sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

MANALA JA FINGERPORI kuinka nykysarjakuvaa luetaan




Kuvataiteista sarjakuva on nopein ja vapain. Piirtäjä pystyy tuomaan todellisen tai kuvitellun tilanteen lukijan eteen alle aikayksikön. Hahmoiksi sopii ihmisiä, eläimiä, vertauskuvia, kuolleita, pilakuvia, täyttä fantasiaa, dramatisoituja kirjallisia tyyppejä, mytologian sankareita, historian henkilöitä, satuolentoja, henkimaailmaa - ei rajoja. Kahden tai kolmen kuvan stripissä piirtäjä voi vaihtaa näkökulmaa nopeudella, mihin mikään tarinankerronta tai elokuva ei pysty lähellekään.

Nopeudesta ja yllättävyydestä seuraa että sarjakuvan omin alue on huumori. Se voi olla rankkaa ja poliittista, kuten Ranskan vallankumouksen pilakuvat kuningattaresta, tai lempeää ja yleismaailmallista kuten Jaska Jokunen. Pitkätkin sarjakuvakirjat, kuten Tintti tai Asterix, koostuvat nekin pienistä gageistä. Antiikin maailma Asterixissa on satirisoitujen historian kansojen ja tyyppien kokoelma, hyvin laajan kuvataiteen tuntemuksen perusteella luotu. Mutta sekin toimii nopean sarjakuvahuumorin avulla. Jos historiaa ruvetaan esittämään kuivasti kuvitettuna, kuten Suomen sodan Korkeajännitys, tulos on vain hiukan mielenkiintoinen. Siitä on pudonnut mielikuvituksen vapaus, jonka pelkkä kielellinen kerronta jättää lukijalle. Mutta kun huumoriakaan ei löydy, ei leikkauksia eikä oivalluksia, miksi koko vaiva? Lyhyt ja toimiva sarjakuva on kyllä myös kirjallisuuden ja kuvataiteen kombinaatiota, mutta niin että se yhdistää, tiivistää, nopeuttaa ja satirisoi. Maailman perusteellisin ryyppäämistarina, Dickensin Pickwick-kerho, on synnyttänyt ihailluimmat karikatyyrit hahmoistaan. Sarjakuva on nopean älyn taidetta, ei pitkän keskittymisen ja syventymisen.

Juho Juntusen Manala ja Pertti Jarlan Fingerpori ovat parhaat sarjakuvamaailmat meillä. Juntusen taidetta olen voinut seurata suureksi huvikseni yli neljänkymmenen vuoden ajan. Fingerpori on tällä hetkellä kaikille tuttu, myös sanomalehdestä mustavalkoisena. Itselleni siinä on parasta piirrostyylin realistisuus väreissään. Jarla on useaan otteeseen ilmaissut ihailunsa ja velkansa Juntuselle, joten on perusteltua tarkastella Manalaa ja Fingerporia rinnan. Lainaukset tässä kirjoista: Juntunen, Juho. Manala. Like Kustannus Oy, Helsinki. Keuruu 2011. Sekä Jarla, Pertti. Fingerpori 8. Arktinen Banaani. Viro 2015.

Manala on jonkinlainen kerho, jonka isäntänä toimii pääpiru poikineen. Avustajana hänellä on itse kuolema, viikatemies, välistä myös moottorisahamurhaaja. Vieraina tai asukkeina on enimmäkseen rokkareita ja moottoripyöräjengiläisiä, mutta myös historian hahmoja ja tavallisia ihmisiä. Manalasta vieraillaan maan päällä, ja pääpiru käy baarissa viettämässä pikkujoulua Jumalan kanssa. Manalaan pääsy ei ole helppoa, sinne tarvitaan ansioita. Seuraavassa stripissä on Manalalle harvinaista yhteiskunnallista satiiria. Pyrkijä esittelee ansioitaan tv-viihteen tyyliin, mutta ne eivät aivan riitä. Jos pyrkijä etenisi junioreiden jääkiekkovalmentajaksi, olisi jo paremmat edellytykset.



Juntunen,Juho. Manala. S. 43.

Manalan virikeympäristö ei olekaan ensi sijassa arkipäivän maailma, vaikka siitäkin on siellä täällä näitä väläyksiä; perheen ja lastenkasvatuksen parista. Manala toimii joukkotiedotuksen, julkisuuden, television, rock'n rollin, yleensä populaarikulttuurin hahmojen kommenttialustana.


