perjantai 25. marraskuuta 2016
tiistai 15. marraskuuta 2016
SILMÄN PARANTAMINEN lääketiedettä
Tämä selostus ei ole
lääketiedettä, vaan pyrkii vain kuvaamaan tämän päivän lääketiedettä potilaan
kannalta. Esitän mitä tapahtui, mutta myös arvelujani ja päätelmiäni, joita en
ole aina voinut kunnolla tarkistaa. Silmälääkärit tekevät työnsä, mutta he eivät jouda
selostamaan kaikkea potilaalle. Onneksi näin - mahdollisimman monelle riittää
aikaa hoitoon. Hoitohenkilökunnan ja klinikoiden ja laitteiden aika on kallista.
Kehitysmaissa kuulemma väkeä sokeutuu kaihin vaikutuksesta, kun ei ole
resursseja tässä kuvattuun puolen tunnin leikkaukseen. En siis missään
tapauksessa valita sitä että lääkärit ovat kiireisiä eivätkä kerkiä
keskustelemaan.
Myöhään illalla marraskuussa
-13 olin tulossa kotiin ystäväni luota. Melkein tyhjä bussi ajoi Haagasta
Mannerheimintietä keskustaa kohti. Istuin bussin perällä. Jossakin Ruskeasuon
siirtolapuutarhan kohdalla huomasin että edessä palava punainen pysähtyy-valo
näkyi tosi huonosti. Tsiigailin ja totesin, että välillä se näkyi kyllä hyvin,
mutta silloin kun se sattui jäämään vasemman silmän näkökentästä piiloon
edellisen penkin päässä olevan pystytolpan taakse, se sumeni punaiseksi
töhryksi. Suljin vuoroin vasemman ja oikean silmän. Asia selvä, oikean silmän
näkö oli heikentynyt.
Rupesin varaamaan aikaa
Vuosaaren terveyskeskuksesta. Joulukuussa pääsinkin lääkärin puheille. Hän
asetti eteeni Amslerin ruudukon, jonka testin olin jo itse kotonakin tehnyt. Ristikon
keskellä viivat vääristyivät pahasti, kun katsoin oikealla silmällä.
Tosin minulla vääristymä oli aivan keskellä näkökenttää, toisin kuin tässä esimerkissä, eikä mitään mustaa pistettä ollut. Kokenut
naislääkäri mutristi suutaan ja kirjoitti lähetteen. Pääsin Tilkan entisessä
sotilassairaalassa toimivaan silmäsairaalaan. Minulla epäiltiin silmänpohjan
rappeutumaa oikeassa silmässä. Minut asetettiin hammaslääkärin tuolia
muistuttavaan hoitotuoliin, pääni peitettiin muovilla, silmään laitettiin
puudutustippoja. Sitten hoitaja sanoi: "Nyt voi tuntua pientä painetta
silmässä." Hän injektoi lääkettä silmän sisälle. Ei tosiaankaan tuntunut
kuin silmään olisi pistetty terävällä neulalla, niin kuin tosiasiassa tapahtui,
vaan ikään kuin siihen olisi vain voimakkaasti painettu.
Näitä pistoksia annettiin
parin kuukauden sisällä vielä kaksi lisää. Uusintatarkastuksessa huomattiin,
että niillä ei ollut mitään vaikutusta. Tämän vuoksi sain lähetteen
Lauttasaaressa toimivalle klinikalle, joka on yksi Helsingin yliopistollisen
keskussairaalan silmätautilaitoksia. Siellä tehtiin taas perusteellinen
tutkimus. Kuvattiin, katseltiin mikroskooppilaitteella. Leuka tuohon ja otsa tuota
pantaa vasten. Valo on aika kirkas. Katsokaa minun korvaani kohti. Silmälääkäri
oli hyvin tehokkaan ja pätevän tuntuinen vanha herra. Hän tuijotti pitkään
laitteen läpi, tarkisti kaiken moneen kertaan ja sanoi lopulta:
"Verkkokalvon rappeutumaa tämä ei ole, mistään niin krouvista ei ole
kysymys. Lähetän Teidät tulehdusihmisten puheille Meilahteen."
