LINKOLAN METSÄMARSSI
Postmoderni dokumentti
Erkki Haapaniemi
toinen, paranneltu laitos
ensimmäisen painoksen
julkaisija Nastamuumio, Helsinki 1999(http://www.nastamuumio.fi/loppu.html)
SISÄLLYS
LUKIJALLE s. 2
I VALMISTELUT s. 3
II MATKAAN s.
15
III REEPERBAHN JA MERIMIESKIRKKO s.
22
IV SUNNUNTAI SAKSASSA s. 27
V BONN JA BRYSSEL s.
36
VI LONTOO JA CALAIS s.
48
VII AMSTERDAM s.
57
VIII VIIMEISET ISKUT HAMPURISSA s.
64
IX PALUU s.
69
LOPPUSANAT s.
75
HENKILÖT s.
76
LUKIJALLE
Seuramatkalla paljastuvat asenteet ja ihmissuhteiden kieroilut, kaikki kepulikonstit joilla luovitaan päivästä päivään.
Vastakuvanaan tämä selostamani mielenosoitusmatka paljastaa
myös koko Suomen kansan asenteita, sen vieraantumisen oman maansa luonnosta:
näin pieni on ryhmä, joka asettuu metsänsuojelussa yleistä mielipidettä
vastaan. Kysyttäessä suomalaiset vaahtoavat rakkaudestaan luontoon, mutta
oikeus oman tontin ja omaisuuden hallintaan ja hyväksikäyttöön, rakentamiseen,
"kehittämiseen" ja myymiseen, ajaa valintatilanteessa aina
luonnonsuojelun ohi. Suomen metsäteollisuus on tuloslaskelmissaan muuttanut
koko maan yhdeksi riviksi, pelkäksi tuotantotekijäksi.
Olemme pieni, ahne, äskettäin itsenäistynyt ja
äkkirikastunut kansa.
Meillä näkyy länsimaisen järjen laatu pähkinänkuoressa,
puhtaimmillaan. Moderni aikakausi on luonut huikeat keinot toimeentuloon ja
luonnon hallintaan. Mutta elämisen keinot muuttuvat itsetarkoitukseksi.
Taloudesta tulee kaiken mitta, talous kalvaa mielekkään elämän juurta.
Työttömyys, näköalattomuus ja korruptio leviävät kuin syöpä.
Uskon että aatehistorian
seuraava vaihe on naiivin kehitysuskon purkaminen pala palalta. Äiti Maan
sietokyky ja resurssit ovat loppumassa. Raaka-aineita riittää, mutta jätteitä
ei enää pystytä piilottamaan minnekään. Pohjoisten huipputeknisten maiden on
laitettava kasvulle rajat. Kehitysmaat eivät sitä tee. Niiden puute ja hätä on
seurausta meidän rikkaudestamme. Ne voivat vain tuijottaa itsensä sokeiksi
lännen tekniseen ylivaltaan.
Tekniikan kritiikki on meidän tehtävämme.
I VALMISTELUT
Tampereen kokous - Puhelimet soimaan - Marketta Horn ja Merva Mikkola - Faxikampanja -Eduskuntatalossa
Lestadiolaisten suviseuroja ja jäähallien lattioille levitetyissä muovituoleissa lippujensa kanssa istuvien sotaveteraanien kivisen jäykkiä rituaaleja lukuunottamatta suomalaiset kokoukset ovat vaikeasti tajuttavissa. Keitä nämä ihmiset ovat? Mikä heitä yhdistää? Ihmettelin sitä taistolaisliikkeessä ja kommunistipuolueessa 70-luvulla; ihmettelin sitä taas.
Reima Pietilän ilmasta katsoen metson muotoiseen
monumenttiin, Tampereen kaupunginkirjaston uuteen päärakennukseen, oli
kokoontunut 47 luonnonsuojelijaa. Oli sunnuntai tammikuun 29. päivä 1995.
Kalastaja ja ekoherättäjä Pentti Linkola ja hänen
kumppaninsa tummatukkainen vihreäsilmäinen kaunotar Anneli Jussila olivat
soitelleet Linkolan kannattajille ja kirjoitelleet kirjeitä.
Olin mukana, koska olin sihteeri Vihreässä Elämänsuojelun
liitossa. Liitto oli perustettu pari vuotta aikaisemmin Säätytalolla Helsingin
Kruununhaassa. Aatetta oli julistettu salamavaloissa ja tv-lamppujen kuumassa.
Mutta itse yhdistysarki oli nimimiehille maistunut huonommin, ja piankin koko
homma oli kuivunut. Siinä vaiheessa Linkola perustajajäsenenä ilmeisesti rupesi
hankkimaan uusia jäseniä yhdistykseen. Minunkin puhelimeni soi eräänä päivänä:
"Täällä Pentti Linkola". Olin kirjoittanut Linkolalle kirjeen, joissa
kiitin hänen artikkeleistaan Suomen Kuvalehdessä. Olin myös kuvaillut
lapsuuteni Tampereen ekokatastrofeja 60-luvulla. Niistä ei silloin piitattu,
kun elettiin jatkuvan nousun aikoja. Elintasokilpailu Suomen kansassa oli
viatonta, eikä vielä osa valtioideologiaa niinkuin nykyään.
Vihreän Elämänsuojelun Liiton kokouksissa kävi enää 6-7
henkilöä, eläkkeellä olevia lääkäreitä ja kirjailijoita. Puheenjohtajana oli
eläinten oikeuksista Helsingin yliopiston filosofian laitoksella väitellyt
Leena Vilkka. Radikaalit puheet ilman häiritsevää toimintaa, oli hänen
linjansa.
Siksi olin hämmästynyt väkimäärästä Metson
kokoushuoneessa. Helsinkiläisyys on turmiollista, totesin. Pääkaupungissa
aatteet muuttuvat lööppien aiheiksi, tiedotusvälinestrategioiksi. Ihmiset
elävät mediassa. Heti kun helsinkiläinen huomaa, että jokin teema ei ole enää
huudossa ja kamerat kaikkoavat ympäriltä, hän vaihtaa mielenkiintonsa kohdetta.
Mutta Tampereen kokouksessa tuntui että jotakin oikein
aiottiin. Oltiin hartaasti asialla.
Ensimmäisenä puhui professori
Pentti Tuohimaa Tampereen yliopistosta. Hän esitteli uutta suuntaa
lääketieteessä. Evoluutiolääketiede kysyy, mikä jonkin oireen tai elimistön
reaktion tuoma etu luonnonvalinnassa ja lajin säilymisessä voisi olla.
Esimerkiksi kipu venähtäneessä lihaksessa suojaa lihasta ja antaa tilaisuuden
parantua. Yleisöltä alkoi tulla minä ja reumatismini -tyyppisiä puheenvuoroja.
Linkola istui toisessa penkkirivissä. Hän oli professorin
kanssa samaa mieltä liian hygienian tarpeettomuudesta.
- "Ihminen kyllä kestää. Kyllä saasteita vedessä on,
mutta minä juon aina kouralla siitä missä satun olemaan, vaikka
helsinkiläisestä katuojasta. Enkä ole koskaan sairastanut."
- "Ja jos kuumetta tulee, sitä ei saa hoitaa. Se on
elimistön puolustuskeino. Korkea lämpötila tappaa bakteereja.", vastasi
Tuohimaa.
Inkeri Kannisto lausui runonsa Säästäväisyyden ideologia.
Terttu Laurila kertoi suojelijoiden väsymisestä Vuotoksen altaan soutamiseen ja
huopaamiseen.
Linkolan alustusvuoro oli
viimeisenä. Hän jatkoi Vuotoksesta, siirtyi sitten julkilausumien ja toiminnan
suhteeseen. Julkilausumat ovat hyödyllisiä ainoastaan johdatuksena toimintaan.
Minne lähdetään tästä kokouksesta: valtioneuvoston linnaan, Lapin
kaivosvarauksille? Kuinka moni täällä olisi valmis lähtemään Keski-Eurooppaan,
osoittamaan mieltä vanhojen metsien hakkuita vastaan? On saatava aikaan
näyttäviä, täsmällisesti suunniteltuja mielenosoituksia, Linkola sanoi. Vihreät
ovat eduskunnassa ja valtakunnanpolitiikassa täysin keskittyneet
sosiaalikysymyksiin, etääntyneet ekologisesta ajattelusta. Eihän suomalainen
työtön ole nälässä, Linkola huomautti. Suomalainen lapsiperhe itse asiassa
tuhlaa, kertakäyttövaippoineen kaikkineen. Jokaiselta suomalaiselta pitää ottaa
pois, köyhimmältäkin.
- "Aivan", kuiskasi minulle demarituttavani. "Valtakunnan-Paavo
tätä pian toteuttaa, juuri köyhemmästä päästä. Vaipat pois
yksinhuoltajilta."
- "Valtakunnan-Paavo? Se iso Frankenstein?"
Demarit taisivat tietää jo seuraavan pääministerin.
Linkola oli vielä kesken
alustustaan, kun syntyi kiivas pohdinta. Mielenosoitusta ulkomailla ei oikein
hyväksytty, jos kannatettiinkin. Turkulainen Yrjö Mäkinen nousi seisomaan
loukkaantuneena. Emmekö ole itse vastuussa metsistämme? Mitä niistä
saksalaisille kertomaan? Minä puolustin ulkomaille menoa. Sanoin ettei maapallolla
elonkehä tunne rajoja. Suomalaisina olemme omamme hoitajia, mutta kotimaasta ei
kerry tarpeeksi vastavoimaa vanhojen metsien talouskäytölle. Sitä on haettava
mistä löytää, vaikka Keski-Euroopasta. - Jos Suomen metsiä säästetään, kaatuu
ehkä metsää Brasiliassa tai Siperiassa tai Kanadassa, huomautti eräs
ulkomaalaisittain puhunut mies. Aivan, mutta me olemme suomalaisia, ja meidän
metsistämme ei ole jäljellä luonnontilassa juuri mitään, vastattiin.
Kansa sanoo mitä tahansa
pusikkoa metsäksi, mutta tosiasiassa: mökkitie tuolla, metsäautotie täällä.
Voimalinja mäen laella, hakkuuaukko notkossa. Taimikoita ja leimikoita.
Ojitettuja soita, myllättyä kannokkoa. Joka paikkaan kuuluu renkaitten ulina
pikatieltä, moottorisaha viereiseltä palstalta ja moottorivene järveltä. Tämän
tietää, joka on suomalaisessa "metsässä" käynyt. Linkola
kirjoituksissaan saattoi muistella nuoruusvuosien vaelluksiaan heti sotien
jälkeen, autuaallista eksymistä tiettömiin erämaihin. Enää se ei ole
hänellekään mahdollista. Minun sukupolveni kokemuspiirissä erämaita ei ole
ollutkaan.
Maalla, merellä ja ilmassa
kansa ulvottaa moottoreitaan. Jäytävässä ulinassa kansa kuulee sielunsa äänen,
vuosisatojen raatamisen tuskan, kivun, jonka moottorit ovat ottaneet
kantaakseen. Romantiikan aikana kansanrunouden kerääjä otaksui, että kansan
ääni kuuluu runoissa ja lauluissa. Tavallaan. Ne ovat juhlahetken pilkahduksia,
vanamon kukinta. Mutta moottoreissa kansan sielu saa rehellisen äänen. Autoja,
perämoottoreita, poria ja moottorisahoja ulvottaessaan kansa kertoo itsestään.
Formula-ykkösten ulinaa palvoessaan kansansielu nousee tietoiseen
auto-ekspressioon.
Vesijeteissä se jo huutaa päälleen taivaan kostoa.
Kuunneltuaan keskustelua ja
pääteltyään kiinnostuksen määrää Linkola ilmoitti olevansa valmis matkaan
toukokuussa. Talvikalastus olisi silloin ohi. Luonnonsuojeluliiton Hannu
Hyvöselle on jo puhuttu, samoin metsäaktivisti Jakob Donnerille, sanoi Linkola.
Metson kirjastovirkailija tuli huomauttamaan kokoushuoneen
sulkemisesta. Väki alkoi nousta istuimiltaan. Anneli Jussila otti puheenvuoron.
Hän kutsui Keski-Euroopan matkasta kiinnostuneet jatkoille tiettyyn ravintolaan
Alarannan Koskikeskukseen.
Hajaannuttiin. Muutamat
puuhasivat lähtöä jatkopaikkaan. Minulle tarjottiin autokyytiä, mutta sanoin
että tosi luonnonsuojelija kävelee näin lyhyet matkat. Halusin raitista ilmaa,
ja sitä paitsi nauttia Tampereen kaduista, pitkästä aikaa.
Kuninkaankadulla yritin soittaa puhelinkopista Juho
Juntuselle, mutta Juholla oli puhelinvastaaja päällä.
Koskikeskus oli minulle uutta. Olin valokuvausopiskelijana
vuonna -76 dokumentoinut Verkatehtaan purkamista. Vuosikausien pattitilanteen
lauettua oli kosken itärannalle tehtaan tilalle noussut tyylitön massiivinen
hotellitorni ja kauppakeskus. Toisella rannalla sen sijaan muutama Takon
paperitehtaan alapuolelle tyhjäksi jäänyt tiilikolossi oli säilytetty. Niihin
oli sijoitettu käsityöläisiä, taiteilijoita ja ravintoloita.
Kaksi kävelysiltaa yhdisti nyt rantoja, samoilla kohdin
mistä kirjallisuudessa usein toisteltua "neulapatoa" pitkin
lahtaripartio hiipi konekiväärien huomaamatta punaisen Tampereen sydämeen
kevättalvella 1918. Jos kulkee kävelysiltojen yli, hämmästyy kuinka matala
Tammerkoski on. Pohja näkyy selvästi ruskean, lujasti virtaavan veden läpi.
Syvyyttä on ehkä vajaa metri.
Ravintolamme oli kotoinen, selvästi naisen hallitsema,
ruutupöytäliinoineen ja punaisine servietteineen. Tarjoilija ehdotti kalaa.
Onkohan tässä diili talon ja Annelin ja Pentin välillä; nämä ovat Linkolan
pyydystämiä kaloja, arvelin. Istuin samassa pöydässä professori Tuohimaan,
hänen vaimonsa ja Ekologisen puolueen Yrjö Mäkisen kanssa. Kohta tuli
parikymppinen poika, jolla oli pyöreät silmälasit, vaalea tukka poninhännällä
ja tyttöystävä käsipuolessa. Hän vaihtoi pari sanaa Linkolan kanssa ja istui
meidän pöytäämme. Tapasin näin Otso Ovaskaisen, insinöörin ja matematiikan
tutkijan, jota ilman mielenosoitusmatkasta ei olisi tullut mitään.
Ilta eteni vapaasti. Eniten piti ääntä keski-ikäinen
naishenkilö jolla oli vaalea tupeerattu tukka, ja joka halusi profiloitua
asettumalla Linkolaa vastaan. Joka asiassa hän samalla silmät ihailusta
loistaen epäili johtomiestämme "fasismista", naisten syrjimisestä,
väkivallan ihannoinnista jne. Tuntui hölmöltä umpirauhallisessa ravintolassa.
Linkola vastaili hymähdellen. Sananvaihdosta oli kuitenkin se hyöty, että
Linkolan todettiin olevan vain yksi matkan osallistuja, yksi porukasta. Tästä
tulee kansalaismielipiteen ilmaisu, tähdensi joku. Euroopan unionin
periaatteisiin kuuluvat demokratia ja kansalaisaktiivisuus; siis niitä
osoittamaan! Linkola ivasi demokratiaa ja sanoi vastustavansa koko unionia.
Mutta Suomen metsät ovat tärkeämmät, niiden puolesta vaikka perkeleen kanssa
monitoimikoneita kohti.
Kala-ateria sulatti epäilyhenkeä. Matkaan lähtijöitä ei
silti monta ilmaantunut. Nyt parinkymmenen joukostamme osa oli niin
tavallisentapaisia tamperelaisäijiä, että olisi luullut heidän vain räkäisevän
kaikille vouhotuksille. Ovat pilkkijäillään tavanneet Linkolan ja tulleet
kokoukseen ohjelmaa saadakseen, luulottelin. Ei heistä sitten ketään matkalla
näkynytkään.
Vaalea nainen innostui puhuessaan yhä lisää, kertoi
elämäntilanteensa, nimensä, lapsensa, työnsä. Hän oli espoolainen
kaupunginvaltuutettu, valtiotieteiden tohtori Marketta Horn. Häneltä oli kohtu
poistettu. Siitä siis sotaisa feminismi ja terveyteen liittyvät ideat, joita
hän yritti tarkistaa professori Tuohimaalta.
Kello lähestyi kymmentä, junat olivat lähdössä. Otson
tyttöystävä Mari aikoi opiskelupaikkaansa Turkuun, samoin Yrjö Mäkinen. Otso ja
Marketta katsoivat Helsingin junien aikatauluja. "Etkö lähde heidän
kanssaan?" kysyi Anneli Jussila minulta. Olimme tutustuneet Vihreän
Elämänsuojelun liiton kokouksissa, joten Anneli tiesi minun asuvan Helsingissä.
Sanoin aikovani jäädä pariksi päiväksi Tampereelle. Join tuoppini loppuun,
hyvästelin Annelin ja Pentin. Maksoin laskuni ja kolistelin portaat alas
vanhalle tehtaan pihalle.
Alarannassa oli puhelinkoppi.
Sain Juntusen Juhon tällä kertaa kiinni. Tapasimme hänen autotallillaan ja rupesimme
dokaamaan. Heräsin seuraavana aamuna Sorinahteen poliisiputkan lattialta. Ulos
päästyäni vietin loppupäivän Uimahallin majassa krapulaani parannellen.
Lueskelin Paavo Haavikon Keskiluokan tuhoa.
Illalla alkoi tuntua paremmalta. Tartuin puhelimeen ja
soitin Talaskankaan veteraanille Tuuli Luukkaalle Helsingin Elontielle. Selitin
Tuulille kokouksen kulun ja ehdotin että hänkin lähtisi mukaan mieltä
osoittamaan. Mutta Tuuli moitti Linkolan "ekofasismia" ja sanoi että
nolaisimme itsemme Keski-Euroopassa, jossa natsien keskitysleirit ovat vielä
lähimuistissa. Ei Linkolan ajattelu siellä nyt niin tunnettua ole, argumentoin.
Mutta Tuuli jatkoi inttämistään, samalla tapaa kuin Marketta Horn edellisenä
iltana. Aloin tajuta. Tuuli on kiinni taiteilijasuunnitelmissaan, mikään ei saa
häiritä niitä. Metsäaate on väistynyt hänen sydämestään, arvelin. Taisin olla
väärässä, sillä seuraavana syksynä Tuuli järjesti filosofi Olli Tammilehdon
kanssa taidehuutokaupan, jonka tuotolla maksettiin metsäaktivistien sakkoja. Oli
miten oli; pyysin Tuulia levittämään sanaa mielenosoitusmatkasta.
Puhelimet lauloivat eri
puolilla Suomea. Ilmoittautumisia tuli Linkolalle ja Jussilalle, Marketta
Hornille, Otso Ovaskaiselle - ja niitä peruttiin. Vähitellen alkoi silti
varmistua, että hankkeesta tulee tosi.
Helmi-, maalis- ja huhtikuun aikana käytiin sarja
kokouksia Helsingissä.
Säätytalolla oli laaja keskustelutilaisuus
luonnonsuojelusta. Sen päätyttyä metsäaktivistit siirtyivät toiseen saliin
toisen kristallikruunun alle suunnittelemaan Euroopan matkaa. Linkolan ja
Anneli Jussilan lisäksi läsnä oli metsäliikkeen nuoria kenttämiehiä, jotka
olivat joutuneet Kuusamossa tiukoille sikäläisiä yhteismetsän omistajia
vastaan. Nuorten toimintaorganisaatio oli Luontoliitto, radikaali ja ehdottoman
tervejärkinen, päinvastoin kuin useat vanhemman luonnonsuojeluväen klikit.
Niissä henkilökohtainen vallanhimo, ikiomat fixe idéet, keskustelutaitojen
liiallisuus, pikkuporvarillinen mukavuudenhalu, virkojen ja toimien kahleet ja
yleinen epäusko vesittivät toiminnan jäsenmaksujen keräilyn asteelle, minun
kokemukseni mukaan ainakin.
Luontoliittolaiset pohtivat tapahtumia Kuusamon
avohakkuilla. He myös kertoivat tuntemistaan keski-eurooppalaisista
luonnonsuojelujärjestöistä, nimenomaan niistä jotka toimivat pohjoisen
havumetsävyöhykkeen tuhoamista vastaan. Minulle alkoi kertyä järjestöjen ja toimihenkilöiden nimiä;
Ruotsista, Hampurista, Münchenistä, Amsterdamista, Lontoosta, Brysselistä. Kävi
myös selväksi, että tällä matkalla ei paranisi turvata liikaa Greenpeacen
apuun. Plakaateissaan ja julistuksissaan matkamme piti näyttää siltä mikä se
olikin, maansa metsäluonnon tuhoamisesta tyrmistyneiden suomalaisten
oma-aloitteiselta hätähuudolta. Greenpeace erikseen, kansalaisaktivismi
erikseen.
Luontoliiton kaverit tekivät
minuun vaikutuksen, koska pystyin vertailemaan heitä parinkymmenen vuoden
takaisiin taistolaisiin. Ei kymmenettä osaakaan silloisten toverieni
teoriapuurosta, ei turvautumista teatteritemppuihin kokouksissa, ei
joukkovoiman korostamista. Luontoliittolaiset tiesivät olevansa yksin, ilman
minkään työväenluokan tai edistyksen selkänojaa. Teoriakin
luonnonsuojeluliikkeelle oli alkuaamenissa, sen ymmärsivät kaikki. Etulinjan
aktivisteista moni ei matkallemme päässyt; heillä oli tekemistä metsissä.
Toukokuu on lintujen paluumuuton aikaa ja lintujen tarkkailu monen
metsäaktivistin mieliharrastus. Itse neonvihreänä näin siinä lähinnä koomiset
puolet. Ajellaan autolla televiestien perässä, vain siksi että jollakin kivellä
on nähty erivärinen sirri kuin naapuriluodolla. Okei, ehkä se on
perustutkimusta...
Kevyempi tilaisuus oli
Taidehallin pienessä studiossa. Tuuli Luukas ja taidehuutokauppaa
metsäaktivistien tueksi hommannut Insert Coin -ryhmä hoitivat siellä
ennakkoinfon kampanjastaan. Tuuli keräsi Olli Tammilehdon kanssa teoksia
nuorilta suomalaisilta taiteilijoilta. Koko kampanja perustui Tuulin maata
kattavaan tuttavapiiriin taiteilijakunnassa ja metsäaktivisteissa. Suomeksi ja
englanniksi oli painatettu keräyskortti. Sen kulut oli saatu kirjapainoilta ja
mainostoimistoilta. Nyt piti levittää tietoa keräyksestä.
Jännitystä tuntui Tuulin aloittaessa puheenvuoronsa.
Kaikkivaltias Helsingin Sanomat oli nimittäin paikalla, julkkis- ja
ilmiökriitikko Mattiesko Hytösen mustan nahkapuvun sisällä. Hytönen teki
tilaisuudesta tosiaan jutun, parodian, jonka pääasiaksi tuli läsnä ollut nuori
aktivistityttö jakkupukuineen ja pitkine vaaleine hiuksineen. Tuulilla taas oli
"liian pienet kengät". Minut mainittiin filosofina, joka mainosti
Linkolan mielenosoitusmatkaa. Aivan niin. Heti kun puheet oli pidetty, minulle
ilmoittautui ovelan peikon näköinen harmaapartainen ruskeasilmäinen lapinmies,
vihreässä maastopuvussa. Hän oli lääkäri ja pitkän linjan luonnonsuojelija
Teuvo Niemelä Ivalosta, sattumalta Helsingissä käymässä. Hänestä tuli matkamme
toinen nestor Linkolan lisäksi.
Viikko viikolta jatkettiin
lähtijöiden etsimistä.
Eero Taivalsaari ja Vihreä Sivistysliitto pohtivat
luontovalistuksen kysymyksiä vanhusten palvelukeskuksessa Kampissa. Miten
koululaisille piti opettaa ekologista tietoisuutta? Luontoihmisten olisi
järjestettävä heille retkiä, koska lapsille ei muuten kehity alkeellisintakaan
luonnontunnetta. Luonto häviää tietokonepeleille, asutaan maalla tai
kaupungissa. Eero Taivalsaaren sivistynyt epätoivo, Sari Kuvajan itsevaltaisen
pystykaulainen prinsessatyyli ja Marketta Hornin kohkaaminen hallitsivat
keskustelua.
Kiisteltyään ensin seksuaalirooleista
luonnonsuojeluliikkeessä parin mieshenkilön kanssa Marketta otti puheeksi myös
Eurooppa-turneemme. Tilaisuuden loputtua Marketta vei matkasta kiinnostuneet
saman korttelin unkarilaiseen ravintolaan.
Viereeni sattui reilusti viisikymppinen daami elämää
nähneine piirteineen, punaisessa takissa, suora valkoinen polkkatukka hiukan
rasvaisena roikkuen. Hän oli hauska seuranpitäjä, hänessä oli suuren maailman
tuntua. Marketta esitteli hänet: Merva Mikkola. Jaha, siis Merva Mikkola, jonka
mukaan saamista Marketta oli hosunut hirvittävän tärkeäksi jo Tampereella.
Merva osoittautui yhtä kovaksi
puhekoneeksi kuin ystävänsä. Muutamassa minuutissa hän selitti minulle
elämäntilanteensa. Hän oli vihreä espoolainen kaupunginvaltuutettu, kuten
Marketta. Hänen miehensä oli kuollut vuosi sitten, rokkari Artsi. Heillä oli
kuusi lasta, kaksi nuorinta vielä kotona, 14-vuotias Riikka ja 12-vuotias
Tuomas. Lähtisinkö katsomaan valkovuokkoja? Minulla on auto, sanoi Merva. Oli
jopa hiukan bensaa; Merva oli lainannut lapsilta rahaa kokousretkeä varten.
Voisimme käydä tietyssä niemessä Espoossa, jossa vuokkoja oli.
Puulla päähän lyötynä en osannut kieltäytyäkään. Asetin
ehdoksi että Mervan bensa riittäisi tuomaan minut myös takaisin Helsingin
puolelle Lauttasaareen, niin että pääsisin kuukausikortilla kotiin. Minulla ei
ollut maksaa viittätoista markkaa Espoon busseissa. Olin jo vipannut Marketalta
viisikymppiä ja juonut oluet sillä.
Mervan pieni punainen auto oli Malminkadulla parin sadan
metrin päässä. Pujottauduimme etupenkeille. Merva pani kasetilta soimaan
Mozartin pianokonserton. Hän kuulemma opetteli kotona pianolla Scarlattin
sonatiineja, "vähän sentimentaalisia mutta helppoja". Merva ohjasi
Länsiväylälle ja Espoon halki Espoonlahden länsipuolelle. Tosiaan, löytyi niemi
ja valkovuokkoja, ja sitä paitsi jännittävä ontto puu. Lahden toisella puolen
näkyi rannalla punainen tupa. Merva selitti kuka sen ja sen tontin omisti ja
mitä kunnallispoliittisia kähmintöjä siitä oli käyty.
Ajelimme Espoon rantoja ympäri. Istuimme kivillä,
katselimme rantakaislikkoja, kiipesimme Kasavuoren kallioille. Merva oli
lapsena sieltä katsellut Helsingin torneja. Merva kertoi Espoon asioista,
perheestään, veljistään, sisaristaan. Mervan isä oli aikoinaan ostanut
Soukanpohjan kartanon - sen nimi oli tietenkin alun perin ruotsiksi, Sökö
Nedergård. Sen maita oli sittemmin myyty, ja niille oli rakennettu kerrostaloalueita.
"Kun kiipeämme takaisin alas, ovat nuo pohjoisen puolen talot kartanon
entisillä mailla", Merva sanoi. Merva asui itse kartanossa kahden
nuorimman lapsensa kanssa, perikunnan vuokralaisena. Mervan kuuluisista
veljistä tunsinkin Kainu Mikkolan, joka kävi Vihreän Elämänsuojelun liiton
kokouksissa. Merva osoitti Kasavuoren harjalta Espoonlahden Björköfjärdenille:
yhdessä saaressa oli kuulemma Kainun isännöimä kesämökki. "Jos kerran
olette myyneet noin paljon maata, mihin rahat ovat menneet, kun et voi edes
bensaan löytää?" kysyin Mervalta. Merva kohautti olkapäitään.
"Koulutettiinhan meidät lapset, ja..."
Kesällä metsämarssin jälkeen
Merva järjesti kartanossaan muistelujuhlat. Talo oli iso kaksikerroksinen
puurakennus, jonka julkisivu oli Espoonlahden perukalle. Sitä suojasivat
parikymmenmetriset hopeapoppelit. "Myrskyllä ne kohisevat niin kovasti ja
hakkaavat seinää, että minua ahdistaa. Tekisi mieli kaataa ne, mutta eihän sitä
voi", Merva selitti. Pihan puolella oli ulkorakennuksia, osa vuokrattuina
hevostalleiksi. Itse Merva piti kanoja. Puutarhassa oli liekaan sidottuna
pitkävillainen pässi. Ulko-ovesta sisään tultaessa oikealla oli vaikuttava
tupa. Muuri oli käytössä ja pöydät ja keinutuolit talonpoikaistyyliä,
lattialaudat leveitä ja kuluneita. Toisessa päässä taloa oli sali valkoisine
huonekaluineen.
Merva oli laittanut ruokaa ja kaikki olivat tuoneet
mukanaan jotain. Marketta Hornilla oli oman puutarhan porkkanoita. Syötiin ison
pirtinpöydän ympärillä.
Kainu Mikkola esitteli taloa. Sitä oli vuosikymmenien
varrella korjailtu aina sieltä täältä, joten yksikään väkivaltainen
totaaliremontti ei ollut koskaan päässyt turmelemaan ajan ja historian tuntua.
Yläkerrassa oli lasten huoneita ja isännän sali, jonka ikkunasta näkyi
lahdelle. Vanhan taffelipianon päälle oli ripustettu muotokuvamaalaus Mervan
isästä. Toisella seinällä oli toinen taffelipiano, mutta se oli rikki. Mervalla
oli valkoinen fortepiano alakerran salissa. - Pelasimme ruuan jälkeen
jalkapalloa pihanurmikolla. Niityn ja metsikön takaa nousivat entisillä
kartanon mailla kirkkaan valkoiset kerrostalomassat.
Kerran kokoonnuimme Marketta
Hornin omakotitalossa Mankkaalla. Ajoin sinne Espoon vihreällä bussilla. Matka
on joutumassa espoolaisten haltuun, totesin. Espoo, tämä kaupungiksi nimitetty
ympäristökatastrofi! Mitä Espoossa on - paitsi sekavuutta ja sekavuutta?
Mutkittelevia teitä ja moottoriteitä, moottoritien ramppeja, kerrostaloja,
luonteettomia rivitaloja, teollisuushalleja, suunnattomia kerrostaloja,
ostoskeskuksia. Merenrantaa, kyllä, mutta se on aina jossakin muualla,
tavoittamattomissa. Pusikoita ja pusikoita. Espoossa samoin kuin Helsingissä
uusien teiden väliin jauhautuvia metsiköitä hoidetaan talousmetsien tapaan:
vähänkin isommat puut hakataan. Ulkoiluteitä muutaman metrin välein rinta
rinnan. Liittymäteitä, paikallisteitä. Mitä niityistä ja puista? Helsingissä
puistoista vastaa rakennusvirasto. Se perustelee mm. Lauttasaaren
harvennushakkuita kertomalla että vanhat puut ovat "vaarallisia"!
Insinööriajattelun ihmeellisyyttä! Autoliikenne tappaa kymmeniä ja satoja
vuodesta toiseen. Ilmansaasteet tappavat kuusimetsiä, mäntymetsiä, eläinlajeja,
astmaatikkoja. Ei se huolestuta tekniikan miestä. Lahot kuuset ovat vaarallisia
hänen maailmassaan.
Vanha puu on olio, eksistenssinsä puolesta riippumaton
ihmisestä ja hänen kyvyistään. Puun itsevaltias oleminen muistuttaa luonnon
toiseudesta ja ihmisen riippuvuudesta, suuresta abjekti-äidistä hyötyjärjen
tuolla puolen. Sitä ei teknorationaalinen sielu kestä.
Jäin bussista Mankkaantiellä. Katsoin ympärilleni. Matalia
omakotitaloja, pysäkkikatos, moottoritien hurinaa. Espoo. Suomen hahmoton Los
Angeles, postmoderni ei-mikään. Täältä siis lähtee luontoradikalismi Suomessa.
Eipä ihme.
Marketan talo
koristeleikattuine räystäineen oli kuin Hannun ja Kertun piparkakkumökki.
Kuistilla lojui nuorten vaatteita ja urheiluvälineitä. Jätin kenkäni naulakon
alle. "Kohta tulee kahvia", sanoi Marketta ja hävisi talon
sokkeloihin. Löysin olohuoneeseen. Samalla ovikello soi, menin avaamaan. Merva saapui
raahaten isoa kassia, saatuaan autonsa pysäköidyksi. Otso tuli Kati Bentin
kanssa. Kolmas kaupunginvaltuutettu Espoosta. Marketan teini-ikäiset ajoivat
meidät pois olohuoneesta ruvetessaan televisiota katsomaan. Siirryimme kylmälle
lasiverannalle. Marketta kattoi kahvin sinne. Raparperipiirakkaa ja
vaniljakastiketta.
Päätimme vuokrata matkaa varten oman bussin. Tarjolla oli
parikin vaihtoehtoa; päädyimme halvimpaan. Emme kai tarvitse videoita,
jääkaappia ja vessaa autossa. Otson kanssa laskeskelimme reittiä ja lautoista
ja auton polttoaineesta syntyviä kustannuksia. Kuljettaja tulisi sopuhinnalla.
Tosin hän ei ollut koskaan ajanut ulkomailla, eikä osannut kieliä. Mutta olihan
meillä kielitaitoisia. Marketta oli vieläpä asunut Saksassa, saksalaisen miehensä
kanssa. Pikaisesti laskettuna alkoi vaikuttaa, että noin tuhannella markalla
nenää kohti matka onnistuisi. Marketta oli huolissaan omien rahojensa
riittämisestä ja kehitti suunnitelman myydä pysähdyspaikoissa suomalaisia
käsitöitä. Hän oli puhunut ruuanlaittajaksi matkalle tuttavansa, Ilta-nimisen
naisen. Emme olisi baarien ja kahviloiden armoilla Euroopan moottoriteillä,
vaan autossa olisi koko ajan evästä.
Insinööriajattelusta
vapautunut insinöörimme Otso Ovaskainen puolestaan asui ja kasvatti lampaitaan
Nettaalla, hybridikaupungin kartoittamattomilla perukoilla. Sinne kulki bussi
Leppävaaran asemalta, tyhjyyttä suhisevien maiden halki. Myös Kati Bentin koti
oli lähistöllä. Katin ja Otson suhteesta en päässyt koko matkan aikana
selville. Se oli merkillisellä tavalla läheinen, vaikutti yhteiseen vitsiin
perustuvalta salaliitolta. Tunsin että Kati edusti Otsolle myös äitiä. En
nimittäin uteluistani huolimatta saanut selvää Otson kotitaustasta. Kaukaa
Pohjois-Suomesta hän oli muuttanut opiskelemaan Otaniemeen; asui isossa
hyväkuntoisessa talossa, kommuunissa, jonka omistajia ja periaatteita ei
kerrottu. Otso oli Linkolan säätiön asiainhoitaja. Säätiö keräsi varoja
ostaakseen Suomesta palan luonnontilaista metsää, minne sitä olisikin saattanut
jäädä, moottorisahojen ja telaketjujen vihalta.
Otson luona istuimme pariin kertaan ja arvioimme tulevaa
reittiä. Nämä tapaamiset tahtoivat valua ginin juomiseksi, jota Kati Bent oli
tuonut ulkomaanmatkoiltaan. Mervaa tai Markettaa ei näkynyt. Linkola oli
välillä Sääksmäeltä langan päässä. Hän piti koko ajan yhteyttä Otsoon, pysyen
siten kärryillä matkan valmistelussa.
Muutamaa viikkoa ennen
lähtöpäivää mielenosoitusten onnistuminen oli vielä täysin toivon varassa.
Minun tehtäväni oli lähettää faxeja mahdollisten kohdekaupunkien
luonnonsuojelujärjestöille ja ottaa yhteyttä niihin myös puhelimitse. Panin
viestejä kymmenittäin liikkeelle Luontoliiton toimistosta Perämiehenkadulta.
Ystävälliset asialliset aktivistinuoret vilkuilivat silmänurkistaan oudon sedän
puuhia.
Aloituskaupunki Hampuri vaikutti täysin toivottomalta.
Tapaisimme Elben tyttären perjantai-iltana 12. 5. - onnetonta aikaa ei voinut
ohjelman muiden kiintopisteiden takia millään muuttaa. Hampurin
luonnonsuojelujärjestöillä sattui suuri kokous edelliseksi päiväksi torstaiksi,
viidenkymmenen kilometrin päässä kaupungista. Sinne olisimme voineet kyllä
tulla. Mutta tapaamisesta viikonloppuna hampurilaiset eivät halunneet kuulla
sanaakaan. Greenpeacen paikallinen toimisto, jos vain sain yhteyshenkilömme Anne
Jansenin sieltä kiinni, pompotti meitä aarniometsäjärjestölle, tämä Maan
ystäville, nämä takaisin Greenpeaceen - "Anne Jansen heillä voisi olla
kiinnostunut" - jne.
Amsterdamissa vastattiin ystävällisesti ja neuvottiin
sopiva tori mielenosoitukselle. Ketään omasta väestä ei luvattu lähettää
tueksi. Olin kuvitellut, että olisimme saaneet paikallisia aktivisteja mukaan
huutamaan ja marssimaan, tai ainakin yleisöksi.
Bryssel oli yhtä sotkua. Bonn ei vastannut. Frankfurtissa
faxia ei ollut kytketty. Lontoota hoiti onnekseni Tessa Oksanen, nuori
punatukkainen kierrätysaktivisti, jolla oli poikaystävä sumujen metropolissa.
Sen opin näistä tankkaavista puheluista ja yhä
konstikkaammista faxeistani, joihin yhteen kymmenestä tuli muutama kiertelevä
sana hätäisenä vastauksena, että en halveksi ulkomaan-edustustoja,
lähettiläsverkostoja, korruptiolounaita, enkä tuttavankauppoja. Oli tosiaan
vaikea selittää noinkin yksinkertaista asiaa kuin mielenosoitusta Suomen
metsien hävitystä vastaan, kun ulkomaan osapuoli ei ollenkaan tietänyt kenen
kanssa oli tekemisissä. Onneksi Ruotsissa toimiva Taiga Rescue Network antoi
jossakin vaiheessa neuvon, että meidän oli käytettävä ryhmästämme aina
määritelmää NGO, non-governmental organization. Se oli kai uskottavuustakuu?