Mikä on uskonnollisen ajattelun osuus Manalan rakentumisessa? Kuvitelmat taivaasta ja helvetistä ovat ensi sijassa keskiaikaisen kirkon propaganda- ja kansankasvatusvälineitä. Raamatussa niillä on vain hyvin ohuelti pohjaa. Muinaiset juutalaiset eivät sielun säilymistä kuolemassa kuvitelleet. Jeesus kyllä vauhtiin päästessään maalasi ikuista itkua ja hammasten kiristystä, sekä lammasten  porttia. Mutta Jeesuksen puheet ymmärtää ehkä parhaiten tulkitsemalla ne vertauskuvallisiksi - myös rikkaan kärsimyksen kuoleman tuolla puolen tai köyhän levon Aabrahamin helmassa. Spiritisteillä puolestaan on omat monimutkaiset käsityksensä ns. kuolemanjälkeisestä elämästä. Viittaan tässä blogissani tammikuussa julkaisemaani käännökseen otsikolla Hadeksesta eli välitilasta.

Mutta vieläkin jokainen länsimaalainen väkisinkin saa, vaikka mitä kautta, itselleen käsityksen taivaasta ja helvetistä. Juntusen Manalassa nämä stereotypiat tukevat helppoa ymmärrettävyyttä; osoittavat sarjakuvan lukijoille käytettäväksi hahmojen tulkintaan heillä jo valmiina olevan, tutun ja itsestään selvän tulkintakehyksen. Sen avulla pohjimmiltaan moraaliset arviot kuvattavista ilmiöistä voidaan pukea satiiriseen, välittömästi tajuttavissa olevaan muotoon. Populaarikulttuurina Manala ei aseta länsimaisia stereotypioita avoimesti eikä analyyttisesti kyseenalaisiksi. Ne suhteellistetaan ja niihin kohdistetaan ikään kuin häilyvä ja väriä vaihtava ristivalaistus, jolloin niiden merkitykset pienenevät. Taivas ja helvetti maallistuvat ja muuttuvat inhimillisiksi. Onko siis Manala uskonnonvastaisuutta, kun jumalallinen palaa maalliseksi? Vai onko se päin vastoin instant-uskontoa sohvaperunoille ja levynkuuntelijoille? Varmasti sekä ateisti että uskovainen oivaltavat ja nauravat, kun Jumala ja Perkele vetävät kaljaa baarissa ja kärsivät seuraavassa stripissä jälkiseurauksista:

Juntunen, Juho. Manala. S. 62.

Juntusella sarjakuvailmaisun kiteytyminen nykymuotoonsa on tapahtunut hänen pitkän uransa aikana. Alkuvaiheissaan hän oli yhtä hurjan satiirinen, mutta piirrostyyli oli moni-ilmeisempi eikä aivan niin kiltti kuin nykyisin. Muistan esimerkiksi finninaamaiset ammattikoululaiset, Sandelsin "jalon ratsun" Bijoun, joka ommeltuja paikkoja nahassaan raahaa vaivaisena takapäätään, sekä Juice Leskisen Coitus Int -yhtyeelle tehdyn levynkannen runsaine assosiaatioineen, joissa Juicen hahmot, mikäli mahdollista, saivat vielä lisää vauhtia.