Oltiin jossakin kevätpuolella
-14. Olin jo melko lailla tottunut siihen että oikean silmän kuva oli
vääristynyt, varsinkin kun vasemmalla näin edelleen moitteetta. Eniten minua
hämmästytti stereo- eli syvyysvaikutelman täysi säilyminen näköhavainnossa,
vaikka oikean silmän kuva oli keskiosaltaan eli juuri tarkan näön alueella niin
huono. Lukeminen kävi vasemman silmän avulla - näköaisti sopeutui oikean silmän vääristyneeseen kuvaan.
Tämä esimerkkikuva on liioitteleva, koska en osaa kuvankäsittelyllä tehdä ihan täsmällistä. Mutta tarkan näön alueella keskellä näkökenttää kirjaimet ja rivit painuivat kasaan.
Odotin siis rauhassa pääsyä
Meilahden "tulehdusihmisten" tutkimuksiin. Siellä menettely oli aina
se, että ensin tiputettiin silmään mustuaisen laajennustippoja, jotta silmän
sisälle paremmin näkyisi. Sitten silmänpohja kuvattiin, yhden kerran jopa
videolle verenkierron tarkistamiseksi. Tämän jälkeen minut ohjattiin lääkärin vastaanotolle.
Hän tarkasteli kuvia tietokoneen näytöltä ja kommentoi ja selitti minulle.
Kuvat olivat kai jonkinlaisia röntgenkuvia. Silmä näkyi kumma kyllä
pitkittäisleikkauksessa, silmäterästä silmänpohjaan, vaikka kuva oli otettu
edestäpäin. Verkkokalvo silmänpohjassa näköhermon kohdalla, jossa tarkan näön
alue sijaitsee, oli tulehtunut, minkä huomasi isoista kuplista verkkokalvossa.
"Paksuus on tuossa noin 200, vaikka pitäisi olla alle 40", sanoi
lääkäri. "Ovatko ne millimetrin tuhannesosia", oivalsin. "Kyllä",
sanoi lääkäri. Hän oli keski-ikäinen mies, yliopistosairaalan
huippuammattilainen, mutta niin ujo, että puhui hyvin hiljaa ja epäselvästi ja
vältteli katsekontaktia, niin silmälääkäri kuin olikin. Ammattitaidosta ja -ylpeydestä ja
huolellisuudesta ei silti jäänyt epäselvyyttä.
Tästä alkoi parin vuoden
jakso, jonka aikana hän pistoksin taltutti tulehdusta silmänpohjassani.
Tulehduksen syytä ei saatu selville. Mitään traumaa eli vahinkoa ei ollut
sattunut, vakuutin. Kerran lääkäri vihjaisi että silmän rakenteessa olisi
jotakin hiukan poikkeavaa. Tulehduksen aiheuttajat eivät normaalisti pääse
silmän sisälle. En ruvennut tarkemmin kyselemään. Lääkepistokset silmän sisälle
tehtiin nyt siis uuden diagnoosin perusteella ja varmaan jotakin eri lääkettä kuin
vaivani alkuhoidossa. Silmätippoja jouduin myös koko ajan käyttämään. Muutama
kuukausi pistoksesta seurasi aina tarkastus kuvauksineen. Lääkkeen vaikutukset
olivat aluksi heikkoja, joten käsittääkseni annosta suurennettiin vähitellen.
Lapsuudesta muistan kuinka
meitä aina varoteltiin juoksemasta puukko kädessä, varsinkin terä ylöspäin,
ettei kaatuessa sattuisi vahinkoa. Voisi käydä niin että puukko osuisi silmään
ja silmä puhkeaisi. Nyt olin siis oppinut että silmä ei niin vain puhkeakaan,
ainakaan silmälääkärin ohuella neulalla pistäessä. Tuo pistohaava myös umpeutuu
nopeasti. Muutaman päivän joutuu varomaan ja laittamaan tippoja, eikä saa
pesuvettä päästää silmään eikä käydä saunassa. Sitten silmä on taas ennallaan.
