Kuvataiteista sarjakuva on nopein ja vapain. Piirtäjä pystyy
tuomaan todellisen tai kuvitellun tilanteen lukijan eteen alle aikayksikön.
Hahmoiksi sopii ihmisiä, eläimiä, vertauskuvia, kuolleita, pilakuvia, täyttä
fantasiaa, dramatisoituja kirjallisia tyyppejä, mytologian sankareita,
historian henkilöitä, satuolentoja, henkimaailmaa - ei rajoja. Kahden tai
kolmen kuvan stripissä piirtäjä voi vaihtaa näkökulmaa nopeudella, mihin mikään
tarinankerronta tai elokuva ei pysty lähellekään.
Nopeudesta ja yllättävyydestä seuraa että sarjakuvan omin
alue on huumori. Se voi olla rankkaa ja poliittista, kuten Ranskan
vallankumouksen pilakuvat kuningattaresta, tai lempeää ja yleismaailmallista
kuten Jaska Jokunen. Pitkätkin sarjakuvakirjat, kuten Tintti tai Asterix,
koostuvat nekin pienistä gageistä. Antiikin maailma Asterixissa on
satirisoitujen historian kansojen ja tyyppien kokoelma, hyvin laajan
kuvataiteen tuntemuksen perusteella luotu. Mutta sekin toimii nopean
sarjakuvahuumorin avulla. Jos historiaa ruvetaan esittämään kuivasti
kuvitettuna, kuten Suomen sodan Korkeajännitys, tulos on vain hiukan
mielenkiintoinen. Siitä on pudonnut mielikuvituksen vapaus, jonka pelkkä
kielellinen kerronta jättää lukijalle. Mutta kun huumoriakaan ei löydy, ei
leikkauksia eikä oivalluksia, miksi koko vaiva? Lyhyt ja toimiva sarjakuva on
kyllä myös kirjallisuuden ja kuvataiteen kombinaatiota, mutta niin että se
yhdistää, tiivistää, nopeuttaa ja satirisoi. Maailman perusteellisin
ryyppäämistarina, Dickensin Pickwick-kerho, on synnyttänyt ihailluimmat
karikatyyrit hahmoistaan. Sarjakuva on nopean älyn taidetta, ei pitkän
keskittymisen ja syventymisen.
Juho Juntusen Manala ja Pertti Jarlan Fingerpori ovat parhaat
sarjakuvamaailmat meillä. Juntusen taidetta olen voinut seurata suureksi
huvikseni yli neljänkymmenen vuoden ajan. Fingerpori on tällä hetkellä kaikille
tuttu, myös sanomalehdestä mustavalkoisena. Itselleni siinä on parasta
piirrostyylin realistisuus väreissään. Jarla on useaan otteeseen ilmaissut
ihailunsa ja velkansa Juntuselle, joten on perusteltua tarkastella Manalaa ja
Fingerporia rinnan. Lainaukset tässä kirjoista: Juntunen, Juho. Manala. Like
Kustannus Oy, Helsinki. Keuruu 2011. Sekä Jarla, Pertti. Fingerpori 8.
Arktinen Banaani. Viro 2015.
Manala on jonkinlainen kerho, jonka isäntänä toimii pääpiru
poikineen. Avustajana hänellä on itse kuolema, viikatemies, välistä myös
moottorisahamurhaaja. Vieraina tai asukkeina on enimmäkseen rokkareita ja
moottoripyöräjengiläisiä, mutta myös historian hahmoja ja tavallisia ihmisiä.
Manalasta vieraillaan maan päällä, ja pääpiru käy baarissa viettämässä
pikkujoulua Jumalan kanssa. Manalaan pääsy ei ole helppoa, sinne tarvitaan
ansioita. Seuraavassa stripissä on Manalalle harvinaista yhteiskunnallista
satiiria. Pyrkijä esittelee ansioitaan tv-viihteen tyyliin, mutta ne eivät
aivan riitä. Jos pyrkijä etenisi junioreiden jääkiekkovalmentajaksi, olisi jo
paremmat edellytykset.
Juntunen,Juho. Manala. S. 43.
Manalan virikeympäristö ei olekaan ensi sijassa arkipäivän
maailma, vaikka siitäkin on siellä täällä näitä väläyksiä; perheen ja
lastenkasvatuksen parista. Manala toimii joukkotiedotuksen, julkisuuden,
television, rock'n rollin, yleensä populaarikulttuurin hahmojen
kommenttialustana.