Luonnonsuojeluelämä Euroopassa alkoi valjeta hyvin laajaksi ja kirjavaksi.
Valmistelutyöt saivat uutta
painoa Hannu Hyvösen tullessa mukaan. Iisalmessa asuva Hyvönen suunnitteli
ennakkoseminaaria Vieremän vanhalle koululle, joka Talaskankaan taistelun
aikana oli ollut hakkuiden vastustajien tukikohta. Siellä olisi parin päivän
aikana tutustuttu ja hankittu rautaisannos metsätietoutta. Mutta ajatus
osoittautui liian suurisuuntaiseksi. Useimmat ilmoittautuneet asuivat
pääkaupunkiseudulla, ja monille pelkkä junalippu Savoon olisi ollut
taloudellinen uhraus. Päädyimme siksi järjestämään keskustelutilaisuuden
Eduskuntatalolle. Hyvönen ja minä otimme yhteyttä Veltto Virtasen
eduskuntaryhmään, joka suostuikin isännäksi tilaisuuteen eduskunnan
auditoriossa. Veltto oli valittu kansanedustajaksi Ekologisen puolueen
listalta, jonka perustajajäseniin ja puoluehallitukseen Linkola kuului. Hannu
Hyvönen soitteli minulle Iisalmesta, antoi pitkän listan nimiä, Linkolan
tuttavia, jotka minun piti saada kiinni puhelimella ja pyytää mukaan
taustatueksi ja todistajiksi. Oloni oli hiukan ontto vääntäessäni kuuluisien
kulttuurityyppien numeroita. Linkolan mainitseminen kävi kuitenkin joka kerta
selityksestä. Harva silti lupasi mitään. Hannu Taanila lähetti Linkolalle
"tuliset taisteluterveiset", mutta ei luvannut vahvistaa taistelua
omalla läsnäolollaan.
Ajoissa ennen Eduskuntatalon tapahtumaa Hyvönen tuli
Helsinkiin. Hän majoittui Luontoliiton huoneisiin Perämiehenkadulla ja kutsui
minut sinne talkoisiin. Kopioimme ja kirjoitimme puhtaaksi lehtileikkeitä,
joita Hyvönen oli metsäkiistoista kerännyt. Hyvönen oli tutunkauppaa hankkinut
aineistolle monistajan eräästä pikapainosta. Saimme materiaalikirjan
tiedotustilaisuuteen.
Eduskunnan auditorioon saapui
30-40 ihmistä. Järjestettiin kymmenen hengen paneeli, luonnonsuojelijoita ja
metsäteollisuuden miehiä. Edelliset olivat hyökkäävä puoli, mutta edun tasoitti
paperin ykköspuolustajan raakuus. Hän oli professori Matti Kärkkäinen, juuri
valittu jonkin metsäteollisuuden valtuuskunnan johtoon. Kärkkäinen löi vyön
alle jos voi. Hän jätti pohjaoletuksensa ääneen lausumatta, jotta ne
"itsestään selvinä" tehoaisivat automaattisesti. Hän puhui kuin
luonnonsuojelijat olisivat idiootteja, jotka eivät tajua metsäteollisuuden
merkitystä Suomen kansantaloudessa. Hänen tehtävänsä oli valistaa
ymmärtämättömiä. Autokoulunopettajan sitkeydellä hän yritti johtaa keskustelua
kansantalouden "koviin tosiseikkoihin". Suojeluväki taas puhui
ekologiasta, Linkola ja Hyvönen muiden mukana.
Kiistaksi nousi metsien todellinen
määrä Suomessa. Linkola vetosi omaan kokemukseensa. Vaelluksillaan joka
puolella maata vuosikymmenien aikana hän oli nähnyt metsien katoavan, haihtuvan
kuin lumen keväällä. Teollisuusmiehet eivät olleet ymmärtävinään. He
todistelivat puun määrää, joka oli kuulemma suurempi kuin koskaan aikaisemmin.
Puun määrä oli heille sama kuin metsän määrä, ja puun määrä luettiin
hakkuukelpoisen sellun raaka-aineen tilastoluvuista.
Kärkkäisen jankuttaessa metsäteollisuus-elintaso-kulutus
-kuviotaan pyysin puheenvuoron yleisön joukosta. Mihin tarvitsemme
pilipali-elintasoa, viihde-elektroniikan ja uusien automallien tulvaa metsien
ja vesien kustannuksella? Niiden tuholla tuonti maksetaan, sanoin
yleisömikrofoniin. Tietysti argumenttini oli peräisin Linkolan jostakin
jutusta. Sävyni taisi olla jyrkkä, koska Veltto Virtanen rupesi tässä
vaiheessa, hiivittyään vasta takariviin, vaahtoamaan sovinnollisuuden puolesta.
Piippuhyllyltä päristeli partaansa Paavo Nikula. Ääni täristen hän käski
mielenosoittajia pysymään Suomen rajojen sisäpuolella.
Ikäpolvikysymys. Sotasukupolvi
samaistuu Suomeen valtiona niin voimakkaasti, ettei kykene osallistumaan
mihinkään radikaaliin kritiikkiin. Varsinkin jos ei pelkällä asialla, vaan
tunteella hyökätään mitä tahansa suomalaista instituutiota vastaan, tämä
ikäpolvi joutuu paniikkiin. Ansioitunut luonnonsuojelija Nikula sai
primitiivireaktion. Viis omasta
aatteesta - Suomea uhattiin. Isänmaa vaarassa, varmistin irti!
Käskyvallan on säilyttävä! Käskyvalta suojelee kotimaan. Käskyvalta olen myös
minä! Egon täydentäminen suuren isänmaan uholla oli vielä Weimarin tasavallan
saksalaisillakin yleinen mentaliteetti. Siksi natsit valtaan noustuaan
pystyivät käskemään kansaa mihin vain.
Kirjailija Eeva Kilpi sentään
säilytti malttinsa. Hän käytti puheenvuoron, paheksuen Kärkkäisen kyynisyyttä.
Linkola puolestaan tuohtui World Wildlife Fundia edustaneen Harri Karjalaisen
kiertelyyn niin perusteellisesti, että ilmoitti siinä paikassa eroavansa
järjestöstä ja lakkauttavansa vuosittaisen sadan markan jäsenmaksunsa sille,
vaikka oli ollut perustamassa WWF:n osastoa Suomeen.
Hämmästyneenä kuuntelin keskustelua Antero Eerolan
seurassa. Kapakkatuttuni Antero, asiallinen diskohai, loikkasi jo ennen 25
ikävuottaan Vihreistä Vasemmistoliittoon, koska haistoi siellä enemmän
etenemisteitä. Hän oli nyt siviilipalveluksessa ympäristöministeriössä.
Ministeri Haavisto oli lähettänyt hänet kuuntelemaan tilaisuutta. Antero ei
välittänyt osallistua keskusteluun, mutta kysyi minulta Otso Ovaskaiseen
viitaten - Otso istui pari penkkiä edempänä - "Kuka tuo poika on?"
Päivää ennen matkaa Ilta-Sanomissa ilmestyi ministerin kommentti: Terve menoa
vain, kansalaismielipide on vapaa Euroopan unionissa.
Auditorion varausaika loppui. Veltto Virtanen isäntänä
käytti päätöspuheenvuoron. Laitoin lapun kiertämään matkaporukalle: siirrytään
Aurora-klubille, Aleksanterinkatu 12, Balderin talo.
Auroran salissa sattui olemaan
Tuuli Luukkaan ja Jan Kunnaksen kokoama valokuvanäyttely Talaskankaan
kampanjasta ja metsistä. Sisään tullessaan Linkola huomasi kuvat ja sanoi:
"No nyt alan ymmärtää..." En kerinnyt selittämään hänelle
Kulttuuriklubi Auroran postmodernia politiikkaa, että siihen sisältyivät
metsä-aatteen lisäksi kaikki muutkin hyvät ja kannatettavat aatteet,
riippumatta maanosasta ja vuosisadasta.
Taas päästiin auton vuokraamiseen ja muihin käytännön
kysymyksiin. Onneksi Linkola oli mukana, muuten tuskin olisi yhtään päätöstä
saatu aikaan. Juuri kukaan ei tuntenut toistaan. Oltiin suurkaupungin paikalle
heittämiä lehtiä ja korsia, tunsin, harhailijoita, tosin luonnonsuojelusta
kiinnostuneita, mutta joka tapauksessa... Tätä ajelehtivaa porukkaa näkee
hakemassa vähän tilaisuudessa kuin tilaisuudessa. Nytkin olisi voinut puheena
olla Maya-intiaanien aplikointitaito, muutamien paikalle sattuneiden
kommenteista päätellen. Mutta Linkola pystyi kokoamaan ajatukset edes hetkeksi.
Seuraavana aamuna
Luonto-liiton metsäryhmän tukikohdassa pidettiin banderollitalkoot. Otson
rahoilla valitsin kangaskaupasta luonnonvalkoista lakanakangasta, johon
iskulauseet maalattiin tummanvihreällä. Estetiikan ja aatteen piti sointua
yhteen: luonto ja vihreä räikeyttä vastaan. Keppejä olin hakenut Naisasialiike
Unionin ullakolta Bulevardilta. Naiset olivat luvanneet Marketalle apua
kansalaisaktivismissa. Ensin vain piti poistaa kepeistä sukupuolten
tasa-arvovaatimukset.
Meidän iskulauseistamme rankimmassa väitettiin että Suomi
on metsien Auschwitz. FINNLAND AUSCHWITZ DER WÄLDER. Maalasin sen
kissankokoisin kirjaimin; ajatuksen olin napannut Tuulin lopputyöstä Taideteollisen
korkeakoulun kuvaamataidon opetuksen laitokselle.
TV 2:n kameraryhmä kuvasi banderollien tekstausta. Se
suunnitteli lähtevänsä matkalle mukaan, kokoamaan aineistoa ohjelmaan, jonka
piti kertoa Linkolan elämäntyöstä. Hanke peruuntui lopulta, joku televisiopomo
oli kai kieltänyt määrärahat.
Pari viimeistä päivää ja yötä
ennen lähtöä olivat touhua vuorotta. Pitkin keskiviikkoiltaa 10. 5. roudasimme
kamoja Otson kanssa hänen tätinsä pikkuautolla. Keräsimme kaupungilta telttoja,
banderolleja, videokameroita, megafoneja.
Kello 12 yöllä sain aseman edessä tuntemattomalta
luovuttajalta shamaanirummun. Olin sitkeästi etsinyt sellaista
mielenosoituksemme tueksi. Vihdoin olin saanut tietooni rumpujen tekijän Tapani
Hietalahden. Hän soitti eräälle shamaanille, joka ei ollut maksanut rumpuaan.
Siispä Etelä-Amerikkaan lähdössä ollut itähelsinkiläis-shamaani luovutti
henkiveneensä meidän matkallemme. Hänen asiamiehensä antoi minulle ohjeet
rummun käytöstä. Maksoin omistani käsirahan, ja myöhemmin loput Hietalahdelle,
joten sain rummun omakseni. Otso istui autossa odottamassa ja söi asemalta
ostettua hampurilaista. Kiire teki vegaanista pikaruokailijan.
Asemalta kiihdytimme Ruoholahdenkadulle. Kati Bentin
työpaikka oli samassa talossa kuin Suomen ja Venäjän kansojen ystävyysseura.
Kati oli antanut Otsolle rappukäytävän avaimen. Rautatieasemalle ei voinut
kamoja jättää, vaikka juuri sieltä bussin piti lähteä kello 6 aamulla. Säilytys
ei ole läpi yön auki rautatieasemalla - eihän Helsinki nyt mikään suurkaupunki
ole!
Kasasimme varusteet ystävyysseuran porraskäytävään.
Otso käänsi auton omaa työpaikkaansa Otaniemeä kohti.
Teekkarien kotilinnan keskiöisen-pimeät käytävät kammottivat minua. Menimme
Otson työhuoneeseen. Otson hoputtaessa vauhtia naputtelin tietokoneella
muutaman saksan- ja englanninkielisen tekstin lennäkeiksi matkaa varten ja
viimeisiksi faxeiksi. Univelka pätki ajatustani ja tekstinkäsittelyohjelma oli
minulle tuntematon, joten Otson oli koko ajan neuvottava minua toisen ruudun
äärestä. Itse hän kirjoitti puhtaaksi matemaattista artikkelia, jonka oli
luvannut jättää työpöydälleen aamuksi. Välillä Otso lähti autolla Marketan
luokse hakemaan korjauksia saksankieliseen paperiin. Puhelimessa luettuna
korjailu olisi ollut liian hidasta.
Neljältä aamulla uudet tekstit olivat printattuina ja
Otson artikkeli valmis. Kaksi tuntia aikaa! Syöksyimme autolle ja lähdimme
kaahaamaan tyhjää Länsiväylää Lauttasaareen ja Töölön kautta Vallilaa kohti.
Piti hakea vielä minun tavarani ja Euroopan unionin ja Suomen liput tankoineen.
Iltapäivällä olin kantanut ne jalkapatikassa Oulunkylästä kaupungin
vuokraamolta pihavajaani. Suomen lippuun olin kiinnittänyt kaksi mustaa
surunauhaa, korostamaan eurooppalaisille mielenosoituksemme vakavaa luonnetta -
olin sota-ajan valokuvissa nähnyt suruasuun puettuja lippuja. Matkan jälkeen
Vihreän Elämänsuojelun liiton pikkuporvarit keksivät lippujen vuokrauksesta
riidan, vaikka sen oli Linkola itse antanut minulle tehtäväksi.
Otson autossa ei ollut kattotelinettä. Keinottelimme liput
takapenkille, mutta pari metriä ulos sivuikkunasta ne törröttivät, kun taas
ajoimme Ruoholahteen päin. Nyt oli minun vuoroni pitää Otsoa hereillä:
- "Hei, kierrä toi kulma kauempaa! Muista
tangot!"
Minuuttia vailla viisi olimme jälleen Ruoholahdessa. Kiipesimme
Kati Bentin työhuoneeseen. Kati itse oli Nettaalla nukkumassa - perheenäitiä ei
voinut yöhommiin velvoittaa. Tsekkasimme faxin. Se osoittautui helpoksi ja
toimi. Otso soitti jonnekin Katin työpöydän puhelimesta. Minä näppäilin
tuskallisen hitaasti ulkomaiden faxinumeroita ja odottelin vastausvinkumisia ja
tulosraporttien valumista metallikehikkoon koneen alla. Nähtyään että hallitsin
homman jotenkuten Otso ryntäsi ulos. Hänen piti palauttaa tädin auto
pysäköintipaikalle Töölöön ja mennä varmistamaan bussin lähtöä
Rautatientorilta.
Jäin näppäilemään aavemaisen tyhjään konttoriin. Varttia
vaille seitsemän revin viimeisen paperin koneesta, poistuin rappukäytävään ja
lukitsin oven. Tarkistin ala-aulassa että kaikki tavarat olivat tallessa.
Kymmentä vaille seitsemän bussi ajoi talon eteen. Ennen kuin kukaan ehti tulla
kadulle, olin jo kurkkaamassa autoon. Viisi kuusi nuorta nuokkui peräpenkeillä.
Vinkkasin heitä kantamaan kamoja rapusta. Ne tungettiin tavaraluukkuihin, jotka
olivat auton alla. Kuljettaja kiersi auton ja tarkisti että luukut olivat
lukossa. Otso esitteli hänet ja minut toisillemme: Jari Leinonen, Erkki
Haapaniemi. Kättelimme.
Noustiin autoon, Jari
starttasi. Aamu oli aurinkoinen ja kirkas. Oli toukokuun yhdestoista 1995;
suuntana Turku ja Tukholman lautta. Vihdoinkin matkalla ja
maantiellä!
maantiellä!
II MATKAAN
Osanottajat - Laivalla - Viime voimilla leirintäalueelle - Viesti
Kuusamo-aktivisteilta
Tällä joukolla ei saisi vielä kovin näyttävää mielenosoitusta aikaiseksi, välähti päässäni kun rojahdin etupenkkiin. Kaira-uskottavuutta puuttui. Vakiintunut luonnonsuojeluväki ei riskeeraa mainettaan tämän tapaisella retkellä.
Ekologisen puolueen aktivisti
Jussi Jokela oli saanut mukaansa Sami Tynkkysen Keravalta. Kaverukset olivat hippityyliin
pukeutuneita, heillä oli pitkät hiukset ja kirjavat vaatteet. Sami oli lähes
parimetrinen, Jussi päätä lyhyempi. Samassa seurassa oli Sonja Maurola, kiltin
tuntuinen keravalaistyttö, ehkä koululainen. Hiukan kapinallisempaa
tyttöenergiaa oli Tessa Oksasessa, punatukkaisessa valokuvauksen harrastajassa.
Hänellä oli pyöreät terässankaiset silmälasit ja ohut pitkä puuvillamekko.
Tessa oli Kuopion suunnalta, opiskeli Helsingissä ja toimi kierrätysneuvojana.
Kohta hän siirsi opintonsa Swansean kaupunkiin Walesiin. Kaksi vakavaa
opiskelijaa istui hiljaisina, Samu Tirronen ja Janne Karimäki. Karimäki oli
matemaatikko kuten Ovaskaisen Otsokin. Tirrosessa oli suorastaan herännäismäistä velvollisuudentuntoa, eikä se
väistynyt hänen kasvoiltaan missään tilanteessa. Etuoven viereen oli
majoittunut hupputakkeineen ja kumisaappaineen Lauri Aitolahti, itsevarma
huumorintajuinen luontonuoren perikuva lintuharrastuksineen; vaaleakiharainen,
punanaamainen, hiukan pyylevä. Jos tässä vaiheessa olisi laskettu matkalaisten
ikää, olisi keskiarvo saatu puoleen väliin kolmattakymmentä. Minä ja
kuljettajamme Jari olisimme nostaneet sen niinkin ylös, vaikka Jarikaan ei
ollut kuin kolmikymppinen, arviolta.
Suomenojalla Espoossa poikkesimme Länsiväylältä.
Bussipysäkillä odotti kirjava näky. Ensimmäisenä kiipesi autoon Marketta Horn,
räiskyen kuten lättytaikina. Hiljaista hetkeä ei tarvinnut enää pelätä - eikä
toivoa. Marketan kaverina oli Ilta Lindström, joka oli ottanut vastuulleen
eväitten hoitamisen koko kymmenpäiväisellä retkellä. Ilta näytti niin vahvasti
Gallén-Kallelan kansankuvausten eukkotyypiltä, että päättelin hänen olevan
Marketan kotiseudulta Keski-Suomesta. Markettaa itseään olisi ollut vaikea noin
vain sijoittaa Suomen kartalle, vaalean hiustötterön, suunnattoman vilkkauden,
ja äkkiä mutta liian myöhään itkuun vääntyvän suun kanssa. Länsisuomalaisia
ominaisuuksia ne eivät ainakaan olleet. Marketan ja Iltan jäljessä Merva
Mikkola paimensi parvensa sisään. Penkit alkoivat täyttyä istujista,
laatikoista ja muovikasseista.
Mervalla oli neljätoistavuotias Riikka-tyttönsä mukana,
sekä tämän samanikäinen kaveri Terhi. Tytöt menivät suoraan bussin perälle,
jonne muodostui koko matkan ajaksi nuoriso-osasto. Merva istahti viereeni
eteen. Vielä tuli Sari Hammar, tummat silmät puoliunessa ja ruskeat kiharat
kosteina aamusuihkusta, hänkin Nettaantien kommuunin väkeä. Robert Wianderin,
kärsivän satrelaisen intellektuellin aamufiilis oli toisenlainen,
parransänkineen, samettitakkeineen, tukka klimpeissä, silmät syvissä varjoissa.
Robert oli Mervan tuttavia Espoon kaupunginhallinnon palkkalistoilta.
Liityimme taas Länsiväylään, tosin vastavirtaan
työmatkalaisiin nähden. Jari painoi kaasun pohjaan. Satama odotti Turussa,
mutta laiva ei aikonut odottaa.
Kahtakymmentä vaille kymmenen
jarrutimme sataman parkkipaikalle. Emme tienneet oliko Toijalan juna jo ehtinyt
sataman asemalaiturille. Linkolan kumppaneineen piti tulla siinä. Huomasimme
television kuvausryhmän. "Nyt äkkiä banderollit esille!" huusin.
"Levitetään ne terminaalin sisäänkäynnin eteen!" Niin tehtiin.
Rintamamme oli vielä epävakaa, iskulauselakanat sikin sokin, mutta Suomen ja
Unionin liput liehuivat ja väki oli resuista ja hyvin vaihtoehtoista. Otin
rumpuni ja rupesin paukuttamaan äänitehosteeksi. Televisioryhmä kuvasi hetken,
mutta siirtyi sitten parkkipaikalle. Linkola oli saapunut, häneltä piti saada
haastattelu. Viiden minuutin päästä kuvausryhmä palasi hakemaan
täytemateriaalia. Hannu Hyvönen ja minä pääsimme sanomaan sanamme. Muistutin
Kuusamon tapahtumista, ja Hyvönen puhui ekologiaa yleisesti.
Ruotsinmatkaajaa vaelsi laumana terminaaliin selkä vääränä
matkalaukuista. Jarin oli päästävä ajamaan bussi autokannelle. Lähtöön oli
viisi minuuttia.
Junalla tulivat paitsi Anneli Jussila ja Linkola, myös
Teuvo Niemelä ja Hannu Hyvönen. Niemelä oli ajanut makuuvaunussa Rovaniemeltä
asti. Hänen oli varmaan täytynyt lähteä Ivalosta jo edellisenä iltana. Hyvönen
oli joutunut Iisalmesta vaihtamaan junaa pariinkin kertaan. Hänellä oli
mukanaan lukiolaishurmurin näköinen jääkiekkoilijapoikansa Hannes, tai ainakin
epäilin häntä jääkiekkoilijaksi, koska nimi tuntui Urheiluruudusta tutulta.
Tampereelta oli junaan noussut Amnesty-aktivisti Jouko Hämäläinen,
viisikymppinen mustapartainen silmälasipäinen T-paitoja käyttävä mies, jolla hämmästyksekseni
oli myös shamaanirumpu, tosin pienempi kuin minun, eikä soikea vaan pyöreä.
Rummun muodolla oli maaginen merkitys, kuten minulle oli kerrottu yöllä
Helsingin rautatieasemalla. Soikea rumpu synnytti, sai aikaan asioita. Pyöreä
rumpu pyöristi, teki ymmärrettäväksi.
Porilainen opettaja ja rauhanaktivisti Auli Hankikorpi
tuli miehensä autokyydissä. Otson tyttöystävän Mari Niemen tapasimme vasta
laivalla. Hän opiskeli Turussa, ja oli tullut ajoissa satamaan. Hän joi kahvia
laivan kuppilassa. Matkapuhelin oli latauksessa pöydän alla.
Laivamatka antoi ajan lepoon
ja keskinäiseen tutustumiseen. Varattiin
neuvotteluhuone. Ruvettiin kertaamaan suunnitelmia ja punomaan uusia.
Heti selvisi, ettei aloitekyvyn puute tai suomalainen vetäytyminen ja kursailu
ainakaan kaada projektia. Puheenvuoroa oli vaikea saada. Kaikki halusivat
kertoa mitä olivat tehneet matkan varalle, mitä suunnittelivat, mitä oli
järjestetty. Marketta selosti Keski-Euroopan kontakteja ja ilmapiiriä siellä.
Otso kertoi yöpymispaikoista ja lauttayhteyksistä Tanskan salmien ja Kanaalin
yli, Tessa Lontoon mahdollisuuksista. Vaikka tarmo tuntui porukassa pursuilevan
yli, arvojärjestys säilyi onnellisen selkeänä Linkolan mukana ollessa. Marketta
Horn kadehti taaskin Linkolaa, mutta kätki sen teinityttömäiseen ihailuun,
varmaan itseltäänkin. Marketta olisi halunnut olla suuna päänä joka ikisessä
asiassa, vaikka niitäkin oli tarpeeksi, joissa hän tosiaan oli korvaamaton.
Merva Mikkolan présence ei häiriintynyt mistään, hän pysyi huumorintajuisen
arvokkaana, oli hiukan höpsähtävä, mutta hallitusti. Nuoremmat taas olivat kuin
huviretkellä. Vanhemman sakin kohellus näytti enimmäkseen hymyilyttävän heitä.
Kun jotain konkreettista piti tehdä, heiltä ei kyllä sormi mennyt suuhun. Hannu
Hyvönen ja Teuvo Niemelä vaikuttivat mietteliäiltä. Niemelä ikään kuin otti
pientä etäisyyttä, Hannu Hyvönen taas puhdasverisenä idealistina kaavaili koko
ajan suurempia ja radikaalimpia, katse pysyvästi 35 astetta ylöspäin
horisontista.
Lautta piirteli kaaria Turun
saariston salmissa ja selillä koko iltapäivän. Ihailin menoa peräkannella
olutpurkki kädessä. Kuuntelin puolella korvalla riikinruotsalaista aksenttia
viereisistä telttatuoleista. Aitolahden Lauri tuli sanomaan, että Pentti ja
Anneli keräsivät porukkaa lounaalle. Se oli ylellinen ja runsas, ruotsinlaiva
ei taaskaan pettänyt. Kymmenen lajia kalaa oli esillä, kinkkua ja lihapullia,
lihapataa, salaatteja, keittoja, jälkiruokia, jäätelöä. Ruotsin rannikon
kohoamista taivaanrantaan tiirailtiin etukeulan näköalakannen tuoleilta.
Linkola arvuutteli kuinka kaukana lähimmän saaren ranta oli. Veikkaukset
vaihtelivat yllättävän paljon. Lasin takaa kymmenen metriä korkealta ei
pystynyt arvaamaan.
Laivan ryömiessä Tukholman väylää jengi kerääntyi
viidennen kannen paapuurikäytävälle katsomaan Yleisradion puoli seitsemän
uutislähetystä. Turun satamassa kuvatut pätkät olivat hyvin esillä. Linkola
puhui pitkään, toista minuuttia. Shamaanirumpuni oksanpätkästä tehtyine
kapuloineen oli insertin tunnuskuvana. Muutaman julistelakanan teksti vilahti
myös, sekä pari lausetta minulta ja Hyvöseltä. Merva kehui osuuttani, mutta
itseäni hävetti selitysteni hätäisyys.
Ruotsissa! Sekunnilleen
iltakahdeksalta jättikerrostalon köydet vedettiin kiinni Södermalmin
pollareihin. Pääsimme maihin ja bussiin ja Jari pujotteli onnellisesti ulos
Tukholmasta. Globenin ohikin satuimme ajamaan. Se kellui massiivisena
oranssinkarvaisessa iltaruskossa.
Eurooppa neloselle päästyä meillä oli reilut kaksisataa
kilometriä yöpaikkaan leirintäalueelle. Olin Stadissa hakenut Ruotsin valtion
matkailutoimistosta Ruotsin yömaja- ja camping-oppaan. Otson kanssa olimme
päätelleet, että sitä parempi mitä lähemmäksi Juutinraumaa pääsisimme yöksi,
vaikka Tukholman-lautan jälkeen täytyisi ajaa pitempäänkin, iltayötä myöten.
Meillä oli tietty leirintäalue tähtäimessä.
Södertäljen kohdalla oli vielä melkein valoisaa. Bussissa
laulettiin. Naiset virittivät On mulle Suomi suloisin ja Missä maat on
mainiommat, mutta saman tien huoltoaseman viisimetriset valokyltit ilmestyivät
peltoaukealle. Tarvittiinkin evästä. Laulu tukahtui huutoon ja ulosmenorampin
etsimiseen.
Huoltoasemalla vaihdeltiin seteleitä. Naiset jonottivat
vessaan, miehet kävivät kusella rekka-autojen takana. Jari poltteli
parkkipaikalla savukkeen ja tarjosi minullekin. Pimeä varisi kesänvaalealta
taivaalta.
Keskiyöllä E-4 kaventui kaksikaistaiseksi. Ajoimme
Norrköpingin ja Linköpingin kautta Jönköpingiin päin. Leirintäalueella meitä
odotettaisiin vaikka kahteen asti. Sen oli omistaja, vanha nainen, luvannut
puhelimessa, kun kouluruotsilla olin yrittänyt selittää tuloamme. Jari väänsi
rattia, ja vaikka liikenne oli muuten
harventunut, rekkoja virtasi jonona vastaan. Ilma oli vaihtunut harvahkoksi
lumisateeksi. Lähes koko bussi nukkui.
Merva ja minä istuimme kuljettajan takana karttaa
lukemassa ja ajo-ohjeita antamassa. Merva hieroi Jarin olkapäitä ja jutteli
taukoamatta. Silti Jari meinasi nukahtaa. Ne ruotsinlaivan lihapullakasat.
Bussi alkoi lumisateessa heijata menokaistan laidasta laitaan. Rekat jyrähtelivät
ohi kymmenen sentin päästä.
Yritin tihruta karttaa. Valoa ei voinut sytyttää, koska
Jari ei olisi nähnyt tielle. Lauri Aitolahti istui hereillä ja ojensi minulle
kynälampun vyöstään. Ajoimme jotakuinkin suuntaa itäkoillinen-länsilounas, ja
ennen Vätterniä tiemme yhtyisi pohjoisesta tulevaan, joka kulki järven
länsirantaa etelään. Risteyksestä näytti olevan oli enää pari kilometriä
leirintäalueelle. Mutta loivakaarteinen liittymä meinasikin lipsahtaa minulta
ohi huomaamatta. Tajusin missä oltiin vasta kun bussi huojahti liittyessään
uudelle tielle. Sitten piti löytää
päätieltä paikallistielle. Siellä helpotti, ei enää liikennettä, mustia puita
vain molemmin puolin bussin valokeilaa. Ja leirintäalueen kyltti! Nimi täsmäsi,
Getingaryd. - Huh.
Lyhyen soratien päässä vanha mies piti puomia auki. Jari
pysäköi huoltovajojen viereen nurmikentälle ja sammutti moottorin. Koko camping
näytti olevan tyhjillään; ei yhtäkään telttaa, ei yhtään autoa. - Bussin ovi
auki, tavaraluukkujen avaimet moottorikopan päältä, teltat ja reput nurmikolle.
Rupesin taluttamaan torkkuvaa Jaria yhtä mökkiä kohti. Ukko tuli mukana ja
avasi kolmen mökin ovet ja sytytti valot sisälle. Jari kiipesi kerrossängyn
yläpetille ja komensi valot pois. Istuuduin alapetille ja juuri ja juuri
jaksoin ottaa kengät ja housut jalasta. Sängyllä oli viltti, jota yritin vetää
niskaani. Samassa muutkin sijat mökissä tulivat täyteen. Joku sulki oven. Uni
putosi kuin kilometrin korkea musta kangas.
Aamulla ruohikko oli kylmässä
kasteessa. Leirintäalue oli pellolla, joka vietti satametrisen kallioseinämän
juurelta Vätternin rantaan. Rannassa oli suuria haapoja, vielä lehdettömiä.
Linkola näkyi kävelevän rannalta päin teltalleen. Otso ja Mari purkivat omaa
telttaansa, taittelivat sitä ja yrittivät saada mahtumaan pussiin. Kello oli
kuusi. Hiihdin paljain jaloin ruohikossa rantaa kohti, ja kuullessani Marketan
itseään kovaäänisesti kehuen tulevan järvestä, päätin kokeilla myös.
Ensimmäinen tutustumiseni Ruotsin suuriin järviin. Vätternin selkä oli harmaa.
Vasemmalla näkyi pitkä saari, jonka pohjoiskärjen kohdalla olimme. Ranta oli
kivinen ja vesi jäätävää.
Parin sammakkovedon jälkeen kompuroin ylös kuin vain
liukkaita mukulakiviä pääsin. Lauri ja Jari polttelivat röökiä rannassa ja
heittivät kompaa uimisestani.
Pukeuduin ja nousin rantatörmän huoltorakennusta kohti.
"Mitä urheilet?" Linkola kysyi.
Menimme puurolle, jota Ilta oli keittänyt huoltovajan
hellalla. Koko porukka tuli jaolle. Syötyään jokainen pesi lautasensa ja
lusikkansa hanan alla ja ojensi seuraavalle.
Leirintäalueen portilla oli isäntien omakotitalo. Otso ja
minä menimme neuvottelemaan maksusta. Muut istuivat bussissa valmiina lähtöön.
Tuli pientä sotkua. Naisihminen yritti kieroilla ja korottaa hintaa. Kuinka
moni oli nukkunut mökeissä? Ukko oli kahden tulen välissä ja vaivautunut.
Lopulta päästiin sopuun. Otso maksoi, mutta heti pihalla moitti minua periksi
antamisesta. Tulin vahingossa pitäneeksi Getingarydin vanhusten puolta, kun
olin itse paikan varannut.
Startattiin. Porttipuomi oli auki. Käännyimme oikealle
rantatietä. Otso rupesi keräämään yöpymisrahoja ihmisiltä.
Tulisi kiire Tanskan lautalle
ja Hampuria kohti. Kati Bent oli lentänyt sinne edeltä, ja oli jo järjestämässä
lauantain mielenosoitusta ja majoittumistamme suomalaisessa merimieskirkossa.
Otso piti Katiin yhteyttä Marin GSM:llä.
Vätternin rantamaa näytti iloiselta aamulla. Jurrasimme
polkkapossukaupunki Grännan pääkatua. Opaskirjan mukaan Grännassa harrastettiin
myös kuumailmapalloilua. Puutalot olivat koreita. Pahoiteltiin ettei ollut
aikaa pysähtyä.
Vuoden -80 Mersu-bussi kiisi
Smoolannin metsien halki. Autossa oli 41 paikkaa ja istujia 28, joten tilaa oli
hyvin. Voi asettua minne halusi. Nyt Hannu Hyvönen ja Sami Tynkkynen istuivat
bussin perällä pöytien ääressä. Kaksi pöytää ja peräpenkki muodostivat käytävän
molemmin puolin hauskan osaston, jossa kymmenkunta ihmistä matkusti kasvotusten
kuin vanhassa junanvaunussa. Pöydillä oli leipää ja juustoa esillä ja
pahvilaatikossa pöydän alla Iltan eväsvarasto.
Hyvönen suunnitteli tietoiskuja lehtien toimituksiin ja
eurovirkamiehille. Olimme Helsingistä hankkineet Suomen metsäteollisuuden
tiedotuslehtisiä. Kävimme niitä läpi. Poimimme kaunistelua, vähättelyä ja
suoranaisia valheita. Teollisuudella oli meneillään Finn Forest -niminen
kasvojenkohotuskampanja. Suojeluprosenttien tekopyhä lihottaminen sai Hyvösen
ivallisesti virnistämään ja nyökyttelemään. Kiiltävien nelivärilehtisten haettu
naiivius, väite tuhansien "puhtaitten" järvien ja neitseellisessä
tilassa humisevien metsien Suomesta oli surkuhupaisa. "Voitte kurkistaa
Suomen metsäteollisuuden maisemiin, joissa yhä voimakkaammin ovat mukana
kansainvälistymisen, laatuajattelun ja ympäristövastuun ulottuvuudet."
Seuraavan sivun kuvassa monitoimikone nosteli pyöriään kannokon keskellä.
- "Kolmasosa Metsähallituksen hoidossa olevista
maista on luonnonsuojelu- ja erämaa-alueita", Hyvönen siteerasi.
"Näiden määrä kasvaa koko ajan."
Nauroimme synkästi. Sami näppäsi riitasoinnun kitarastaan.
- "Määrä kasvaa, muutaman neliömetrin vuodessa",
Hyvönen totesi. "Vaikka Metsähallitus tappelee vastaan minkä voi."
Keskipaikkeilla autoa Jouko Hämäläinen kuorsasi pää
vinossa. Robert Wiander oli päässyt selville videokameran toiminnasta. Hän
kuvasi Joukon kuorsausta ja siirtyili sitten penkiltä toiselle, saaden
virnistyksiä vastaansa. Linkola luki jotakin kirjaa, Anneli Jussilalla oli
lehtiä.
Välillä koko porukalle tuli megafoniherätys. Joku meni
eteen ja tiedotti mielestään tärkeästä asiasta, mutta unohti laitteen
volyyminapin kymppiin painaessaan virran päälle. Tuli hirveä parahdus.
Kun olimme vähän saaneet luonnostelluksi
tiedotusmateriaalia, päätimme kirjoittaa sen valmiiksi Hampurin
Merimieskirkossa. Ehkä sieltä löytyisi tietokone. Palasin etupenkkiin Mervan
viereen karttaa seuraamaan.
Tie oli suora ja tyhjä,
ajoimme hyvää vauhtia. Merva puhua pälpätti, vaikka vastailin yksisanaisesti.
Muistin jutun jonka olin lukenut Valituista Paloista joskus 60-luvulla.
- "Merva! Tiedätkö miten amerikkalaisissa
hävittäjälentokoneissa on järjestetty varoitusäänet? Siis että jos
polttoainepumppu tukkeutuu, siipi irtoaa, tai jotain?"
- "En, mutta eikö..."
- "Siinä on semmoinen tutkimus, että mikä ääni eniten
hätkäyttää miestä, pelästyttää eniten. Hävittäjälentäjäthän ovat miehiä.
Saatiin selville että mies havahtuu parhaiten naisääneen. Naisen ääni aiheuttaa
kovimman stressipiikin miehelle. Pahempaa stressiä ei miehelle voi olla, kuin
kova naisääni jatkuvasti korvan juuressa."
Merva vaikeni puoleksi minuutiksi. Sitten sain kuulla, ja
vielä monta kertaa matkan aikana, kuinka raa'an jutun olin kertonut.
Joka tapauksessa pysyin paikallani, koska tahdoin lukea
karttaa ja katsoa tietä. Halusin olla selvillä missä mennään. Sitä paitsi
karttakirjat olivat minun. Mervakaan ei hievahtanut etupenkistä. Se oli
kuulemma ainoa paikka matkapahoinvoinnin välttämiseen.
Onneksi tulimme Tanskan
lautalle. Ryntäsin ulos kannelle katselemaan salmea. Saman paon toistin
kaikilla lauttaosuuksilla, joita kertyi lopulta kuusi, Suomen ja Ruotsin
välisen lisäksi.
Kööpenhamina ohitettiin moottoritietä. Roskilden
eteläpuolella pysähdyimme kahvilaan. Seisoskelimme ulkona korkeiden pöytien
ympärillä. Robert antoi videonauhan pyöriä. Sää oli kesäinen ja kaikki hyvällä
tuulella.
Pian Linkola hiukan nyreänä hoputti väkeä takaisin
bussiin. Puolitoista vuorokautta oli kulunut, mutta varsinainen toiminta vasta
edessä.