Tosin silmäluomi oikeassa silmässäni rupesi silloin tällöin roikkumaan
puolittain ummessa. Pari kertaa huomasin sen peilikuvastani. Ehkä luomen
ummistuminen johtui siitä myös, että silmää siristäessä näkö hetkeksi
terävöityy. Saattoi olla huomaamaton automaattinen reaktio. Efekti oli kuitenkin
mielestäni ikään kuin tyylikäs, kuin jollakin vanhalla Hollywood-gangsterilla
tai muulla elokuvapahiksella.
Verkkokalvon rappeutumaa on kahta muotoa. Toista voidaan jotenkuten hoitaa, toista ei. Mutta verkkokalvon
tulehdus on myös vaarallinen. Näkökyky menee siinäkin, jos verkkokalvo
tuhoutuu. Tulehdusta voidaan siis kuitenkin hoitaa, kuten minunkin kohdallani
onnistuttiin tekemään. Pistoksista voi olla tosin sivuvaikutuksia. Oikean silmän mykiö eli linssi rupesi
kaikesta käsittelystä rasittuessaan samenemaan, ja minulle kehittyi nopeasti kaihi (eli
vanhalta nimeltään harmaakaihi) hoidettuun silmään. Sehän oli vähemmän
vaarallinen kuin tulehdus, helposti pienellä leikkauksella hoidettavissa.
"Mitä mieltä olisitte kaihileikkauksesta", kysyi tulehduslääkärini
kevätpuolella -16 varovaiseen kohteliaaseen tyyliinsä. Suostuin tietysti.
Siskon mies Tampereella oli käynyt sellaisen läpi molempien silmiensä kohdalla,
ja sanoi sen olevan "pikku juttu". "Kaihtimet" kuulemma
lähtivät ja maailma näytti taas olevan ennallaan.
Minut siis asetettiin
Meilahden silmäklinikan tulehdusosaston lähetteellä kaihileikkausjonoon.
Lauttasaaresta, jossa nämä leikkaukset tehdään, tuli toukokuussa virallinen
ilmoitus jonoon pääsystäni. Keskimääräiseksi odotusajaksi ilmoitettiin 6
kuukautta. Mutta pian sainkin ajan elokuun loppupuolelle. Olin bussipysäkillä
aamuvarhain lähdössä operoitavaksi, kun kännykkäni soi. Sihteeri ilmoitti että
klinikan henkilökuntaa oli sairaana, joten leikkaus peruuntuisi. Kun tivasin
milloin uusi aika mahdollisesti tulisi kysymykseen, hän lupasi tarkistaa ja
soittaa takaisin. Sain iltapäivällä tiedon että syyskuun lopulla. Kuten
julkisessa terveydenhoidossa yleensä, potilas sai olla tarkkana
ajanvarauksessa. Hoito kyllä hoituu, jos ajanvarauksen läpi onnistuu pääsemään.
Syyskuun kuluessa kaihi tiheni
ja näkö sameni kovaa vauhtia oikeassa silmässäni. Lopulta en sillä puolella
nähnyt muuta kuin eräänlaisen impressionistisen vesivärimaalauksen, valoisia
sumeita kenttiä ja joitakin eri tummuisia hahmoja niiden ohessa.
Aivot eivät enää onnistuneet
ihan täyden stereovaikutelman luomisessakaan. Varsinkin lähelle katsoessani
olin pienessä pulassa. Jos kävelin epätasaisella polulla, minun oli tarkkaan
varottava juuria ja kiviä. Niiden etäisyyttä ja sijaintia en enää nähnyt
korrektisti, vaan se oli erikseen katsottava terveellä silmällä ja pääteltävä.