Mikä on uskonnollisen ajattelun osuus Manalan rakentumisessa?
Kuvitelmat taivaasta ja helvetistä ovat ensi sijassa keskiaikaisen kirkon
propaganda- ja kansankasvatusvälineitä. Raamatussa niillä on vain hyvin ohuelti
pohjaa. Muinaiset juutalaiset eivät sielun säilymistä kuolemassa kuvitelleet.
Jeesus kyllä vauhtiin päästessään maalasi ikuista itkua ja hammasten
kiristystä, sekä lammasten porttia.
Mutta Jeesuksen puheet ymmärtää ehkä parhaiten tulkitsemalla ne
vertauskuvallisiksi - myös rikkaan kärsimyksen kuoleman tuolla puolen tai
köyhän levon Aabrahamin helmassa. Spiritisteillä puolestaan on omat
monimutkaiset käsityksensä ns. kuolemanjälkeisestä elämästä. Viittaan tässä
blogissani tammikuussa julkaisemaani käännökseen otsikolla Hadeksesta eli
välitilasta.
Mutta vieläkin jokainen länsimaalainen väkisinkin saa, vaikka
mitä kautta, itselleen käsityksen taivaasta ja helvetistä. Juntusen Manalassa
nämä stereotypiat tukevat helppoa ymmärrettävyyttä; osoittavat sarjakuvan
lukijoille käytettäväksi hahmojen tulkintaan heillä jo valmiina olevan, tutun
ja itsestään selvän tulkintakehyksen. Sen avulla pohjimmiltaan moraaliset
arviot kuvattavista ilmiöistä voidaan pukea satiiriseen, välittömästi
tajuttavissa olevaan muotoon. Populaarikulttuurina Manala ei aseta länsimaisia
stereotypioita avoimesti eikä analyyttisesti kyseenalaisiksi. Ne
suhteellistetaan ja niihin kohdistetaan ikään kuin häilyvä ja väriä vaihtava
ristivalaistus, jolloin niiden merkitykset pienenevät. Taivas ja helvetti
maallistuvat ja muuttuvat inhimillisiksi. Onko siis Manala
uskonnonvastaisuutta, kun jumalallinen palaa maalliseksi? Vai onko se päin
vastoin instant-uskontoa sohvaperunoille ja levynkuuntelijoille? Varmasti sekä
ateisti että uskovainen oivaltavat ja nauravat, kun Jumala ja Perkele vetävät
kaljaa baarissa ja kärsivät seuraavassa stripissä jälkiseurauksista:
Juntunen, Juho. Manala. S. 62.
Juntusella sarjakuvailmaisun kiteytyminen nykymuotoonsa on
tapahtunut hänen pitkän uransa aikana. Alkuvaiheissaan hän oli yhtä hurjan
satiirinen, mutta piirrostyyli oli moni-ilmeisempi eikä aivan niin kiltti kuin
nykyisin. Muistan esimerkiksi finninaamaiset ammattikoululaiset, Sandelsin
"jalon ratsun" Bijoun, joka ommeltuja paikkoja nahassaan raahaa
vaivaisena takapäätään, sekä Juice Leskisen Coitus Int -yhtyeelle tehdyn
levynkannen runsaine assosiaatioineen, joissa Juicen hahmot, mikäli
mahdollista, saivat vielä lisää vauhtia.
Uskonnosta tai sen vastustamisesta Manalassa ei ole kysymys.
Se kommentoi populaarikulttuuria, jota Juntunen rakastaa, mutta mikä on Manalan
psykologian pohja? Väittäisin että kysymyksessä on psyykkisesti harvinaisen
terveen, hyvin toimeen tulevan ja itseään, harrastuksiaan, ystäviään ja
perhettään puolustavan miehen sielullinen rakenne. Mitä vastaan hän
puolustautuu? Koko päälle ryntäävää nyky-yhteiskuntaa, joka ei tahdo jättää
kenellekään, ei tavikselle eikä julkkikselle, juuri mitään yksityiselämää.
Paitsi että käy työssä, nykyihmisen täytyy jatkaa työpäiväänsä olemalla koko
ajan multi-mobiili-kännykän tavoitettavissa. Televisio suoltaa viihdettä ja
ajankohtaista sillä tahdilla että niiden ero on hämärtynyt jo aikaa sitten.