Uskonnosta tai sen vastustamisesta Manalassa ei ole kysymys. Se kommentoi populaarikulttuuria, jota Juntunen rakastaa, mutta mikä on Manalan psykologian pohja? Väittäisin että kysymyksessä on psyykkisesti harvinaisen terveen, hyvin toimeen tulevan ja itseään, harrastuksiaan, ystäviään ja perhettään puolustavan miehen sielullinen rakenne. Mitä vastaan hän puolustautuu? Koko päälle ryntäävää nyky-yhteiskuntaa, joka ei tahdo jättää kenellekään, ei tavikselle eikä julkkikselle, juuri mitään yksityiselämää. Paitsi että käy työssä, nykyihmisen täytyy jatkaa työpäiväänsä olemalla koko ajan multi-mobiili-kännykän tavoitettavissa. Televisio suoltaa viihdettä ja ajankohtaista sillä tahdilla että niiden ero on hämärtynyt jo aikaa sitten. Ruoka ja seksi eivät ole yksityisasioita, ei suinkaan. Ei edes kuolema eikä sairaus. Avautujat istuvat televisiossa kertomassa miltä tuntuu olla kuolemansairas. Ohjelman päättyessä ruutu ilmoittaa muka diskreetisti: Haastateltavamme nukkui pois viikon kuluttua nauhoituksesta omaistensa seurassa. Kas kun ruutu ei ollut sielläkin. Suuressa maailmassa niinkin on varmaan jo tehty. Konservatiivinen kulttuurikritiikki on tällaista perusasioiden prostituointia vastustanut. Toisaalta, mahdollisimman laajan yhteisyyden kannattajia löytyy aina vasemmistolaisessa ajattelussa, jossa katsotaan että yksilöllisyys on harhaa. Kaikki olisi yhteiskunnassa syntynyttä ja sieltä saatua. Huomautetaan että keskiajalla synnytettiin, syötiin, naitiin, tapettiin ja kuoltiin kadulla kenenkään ihmettelemättä. Kuka mistäkin pitää. Itse katson ansiokkaaksi yksityisyyden puolustamisen, kuten Manalassa. Ironisesti onkin huomautettu että taiteilijat ovat viimeisiä porvareita - siis säädyllisyyden noudattajia ja omien kadulta turvassa olevien keitaiden rakentajia. Nietzsche näki kulttuurikritiikissään jo sata vuotta sitten silloin vasta tulossa olleen nykytilanteen eli valtion ylivallan. Onko populaarikulttuuri vastamyrkky sille ja pakopaikka, kansan keidas, vai onko se valtion ylivallan osa, uuden ajan oopiumia kansalle?

Kiltteys ja humanismi ilmenevät Manalassa joka sivulla. Paholainenkin näyttää nimenmukaiset kasvonsa vasta kun joku huonotuulinen potkii eläimiä ja herjaa naisia:

Juntunen, Juho. Manala. S. 25.

Juntusen Manalassa ollaan luterilaisia; paholainen on hänkin Jumalan paholainen.

Vaikka ja koska populaarikulttuuri on Juntusen oma alue, leipälaji, hobby ja kaiken mitta, hän on itsestään ja taiteilijan työstään hyvin selvillä, ja suhtautuu siihen omanarvontuntoisella huumorilla. Näkisin tässä stripissä Juntusen alter egon kahdentuneena, ja siis nimenomaan hänen käsityksensä roolistaan taiteilijana:

Juntunen, Juho. Manala. S. 18.

Ilotyttö (Juntusen taiteilijaminä) saapuu Manalaan, ja piru (eli Juntusen idealisoitu arkiminä) ottaa hänet hiukan hämmästyneenä vastaan. Kohta ilotyttö jo naurattaakin koko Manalan jengiä. Mukana myös Hitler.

Jos Juntusen Manala koostuu lähinnä yksilöpsykologian ekstrapoloinnista ja viihteen hahmoista ja kulttuuria käsitellään niiden kautta, niin Pertti Jarlan Fingerporissa on mukana myös kunnanvaltuustoja ja muita instituutioita kuten tutkimuslaitos Fingerpoli. Jarlalla on myös suuri kirjo yksilöityjä tyyppejä kahdeksan perus-antisankarin lisäksi, (joille ilmoitetaan jopa puoluekanta!). Palautan kuitenkin ennen Jarlan tarkastelua sarjakuvan ystävien mieleen tekijän, joka on samaa ikäluokkaa kuin Juntunen, siis Jarlaa vanhempaa. Vesa Oittisen 17-vuotiaana piirtämässä stripissä 47 vuoden takaa yksilö yrittää irtautua yhteiskunnasta, mutta ei onnistu. Jarlan piirtäjänrooli on Juntusen yhteiskunnallisen eskapismin ja Oittisen determinismin väliltä.

Mies linnoittautuu yksiöönsä ja lepää siellä mitään tekemättä. Yksiö muuttuu lopulta Eedenin puutarhaksi kasveineen eläimineen. Viimein toisen maailmansodan japanilaiset tunkeutuvat seinän läpi ja teloittavat miehen amerikkalaisten vakoojana.

Oittinen, Vesa. Aku Ankka ja Nietzsche. Kirjayhtymä, Helsinki. Helsinki 1968. S. 13.

Oittinen ei jatkanut sarjakuvaa, vaan on toiminut filosofina ja marxilaisuuden tulkitsijana uudessa postmodernissa tilanteessa.