Lukeminen kotioloissa silti onnistui edelleen vasemman silmän avulla, joskin
vaivalloisuus vaihteli, ja valon täytyi olla tosi voimakas ja tasainen, kuten
nyt vanhana muutenkin. Suurennuslasin olin pienten ja värilliselle pohjalle
painettujen tekstien kohdalla ottanut käyttöön jo ennen vaivaani.
Vihdoin viime syyskuussa
ystäväni Leenan saattamana ilmoittauduin kaihileikkaukseen Lauttasaaren
klinikalla. Odotushuoneessa oli saattajineen viisi-kuusi potilasta, keski-ikä
varmaan seitsemissä kymmenissä. No niin, nyt sitten ollaan vanhoja, totesin
Leenalle. Ei se noin helppoa ole, tiuskahti minua nuorempi Leena. Pian
huudettiin nimeni. Aivan ensiksi kädenselkääni laitettiin tippakanyyli ja
ranteeseen muovinen tuntolevy. Otsaan oikean silmän päälle vedettiin tussilla
rasti, varmuuden vuoksi. Takaisin odottamaan. Kohta tuli vuoroni. Nyökkäsin
Leenalle ja seurasin hoitajaa leikkaushuoneeseen.
Hammaslääkärin tuolin
kaltaiseen hoitotuoliin selälleen ja muovi kasvojen ja pään yli. Kanyyliin
kytkettiin tippapullo ja sormenpäähän anturi kardiografialaitetta varten.
Pystyin itsekin vasemmalla silmällä seuraamaan sydänkäyrääni ja verenpainettani
näytöltä leikkaustuolin vieressä. Tällä kertaa muovin alle johdettiin happea, koska
pelkän pistoksen sijaan nyt oli pitempi operaatio tulossa. Sanoin että tuntuu
aika lämpimältä täällä, jolloin lääkäri käski raottaa peitteen alareunaa.
Anestesiahoitaja kysyi jännitinkö. No en pahemmin, vastasin, minulle on
pistetty silmään jo kymmenkunta kertaa. - Tavanomaiset puudutukset ja
desinfioinnit tipoilla, ja sitten alkoi operointi silmän sisällä.
Leikkaava nuori naislääkäri
selosti jollekulle tekemisiään. Minun tyylilläni teen tällaisen viillon ja
sitten... Jossakin vaiheessa otettiin esiin instrumentti, joka piti samanlaista
terävää sirisevää ääntä kuin hammaslääkärin laite hammaskiveä poistettaessa.
Oivalluksen ilosta kysyin ääneen sen mitä olin oppinut infovideosta ennen
leikkausta: onko tämä nyt sitä ultraääntä? Hah, potilaskin huomaa, naurahti
lääkäri. Samentunutta mykiötä poistetaan nyt, ja tilalle tulee muovinen linssi,
hän sanoi. Videossa oli kerrottu, että muovilinssin vetämiseksi silmän sisälle
sarveiskalvoon täytyy tehdä kaksi viiltoa. Toisesta viedään sisälle
instrumentti, kai jonkinlainen minikoukku, jolla pehmeä linssi toisen viillon
kautta vedetään paikoilleen. Hoitotuolista saatoin vain katsella katon valoja,
jotka näkyivät epämääräisinä nelikulmioina. Koko tilanne toi mieleen
ufosieppausten uhrien kertomukset heille tehdyistä kokeista ja tutkimuksista -
tosin tässä ei ollut mitään uhkaavaa eikä epämiellyttävää.
Pian leikkaus oli valmis.
Kaikki meni hyvin, sanoi lääkäri minulle. Hoitaja talutti minut suureen
valoisaan päätyhuoneeseen, jossa piti istua tuoliin toipumaan. Saako saattaja
tulla tänne, kysyin. Luvattiin, ja pyysin siis sanomaan Leenalle odotushuoneen
puolella että tulisi. Leena tuli ja kertoi kuinka odotushuoneen puolella oli
iso lappu seinässä, jossa kiellettiin saattajien pääsy toipumishuoneeseen. Siis
joustavuutta - miten hienoa.