Ruoka ja seksi eivät ole yksityisasioita, ei suinkaan. Ei edes kuolema eikä
sairaus. Avautujat istuvat televisiossa kertomassa miltä tuntuu olla
kuolemansairas. Ohjelman päättyessä ruutu ilmoittaa muka diskreetisti:
Haastateltavamme nukkui pois viikon kuluttua nauhoituksesta omaistensa
seurassa. Kas kun ruutu ei ollut sielläkin. Suuressa maailmassa niinkin on
varmaan jo tehty. Konservatiivinen kulttuurikritiikki on tällaista
perusasioiden prostituointia vastustanut. Toisaalta, mahdollisimman laajan
yhteisyyden kannattajia löytyy aina vasemmistolaisessa ajattelussa, jossa
katsotaan että yksilöllisyys on harhaa. Kaikki olisi yhteiskunnassa syntynyttä
ja sieltä saatua. Huomautetaan että keskiajalla synnytettiin, syötiin, naitiin,
tapettiin ja kuoltiin kadulla kenenkään ihmettelemättä. Kuka mistäkin pitää. Itse
katson ansiokkaaksi yksityisyyden puolustamisen, kuten Manalassa. Ironisesti
onkin huomautettu että taiteilijat ovat viimeisiä porvareita - siis
säädyllisyyden noudattajia ja omien kadulta turvassa olevien keitaiden
rakentajia. Nietzsche näki kulttuurikritiikissään jo sata vuotta sitten silloin
vasta tulossa olleen nykytilanteen eli valtion ylivallan. Onko
populaarikulttuuri vastamyrkky sille ja pakopaikka, kansan keidas, vai onko se
valtion ylivallan osa, uuden ajan oopiumia kansalle?
Kiltteys ja humanismi ilmenevät Manalassa joka sivulla.
Paholainenkin näyttää nimenmukaiset kasvonsa vasta kun joku huonotuulinen
potkii eläimiä ja herjaa naisia:
Juntunen, Juho. Manala. S. 25.
Juntusen Manalassa ollaan luterilaisia; paholainen on hänkin
Jumalan paholainen.
Vaikka ja koska populaarikulttuuri on Juntusen oma alue,
leipälaji, hobby ja kaiken mitta, hän on itsestään ja taiteilijan työstään
hyvin selvillä, ja suhtautuu siihen omanarvontuntoisella huumorilla. Näkisin
tässä stripissä Juntusen alter egon kahdentuneena, ja siis nimenomaan hänen
käsityksensä roolistaan taiteilijana:
Juntunen, Juho. Manala. S. 18.
Ilotyttö (Juntusen taiteilijaminä) saapuu Manalaan, ja piru
(eli Juntusen idealisoitu arkiminä) ottaa hänet hiukan hämmästyneenä vastaan.
Kohta ilotyttö jo naurattaakin koko Manalan jengiä. Mukana myös Hitler.
Jos Juntusen Manala koostuu lähinnä yksilöpsykologian
ekstrapoloinnista ja viihteen hahmoista ja kulttuuria käsitellään niiden
kautta, niin Pertti Jarlan Fingerporissa on mukana myös kunnanvaltuustoja ja
muita instituutioita kuten tutkimuslaitos Fingerpoli. Jarlalla on myös suuri
kirjo yksilöityjä tyyppejä kahdeksan perus-antisankarin lisäksi, (joille
ilmoitetaan jopa puoluekanta!). Palautan kuitenkin ennen Jarlan tarkastelua
sarjakuvan ystävien mieleen tekijän, joka on samaa ikäluokkaa kuin Juntunen,
siis Jarlaa vanhempaa. Vesa Oittisen 17-vuotiaana piirtämässä stripissä 47
vuoden takaa yksilö yrittää irtautua yhteiskunnasta, mutta ei onnistu. Jarlan
piirtäjänrooli on Juntusen yhteiskunnallisen eskapismin ja Oittisen
determinismin väliltä.
Mies linnoittautuu yksiöönsä ja lepää siellä mitään
tekemättä. Yksiö muuttuu lopulta Eedenin puutarhaksi kasveineen eläimineen.
Viimein toisen maailmansodan japanilaiset tunkeutuvat seinän läpi ja
teloittavat miehen amerikkalaisten vakoojana.
Oittinen, Vesa. Aku Ankka ja Nietzsche. Kirjayhtymä,
Helsinki. Helsinki 1968. S. 13.
Oittinen ei jatkanut sarjakuvaa, vaan on toiminut filosofina
ja marxilaisuuden tulkitsijana uudessa postmodernissa tilanteessa.