Fehmarnin salmen sillalta näkymät olivat rannattomat.
Alhaalla meressä erottui valkoisia pisteitä. Joutsenia. Voimaeläimeni!
Ennen matkaa olin iltakävelyllä
Herttoniemen Kivinokassa. Katselin rantakalliolta kuinka vitivalkoinen joutsen
laskeutui pitkässä liu'ussa veteen, muutaman metrin päähän minusta. Koskaan en
ollut aikaisemmin nähnyt niin selvästi siipien asentoa eläimen uidessa. Se piti
niitä hiukan koholla, ikään kuin uudestaan lähtöön valmiina. Runojen ja
myyttien valtias, siron kaunis kuin kermakakun marenkikoriste, mutta majesteettinen ja elävä, varoittava ja
uhkaava. Jos liikahdin, joutsen siirtyi heti puoli metriä kauemmaksi, vedenkään
värähtämättä. Kävelyltä palattuani rupesin pakkaamaan matkaa varten, ja
seuraavana yönä sain shamaanirummun. Nyt muistin että rummun ja voimaeläimen
hankkiminen kuuluvat yhteen shamanismissa. Joutsenten näkeminen merkitsi että
henget olivat kanssamme.
Tulimme mannermaalle ja Saksan
Autobahneille. Sinikantisessa karttakirjassani ei ollut painovuotta, mutta
tuntui että sen tiedot olivat 70-luvulta. Hampurin paanasta emme kuitenkaan
voineet erehtyä. Kello alkoi lähestyä iltakahdeksaa. Matkaa oli satakunta kilometriä.
"No nyt!" kuulin takaani, ihaillessani pelti- ja
kumivirtaa moottoritiellä. Otso ojensi minulle GSM-puhelinta. Tuuli soitti
Helsingistä!
Ilahduin, mutta oli paha puhua kun Merva könötti vieressä;
pysyin siis asialinjalla. Olemme tien päällä, Hampuria lähestymässä, sanoin.
Tuuli selitti että metsätaistelijapiireissä oli keskusteltu matkastamme ja
päätetty antaa sille täysi tuki. Saisimme siis käyttää mielenosoituksissa
ikimännystä sahattua kiekkoa, jossa luki punaisella Aarniometsää. Kiitos vain.
Olin sen lainannut Tuulilta hänen olohuoneestaan.
Nämä kiekot syntyvät siten, että suojelijat leimaavat
vanhoista metsistä kaadettuja suurimpia runkoja, kun ne ovat pinoissa
metsäteiden varsilla. Leimojen tarkoituksena on osoittaa puun ostajille, että
kaato on ollut ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta harkitsematon. Ei pidä
hyväksyä paperin materiaaliksi! Yhtiöiden metsurit sitten leikkaavat rungon
päästä moottorisahalla leiman pois, jolloin raiskiolle jää kiekkoja
teksteineen.
Banderollitalkoissa metsäaktivistien
toimistossa olin nähnyt pari kolme Kuusamon suojelijoista. Hiljaisia,
päättäväisiä nuorukaisia. Eräällä parimetrisellä takkutukkaisella
silmälasipäisellä kaverilla oli selvää karismaa, joka tuli täydellisestä
omistautumisesta asialle. Helsingin käynnillään hän näköjään nukkuikin
toimiston nurkassa. Hänellä oli kymmenkiloiselta näyttävä kenttäpuhelin, jonka
akut kestivät viikkojen oleskelua metsissä. Näiden miesten varassa oli toivo,
että vielä jäljelle jääneillä erämaan rippeillä, tuhansine kasvi- ja
eläinlajeineen, geenivarastoinakin korvaamattomilla, kaupunki-ihmisen
pakopaikkoina välttämättömillä, olisi säilymisen mahdollisuuksia.
Metsä-aktivistit olivat oikeita tulevaisuuden tekijöitä, päin vastoin kuin
metsäteollisuus, joka vain riistää, ja näkee metsissä pelkkää paperin
raaka-ainetta.
Hyvä siis.
Projektimme oli hyväksytty olennaisella tasolla.
Lopetimme puhelun Tuulin kanssa. Otin megafonin ja kerroin
uutisen bussille. Hurraahuutoja ja taputuksia. Tuntui hyvältä tietää, että
olimme edes nuorten mielestä mukana Suomen luonnon ainutlaatuisuuden puolesta.
Ohitimme Neustadtin kääntymättä vahingossa Lyypekkiin.
Seuraavaksi olisi kartan mukaan pitänyt Hampurin lähestyä. Mutta nyt tapahtui
jotakin omituista. Hampurin nimi katosi äkkiä kaikista kylteistä. Kesti
kilometrikaupalla ennen kuin tajusin että outo koodi HH ilmeisesti tarkoitti
Hansestadt Hamburg. Saksan hallintosysteemissä erilaiset kaupunkioikeudet ja
ties mitkä alueet olivat tärkeämpiä kuin suomalainen pystyi oivaltamaan,
tottunut Kustaa Vaasan, Venäjän keisareiden ja Iiro Viinasen
hallitsijakeskeiseen yhtenäisvaltioon.
Piru, moottoritiethän kulkevat kaupungin ulkopuolelta!
Voimme vahingossa ajaa tuon HH:n ohitse! Nyt tarkkana.
Erään rampin kohdalla käskin Jarin ajamaan varmuuden
vuoksi ylös. Mutta tulimmekin jonkin hämärän lähiön kauppakeskukseen. Mustat
perheet ja turkkilaiset tungeksivat lasiovista, muovikasseissa ruokaa
viikonloppua varten. Lapset ja vanhukset naureskelivat vanhaa Mersuamme, jonka
perässä oli kuvitettu saksankielinen lakana: "Älkää pyyhkikö persettänne
meidän metsiimme!" Rikoimme muutamaa liikennesääntöä ja peruutimme parin
yksityistalon pihalle, ennen kuin pääsimme takaisin moottoritielle. Otso
kiristeli minulle hampaitaan raivoissaan viivytyksestä ja tuli istumaan eteen
Mervan ja minun kanssani. Lähestymisliikenteen nykivässä kymessä bussimme
nyökähteli sisään kaupunkiin.
III REEPERBAHN JA MERIMIESKIRKKO
Kujanjuoksu Reeperbahnilla - Juhlat kellarissa - Kulkue kauppakadulla
Olimme ajautuneet leveälle Ost-West-Strasselle, eikä ensin näyttänyt lainkaan pahalta. Karttakirjani pienen kaupunkikartan mukaan Katin Otsolle puhelimessa neuvoman Pyhän Mikaelin kirkon piti olla aivan tämän valtaväylän vasemmalla puolella. Kirkon lähellä taas oli parkkipaikka, oli Kati sanonut. Jättäkää bussi sinne ja tulkaa jalan alas Merimieskirkolle! Merimieskirkko oli mäen alla Elben rannan ja ylhäällä kulkevan valtakadun keskivaiheilla.
Mutta nyt jouduimmekin ihmeeseen, koska kirkkoja kohoili
joka puolen Ost-West-Strassea, vasemmalla, oikealla, eri näköisiä, eri
kokoisia. Yhden kirkon ilmeisesti toisen maailmansodan pommituksissa
katkenneessa ja raunioituneessa tornissa roikkui valtava juliste: Hiroshima 50 vuotta. Mutta se oli oikealla
eli pohjoispuolen katua, ja saapuessamme idästä siis väärällä. Samalla tuli
vasemmalla upea barokkikatedraali. Tämä sen täytyi olla. Paha vain että ajoimme
keskikaistaa, emme voineet kääntyä emmekä pysähtyä.
Parin korttelin päässä Ost-West-Strasse teki loivan mutkan
oikealle, mutta me käännyimme loivasti vasempaan, jonne erkani pienempi katu.
Joku huusi: "Olemme Reeperbahnilla!" Otso hoputti: "Ensimmäinen
pikkukatu vasemmalle, ja sitten takaisin päin, muuta mahdollisuutta ei
ole." Kati odotti, ja Merimieskirkon ovet suljettaisiin milloin hyvänsä.
Olimme jo myöhässä, kello oli yli yhdeksän perjantai-iltana.
Käänsimme siis pois Reeperbahnilta. Mutta pikkukatu oli
virhe. Bussi ei mahtunut kahden pysäköidyn henkilöauton välistä. Räikeät
neonvalot loistivat porttikonkien yläpuolelta jalkakäytävälle. Kovannäköiset
naiset mustissa nahkaisissa minihameissa ja kuolemankalpeat narkkarit tulivat
koputtelemaan bussin ikkunoihin. Parittajat nojailivat seinustoihin irvistellen
ja päätään pyöritellen. Sekaannus ja huuto nousi bussissa. Naisväki istui
lamaantuneena; Anneli Jussila ravisti pitkää tukkaansa ja hymyili hämillään.
Jari veti käsijarrun päälle ja julisti ettei aja enää metriäkään. Pyysin Jaria
avaamaan oven ja hyppäsin kadulle. Samu Tirronen ja Linkola tulivat myös. Samu
keksi että toisen pikkuauton peiliä saattoi kääntää sivuun. Linkola suostutteli
Jarin ajamaan sentti sentiltä eteenpäin. Pääsimme pinteestä. Minä juoksin auton
edellä ja viittoilin ajoreittiä mutkittelevalla kadulla; pari narkkaria juoksi
vähän matkaa mukana. Linkolan kanssa asetuimme tiukoissa kohdissa bussin
vasemmalle ja oikealle puolelle ja huusimme ohjeita Jarille. Kerta toisensa
jälkeen käännyttiin vasemmalle, mutta ei päästy pikkukatujen labyrintista. Yksi
lihakauppa oli auki. Menin kysymään tietä: turkkilainen omistaja vahvisti hämmästynein
ilmein että Mikaelin kirkko tosiaan oli kivenheiton päässä, tuolla päin.
Tiskinsä takaa mies näytti kädellä suuntaa kaupan peräseinään.
Lopulta pysäköimme bussin rauhalliselle paikalle jonkin
muurin viereen, jonka takaa tummat puut jo täydessä lehdessä ulottivat oksansa
kadulle. Matkapuhelimesta oli virta lopussa eikä Katille voinut soittaa. Otso
lähti etsimään puhelinkoppia. Samu, minä ja toimittaja Pöntinen lähdimme
kävellen suunnistamaan Merimieskirkkoa kohti. - Petri Pöntinen oli tullut mukaan
Tukholmasta. Joku tiesi hänen kirjoittavan Demari-lehteen. Hän osasi olla niin
huomaamaton, että minäkin vasta nyt tajusin hänen läsnäolonsa. Ilokseni totesin
että hänellä pysyi pokeri, hän säilytti malttinsa vaikka muut hermostuivat.
Rauhassa luimme karttaa ja kääntyilimme hiljaisista kadunkulmista. Jyrkällä
mäennyppylällä oli puisto korkeine puineen. Tulimme kulmaan, josta näkyi
vilahdus vettä. Joki varmaan, siis Elbe! Vastaan tuli pari satunnaista
suomalaista, jotka kuulivat puheemme. He neuvoivat tietä, ja löysimme viimein
Merimieskirkolle. Sen piha oli puolitoista metriä pientä Dietmar Koel -katua
ylempänä, tiilillä laskettu, ja kaksikerroksinen rakennus suojasi sitä kolmelta
puolelta. Katua vasten oli matala muuri. Kati Bent oli jo vastassa ovella,
coolina, leveästi hymyillen; piti sormeaan suun edessä ja ovea raollaan.
Samassa myös Otso ilmaantui toiselta suunnalta.
Jäimme seisoskelemaan ulos leppeään iltaan. Joku löysi
taskustaan tupakkaa. Pian väkeämme alkoi tulla pakaasejaan raahaten. He olivat
löytäneet parkkipaikan; bussi oli yöksi turvassa.
Hampuri! Pidin siitä jo tässä vaiheessa. Olin odottanut
likaista saastunutta satamakaupunkia, turmeltunutta, kovia asenteita. Ainoa
mitä oikeastaan tiesin etukäteen, oli Irwinin piisi Sankt Pauli ja Reeperbahn.
Kuuluisa synnin pesä näytti kuitenkin rajoittuvan tiukasti omalle alueelleen,
kuten olimme huomanneet. Ilma oli raikkaampaa kuin Helsingissä. Kadut olivat
hiljaisia, kapakat kutsuvia himmeine valoineen. Ei portsareita niin kuin
Suomessa, ei sisäänheittäjiä niin kuin Lontoon Sohossa. Talot siistejä ja
kauniita, autot kalliita, kulkijat ystävällisiä. Ainoastaan Merimieskirkon
pelokkaasta ovien lukitsemisesta saattoi päätellä, että häiriöitäkin ehkä vaani
miljoonakaupungin yössä.
Lähdin hakemaan varusteitani bussilta. Merimieskirkon
takaa kuljettiin pensasaidan viertä satametrisen kaltevan nurmikkoaukion
laitaan. Ympäröivät korttelit olivat kolme- neljäkerroksisia asuintaloja,
joiden alakerrassa saattoi olla kauppa tai kahvila. Nurmikentän laitaa kulki
ylös betoninen portaikko, jonka keskellä oli sisäänkäynti maanalaiseen
pysäköintiluolaan. Portaikon yläpäässä oli Mikaelin kirkkoa kiertävän kadun
levennys. Siinä bussimme nyt seisoi yötä viettämässä, korkea kirkontorni
merkkinään ja suojanaan.
Jouduin vähän aikaa kaivelemaan, ennen kuin löysin kaikki
kamani auton penkeiltä, hattuhyllyiltä ja tavaraluukuista. Minulla oli pieni
lukittava matkalaukku, olalla kannettava kankainen urheilukassi ja mustassa muovisäkissä ylimääräisiä
vaatteita ja pumpulipeitto. Muovisäkkiin oli tullut tavaratilassa repeämä.
Noitarummun jätin kääreeseensä bussin penkille. Bussi olisi yöllä kunnolla
lukittu, rumpu ei ollut missään vaarassa.
Merva antoi ohjeita nuorilleen. Riikka ja Terhi olivat
kinunneet ja saaneet luvan jäädä yöksi bussiin nukkumaan. Muutamia muita jäi
myös. Jari oli näyttänyt kuinka bussin oven sai lukituksi riippulukolla. Sen
pystyi virittämään joko oven sisä- tai ulkopuolelle.
Lähdin raahaamaan tavaroitani Merimieskirkolle. Merva tuli
yhtä matkaa punaisessa ulkoilutakissaan, iloisesti puhellen. Emme päässeet
sisään pääovesta. Se oli nyt jo lukossa, mutta sivuoven väliin oli jätetty
pieni pahvilaatikko. Piti kiertää ala-aulan takahuoneiden ja vaatenaulakoiden
kautta. Sisällä oli hiljaista ja valot sammutettu, mutta löysimme portaat
kellarikerrokseen. Siellä oli miehille iso majoitushuone, jossa oli seitsemän
kerrossänkyä. Naiset asettuivat saunan takkahuoneeseen sohville ja lattialle.
Heitin kamani yhden kerrossängyn yläritsille ja valtasin
alemman petin tyhjällä muovisäkillä. Tilaa oli tarpeeksi. Lähdin yläkertaan.
Toisen kerroksen käytävään olivat Pentti ja Anneli majoittumassa
makuupusseineen. Nurkassa oli toimistohuone. Siellä Kati ja Otso neuvottelivat
saksalaisen miehen ja naisen kanssa, jotka minusta vaikuttivat lehtimiehiltä,
mutta samalla liittolaisilta. Tämä ei ollut haastattelutilanne, vaan ehkä jokin
mielenosoitukseen liittyvä suunnitelma. Huomasin ettei minua kaivattu. Palasin
alas.
Teuvo Niemelä oli tällä välin tullut kellariin. Hän löi
reppunsa pöytään ja kaivoi siitä jaloviinapullon ja ison makkaran metvurstia.
Sami Tynkkynen kävi hakemassa naisten puolelta leipää ja löysi takkahuoneesta
myös laseja. Samilla oli pullo punaviiniä. Hän asetti sen pöydälle ja osoitti
että kaato oli vapaa. Veistelin itselleni tukevia leipiä Niemelän
lapinleukulla.
Illastimme. Kohta ovelle koputettiin. Merva ja Marketta
liittyivät seuraan, samoin Auli Hankikorpi. Istuttiin sohvalla ja nojatuoleilla
pöydän ympärillä. Unisemmat olivat jo sängyssä. Ryypättiin jaloviinaa ja
punkkua. Suunnitelmia alkoi sinkoilla; Niemelä varsinkin piti vauhtia. Sami
meinasi näppäillä kitaraa, mutta nukkujat kielsivät sen. Jonkun hetken sitsi
jatkui. Sitten Jari rupesi punkastaan vaatimaan että kuljettajan sentään piti
saada unensa. Tämä todettiin kohtuulliseksi, vaikka Jarilla olikin vapaapäivä
edessä. Merva ja Marketta tuupittiin naisten puolelle. Valot sammutettiin, ja
katulampun oranssi hohto tihkui huoneeseen kahdesta matalasta ikkunasta katon
rajassa.
Aamiaista saimme yläkerran
kokoushuoneessa. Sen vieressä oli keittokomero, jossa Ilta oli kokannut puuroa
ja kahvia. Merimieskirkon kirjastokin oli samassa kerroksessa. Ihmetytti vain,
että mitään kirkkosalia ei näkynyt. Ehkä se oli sisääntulokerroksessa kahvilan
takana. Kahvilassa emme paljon istuneet, koska porukkaamme lievästi
vierastettiin Merimieskirkossa. Muut asiakkaat eli yövieraat, olivat he nyt
sitten tosiaan merimiehiä tai ehkä rekkamiehiä, eivät kai oikein tajunneet,
keitä mahdoimme olla. Kiihkeästi väittelevä ja säntäilevä joukkomme sopi
vaikeasti suomalaisten matkailun yleiskuvioihin.
Syödessämme Kati kertoi saksalaisten suositelleen
mielenosoituspaikaksi vilkasta ostoskatua parin kilometrin päässä, Mönkeberg
Strassea. Se oli Ost-West-Strassen suuntainen
kävelykatu, sen pohjoispuolella.
Luvat olivat kunnossa, ja sovittu aika kello 14. Päätimme että menisimme
kirkolta paikalle sievässä parijonossa kävellen. Bussia ei kannattanut ruveta
keskustassa vääntämään, metroon taas olisi ollut hankala viedä banderolleja ja
lipputankoja.
Mielenosoituskulkuetta suunniteltiin alakerran huoneessa
aamiaisen jälkeen. Jussi Jokela ja Hannu Hyvönen maalasivat lattialla uusia
iskulauselakanoita. Sari Hammar ja Auli Hankikorpi olivat moottoritien tauoilla
Tanskassa keränneet pusikoista koivunoksia. Niillä ja valkoisilla kankailla he
rakensivat itselleen esiintymisasut; heistä tuli valkorunkoisia koivuja.
Suomalaiset naiset koivuiksi pukeutuneina, lehtiseppeleet päässään! Teuvo
Niemelä oli ottanut mukaansa kaksi ranteenvahvuista koivunoksan pätkää, toisen
metrin mittaisen, toisen vähän lyhyemmän. Hän kyseli vasaraa ja naulaa,
lyödäkseen puut ristiksi, koska "täytyi korostaa että mielenosoituksemme
oli rauhanomainen". Kukaan ei ruvennut kiistelemään uskonnollisesta
symboliikasta ja sen sopivuudesta. Naulaa ei löydetty, mutta sen sijaan hyvää
hamppunarua. Minä sidoin pulikat sillä ristiksi. Sanoin Niemelälle että koska
hän oli risti-idean keksinyt, hänen piti myös ristiä kantaa. Siitä kehittyi
looginen järjestys kulkueeseen. Ensin risti, länsimaisen kulttuurin ykseyden
merkki, kärsimyksen symboli. Sitten Suomen lippu, sitten rummut huomiota
herättämässä, sitten ikimäntykiekot aarniometsien hävityksen merkkeinä, sitten
nuoret koivut vielä viheriöimässä, sitten banderollit vaatimuksineen;
viimeisenä Euroopan unionin lippu.
Mönkeberg Strasse oli tosiaan vilkas ja lupaavan näköinen.
Tulimme perille hyvissä ajoin; oli tunti aikaa marssin alkuun. Asetuimme
pankkikonttorin ja kultakaupan eteen ja levitimme banderollit rintamaksi.
Hyvinvoivat Saksan porvarit ja kevään lauantaikävelijät hymyilivät
myötämielisesti. Emme näyttäneet uhkaavilta. Ehkä saksalaisille mielenosoitus
merkitsi kivin ja polttopulloin käytävää tappelua skinheadien ja turkkilaisten
maahanmuuttajien välillä.
Jouko Hämäläinen ja Marketta jakoivat ohikulkijoille
saksankielistä monistetta, jota oli aamulla kopioitu paikallisessa
pikapainossa. Muutama ottikin paperin, lähinnä nuoret aikuiset. Marketta ja
Jouko yrittivät puhuttaa heitä, Marketta saksallaan, Jouko englanniksi. Välillä
Jouko messusi megafoniin. Linkola joutui keskusteluun parin vanhan herran
kanssa. Yksi heistä tuli kysymään minulta jotakin. Seisoin pitelemässä
banderollia jossa luki Bitte Papier sparen! Änkytin selitykseni.
Harmaahiuksinen liikemies nyökkäili. Paperin käytön ja metsien ekologisen arvon
ristiriita eli koko ongelmakenttä tuntui olevan hänelle itsestäänselvyys. Tuli
havainnolliseksi, mikä kyllä oli muutenkin tiedetty, nimittäin Saksa
luonnonsuojelun kärkimaaksi Euroopassa. Tuolta ikä- ja sosiaaliryhmältä ei
koti-Suomessa olisi voinut odottaa alkeellisintakaan keskustelunhalua.
Liituraitamies toivotti onnea hiukan vinosti hymyillen ja
jatkoi shoppailuiltapäivää Mönkeberg Strassella. Muitakin ohikulkijoita
pysähtyi sanomaan kantansa. Yleensä se oli ihmettelyä: Miksi tulitte tänne,
menisitte Berliiniin tai Bonniin! Hampurilaiset tuntuivat pitävän kaupunkiaan
poliittisena syrjäkylänä. Mutta meillä oli kyllä oma ajatuksemme. Saksalaisten
sanomalehtien ja kustantajien pääkonttorit olivat monet juuri Hampurissa. Koko
matkamme oli suunnattu Suomen paperiteollisuuden myyntitilastojen mukaan,
tärkeimpien ostajien kotioville.
Kello lähestyi kahta. Vaihtelimme banderollien
kantovuoroja. Minua ihmetytti ja suututti paikallisten vihreiden puuttuminen;
ei näkynyt anorakkiväkeä. Ja kuinka olinkaan tännekin päin faxia rääkännyt!
Yksi nelikymppinen pariskunta sentään tuli muutamaksi minuutiksi juttelemaan.
Vaikuttivat ainakin meikäläisittäin katsoen vihreiden kantaväeltä; tutkijoita
ehkä, tai kirjastoihmisiä. Toimittajat ja valokuvaajat loistivat
poissaolollaan.
Minuuttia vaille kaksi kohdallemme pysähtyi poliisin
partioauto. Ulos nousi kaksi valkolakkista vihreävormuista konstaapelia.
Marketta meni puhumaan heidän kanssaan. Saksalaispoliisit selittivät hänelle
kohteliaasti meitä varten kaavailemansa reitin. Tajusin hetken tulleen ja
rupesin huutamaan vanhan opettajan rutiinilla:
- "Kulkue järjestäytyy poliisiauton perään! Risti
kärkeen! Suomen lippu seuraavaksi! Rummut, mäntykiekot, koivut! Banderollit!
Euroopan lippu viimeiseksi!"
Kahdessa sekunnissa kulkue oli kunnossa. Poliisiauto lähti
etenemään ykkösvaihteella. Tessa juoksi sen vieressä hameenhelmat liehuen,
kääntyi vähän väliä taakse ja näppäsi valokuvan. Teuvo Niemelä piteli
koivuristiä korkealla, harmaine partoineen, lierihatussaan ja vihreissä
erävaatteissa. Linkola seurasi Suomen lipun kanssa. Sitten tulimme Jussi Jokela
ja minä rumpuja paukuttaen. Riikka ja Terhi kantoivat ojennetuissa käsissään
mäntykiekkoja juhlallisesti, kuin kahta vainajaa. Valkoiset koivut seurasivat
itkijänaisina.
Rummutus oli hyvä juttu. Se pakotti yleisön huomion
itseensä. Löin bassorummullani surumusiikkia, yksitoikkoista hidasta rytmiä PUM
- PUM - PUM - PUM. Jussi improvisoi vapaammin, joten tuloksena oli ontuvien
epätahtien pussijuoksu, ihan kuin meksikolainen hautajaiskulkue olisi ollut
liikkeellä.
Kävelykatu loppui rautatieasemalle. Poliisit näyttivät
suuntaa vasemmalle ja kaarsivat itse jalkakäytävän reunaan. Samalla takaa alkoi
kuulua hälinää. Käännyin ja näin kuinka Finnland Auschwitz der Wälder -tekstin
kantajat käärivät kangasta kokoon keppien ympärille. Kati Bent oli uhannut
lähteä kulkueesta ellei lausetta poistettaisi. Se oli aiheuttanut pahoja
silmäyksiä katuyleisöltä. Suomen lippu ja Linkola pysähtyivät myös. Selitin
äkkiä tilanteen. "En minä nyt yhdestä tekstistä rupea riitelemään",
Linkola sanoi. Lähdimme taas liikkeelle.
Rautatieaseman sivuitse käveltiin leveää läpiajokatua.
Yleisöä ei enää ollut, autoja vain suhahteli kulkueen ohi. Sitten käännyttiin
vasemmalle, Binnenalster-vesialtaan rantaan. Aussenalsterilla kauempana näkyi
valkoisia purjeita.
Ihmettelin Linkolan käsivoimia lipun kantamisessa. Olin
aikoinani kantanut Tesoman Demokraattisten Nuorten lippua Pohjois-Hämeen
maakuntajuhlissa, ja tiesin kuinka raskaasti tuuli saattoi repiä. Kai
Linkolalla olivat käsivoimat pysyneet verkkoja vetäessä.
Rupesi tulemaan tihkusadetta. Rumpuni menetti äänensä;
kalvo löystyi, lyönti hupeni tussahduksiin.
Palasimme Raatihuoneen torin kautta Mönkeberg
Strasselle. Parin nunnan johtama lauma
pieniä ekaluokkalaisia huomasi meidät ja karkasi peräämme. He lauloivat ja
hyppivät kulkueen jäljessä, kunnes pysähdyimme pankin ja kultakaupan eteen.
Keräsimme banderollit kokoon.
Ensimmäinen mielenosoitus oli pidetty.
IV SUNNUNTAI SAKSASSA
Arvoista ja ikäkausista - Olutta satamassa - Strategiapalaveri - Hermannsdenkmal
- Camping saksalaisittain
Lauantai-iltapäiväksi ei mitään yhteistä ohjelmaa keksitty. Merva Mikkola lähti taksilla lentokentälle Tuomas-poikaansa vastaan, joka oli kahdentoista ja tuli yksin lentokoneella Hampuriin. Hän oli ollut kesäleirillä Suomessa, eikä siksi päässyt retkellemme alusta asti mukaan.
Anneli Jussila otti yhteyttä tuttavaansa, Hampurissa
toimivaan suomalaiseen liikemieheen. Tämä toi telefaxin Merimieskirkkoon. Jatkoimme
sen avulla seuraavien mielenosoituspaikkojen pohjustamista. Annoin Otsolle
lehtiön tiedoista, joita olin saanut Suomessa: luonnonsuojelujärjestöjen
nimistä, henkilöistä niissä, puhelin- ja faxinumeroista. Olin lisännyt
kommentteja puhelimeen tai faxiin todella vastanneista ja heidän
suhtautumisestaan. Asiaamme paremmin tuntevana Otso halusi hoitaa kontaktit nyt
itse, kun oli jo Hampuriin päästy.
Okei. Kommunikoikoon MTV-sukupolvi ja netinkäyttäjät
keskenään. Olin taiteilijayhdistys Muu ry:n kolmikymppisten parissa tajunnut
ikäkuilun heidän ja itseni välillä.
Heidän psykologiansa oli minulle käsittämätön. Jos pyysi mitätöntäkin
palvelusta tai yhteistyötä, se oli niin suuri juttu, että se täytyi pohjustaa
äärimmäisen tarkasti. En pystynyt ymmärtämään tuota peliä; varmaan Otso
pärjäisi paremmin.
X-sukupolvi katsoo kymmentä vuotta vanhempiaan kuin
jotakin juonta epäillen, mutta ennen kaikkea halveksuen. Heidän
peruskäsitteitään on "luuseri". Sellaisiksi lasketaan erityisesti
meidät 50-luvulla suurten ikäluokkien jälkeen syntyneet. Meillä ei monellakaan
ole virkoja, arvovaltaa, asemia, eikä rahaa.
Jos suuret ikäluokat olivat kovaäänisiä idealisteja ja
sittemmin virkapyrkyreitä, meistä on tullut niitä näitä pohdiskelevia
kaljanjuojia, kieltämättä. Meille tyrkytettiin kaikenlaisia arvoja, ensin sodan
käyneiden vanhempiemme, sitten suurten ikäluokkien radikalismin taholta. Meille
jäi tehtäväksi torjua ja suhteellistaa. Punnitakin, jos filosofinen mielenlaatu
riitti. Tässä avuksemme tuli - ja oikeastaan koko homman hoitikin - media,
paikallisradioiden, tv-kanavien ja palstatilojen räjähdys 80- ja 90-luvulla. Se
murensi uutisten painavuuden ja uskottavuuden.
X-sukupolvi, sikäli kuin käsitteellä on mitään mieltä, on
massa media-kuluttajia, perustellun arvojärjestyksen luomiseen lähes
kykenemättömiä. He ovat syntyneet soraksi muuttuneiden, viikoittain
vaihdettavien, loputtomasti uusittavien muotien keskellä. Enemmistö heistä ei
tajua tunnetta jonkin asian pysyvästä arvosta, arvosta median ja sosiaalisen
pelin ulkopuolella. He keräävät ja vaihtavat arvoja ja ideoita kuin
jääkiekkoilijoiden purkkakuvia. Ensisijaista ja tosiolevaa heille on
menestyminen sosiaalisissa peleissä, ja niitä he tajuavat ylivertaisen
tarkasti. Heidän elämänsä on kilpailua viisinkertaisen liikatarjonnan
markkinoilla. Sinne heidän on myytävä itsensä ja työpanoksensa. Onnistuminen
saattaa olla kiinni äänensävystä ja juomapullon valinnasta kahvilassa, silloin
kun ollaan tekemisissä oikeiden ihmisten kanssa. Siksi pieninkin virhe, epäsopu
tai käsitteiden yhteismitattomuus saa
X-sukupolven mielessä liioitellut mittasuhteet ja aiheuttaa kestämätöntä
häpeää. He ovat koko ajan varpaisillaan. Mutta minkä he suostuvat toimittamaan,
sen he toimittavat äärimmäisen perusteellisesti. No, Otso oli parhaita heistä.
Luotin häneen täydellisesti.
Loikoilin Merimieskirkon
kellarihuoneessa pohtien mitä tekisin illalla. Totesin että oli paras
yksinkertaisesti lähteä kaljalle. Lauri Aitolahti lupasi lähteä mukaan. Hän
kävi etsimässä Hammarin Sarin. Ala-aulassa Merva liittyi seuraan. Tuomas oli
onnellisesti löytynyt lentokentältä ja oli nyt Terhin ja Riikan kanssa
pelaamassa Nintendoa.
Ehdotin jengille Sankt Paulin laituripaviljonkia. Rakennus
oli minulle postikorteista ja koulun saksankirjoista tuttu. Lähdimme Dietmar
Koel -katua alas. Joen rannassa oli näköalaterassi, ja paviljonki parin sadan
metrin päässä. Sen itäpäästä löytyi sisäänkäynti ja sisältä olutkapakka,
kiinteillä penkeillä ja petsatulla puulla sisustettu. Asiallinen perusjuottola.
Olimme aikaisin liikkeellä; muita asiakkaita ei juurikaan ollut.
Tarjoilijapoika sirotteli lattialle paperikonfetteja. Jotkin juhlat tai ehkä
diskoilta tulossa.
Valitsimme ikkunapöydän, hommasimme tuopit, ja skoolasimme
matkan onnistuneelle alulle. Olut oli samanlaista kuin Suomessa. Elbellä
purjehti veneitä, laivaliikenne puuttui lauantai-iltana.
Naapuripöydässä istui vanha
nainen nuoremman seurassa, ehkä tyttärensä. Tarjoilija tuli häätämään heidät
pois.
- "Kummallista" sanoin Mervalle. "Eihän tuo
vanha rouva ollut edes juovuksissa."
- "Olisi ollut mukava jutella hänen kanssaan.
Ajattele, hän on elänyt täällä Führerin aikana. Hampurin pommitukset,
ruskeapaidat, juutalaisvainot, talousihme."
- "Miksi sanot Führerin aikana" Merva kysyi.
- "Olihan Hitler nimenomaan Führer saksalaisille.
Vastarinta oli käytännössä mitätöntä."
- "Sitä paitsi natsit olivat ensimmäisiä
luonnonsuojelijoita."
- "Miten niin?" Merva ihmetteli.
- "Natsipuolue kielsi vivisektion eläimillä noin
-33", väitin. "Timo Aarniala näytti Taideteollisessa senaikaisia
pilakuvia. Kanit ja hiiret ja apinat tekivät natsitervehdyksen."
- "No mutta olihan luonnonsuojelua aikaisemminkin.
Rousseau ja palatkaa luontoon."
- "Niin no joo, kieltämättä. Ja Jeesuskin sanoi, että
ottakaa mallia linnuista ja kukkasista."
- "Ei, kyllä luonnonsuojelu on ikivanha ajatus",
Lauri Aitolahti väitti. "Aina on ollut ristiriita rakentamisen ja
kulttuuriympäristön ja luonnon välillä. Se mikä tässä on uutta, on ainoastaan
näitten katastrofien suuruus. Kyllähän kreikkalaisetkin hävittivät metsänsä jo
antiikin aikoina."
- "Niin, katastrofien suuruus ja äkillisyys."
- "Mitä meinaat, äkillisyys?"
- "Niin siis, jos ennen rakennettiin tie, jos vaikka
roomalaiset rakensivat tietä, he joutuivat näkemään hirveästi vaivaa, käyttämään
miestyövoimaa. Pahimmat esteet kierrettiin, ja siksi jälki jotenkin sopeutui
luontoon. Nyt pystytään muutamassa päivässä katerpillareilla tekemään
minkälaisia leikkauksia tahansa. Jälki on sen mukaista."
Kulttuurifilosofiset ongelmat
aukenivat sitä mukaa kun kaljaa kului. Ilta hämärsi Elbellä ja vastarannan
nostokurjet muuttuivat tummiksi silueteiksi. Saksalaiset ovat ihan mukavan
tuntuista porukkaa, myönsimme. Käsittämätöntä miten he laidasta laitaan
rupesivat natseiksi aikoinaan.
- "Metsäasioihin heillä on vielä tunteenomainen
kosketus, päinvastoin kuin englantilaisilla", Merva todisti.
- "Ja päinvastoin kuin suomalaisilla! Suomalainen
antaa hakata viimeisetkin aarniometsän tilkut, jos niiden suojelu uhkaisi hänen
ostokykyään. Tai ehkä metsänomistajien kohdalla on yhtä paljon kysymys siitä,
että pyhän omistusoikeuden rikkominen on mahdottomuus. Se tuhoaisi pohjan koko
heidän psyykeltään, maailmankuvaltaan."
- "Raha siinäkin pelaa. On oltava ehdoton
hallintaoikeus, jotta pystyisi milloin tahansa myymään ja muuttamaan rahaksi,
toteuttamaan vapauttaan."
- "Niin kai minäkin tekisin, jos omistaisin metsää.
Siihen tautiin ei auta kuin pakkovalta. Lunastukset."
- "Sosialisointiko?"
- "Pitää samaan aikaan kehittää taloutta siten, että
alkeellinen sellunkeitto ja metsien muuttaminen puupelloiksi eivät enää
kannata. Että tullaan kehittyneemmin keinoin toimeen, jolloin yhteiskunta voi
lunastaa varallisuudellaan metsät pois sellunkeittäjiltä."
- "Sinä siis kannatat Nokiaa ja Nokian valtaa!"
- "Niin. Mutta on pidettävä huoli, että sitä mukaa
kun kehitetään vähemmän tuhoavia teollisuudenaloja, myös lopetetaan kaikkein
raaimpia."
Olin tyhjentänyt kolmannen
tuoppini, Merva ja Sari yhden kumpikin ja Lauri kaksi. Joen rantaan ankkuroidun
purjelaivan mastoihin sytytettiin värivaloja. Oli aika lähteä ulos
jaloittelemaan.
Paviljongin ovella oli melkoinen jono, kuin Vanhan
kellariin takavuosina. Pullonvihreitä lentäjäntakkeja ja siiliksi ajeltuja
päitä. Uusnatsien diskoilta St. Pauli Landungsbrücken kaljakapakassa?
Lontustelimme läheiselle metroasemalle päin. Metroradan
takana oli korkea mäki, joka oli puistoa. Rata kulki siltaa pitkin Dietmar Koel
-kadun yli. Sillan varjossa korttelin kulmassa oli rauhallisen näköinen
kapakka.
- "Ei kai tässä nyt vielä kämpille mennä?"
yllytin.
Poikkesimme sisälle, ja äskeiset jutut jatkuivat uusien
tuoppien kera.
Katuovi kävi. Teuvo Niemelä
tuli sisälle hyvässä naisseurassa. Nostimme toisen pöydän omamme viereen.
Teuvo otti tarkkailuasenteen. Tessa Oksanen ja Auli
Hankikorpi valitsivat hartaasti harkiten valkoviinilasillista. Tarjoilijaa ei
kuulunut. Hän odotti kaikkien tilaavan yhtä aikaa. Piti juoda kierros
kierrokselta. Minua harmitti kun en voinut juoda normaalivauhtiani. Tessalla
oli posket lähes yhtä punaisina kuin hiukset. Hän oli saanut poikaystävänsä
puhelimella kiinni Lontoosta ja odotti tapaamista parin päivän päästä. Minä
iskin silmää Teuvolle, joka lasinsa takaa pudisteli päätään.
Jo tunnin päästä nukkumatti tuli hakemaan useimpia.
Lähdettiin Merimieskirkon suuntaan löysänä jonona. Jättäydyin hännille ja
onnistuin muiden huomaamatta tempaisemaan Tessan mukaani pieneen kahvilaan heti
kulmakapakan vieressä. Lauri tuli myös. Ilta oli vasta aluillaan tässäkin
paikassa. Isäntä laski hanasta Guinnessiä. Lageria oli vain purkeissa, jotka
oli ladottu räikeään Coca-Cola-kaappiin lasioven taakse. Otin Guinnessin ja
pyysin paketin Gauloisea.