Kohta taas uusi hoitaja tuli
mittaamaan silmänpainetta pienellä pistoolin kokoisella laitteella, joita
optikotkin käyttävät. Hän ei saanut sitä toimimaan ja kertoi että se oli uutta
mallia. Korkeita lukemia, hän lopulta sanoi. Pyydän lääkärin, katsotaan
mikroskoopilla.Mikroskooppi oli tuttu iso laite jonka tuolilla istuttiin ja
työnnettiin otsa pantaa vastaan. On tosiaan yli kolmekymmentä, lääkäri sanoi.
Sitten hän pisti silmään ja valutti sieltä jotakin, jolloin paine laski -
puudutus tietysti vaikutti vielä. No niin, nyt paine on alhaalla, hän sanoi.
Kysyin hoitajalta että miksi oikeastaan silmänpainetta tarkkaillaan niin
tiukasti. Koska se saattaa vahingoittaa silmähermoa. Siitä seuraisi sokeus.
Kolmas mekanismi joka saattoi uhata näköä tuli näin tietooni. Verkkokalvon
rappeutuma, jota minulla ei siis ollutkaan; verkkokalvon tulehdus, joka oli
hoidettu pois; näköhermon tuhoutuminen liian silmänpaineen takia.
Vointini oli niin hyvä, että
olisin halunnut mennä kotiin metrolla ja säästää Kela-taksin omavastuuosuuden,
mutta vastaanoton hoitaja oli jo tilannut taksin, ja sanoi määräävään sävyyn:
Meidän potilaiden kyllä oletetaan käyttävän taksia. Siis taksilla mentiin,
Leenalle kahvia juomaan. Kuten hoitajat olivat heräämössä kertoneet, minulle
oli laitettu suoneen hiukan rauhoittavaa, joka vaikutti niin että olin kuulemma
jonkinlaisessa pilvessä. Jouduin taksinkuljettajan kanssa pitkään keskusteluun
uudesta dieselteknologiasta, jonka avulla auton moottori automaattisesti
pysähtyy ja lähtee käyntiin liikennevaloissa, jos tämä toiminto on valittu.
Tavallisen akun lisäksi on peräkontissa toinen akku joka käynnistää lämpimän
moottorin ilman varsinaisen akun ja käynnistysmoottorin apua, suoraan
tuulettimen hihnasta vääntämällä. Mechelininkadulla kuljettaja todisti upouuden
Skodan kiihtyvyyden vaihtamalla kaistaa. Heilahdin äkkiä selkänojaa vasten -
oli eroa nuoruuteni autoihin.
Seuraava jälkitarkastus
Meilahdessa oli sattumalta jo parin päivän päästä, koska leikkausta oli
jouduttu lykkäämään. Vauhdikas kolmikymppinen naislääkäri totesi että
silmänpohjan muoto on lähes normaali, siis sen kohdan missä näköhermo liittyy
silmään, eli juuri tuon tarkan näön alueen. Liikapainetta on vielä. Aloitetaan
lääkitys, kyllä se alas saadaan, hän totesi. Näin minulla oli jo neljää eri
silmätippaa tiputettavana leikkauksen jälkeen; yksi antibiootti, yksi
kortisoni, yksi turvotuksen eli alkuperäisen vaivan vastainen ja yksi
silmänpaineeseen. Laadin reseptien perusteella taulukon ja laitoin sen
nastoilla seinään piirongin päälle. Yksitoista tippaa päivässä meni parin
viikon ajan. Sitten kävin hoitajan pikakontrollissa, jolloin paine todettiinkin
taas normaaliksi. Helpotus. Leikattu silmä ärtyy toimenpiteestä ja paine on
kaiketi luonnon reaktio, mutta se halutaan pois mahdollisimman pian,
näköhermolle vaarallisena.