Jarlan Fingerporin stripeissä, kuten kaikki tietävät, vitsi
usein perustuu kielen sanojen tai ilmausten moniselitteisyyteen. Vaikka vitsi
olisi kuinka haettu tai keinotekoinen, herkullisen naturalistinen piirros vetää
lukijan mukaan. Vitsin tajuaminen kestää 0,2:sta kolmeen tai jopa neljään
sekuntia. Mutta tajuaminen onkin sitten niin tyydyttävää ja vapauttavaa, että
nauru seuraa välttämättä. Oheisessa kielivitsiä ei tosin ole...
Jarla, Pertti. Fingerpori 8. S. 62.
Tutkimuskeskus Fingerpoli yrittää karkottaa vetelehtiviä
nuoria ostarilta, mutta tilalle tuleekin taidelaitos kaikkine toimineen. Kuvien
realismi ja naturalismi on samaa täsmällisestä ajasta irroitettua laatua kuin
Aki Kaurismäen elokuvissa - Fingerporin Suomi voisi yhtä hyvin tapahtua
1950-luvulla. Siis ulkoisesti. Ilmapiiri ja monet viittaukset ovat kuitenkin
erehtymättä tätä päivää. Kaikkien samalla tavalla hyväksymän moraalin puute ja
jatkuvat väärinkäsitykset luonnehtivat modernin projektiin, sen vähitellen
hajotessa, tunkeutuvaa yhteismitattomuutta, joka tässä on tosin huumorin lähde.
Manalassa hyvää käytöstä ja moraalista eheyttä itse asiassa puolustetaan, mutta
postmodernissa Fingerporissa sellaista mahdollisuuttakaan ei ole näkyvissä.
Poliitikko on ilman muuta korruptoitunut. Ja niin on häntä vahtiva
iltapäivälehden toimittajakin, joka vääntää poiitikon sanat ja tekemiset kerran
toisensa jälkeen mahdollisimman raflaavaksi otsikoksi. Jarla on hahmoilleen
huomattavasti ilkeämpi kuin Juntunen. Ehkä siinä on nähtävissä hänen
moralisoiva kommenttinsa nykyaikaan. Humoristi on aina moralisti, Mark
Twainista ja Dickensistä Veikko Huoviseen ja nykysarjakuvaan.
Jarla, Pertti. Fingerpori 8. S. 54.
Toisaalta perustava inhimillinen reiluus ja tavanomainen
hölmöys tuodaan esiin piirtäjän oman hahmon Heimo Vesan ja hänen kaveripiirinsä
tekemisissä. He eivät kuitenkaan ole korruptoituneen eliitin kaavamaisia
vastakohtia, vaan lipsuvat myös koko ajan omista henkilökohtaisista
normeistaan. Fingerporin maailma on vapauttava juuri tämän anteeksiantavuutensa
vuoksi, aivan samoin kuin Manala suojellessaan tolkuttomia oksentavia
pahantekijöitään.
Jarla, Pertti. Fingerpori 8. S. 34.
Nyky-yhteiskunnassahan kaksinaismoralistisessa ilmapiirissä yleinen ja poliittinen valehtelu
jäykistyy koko ajan paksummaksi ja kiinteämmäksi ja läpitunkemattomaksi kuin
betoni. Puistojen kerrostaloille kaavoittamista kutsutaan kaupungin
tiivistämiseksi. Rannassa on puisto. Kaupunki ja grynderit haluavat siihen
taloja. Siis "luodaan" aikaisemmille taloille eli kaupunginosalle
"yhteys mereen". Sen jälkeen talomassat ja kadut ulottuvat mereen
asti. Tosiasiassa aikaisemmilta asukkailta on yhteys mereen katkaistu.
Viihteessä viattomat nuoret pannaan kilpailemaan toistensa kanssa. Voittajan
hakeminen keinolla millä hyvällä esitetään kuin nuorille tarjottaisiin
mahdollisuuksia. Tosiasiassa heistä yritetään karsia inhimillistä myötätuntoa
paremman kilpailukyvyn, eli koko kansan läpi tungettavan valtioideologian,
tehokkaammaksi läpiviemiseksi. Taiteessa joukkomurhien kuten Utöyan
varovainenkin käsittely otetaan vastaan mauttomuutena. Mitä formalistisempaa ja
sisämaailmoihin keskittyvämpää kuvataide ja kirjallisuus on, sitä paremmat ja
leveämmät kritiikit se saa.