Tessa ja Lauri menivät looshipöytään huoneen perälle. Minä
odotin vaahdon laskeutumista tuopissa. Isäntä kertoi olevansa merimies. Kotka
oli hänelle tuttu paikka.
Tupakoitiin ja juteltiin. Lauri poltteli piippuaan. Tessa
ja minä haimme vielä yhdet lagerit. Niiden jälkeen poistuimme hiljaiselle
kadulle. Puut vain suhisivat mäen päällä. Panin käteni Tessan hartioiden
ympäri. Vasemmalla puolen katua tuli pieni baari vastaan. Ovi oli auki, sisällä
punertavat valot. Poikkesimme katsomaan. Baaritiski oli runsas, mutta tilasimme
helpoimman, tuopit. Olut tuotiin korkeissa kapeissa laseissa. Istuimme
baarituoleille ja rupesimme suutelemaan. Toisella kädellä piti pitää tiskistä
kiinni ettei olisi pudonnut. Baarimies pelasi ikkunan vieressä korttia
kavereidensa kanssa. Sieltä huudettiin Prosit! Tunsin vapautta ja meinasin jo
ruveta kuvittelemaan, mutta kadulla Tessa lähti vain kylmästi Merimieskirkkoa
kohti. Pääni selkeni taas.
Kirkolla oli ovet lukossa ja valot pimeinä. Kiersimme
rakennuksen taakse ja koputin miesten makuusalin ikkunaan. Jussi Jokelan
pörröinen naama ilmestyi näkyviin; hän oli nukkunut sohvassa ikkunan alla.
Kiersimme Tessan kanssa takaisin pihalle. Jussi avasi oven ja samassa Tessa
hävisi portaita alas takkahuoneeseen. Jussi ja minä hiivimme miesten puolelle
hiljaa kuin tontut.
Heräsin kuudelta. Muut
nukkuivat. Oli puhuttu että matka jatkuisi puolilta päivin; siispä minulla oli
jokin tunti omaa aikaa. Lähdin kävelemään keskikaupungille eilistä reittiä.
Kaduilla oli autiota sunnuntai-aamuna. Ost-West-Strassella ihmettelin vanhaa
kanavaa, joka pienen matkaa kulki kadun pohjoispuolta syvällä kivivallien
keskellä, lähes tyhjillään. Upeaa työtä, ehkä viime vuosisadalta, samoin kuin
pari kanavan reunan kivitaloista. Olivatko ne enää missään käytössä?
Enimmäkseen pääkadulla oli valtavia uusia toimistopalatseja, kiiltäviä ja tylyn
näköisiä. Liikekeskusta oli rikas. Saattoi myös kuvitella, kuinka sitä oli
sodan jälkeen ollut raunioina korttelikaupalla. Arkkitehtuuriltaan
keskitason-modernistiset luonteettomat lasijulkisivut olivat nousseet tiili- ja
kivikasojen paikalle.
Käännyin pikkukaduille Mönkeberg Strassen takana. Eräässä
näyteikkunassa seisoi mies juoden kahvia pienen pöydän ääressä, katsellen
tyhjälle kadulle. Kahvila auki tähän aikaan! Menin sisälle ja sain kahvin ja
tuoreen voisarven. Myyjätyttö järjesteli leipiä hyllyille, isoja vaaleita
sekaleipiä. Kahvila oli suurenpuoleisen elintarvikeliikkeen eteisaulassa.
Kauppa oli myös jo avattu. Sen tavaravalikoima ei paljon poikennut
suomalaisesta, paitsi suuret pyöröhyllyt täynnä viinapulloja.
No johan nyt! Kello seitsemän sunnuntai-aamuna, ja viinaa
myydään ruokakaupassa! Tämä on tasoa!
Kiertelin ja katselin ja päädyin isoon rommipulloon
nimeltä Der Gute Pott. Rommia, kun oltiin merimieskaupungissa. Pullo maksoi
Suomen rahassa noin viisikymmentä markkaa.
Karttaa seuraten kuljin muovikassi käsikoukussa
rautatieasemaa kohti. Ajattelin että siellä olisi retkeilyjärjestön toimisto
tai matkailuneuvonta, josta saisi Saksan leirintäalueiden oppaan. Emme vielä
tienneet missä viettäisimme seuraavan yön, eikä edes seuraavaa kaupunkia ollut
päätetty. Brysselin vuoro tulisi vasta tiistaina.
Vähän oli liikettä rautatieasemallakin. Otin huikkaa
muovikassistani ja kiertelin, ja lopulta löysin avonaisen oven. Heti
sisäpuolella oli tupakkakioski, jota hoiti turkkilainen mies. Ostin
piipputupakkaa ja rasseja. Liukuportaita pääsi yläkertaan. Siellä oli MacDonald's.
Menin kahville, ja sain yllättäen kosketuksen Hampurin yöelämään. Kolmen-neljän
ryhmissä istui nuoria kuluttamassa aamutunteja ensimmäisiin esikaupunkijuniin.
Diskot oli varmaan suljettu tunti, pari sitten. Puhaltelin styrox-mukiini ja sekoittelin kahvia
puulastalla.
Myös oudonlainen pankkikonttori oli auki. Virkailija istui
lattiasta kattoon ulottuvan panssarilasin takana. Hänelle saattoi puhua
mikrofonin avulla. Hän neuvoi minulle alakerrasta kirjakaupan.
Leirintäalueopasta ei löytynyt, mutta ostin upouuden Saksan tiekartan.
Ajoin aamutyhjällä metrolla takaisin Merimieskirkolle.
Porukka oli jo aamiaisella
kolmannen kerroksen kokoushuoneessa. Puuroa lusikoitiin, ja kahviakin muutamat
joivat, vaikka se olikin ideologinen kysymys vihreässä seurassa.
Kun oli syöty, tilaisuus muutettiin strategiapalaveriksi.
Kati Bent oli nyt mukana, joten pikku politikointi alkoi
heti. Ajettaisiinko Bonniin, jossa oli Suomen suurlähettiläänä Linkolan vanha
koulukaveri? Vai kannattaisiko ehkä suunnata Strasbourgiin? Miksi ollenkaan
käydä Brysselissä, koska europarlamentti tällä viikolla kokoontui
Strasbourgissa? Toisaalta, mitä me Bonnissa tekisimme? Kannattiko mieltä
osoittaa Suomen lähettiläälle? Emmekö olleet kuljettamassa sanomaa nimenomaan
muille eurooppalaisille?
Kati oli saanut yhteyden Heidi Hautalaan, ja tämä oli
luvannut ottaa meidät Strasbourgissa vastaan, jos tulisimme. Mutta Strasbourg
oli kaukana; emme kunnolla ehtisi sinne sunnuntaipäivän aikana. Ja sieltä olisi
pitkä matka edelleen Brysseliin.
Frankfurt am Main hylättiin yksimielisesti. Sikäläisen
Urwald-järjestön Jutta Gill oli antanut epämääräisen vältteleviä vastauksia
faxeihimme Helsingistä. Strasbourgiakin kaukaisempi München oli mahdottomuus,
vaikka siellä oli oltu kiinnostuneempia. Loppujen lopuksi kartta ja ajomatkat
määräsivät.
Kokous tahtoi levitä käsiin. Mitä tärkeää Brysselissä nyt
olisi, eikö Strasbourg... Strasbourgista
ei enää ehdi Lontooseen keskiviikoksi! Ja mitä Lontoossa sitten muka on?
No, se oli kyllä tutkittu. Lontoo oli suurimpia
suomalaisen paperin markkinapaikkoja. Ja kaikki siellä oli myös valmiiksi
sovittu. Me liittyisimme ympäristöjärjestöjen mielenosoitukseen erästä
moottoritiesuunnitelmaa vastaan.
Kiistelyn jatkuessa huomasin pystyväni yhdeksi
kovaäänisimmistä. Yritin johdatella keskustelua ja pudottaa pois epärealistiset
tai jo selviin kohtiin sopimattomat kaavailut. Jankutin ja toistelin parhaita
pointteja, jotta jengi tajuaisi ne kunnolla.
Lopulta Kati Bent pani riidan halki. Hän puhui niin
vakuuttavasti Strasbourgin ja europarlamentin lobbauksen puolesta, että
valitsimme lopulta molemmat, Strasbourgin ja Brysselin. Ensin ajettaisiin
Bonniin, sieltä Brysseliin. Brysselin aktion jälkeen erillinen lähetystö
matkustaisi junalla Strasbourgiin, Heidi Hautalaa tapaamaan ja jakamaan
materiaalia euroedustajien postilokeroihin. Pääjoukko jatkaisi bussilla
Lontooseen, ja paluumatkalla tapaisimme Amsterdamissa.
Kokous hajaantui. Lähdettiin
alakertaan pakkaamaan. Linkola oli turhautunut huutokilpailussa, kun ei saanut
hiljaista ääntään kuuluville, ja rupesi nurisemaan portaikossa.
- "Mitä metsäsissejä nämä ovat! Kaksi päivää
oleskeltu Hampurin Merimieskirkossa! Sisätiloissa! Kun yhtä hyvin voitaisiin
nukkua metsässä! Minulla oli vuosikausia etten koskaan nukkunut sisällä
toukokuussa... No, se mielenosoitus meni kyllä kunnolla."
- "Vaikea näitten moottoriteitten varsilta on
leiripaikkoja löytää", ehdin sanoa, mutta sitten joku nykäisi Linkolaa
hihasta. Kolistelin sakin vetämänä alas portaita.
Montakaan minuuttia hukkaamatta
joukko oli bussin luona. Ilma oli loistavan aurinkoinen ja väki täynnä tarmoa.
Huomasin Marketan, ja koska muita ei ollut lähellä, käytin tilaisuuden
turvallisuusvarmistukseen.
- "Jari käski minun sanomaan, että sinun pitäisi
sitten tästä lähtien ajon aikana pysytellä bussin keskiviivan takana. Pitää
jättää rauha kuljettajalle."
Marketta pillahti itkuun! Nolostuin, sillä en tarkoittanut
loukata. Ongelma oli vakava. Jatkuva kälätys korvissa häiritsi ajamista, vei
väkisin kuljettajaparan huomion pois tieltä ja liikenteestä.
Sisällä bussissa Merva istui jo entisellä paikallamme. Hän
lupasi vuorostaan lukea karttaa, kun oli aikoinaan Artsin kanssa paljonkin
ajellut Keski-Euroopassa. Annoin Mervalle uuden Saksan kartan ja menin
tarkistamaan tavaroitani. Niiden vallassa oli yksi penkki bussin keskiosassa,
ja aina välillä istuin niiden vieressä, kun halusin olla rauhassa. Rumpuni oli
kasan päällä. Varmistin että se oli säilynyt ehjänä yön ajan ja palasin
etupenkkiin Mervan viereen.
- "Ovatko kaikki mukana! Kenen kaveri puuttuu!"
Jari huusi.
- "Otetaan luku takaa!" huusin minä.
Luvunotosta tuli farssi. Nuoremmat eivät kehdanneet
vastata tarpeeksi kovaa ja nopeasti. "Saamarin apinalauma!" Jari
huusi ja starttasi auton. Otso luki kaupunkikarttaa ja ohjasi meidät
vaikeuksitta Ost-West-Strassen ja Sankt Paulin kautta Elben ali kulkevaan
tunneliin. Siitä alkaen Merva otti karttavastuun. Huokaisten nojauduin
taaksepäin ja sihautin auki oluttölkin, jonka olin pummannut Hannu Hyvöseltä.
Edessä oli aurinkoinen sunnuntai Saksanmaan valtaväylillä. Seuraava
performanssi olisi vasta maanantaina Bonnissa. Linkola kirjansa takana
rypisteli tunnelmalle kulmiaan, mutta ei voinut mitään sunnuntaipäivälle.
Hannoverin suuntaan bussimme
joutui ponnistelemaan ylämäkeen. Liikennettä oli harvakseltaan. Ohjuksina
ohitse suhahteli Audeja ja Bemareita. Ruvettiin arvaamaan kuinka lujaa ne
ajoivat. Oma vauhtimme vaihteli kahdeksankympin ja sadankymmenen välillä, sen
näin nopeusmittarista.
- "Ainakin kahtasataa!"
- "Sataaviittäkymppiä!"
- "Satakahdeksankymmentä!"
Hannover ohitettiin länsipuolelta, sitten jatkettiin
edelleen moottoritiellä Bonnia kohti. Aikaa tuntui olevan runsaasti. Merva
keksi meille turistikohteen.
- "Tässä on lähellä sellainen muistomerkki", hän
sanoi karttaa tutkaillen. "Se on näköalapaikka. Näkyy paljon metsääkin.
Voisimme käydä katsomassa."
- "Ota megafoni ja ehdota", sanoin. Olimme jo
ajaneet kaksisataa kilometriä Hampurista. Kieltämättä moottoritie alkoi
väsyttää.
Merva etsi megafonin penkin takaa, napsautti sen päälle
kerrankin ilman ulvahdusta, nousi seisomaan ja selitti ideansa rauhallisen
herraskaiseen tyyliin. Nyökkäyksiä eri tahoilta ja myöntävää muminaa.
Käännyimme pois Autobahnilta. Merva tiirasi kahta karttaa
ja samalla tienviittoja. Niissä luki Hermannsdenkmal. Jouduimme taas ylämäkiin,
koska tämä oli Teutoburgin metsää, vuorimaata, jonka läpi moottoritiet pääsivät
solien kautta.
Sivuteillä jyrkissä mäissä puurivit reunustivat kapeaa
asvalttiväylää, molemmin puolin. Oksat raapivat bussin kattoa. Idyllistä,
kaunista. Saksalaisten ei tarvinnut rakentaa jokaista kylätietä suomalaisen
maanis-pedanttisesti; ei ollut erikseen ajorataa, pyörätietä, kävelytietä,
turvallisuusvyöhykettä, piennarta; ja välissä aina metristä ruohokaistaa, jota
moottorileikkurit pitävät sentin sängellä. Vanhoja maalaistaloja ei täällä
revitty asvaltin tieltä. Kylät, talot ja rinnemetsät istuivat maisemassa
vuosisatojen arvokkuudella, kuin vanhat neidit valokuvaajan studiopotretissa.
Meikki oli tip top ja elämäntehtävä kiistaton.
Laaksoissa lepäsi niittyjä ja
peltoja, niiden yläpuolella metsän musta villahuivi, rajaten kirkkaan kylmän
taivaansinen. Metsän siluetti ei ollut loville leikattu, vaan jatkui
harjanteelta toiselle rauhallisina aaltoina.
Bussi kiipesi yhä ylemmäs hämärän lehtimetsän sisällä.
Pitkältä tuntuneen nousun jälkeen tulimme suurehkolle parkkipaikalle, jonka
vieressä oli ravintolapaviljonki. Sen luota lähti kilometrin mittainen
kävelytie ylös vuoren harjalle. Hermannsdenkmal heristi siellä miekkaansa
Reinin suuntaan. Hermann oli ollut keeruski-kansan ruhtinas keisari Augustuksen
aikana, barbaaripäällikkö. Historiassa hänet tunnetaan roomalais-nimellään
Arminius. Hermann on myöhemmin syntynyt väännös. Arminius opiskeli nuorena
Roomassa ja sotikin roomalaisten joukoissa. Kotimaahan palattuaan hän vastusti
keisarin käskynhaltijan Publius Varuksen politiikkaa ja kokosi
germaaniheimoista liittokunnan, joka hakkasi Varuksen kolme legioonaa
Teutoburgin metsässä, yhteensä kaksikymmentä tuhatta miestä. Varus itse syöksyi
miekkaansa taistelun jälkeen. Kuultuaan uutisen Roomassa mielenrauhastaan
tunnettu Augustus oli saanut slaagin. Voittonsa jälkeen germaanit jatkoivat
keskinäistä kahakointiaan, ja Arminiuksen murhasivat omat sukulaiset, mutta
Roomakin oli lopullisesti menettänyt valloituksensa Reinin takana. Tapahtui
meidän nykyistä ajanlaskua vuonna 9. Tacitus kertoo kapinasta Annaaleissaan;
Gibbon viittaa sen yhteydessä lähteinä myös Suetoniukseen ja Velleius
Paterculukseen.
Tälle Arminiukselle saksalaiset rupesivat 1800-luvun
romantiikan aikana rakentamaan muistomerkkiä. Runsas kirjallisuus oli
vuosisatojen kuluessa tehnyt hänestä germaanisen vapaussankarin.
Klassisisti-arkkitehti Schinkel luonnosteli jättiläismäisen monumentin ja
kuvanveistäjänä oli Thorvaldsenin oppilas Ernst von Bandel.
Kävelytie tuli muistomerkille
takaa päin pohjoisesta. Emme nähneet millainen patsas oikeastaan oli.
Graniittijalustan sisällä kiivettiin kierreportaat näköalaparvekkeelle. Sen
yläpuolella lähes kymmenmetrinen germaanisoturi seisoi. Robert Wiander ei
viitsinyt kiivetä, vaan jäi tupakalle ja antoi videokameran minulle. Päästyäni
ylös ajattelin kuvata Linkolan suuren metsämaiseman yläpuolella. Mutta
saksalaiset turistit tönivät ja viima heilutti hihoja, niin että kuvaus jäi
pätkittäiseksi. Parvekkeella pääsi kiertämään koko tornin. Avautui upea
panoraama. Jokin pieni kaupunki häämötti horisontin rajoilla, luultavasti
Detmold. Metsä vuorella näytti koskemattomalta, mutta Linkola osoitti meille
varovaisten hakkuiden jälkiä.
Kävelin Otson ja Linkolan kanssa yhtä matkaa alas
vuorelta. Tien vieressä puiden alla oli pieni hirsimökki. Muistolaatta kertoi
kuvanveistäjä Bandelin asuneen tässä kaikesta syrjässä 37 vuotta,
rakennustöiden ajan. Mies oli kuollut 1876, "uhrattuaan elämäntyönsä
Saksan kansan kunniaksi".
- "Ja kansa lopsautti karvaisia korviaan",
kommentoi Linkola. Otso ja minä vilkaisimme häneen hämmästyneinä. "No,
käyväthän ne täällä ahkerasti katsomassa", Linkola myönsi.
Kukaan ei halunnut jäädä syömään ravintolaan. Noustiin
bussiin ja käännettiin nokka kohti moottoritietä. Tilanne oli lievästi
epäselvä. Mitään tietoa yöpymispaikasta ei ollut. Arveltiin, että matkan
varrelta jokin leirintäalue kyllä löytyy. Jos ei, sitten nukutaan metsässä!
Mutta illan hämärä tuli, ja
yhä uusia sinne tänne säntäileviä moottoriteitä ja niiden kaoottisia
risteyksiä. Olimme saapuneet Ruhrin alueelle. Merva taisteli urheasti kartan
kanssa. Bonniin oli enää satakunta kilometriä. Olimme Reinin tuntumassa, mutta
en havainnut jokea. Istuin keskivaiheilla bussia tissutellen olutta purkista,
ja kun se loppui, rommia hyvästä putelistani. Päätin katsella valojen,
voimalinjojen ja teiden sekamelskaa rockvideovilinän estetiikkana. Useimmat
torkkuivat. Hampurista lähdettyämme olimme olleet tien päällä jo toista kymmenettä
tuntia.
Pienintäkään metsätilkkua yöpymistarkoitukseen ei nähty.
Ruhrgebiet, umpeen tupattu, saastunut, silsan lailla leviävän puoliurbaanin
rakentamisen tuhoalue! Olimme sivutiellä jossakin Kölnin ja Bonnin välimailla,
kun Merva huomasi leirintäalueen portin. Ehkä hän oli vanhasta muistista
tiennyt paikan, koska kartassa ei neuvottu campingiä. Portilla oli vartiokoppi,
mutta sieltä ei annettu mitään merkkiä. Ajoimme alueelle. Vasemmalla virtasi
ripeästi pieni joki, sen erotti viimeisessä iltaruskossa.
- "Onks tää nyt Rein?" Mervan tytöt kysyivät
minulta bussin perällä.
- "No, on Rein nyt sentään hiukan isompi",
nauroin.
Lähdin rommipullo kädessä
horjumaan etupenkkejä kohti. Joki oli kartasta arvaillen Reinin sivujoen Siegin
sivujoki. Leirintäalue levittäytyi aivan sen rantaa myöten. Heti rantatörmän
vieressä oli viisi metriä leveä tyhjä nurmikkokaista, ehkä telttoja varten.
Nurmikon viertä kulki soratie. Välittömästi siinä kiinni olivat saksalaisten
asuntovaunut. Ne oli parkkeerattu paikalle pysyvästi, koska niiden ympärillä
oli valkoisia muovisia aidankappaleita, ovien edessä kivilaattoja ja
puutarhatuoleja, pöytiä ja auringonvarjoja. Kukin piha oli noin kaksi kolme
neliömetriä. Ihmisiä ei näkynyt, eikä valoa vaunujen ikkunoissa. Matelimme eteenpäin,
mutta vaunuja riitti ja riitti. Viidensadan metrin päässä pääsi oikealle; pieni
kääntöpaikka. Jari sammutti moottorin. Pirteimmät kömpivät jäykin jaloin ulos
autosta. Oli jo pimeää.
Seisoimme suurten kuusten varjossa. Näkymättömissä jossain
lähellä pauhasi moottoritie. Kohta asuntovaunujen välistä ilmestyi
saksalaismies. Seurasi pientä neuvottelua. Kuulemma alue oli yksityinen. Emme
voisi jäädä yöksi. Alettiin kiivas sanakopu oman ryhmän kesken; saksalainen
myhäili hyväntuulisena. Linkola manasi sissien lainkuuliaisuutta. "Ei aina
tarvitse totella, ei siitä mitään tule." Minä kannatin yöksi jäämistä,
koska kukaan ei varsinaisesti ollut häätämässä pois. "Lähdetään,
lähdetään", hopotti Auli Hankikorpi. Lauri Aitolahti hörppäsi viiniä
pullostaan, minä rommiani. Sytytimme tupakat Robertin kanssa. Pattitilanne.
Silloin Petri Pöntinen osoitti maailmanmiehen taitonsa.
Hän lähti portille kysymään poikkeuslupaa. Saksalainen tyytyi tähän ja hävisi
taas vaunulleen. Jotkut vetelivät telttoja bussin tavaraluukuista. Varttitunnin
päästä Pöntinen palasi, luvan kanssa. "Kunhan häivymme aamulla ennen
seitsemää." Selvä.
Muutamat jäivät bussiin
nukkumaan, nuorimmat ja Hannu Hyvönen ainakin. Mervakin jäi, torkkumaan samaan
tuoliin jossa oli jo istunut 400 kilometrin matkan. Keräsin kamppeeni ja otin
Mervan tarjoaman suklaapalan.
Erään matkalaisen soputeltassa oli tilaa. Tinkasin itseäni
sinne ja pääsinkin, kunhan autoin teltan pystyttämisessä. Telttoja levitettiin
nurmikkokaistalle. Pentti ja Anneli olivat vieneet omansa kauemmaksi, muut
leiriytyivät bussin lähistölle.
Asetimme soputeltan rantatörmän päälle, ovi jokeen päin.
Rantatörmää oli metrin verran veteen. Vähän väänneltyäni pääsin selville teltan
kaarista. Alumiinivaarnoja oli vaikea hakata kovaan nurmikenttään. Hörppäilin
rommia. Kun Linkola pimeässä käveli ohi, uskaltauduin tarjoamaan hänellekin.
"Kitkerää, en ota", Linkola totesi. Marketta istui maassa ison
harjateltan vieressä mekastaen sekavaa viestiä alushousuistaan. Teltasta kuului
naurua ja hyssytystä.
Olin juuri heittänyt viimeisen sätkän jokeen ja olin
ryömimässä teltanovesta sisälle, kun joku naisista tuli selittämään että Anneli
ja Pentti riitelivät ja Pentti oli heittänyt Annelin ulos teltastaan. Ei kai.
Yö oli valtavan kylmä. Parin
minuutin välein laskeutui suihkukone metsäharjanteen yli läheiselle
amerikkalaiselle sotilaskentälle. Moottoritien melu ei tauonnut hetkeksikään.
Aamupuolella teltan kangas alkoi vaaleta. Jokin lintu sirkutti. Ehkä olin
puoleksi tunniksi torkahtanut. Kumppanillani oli retkeilijän kunnollinen
makuupussi, joten hän nukkui hyvin.
Piti nousta ylös. Etsin silmälasejani kengästä, johon olin
ne pannut muka turvaan yöksi. Niistä oli silta poikki nenän päältä. Laitoin
rippeet kassin sivutaskuun. Vilusta väristen kokosimme teltan. Marketta oli jo
uimassa matalassa joessa.
V BONN JA BRYSSEL
Tietoa sanomalehtiin - Suomen suurlähetystö - Nuorisomaja Brysselissä - Greenpeace - Rond Point Schuman
Aamuvarhain olimme siis Bonnissa, maanantaina 15. 5. 1995.
Ei oikein tiedetty mitä tehdä. Mielenosoituksen piti olla
kahdelta Suomen lähetystön edessä. Purnasin hiljaa mielessäni. On kai tämä hyvä
informaatiokanava, kun suurlähettiläs tavataan, mutta kanava minne? Oli
syntynyt ristiriita metsätalouden ja luonnonsuojelun välille. Meidän
tavoitteemme oli kiinnittää siihen kansainvälistä huomiota; Suomen vanhojen
metsien hävitykseen. Mitä voisimme viestittää suurlähettilään kautta? Mitä
voisimme täällä tavoitella? Suomen valtiota erotuomariksi kiistassa?
Erotuomarille Seepra!-huutoja ulkomailta? (Viittaan jääkiekkoon.) Ehkä
Linkolalla oli jokin ajatus.
Jari pysäköi pienen
kerrostalon pihanurmikon viereen rauhalliselle asuntokadulle. Naiset kantoivat
autosta kahvinkeittovehkeet jalkakäytävälle nurmikon reunaan.
Kävelin parin korttelin ympäri jäseniäni verrytellen. Otin
oluen pubintapaisessa, vaikka paikka kyllä enemmän muistutti töölöläistä
olohuonetta tunnelmansa ja sisustuksen puolesta. Ostin vielä kolme olutpulloa
ruokakaupasta ja palasin autolle. Otso selasi harmistuneena Hampurissa
luovuttamaani osoitemuistiota. Siitä kävi ilmi, että en Helsingistä käsin ollut
saanut mitään kontakteja Bonnin luonnonsuojelijoihin. Otson matkapuhelimestakin
oli akku kylmän leirintä-yön aikana tyhjentynyt. Kerroin huomanneeni
puhelinkopin kahden kulman päässä. Hyvä! Juosten sinne.
Yhdeksältä aamulla ei yksikään luontojärjestö vastannut.
Please leave a message on the tape! Mutta löysimme paikallisen Greenpeacen
osoitteen. Kävelimme takaisin auton luokse: pirteä aamutunnelma vallitsi. Vanha
nainen oli nähnyt kahvinkeittäjät ikkunastaan ja kutsunut heidät asuntoonsa. He
kertoivat innoissaan miltä sisällä näytti ja kuinka he olivat saaneet keittää
vettä hellalla.
Totesimme Otson kanssa, että oli paras heti aamiaispuuhien
jälkeen viedä bussi Greenpeacen toimistolle, ja toivoa paikallisten ilmaantuvan
ovea avaamaan ennen iltapäivää.
Jari väänsi rattia
hartiavoimin Bonnin ahtaissa kadunkulmissa. Kohta Greenpeace löytyikin, ja
onneksi se oli jo auki. Konttori ei ollut suuruudella pilattu. Ensimmäisessä
huoneessa oli myytävänä postikortteja, kampanjamateriaaleja, kynttilöitä,
luonnontuoteshampoita, allergiaa aiheuttamattomia pesuaineita.
Ostin pari kynttilää tuomisiksi Tuulille.
Greenpeacen päivystäjän työpöytä oli perähuoneessa. Hannu
Hyvönen, Otso ja muut ryntäsivät tietokoneen kimppuun laatimaan
lehdistötiedotetta. Päivystäjä suhtautui mutkattoman myötämielisesti. Hän
kirjoitti listan tietämistään toimittajista, faxinumeroineen, joita Bonnissa
mahdollisesti metsäasia kiinnostaisi. Minulle keksittiin tehtävä. Minun piti
henkilökohtaisesti mennä viemään tiedote General Anzeiger -lehteen, "jota
täällä lukevat kaikki", niin kuin Marketta Horn tiesi. Faxeja kyllä
yritettäisiin lähettää mahdollisimman monta, mutta niiden perille meno oli
hidasta. Ja oli epävarmaa miten niihin suhtauduttaisiin toimitusten nurkissa.
Oli hyvä varmistaa paikan päällä edes yksi sanomalehti.
Sain kopion tiedotteesta. Otin itse valokopion Bonnin
kartasta, jollainen konttorilta onneksi löytyi. General Anzeigerin osoite
näytti sijaitsevan parin kilometrin päässä, toiseen suuntaan kuin Suomen
suurlähetystö. Minulle tulisi noin viiden kuuden kilometrin lenkki.
Menin kadulle. Pari
banderolliamme oli leuhkasti ripustettu näyteikkunan viereen seinälle. Jari ja
Samu Tirronen järjestelivät bussin tavaratiloja, väistellen ohi ajavia autoja,
jotka kohteliaasti hiljensivät kävelyvauhtiin. Rupesin repimään perimmäisestä
tavaraluukusta vanhaa naisten polkupyörää, jonka olin siellä nähnyt. Kuka
senkin oli älynnyt ottaa mukaan? Se oli kunnossa, renkaissakin oli ilmaa. Etsin
toimistosta pumpun ja pumppasin varmuuden vuoksi vähän lisää.
Ja polkupyöräsuunnistamaan! Aamukaljat olivat kiivenneet
kaaliin ja olo oli ultrahilpeä. Olin kuin irti maasta. Bonnin liikenteessä,
matkalla suorittamaan tärkeää tehtävää! Kevätpäivä oli raikas vaikkakin
pilvinen. Minua ei tuntenut kukaan täällä, ei valvonut kukaan. Oli minun
varassani, saisiko General Anzeiger tietonsa.
Jouduin polkemaan vähän lysässä, kun en kerinnyt nostamaan
satulaa. Vasemmalla kädellä pitelin ohjaustangosta ja oikealla karttaa. Aina
kääntyessäni ryhmityin asianmukaisesti. Autot tööttäilivät. Aivan, tuossa on
rautatie. Sen ali ja suoraan tätä katua! Tulin teollisuusalueelle, joka
muistutti Helsingin Pitäjänmäkeä. Nauhaikkunaisen betonikuution katolla luki
sinisin neonkirjaimin General Anzeiger. Johan nyt! Tämän vaikutusvaltaisen
lehden konttori ei näyttänyt kummemmalta kuin vanha kunnon Tiedonantaja
Kornetintiellä, siinä vaiheessa kun taistolaisliike oli jo kuivunut!
Minkälaista mammuttia
elätämmekään Helsingin Sanomissa, tuli mieleeni: muutamia kortteleita
pääkaupungin ydinkeskustassa, painotalo Vantaalla, jakelukonttoreita siellä
täällä, ikioma aamukanto monissa kaupungeissa, sivutoimituksia ympäri maan,
kustannustoimintaa, tv-asemia... Hesari on Suomen Pravda, brezhneviläisten
aikojen viimeinen jäänne.
Asetin pyöräni katulamppua
vasten ja panin sen lukkoon. Enempiä arvelematta marssin ala-aulaan.
Viisimetrisen pöydän takana istui naispuolinen vahtimestari valvontakuvaruutuja
tarkkaillen. Nyt järjestyksessä, päätin, Saksassa kun ollaan. Kävelin pöydän
luo ja tervehdin. Guten Tag! Selitin asiani Otson ja Hyvösen paperia
heilutellen. Nainen ei osoittanut merkkiäkään hämmingistä. Hän otti puhelimen
ja soitti toimitukseen. Kuulin olevani "ein Herr aus Finnland".
Rasvainen nahkatakki päällä ja pienessä kaasussa! Saadakseen yhtä asiallisen
kohtelun Suomessa pitäisi olla liituraidat, ja höpistä suupielestä kännykkään!
Yläkerrasta lähetettiin alas nuori naistoimittaja
siistissä jakkupuvussa. Menimme tyhjään toimistohuoneeseen aulan toisella
puolella. Oli näytön paikka. Tyttö kuunteli tarkasti ja kirjoitti koko ajan
lehtiöön. Putosin piankin saksan kielestä saksan ja englannin sekasotkuun,
mutta sehän ei mitään haitannut. Selostin matkamme tarkoitusta, kuvailin joukkoamme
ja reittiämme. Asia ei näyttänyt sytyttävän lamppua toimittajan aivoissa. Aloin
hätääntyä. Käänsin paperini ympäri ja piirsin tyhjälle puolelle Suomen kartan.
Tein rastin Kuusamon kohdalle ja selostin siellä käytyä taistelua, ja Suomen
metsätaloutta yleensäkin; kuinka se oli kyntänyt metsämme puupelloiksi
muutamassa kymmenessä vuodessa. Että rippeiden rippeistä oltiin nyt
taistelemassa, ekologian ja geenivarantojen kannalta. Ja eläimistön. Eläimistö,
das Tierleben! Olin hillittömän tyytyväinen muistettuani tuon hauskan tavan
abstrahoida saksan kielessä. Lisäsin pari sanaa rajan takaisten Venäjän
Karjalan aarniometsien hakkuista. Nyt pilkahti ymmärrys kuulijan katseessa! Hän
alkoi kysellä, ja puhuimme vielä varttitunnin verran. Tytölle kertyi sivukaupalla
muistiinpanoja. Nousimme ylös ja kättelimme. Hän varoitti ettei voinut luvata
mitään julkaisemisen suhteen. - Miksi en älynnyt pyytää häntä porukkaamme
katsomaan, ja mielenosoitusta? Ei hän olisi lähtenyt, teki varmaan aamupäivän
päivystystä toimituksessa, ehkä yksin.
Silti iloisena heilautin aulassa kättä vahtimestarille,
nappasin pyöräni ja lähdin polkemaan Suomen lähetystöä kohti.
Lähetystötalon edessä ei ollut
vielä ketään meidän väestämme. Kello oli vasta puoli kaksi. Pikkutakkiin
pukeutunut mies seisoskeli kapealla aukiolla kameralaukku olallaan. Menin
puhumaan hänen kanssaan. Suomalainen, tietenkin, Helsingin Sanomien
kirjeenvaihtaja. Tilaisuuden tullen ja paremman puutteessa hän käytti minua
tietolähteenä. Yritin olla liioittelematta ja vastailin mahdollisimman
kuivasti, koska oletin Hesarin suhtautuvan vähätellen projektiimme, mikäli
mahdollista pilkallisesti. Erkon mies livautti puolihuolimattomasti kysymyksen
matkan rahoituksesta. Tajusin että tässä oli yritys löytää mustamaalaamisen aihetta.
Onneksi satuin tuntemaan tilanteen. Selitin ettei bussin vuokraaminen nyt niin
kalliiksi tullut, että nukuimme retkeilymajoissa ja leirintäalueilla. Mainitsin
ylimalkaisen summan tuhat markkaa per osallistuja. Parin päivän sisällä
Hesarissa ilmestyikin kolmen palstan lyhyehkö juttu. Saimme lehden käsiimme
Lontooseen ehdittyämme. Jotkut löysivät lievää loukkaantumisen aihetta, mutta
tietysti vanha punk-periaate päti tässäkin: any publicity is good publicity.
Sanomien kiinnostus tietoihini
alkoi sammua. Samalla väkemme saapuikin pitkänä letkana kulman taa jättämältään
bussilta. Merva tuli ensimmäisenä, lipputankoja raahaten.
Järjestimme banderollit ja liput rintamaan lähetystön
ikkunoita vastapäätä, niin että tunnukset varmasti näkyivät sisälle. Katuyleisöä
ei nyt ollutkaan. Linkolan johdolla kolme henkeä meni suurlähettiläs
Heleniuksen puheille, tämän Linkolan vanhan koulukaverin. Hannu Hyvösen ideasta
oli Greenpeacen konttorilla laadittu ivallinen kunniakirja, Kultamitali
ansiokkaasta metsien tuhoamisesta. Delegaatio luovutti sen lähetystön
metsäattashealle Hannu Valtaselle. Kultamitalina toimi toinen
ikimäntykiekoista. Ainoa joka ei allekirjoittanut tätä epätoivoista uhittelua
oli Kati Bent. Sain aiheen epäillä häntä opportunistiksi. Hänen nimensä tosin
näkyi listassa konekirjoitettuna.
Lähetystön pihasta marssimme kulkueena parin korttelin
päähän pieneen kauppakeskukseen. Moottoripyöräpoliisi katkaisi liikenteen
kadunylityksemme ajaksi. Seisoskelimme suihkulähteen luona aukiolla vajaan
tunnin bonnilaisten ihmeenä. Marketta yritti kaupata postikortteja Suomesta.
Jouko Hämäläinen puhui megafoniin. Sama reaktio kuin Hampurissa, lievä
ystävällinen uteliaisuus. Jännite oli kadonnut, joten enempiä yrittelemättä
kävelimme takaisin bussille. Polkupyörän meinasin unohtaa lähetystön eteen,
mutta juoksin takaisin hakemaan sitä.
Olimme jo starttaamassa
Brysseliä kohti, kun Linkola tajusi että kaikkea ei ollut tehty. "Eikö
tässä vielä ole aikaa?" hän sanoi. "Miksi emme käy Frankfurter
Allgemeinen toimituksessa?" No, miksi ei? Kuuluisan valtalehden
Bonnin-toimitus sijaitsi rikkaan tuntuisella asuntoalueella, kaksikerroksisessa
tiilihuvilassa. Järjestettiin taas banderollit taloa vastapäätä, pysäköityjen
Mersujen ja Volvojen sekaan. Linkola ja Merva Mikkola yrittivät päästä sisälle
ovikelloa soittamalla. Kukaan ei tullut avaamaan. Viiden minuutin kuluttua ovea
raotettiin. Sisäkkö selitti ettei toimituksessa ollut ketään enää. Toimittajat
olivat lähteneet kotiin. Merva ja Pentti vaativat silti hellittämättä sisään pääsyä.
Ovi vedettiin kiinni. Mutta parin minuutin päästä paikalle ajoi harmaa BMW,
josta nousi keski-ikäinen mies. Hän soitti ovikelloa, jolloin ovi avattiin
heti, ja Merva ja Pentti tunkivat saman tien sisään!
