi räjähti nauramaan, nauroi kaksinkerroin tuolissaan ja meinasi tippua lattialle.

Paluumatkalla lentokoneessa yksi meidän pojista kertoi minulle jenkkien sanoneen: ”The Finns are grazy!” Hyvä! Olimme täyttäneet punk-kriteerin: Any publicity is good publicity.

Korppi

Tajusin jotakin kymmenen vuotta kestäneiden filosofian opintojeni ja lyhyen yliopisto-opettajan tuokioni myötä. Tajusin että tutkijan elämä merkitsisi työtä 24/7. Siihen eivät lihakseni riittäisi. Nopeasti jatko-opintoni lopahtivat. Aikaa rupesi kulumaan Vanhan kuppilassa yms.

Kerran istuin ns. Maria Melinin paikan ulkopöydässä Kalevankadulla samaan pöytään sattuneen runoilija Arto Mellerin kanssa. En koskaan oikein tiennyt muistiko hän minut vai ei. Ensimmäistä kertaa olin tavannut hänet joskus 70-luvulla. Hän oli koulukaverini Juntusen Juhon kavereita.
Melleri vaikutti minusta jotenkin toivottomalta tai näköalattomalta. Lausuin ulkomuistista E. Poen runon Korppi, omana lyhennelmänä:

Järkkymättä korppi musta
istuu päässä veistokuvan

hievahda ei paikaltaan
Unelmissaan vain se mailla

hornan liikkuu irvokkailla
Kun sen varjo aaveen lailla

illoin kasvaa lattiaan

tiedän että nousemaan

sieluni

ei pääse enää milloinkaan

ei milloinkaan.

”Toi oli sulta hyvin”, sanoi Melleri.

Terijoki

Taiteilijayhdistys Muu ry teki retken Terijoen hiekoille 90-luvun ensi vuosina. Asuimme suuressa hotellissa nimeltä Severnaja Riviera, Pohjoinen Riviera. Meidän porukalla oli koko 11. kerros.

Yksi naistaiteilija sai idean performanssista hiekkarannalla. Oli elokuu, ja illat jo pimeitä. Hän pyysi kaikkia porukan miehiä avustajiksi, Piti laittaa nuotio, jonka ympärillä kävelisimme hitaasti ringissä, valuttaen hiekkaa käsistämme. Samaan aikaan yksi nuori mies valeltaisiin maidolla ja naistaiteilijan joikaamisen seuraamana hän kahlaisi hitaasti öiselle merelle.

Olin huomannut hotellin takapihalla korkean aitauksen, jossa olivat roskalaatikot. Siellä oli myös kasa tyhjiä puisia omenalaatikoita. Kipusin kolmimetrisen aidan yli ja heittelin laatikot toiselle puolelle. Kannoin ne hiekkarannalle. Hyvä nuotio siitä tuli. Performanssi toteutui suunnitellusti.
Rannalla oli iso yleisöjoukko. Sana oli kiertänyt hotellissa. Esityksen päättyessä venäläiset kerääntyivät nuotion ympärille ja rupesivat laulamaan. Meille suomalaisille tuli fiilis että emme me noita lauluja osaa. Onhan yleensäkin suomalaisten yhteislaulu heikkoa, olin sen kerran Tallinnassakin havainnut. Palasimme siis hotelliin, osa suoraan baariin. Djevutska, dva konjak, pazalusta!

Päivällä minua ihmetytti rannalla valtava villisian raato. Paluumatkalla bussissa joku kertoi venäläisten päivitelleen: ”Me luulimme että venäläiset ovat kovia ryyppäämään...”

Laituri

Kesämökin saunalaituri oli lahoamassa. Sitä tuki järven puolella betonikenkä, jonka kirvesmies Nuutinen oli valanut 60-luvun lopulla. Rupesin korjaamaan laituria. Se oli kestänyt 30 vuotta. Siskon mies toimitti Petäjän rantaan lautoja, jotka soudin saareen muutamassa erässä.