Kolmen vuoden hoidon tulos on,
että oikean silmäni näöntarkkuus on taas lähes normaali, sama kuin ennen
tulehdustakin. Mutta suorat viivat kautta näkökentän mutkittelevat vielä aivan
hiukan. Varmaan johtuu tulehduksen jättämistä pienistä vaurioista
verkkokalvolla. Lukiessa molempien silmien yhteispeli toimii taas entiseen
tapaan, mistä olen todella iloinen. Kun keskellä riviä tulehduksen aikana
kirjaimet sulivat yhteen, nyt keskellä olevat pari kirjainta näkyvät hieman
normaalia suurempina. Kuplan sijaan, joka oli siis kooltaan 200 mikrometriä ja
näytti röntgenkuvassa tosi isolta, verkkokalvolla on sen jäljiltä ilmeisesti
hiukan normaalia isompi kuoppa. Paljon parempi tilanne.
Hauska efekti on se, että
leikatun silmän muovilinssi näyttää kuvan, jonka värilämpötila on ehkä n.
1000-1500 Kelvinin astetta kylmempi eli sinisempi kuin luonnontilaisessa
vasemmassa silmässä. Mitään haittaa tuosta ei ole, aivot sovittelevat silmien
erilaisuudet yhdeksi kuvaksi tässäkin suhteessa tehokkaasti. Ehkä, mukava
kuvitella näin, silmässäkin kudokset jotenkin vanhenevat ja kellastuvat
vuosikymmenien myötä. Nyt näen siis, ikään kuin ylimääräisenä etuna, oikealla
leikatulla silmällä samanvärisen kuvan kuin nuorena. Keskipäivän taivaansininen
valo näyttää värilämpötilan puolesta keskipäivältä, eikä kellastu ikään kuin
illan tullen. Näön kannalta ihan sama; tottumus ja aivot kuitenkin kokemuksen
perusteella kertovat mikä aika päivästä on. Hiukan heikompi ns. valovoima
muovilinssissä luonnolliseen silmään verrattuna myös tuntuu olevan. Hämärässä
näkökentän pimeimmistä kohdista katoavat värisävyt ja yksityiskohdat hiukan
aikaisemmin. Eroa en huomaisi ilman valokuvauksen ja maalauksen harrastajan
havaintotarkkuutta.
Nyt kolme vuotta vaivan ilmenemisestä
ja kuukausi kaihileikkauksesta Meilahden silmäklinikan kontrollissa todetaan
että pientä kystisyyttä verkkokalvolla on, ja pieniä merkkejä uusivasta
tulehduksesta, joka oli odotettavissa kaihileikkauksen ärsyttävästä
vaikutuksesta. Voi olla, että pistoshoitoa joudutaan jatkamaan.
"Solujakin" on. Ne ovat ilmeisesti näkökentässä ajelehtivia sitä
hämärtäviä mutta läpinäkyviä kuvioita. Kortisonitippojen määrää lisätään
reippaasti. Uudet silmälasit voi tilata, koska täst'edes odotettavissa olevat näön
muutokset eivät ole suuria.
Silmälasilääkärillä seuraavana
päivänä todetaan että "soluja" ei taas olekaan. Muutenkin tilanne
rauhallinen. Vasemmassa terveessä silmässä tosin hiukan mitätöntä kaihin alkua,
jotakin kellertävää tosiaan. Tuon olin siis värilämpötilassa itse havainnut.
Mutta ei näöntarkkuuden heikkenemistä ainakaan vielä. Lasit voidaan tilata. Kun
selitän mitä olen saanut tietää Meilahdessa, silmälääkäri sanoo että nämä
tällaiset tulehdukset eivät ole mitään bakteeritulehduksia, vaan sisäisiä,
liittyvät autoimmuunijärjestelmään. Tätä Meilahti ei ollut paljastanut. Minulle
alkaa valjeta, että näön pelastusprojekti taitaa kestää loppuikäni.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)