Minulla oli taas rumpuni. Sää oli seljennyt iltapäivän
aikana ja aurinkoa välähteli pilvien raoista. Oli kuivaa ja rummun kalvo oli
kireällä. Hiljaisella kadulla kaikui upeasti. Tajusin että olimme Beethovenin
syntymäkaupungissa. Pitäisi siis soittaa Beethovenia! Valitsin rytminpätkän
Eroica-sinfonian surumarssista. PUM PUMP-PU PUM, PUMP-PU PUM PUM PUM-PUM PUM!
Andante, pieni ritardando toisessa säkeessä. Juhlallista ja ahdistavaa, ainakin
sille joka tajusi mitä matkin... Tynkkysen Sami katsoi minua pitkään ja pyysi
rummun itselleen, mutta ei saanut isoakaan ääntä irti. Rupesimme jammailemaan,
Sami Jouko Hämäläisen rummulla, Jussi Jokela bongoillaan, minä bassorummullani.
Nostimme iloisen latinalaisrytmin, ainakin niin kuvittelin. Sitten palasin taas
surumarssiini. Myöhemmin tarkistin kotona levyltä ja tajusin ettei Eroicassa
mitään tuontapaista ole, vaan taisinkin olla kuudennen sinfonian puolella.
Puolen tunnin kuluttua Merva ja Pentti tulivat ulos. He
olivat tyytyväisiä keskusteluunsa, asia oli mennyt perille. Nyt eteenpäin
Brysseliin. Kun päästiin moottoritielle, Marketta Horn meni keskikäytävälle,
otti megafonin ja rupesi tekemään yhteenvetoa kaikesta Bonnissa tapahtuneesta.
Vuorollani minäkin selostin käyntini General Anzeigerissa. Tein sen ehkä
omahyväiseen sävyyn, sillä Linkola rupesi piikittelemään minua. Brysseliin asti
en voinut sanoa mitään ilman että hänen penkistään kuului: "Jaa niin, kun
sinua haastateltiin!" Haastatteluni kohtalosta en jälkeen päin saanut
mitään havaintoa. Minulle jäi epäselväksi, moniko ylipäänsä niistä ulkomaisista
lehdistökontakteista, joita meillä oli matkan aikana, johti jutun
julkaisemiseen. Mutta myös uutiskynnyksen alle jäänyt tieto kerääntyi
toimittajien pohjattomiin aivovarastoihin.
Saapuminen Brysseliin oli taas
yhtä tuskaa. Samoin kuin Hampurissa juutuimme kahden pikkukadulle pysäköidyn
henkilöauton väliin. Miehissä hypättiin ulos bussista. Oli ilta ja taivas
kajasti kadmiumin keltaisena. Ilmapiiristä tunsi että nyt oli tultu todelliseen
suurkaupunkiin. Lähitalojen takana jyrisi liikenne kuin sepelimylly korvan juuressa.
Bussimme estämät automiehet toitottivat torviaan. Nostimme sivuun japanilaista
pikkuautoa ja pääsimme eteenpäin.
Meille oli varattu yöksi paikat retkeilymajaan
Saint-Jossen kaupunginosassa. Löysimme läheltä Place Quetelet -nimisen aukion,
jolla näytti olevan paikoitustilaa. Viisi minuuttia Jari pyöritteli rattia.
Joka kulmalla bussia oli huutajat antamassa ohjeita. Bussi oli jo siististi
jalkakäytävän vieressä, kun suljetun ja pimeän liikerakennuksen pääovesta tuli
virkapukuinen vahtimestari. "Paikka on yksityinen, messieurs!" Taas
liikkeelle. Sadan metrin päässä leveä läpiajoväylä meni alas jyrkähköä
rinnettä, halkaisten ryhmän nelikymmenkerroksisia järkyttävän rumia
lasipilvenpiirtäjiä. Niiden ja vanhojen kortteleiden välissä oli muutama puu,
höyryävä betonipönttö, varmaan ilmastointikanava, ja aivan tyhjä
pysäköintikatu. Jari parkkeerasi pöntön viereen. Sanaakaan hiiskumatta kaikki
keräsivät kamansa autosta. Laahustettiin retkeilymajaan. Se oli toisella
puolella viereistä vanhaa kivitalokorttelia. Jotkut jäivät yöksi bussiin
säästääkseen rahojaan.
Retkeilymajassa varauksemme
oli kunnossa. Saimme kolme huonetta. Toisen kerrokseen tuli miesten ja naisten
huoneet, kolmanteen kerrokseen menivät Anneli, Pentti, Merva, Ilta ja Marketta,
paremman rauhan toivossa. Talo vaikutti nuorisohotellilta, ja käytävillä oli
suhteellisen vilkasta. Vastaanoton portsari laittoi passimme kassakaappiin.
Heitin kamppeeni rautasängyn yläpetille oven suuhun. Jouko
Hämäläinen kuorsasi jo. Teuvo Niemelä järjesteli tavaroitaan pienen pöydän
ääressä. Palasin saman tien ala-aulaan. Olin niin väsynyt, ettei olisi ollut
mitään järkeä mennä suoraan nukkumaan. Pari olutta täytyi saada.
Aulassa vallitsi Baabelin
sorina ja vilinä. Interreilaajia! Uuden Euroopan älyllinen verenkierto! Asetuin
hauskan neuvostotyyppisen niukan baaritiskin ääreen. Myytiin puolen litran
muovituoppeja. Tilasin yhden, ja istuin tarkkailemassa kuinka maailman nuoriso
leiriytyi Brysseliin. Hah! Olisiko tämä sama retkeilymaja, johon Yrjö Grönhagen
matkakirjassaan kertoo majoittuneensa 1935, patikoidessaan Pariisista
Berliiniin. Silloin täällä oli puhuttu rauhasta englantilaisten, saksalaisten
ja ranskalaisten kesken. Saksaan tultuaan Grönhagen ystävystyi Heinrich
Himmlerin kanssa, ja lähti Karjalaan keräämään natsien kansanperinne- ja
salatiedejärjestön Ahnenerben piikkiin kansanrunoja! Nyt oli onneksi kevyemmät
puheenaiheet, sen verran kuulin lähipöydästä takaani. Madonna ja Michael
Jackson.
Mari Niemi tuli sanomaan että
kolmannen kerroksen huoneessa pidettiin kokousta. Kiipesimme sinne. Ihastelin
kapeaa portaikkoa. Puiset askelmat olivat vuosikymmenten notkolle kuluttamat.
Oli täyttä. Istuin oven suuhun lattialle.
Tilanteen kartoitus oli tosiaan tarpeen. Oli saatu aikaan
tapaaminen eurovirkamieskunnan kanssa; oli nimittäin saatu audienssi Kolmannen
direktoraatin teollisen metsänkäytön asioiden johtajalta Jeremy Wahlilta. Mutta
kaikki muu oli vielä epäselvää. Jotakin oli nyt pakko keksiä, vaikka oltiin
umpiväsyneitä. Väsymyksestä oli tosin se hyöty, että ajatus ei päässyt
leijailemaan liikaa. Keskityttiin mahdolliseen. Ilma kävi huoneessa paksuksi ja
joku avasi ikkunan leppeään kevätyöhön. Todettiin että paljon ei ollut
tehtävissä. Mielenosoitus oli järjestettävä Schuman-aukiolle Wahlin
virkahuoneen eteen, samaan aikaan kun valtuuskunta olisi hänen puheillaan.
Tämän vierailun jälkeen Strasbourgiin lähtevä ryhmä vietäisiin
rautatieasemalle. Mutta mitään lehdistötiedotetta ei vielä ollut! Miten se
tehtäisiin? Ja kenelle se
lähetettäisiin? Ja millä tavalla? Ei tänä iltana ollut enää mitään
mahdollisuuksia. Huomenna olisi taas pakko turvautua Greenpeaceen, jolla oli
toimisto Brysselissäkin. Aamulla menisimme sinne pyytämään apua. Petri Pöntinen
ja minä lupasimme nousta kuudelta miettimään lehdistötiedotetta.
Kokous hajaantui ja useimmat
lähtivät yöpuulle. Mutta Pöntinen kokosi vielä ravintolaporukan. Lähikaduilta
etsittiin paikkaa iltapalalle. Parin kulman päästä löytyi kreikkalainen taverna
aivan tyhjänä. Meitä oli kuusi henkeä ja mahduimme yhden pöydän ympärille.
Pöntinen tarjosi illan Visa-kortillaan.
Ruuan valinta meni hitaaksi. Auli ja Sari kuulustelivat
tarjoilijalta mitä kukin laji piti sisällään. Sarilla oli syytäkin allergiansa
takia, mutta vähän hävetti nirsoilu. Otson pää nyökähteli ja Mari nykäisi häntä
vähän väliä hihasta. Minä tilasin lammasvarrasta. Pöntinen ja Auli olivat
pirteinä. Auli kertoi Kreikan matkoistaan, kuinka siellä kannatti ravintolat
valita. Annokset tulivat, Marin lautanen liekitettiin. Joimme maljan
EU-pääkaupungin kunniaksi. Takaisin kortteeriin hyvillä mielin.
Herätyskello ehti piipata vain
kerran. Vaiensin sen ja haparoin vaatteeni sängyn jalkopäästä. Puin päälleni
sängyssä istuen, varoen herättämästä muita. Tungin nahkatakin kassiin ja hiivin
huoneesta käytävälle miesten vessaan. Himmeähkön peilin edessä ajoin saippuan
avulla partaani, avattu olutpullo ikkunalaudalla. Ruudun takana oli jo
valoisaa. Jari tuli aamupesulle ja heitti happaman kommentin edellisen illan
pysäköintipuuhista. Minä pesin tukkani lavuaarissa. Lähdimme alakertaan.
Aamiaista tarjottiin ruokasalissa, jonne pääsi ala-aulasta
talvipuutarhan kautta. Puurot ja murot, juusto- ja marmeladinapit, maitopurkit
ja leivät pöytään. Hörppäilimme kahvia Jarin kanssa, kun Pöntinen tuli, jätti
kirjoituslehtiön paikanvaraukseksi ja liittyi ruokajonoon. Salissa oli paljon
väkeä. Ranskalainen tyttöpartiolaisten joukko pirskahteli minihameissaan jo
aamukuudelta. Yhdellä oli todella hyvät rinnat. Hän tiesi sen itsekin, sillä
sininen pusero oli harkitun tiukka; rinnat heilahtelivat synkooppirytmissä
polkkatukan kanssa ja hymy häikäisi.
Pöntisen saatua syötävänsä ja löydettyä tuolin aloimme
miettiä päivän ohjelmaa. Lehdistötiedote oli paras tehdä valmiiksi, ja vasta
sitten ottaa yhteyttä Greenpeacen toimistoon. Tätä vatvoessamme tuli pöytään
toppatakkinen suomalainen rakennusmies, näytti passiaan ja kertoi lentäneensä
Japanista. Hänellä olisi ollut enemmänkin tarinaa, jos olisimme ehtineet
kuuntelemaan. Hän oli Brysselissä työn haussa.
Veimme astiat
keräilytelineisiin ja asetuimme talvipuutarhaan. Siellä oli vapaita pöytiä
palmujen alla. Palmut näyttivät hyvinkin viihtyvän. Toisen kerroksen
korkeudella oli lasikatto; olimme vanhan kivikorttelin sisäpihalla.
Kasasimme tiedotteen liikoja miettimättä. Pyysin
resepsuunista pari A4-arkkia ja rupesin tekstaamaan paperia puhtaaksi
viistoteräisellä tussikynälläni. Vakiovaruste. Pöntinen lähti pakkaamaan.
Ahertaessani viimeisen lauseen kimpussa Merva tuli alas.
Hän oli jo ehtinyt käydä suihkussakin. Nyt hän halusi viedä tavarat bussiin ja
tarkistaa että Riikalla ja Tuomaksella oli siellä kaikki okei. Merva ihastui
kovasti tekstaukseeni ja pyysi paperista kopiota. Päätimme lähteä kaksistamme
etsimään Greenpeacea. Osoite, Rue du Progrès, oli tiedossa. Löysimme kadun
kartalta; se näytti olevan noin kilometrin länteen bussin pysäköintipaikalta.
Kiersimme korttelin. Bussin ovi oli auki ja Jari pesi tuulilasia pitkällä
harjalla. Tytöt ja pojat peräpenkeillä olivat par'aikaa heräilemässä. Jätimme
vain yökassit autoon ja lähdimme etsimään. Piti kävellä alamäkeen
monikaistaista läpiajokatua nimeltään Boulevard du Jardin Botanique. Kadun
oikealla sivulla oli tosiaan puutarha, vaivaisesti Diana-puiston kokoinen
pläntti, pari metriä katutason alapuolella. Jyräävän liikenteen saastepöly
peitti eksoottisten kasvien paksut lehdet. Kukkaparat olivat nimilappuineen
kuin väärään aikaan ja paikkaan unohdettuja sotapakolaisia, ja koko puutarha
irvokas pila. Marmorimuurin pätkään oli hakattu latinankielinen lause upein
klassisin kirjaimin. Vieressä nähtiin kullattuina vapaamuurarien tunnuskuvat.
Orpo sorsa kellui soikeassa lammikossa.
Kuoleman puutarhaa rajasi alapuolelta rauta-aita. Sen
portista tulimme bulevardin poikkikadulle. Olimme kahden pilvenpiirtäjän
varjossa, joiden välistä liikenne vyöryi. Jatkoimme vinoon oikealle etsimään
Edistyksen katua. Kahden korttelin päästä se löytyi. Pitkä kiiltelevä
liikekolossi muodosti katukuilun toisen puolen, vanhat kapeapäätyiset
kerrostalot toisen, samanlaiset joita näkee Pariisin kuvissa. Vanhat talot
vaikuttivat hylätyiltä. Yläkerrosten ikkunaluukut olivat kiinni ja liikkeiden
näyteikkunat julisteiden ja mainosten peitossa. Olimme purkualueella.
Kansalaisaktivisteja kylläkin oli joskus toiminut täällä, julisteista päätellen
- Greenpeace olisi kyllä sopinut tänne mainiosti. Mutta numeroa 30 ei näkynyt.
Kävelimme kadunpätkän päästä päähän. Ei mitään Greenpeaceen viittaavaa, ei
kylttiä, ei lappua, ei ovea. Rue du Progrès, sanoivat kilvet talojen kulmissa,
yksiselitteisesti. Mitä ihmettä?
Aivoni olivat pysähtyneet. Yhden talon alakerrassa oli
kahvilan ovi auki. "Mennään tuonne, tarjoan kahvit", Merva sanoi.
Kuppila oli maailmansodista asti leijailleen tupakansavun ruskeaksi paneloima,
kuin uuden aallon rikoselokuvasta. Sisutus toi mieleen puisten junanvaunujen
penkit ja pöydät. Asiakkaita oli muutama; tiskin takana mies ja nainen, vanha
pari. Ei tehnyt mieli kysyä kuinka he vielä olivat jääneet tuhoon tuomittuun
taloon. Pyysimme croissantit ja kaksi kuppia espressoa. Merva maksoi Saksan
markoilla. Vaihtorahaksi tuli Belgian seteleitä ja kolikoita kuninkaankuvineen.
Pöytään päästyämme huomasin pimeässä nurkassa rahapuhelimen. Menin soittamaan:
onneksi oli sentään Greenpeacen puhelinnumero, kun osoite petti. Naisääni
vastasi. Selitin pulmamme. "On the other side of the railway station!"
puhelimeen kiljuttiin. "On the other side!" Kiitin ja sanoin että
tulisimme kohta, vaikka en tajunnut mitään.
Kadulla luimme karttaa
uudestaan. Rautatie näytti olevan pohjoissuunnassa. Siellä katu oli repäisty
poikki kuin jättiläisen kädellä: talorivi, jalkakäytävät, ajorata, kaikki.
Purkusaumasta alkoi työmaa: hiekkaa, kuoppia, kaivinkoneita, verkkoaitoja.
Tuhoalueen vasemmalta puolelta syöksyivät räjähtäen silmille postmodernit
toimistotalot. Teeskenteleviä vauvamaisia pastellivärejä, pyöreitä ikkunoita
vaaleansinisine puitteineen, kylpyhuonekaakeloituja suhteettomia seinämassoja,
muka kekseliäitä vinoja hissitorninpäitä. Lasia, alumiinia, kuvotukseen asti;
mauttomuuden ja välinpitämättömyyden, näyttöpäätteen ruudulla harkittujen
ratkaisujen tympäisevä kakofonia.
Työmaan ja rautatien välissä oli aidattu kenttä, runsaan
puoli kilometriä halkaisijaltaan. Sen keskeltä erottui lasinen sotku.
Rautatieasema! Tässä siis oli Brysselin Gare du Nord. Kuraista jalkareittiä
pääsimme lankuista kyhättyyn portaikkoon, sitä pitkin ylös lasilla katetulle
satametriselle sillalle, tyhjän asemahallin läpi, sitten toista lasisiltaa,
kunnes laskeuduimme taas alas ehjälle kadulle. Olimme jälleen Rue du
Progrès'lla! Rautatie kulki sen itäpuolta korkealla penkereellä. Vanha katu oli
tosiaan pantu yksinkertaisesti keskeltä poikki, koska uusi asema tarvitsi
entistä viisikymmentä kertaa suuremman tilan! Pitikö itkeä vai nauraa?
Raakalaismainen rakentamisen ylimitoitus ei tuntunut kauheassa rujoudessaankaan
Brysselissä niin idioottimaiselta kuin Suomessa - meillä liioitellaan Kilon
seisakkeen kaltaisia projekteja. Mammuttitauti näkyy hyttysellä paremmin kuin
norsulla.
Greenpeace löytyi kahden korttelin päässä. Ovi oli
lukittu, piti soittaa summeria. Epäluuloisen näköinen nuori nainen raotti ovea.
Puhuimme asiamme, jolloin meidät päästettiin sisälle ja vietiin portaita
alakertaan. Siellä oli toimistotarvikkeita hyllyillä, kampanjakirjasia
pöydillä. Nainen otti pöydälle lasketun kuulokkeen ja jatkoi jotakin puhelua.
Katon rajassa oli matala ikkuna; siinä vilahteli ohi kävelevien ihmisten
jalkoja ja autonkattoja. Puhelunsa lopetettuaan nainen osoitti meille
anteeksipyytävän hymyn. Tunsimmeko Sari Kuvajan, hän kysyi. Tottahan toki!
Merva hymyili takaisin ja saattoi Sarista kuulumisiakin kertoa. Allright. Tämä
riitti, meidät oli hyväksytty. Entä mitä nyt halusimme? Ojensin tytölle
lehdistötiedotteen. Voisimmeko faxata tätä tiedotusvälineille? Ilman muuta.
Tässä teille vakiolista ympäristötoimittajista. Tuossa on faxi, tuossa kopiokone.
Help yourselves!
Nainen poistui yläkertaan.
Kohautimme olkapäitä ja ryhdyimme työhön. Otin valokopion tekstaustaiteestani
ja rupesin syöttämään sitä faxiin. Laite oli uusi ja tehokas, ja Connection OK
-raportteja tulostui tiuhaan. Lehdistöyhteys syntyi kaikesta huolimatta! Merva
osoitti puhelinta. Kai sitäkin sai käyttää? Jätin faxin jauhamaan ja soitin
Otson matkapuhelimeen. Otso oli vielä retkeilymajalla. Kerroin tilanteen ja
yritin kuvailla Greenpeacen konttorin sijaintia. "Olemme lähdössä mielenosoitukseen",
Otso sanoi. "Tulkaa suoraan sinne. Ehdittekö?" "No
problem", vastasin. Kello oli kaksitoista ja demonstraation ja
direktoraattivierailun piti alkaa vasta kahdelta.
Emäntämme palasi yläkerrasta mukanaan pyöreäsilmälasinen
nuorehko mies. Jokin pomo varmaan. Mies muisti Helsingistä lähettämäni faxit.
Hän kätteli Mervaa ja minua ja toivotti onnea, valitellen ettei ollut oikein
aikaa, kun oli tämä Ardennien karhuhomma meneillään. Yläkerrassa oli kokous:
moottoritie uhkasi karhujen alueita Ardenneilla. Isäntä kääntyi kannoillaan
takaisin portaisiin.
Oliko täälläkin muka karhuja? Tässä nähtiin paljonko
Suomen metsät painavat näillä leveysasteilla! Karhut ja karhut! "Eikö
järki sano, että ensin täytyy suojella metsiä, jotta voitaisiin suojella
karhuja!" marisin Mervalle. "Mutta sitähän he juuri yrittävät",
Merva sanoi.
Eläimiin yleisö samaistuu!
Media tarvitsee katsojia ja lukijoita Greenpeace taas mediaa, saadakseen oman
yleisönsä. Karhu on luonnonsuojelun Kirsi Piha, pörröinen julkkis jota ilman
asioita ei voi tiivistää kymmenen sekunnin näytelmiksi kuvaruutuun. Näin se on,
totesimme. Sanoimme kiitokset toimiston naiselle ja suoriuduimme ulos.
Oli runsas tunti aikaa. Meillä kummallakaan ei ollut rahaa
taksiin, eikä mitään syytäkään. Lähdimme kävellen mielenosoituspaikkaa kohti.
Onneksi reitti oli selvä. Päivittelimme uudestaan tyhjän rautatieaseman ja
liikenteen tuhoaman kasvitiedepuutarhan. Bussimme oli jo lähtenyt pois
yöpaikaltaan Boulevard du Jardinin mäestä. Ihailimme isoja 1800-luvun siirtomaakauden
palatseja seuraavan bulevardin varrella. Kartasta ei saanut tolkkua oliko sen
nimi Avenue des Arts vai Boulevard du Regent vai Boulevard du Bischoffsf...
jotain, vai mikä. Palatseista yksi oli ilmeisesti kuninkaan linna. Yhden täytyi
olla Brysselin kuuluisa oikeuspalatsi, jota oli rakennettu vuosikymmeniä, ja
joka oli televisio-ohjelmien aihe, legendaarisen suuruutensa ja sekavuutensa
vuoksi.
Käännyimme Rue de la Loi'n kapeille jalkakäytäville. Katu
johti suoraan Rond Point Schumanille, kymmenkerroksisten virastotalojen
välissä. Autot ajoivat seitsemääkymppiä ja pimeässä kuilussa melu huumasi
korvat. Schuman-aukio. Tässä nyt tuo aina tv:ssä nähty musta kaarevasiipinen
kolossi, joka takavuosina oli uutiskuvien symboli Euroopan Unionille. Kuinka
ankealta ja kuvitelmaansa pienemmältä se näyttikään! Ikkunat sitä paitsi aivan
pölyssä! Rakennus vaikutti tyhjältä. Askelsimme suojatien yli ja olimme uuden
uljaan Euroopan keskusaukiolla, liikenneympyrän keskipisteessä. Joka suuntaan
erkani säteittäin isoja ja pieniä katuja. Liikenne jyrisi koillisesta ympyrän
kautta länteen Rue de la Loi'lle.
Kiipesimme ruohovallin päälle. Bussimme oli sivukadulla
sadan metrin päässä pysäköintipuuhissa. Jotkut jo availivat sen vieressä
kankaita jalkakäytävällä ja heilauttivat kättään meille.
Direktoraattikäynnin
valtuuskuntaan oli yksimielisesti valittu neljä henkeä: Otso Ovaskainen, Anneli
Jussila, Kati Bent ja Hannu Hyvönen. Asiantunteva valtuuskunta, kielitaitoinen,
nuori. Hyvösen nälkiintyneen haukan olemus toi kaira-uskottavuutta. Kati Bent
edusti poliittista tyyppiä, neuvottelijaa. Ehkä europoliitikko toisen
poliitikon tuntisi. Otso taas oli kaupunkilainen perusvihreä, opiskelija ja
nuorisoaktivisti. Anneli vielä metsänarvioinnin ammattilainen, niin kuin kyllä
Hyvönenkin.
"Menivät jo sisälle, tuohon taloon", sanoivat
muut tullessaan aukiolle. He osoittivat tavallisen näköistä pienen kivitalon
kulmaa mustasta kongressikolossista oikealle. Direktoraattijohtaja Wahlin
toimiston piti olla siellä, kolmannen kerroksen kulmahuoneessa.
Ryhmityimme taas rintamaan iskulauselakanoiden,
koivunoksien ja instrumenttien kanssa. Joku ojensi minulle lipputangon. Kehin
juuri lippua auki, kun Linkola nykäisi minua hihasta. "Eiköhän pidetä
asemat", hän sanoi hymyillen, otti Suomen lipun ja antoi minulle Unionin
yönsinisen tilalle. Ryhdikkäänä vanha taistelija kantoi sinivalkoiset värit
surunauhoineen oikealle sivustalle.
Niin pitikin vaihtaa,
ajattelin. Linkola on kansallinen herättäjä, suomalainen hahmo. Eräs teologi
oli verrannut häntä Paavo Ruotsalaiseen. Mutta vielä kuluu vuosia, epäilin,
ennen kuin tunnustetaan, että metsien hävitys ja liika riippuvuus sellun
myyntituloista ovat muodostaneet ohimenevän, tosin pahat jäljet jättävän
vaiheen kansan historiassa; vaurastumiselle välttämättömän, luonnolle
onnettomuuden. Nyt metsätaloutta täytyi vastustaa vieraalla maalla, kasvottoman
Euroopan Unionin kafkamaisten edustuselinten kautta. Linkolalle vastenmielistä.
Toisaalta hän oli kymmenet kerrat nähnyt, kuinka keskustelu Suomen sisällä ei
johtanut mihinkään. Ehkä tämä oli hänelle myös voitto; vaikka hapan ja saatu
väärässä paikassa.
Rumpujen kumina kuului
liikenteen hornantuutissakin, silloin kun punaiset valot patosivat peltikosken
ärjynnän. Euroopan keskusaukio ei tosiaan ollut ihmisen mitoilla tehty, vaan
autojen. Viima repi banderolleja, liehutti lippuja. Alkoi saapua poliiseja. He
katselivat riviämme epäluuloisina. Onkohan meillä mielenosoituslupa,
pohdiskelin. Oliko se keritty hankkimaan? Pari lehtimiestä tuli, myös yksi
ammattivalokuvaaja raskaan laukkunsa kanssa, selvästikin paikallisia
lehtineekereitä. Kuka oli kuvatoimiston valokuvaajan lähettänyt paikalle? Oliko
sittenkin jotakin hyötyä äskeisestä faxailusta? Pieni vaalea lehtinainen
keskusteli Linkolan kanssa. Kohta hän tuli puhuttelemaan Teuvo Niemelää ja
minua. Hän oli Kainuun Sanomista! Selostimme matkan ja mielenosoituksen
tarkoituksen. Tiivistyksenä sanoin, että Euroopan Unionin oli otettava vastuu
Suomen metsistä, koska Suomi ei itse sitä vastuuta kantanut.
- "Minkä tittelin pistän teille?" nainen päätti
kysymyksensä.
- "Lääkäri" vastasi Niemelä.
- "Filosofi" sanoin minä, muistaen Hytösen jutun
Hesarissa paria viikkoa aikaisemmin. "Sellaiseksi minua on lehdissä
tituleerattu..."
- "Meillä on kaikilla nämä tittelimme",
naureskeli Niemelä.
Nyt valtuuskunta tuli ulos
rappukäytävästä kadun toisella puolella! He kiersivät suojatien kautta, ja
kävelivät aukiolle haastateltaviksi. Kaikki olivat parhaissaan ja naamat
loistivat kuin Hangon keksit. Toimittajat siirtyivät heidän luokseen. Huh-huh.
Homma oli tainnut onnistua.
Lisää poliiseja nousi autoistaan. Yhdellä oli juhlallinen
sininen päällikön univormu. Kaksi haalarimiestä kantoi pistoolikoteloita
selvästi esillä. Jeepin tapainen kevyesti panssaroitu ajoneuvo parkkeerasi
kadun laitaan. Mistä oli kysymys? Poliisit neuvottelivat keskenään ja
tuijottivat minua. Katsoin miltä mielenosoitus näytti. Valtuuskunnan jäsenet ja
Linkola puhuivat lehtimiesten kanssa. Banderollinkantajat vaihtoivat viluissaan
jalkaa. Vielä muutama minuutti piti kestää. Yksi poliisimies valkoisessa
lakissaan lähti tulemaan minua kohti. Keitä olimme ja mitä aioimme? hän kysyi
englanniksi. Sanoin että mielenosoitus päättyisi aivan heti.
- "Entä mitä sitten teette?"
- "Lähdemme Lontooseen."
- "London?"
- "Yes, London."
Kysyjä palasi esimiehensä luokse. He irvistelivät ja
näyttivät tyytymättömiltä. Mielenosoitus taisi olla yllätys Brysselin
poliisille. Haastattelut jatkuivat ja jatkuivat, mutta kun valkolakkinen
seuraavan kerran vilkaisi minuun, huusin kaikille: "Okei, pillit
pussiin!" Banderollit kerättiin parissa sekunnissa ja mielenosoitus oli
ohi. Ryhmämme kerääntyi kasaan. Valtuuskuntaa onniteltiin ja kysyttiin mitä oli
tapahtunut. Direktoraattijohtaja Wahl oli ollut erittäin kiinnostunut, ja
kysellyt paljon. Ystävällinen mies, tunsi Suomen asioita. Ja nyt sitten vain
Strasbourgiin. Kaikki olivat samaa mieltä että sama valtuuskunta menisi
sinnekin. Muut ajaisivat bussilla Lontooseen, ja paluumatkalla torstaina
tapaisimme Amsterdamissa, kuten suunniteltu oli.
Joku väitti että komissaari
Liikasen toimisto olisi Rue Froissartilla, joka vei aukiolta etelään. Hyvönen
poikansa ja Auli Hankikorven kanssa lähti etsimään sitä. Muut jäimme
seisoskelemaan ja päivittelemään Avenue Kennedyä ja Rond Point Robert Schumanin
nimeä. Se ei ollutkaan väärin kirjoitettu säveltäjä. Tämä Schuman oli hiili- ja
teräsyhteisön perustajia, Ranskan ulkoministeri 1950-luvulla. Hän oli
kirjoittanut Schumanin suunnitelmana tunnetun paperin, ja oli ollut Euroopan
parlamentin puhemies, Ranskan vastarintaliikkeen jäsen jne. Myös mustan
kolossin arvoitus selvisi. Se oli tosiaan tyhjillään, asbestiremontin takia.
Tämän olivat Brysselin suomalaiset kertoneet. Heitä oli ollut muutama
katsomassa mielenosoitusta. Parlamentti kokoontui tällä viikolla Strasbourgissa,
mutta myös sen Brysselin-kokoukset pidettiin nykyään muissa tiloissa.
Liikasen etsijät palasivat tyhjin toimin. Kokoilimme
käärömme maasta ja raahasimme ne bussille, joka vartioituna seisoi kadun
laidassa. Vielä ei ollut sakkoja saatu, mutta yksi poliisin partioauto
pysytteli kahden metrin päässä bussin takana.
Jari starttasi heti. Kiersimme
aukion ja ajoimme Rue de la Loi'ta. Silloin Linkola muistutti liiankin
tyytyväistä sakkia Suomen metsäteollisuuden myyntikonttorista. Nyt sinne ja
mielenosoitus pystyyn! Otin kaupunkikarttani ja menin neuvomaan Jaria. Ei
tarvinnut kuin ajaa suoraan Lakikatua ja saada auto palatsien bulevardilla
parkkiin vähäksi aikaa. Myyntikonttori oli läheisellä pikkukadulla.
Pysäköitiin auto, kierrettiin korttelin ympäri, löydettiin
osoite, järjestettiin rintama. "Entäs rumpu?" Linkola kysyi minulta.
Juoksin hakemaan sitä. Poliisit olivat jo bussin luona painostamassa Jaria.
Palasin paukuttaen mielenosoituspaikalle. Särähdellen kaikuivat kiviseinät.
Myyntikonttorin kerroksista oli tullut siisti mittapukukaveri alas. Linkola ja
Hyvönen puhuttelivat häntä. Yllätetty vilkuili ahdasta katua vasemmalle ja
oikealle, kuin etsien neuvoa. Belgialaiset kävelijät ja pakukuskit
virnistelivät vahingoniloisina.
Takaisin bussille. Noustiin sisään, mutta minä jouduin
jälleen selittämään liikkeitämme poliisimiehelle. Neuvottelu sujui, kunnes
Marketta tuli ulos bussista ja ryhtyi hirveällä kimityksellä ryöstämään
huomiota. En kuullut mitä poliisi kysyi, kun Marketan desibelit särkivät korvia.
Ärjäisin rumasti Marketalle. Hän vetäytyi metrin päähän, edelleen kirkuen,
vaikka ilme naamalla alkoikin vääntyä. Huusin poliisin korvaan, etten ollut
tätä viimeistä iskua vielä tiennyt Schuman-aukiolla, kun lupasin että häivymme
Lontooseen.
Pääsimme liikkeelle ja ajoimme pari sataa metriä, samaan
paikkaan missä bussi oli ollut yöllä. Jari huuteli kuljettajanpaikaltaan
perällä vallitsevan kilpahuudon sekaan, että olisi pakko ruveta etsimään
huoltoasemaa. Dieseli oli vähissä. Toisaalta Otso ja Kati halusivat heti
Greenpeacen toimistoon. Strasbourgiin piti päästä soittamaan, valmistelemaan
toimintaa siellä. Juna lähtisi puolentoista tunnin kuluttua. Onneksi Greenpeace
oli lähellä, ja reitti jo Mervalle ja minulle tuttu. Selvä. Osa porukasta siis
jalkautuu, osa Jarin kanssa bussilla bensaa ostamaan.
Harvanpuoleisena laumana
vaelsimme pilvenpiirtäjien, pölypuutarhan ja dekadenssi-arkkitehtuurin kautta
Rue du Progrès'lle. Sisälle Greenpeacen toimistoon menivät Kati, Otso ja Tessa.
Tessan piti pohjustaa Lontoon tapahtumia; yöpaikkaa, mielenosoitusta ja
poikaystävänsä tapaamista. Me loput jäimme jalkakäytävälle. Tuskin olimme
viittä minuuttia nojailleet seinään, kun poliisiauto suhautti paikalle.
"Mitä teette täällä? Ettekö lähdekään Lontooseen? Missä bussinne on?"
Kerroin että bussi oli lähtenyt bensaa ostamaan. Heti kun
se tulisi ja konttorissa saataisiin valmista, starttaisimme Kanaalille päin.
Odoteltiin. Toinenkin poliisiauto saapui.
- "Minkä näköinen se teidän bussi olikaan?"
- "Onko kuljettajanne suomalainen?"
- "Onko hän aikaisemmin ajanut täällä?"
- "Osaatteko ajaa ulos Brysselistä?"
Selitin ettei Jari ollut mikään rutinoitunut Brysselin
kävijä.
- "Täällä on aika vaikea ajaa", totesi
poliisimies.
- "C'est vrai, très difficile", myöntelin.
Linkola seurasi
sananvaihtoa korva tarkkana, istuen pysäköidyn pikkuauton konepellillä. Tilanne
alkoi käydä hermostuttavaksi. Välillä toimiston ovea raotettiin ja sieltä
huudettiin: Hetki vielä! Toisen poliisiauton avoimesta ovesta kuului
radiopuhelimen raksahtelua ja kiireisiä raportteja. Autossa istuva konstaapeli
kuittasi, nousi ulos, ja tuli sanomaan että bussimme oli havaittu lähistöllä.
Lähdemmekö etsimään sitä?
Hyppäsin kahden poliisin kanssa autoon. Ajoimme
rautatieaseman ympäri Boulevard du Jardinille. Bussi seisoi kasvitieteellisen
puutarhan muurin vieressä. Jari, Samu ja Lauri tutkivat karttaa ratin takana.
He avasivat oven; kiipesin sisään ja sanoin että poliisi ajaa edellä
Greenpeacen toimistolle. Mutta poliisit tekivät pari omituista mutkaa. Jari
mutisi: "Ai tätä kautta... Kyllä me tuosta sillan altakin olisimme
päässeet."
Bussi parkkeerattiin Greenpeacea vastapäätä. Poliisiautot
asettuivat sen perään. Porukka jalkakäytävältä nousi bussiin, minä jäin yhden
poliisin seuraksi toimiston ovelle. Kello kului. Virkalakki hermoili:
"Teidän pitää lähteä kymmenen minuutin sisällä, meidän työvuoro
loppuu!" Allright, allright! Sitten älysin pyytää, että poliisi ohjaisi
meidät vielä moottoritiellekin.
- "Eikö Greenpeace voi saattaa teitä?"
- "Ei heillä ole autoja", keksin vastata.
Viimein Otso, Kati ja Tessa tulivat ulos konttorista.
Seurasi kiireisiä selityksiä ja hyvästelyjä bussissa. Poliisit hyppäsivät
ovella hoputtamassa. Lähtijät vetivät nyyttejään hattuhyllyiltä ja reppujaan
tavaratilasta jalkakäytävälle. Anneli tuli vielä bussiin sanomaan jotakin
Linkolalle, hymyili ja nyökkäsi bussiin jääville. Muu valtuuskunta painalsi
asemalle vievän lasisillan suuntaan niska kysässä.
Menin poliisiautojen luokse, kumarsin ja osoitin molemmin
käsin, että saisi ajaa edelle. Nousin bussiin. Puoli epätietoisuuden minuuttia.
Sitten partioautoista toinen kaarsi eteemme. Reippaasti poliisisaatossa
häivyimme Euroopan pääkaupungista. Ainoa kaupunki, Suomessa tai maailmalla,
josta lähtiessäni olen toivonut etten koskaan palaisi.
Moottoritiellä Merva tarttui
taas karttaan ja lupasi huolehtia suunnistamisesta. "Näitä teitä tuli
aikoinaan Artsin kanssa ajeltua", hän muisteli. Vauhdikkaassa kaarteessa
poliisiauto kiihdytti ja jätti meidät liikennevirtaan. Jari avasi ikkunan ja
heilautti kättään; partioautosta vastattiin laiskan rennosti.
VI LONTOO JA CALAIS
Englannissa sataa - Kansalaisvastarinnan pesäke - Trafalgar Square - Baari Calais'ssa - Rajakontrollia
Kanaalin lautalla jokainen hävisi taholleen, myymälöihin ja kahviloihin, kiitollisena varmaan otollisesta hetkestä itsensä kokoamiseen. Oli pimeä ilta ja lautta puolityhjä.
Kävin rahanvaihtokassalla, menin ravintolaan ja ostin
kala-annoksen. Valtava ruokasali oli melkein autio. Mervakin tuli, Jarin ja
lasten kanssa. "Emmekös mekin syö", Merva ehdotti Tuomakselle,
Riikalle ja Terhille. Purnaamisen ja valkkaamisen jälkeen skideille kelpasi
jauhelihapihvi.
Lautta täryytti lyhyttä matkaansa. Aallokkoa ei ollut
pahasti, ei yhtään heiluttu. Ulkoa ei näkynyt mitään, omat naamamme
heijastuivat mustista ikkunalaseista. Väsynyt mieli pyrki harhailemaan.