Betonikengän olivat jäät vääntäneet vinoon; se oli ison kiven päälle tehty. Tajusin etten pysty sitä suoristamaan. Vanhaa laituria kannatteli kaksi männynrunkoa, joiden varaan laudat oli naulattu. Olisi tuntunut ikävältä ruveta uusia mäntyjä kaatamaan. Teinkin tukipuut kakkosnelosesta, ja väsäsin niihin tarvittavat pykäläliitokset oman pään mukaan, koska ne eivät olleet tarpeeksi pitkiä. Alemmaksi vajonneelle puolelle betonikenkää laitoin korotukseksi pari palikkaa esikyllästettyä puuta, jotka sidoin kengästä pistävällä betoniraudalla. Näin sain tukipuut ja laiturin vaakasuoraan.

Mökin nurkalta vedin jatkojohdolla virran sähkömoottorisahaan. Pätkin sillä laudat laiturin katteeksi. Kaiteen ja penkinkin tein.

Isä ja äiti elivät vielä. Isä halusi että kaidepuuksi laittaisin saman vanhassa laiturissa olleen. Hän oli sen itse veistänyt ja kyllästänyt. Viimeistellessäni työtä isä ja äiti olivat mökillä. Isä oli hyvin epäluuloinen, sen tajusin, ja hämmästyi kovasti kun laiturista tuli hyvä. Antoi minulle ison setelin, vaikka tietysti itseäni ajatellenhan laiturin korjasin. Tykkään hypätä laiturin päästä uimaan. Säännöstellyn Näsijärven vesi on kesäkuusta asti tarpeeksi korkealla, että voi hypätä.

Renkaan vaihto

Saimme mersufani Tarmo Leinosen kanssa ajatuksen hankkia yhteiskäyttöömme 80-luvun 123-korimallisen vanhan mersun. Itse pidin juuri tuota korimallia ratkaisevan hienona. Olin lapsuudessa tottunut että autoissa oli konepelti edessä ja tavaratila takana. Muunmalliset eivät oikein näytä autoilta. Löysimmekin sopivan netistä. Haimme sen Kurvin kulmasta. Se oli tummansininen 200D. Leinonen oli sitä mieltä että mersun pitää olla aina dieseli. Ristimme auton Hildaksi, koska entisen omistajan etunimi rekisteriotteessa oli Hilda.

Oli kevätaika ja autossa oli nastarenkaat. Onneksi takaluukussa oli kesärenkaat, jotka näyttivät kohtalaisilta. Kolmistaan Tarmo, Leena ja minä ajelimme Pirkkolan urheilupuiston parkkipaikalle. Tarmolla oli tunkki. Muuten pyörien vaihto sujui, mutta toisen takapyörän viidestä mutterista yksi ei suostunut liikahtamaankaan, vaikka meillä oli hyvä pitkävartinen vääntöavain.

Hm. Asetin vääntövarren vaakasuoraan ja katsoin että holkki oli kunnolla kiinni mutterissa. Otin käsillä tukea auton katosta ja laitoin oikean jalkani vääntövarren päälle. Sitten ponnistin vasemmalla jalalla niin paljon kuin kykenin ja hyppäsin suoraan ylös. Ilmassa vaihdoin painon oikealle jalalle, jolloin koko massani ja vielä pieni liikevaikutus alas tullessa saivat aikaan lupaavan kirahduksen! Mutteri oli auki.

Tätä suoritusta arvostan onnistumisteni joukossa yhtä korkealle kuin osumaani Peltolammin pallolitassa 40 vuotta varhemmin.

Tie kesäajeluun Etelä-Suomen maisemissa oli auki.

Jesaja

Ystäväni Leena asui 2010-luvulla Haagan torin vieressä. Hän huomasi Kirkko ja kaupunki -lehdestä ilmoituksen: ”Luentosarja Jeesus tieteen valossa.” Pitäjä oli pastori Sami Lahtinen Haagan seurakunnasta. Rupesimme Leenan kanssa kuuntelijoiksi, ja sepä todella kannatti. Aluksi luennot olivat Hakavuoren kirkon kahvihuoneessa, sitten Huopalahden kirkolla.

Lahtinen oli laajalti syventynyt kansainväliseen Jeesus-kirjallisuuteen. Kun tutut evankeliumien tapaukset näin tosiaankin tulivat historiatieteen valoon, ne muuttuivat entistä elävämmiksi, saivat monipuolista lisäkontekstia.