Jarlan Fingerporin stripeissä, kuten kaikki tietävät, vitsi usein perustuu kielen sanojen tai ilmausten moniselitteisyyteen. Vaikka vitsi olisi kuinka haettu tai keinotekoinen, herkullisen naturalistinen piirros vetää lukijan mukaan. Vitsin tajuaminen kestää 0,2:sta kolmeen tai jopa neljään sekuntia. Mutta tajuaminen onkin sitten niin tyydyttävää ja vapauttavaa, että nauru seuraa välttämättä. Oheisessa kielivitsiä ei tosin ole...

Jarla, Pertti. Fingerpori 8. S. 62.

Tutkimuskeskus Fingerpoli yrittää karkottaa vetelehtiviä nuoria ostarilta, mutta tilalle tuleekin taidelaitos kaikkine toimineen. Kuvien realismi ja naturalismi on samaa täsmällisestä ajasta irroitettua laatua kuin Aki Kaurismäen elokuvissa - Fingerporin Suomi voisi yhtä hyvin tapahtua 1950-luvulla. Siis ulkoisesti. Ilmapiiri ja monet viittaukset ovat kuitenkin erehtymättä tätä päivää. Kaikkien samalla tavalla hyväksymän moraalin puute ja jatkuvat väärinkäsitykset luonnehtivat modernin projektiin, sen vähitellen hajotessa, tunkeutuvaa yhteismitattomuutta, joka tässä on tosin huumorin lähde. Manalassa hyvää käytöstä ja moraalista eheyttä itse asiassa puolustetaan, mutta postmodernissa Fingerporissa sellaista mahdollisuuttakaan ei ole näkyvissä. Poliitikko on ilman muuta korruptoitunut. Ja niin on häntä vahtiva iltapäivälehden toimittajakin, joka vääntää poiitikon sanat ja tekemiset kerran toisensa jälkeen mahdollisimman raflaavaksi otsikoksi. Jarla on hahmoilleen huomattavasti ilkeämpi kuin Juntunen. Ehkä siinä on nähtävissä hänen moralisoiva kommenttinsa nykyaikaan. Humoristi on aina moralisti, Mark Twainista ja Dickensistä Veikko Huoviseen ja nykysarjakuvaan.

Jarla, Pertti. Fingerpori 8. S. 54.

Toisaalta perustava inhimillinen reiluus ja tavanomainen hölmöys tuodaan esiin piirtäjän oman hahmon Heimo Vesan ja hänen kaveripiirinsä tekemisissä. He eivät kuitenkaan ole korruptoituneen eliitin kaavamaisia vastakohtia, vaan lipsuvat myös koko ajan omista henkilökohtaisista normeistaan. Fingerporin maailma on vapauttava juuri tämän anteeksiantavuutensa vuoksi, aivan samoin kuin Manala suojellessaan tolkuttomia oksentavia pahantekijöitään.

Jarla, Pertti. Fingerpori 8. S. 34.

Nyky-yhteiskunnassahan kaksinaismoralistisessa ilmapiirissä yleinen ja poliittinen valehtelu jäykistyy koko ajan paksummaksi ja kiinteämmäksi ja läpitunkemattomaksi kuin betoni. Puistojen kerrostaloille kaavoittamista kutsutaan kaupungin tiivistämiseksi. Rannassa on puisto. Kaupunki ja grynderit haluavat siihen taloja. Siis "luodaan" aikaisemmille taloille eli kaupunginosalle "yhteys mereen". Sen jälkeen talomassat ja kadut ulottuvat mereen asti. Tosiasiassa aikaisemmilta asukkailta on yhteys mereen katkaistu. Viihteessä viattomat nuoret pannaan kilpailemaan toistensa kanssa. Voittajan hakeminen keinolla millä hyvällä esitetään kuin nuorille tarjottaisiin mahdollisuuksia. Tosiasiassa heistä yritetään karsia inhimillistä myötätuntoa paremman kilpailukyvyn, eli koko kansan läpi tungettavan valtioideologian, tehokkaammaksi läpiviemiseksi. Taiteessa joukkomurhien kuten Utöyan varovainenkin käsittely otetaan vastaan mauttomuutena. Mitä formalistisempaa ja sisämaailmoihin keskittyvämpää kuvataide ja kirjallisuus on, sitä paremmat ja leveämmät kritiikit se saa.