Minkälaista olisi soutaa Kanaalin yli? Tai uida? Nehän vetävät paksusti rasvaa
iholle, ettei palele... Ja vene seuraa vieressä...
Doverin kallioiden valkoinen
jättiläisseinä kohosi tihkusateessa ja sataman oranssivaloissa. Rekkaliikenteen
asvalttikentät levisivät sen juurelle. Passintarkastuskoppeja oli kymmenittäin.
Muodollisuudet päästiin läpi nopeasti. Ylös kalliorintaan
viillettyä leikkausta ja eteenpäin. Lontoota kohti tie oli aluksi yllättävän
kapea. Märkä pensasaita kiilsi auton valoissa. Englantilaisempaa tunnelmaa ei
voinut pyytää. Merva jakoi kaikille oluttölkin, oli ostanut pari laatikollista
lautalta. Anglofiilinä hän tahtoi juhlistaa tuloa vanhaan iloiseen Englantiin.
Lauletaan Could Old Aquaintance Be Forgot, hän ehdotti. Mutta se oli liian
vaikea, niillekin jotka olivat edes puoliksi valveilla. Hoilasimme For She's a
Jolly Good Fellow.
Tulimme moottoritielle, mutta ajo ei muuttunut
helpommaksi, koska sade vain yltyi. Tessa oli lukemassa karttaa. Piti kiertää
kaupungin pohjoispuolelle. Siellä oli jossakin ympäristöaktivistien valtaama
talo, yöpaikkamme. Kukaan ei kommentoinut, vaikka jouduimme pari kertaa
harhaan. Lähestyvästä puoliyöstä huolimatta liikenne oli vilkasta. Onnikaan ei
olisi vienyt meitä suoraan perille, vasemmanpuolisen ajotavan vielä hämätessä.
Noin yhden maissa pysäköimme
kaarevalle kadulle. Sen varrella oli omakotitaloja, kaikki ikkunat pimeinä. Oli
tiistai-ilta, tai paremminkin keskiviikon vastainen yö. Asuikohan täällä
työtätekeviä? No unemployment, then? Lievästi rähjäiseltä alue näytti.
Kukin otti kassejaan mukaan sen verran kuin löysi.
Ympäristökeskuksen nimellä komeileva vallattu talo oli parin korttelin päässä,
kauppakadun kulmassa; vanha kaksikerroksinen liiketalo suurine
näyteikkunoineen, ensimmäinen pitkässä rivissä samanlaisia taloja. Katu
laskeutui kaartaen loivalta rinteeltä. Alempana vastakkaisella puolen oli
1970-luvun punatiilisiä kerrostaloja. Isot ikkunat ja parvekkeet, muutama puu
erottamassa tonttia kadusta.
Meille tultiin avaamaan
jotenkin salamyhkäisesti. Ympäristökeskuksesta oli katkaistu sähköt ja vesi.
Näyteikkunoista tuli katulamppujen valoa sen verran että pystyimme
kompastelemaan sisälle. Iso huone kadun puolella, entinen kaupan myyntitila,
oli nyt kokoushuoneena. Sekalaisia tuoleja ja sohva oli ryhmitelty keskelle
lattiaa pöydän ympärille. Esitteitä ja kirjoja oli yhdessä hatarassa
kirjahyllyssä. Tuttu tuulahdus lämmitti minua: tämähän on kuin Muu ry:ssä
Mannerheimintiellä vasta äsken!
Tessa esitteli kaikille pitkätukkaisen kolmikymppisen
miehen, vihertävässä anorakissaan: "This is Mark." Muutamat meistä
kättelivät isäntää. Useimmat vilkuilivat jo petipaikkaa.
Kadunpuolen huoneeseen ei mahtunut pitkälleen, koska
lattia oli täynnä romua. Mark näytti nukkuvan ainoalla sohvalla. Takahuoneeseen
noustiin myymälän puolelta pari porrasta. Sinne laitettiin nopeasti
siskonpetejä. Vaahtokumipatjoja oli seinää vasten valmiina odottamassa. Merva
Mikkola katsoi tässä vaiheessa parhaaksi lähteä takaisin bussiin torkkumaan. Ei
hätää, olihan välillä yksi kunnollinenkin
yö nukuttu, Brysselin retkeilymajan sängyssä.
Sardiinityyli epäilytti myös minua. Siksi kolusin
edelleen, avoimesta ovesta jota muut eivät näyttäneet huomaavan. Löytyi kapea
käytävä. Siitä pääsi keittiöön ja vessaan, vasemmalla oli portaat yläkertaan.
Hiivin ylös ja näin raollaan olevia ovia. Muutamiin oli nastoilla ripustettu
julisteita ja piirroksia. Varttuneempien aktivistien yksityishuoneita? Etäältä
seinien takaa kuului vaimeaa kuorsausta.
Asetuin pitkäkseni porrastasanteelle. Nahkatakki tyynyksi
ja raajat ojoon. Yritin joogarentoutuksella hypnotisoida itseäni unohtamaan
vilunväreet. Viereisen huoneen ovi oli raollaan. Kurkistin sisälle.
Romuvarasto. Vanhoja lehtiä, jalkapuolia tuoleja, rikkinäisiä leluja,
kodinkoneita, katulampun valossa. Otin alasrevityn ikkunaverhon peitokseni.
Mutisten kiroilin että Hampurista ostamani rommipullo oli bussissa. Siitä olisi
tullut kunnon yömyssy.
Ehkä pariin kertaan torkahdin ennen aamuseitsemää. Kun
alakerrasta alkoi kuulua puhetta vedin nahkatakin niskaani. Yläkäytävässä oli
täysin hiljaista. Kurkkasin yhteen makuuhuoneeseen. Se oli kohtuullisen
kokoinen. Ikkuna antoi ankealle sisäpihalle. Nurkassa oli parivuoteeksi asetettu
kaksi patjaa peittoineen. Kattoon oli ripustettu verho, jolla makuusijan
saattoi erottaa huoneesta. Pöytänä oli omenalaatikko ja sen päällä seisoi
koristeellinen hopeankiiltävä vesipiippu. Tuoleja ei ollut. Matot olivat
kuluneita itämaisia, aidon näköisiä. Seinillä kirkui kaksi psykedeelistä
maalausta. Olin äimänä kunnioituksesta. Suomessa vaihtoehtoihmisen huoneesta
löytyy Lundia-hylly ja kotitietokone. Tämä oli paremminkin proleversio
hippiliikkeestä. Rankemmat aktivistit täällä kuin meillä, arvelin.
Alakerrassa Linkola jutteli
Markin ja Tessan kanssa. Muut olivat heräilemässä. Joku nukkui vielä, suu auki
ja kädet levällään, joku taas kyyryssä pää peiton alla. Tessa ja Mark olivat
lähdössä tapaamaan eläinsuojelijoita, joilla olisi tänään mielenosoitus. Tänne
oli kohta tulossa lisää aktivisteja, jotka neuvoisivat meille
lehdistökontakteja.
Seurasi pari toimetonta tuntia. Vaellettiin
ympäristökeskuksen ja bussin väliä kasseja kantaen. Puoli yhdentoista maissa
saapui paikallinen nahkatakkinen tyyppi, ilmoittaen tietävänsä eräässä paikassa
lähistöllä tietokoneen. Sillä voisi tehdä lehdistömatskun. Petri Pöntinen lähti
miehen mukaan.
Aikani kuluksi tutustuin
kauppakadun näkymiin. Sadan metrin päässä meni metrorata kadun yli siltaa
pitkin, ja asemakin oli. Yritin soittaa puhelinkopista Pia Lindmanille. Olin
saanut hänen opiskelukämppänsä numeron Tuulilta. Olin Piaan tutustunut Muu ry:n
naisten järjestämässä feministisessä Huora-akatemiassa aiemmin keväällä; Pia ja
Tuuli olivat parhaat ystävät. Mutta cockneya puhuva vuokraemäntä ilmoitti ettei
Pia ollut kotona. Lueskelin ympäristökeskuksessa paikallisia lehtiä ja
monisteita. Laitoin hyllyyn parikymmentä Tuulin ja Olli Tammilehdon Insert Coin
- Pelastakaa metsäaktivistit sakoilta -taidehuutokaupan englanninkielistä
kampanjakorttia. Ympäristökeskuksen porukasta ei kenelläkään olisi puntaakaan
panna likoon Suomen metsiin, mutta saisivatpa tietoa pohjoisen touhuista.
Pöntinen ja nahkatakki
palasivat tunnin päästä. Lehdistötiedote oli valmis. Vedonvälittäjän näköinen
haki yläkerrasta monisivuisen sekavan listan. Siinä oli sanomalehtien
faxinumeroita. Joukossa oli mm. Yleisradion Lontoon toimitus. Pöntisen kanssa
valitsimme muutamia lehtiä ja radioasemia. Kopioin niiden numerot erilliselle
paperille, jotta saisin niistä varmasti selvää. Linkola manaili "sumujen
saaren" epämääräisiä touhuja. Oppaamme vaikutti pälyilevältä, kuin ei
olisi ollut omalla asiallaan, vaan pelkästään avuksi komennettuna. Mutta täytyi
sopeutua. Meillä ei ollut edellytyksiä arvioida vieraita ryhmiä, niiden väkeä
ja toimintatapoja.
Lähdin tyypin kanssa katua ylös. Tulimme maali- ja
tapettikauppaan jota piti vanha pariskunta. Heillä oli faxi. Sitä sain käyttää
normaalia maksua vastaan. Ukko ryhtyi selittämään taksaa. Oppaani lähti toiseen
paikkaan monistamaan tiedotettamme.
Onneksi minulla oli muutama punta. Ojensin Pöntisen
kirjoittaman paperin ja lehtien faxinumerot äijälle. Tämä rupesi heti toimeen.
Aina kokeiltuaan yhden numeron hän tuli kertomaan tuloksen: tämä ei vastaa,
"This one went through allright"... "Would this be number seven,
sir?" Ukko puhui kohteliaasti kuin näytelmän hovimestari. Varmaan pikku
poikkiviivan kanssa kirjoitettu seiska näyttikin hänestä f-kirjaimelta; täällä
seiskat tehtiin ilman.
Lopulta lista oli käyty läpi. Kysyin mieheltä, voisiko hän
yrittää puolen tunnin kuluttua uudestaan niihin numeroihin jotka eivät olleet
vastanneet. "Yes, but that'll cost you..." Hinta ei ollut kallis.
Jätin tapettimiehelle loput kolikkoni, ja hän vaikutti tyytyväiseltä. Poikkieurooppalainen
kansalaisaktivismi nivoutuu saumattomasti paikallisyhteisön totuttuihin
elinkeinoihin, filosofoin kävellessäni takaisin ympäristökeskukseen.
Pienyrittäjä ei oudoksu luonnonsuojelijoita, eikä vaihtoehtotoiminta aina ja
kaikessa ole vain yksin valtion kanssa tekemisissä. Olemme nykyajan demokratian
kotimaassa, ja sitä paitsi vanhassa suurkaupungissa...
Puolilta päivin Tessa tuli
takaisin kaupungilta. Hänellä oli kaksi naista mukanaan. Nämä valittelivat että
eläinsuojelijoiden mielenosoitus oli aika kaukana Citystä, Chelseassa. Entä jos
me tulisimme sinne? Meidän ryhmämme kuitenkin halusi pitää kiinni Trafalgar
Squaresta, koska siitä oli puhuttu Rowan Tillyn kanssa. Tämä oli Women's
Environmental Networkin aktiivi ja oli ollut Suomessa tutustumassa metsien
kuntoon. Metsäteollisuuden kutsumana! Mutta toisaalta eläinsuojelijoiden
mielenosoitus olisi lähellä suuria kustannustaloja...
Tässäkin huomattiin, kuinka olimme yrittäneet haukata
liian suuren kakun yhdellä kertaa. Lontoolaiset sen paremmin kuin hampurilaisetkaan
eivät olleet jaksaneet uskoa meihin, niin kauan kuin vain viestitimme
puhelimessa tai faxeissa. Nyt paikan päällä olimme kiinnostavia, mutta oli
liian myöhäistä järjestää enää mitään. Toisaalta suurisuuntaisuus oli loppujen
lopulta myös hyväksi. Jälkeenpäin tieto matkastamme levisi, niin Suomessa kuin
kohdekaupungeissakin, ja silloin esiintyminen monessa maassa ja kaupungissa
todisti että olimme vakavasti asialla.
Alkoi tulla kiire.
Trafalgar-aukiolle piti ehtiä kahdeksi. Sitä ennen oli haettava Tessan
valokuvakehykset matkan varrelta. Tessa suunnitteli näyttelyä Helsinkiin ja oli
puhunut poikaystävänsä hankkimaan edullisesti kehyksiä. Ne piti saada bussiin
Suomeen kuljetettavaksi.
Hyvästelimme ympäristökeskuksen väen. Tunnelma oli hiukan
apea. Naiset ehkä näkivät kasvoillamme säälin tapaista, koska ympäristökeskus
näytti olevan heikohkoissa kantimissa. Kirjoitimme nimemme tussikynällä toiseen
ikimäntykiekkoon, joka oli Bonnin aktiosta jäänyt jäljelle. Tessa ojensi sen
muistoksi emännille.
- "Ehkäpä tullaan takaisin ensi vuonna..."
Marketta yritti keventää.
- "Sitä ei tiedä, onko tätä paikkaa jäljellä enää
ensi vuonna", sanoi toinen naisista melkein itku kurkussa.
- "No, toivotaan, että Lontoon kaupunki on vielä
jäljellä!" minä sanoin, itselleni tyypillisen "nokkelasti".
Halasimme, ja ryhmämme lähti
bussia kohti, molempien osapuolten helpotukseksi. Vihreä internationaali oli
näkymättömän kaukana. Mietin miltä Muu ry legendaarisessa tilassaan
Eduskuntataloa vastapäätä oli mahtanut näyttää vuonna 1992, kun ryhmä
moskovalaistaiteilijoita tuli vastavierailulle muulaisten Moskovan keikan
jälkeen. Yhtä kreisiltä ehkä, mutta samalla todelliselta kansalaisvastarinnan
pesäkkeeltä. Nykyajan suurkaupungissa omaehtoinen ajattelu ja hengenvapaus ovat
harvinaisia. Instituutioista ja niitten toimitiloista huomaa. Mitä kiiltävämmät
lattiat, mitä enemmän konttorikoneita, mitä paremmin palkatut sihteerit ja
vahtimestarit, sitä varmemmin epäkaupallinenkin laitos vain uusintaa
"pääoman sykettä", P. Otto Koskisen sanoin; toistaa ja vahvistaa
"rakenteiden ääntä". Mutta jos löytää huonosti siivotun
kulttuurikahvilan kirpputorilta hankituin tuolein; jos väki on päämääränsä
kadottaneen näköistä, kahvikupit säröillä; jos myyjä tulee kaatamaan kahvia kiireesti
kuin olisit keskeyttänyt jotakin tärkeää, mutta takahuoneesta kuuluukin vain
matala mumina ja paksu tupakansavu nousee, jos kaunis kymppisi kahvista ja
pullasta otetaan vastaan hätäisesti vilkaisten ja pudotetaan vanhaan
teepurkkiin, silloin voit ajatella, että täällä on ihmisiä, joilla on huolena
muukin kuin elannon hankkiminen, liikevaihto, palstamillimetrit. Nämä paikat
eivät kestä monta vuotta. Vuokrat jäävät maksamatta ja hengailijat ajetaan
etsimään elintilaa muualta. Suurkaupunkiheimojen arvoa eivät oivalla kuin
mukana olleet, mutta arvokkaita ne ovat. Niissä hapuillaan, niissä ei tiedetä
varmasti. Siksi niissä löydetään uuden siruja. Tämä koskee taiteilijoiden
yhteisöjä, moottoripyöräheimot taas ovat toisenlaisia, perustuvat selkeään ja
autoritaariseen järjestykseen. Mutta nekin pystyvät irtautumaan valtio-uskosta
ja mediakuuluisuuden tavoittelusta, asettamaan keskinäisen solidaarisuutensa
latteimpien bingoarvojen yläpuolelle, ainakin pyssytappelujen väliajaksi.
Jari pujotteli Lontoon
katuliikenteeseen. Tessan valokuvakehykset kannettiin sateessa suuresta
studiosta, jonka palkkalistoilla Tessan poikaystävä oli, ja pakattiin bussin
peräpenkeille.
Metri metriltä päästiin lähemmäs Trafalgar Squarea.
Liikenne oli tukossa. Mervan ja Tessan oli tarkoitus jäädä The Guardianin
toimitukseen. He olivat sopineet tapaamisen ympäristötoimittaja John Vidalin
kanssa. Aikamäärä lähestyi, mutta Mersumme seisoi punaisissa valoissa. Huomasin
viereisen talon seinässä metron punasinisen tunnuskilven. Huusin Tessalle sitä
osoittaen: "Hypätkää äkkiä ulos! Menkää metrolla! Tulkaa sitten
Trafalgarille!" Vihreä ei kerinnyt syttyä meille, ennen kuin Merva ja
Tessa olivat jo kadulla. Merva oli hienona: jakkupuku päällä, huulipunaa ja
matalakorkoiset remmikengät. Kelpo suoritus bussin penkillä torkutun yön
päälle!
Ehdimme Trafalgarin aukiolle
varttituntia etuajassa. Ilma oli tihkusateinen, kävelijät kiireisiä.
Suihkulähdettä ja portaikkoja kiersi humisevana pyörteenä mustien taksien
varisparvi seassaan kirjavampi autokansa. Joka kadunkulmassa aukiota saartoi
uusklassinen harmaakivinen loistorakennus. Yhdellä niistä oli alakerrassaan
MacDonald'sin värit. Jarin, Janne Karimäen ja Laurin kanssa menimme syömään
hampurilaiset. Huvitti kuinka samanlaiseksi Mäkkärin tunnelma puristettiin joka
puolella maapalloa. Sama ystävällisyys, sama irtiolo muusta kulttuurista, sama
rationaalisuus. Sama riittävän hyvä ruoka. Eivät myyjätkään olleet sen
englantilaisempia kuin me itse. Koko paikka olisi yhtä hyvin voinut olla
kuussa. Satuimme viereisiin pöytiin kahden taideopiskelijan kanssa. Vaihdettiin
kuulumisia. Lauri antoi pojille osoitteensa.
Muutamaa minuuttia vaille kaksi palasimme suihkulähteen
reunalle, jossa tällä kertaa pienehkö mielenosoituksemme availi lippujaan.
Ainakin kaksimetrinen kypäräpää bobby oli juttelemassa naisten kanssa. Kävelin
mukaan ja kuulutin kovalla äänellä:
- "We have a permission!"
- "That's not the problem", kypärämies vastasi,
"the coach is the problem." Hän osoitti
bussiamme. Se törrötti kuin karille ajaneena yhden kivipalatsin seinustalla
liikennepyörteen toisella rannalla.
- "Well, why don't you tell them..." Hymyilin vinosti.
Kai nyt poliisi voi käskeä bussin pois!
- "I have!"
Okei. Lähdin puikkimaan ympyrää hitaasti kiertävien
autojen välistä bussin luo. Kerroin terveiset Jarille ja Samulle.
- "Kuultiin jo. Lähdetään kun päästään."
- "They'll leave in five minutes", vakuutin
poliisimiehelle päästyäni takaisin. Tämä nyökkäsi, kosketti kypäränsä lippaa
kahdella sormella ja poistui. Mielenosoitusta hän ei jäänyt valvomaan. Olipa
eroa Brysselin poliiseihin!
Sade alkoi muuttua himmeäksi
tihkuksi ja taivas kirkastui. Tessan kehyksiä roudatessa olimme saaneet
paitamme märiksi, mutta tämä tihku ei enää kastellut. Linkolalla oli sadetakki
päällä. Hän hymähteli Jussi Jokelan ja minun kevyitä varustuksia.
Kasasimme julisterintamaa suihkulähteen eteen. Marketta ja
Teuvo puhuivat kahden toimittajan kanssa. Molemmat olivat suomalaisia, toinen
Vihreästä langasta, toinen Yleisradiosta. Rowan Tilly oli myös paikalla. Vihreä
lanka sai meidät näin vihdoin kiinni; Helsingissä heidän toimittajansa oli
lähtöaamuna etsinyt meitä Asema-aukiolta Pääpostin luota, kun bussia samaan
aikaan pakattiin Kansallisteatterin edessä. Juuri siitähän tilausbussit ovat
perinteisesti lähteneet, Leningradin matkojen ajoilta asti. Mitä maalaisia
Vihreä lanka oikein piti palkkalistoillaan?
Aloin paukuttaa rumpuani,
mutta kalvo pehmeni taas tihkusateessa. Pyysin Jussilta tilalle kiiltävän
keinokalvoisen tanssibändin pikkurummun. Otso oli saanut sen lainaksi yhdestä
Espoon koulusta. Rupesin pärryttämään kuin joku sotilaspoika. Yritin saada
radiotoimittajan nauhalle lisäefektiä Trafalgar Squaren liikennemetelin
kontrastiksi.
Kymmenen minuutin kuluttua sade taukosi kokonaan. Aukiolle
rupesi tulemaan ihmisiä. He syöttivät kyyhkysiä suihkulähteen toisella
puolella. "Vaihdetaan paikkaa", huusin. Löin rummulla tahtia.
Kiersimme kulkueena Nelsonin pylvään ja siirryimme torin toiselle laidalle. Nyt
oli yleisöä. Kaksi liikemiestä tai ehkä virkamiestä pysähtyi lukemaan banderollien
tekstejä. Toinen muistutti huomattavasti ryhdiltään ja ulkonäöltään prinssi
Charlesia. Hän huomasi temppuiluni rumpujen kanssa.
- "You Finns just have to decide which drum to
prefer!"
- "It's the shaman
drum, for my taste", vastasin. "But it works
badly in the rain."
Mies naurahti ja jatkoi matkaansa.
Pulunruokkijoiden, turistien ja nunnien päitä ei sanomamme
kääntänyt. Olimme jo lopettelemassa, kun Merva tuli torille. Tapaaminen John
Vidalin kanssa oli sujunut mainiosti. Merva kehräsi tyytyväisenä kuin kissa.
No, missä Tessa on, kysyimme. Mutta Tessa oli vielä mennyt tapaamaan
poikaystäväänsä.
Samu Tirronen tuli nyt paikalle. Hän kertoi bussin
odottavan Thamesin rannassa parin korttelin päässä. "Tessa tietää jo missä
auto on", Merva lisäsi. - No niin, muuta ei ollut tehtävissä tässä
cityssä. Petri Pöntinen sanoi kaikille hyvästit: hänen matkansa jatkui
Skotlantiin. Rullasimme banderollit ja kävelimme Northumberland Avenueta joelle
päin.
Lontoossa oli homma hoidettu,
mutta heti emme päässeet lähtemään. Täytyi odottaa Tessaa.
The Victoria Embankment, jolle Jari oli onnistunut
pysäköimään, vyöryi autoja pahimmassa iltapäiväruuhkassa. Mersumme makasi
puolittain jalkakäytävällä, etukulma ajoradalle työntyen. Autovirta teki mutkan
sen kohdalla. Ovi joutui kadulle vasemmanpuolisen liikenteen takia. Monta
minuuttia piti odottaa ennen pienintäkään väliä, sitten pääsi hyppäämään
avoimesta ovesta bussiin. Jari oli peräpenkillä nukkumassa.
Kului puoli tuntia, kului tunti. Tessaa ei kuulunut. Jussi
Jokela ja minä juoksimme katua ylös alas, siltä varalta että Tessa etsisi autoa
väärästä kohtaa. Turha vaiva.
Robert kuvasi Thamesin
nousuvettä videolle. Olimme aivan egyptiläisen obeliskin juurella. Se oli
varmaan tuotu Thamesin kivikaiteelle brittiläisen imperiumin sotaretkiltä. Joen
vesi nousi silmissä. Se loiskui jo portailla, jotka tuntia aikaisemmin olivat
kuivat. Koin saman huimaavan tunteen kuin vuosia aikaisemmin, edellisellä
Lontoon matkallani: en pystynyt päättelemään missä päin meri oli. Karttatieto ja havainto olivat ristiriidassa.
Vesi nousi Thamesia ylös, vastavirtaan.
Viimeksi olin tuijottanut ilmiötä Tower Bridgen luona, silmiäni
uskomatta. Sinänsä yksinkertainen seikka, jota Näsijärvellä ja Suomenlahden
rannalla oleillut järki ei tahtonut tajuta: luoteen ja vuoksen vaikutus
valtameren tuntumassa. Thames todella virtasi ylämäkeen. Nousuvesi juoksi
mereltä sen uomaan.
Kulutettiin aikaa.
Käytiin teellä puistossa.
Bussissa oli hiljaista. Useat torkkuivat. Linkola luki.
Viimein Tessa nousi bussin ovesta, raikkaana, tukka
suihkusta kosteana. Kukaan ei hymyillyt, paitsi ehkä Teuvo Niemelä hiukan. Jari
venytteli peräpenkillä, tuli sitten rattiin. Vaivattomasti liityimme jo
hiljenneeseen liikenteeseen.
Päivänvaloa riitti vielä kaupungista ulos ajettaessa.
Alkumatka oli taas kapeaa tietä, jonoa, jyrkkiä mäkiä. Upeita ruohokenttiä tien
vieressä, rajattomien Lontoon esikaupunkien aukioilla. Iltamyöhällä saavuimme
Doveriin ja Calais'n lautalle.
Lautta saapui perille hieman
ennen keskiyötä. Kylmä viima puhalsi, mutta ei sentään satanut. Calais näytti
autiolta ja pieneltä. Rautatieasemalla oli valot. Jätimme siinä Janne Karimäen
bussista; hän aikoi jatkaa junalla Pariisiin lomailemaan.
Samu oli lautalta keksinyt Calais'n turistikartan. Sen
kääntöpuolelta löytyi luettelo kaupungin majoitusliikkeistä. Ajoimme kilometrin
matkan lähimmälle hotellille. Se oli suljettu, täysin pimeänä! Ilmeisesti
Calais oli sesonkikaupunki, eikä lomakausi ollut lähelläkään toukokuun 18.
päivän vastaisena yönä.
Käännyimme neuvottomina takaisin pääkatua. Lähellä
rautatieasemaa oli kapakka auki. "Pysäytä", sanoin Jarille,
"käyn tuolta baarista kysymässä". Työnnyin sisälle kansainvälisten
luottokorttien tarroilla koristetusta ovesta, uteliaana näkemään ensimmäisen
ranskalaisen kapakan elämässäni. Paikka ylitti odotukset. Vaikka kadut olivat
autiot, sisällä oli täysi meno päällä. Pitkä baaritiski johti katseen salin
perälle, neliömäiseen huoneeseen jossa kristallikruunu ja peilit välkkyivät
himmeästi. Hilpeän humalaisia naisia ja miehiä roikkui tiskillä. Yksi
hattupäinen nuokkuva herra toi vastustamattoman elävästi mieleen
Toulouse-Lautrecin maalaukset. Hän nojasi kyynärpäällään tiskiin, pitäen
tiukasti lasistaan kiinni, ja yritti tarkentaa katsettaan pullohyllyyn tiskin takana.
Desimetrin nykäyksin hänen pitkä mustanpuhuva hahmonsa huojahteli ees taas.
Ahtauduin tiskin
ääreen. Myyjänä oli nuorehko nainen. Näytin hotelliluetteloa hänelle, ja
englannin sekaisella kouluranskalla kysyin mistä hotellista löytyisi tilaa
parille kymmenelle. (Excusez-moi, madame,
mais savez-vous est-ce qu'il y a un hôtel ici à Calais qu'etais ouvert en ce
temps de la nuit, encore?) Mikä olisi auki? Nainen kohotti yllättyneenä kulmiaan.
Hän viittasi kädellään kolmikymppiseen rehevään blondiin vieressäni
baarituolilla.
- "Monsieur, tällä daamilla on hotelli
Calais'ssa."
- "Vraiment?"
Katsoin naapuriani. Hän hörppäsi liköörilasinsa tyhjäksi
ja laski sen tiskille. Osoitin bussiamme, joka oli aivan ikkunan takana.
- "Meitä on kolmekymmentä tuossa bussissa.
Tarvitsisimme yhdeksi yöksi..."
Rupesimme neuvottelemaan. Nainen halusi tietää
yöpyisivätkö kaikki. Arvasin että osa porukastamme halusi jäädä bussiin, mutta
sanoin että ehkä kaksikymmentäviisi vuodetta tarvittaisiin. Nainen mainitsi
hinnan per yöpyjä. Se tuntui lievästi kalliilta, verrattuna turistikartan
luetteloon, jossa hinnoista oli esimerkkejä. Epäröin hiukan, jolloin daami
kaivoi taskulaskimen käsilaukustaan. Tyytyisimmekö neljän hengen huoneisiin?
Tietysti, tietysti. Nainen näppäili hetken laskinta ja ilmoitti sitten
könttäsumman.
- "Mutta miten löydämme..."
- "Minä ajan edellä."
Blondi nousi baarituoliltaan,
sammutti savukkeensa tuhkakuppiin, ja viittasi toisen mimmin mukaansa. Tämä
jutteli pikkupöydässä baskeripäisen miehen kanssa.
- "Maybe you come back afterwards?" Baarityttö
hymyili minulle.
- "Later", sanoin, harmitellen mielessäni.
Laittauduimme ulos. Hotellinemännällä oli korkea valkaistu
tupeeraus ja piikkikorot. Molemmat naiset menivät pikkuautoon, joka oli ihan
meidän automme edessä kapakan ovella. Minä nousin bussiin. Siellä oli herätty.
Perältä tulvi hurraahuutoja ja pilkallisia kysymyksiä.
- "Mitä sinä lupasit tuolle naiselle?
- "Minne ollaan menossa? Mitä maksaa?"
Selitin diilin luonteen ja sopimamme hinnan. Sanoin että
pikkuauto ajaisi edellämme hotellille. Bussin perältä huudeltiin tinkimisiä.
Muutamat ilmoittivat nukkuvansa autossa.
- "Selvitetään nämä hotellilla!" huusin
takaisin.
Jari mutkaili Calais'n öisiä katuja pikkuauton perässä.
Tiukassa kulmassa juutuimme jälleen kerran jalkakäytävän viereen pysäköityihin
autoihin. Lauri ja minä hyppäsimme ulos. Opasautomme odotti perävalot hehkuen
kymmenen metrin päässä. Jari ei uskaltanut päästää käsijarrusta. Laurin kanssa
saimme hänet puhutuksi vähän peruuttamaan. Kuului vaimea rämähdys. Olimme
osuneet valkoisen Peugeotin etupuskuriin. Jari meinasi hermostua. "Ei
meillä ole omavastuuvakuutusta tässä", hän sanoi. Laurin kanssa tolkutimme
ettei Ranskassa peltijutuista yhtä tarkkaa pidetty kuin Suomessa. Vilkuilin
ympäröivien talojen ikkunoita. Mihinkään ei syttynyt valoja. Ei tätä kukaan
huomaa, hoin Jarille. Jari väsyi inttämiseen ja nosti kytkintä.
Hotelliin kirjoittautuminen
sujui kivuttomasti. Kaikki rahat kelpasivat; Ranskan, Englannin, Saksan.
Parkkipaikka oli vartioimaton ja pimeä, joten säästeliäät saivat jäädä bussiin
nukkumaan kenenkään protestoimatta.
Jouduin samaan huoneeseen Jarin, Jouko Hämäläisen ja Teuvo
Niemelän kanssa. Jari ja Jouko valtasivat eteisestä kerrossängyn, minulle ja
Niemelälle jäi leveä parisänky huoneen puolella. Avasin television. Sieltä tuli
mustavalkoisia dokumenttipätkiä Jean-Paul Sartren elämästä. Kaivoin aamua
varten puhtaita vaatteita matkalaukustani. Samalla löysin Hampurista ostamani
rommipullon. Se oli vielä puolillaan! Hyvä iso pullo! Katselin teeveetä
sängyllä makaillen ja join rommia hotellin lasista. Niemelä keitteli kahvia
hellalla.
"Kylpyhuone vapaa", huusi Jouko Hämäläinen.
Huuhtelin ammeen ja laskin sen täyteen kuumaa vettä. Hotellin pyyhkeet olivat
valtavan isoja ja pehmeitä. Toista tuntia lojuin kylvyssä rommia naukkaillen ja
hyräillen. Niemelä nukkui jo päiväpeittoon kääriytyneenä, kun tulin takaisin
huoneeseen. Otin toisen peiton ja nukahdin kylvystä lämmenneenä, hyvässä
hutikassa.
Aamulla Linkola koputti oveen. Hän oli jo muut huoneet
kiertänyt, mutta porukkaa ei tahtonut saada hereille. Meidän huoneessa ei kauan
lojuttu. Puin puhtaat sukat ja paidan ja tunsin oloni ruhtinaalliseksi.
Parkkipaikalla joku aamuvirkku kertoi käyneensä meren rantaa katsomassa.
Kuulemma hirveän kylmä tuuli ja isoja likaisia vaahtomöykkyjä pyrkimässä
hiekkarannalle.
Calais'sta lähtö kävi
hankalasti, koska kaupunkikartassa ei ollut merkitty viimeisiä ulosmenoteiden
muutoksia. "Ei löydetty Calais'n kaupungista ulos!", Linkola ivasi.
Häntä harmitti Englannissa käynti, hotellissa nukkuminen ja Annelin poissaolo.
Kieltämättä retkemme oli vajaan tuntuinen, kun Anneli, Otso, Hannu Hyvönen ja
Kati Bent puuttuivat. No, Damissa tavataan, ajattelin.
Ajoimme Kanaalin rantaa
Oostendeen asti. Ranskasta poistuttaessa tuli koko matkan ensimmäinen ja ainoa
rajatarkastus. Tulliasema oli pienehköllä tiellä, ei mikään kummallinen laitos.
Mutta kopin vieressä seisoi kaksi mustaviittaista poliisia konepistoolit
kaulassa. He nostivat kättä automme lähestyessä. Hyppäsin ulos kartanlukijan
paikaltani.
- "Bonjour. Nous sommes de la Finlande."
Ei hymyn häivää, ei
vastausta. Sitten vanhempi rajamies, vastentahtoisin ilmein:
- "Contrôler les passeports!"
Nyökkäsin ja kiipesin autoon.
- "Passintarkastus! Kaikki istumaan!", kailotin
kovalla äänellä.
- "Sitä parempi mitä enemmän tarkastuksia ja
kontrollia", kommentoi Linkola. "Ei tule pakolaisia eikä muita
rajojen yli."
Poliisit nousivat bussin käytävälle ja katsoivat passit
perusteellisesti. Tuli mieleen takavuosien Vaalimaan nuoret hymyttömät
neuvostoluutnantit pistooleineen ja suomalaisten bussit täynnä votkaturisteja.
Ranskan miehet vilkuilivat tavarakasojamme, mutta varmaan laskivat että niiden
tarkastaminen olisi vienyt tuntikauden. Sanaakaan sanomatta he poistuivat
autosta ja viittasivat meidät eteenpäin.
Belgia päästi omalle puolelleen edes vilkaisematta. Mitään
puomeja, varovyöhykkeitä tai aitoja ei koko raja-alueella näkynyt.
Näin mataliksi ovat Euroopan rajat käyneet! Mutta oliko
tarkastuksella jotain tekemistä meidän kontaktiemme kanssa? Meitä oli
tarkkailtu Brysselissä Greenpeacen toimistolla... Ranska oli vanhastaan
Greenpeacen vihollinen. Ja myös tunnettu poliisivaltio, aina suuren
vallankumouksen ja poliisiministeri Fouchet'n päivistä! Muistin kuinka professori
Tikka joskus Ysibaarissa kertoi ihaillen Pariisin poliisivoimista. Pieni
varkaus katukahvilassa, ja puolessa minuutissa ilmestyy neljä viisi autoa
paikalle! Oliko jossakin raportoitu meidän poikkeamisistamme ja Greenpeacen
meille antamasta avusta? Ja Strasbourgin partiomme oli sekin intervenoinut
europarlamenttiin, ja tehokkaasti, toivottavasti! Häiriköinyt Ranskan
maaperällä!
Nämä kuvitelmat eivät
jaksaneet kauan viihdyttää. Pian ajoimme taas moottoritietä. Ohitimme Gentin ja
Antwerpenin ja lähestyimme Amsterdamia. Rupesin Mervan avuksi seuraamaan
karttaa ja kaistakilpiä. Hankalaa oli, kun silmälasit olivat rikki. Piti
vääntää etusormi ja peukalo pieneksi reiäksi. Sen kautta tiiraaminen auttoi
likinäköisyyteen; juuri ja juuri erotin ajoissa mitä suuntaviitoissa luki.
VII AMSTERDAM
Kaikkien kaupunki - Valtuuskunnan paluu - Rallia kanavien rannoilla - Damin iltaelämä
Aivan aikataulussa lähestyimme Amsterdamin keskustaa. Ehtisimme kahdeksi miekkaria pitämään. Meille oli neuvottu että sopiva paikka olisi "Dam Square". Kartasta se löytyikin vaikeuksitta. Nimi herätti ihmetystä - se ruvettiin ääntämään englantilaisittain, kuten Damn Square. Aukio näkyi kartalla keskellä pienten kanavien ja katujen verkkoa. Perille päästyä huomattiin sen laidassa suuri keskiaikainen katedraali. Ahaa! Siis Dam olikin samaa juurta kuin saksan ja ruotsin Dom! Emme päässeetkään tuomion torille tai kirouksen kentälle, vaan tuomiokirkon torille.
Se tai tämä.
Parkkeerasimme kirkon seinän viereen, tajuten kyllä tempun
luvattomuuden. Kahden lyöntiin oli varttitunti. Porukka hajaantui vaihtamaan
rahaa läheiseen pankkiin ja toria tutkimaan. Linkola hermoili että
mielenosoituksesta ei tule mitään, mutta minuuttia vaille kaksi kaikki olivat
taas koossa ja rekvisiitat käsillä.
Oli torstai-iltapäivä, tori kävelijöitä täynnä. Tunnelma
oli kansainvälinen, parempi kuin liikenteen pilaamassa Lontoossa. Vähän väliä
pisarteli hiukan, mutta kevyet kuurot eivät tyhjentäneet toria eikä lähikatuja.
Levittäydyimme kävelijöiden reitille mahdollisimman leveäksi rintamaksi. Jouko
Hämäläinen ja Marketta käyttelivät megafoneja. Jouko heitti huulta kuin jokin
metsänsuojelun kansainvälinen torimyyjä tai ekologian helppoheikki. Jussi
Jokela istui kiveykselle bongorumpujensa kanssa. Minä pärrytin suosiolla
pikkurumpua koska tihutti.