Tapani mukaan tein paljon kysymyksiä, mikä taisi välillä hiukan harmittaakin Lahtista. Kerran hän sanoi: ”Kannattaisiko meidän erikseen tavata?” Sovimme jutteluhetken kirkon sakastiin.

Siitä tuli merkittävä keskustelu minulle. Kävimme läpi lapsuuttani ja isäni kuulumista vapaaseen evankelis-luterilaiseen seurakuntaan, sekä eroamistani kirkosta kun täytin 18. ”Pitäisikö sinun liittyä takaisin kirkkoon”, kysyi Lahtinen. Olin aika lailla puulla päähän lyöty, mutta niin tein.

Yhtenä pitkäperjantaina olin sitten avustajana Huopalahden kirkon jumalanpalveluksessa. Albaa ei pitkäperjantaina käytetä, laita tumma puku, oli Lahtinen sanonut puhelimessa.

Hyvä. Sain lukea vanhan testamentin lukukappaleena Jesajan kirjan 53. luvun, tunnetun profetian Herran kärsivästä palvelijasta. Katsoin seurakuntaan ja kuuluvalla äänellä kaiutin kaksi ensimmäistä lausetta – nehän ovat retorisia kysymyksiä. ”Kuka uskoo meidän sanomamme? Kuka ymmärtää Herran käsivarren voiman?” Seurakunta oikein ryhdistäytyi penkeissään. Lukijana Jesajan tekstiin eläytyy väkisinkin, värittää ei tarvitse ollenkaan. ”Hän kasvoi kuin vesa kuivasta maasta...”

Palveluksen päätyttyä Lahtinen oli iloinen: ”Kylläpäs luit sen hyvin!”

Kaksoismuotokuva

Viimeisen saavutukseni tausta:

Taideharrastukseni oli lopahtanut pudottauduttuani Ateneumin opinnoista 1977. Sitten kun olin 80-luvun lopulla vielä filosofian laitoksella, mutta myös erään kielikoulun uskontojen historian ja siveysopin opettajana, sattui niin, että yhden filosofian opiskelukaverini silloinen tyttöystävä, sanotaan Eeva, huomasi Hesarista erään jutun, jossa minut mainittiin. Eeva oli juuri rupeamassa taiteilijaksi. Hesari kertoi jutussan video-ensi-illasta Itä-Pasilassa. Olin tehnyt koululaisten kanssa videon, josta tulikin hauska.

Eeva pyysi nyt minua mukaan hankkeilla olevaan taiteilijayhdistykseen, joka halusi ajaa videonväsääjien ym. klassisten ilmaisutapojen ulkopuolelle sijoittuvien, ja siis myös perinteisten taiteilijajärjestöjen ulkouolelle jäävien tekijöiden etuja. Tuo Muu ry järjesti yhteisnäyttelyitä eri puolilla Etelä-Suomea. Kuka tahansa jäsen sai osallistua, ilman mitään jyrytystä. Minäkin olin mukana Billnäsissä, Helsingissä, Jyväskylässä, Moskovassa, Hangossa. Tein keksaistuja installaatioita, ja jostakin syystä ”teokseni” usein kerroin mainittiin Hesarissa. Tästä oikeat vakavat taiteiljat olivat tietysti kateissaan.

Vuoden olin myös yhdistyksen pj:nä. Silloin olin mukana jyryttämässä Helsingin ja Uudenmaan aluenäyttelyä Kaapelitehtaalla. Nähtyäni kaiken tarjonnan päätin että rupean itsekin maalaamaan.

Hyvä päätös. Olen jatkanut vuosikymmeniä, parin kolmen duunin tahtia vuodessa. Abstraktit maalaukseni ovat olleet eräänlaista auto-psykoanalyysiä. Mutta ihan viime vuosina olen tehnyt muutaman esittävän kuvan myös, parhaista ystävistäni. Tässä Leena ja Pekka-kissa. Pari oikeata taidemaalaria peukutti tätä Facessa. Malleista toinen tykkäsi vaikka oli vähän kahdella mielellä, toinen ei väräyttänyt viiksikarvaansakaan.