Teknoyhteiskunnassa tekniikasta on tullut todellinen yhteiskuntakehityksen subjekti. Lääketehtaat sanelevat hoitomuotoja ja jopa diagnooseja, koska lääkkeiden kehittely on hyvin kallista. Mutta kun lääke saadaan kunnolla markkinoille, se tuottaa valtavasti. Lääkäreille ja hoitosysteemille mainostamiseen panostetaan. Hyvä esimerkki siitä kuinka tässä häntä heiluttaa koiraa, on niin sanottu lasten ADHD-syndrooma. Entisinä aikoina parikymmentä vuotta sitten vilkasta lasta on osattu kasvattaa, ja hänelle on osattu hakea sopiva ammatti, vaikkapa tv-juontajana. Mutta nyt hänet pitäisi lääkitä keskiverron kaltaiseksi. - Onneksi medikalisaatiolle on jo myös vastaansanojia, myös lääkärikunnassa. Laajemminkin yhteiskunnassa ja julkisuudessa arvostellaan lääkehuoltoa ja -hallintoa ja Sairauden ja Pahoinvoinnin Laitosta. Mutta arvostelu tahtoo aina kääntyä vain hoitojen kustannusten arvosteluksi.

Jarla, Pertti. Fingerpori 8. S. 30.

Fingerporissa, eli meillä juuri, tahtoo käydä näin. Kun tekniikkaa ja sen kustannuksia kritisoidaan, ensimmäisiä kärsijöitä ovat köyhät ja sairaat.

Kuva on vanhempi ilmaisun muoto kuin kirjoitettu sana. Puhutusta kielestä ja sen historiasta kukaan ei tarkasti tiedä. Kuvia saaliseläimistä ja laivoista ja tanssijoista on löytynyt paitsi Ranskan ja Espanjan luolista, myös Saimaan rantakallioista. Ne on maalattu ehkä 10-20 tuhatta vuotta sitten. 

Myös lasten kasvussa ja ajattelussa kuva tulee varhain käyttöön. Lasten ja nuorten sarjakuvissa kuvan ilmaisuvoima ja sen funktio mielen rakentajana ovat selvimmillään. Kuvat ovat äärimmäisen kauniita ja niistä näkee kuinka ne toimivat ajattelun välineinä. Lapsi peilaa omia kokemuksiaan, idealisoi niitä ja selviytyy ja kehittää ajatteluaan. Kissan ja hiiren yhteisen seikkailun onnellinen päätös erään ystäväni kaksosyttöjen sarjakuvasta:


Emma & Olga. Jimi-kissan ensimmäinen jouluaatto. Julkaisematon käsikirjoitus, kriitikon hallussa. N. 2005. S. 16.

Teksti menee näin: "Nyt Jimi sai kuulla ilouutiset. Me lähdemme nyt kotiin. Jimi riemuitsi Jee! Mutta hiiri suri koska ikävä virtasi silmiä myöten. Älä sure sanoi Jimi. Hiiri piristyi. Nyyh sanoi hiiri. Minulle on suru että joudumme eroamaan."

Emma & Olga. Jimi-kissan ensimmäinen jouluaatto. S. 19.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin: "Ilta alkoi tulla. He yöpyivät kalliolla. Hiiri kömpi suojaan Jimin vatsan alle. Auringon lasku oli kauneinta mitä minä olen nähnyt Jimi sanoi. Sillä kotona Jimi ei saanut hypätä ikkunalle katsomaan. Ja ulos hän ei mennyt iltaisin koska kylmä puri. Sillä Jimi on kotikissa."


Tässsä käsiteltyihin tyyleihin läheisesti liittyviä tekijöitä on myös amerikkalainen Robert Crumb. Juntunen on häntä esitellyt Suomessa. Suuren maan kulttuuriradikalismi ja sosiaalinen kirjo tulevat hänen kuvissaan ylivoimaisina näkyviin. Tämän hetken suomalaisista piirtäjistä poliittisin ja piirrosjäljeltään taitavin on Ville Ranta. Hänen sarjakuvansa muslimeista ja sananvapaudesta julkaistiin mm. Vapaa Ajattelija -lehdessä jo 1/2009. Kansankulttuurin käsittelyssään hän on kuitenkin pinnallisempi ja ohuempi kuin Juntunen tai Jarla. Ääriradikaali ja täysin laskelmoimaton siinä suhteessa on Kalervo Palsa; tarvitsee vain lukea hänen kaikista kirjastoista tietenkin varastettu Eläkeläinen muistelee, jos sen jostain saa käsiinsä.