Amsterdam sopisi hyvin
yleiseurooppalaiseksi kansalaismielipide-foorumiksi. Saksan kaupungeissa oltiin
ystävällisen välinpitämättömiä, Bryssel oli vaikuttanut poliisin tarkasti
vahtimalta vallan kulttipaikalta, Lontoo taas kerta kaikkiaan liian suurelta
mihinkään uuteen asiaan, kurimukselta johon mielipiteet ja niiden esittäjät
uppoavat heti. Täällä Amsterdamissa sen sijaan heräsi aito dialogi katsojien
kanssa. Myös voimakkaita reaktioita: vanha nainen tuohtui Mervalle
Auschwitz-julisteesta. Oli kuulemma törkeää ja täysin tunnotonta verrata
metsien hävittämistä ihmisten hävittämiseen. Merva suhtautui vakavasti ja kääri
kankaan. Ehkä joku vanhuksen omaisista oli kuollut Auschwitzissa? "Parempi
sitä paitsi ettei puhuta täällä saksaa", sanoi Merva. "Paras pysyä
vain englannissa."
Liivipukuun, punaisiin kenkiin ja punasankaisiin laseihin
varustautunut heppu kuvasi 8 millin videokameralla Jussin bongorummutusta, ja
kehui tekevänsä insertin Music TV:hen. Monet ohikulkijat pysähtyivät
juttelemaan ja kannustamaan joukkoamme. Olimme selvästi ohjelmanumero. Suomen
lippu surunauhoineen veti paikalle suomalaisen keski-ikäisen rouvan. Linkolan
mukanaolo teki vaikutuksen häneen. Hän ei uskaltanut mennä Linkolalle puhumaan,
mutta uteli minulta mistä oli kysymys. Mitä te protestoitte? Metsien tunnelman
menetystä, vastasin. Metsäautoteiden verkkoa, joka sotien jälkeen on levitetty
joka kolkkaan. Suomesta ei löydy mitään pakopaikkaa, missä ei ihmisen läsnäolo
tuntuisi. "Niin, ne ovat ne tiet?", nainen varmisti. Taisi oivaltaa.
Metsien tosiasiallinen arvo on geenipankkina ja matkailuvalttina, selitin.
Sellaisina niiden arvo nousee vuosikymmenien kuluessa. Sellu taas vain
halpenee, kunhan trooppinen puu tulee markkinoille. Aika vaihtaa strategiaa.
Daami nyökkäili ja hymyili. Ei hän kuitenkaan esitellyt itseään. Suomi häneltä
sujui vaivatta, joten ehkä hän olikin vain käymässä täällä.
Tunnin verran olimme käännyttäneet japanilaisia,
amerikkalaisia ja muita turisteja, kun Strasbourgin valtuuskuntamme leveästi
hymyillen käveli torin poikki. He olivat juuri saapuneet vuokraamallaan
autolla. Olivat laskeneet sen halvemmaksi kuin neljän hengen junaliput
Strasbourgista. He olivat jo käyneet Maan Ystävien toimistossa torin toiselta
laidalla. Sylvia Borg sieltä oli aivan heti tulossa todistamaan
mielenosoitusta.
Jaha! Paikallinen
luonnonsuojelija tulee mukaan, kunhan ollaan hänen ikkunansa alla! Vähän
nauratti ja harmitti. Mutta Sylvia Borg oli fiksu ja viehättävä. Muistin hänet
poikkeuksena jo puhelinkeskusteluissa, suorastaan vastakohtana Hampurin
ylirasittuneille aktivisteille. Toisaalta, olihan niinkin että selvyyden vuoksi
ei ulkomaalaisten pidäkään olla samassa porukassa Suomen metsistä puhumassa.
Sanoma hämärtyisi.
Sylvia jutteli Mervan ja Katin kanssa ja katseli hymyillen
julisteriviämme, ihmisiä plakaatteineen, märkine vaatteineen, ontuvine
kielitaitoineen. Minulle alkoi valjeta näiden kontaktien arvo, lyhyinä ja
pinnallisinakin. Keski-Euroopan luonnonsuojeluväki sai mielikuvan Suomen metsien
puolustajista. Välttämättä meidän rähjäisyytemme antoi havainnollisuutta
viestiin. Metsämme harsuuntuvat. Niitä syö rikkidioksidi. Enää on vain
siemenpuut pystyssä. Jylhä kuusisto on kaadettu ja tilalla on taimikko tai
parikymmenvuotisia riukuja.
Tätä sanaa puhuivat nuoret ja
vanhat, väsyneinä ja nuhjuisina ja hiukan pyörällä päästään. Kai se tuntui.
Maailmankylä ja internet, joo. Läsnäolo puhuu paremmin.
Sillä aikaa kun me otimme
torilla yhteyttä yleisöön, oli kirkon seinustalle ajanut keltainen hinausauto.
Miehet kiinnittivät koukut bussin perään ja uhkasivat vetää sen pois rikkomasta
liikennesääntöjä. No, muutenkin olimme jo lopettelemassa. Pysäköinninvalvojat
kaikkosivat huomatessaan lähtöaikeemme. Strasbourgin kävijöitä myöten nousimme
kaikki bussiin. Nopeasti liikkeelle. Seurasi riemukasta huutoa, sitten Kati
Bent kertoi Strasbourgin tapahtumista megafoniin. Heidi Hautala oli opastanut
valtuuskuntaa europarlamentissa. Ja tarjonnut heille yösijan omassa kotonaan.
Tiedotustilaisuus parlamentissa oli saatu läpi jotakuinkin ja informaatiota
jaettu euroedustajien postilokeroihin.
Yleinen mielihyvä vallitsi. Ainakin olimme yrittäneet! Hampuri, Bonn,
Bryssel, Strasbourg, Lontoo, Amsterdam. Toreja,
toimistoja, toimituksia. Lehtiä, lähetystöjä, paperikauppiaita! Ja
europarlamentti vielä! Ja oli pari etappia jäljelläkin.
Mutta nyt nousi pientä
erimielisyyttä. Linkola ja Niemelä alkoivat puhua että pitäisi jo ennen iltaa
lähteä Hampuriin päin. Nuoremmista tämä tuntui omituiselta. Oltiinhan sentään
legendaarisessa Damissa! Eikö nyt hiukan katsella? Sitä paitsi oli vielä pari
hommaa. Hannu Hyvösen entinen vaimo, Hanneksen äiti, oli noussut bussiin
Dam-aukiolta. Hän asui ja oli työssä Amsterdamissa. Hän esittäytyi bussin
väelle. Katin puhuessa hän oli istunut etupenkissä Jarin takana antamassa
Jarille ajo-ohjeita. Olimme menossa toiselle torille, jossa sijaitsi suuren
painokustantajan Elsevierin konttori. Teemme vierailun sinne! Sitä paitsi, Otso
huomautti, Strasbourgista vuokrattu auto oli vielä palauttamatta. Määräaika oli
kuudelta, muuten uhkasi viidensadan markan lisämaksu.
Siis pysyteltiin
Amsterdamissa. Kati ja Otso olivat Sylvia Borgilta saaneet erään koulun
osoitteen. Entinen koulu Molukkenstraatin lähellä oli kansalaisjärjestöjen
käytössä, Amsterdamin kaupungin kustannuksella. Voisimme siellä yöpyä tyhjien
luokkahuoneiden lattialla. Tilaa oli varmasti tarpeeksi.
Jos olisimme ehtineet etukäteen ajatella, olisimme
jättäneet bussin jonnekin Amsterdamin laidalle kaupunkiin tullessa. Keskustan kujilla
ja kanavanvierillä se oli liian iso, vaikka olikin pienempi kuin tavallinen
HKL:n kaupunkibussi. Vihreinä meidän olisi pitänyt hävetä autoilua
piparkakkukerrostalojen ja kanavien sokkeloissa. Jari käänsi joltakin sillalta
kanavan rantaan. Noin kuudennen kerran matkan aikana juutuimme kiinni.
Polkupyöräilijät ja istuskelijat tuijottivat vekslailuamme.
Vesi kanavassa liplatti harmaan sinisenä. Näissä taloissa
Anne Frank oli piilotellut perheineen, kirjoittanut päiväkirjaansa, ennen
joutumistaan kuolemanleiriin.
Jari taisteli ratissa. Otso ja minä huutelimme ohjeita
ulkoa. Viiden minuutin tuskanhien jälkeen pääsimme eteenpäin. Sitten olimmekin
jo isolla torilla, jonne entinen rouva Hyvönen oli jättänyt oman autonsa.
Tultiin ulos ja toljailtiin. Kipaisin torin kulmaan pieneen kahvilaan ja otin
lasin olutta.
Elsevierin konttori oli
kanavan rannassa. Kello oli jo viisi. Pystytimme minimielenosoituksen konttorin
rappusille metrin päähän kanavasta. Mervan, Pentin ja Hyvösen kanssa tungimme
sisälle. Sanoimme vahtimestarille haluavamme tavata kustannustoimittajia.
"Ei siellä ole ketään enää työssä", mies selitti. Pyysimme häntä
yrittämään puhelimella. Mies kieltäytyi yksioikoisesti, eikä liikahtanut
minnekään kopistaan. Olimme yksin hämärässä ruskeaseinäisessä aulassa.
Kenenkään päähän ei pälkähtänyt enää mitään. Palasimme ulos kadulle ja
tunnustimme tappion. Lakanat käärittiin vähin äänin.
Takaisin torille ja bussin luo. Rouva Hyvönen jutteli
Annelin ja Pentin kanssa, kutsui heitä luokseen kylään. Jari ja minä
laittelimme banderolleja tavaratilaan ja järjestelimme kasseja ja kolleja.
Silloin Otso tuli bussista kartta kädessä ja vinkkasi minut mukaansa. Hertzin
auto oli palautettava! Puolijuoksua hölkkäsimme takaisin Dam-aukiolle päin.
Auto seisoi lähellä Maan ystävien toimistoa, yksisuuntaisella sivukadulla.
Vielä ei sentään sakkolappua ollut tuulilasissa. Otso hyppäsi ajajan paikalle
ja työnsi kartan minulle.
- "Allright, mihin ajetaan? Missä Hertzin vuokraamo
on?", kysyin. Otsolla ei ollut aavistustakaan.
- "Eikö papereista näy?" Ei, vuokraamon
lomakkeessa oli vain Strasbourgin pisteen osoite. Kirottua! Aikaa oli vajaa
puoli tuntia.
- "Ajetaan rautatieasemalle", sanoin.
"Asemilla on aina kaikenlaisia toimistoja, voi olla
autovuokraamokin."
Kahdessa minuutissa Otso käänteli aseman eteen.
- "Sinä pysyt autossa" hän määräsi.
Istuin ja katselin Amsterdamin rauhallisen rytmistä menoa.
Ei huumekauppiaita ainakaan tässä huomannut. Pian Otso juoksi takaisin ja
ojensi minulle osoitteen jonka oli saanut turisti-informaatiosta.
Stadhouderskade. Päät yhdessä tiirasimme karttaa. Stadhouderskade näkyi olevan
ensimmäisen suuremman rengaskanavan rantakatu. Rautatieasema oli näköjään ihan
keskellä keskustaa, leveän vesiväylän rannassa. Kanavat ja kadut kiersivät sitä
puoliympyröinä.
- "Meidän pitää ajaa tuomiokirkon takaa
Baadhuisstraatille, sitten Rozenkrachtia, ja kääntyä heti vasemmalle, kun on
tultu isomman kanavan yli. Olemme silloin Nassaukadella joka jatkuu vähän
päästä Stadhouderskadena!"
- "Okei. Mä ajan, sä luet karttaa. Ikävä kyllä mä en
voi tehdä molempia!"
Otso polkaisi pikkuauton liikkeelle ja luennoi ajaessaan
minulle pikaläksyn käytännön kartanluvussa. Karttaa oli koko ajan käänneltävä
niin että etenemissuunta oli aina ylöspäin, ja vasen ja oikea kartalla pysyivät
samoilla puolilla kuin luonnossa. Sormi koko ajan siinä kohtaa missä autokin,
etteivät risteykset tule yllätyksinä! Kaksitoista minuuttia määräaikaan!
- "Ja ei yhtään mokaa tällä kertaa!"
Otsoa näköjään harmitti
edelleen Hampuriin saapuminen ai kun ei kun -menetelmällä. Hän kaahasi niin
paljon kuin ikinä ilkesi. Minä pyöritin karttaa ja yritin laskea ylitettyjä
kanavia. Ei onneksi sattunut yhtään kääntymiskieltoa eikä kiellettyä
ajosuuntaa. Houderskadea ajoimme pari sataa metriä, sitten paistoi Hertzin
kilpi silmiin. Otso kaartoi tallin ovelle. Punakeltaiseen univormuun pukeutunut
mies otti avaimet ja rupesi tankkaamaan autoa. Otso syöksyi konttoriin.
Minua ällistytti kuinka äkkiä Otson hyvä tuuli palasi, kun
ehdimme ajoissa. Kävelimme rauhassa kanavan rantaa.
- "Ehkä on paras mennä takaisin asemalle, varmaan ne
tulevat bussilla sinne", arvelin. "Mennään ratikalla
huviksemme."
Näin hillittyyn turistimeininkiin Otso suostui.
Ratikkapysäkillä hän vilkuili sivusilmällä paikallisia.
- "Pelkkiä huoria ja nistejä koko kaupunki."
- "Älä nyt, eihän kaupunki pysyis pystyssä, jos niin
olis."
Asemalla Otso meni soittamaan puhelinkopista autoon, Marin
GSM:ään. Minä ostin jäätelötötterön. Pitkä nahkatakkinen mies tarkkaili minua.
Tuleekohan tuo kohta myymään pilveä tai jotain, ihmettelin.
Otso palasi puhelimesta. Kohta näimmekin vanhan kunnon
dösän liikennevaloissa viidenkymmenen metrin päässä. Juoksimme sinne ja
hyppäsimme lennosta mukaan. Raivasin itselleni paikan bussin keskivaiheilta
siirtämällä kasseja hattuhyllylle. Linkola havahtui kirjansa takaa.
- "Missäs sinäkin olet ollut?"
- "No me palautettiin Otson kanssa se auto."
- "Jaa jaa, sehän olikin ihan asiallista
sitten..."
Yöpaikka sijaitsi Amstel-joen
itäpuolella. Perille saavuttiin ongelmitta, kunhan päästiin kanavasokkeloista.
Jari jätti bussin huolettoman leveän esikaupunkibulevardin varrelle. Talot
olivat kaksikerroksisia, alakerrassa kodinkoneliikkeitä, baareja, ruokakauppoja
ynnä muuta sellaista. Keskellä bulevardia ratikkakiskot, vähän kuin
Mäkelänkadulla Helsingissä. Mervan lapset kavereineen ilmoittivat taas jäävänsä
bussiin nukkumaan. Hyvöset ja Anneli ja Pentti lähtivät kyläilemään ex-rouva
Hyvöselle. Yöksi he menisivät ehkä matkustajakotiin.
Me muut raahasimme tavaroitamme suureen
koulurakennukseen. Edessä
jalkakäytävällä tummahipiäiset pojat pelasivat jalkapalloa. Vierestä kulki
rautatie, ja aivan kohdalla sattui olemaan asema. Tyytyväisenä panin sen
merkille. Heitin kassini luokan lattialle ja vedin pulpetin yhden patjan
viereen erottamaan itselleni pienen osaston huoneesta. Etsin kassista paremmat
kenkäni ja uudet sukat jalkaan. Puhumatta kenellekään livahdin luokasta ja
saman tien kadulle ja paikallisjunan asemalle.
Junalipun myi lasikopista yrmeäilmeinen vanha mies, joka
puhui englantia selvästi, mutta murahdellen. Laiturilla ei ollut ketään.
Seisoskelin siinä mihin laskin keskustaan menevän junan pysähtyvän. Laituri oli
korkeammalla kuin lähikadut. Talojen seinillä loisti auringonlasku. Käsi
kädessä yksi nuoripari kiipesi portaita ylös junaa odottamaan. Paikallisjuna
kolisi esiin.
Pääaseman hallissa oli
rahapuhelimia. Soitin Tuulille Helsinkiin. Tuuli vastasi iloisesti kotonaan
Elontiellä. Kerroin kuulumiset pika pikaa, sillä kone nieli kolikkoja nopeammin
kuin ehdin syöttää. Matka oli mennyt hyvin. Olimme Amsterdamissa, tulisimme
Hampurin kautta Suomea kohti. Värittääkseni tarinaa paljastin olevani
Amsterdamin rautatieasemalla, yksin ja oluelle menossa.
- "Pidä nyt varasi siellä", Tuuli kehotti. Näin
mielessäni miten hän istui polvi toisen päällä nilkkaansa heilutellen vinon
talonsa olohuoneessa ikkunan ääressä. Puhelin keikkui pienellä pöydällä lehti-
ja valokuvapinojen huipulla.
- "No problem", vakuutin. "Mä soitan sulle
sunnuntaina tai maanantaina kun ollaan Stadissa."
Asemalta lähti Damrak-niminen
katu suoraan iltapäiväiselle Dam-aukiolle. Neonvalot kirkastuivat, tummia
hahmoja hiihti katua ylös alas. Päätin edetä rauhallisesti, järjestyksessä. Ei
mitään hyötyä juoksemisesta nyt. Aseman edessä piti ylittää pieni kanava. Heti
sen jälkeen huomasin nakkikioskin. Ostin muutaman makkaran ranskalaisilla ja
asetuin aitaukseen, jossa oli valkoisia muovituoleja ja puiset pöydät. Annoin
katuyleisön virrata ohitseni ja nautin vapauden hetkestä. Toukokuun ilta oli jo
pimeä, yö kutoi mustaa samettia. Nälkä loittoni. Paperilautasliinaa en ottanut
snagarilta, vaan pyyhin sinapit nenäliinaan. Save paper please, if you can!
Vihdoinkin oluen vuoro! Pysytellen oikealla puolen katua
poikkesin ensimmäiseen baariin. Sain tuopin. Sen juomiseen ei mennyt kahta
minuuttia. Jouduin silti tarkkailun kohteeksi. "...is a man..."
kuului läheltä amerikkalaisesti korostaen. Tilasin toisen. Odottaessani yritin
etsiä katseella puhujaa. Kaksi lyhyttukkaista ja -puseroista kundia oli tiskin
vastakkaisella kulmalla. He selvästi etsivät juttuseuraa. Ai jaa, tämähän onkin
gay-baari! Tuopin tullessa tyhjensin sen parilla kulauksella ja poistuin
kadulle. En aikonut sisällyttää mitään vaativampaa keskustelua iltaani.
Damrak oli täynnä valuutanvaihtopisteitä ja
peliautomaattiluolia. Vaihdoin Suomen rahaa guldeneiksi ja sain myös kolikkoja.
Menin pelihalliin, mutta yksikätiset eivät antaneet mitään. Kiertelin kilinän
seassa. Näin isoja halleja Suomessa ei ollut, eikä näin sekalaista porukkaa
pelaamassa. Kuusikymppisten äijien lisäksi oli vanhoja naisia, kaksikymppisiä
poikia, yksinäisiä intialaismiehiä kultasormuksineen, juopuneita... Meillä
Suomessa pelaavat eniten vanhat, vaikka eivät kylläkään enää iltayhdeksältä. He
jatkavat viiteen asti, kunnes Kauniit ja rohkeat alkaa. Sen jälkeen pelipaikat
suljetaan. Vanhojen mukaan meillä on kaikki, liikennevalojen ja hissien tahti,
ratikkapysäkit, pankkiautomaatit, jopa työelämä. Maksa eläkettäsi, veroina tai
muuten. Odota 'eläkkeelle pääsyä', jo kolmikymppisestä. Tämän olin huomannut
monen elämänohjeeksi - sitä varmemmin, mitä varmemman viran hoitajasta oli
kysymys. Pätkätyöläiset eivät ajattele kauas, eivät ole yhtä vieraantuneita.
Seuraava olutpaikka oli
sivukujalla, noin viiden metrin päässä Damrakilta. Piilotettuja pankkien
konttoreita oli samassa talossa, tai ainakin kilpiä ovenpielissä. Menen
tiskille ja tilaan tuopin, saksaksi tällä kertaa. Ikkunan luona on seurue
kovaäänisessä korttipelissä; isäntä nousee pöydästä olutta laskemaan. Saatuani
annoksen litkin sitä tiskillä, mutta olen kuulevinani kortinpelaajilta
kommentin "Ein deutscher..." Siirryn tyhjään pöytään, jotta en
istuisi häiritsevän lähellä. Sytytän Gauloisen. Olut on hyvää. Kahvila näyttää
vanhalta, seinät on paneloitu tummanruskealla jalopuulla. Selvästi jokin
kantapaikka, ei turistipyydys.
Toisen tuoppini kohdalla sisään käveli tummatukkainen
nuori nainen. Hän huusi jotakin isännälle, rojautti kauppakassin nurkkaan ja
rupesi heittämään tikkaa. Isäntä toi hänelle olutlasin käteen. Vakiasiakas,
isännän tyttöystävä, täkäläinen tapa? Käyn pikkuriikkisessä vessassa, joka
sekin on jalopuupaneloitu. Tilaan pullon tummaa olutta ja ryystän jo hieman
hitaammin. Annan tupakan röyhytä kuivia savujaan. Alkaa tuntua rennommalta.
Dam-aukio näyttää nyt aivan
toiselta. Tsekkaan muistomerkin, jonka olin päivällä huomannut kauempaa. Se on
valkoista marmoria ja kertoo toisen maailmansodan uhreista. Amerikkalaiset
college-pojat kiipeilevät jalustalle, roikkuvat, heiluvat, huutavat. Rupean
kiertämään toria, poiketen jok'ikiseen kapakkaan. Niitä on. Saksalaisessa
paikassa murjotetaan ja myydään saksalaista pullo-olutta kylmäkaapista.
Saksalainen ei todellakaan viihdy täällä. Eräs paikka on kuin disko, musiikin
voimakkuuden puolesta. Mutta kukaan ei tanssi. Kaikki juovat kahvia ja katsovat
televisiota. En ymmärrä mistä on kysymys; juon pienen Guinnessin ja lähden
pois.
Tarkkailen kelloani. Viimeinen juna takaisin koululle
lähtee puoli kahdelta. Sen olin huolellisesti varmistanut. Alan olla aika
tyytyväinen Amsterdamin iltaan; tämän enempää en voinut odottaa. Palailen
Damrakia pitkin asemalle päin. Kanavalla poikkean laiturille ihailemaan
neonmainosten heijastelua mustassa vedessä. Tähtiä ei näy.
Junassa joudun samaan vaununeteiseen kymmenkunnan intialais-nuoren,
parinkymmenen partiolaisen ja muutaman skinin tai muun nahkapään kanssa.
Tilanne vaikuttaa jännittyneeltä. Mitään ei silti tapahdu, ainakaan ennen minun
asemaani. Jään pois, jaloittelen koululle. Olen liikenteeseen lähtiessäni
tarkistanut mikä ikkuna kuuluu meidän luokkaamme. Olemme ensimmäisessä
kerroksessa. Koputan hiljaa ikkunaan. Joku havahtuu, huomaa minut ulkona ja
tulee avaamaan.
Aamulla bussi lähti liikkeelle
kahdeksalta. Ketään ei puuttunut. Ilmeisesti vieraisilla käyneet olivat hekin palanneet ajoissa. Jarin vaatima
"luku takaata" onnistui ilman kertauksia.
- "Minne sinä hävisit illalla?" Merva kysyi
istuessamme taas etupenkissä. "Jari sanoi että olit vetänyt spittarit
jalkaan ja lähtenyt ulos."
- "Joo, kävin ottamassa pari olutta."
- "Mekin olimme oluella."
- "Ai. Missä?"
- "Siinä koulun lähellä, yhdessä pienessä
pubissa."
Ahaa. No hyvä. Jedem das Seine. Hyvä että meni näin,
mietin, en olisi kyllä jaksanut ollenkaan seurustelua illalla.
Hampuriin ei ollut hirveän
pitkä matka, mutta tarkoitus oli ehtiä sinne mahdollisimman aikaisin, jotta
vielä jokin näytös ehdittäisiin virittää iltapäivän aikana.
Merva tutkaili karttaansa. Hengelo oli kuulemma seuraava
kiintopiste. Siitä sitten vain Bremenin ohi ja Hampuriin. Mutta uudessa kartassa
reitti muuttuikin hankalan näköiseksi. Vanhaan karttaan katkoviivoilla merkitty
moottoritielinjaus oli kyllä toteutettu, mutta hiukan toisin.
- "Sinä seuraat uutta karttaa, minä vanhaa"
sanoin Mervalle.
Jari ajoi lähes sataa, joten epäröidä ei taaskaan saanut
kartanluvussa. Ihmettelin Jarin sietokykyä. Kymmentuntisia päiviä bussin
ratissa tuntemattomissa kaupungeissa, remuavan porukan kanssa. Pidätimme Mervan
kanssa henkeä Jarin kaartaessa Hengelon tienoilla pois moottoritieltä. Tulimme
pienemmälle tielle, joka oikaisi suoraan koilliseen Hampuria kohti. Pikkutie
oli kaunis, kulki kahden poppelirivin välissä. Oikealla puolen peltoa,
vasemmalla niittyjä silmänkantamattomia. Väki purnasi, kun ei tiennyt että tämä
oli oikaisu.
Haselünnen kylässä pidimme tauon. Minulla kävi tuuria;
huoltoasemalta sai olutta.
Kiroilin mielessäni ajan
puutetta. Jos olisi ollut muutama tunti, olisimme voineet lähteä Amsterdamista
pohjoisen kautta, pitkin patoa joka erottaa Iijsellmeerin Pohjanmerestä. Olisi
ollut katsottavaa. Vaikka mitä siitä. Euroopan likaviemärin suu koko tämä
Hollanti. Rein laskee tänne Sveitsin lääketeollisuuden myrkyt Baselista, Saksan
metalli- ja kemian teollisuuden myrkyt Ruhrilta. Enkä käsittänyt kuinka ne
ollenkaan pääsevät mereenkään asti, kun meren pinta oli korkeammalla kuin maa
Hollannissa. Laskiko Rein jonkinlaisten seinien välissä mereen? Jaa, padotut
alueet olivat näköjään pohjoisemmassa kuin Reinin suisto. Joka tapauksessa, jos
Anna Seghers oli sanonut Ranskan ja Saksan rajamaista, että siellä jokainen
neliömetri on kranaattien aina uudestaan kyntämä, niin täällä jokainen
neliömetri oli myrkkyjen kyllästämä. Sitä paitsi kaikkien Hollannin nautojen ja
sikojen virtsa ja lanta kuulemma riitti täällä tekemään pohjavesistä
juomakelvottomia.
Eurooppa. Sotia ja myrkkyjä. Ihmiskunnan häpeätahra.
VIII VIIMEISET ISKUT HAMPURISSA
Saksalaiset kuuntelevat - Linkola eksyy - Rommihöyryisiä suunnitelmia - Kotia kohti
Lüneburgin nummien jälkeen ajoimme tunnelia Elben ali Hampuriin. Olimme menossa Axel Springer Platzille, Springerin lehtien pääkonttoriin.
Osoite löytyi helposti, koska se oli samoilla kaduilla,
joita myöten olimme lähteneet kaupungista viisi päivää aikaisemmin. Jari päästi
väen ulos autosta. Tutuiksi käyneet liput, banderollit, koivunoksat ja rummut
käsiin. Sovimme että Jari ajaisi bussin Helgoländer Alleelle rautatiesillan
alle, samaan puistoon kuin viimeksikin.
Springer Verlagin talo oli parikymmenkerroksinen
pilvenpiirtäjä vilkkaan kadun vieressä. Oliko tämä se rakennus jossa Ulrike
Meinhof oli työssä 60-luvun loppuvuosina? Johon Rote Armee Fraktion 70-luvun
alussa sijoitti pomminsa? Lasinsirpaleita ei näkynyt enää kadulla.
Äkkipäätä valittiin lähetystö
pyrkimään sisälle. Lupaa mielenosoitukseen ei ollut, eikä sopimusta tapaamisesta
lehtitalossa. Linkola, Kati Bent, Marketta, Jouko Hämäläinen, Teuvo Niemelä,
Anneli, Otso ja Hannu Hyvönen lähtivät puhuttelemaan vahtimestaria. Tuntui että
lähetystön oli tällä kertaa oltava suuri, kun talokin oli noin suuri.
Muut jäivät kadun toiselle puolelle banderolleineen. Oli
pilvipoutaista, shamaanirumpuni oli hyvässä vireessä. Paukutin sitä
antaumuksella. Lippumme roikkuivat lähes ajoradalla, ohi surahtavien autojen
nuoltavina.
Lehtitalolla alkoi hämmennys nousta. Vahtimestareita ja
muita virkailijoita poikkeili alaovella. He tuijottivat meidän suuntaamme ja
palasivat heti sisälle. Joku puhui kännykkään. Lähetystömme oli hävinnyt ovesta
sisään, emmekä tienneet olivatko he päässeet ala-aulaa pitemmälle. Merva lähti
ottamaan selvää.
- "Otettiin vastaan!" hän huusi palatessaan
autoja väistellen kadun poikki.
Saimme uutta intoa. Sami Tynkkynen rupesi myös lyömään
rumpua. Mervan tytöt olivat shortseissa ja paljain jaloin ja olivat käärineet
paitansa ylös mahan päältä. Aloimme näyttää oikealta hippijoukolta. Kului puoli
tuntia. Rummutus selvästi hermostutti vahtimestareita, mutta kadun yli he eivät
tulleet sitä estämään. Paikka oli oikein laskettu.
Kun olimme lähes tunnin seisseet, vaihdellen vuoroja
lippujen ja banderollien kantamisessa, tuli poliisi. Koska muuallakin olin
neuvotellut poliisien kanssa, otin sen tälläkin kertaa hommakseni. Minulta
kysyttiin henkilöpapereita; ojensin suomalaisen ajokorttini. Huolellisesti
poliisimies jäljensi henkilötietoni muistikirjaansa. Sitten sain selittää mielenosoituksen
tarkoituksen. Ei ollut aivan helppoa saksaksi, mutta otn avuksi englannin
sanoja. Kai hampurilainen poliisi sitäkin osasi. Siinä jutellessamme
lehtitalolta tuli liituraitamies kadun yli. Hän kätteli Mervaa ja minua,
esittäytyen apulaisjohtajaksi. Merva rupesi juttelemaan hänen kanssaan.
Poliisikuulustelukin oli viittä vaille valmis.
- "Ja koska mielenosoitus loppuu?"
- "Heti kun lähetystö tulee takaisin
Springeriltä."
Poliisi vaihtoi pari sanaa pukutyypin kanssa. Sitten hän
tuli vielä sanomaan ettemme saisi häiritä liikennettä. Lupasin auliisti.
Poliisi käveli autolleen ja kaasutti kovaa vauhtia pois.
Minuutit kuluivat. Vaihdoin rummutuksen hitaaksi TUMP
TU-TUMP -rytmiksi, jota rikoin onnahtelevilla synkoopeilla. Parinkymmenen
minuutin päästä lipui taas poliisiauto jalkakäytävän viereen. Melkein samalla
hetkellä tuli myös lähetystömme pilvenpiirtäjän alaovesta. Lopetimme
rummutuksen viisinkertaiseen lyöntiin fortissimo. Banderollit ja liput kasaan.
Marketta ei tahtonut pysyä
nahoissaan. Hän selosti kuinka Linkola oli kauniilla saksalla kuvannut
lehtiyhtiön johtajille Suomen metsien tuhoa. Kaikki olivat olleet äärettömän
kohteliaita. Kahvia ja hedelmäkakkua oli tarjottu.
Nyt oli mielenosoituskamoja
oli käytetty viimeisen kerran. Pitkänä jonona lähdimme kääröinemme bussille.
Mervan kanssa askelsimme hitaasti kärjessä, sekalaisia jutellen.
- "Artsi kyllä tykkäsi Beatleseistä, mutta minä olin
enemmän rollarifani", sanoi Merva.
- "Beatlesien Valkoinen tupla on ainoa kunnon
rocklevy, Chuck Berryn lisäksi", minä sanoin. En vielä tuntenut CCR:ää.
Löysimme bussin sillan alta. Pakkasimme banderollit
tavaratilaan ja hattuhyllyille. Myöhemmin illalla Jari toisi bussin Mikaelin
kirkon luokse. Ja siitä aamulla Tanskaa päin.
Väsyneimmät jäivät lamaantuneina bussiin istumaan. Toiset
etsivät yöpymistarvikkeita. Sillan alla pultsarit polttivat nuotiota isossa
tynnyrissä. Heillä oli huonekaluja sen ympärillä, tuoleja ja pieni matala
sohvapöytä.
Otin kassini ja päätin lähteä
Merimieskirkolle suorinta reittiä viereisen jyrkän mäen yli, puiston halki.
Kiipesin juosten liukasta käytävää. Aprikoin pysyykö Merva fölissä. Mäen päällä
en enää nähnyt ketään porukasta, mutta Merimieskirkon pihalle he tulivat toista
kautta yhtä aikaa kuin minäkin.
Istuskelimme pihan tiiliaidalla eikä kukaan jaksanut mennä
sisälle. Kati saisi hoitaa ilmoittautumisen kunhan tulisi. Yhtäkkiä tajusimme
että Linkola puuttui! Mitä ihmettä! Joku muisti Pentin jääneen suustaan kiinni
Springerin talolta käveltäessä. Saksalainen mies oli puhutellut häntä
liikennevaloissa.
- "Ettekö te siellä hännillä katsoneet että kaikki
pysyvät mukana?" yritin tentata. Päitten pyörittelyä. Sanoin lähteväni
etsimään. Hölkkäsin Mikaelin kirkolle päin. Sen korkea torni sentään oli
jonkinlainen maamerkki: ehkä nestorimme suunnistaisi sen kautta. Enkä
ehtinytkään kuin kirkolle johtaville portaille, kun jo näin Linkolan rennon
vihaisesti pudottelevan rappuja alas.
- "Raukkamaista porukkaa! Jättävät yksin vieraassa
kaupungissa!"
- "Outo juttu, mutta me Mervan kanssa käveltiin kyllä
tosi hitaasti, ihan sunnuntaikävelyä."
Palasimme Merimieskirkon patiolle. Linkola istui Annelin
viereen aidalle ja rupesi motkottamaan.
- "Minä en kyllä enää poistu bussista ennen Suomea!
Saatte järjestää minulle oman osaston perälle, ja verhot ympärille! Ja
pissapotta mukaan sinne!"
Anneli hymyili leveästi ja muitakin nauratti. Muistin
kuinka Anneli oli sanonut, että Linkolan mielestä ulkomailla oleskelu oli aina
periaatteessa petosta. Suomessa pitäisi pysyä, silloin vain pysyisi kiinni
kotimaan luonnossa, ja oikeassa sielussa ja mielessä.
Kati ja Otso tulivat. Pääsimme majoittumaan. Kello
kuudeksi varattiin sauna.
Ilta meni sekavassa
touhuilussa. Sain päähäni kiivetä Mikaelin-kirkon torniin. Lauri ja Jari ja
Samu Tirronen lähtivät mukaan. Mutta torniin olikin pääsymaksu. Lauri ja Jari
perääntyivät. Samun kanssa lähdimme ylös. Ensin käytävä kiersi muurattujen
seinien sisällä. Parin kerroksen jälkeen löytyi hissi, mutta se tuntui
juuttuneen ylätasanteelle. Jatkoimme portaita ja tulimme puiseen torniin.
Kiviportaat muuttuivat kapeiksi teräsrappusiksi. Panssariverkko erotti pölyisiä
leveästä laudasta rakennettuja tasanteita, joilla oli hylättyjä kaappeja,
virsinumerotauluja ja muuta kamaa. Ristiin rastiin vedetyt hirsipalkit pitivät
tornia kasassa. Kirkontorneja rakennettiin näköjään samalla tavalla kuin
hyppyrimäkiä. Hyvinkään Sveitsissä on hirsistä väsätty huikea hyppyri, jossa
kerran käydessäni olin pelännyt enemmän kuin missään. Maisemaharrastuksen
haittapuolia. Putosin Samun vauhdista ja kiipesin omaa tahtiani. Ylhäältä tuli
paljon väkeä vastaan; kaikki puhuivat saksaa. Näköalapaikat ovat saksalaisten
turistikohteita; heitä oli myös Hermannsdenkmalin katsojakunta.
Ylhäällä tuuli vietävästi. Korkean paikan kammo iski, ja
pakotti minut pitämään tiukasti kaiteesta kiinni. Kiersimme parveketta; olimme
kellotaulujen ja kullatun torninhuipun alapuolella. Tornin piikki ulottui vielä
kymmenisen metriä ylemmäs. Pohjoisessa näkyivät merkilliset Alster-järvet,
joista en osannut päätellä olivatko ne luonnollisia vai tekojärviä. Ehkä ne oli
padottu jostakin Elben pienestä sivujoesta. Moskovassakin on tungettu Kremlin
muuria juossut puro maan alle, pois näkyvistä. Lännessä erottui pari kukkulaa.
Niilläkö oli Altonan kaupunki, jonka Kaarle XII:n kenraali poltti? Altonalaiset
pakenivat talviyössä Hampurin muureille, mutta Hampurin porvarit eivät avanneet
porttia. Altonan asukkaat paleltuivat ja tapettiin, eikä Hampurilla ollut enää
kilpailijaa. - Muuten näkymät vaikuttivat tasaisilta. Merestä ei vilaustakaan,
mutta ilma olikin utuinen.
Riitti maisema ja historian kaiho. Alas pääsimme hissillä.
Merimieskirkon sauna oli
kellarikerroksessa. Se oli äreälöylyinen, vastasi suomalaisuuden tukikohdan
mainetta. Osa jengistä saunotteli kunnolla. Erityisesti Lauri Aitolahti
vaikutti löylyn ystävältä, ja Jouko Hämäläinen viipyili pitkät tovit suihkussa.
Pukuhuoneessa meillä oli olutpulloja.
Myöhemmin illalla Merimieskirkolle ilmaantui nuori
suomalainen pariskunta, jonkun matkalaisemme tuttavia. Hyvösen Hannu oli
ideoimassa toimintaa yötä varten ja kysyi näiltä Hampurissa asuvilta mistä
voisimme saada pari purkkia maalia. Mies muisti että hänellä oli kotona.
Hyvönen ja minä pääsimme mukaan pariskunnan autoon. Ajettiin esikaupunkiin ja
mies haki kerrostalosta maalipurkit. Silloin Hyvönen huomasi: "Pitäisi
olla vahvaa teippiä."
Ajoimme Reeperbahnille. Taas oli perjantai-ilta, taas
olimme samoilla kulmilla minne matkan alkuvaiheessa bussi juuttui. Huoltamolta
paikalliset ostivat blandiksia ja tupakkaa. Yhdeltä hyllyltä löysin pari
harmaata roudarinteippirullaa. Isäntämme kustansi ne, samaan piikkiin
bensalaskunsa kanssa, Suomen metsien hyväksi.