Teknoyhteiskunnassa tekniikasta on tullut todellinen
yhteiskuntakehityksen subjekti. Lääketehtaat sanelevat hoitomuotoja ja jopa
diagnooseja, koska lääkkeiden kehittely on hyvin kallista. Mutta kun lääke
saadaan kunnolla markkinoille, se tuottaa valtavasti. Lääkäreille ja
hoitosysteemille mainostamiseen panostetaan. Hyvä esimerkki siitä kuinka tässä
häntä heiluttaa koiraa, on niin sanottu lasten ADHD-syndrooma. Entisinä aikoina
parikymmentä vuotta sitten vilkasta lasta on osattu kasvattaa, ja hänelle on
osattu hakea sopiva ammatti, vaikkapa tv-juontajana. Mutta nyt hänet pitäisi
lääkitä keskiverron kaltaiseksi. - Onneksi medikalisaatiolle on jo myös
vastaansanojia, myös lääkärikunnassa. Laajemminkin yhteiskunnassa ja
julkisuudessa arvostellaan lääkehuoltoa ja -hallintoa ja Sairauden ja Pahoinvoinnin
Laitosta. Mutta arvostelu tahtoo aina kääntyä vain hoitojen kustannusten
arvosteluksi.
Jarla, Pertti. Fingerpori 8. S. 30.
Fingerporissa, eli meillä juuri, tahtoo käydä näin. Kun
tekniikkaa ja sen kustannuksia kritisoidaan, ensimmäisiä kärsijöitä ovat köyhät
ja sairaat.
Kuva on vanhempi ilmaisun muoto kuin kirjoitettu sana.
Puhutusta kielestä ja sen historiasta kukaan ei tarkasti tiedä. Kuvia saaliseläimistä ja laivoista ja tanssijoista on
löytynyt paitsi Ranskan ja Espanjan luolista, myös Saimaan rantakallioista. Ne on maalattu ehkä 10-20 tuhatta vuotta sitten.
Myös lasten kasvussa ja ajattelussa kuva tulee varhain käyttöön. Lasten ja
nuorten sarjakuvissa kuvan ilmaisuvoima ja sen funktio mielen rakentajana ovat
selvimmillään. Kuvat ovat äärimmäisen kauniita ja niistä näkee kuinka ne
toimivat ajattelun välineinä. Lapsi peilaa omia kokemuksiaan, idealisoi niitä
ja selviytyy ja kehittää ajatteluaan. Kissan ja hiiren yhteisen seikkailun
onnellinen päätös erään ystäväni kaksosyttöjen sarjakuvasta:
Emma & Olga. Jimi-kissan ensimmäinen jouluaatto.
Julkaisematon käsikirjoitus, kriitikon hallussa. N. 2005. S. 16.
Teksti menee näin: "Nyt Jimi sai kuulla ilouutiset. Me
lähdemme nyt kotiin. Jimi riemuitsi Jee! Mutta hiiri suri koska ikävä virtasi
silmiä myöten. Älä sure sanoi Jimi. Hiiri piristyi. Nyyh sanoi hiiri. Minulle
on suru että joudumme eroamaan."
Emma & Olga. Jimi-kissan ensimmäinen jouluaatto. S.
19.
Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin: "Ilta alkoi tulla. He
yöpyivät kalliolla. Hiiri kömpi suojaan Jimin vatsan alle. Auringon lasku oli
kauneinta mitä minä olen nähnyt Jimi sanoi. Sillä kotona Jimi ei saanut hypätä
ikkunalle katsomaan. Ja ulos hän ei mennyt iltaisin koska kylmä puri. Sillä
Jimi on kotikissa."
Tässsä käsiteltyihin tyyleihin läheisesti liittyviä tekijöitä on myös amerikkalainen Robert Crumb. Juntunen on häntä esitellyt Suomessa. Suuren maan kulttuuriradikalismi ja sosiaalinen kirjo tulevat hänen kuvissaan ylivoimaisina näkyviin. Tämän hetken suomalaisista piirtäjistä poliittisin ja piirrosjäljeltään taitavin on Ville Ranta. Hänen sarjakuvansa muslimeista ja sananvapaudesta julkaistiin mm. Vapaa Ajattelija -lehdessä jo 1/2009. Kansankulttuurin käsittelyssään hän on kuitenkin pinnallisempi ja ohuempi kuin Juntunen tai Jarla. Ääriradikaali ja täysin laskelmoimaton siinä suhteessa on Kalervo Palsa; tarvitsee vain lukea hänen kaikista kirjastoista tietenkin varastettu Eläkeläinen muistelee, jos sen jostain saa käsiinsä.