Takaisin Merimieskirkolle. Nuoripari meni juttelemaan
muiden kanssa. Minä järjestelin tavaroitani makuusalissa pohjakerroksessa. Otin
rommipullon pohjat matkalaukusta. Vielä pari senttiä jäljellä Calais'n
hotellista! Kurkistin katonrajan ikkunasta ja huomasin Hyvösen istuvan
takapihalla. Menin ulos.
Hyvösellä oli myös rommia,
enemmänkin jäljellä. Hyvönen istui, puoleksi lojui nurmikon laidassa, piippua
poltellen. Hän oli ostanut hyvää tupakkaa Amsterdamista, ja oli nyt rommin ja
savujensa kanssa luovassa mielentilassa. Rinne yläpuolellamme puineen ja
pensaineen tarjosi suojaa varpusille ja muille pikkulinnuille, jotka näin
toukokuussa sirkuttivat keskellä yötäkin. Kulkijoita ei kujalla poikkeillut;
lähikatua horjahteli satunnainen juopunut.
- "Tuossa on paperirullia. Maalataan niille
iskulauseita", Hyvönen sanoi.
Ja tosiaan, hän oli hommannut kaksi monikiloista rullaa 70
senttiä leveätä voipaperin tapaista.
- "Kiivetään ripustamaan ne Mikaelin kirkon torniin
aamulla ennen lähtöä", Hyvönen kaavaili.
- "Hyvä idea", sanoin. "Mutta torniin on
kyllä vaikea kiivetä ulkopuolelta."
- "Siinä on rakennustelineet, käytetään niitä."
Tosiaan. Helppo nakki. Rupesimme maalaamaan mustalla
kirjainten ääriviivoja pitkille paperiraidoille, jotka levitimme asvaltille.
Keine Kahlschläge mehr in Finnland! Ei enää aukkohakkuita Suomenmaassa!
Sami Tynkkynen tuli sisältä ja otti toisen pensselin ja
paperirullan. Maalasimme kilpaa. Minun kirjaimistani tuppasi tulemaan
pyöreämuotoisia. Niitten piti olla paksuja ja näkyä kauas. Väliin tein yhden
kirjaimen vihreällä. Mac-grafiikkaa! "Vau, nää on hyviä", hoimme
Samin kanssa. Hyvönen tuprutteli syvissä mietteissä.
Kolme lähes kymmenmetristä paperia tuli valmiiksi, ennen
kuin maali loppui. Teksti niissä kulki pystyssä. Kello oli puoli kolme. Sami ja
minä koputimme miesten makuusalin ikkunaan ja Jussi Jokela tuli avaamaan oven.
Aamulla hän ei muistanut herätyksestä mitään. Hyvönen jäi istuskelemaan
pihalle, vahtimaan maalin kuivumista.
Oli sovittu että bussi lähtisi
liikkeelle kello kymmeneltä. Seitsemän tienoissa Hyvönen tuli nykimään hihasta.
Hän kokosi porukkaa julisteiden ripustukseen. Matkan viimeinen isku! Jussi ja
Sami olivat jo hereillä. Yläaulan sohvalla odottivat Lauri, Tessa ja Robert. He
selasivat saksalaista sanomalehteä ja näyttivät meillekin. Taisi olla Die Zeit.
Siinä oli välissä Suomen metsätaloudesta kertova monen sivun erikoisliite,
metsäteollisuuden kustantama. Värikuvat ja kaikki. Miljoonahomma, tuhahtelimme.
Kirjoittajiksi sellunkeittäjät olivat haalineet arvovaltaisia nimiä, muiden
muassa Max Jakobsonin.
Pujahdimme varovasti ulos, häiritsemättä merimiesten
rauhaa kirkossa.
Kadulla Mikaelin tornin alapuolella havaitsimme
lauantai-aamun valossa, että suunnitelma ripustaa paperit kirkon torniin oli
epärealistinen. Rakennustelineet eivät riittäneet kovin korkealle. Niiden
päältä ripustettu julistus jäisi sitä paitsi peittoon niiden taakse. Käännyimme
takaisin alas rinnettä. Nurmikkoaukio ei ulottunut Elben rantaan asti, vaan
ennen jokea oli postmoderni toimistokortteli.
- "Tuo on Grüner und Jahrin talo", Lauri
osoitti. Hän oli illalla kävellyt lähitienoilla, ja tehnyt käyttökelpoisen
havainnon. "Se on iso kustantamo!"
Hampurin keskustassa oli
hiljaista, eikä kulkijoita näkynyt. Grüner und Jahrin sisäänkäynti oli
toimistokorttelin toisessa kerroksessa jalankulkusillalla. Sillalta pääsi
suoraan metron asemalle. Metrorata kulki omaa siltaansa Elben rantaa myöten.
- "Ripustetaan paperit metroasemalta
roikkumaan", Hyvönen ehdotti.
Tessa ja Robert juoksivat kameroineen alas kadulle, muut
nousivat asemalaiturille. Banderollit liimattiin roudarinteipillä yläpäästään
kaiteeseen. Siitä ne näkyivät koko rantakadulle. Robert oli saanut videokameran
käyntiin. "OK, antaa mennä!" hän huusi. Päästimme paperirullat auki.
Samassa tuuli tarttui niihin ja molemmat repesivät keskeltä poikki. Voi
perkele! Robert ja Tessa juoksivat riekaleet kiinni. Lauri ja minä irrotimme
yläosat kaiteesta. Palasimme Grüner und Jahrin pääovelle. Liimataan ne tähän
kävelysiltaan, joku keksi. Se tehtiin. Ainakin ensimmäiset lauantai-aamun
kävelijät saisivat viestimme.
Pääoven vieressä oli muutama paksu valkoiseksi maalattu
pylväs. Niihin kirjoitimme sinisellä tussilla kohteliaita vetoomuksia
aukkohakkuita ja vanhojen metsien talouskäyttöä vastaan, unohtamatta
bitte-sanoja ja teitittelymuotoja.
Lontustimme aukion yli
takaisin Merimieskirkolle pakkaamaan. Muu joukko oli samassa puuhassa.
Bussi odotti nyt Mikaelin tornin juurella. Nimenhuuto,
sitten startattiin. Päästiin Martin Luther Strassea lähes tyhjälle
Ost-West-Strasselle, kunnes Tessa huusi perältä stoppia!
- "Mun filmirulla jäi Merimieskirkolle! Siihen pöydän
päälle!"
Tessa lähti juosten hakemaan kuviaan. Muut hieroskelivat
silmiään. Kymmenen minuutin kuluttua reippaan tonniviissatasen juostuaan Tessa
palasi hengästyneenä. Teuvo Niemelä virnuili:
- "Juoksemaan se on kyllä hyvä..."
Olimme kotimatkalla. Lauri
kaivoi kynsisakset maiharinsa taskuista ja leikkasi auki saksalaisen litran
tetran punaviiniä. Käytännöllinen uutuus. Eväspakkaus. Pyydän huikkaa
maistiaisiksi. Kohtalaista. Pöytäviiniä, sekoitusta. Niin kuin Alkon
perusmerkit ennen, Vin Rouge du Midi tai algerialainen.
IX PALUU
Marketan loppukiihdytys - Juhlat bussin perällä - Yö Steiner-koululla - Senaatintori
Moottoritiet hujahtivat ohi. Fehmarnin silta ja saari ylitettiin. Tultiin lautalle. Oli lähtenyt kiertämään sana, että Saksan-Tanskan lautat olivat halvimpia tuliaisten ostamiseen. Kaikki riensivät viinakauppaan, kenellä vain oli rahaa jäljellä.
Viipyilin viskihyllyn ääressä mietteliäänä. Pullot
kilisivät lautan ajaessa kapeaa salmea. Viskin tuntemukseni oli kapea. Isot
pullot maksoivat järjestään liikaa. Pieniä pulloja taas ei ollut joka laatua.
Olutpurkkeja en aikonut ruveta raahaamaan. Huomioni kiinnittyi kauniiseen
pieneen pulloon, konstailemattoman taskumatin muotoiseen. Siinä oli vihreä
etiketti kullanvärisin reunoin: Tullamore Dew. Itse aine oli vaalean, kevyen
väristä. Tullamoren kaste? Kuulostaa hyvältä. Irlantilaista viskiä. Ja vielä
iskulause Give every man his dew! Jokaiselle osansa, oli minunkin mielipiteeni.
Siispä valintani oli tehty.
Viereeni sattui Sari Hammar, hyvin nukkuneen
softinoloisena kuin konsaan. Hän luuli minua asiantuntijaksi, kun niin
hartaasti ihailin pulloja. Tuliaisia isälle, kertoi Sari aikeistaan. Tiesinkö
mikä viski olisi hyvää? Selitin mallasviskin ja blended-laatujen eron. Kerroin
että eräs tuttavani oli lentomatkalta tuonut pullon Famous Grousea ja toisen
Glenfiddichiä. Kun niitä naukkailimme television ääressä, olin vakuuttunut
täysmallaksen paremmuudesta.
- "Mutta varmaan isäsi tykkää, tuot sitten mitä
viskiä tahansa."
Sari oli tyytyväinen selitykseeni. Hän pani kulmikkaan
pullon ostoskoriinsa ja otti vielä viiniä itselleen.
Kiipesin lautan yläkannelle.
Lollandin ranta oli lähestymässä. Kirautin korkin auki uutuudestani ja otin
varovaisen huikan.
Hm. Hm! Entä toinen? Joo. Tämä luistaa. Mieto, hyväilevä,
tukea antava tujaus. Ikään kuin selvittää päätä. Kiersin korkin kiinni. Kirkas
särkymätön muovipullo oli turvallista sujauttaa nahkatakin povariin. Takaisin
bussiin. Lautta kuroi viimeiset metrit Tanskan rantaan. Meri erotti jo meidät
saksalaisista ja kieroista katolisista. Eläydyin Välskärin kertomusten
tunnelmiin. Wallensteinin ahdistamat hakkapeliitat perääntyivät Saksanmaalta.
Ja nyt meri oli jo välissä; ei tarvinnut enää pelätä että Hampurin poliisi
ajaisi takaa. Vielä Lyypekin moottoritiellä olimme vilkuilleet taaksemme ja
pelänneet joutuvamme kuulusteluun tussikirjoitusten takia.
Tanskan puolella Jari kurvasi
heti huoltoaseman pihaan. Hän oli järkännyt Samu Tirrosen kanssa ajovuoron
vaihdon, ensimmäisen koko matkalla. Samu ajaisi Tanskan saarten halki. Nytkään
ei ollut aikaa poiketa Köpiksessä. Kilometrejä tälle lauantaille oli vielä
reilunlaisesti; salmien jälkeen koko Etelä-Ruotsi, jota suomalaiset aina
aliarvioivat. Pitävät sitä pakkopullana Eurooppaan ajettaessa, ja yllättyvät kuinka
kauan sitä riittää. Meidän oli ehdittävä yöksi mahdollisimman lähelle Tukholmaa
ja Suomen lauttaa.
Jari oikaisi päiväunille bussin peräpenkille. Samu käänsi
käsivarret jäykkinä auton ylös ramppia moottoritielle, mutta vauhtiin päästyä
hänen otteensa oli tasaisen varma. Tanska jäi taakse kuin filminauha.
Helsingör viehätti
pikkukaupunki-lookillaan. Oltiin iltapäivän varhaistunneissa. Öresund välkehti
kirkkaasti, kun katsoimme pienen mäen päältä. Katu mutkitteli rinnettä alas
lautalle ja Samu sai pitää kielen keskellä suuta. Jari nousi uniltaan ja tuli
etupenkkiin jännittämään lautalle ajoa.
Maiseman innoittamana ja
herättääkseni väkeä otin megafonin ja kuulutin:
- "Tässä nyt näemme kuuluisat Tanskan salmet.
1600-luvun kylminä talvina ne usein jäätyivät, niin että sotajoukot pystyivät
hyvin ratsastamaan yli. Nämähän ovat hyvin matalia. Sen takia tässä on
suolavesikynnys, eikä Itämeren vesi vaihdu; Pohjanmerestä tulee vain harvoin
pulsseina suolaista vettä. Siitä ja rantavaltioiden saasteista johtuu Itämeren
syvänteiden happikuolema."
Saatuani tämän sanotuksi näin Marketan tulevan bussin
keskikäytävää minua kohti.
- "Kuule nyt Erkki, meitä on tässä bussissa monia,
jotka olemme kyllästyneet siihen, että sinä yrität tehdä tästä turistimatkaa.
Tuollaiset kuulutukset saat..."
Leukani loksahti, mahani alkoi hytkyä. Vilkaisin Anneliin
ja Penttiin päin. He hymyilivät korvasta korvaan. Purskahdin nauramaan;
Marketta perääntyi takaisin bussin keskivaiheille.
Lauttamatka Ruotsin puolelle oli lyhyt mutta näkymä molemmin
puolin salmea kiinnostava. Olin aistivinani miljöön muuttumisen ankarammaksi.
Svea-mamma ei täältä lähestyttäessä tuoksahtanut lainkaan pullalta. Pikemminkin
tuli mieleen Du gamla du fria. Olimme taas oikeassa Pohjolassa.
Helsingborgissa pidettiin
puolen tunnin tauko. Pysäköitiin Raatihuoneen torille postin eteen. Kaikki
lähtivät jaloittelemaan. Rannassa oli tivoli. Menin pällistelemään
markkinahuveja. Takaisin tullessani törmäsin Jariin.
- "Minulle jäi noita Tanskan kolikoita, missähän ne
voisi vaihtaa", Jari pohti. Posti ei ollut lauantaina auki Ruotsissa, näin
myöhään iltapäivällä.
- "Tivolissa hyväksytään sekä Tanskan että Ruotsin
raha. Kysytään niitten kassalta."
Pienessä kojussa oli luukku joka vaihtoi seteleitä
kolikoiksi, pelikoneisiin ja nalleammuntoihin. Kassa tolkutti meille että
Tanskan ja Ruotsin rahat molemmat kävivät automaatteihin. Ei ollut mitään
tarvetta vaihtaa. Hikisen selittelyn jälkeen saimme Jarin tanskalaiset Ruotsin
rahoissa takaisin. Lähdimme taas bussille. Silloin Jari tajusi saaneensa
täsmälleen saman summan Ruotsin kruunuja kuin oli antanut Tanskan rahaa.
"Minähän hävisin tässä", hän sanoi. "No olisitko pitänyt ne
mieluummin matkamuistoina?" kysyin. "Ei kolikoita vaihdeta missään,
ei perillä Suomessakaan." Jari päristi huuliaan.
Helsingborgista oli helppo ajaa ulos Kuninkaallisen
Automobiiliklubin kirjan avulla. Jokaisesta Ruotsin kylästä ja kauppalastakin
oli selostus, isommista katukartta. Piti vain ajaa rantabulevardia ja kääntyä
Ängelholman tielle. Se muuttui pian Eurooppa neloseksi.
Marketta Hornilla oli
tuttavaperhe Södertäljen eteläpuolella, Kattnäs-nimisessä kylässä. Jo ennen
Suomesta lähtöämme Marketta oli saanut heiltä lupauksen että voisimme yöpyä
heidän talossaan paluumatkalla. Mutta Kattnäsiin oli pitkä matka. Helsinborgin
ja Södertäljen väli oli viisi ja puoli sataa kilometriä. Ehkä kuudenkymmenen
kilometrin keskituntivauhdilla, pysähdykset mukaan laskien, olisimme perillä
puolilta öin, kymmenen tunnin ajon jälkeen! Onneksi Jari oli nukkunut
päiväunet.
Kyyhötimme Mervan kanssa ihan kuskipukin takana. Ajo
Tukholmasta Vätternin rantaan palasi mieleeni. Nyt kun olisimmekin päässeet
yöksi samalle campingille! Siellä olisi voinut polttaa nuotiota suurella
nurmikolla ja viettää Tanskan-lautan viinaksien kanssa oikein lopettajaiset
matkalle! Mutta mutta, piti ehtiä mahdollisimman lähelle Tukholmaa ja
autolauttaa aamuksi. Getingaryd oli vain puolitiessä. Ei auttanut mikään,
yhdessäolo jäisi kesken ja tilinpäätös tekemättä.
Tie Jönköpingiin päin oli
tyhjä ja kuiva. Jari päästeli kovaa vauhtia. Suunnistamisessa ei ollut
vaikeuksia, kartanluku pelkkää varmistusta.
Pysähdyimme ennen Vätterniä ja moottoritietä vain kerran,
miehittämättömällä huoltoasemalla. Otson luottokortti sopi onneksi
dieselmittariin. Pähkäilimme ympäri huoltoaseman pihaa. Läntinen horisontti oli
vetänyt kevätillan viileässä niskaansa vaaleanoranssin shaalin. Pikatiellä
autot hurahtelivat ohi. Porukka rupesi olemaan huppelissa; tuliaispullot oli
muutettu matkapulloiksi. Lauri tiputti palavan savukkeen jätevesikaivon ritilän
välistä. Hah-hah-haa. Onneksi ei räjähdetty ilmaan! Jos kaivossa olisi ollut
bensaa...
Jönköping ohitettiin lennossa. Ajoimme taas Vätternin
itärantaa. Moottoritie oli linjattu jyrkän kallion päälle. Rannaton näkymä
järvenselälle; sen takana aurinko laski, nyt valkeassa harsossa.
Juttelin Annelin ja Pentin
kanssa. Annelia hymyilytti pieni viskipulloni, jota koko ajan pitelin kuin
turva-amulettia. Ohi vilahtavat männyt näyttivät huonovointisilta.
Latvaneulaset olivat harvassa ja ohuita kuin vanhuksen hiukset.
- "Täällä sattui muutama vuosi sitten vakavat
metsätuhot" Linkola sanoi. "Lounaasta tulevat tuulet osuvat tälle
rantaharjulle. Niissä on rikkiä ja puut ovat tässä suojattomia. Ne saavat koko
laskeuman niskaansa, Keski-Euroopasta ja mistä se nyt tuleekin, Englannista
asti."
Tie kääntyi poispäin
Vätterniltä, tutuksi tulleelle linjalle Linköping-Norrköping-Nyköping. Pimeni
vähitellen. Hillitön laulu kohosi bussin perältä Tynkkysen Samin kitaran
säestyksellä. Tulihan sentään juhlat! Nuoriso lauloi kuorossa, ja lujaa. Juicen
Syksyn sävel oli listalla, samoin Kalliolle kukkulalle 70-luvun
laahaussävelellään. KATU TÄYTTYY ASKELISTA, ELÄMÄ ON KUOLEMISTA, PANE KÄSI
KÄTEEN, OLLAAN HILJAA!!!! KUTSU MINUT AAMUTEELLE, ANNA VETTÄ KUIHTUNEELLE!! Ei
varsin kuulostanut kuihtuneelta. Mieleni teki mennä mukaan, mutta kun olin
joutunut komentelijan ja pikkuhitlerin rooliin, pelkäsin sotkevani fiiliksen.
Jatkoin kartasta huolehtimista. Laskin ohitettuja paikkoja ja matkan ja kellon
kulumista.
Toisen kerran poikkesimme huoltoasemalle hiukan
Norrköpingin jälkeen. Suuri asema. Kahvila oli auki ja valot paloivat. Kello
oli kymmenen ja yhdentoista välillä. Teuvo Niemelä huojui katse jäykkänä
asvaltilla. Lauri Aitolahti pyöritteli päätään: "Tuohon kuntoon, vanha
mies..." Laurilla nenä ja posket punoittivat yhtä tasaisesti kuin
muillakin Euroopan etapeilla. "Anna vielä huikka", pyysin häneltä.
"Vedä loput", Lauri sanoi ja ojensi Saksan-tetransa, "minulla on
viinipullo autossa". Marketta Horn tuli selittämään soittaneensa
kahvilasta tuttavilleen. Emme menisikään heidän luokseen, vaan eräälle koululle
yöksi. Ehkä hyvä.
Kiipesimme autoon. Jari starttasi viitsimättä edes huutaa
lukua. Marketta selitti Mervalle ja minulle kartan nimiä. Oli ollut tarkoitus
kääntyä Nyköpingin jälkeen vasemmalle Kattnäsiin, mutta nyt reitti muuttui.
Kohteena olisikin "Nibbelskolan" Järnan kylässä Södertäljen
eteläpuolella. Nibbelskolan? Se oli kuulemma oli paikallinen Steiner-koulu.
Ajettiin. Joka minuutti rupesi
tuntumaan tunnilta, kilometri peninkulmalta. Jarin olkapäistä näki jännityksen
ja väsymyksen hänen muuttaessaan vaihdetta. Mervan kanssa tiirasimme karttaa.
Takana raikui laulu ja ilonpito.
Laurin kynälampun valossa löysin kartalta nimen Nibble,
aivan Järnan vieressä. Sinne päin oli siis ajettava, poikettava päätieltä
sopivassa kohtaa. Ehkä löytyisi viitta koululle.
Olimme edenneet puolisen tuntia huoltoasemalta. Marketta
tunki pulloineen Jarin niskaan roikkumaan. Vedin häntä pois.
- "Mene nyt taakse Marketta" sanoin. "Anna
Jarin ajaa rauhassa."
- "Sinä älä sotke mitään..." Marketta kohotti
äänensä pistävään falsettiin. Työnsin häntä käytävää peremmälle. Hän istua
tössähti paikalleen Iltan viereen.
Hetken päästä Marketta oli taas tulossa ratin taakse.
Huomasin ajoissa ja hyppäsin käytävälle estämään.
- "Pysy nyt siellä keskiviivan takana, tästähän
sovittiin jo menomatkalla", muistutin.
Marketta protestoi kovaäänisesti, perääntyen kuitenkin.
Lähdin palaamaan paikalleni. Mutta heti kun olin kääntänyt selkäni, Marketta
eteni Jaria kohti. Levitin käteni ja tukin käytävän. Marketalta pääsi suoraa
huutoa kolmiviivaisessa Ceessä. Läpsäytin häntä oikean kämmenen sormilla
poskelle. Marketta pillahti itkuun, istahti tuoliinsa ja sammui saman tien.
Ilta, Auli Hankikorpi ja Jouko Hämäläinen katsoivat minua
murhaavasti. Linkola nyökkäsi: "Nii-in, noin sitä käy kun tarpeeksi
ärsytetään."
Käännyimme moottoritieltä
Järnan keskustaan. Muutama ihminen liikkui raitilla lauantaiyönä. Jari avasi
nopeasti bussin oven. Ohikulkijat olivat nousemassa Saabiinsa, mutta ehdin
pysäyttämään heidät. Yritin kysellä koulusta. Markettakin tuli autosta ulos,
oli toipunut nopeasti. Sujuvalla ruotsilla hän selitti tuttaviensa antamat
ohjeet. Nyt ruotsalaisilla välähti. "Ja, Nibbleskolan!" Seurasi vuolas
ja sekava reitin selitys. Meidän piti kääntää bussi, kääntyä kirkon kiviaidan
luona vasemmalle, ajaa takaisin moottoritielle, mutta nyt sen ali.
Paikallistiellä parin kilometrin päässä näkisimme tienviitan vasemmalle. Tack
tack.
Ällistyttävää kyllä ohjeet
toimivat. Pikkutie viittoineen löytyi. Jurrutimme pimeän metsän läpi ja tulimme
niitylle. Keikuimme eteenpäin savista kärrytietä. Vasemmalla erottui
siluetteina talojen katonharjoja. Koulun nimikyltti sattui auton valoihin. Jari
ajoi jonkin ladon ohi ylös mäkeä tiilitaloa kohti, jonka ikkunasta näkyi valo.
Mutta mäki oli jyrkkä ja sora ja kivet pyörivät renkaiden alla. Bussi luisti
takaisin ladon nurkalle ja jätettiin siihen. Marketta ja Anneli kiipesivät
talolle. Kohta keski-ikäinen ruotsalaisherra tuli ulos juttelemaan. Varmaan hän
huomasi porukan kunnon, eikä kutsunut ketään sisälle koulutaloon. Hän näytti
kaksi parakkia, joissa oli luokkahuoneita.
Kolusimme sisälle. Lattioilla oli hyvää tilaa, sillä
pulpetteja ei ollut. Penkkejä vain, jotka oli helppo siirtää syrjään. Merva ja
Tuomas tulivat sisätiloihin yöksi, mutta tytöt pysyivät nytkin bussissa. Jakoa
miesten ja naisten parakkiin ei ehditty tehdä.
Ruvettiin katsomaan makuusijoja. Otin penkin ja rajasin
itselleni nurkan ikkunan alta. Halusin varmistaa ettei kukaan yöllä kompastuisi
päälleni. Huomasin suureksi huvikseni kuinka Steiner-ideologia ilmeni luokan
vaatenaulakoissa. Seinään oli lyöty lauta, johon oli naulattu pienistä
oksanhaarukoista veistettyjä koukkuja. Samanlaiset oli isäni tehnyt kesämökin
saunaan Näsijärvellä vuonna 1968, pelkistä säästäväisyyssyistä. Olin pitänyt
niitä ainutlaatuisina tähän asti.
Istuskelimme Sonja Maurulan ja
Lauri Aitolahden kanssa tovin parakin kynnyksellä. Sonja ja Lauri hörppivät
viiniä, minä viskiäni.
Lähdin kävelylle kesäyöhön. Kompuroin pimeässä polkua alas
ja kastelin kenkäni syvässä lätäkössä. Joku tytöistä tuli halaamaan ja
pussaamaan. Ruotsalaismies seisoskeli vielä bussin luona. Osoitin niityn yli,
jonka takana metsänreuna madaltui. Kysyin oliko sielläpäin ranta. "Ja, det
är havet där", mies myönsi. Varmaan matala merenlahti. Kartalla en ollut
pysynyt koulua etsittäessä, joten en tiennyt ilmansuuntia. Lähdin tepastelemaan
kärrytielle. Ladon seinustalla oli penkki. Istuin siinä ja kuuntelin heinäsirkkoja,
tähyillen hämärää taivaanrantaa meren suunnassa. Täytyi olla luode, tai ehkä
pohjoinen. Koululta päin tuli pienessä lehtipuumetsikössä puro rinnettä alas,
sen solinan kuuli hiljaisuudessa. Metsikön takaa kohosi kerrostalon korkuinen
kallioseinämä. Upea paikka steinerilaisten koululla!
Huomasin Laurin tiellä, hän oli kuuntelemassa lintuja.
Lauri selitti minulle muutaman lajin äänet. Kävelimme tietä satakunta metriä,
mutta vastaan tuli lossiranta räikeine lamppuineen. Palasimme parakille
nukkumaan.
Paljon ei ehtinyt torkahtaa
ennen kuin piti taas raahautua bussin luokse. Ilta oli laittanut leipää ja
juustoa puutarhapöydälle. Toiset söivät, toiset eivät; muutenkin tunnelma oli
sekalainen. Minusta tuntui että jotkut katsoivat minua vinoon eilisen järjestyksenpidon
takia. Kapinaako, Linkola kysyi syrjäkarein minulta, mutta sanoin vain pöh.
Matka oli lopussa, nyt piti vain hoitaa porukka Suomeen. Asia oli toimitettu,
turhanpäiväiset jännitteet raukeaisivat omia aikojaan. Eikä sama sakki olisi
sitä paitsi enää koskaan koossa.
Aamupala syötiin muutamassa minuutissa. Otso hoputti
joukkoa bussiin. Piti ehtiä kahdeksaksi lauttasatamaan. Tukholmaan oli noin
viisikymmentä kilometriä.
Södermalmilla ajoimme vahingossa kiertotietä, mutta sitten
tuli Folkungagatan ja kohta Viking Linen terminaali. Asetuimme rekkojen jonoon
suuren punaisen lautan varjoon. Oli loistava aamu. Otson kanssa jaloittelimme
laiturilla. Otso hermoili mahdollista tullitarkastusta.
- "Mitä jos jollakulla on jotain? Jos joku jää
jostain kiinni? Meillä voi olla lehdistö vastassa Turussa."
- "Ei meitä kukaan viitsi tarkastaa. Eikä lehdistö
niin skarppia ole. Olemme jo viikon olleet matkalla, eivät ne enää muista. Ei
niitä niin paljon kiinnosta, ei ne vastaan tule. Urheilijoita vastaan tullaan
ja missejä."
Otso ravisteli päätään. Rekkajono jyrähti liikkeelle
laivan uumeniin. Tuli kiire hakemaan tavaroita bussista ja raahaamaan lankonkia
ylös kannelle.
Laivamatkalla vallitsi
sunnuntaitunnelma. Lepäiltiin ja torkuttiin. Merenkäyntiä ei ollut, ja siitä
osasin olla kiitollinen. Matkalla Tukholmasta Helsinkiin olin kerran saanut
sellaisen meritaudin, että pystyin nousemaan hytin lattialta vasta kun laiva
oli lujasti Katajanokan rannassa kiinni.
Turkuun tultua Linkola ja Anneli eivät jääneetkään
matkasta, vaan tulivat vielä bussiin. Niemelä ja Auli Hankikorpi lähtivät
kotisuunnilleen pohjoiseen. Muutenkin joukko oli kovasti supistunut. Eri
kaupungeissa Keski-Euroopassa oli jo kolme jäänyt turisteiksi. Turussa jäi
yhteensä neljä, viisi pois. Nyt otettiin suunnaksi Espoo. Heräsin kun Jari
Länsiväylän rampeilla pudotteli espoolaisia pysäkeilleen. Oli taas pimeää.
Keskiyön maissa kaarroimme Mervan kartanon pihaan. Merva otti pikkuautonsa ja
lähti ajamaan bussin perässä Helsinkiin.
Mäkelänkadulla Suvannontien kulmassa oli minun pysäkkini,
ja samoin sattumoisin Tessan. Purimme takapenkiltä Tessan valokuvakehykset.
Unohtumaton Mersumme ja Mervan punainen pikkuauto häipyivät perä perää mäkeä
ylös Sturenkadun yli. Jari veisi bussin Pakilaan varikolle. Merva seurasi,
poimiakseen Jarin kyytiinsä lopuksi.
Tarjouduin avuksi kantamaan Tessan kehyksiä hänen kotiinsa
kadun toiselle puolen. Tessa kieltäytyi kohteliaasti. Minun piti vain vahtia
kehyksiä jalkakäytävällä. Siinä sitten seisoskelin, ja Mäkelänkadun
sunnuntaiöisen harva liikenne hurahteli ohitse. Tessa teki neljä viisi matkaa
paketteja kantaen. Sanoimme hämmentyneet hyvästit. Pujotin urheilukassin
olkapäälleni, otin matkalaukun toiseen käteen ja mustan muovisäkin toiseen.
Raahasin ne kämppääni Inarintielle.
Puhelinvastaajassa oli monta
viestiä, Tuulilta. Näppäilin kiireesti Tuulin numeron. Tuuli oli vielä
hereillä.
- "Nyt tulet heti tänne. Mä en kestä enää hetkeäkään
ilman sua."
- "Mutta mulla ei ole penniäkään rahaa. Kuusseiska ei
kulje enää, enkä voi ottaa taksia."
- "Jos sä haluut tulla, niin tulet."
Vai häh? En tiennytkään että olin niin tärkeä. Tämä ei
ollut sitä mihin olin Tuulilta tottunut. Mistä nyt puhalsi? Mutta käsky oli
käsky. Piti kävellä. Pakilaan oli ehkä tunnin taivallus - polkupyöräni oli ollut
rikki viimeiset kymmenen vuotta. Vaihdoin lenkkitossut jalkaan ja lähdin
patikoimaan.
Puoli neljältä yöllä tulin Tuulin talolle Elontiellä. Se
oli vanha koskaan korjaamaton puutalo uuden omakotitalon pihapiirissä, kahden
suuren kuusen alla. Tuulin ystävätär oli hankkinut sen Tuulille vuokralle.
Kaikilla ikkunoilla paloi kynttilöitä. "Nyt olet vihdoinkin kotona!"
Tuuli sanoi kun halasimme hänen keittiössään. En tajunnut mitään.
Aamulla Tuuli vippasi kahvipöydässä kaksikymppisen. Pääsin
kuusseiskalla keskustaan mielenosoitukseen. Yöllä bussissa Turusta Helsinkiin
ajettaessa porukka oli sopinut siitä. Tuuli ei lähtenyt mukaan vaikka pyysin.
Sateisena maanantai-aamuna
toukokuun 22. päivä 1995 kokoonnuimme siis viimeisen kerran, nyt
Senaatintorille. Matkalaisista oli vain puolet paikalla, mutta Linkola oli
saanut soitetuksi ystäviään tilalle. Pari Vihreän Elämänsuojelun liiton
vanhempaa jäsentäkin oli tullut, ainakin Mervan veli Kainu Mikkola ja kristitty
luonnon ystävä Sirkka-Liisa Havukainen.
Levitimme banderollit rintamaan keisaripatsaan miekkaa
kantavan oikeudenjumalattaren ja hallituspalatsin väliin, niin että meidät
varmasti näki ikkunoista. Jouko Hämäläinen luki megafoniin julistusta
aarniometsien pelastamisen puolesta. Minä marssin pikkurummun kanssa rivistöä
edes takaisin. Pari lehtimiestä oli paikalla. Joku kuvasi videokameralla
ammattimaisen näköisesti. Toivottavasti televisio. Olin niin tiltissä etten
jaksanut paljon välittää.
Valtioneuvostolle viestityksen jälkeen kiersimme vielä
torin ympäristön ja Esplanadin ministeriöissä jakamassa paperiamme
eteisvahtimestareille.
Palattiin Senaatintorille. Yritimme pakata banderolleja
Otson autoon. Lipputangot eivät mahtuneet, joten lupasin kantaa ne Luontoliiton
varastoon Punavuorenkadulle. Nukahtamisen partaalla en kyennyt edes
hyvästelemään jengiä. Otsolle sanoin: soitellaan. Otin lipputangot ja lähdin
kävelemään torin poikki Esplanadille päin. Suuri marssi Suomen metsien loppuun
myymistä vastaan oli ohi.
LOPPUSANAT
Vaikuttiko
mielenosoitusmatkamme Suomen metsäpolitiikkaan?
Ainakin keskustelu vanhojen metsien ekologisesta arvosta
oli loppuvuodesta -95 ja vuonna -96 hyvin esillä monenlaisissa
tiedotusvälineissä. Eduskunnassa ajettiin aari aarilta suojelulakeja.
Neuvostovallan onnellisen tehottoman metsätalouden aikana
hakkuilta säästyneet Karjalan ikimetsät ovat tulleet kansainväliseksi
kysymykseksi. Greenpeace ja muut järjestöt pitävät niitä silmällä. Julkinen
sana on ottanut suomalaisyhtiöiden toiminnan tropiikin metsissä paitsi
vientitaloudelliseen myös ekologiseen tarkasteluun. Sankarillisena aiemmin
esitetty vientiteknologia on joutunut
epäilyttävään valoon Indonesian sademetsien hakkuitten takia.
Kun aikaisemmin metsien suojelua on jouduttu perustelemaan
ja puolustelemaan kuin jotakin elitististä harrastusta, alkaa tilanne nyt olla
enemmän tasan. Myös hakkuita joudutaan perustelemaan. Kuten eräs
metsäkapitalisti sanoi televisiohaastattelussa joulun alla 1996:
"Kansakunta on asettanut uudet arvot metsäkysymyksissä."
Suomen hakkuistakin on peruuttamattomasti tullut
yleiseurooppalainen luonnonsuojelukysymys. Ne ymmärretään osaksi koko maapallon
metsien häviämistä. Se on maailmansotia, rotusortoa ja nälänhätää suurempi
paha, kun kylmästi lasketaan. Jos metsät tuhotaan, ilmakehä tuhoutuu myös. Luonto
muuttuu aivan muuksi, eikä ihminen ei voi enää elää. Meillä ei ole varaa
ajatella taloudellisesti, jos talous on selviytymistä kymmenen tai sadan vuoden
tähtäimellä.
HENKILÖT
Aarniala, Timo
Aho, Esko
Aitolahti, Lauri
Arminius
Artsi
Augustus
Bandel,
Ernst von
Beethoven,
Ludwig van
Bent,
Kati
Berry,
Chuck
Borg,
Sylvia
Charles
of England
Chopin,
Frédéric
Donner,
Jacob
Eerola,
Antero
Erkko
Fouché,
Joseph
Frank,
Anne
Gallén-Kallela,
Akseli
Gibbon,
Edward
Gill,
Jutta
Goodman,
Irwin
Grönhagen,
Yrjö
Haavikko,
Paavo
Haavisto, Pekka
Hammar, Sari
Hankikorpi, Auli
Hautala, Heidi
Havukainen, Sirkka-Liisa
Helenius, Kai
Henttonen, Riikka
Henttonen, Tuomas
Hietalahti, Tapani
Himmler,
Heinrich
Hitler,
Adolf
Horn,
Marketta
Hytönen, Mattiesko
Hyvönen, Hannes
Hyvönen, Hannu
Hämäläinen, Jouko
Jackson, Michael
Jakobson, Max
Jansen, Anne
Jeesus Nasaretilainen
Jokela, Jussi
Juntunen, Juho
Jussila, Anneli
Kaarle XII
Kannisto, Inkeri
Karimäki, Janne
Karjalainen, Harri
Kilpi, Eeva
Koskinen, Pentti O.
Kunnas, Jan
Kustaa Vaasa
Kuvaja, Sari
Kärkkäinen, Matti
Laurila, Terttu
Leinonen, Jari
Leskinen, Juice
Liikanen, Erkki
Lindman, Pia
Lindström, Ilta
Linkola, Pentti
Lipponen, Paavo
Luukas, Tuuli
Madonna
Manninen, Terhi
Mark
Maurola, Sonja
Meinhof, Ulrike
Mikkola, Kainu
Mikkola, Merva
Mozart, Wolfgang Amadeus
Mäkinen, Yrjö
Niemelä, Teuvo
Niemi, Mari
Nikula, Paavo
Oksanen, Tessa
Ovaskainen, Otso
Pietilä, Reima
Piha, Kirsi
Pöntinen, Petri
Rousseau, Jean-Jacques
Ruotsalainen, Paavo
Sartre, Jean-Paul
Scarlatti, Domenico
Schinkel, Karl Friedrich
Schuman, Robert
Seghers, Anna
Suetonius, Gaius Tranquillus
Taanila, Hannu
Tacitus, Publius Cornelius
Taivalsaari, Eero
Tammilehto, Olli
Thorvaldsen, Bertel
Tikka, Kari S.
Tilly, Rowan
Tirronen, Samu
Toulouse-Lautrec, Henri
Tuohimaa, Pentti
Tynkkynen, Sami
Valtanen, Hannu
Varus, Publius Quinctilius
Velleius Paterculus
Vidal, John
Viinanen, Iiro
Vilkka, Leena
Virtanen, Veltto
Wahl, Jeremy
Wiander, Robert
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti