tiistai 15. marraskuuta 2016

SILMÄN PARANTAMINEN lääketiedettä



Tämä selostus ei ole lääketiedettä, vaan pyrkii vain kuvaamaan tämän päivän lääketiedettä potilaan kannalta. Esitän mitä tapahtui, mutta myös arvelujani ja päätelmiäni, joita en ole aina voinut kunnolla tarkistaa. Silmälääkärit tekevät työnsä, mutta he eivät jouda selostamaan kaikkea potilaalle. Onneksi näin - mahdollisimman monelle riittää aikaa hoitoon. Hoitohenkilökunnan ja klinikoiden ja laitteiden aika on kallista. Kehitysmaissa kuulemma väkeä sokeutuu kaihin vaikutuksesta, kun ei ole resursseja tässä kuvattuun puolen tunnin leikkaukseen. En siis missään tapauksessa valita sitä että lääkärit ovat kiireisiä eivätkä kerkiä keskustelemaan.

Myöhään illalla marraskuussa -13 olin tulossa kotiin ystäväni luota. Melkein tyhjä bussi ajoi Haagasta Mannerheimintietä keskustaa kohti. Istuin bussin perällä. Jossakin Ruskeasuon siirtolapuutarhan kohdalla huomasin että edessä palava punainen pysähtyy-valo näkyi tosi huonosti. Tsiigailin ja totesin, että välillä se näkyi kyllä hyvin, mutta silloin kun se sattui jäämään vasemman silmän näkökentästä piiloon edellisen penkin päässä olevan pystytolpan taakse, se sumeni punaiseksi töhryksi. Suljin vuoroin vasemman ja oikean silmän. Asia selvä, oikean silmän näkö oli heikentynyt.

Rupesin varaamaan aikaa Vuosaaren terveyskeskuksesta. Joulukuussa pääsinkin lääkärin puheille. Hän asetti eteeni Amslerin ruudukon, jonka testin olin jo itse kotonakin tehnyt. Ristikon keskellä viivat vääristyivät pahasti, kun katsoin oikealla silmällä.
Tosin minulla vääristymä oli aivan keskellä näkökenttää, toisin kuin tässä esimerkissä, eikä mitään mustaa pistettä ollut. Kokenut naislääkäri mutristi suutaan ja kirjoitti lähetteen. Pääsin Tilkan entisessä sotilassairaalassa toimivaan silmäsairaalaan. Minulla epäiltiin silmänpohjan rappeutumaa oikeassa silmässä. Minut asetettiin hammaslääkärin tuolia muistuttavaan hoitotuoliin, pääni peitettiin muovilla, silmään laitettiin puudutustippoja. Sitten hoitaja sanoi: "Nyt voi tuntua pientä painetta silmässä." Hän injektoi lääkettä silmän sisälle. Ei tosiaankaan tuntunut kuin silmään olisi pistetty terävällä neulalla, niin kuin tosiasiassa tapahtui, vaan ikään kuin siihen olisi vain voimakkaasti painettu.

Näitä pistoksia annettiin parin kuukauden sisällä vielä kaksi lisää. Uusintatarkastuksessa huomattiin, että niillä ei ollut mitään vaikutusta. Tämän vuoksi sain lähetteen Lauttasaaressa toimivalle klinikalle, joka on yksi Helsingin yliopistollisen keskussairaalan silmätautilaitoksia. Siellä tehtiin taas perusteellinen tutkimus. Kuvattiin, katseltiin mikroskooppilaitteella. Leuka tuohon ja otsa tuota pantaa vasten. Valo on aika kirkas. Katsokaa minun korvaani kohti. Silmälääkäri oli hyvin tehokkaan ja pätevän tuntuinen vanha herra. Hän tuijotti pitkään laitteen läpi, tarkisti kaiken moneen kertaan ja sanoi lopulta: "Verkkokalvon rappeutumaa tämä ei ole, mistään niin krouvista ei ole kysymys. Lähetän Teidät tulehdusihmisten puheille Meilahteen."

Oltiin jossakin kevätpuolella -14. Olin jo melko lailla tottunut siihen että oikean silmän kuva oli vääristynyt, varsinkin kun vasemmalla näin edelleen moitteetta. Eniten minua hämmästytti stereo- eli syvyysvaikutelman täysi säilyminen näköhavainnossa, vaikka oikean silmän kuva oli keskiosaltaan eli juuri tarkan näön alueella niin huono. Lukeminen kävi vasemman silmän avulla - näköaisti sopeutui oikean silmän vääristyneeseen kuvaan.


Tämä esimerkkikuva on liioitteleva, koska en osaa kuvankäsittelyllä tehdä ihan täsmällistä. Mutta tarkan näön alueella keskellä näkökenttää kirjaimet ja rivit painuivat kasaan.

Odotin siis rauhassa pääsyä Meilahden "tulehdusihmisten" tutkimuksiin. Siellä menettely oli aina se, että ensin tiputettiin silmään mustuaisen laajennustippoja, jotta silmän sisälle paremmin näkyisi. Sitten silmänpohja kuvattiin, yhden kerran jopa videolle verenkierron tarkistamiseksi. Tämän jälkeen minut ohjattiin lääkärin vastaanotolle. Hän tarkasteli kuvia tietokoneen näytöltä ja kommentoi ja selitti minulle. Kuvat olivat kai jonkinlaisia röntgenkuvia. Silmä näkyi kumma kyllä pitkittäisleikkauksessa, silmäterästä silmänpohjaan, vaikka kuva oli otettu edestäpäin. Verkkokalvo silmänpohjassa näköhermon kohdalla, jossa tarkan näön alue sijaitsee, oli tulehtunut, minkä huomasi isoista kuplista verkkokalvossa. "Paksuus on tuossa noin 200, vaikka pitäisi olla alle 40", sanoi lääkäri. "Ovatko ne millimetrin tuhannesosia", oivalsin. "Kyllä", sanoi lääkäri. Hän oli keski-ikäinen mies, yliopistosairaalan huippuammattilainen, mutta niin ujo, että puhui hyvin hiljaa ja epäselvästi ja vältteli katsekontaktia, niin silmälääkäri kuin olikin.  Ammattitaidosta ja -ylpeydestä ja huolellisuudesta ei silti jäänyt epäselvyyttä.

Tästä alkoi parin vuoden jakso, jonka aikana hän pistoksin taltutti tulehdusta silmänpohjassani. Tulehduksen syytä ei saatu selville. Mitään traumaa eli vahinkoa ei ollut sattunut, vakuutin. Kerran lääkäri vihjaisi että silmän rakenteessa olisi jotakin hiukan poikkeavaa. Tulehduksen aiheuttajat eivät normaalisti pääse silmän sisälle. En ruvennut tarkemmin kyselemään. Lääkepistokset silmän sisälle tehtiin nyt siis uuden diagnoosin perusteella ja varmaan jotakin eri lääkettä kuin vaivani alkuhoidossa. Silmätippoja jouduin myös koko ajan käyttämään. Muutama kuukausi pistoksesta seurasi aina tarkastus kuvauksineen. Lääkkeen vaikutukset olivat aluksi heikkoja, joten käsittääkseni annosta suurennettiin vähitellen.

Lapsuudesta muistan kuinka meitä aina varoteltiin juoksemasta puukko kädessä, varsinkin terä ylöspäin, ettei kaatuessa sattuisi vahinkoa. Voisi käydä niin että puukko osuisi silmään ja silmä puhkeaisi. Nyt olin siis oppinut että silmä ei niin vain puhkeakaan, ainakaan silmälääkärin ohuella neulalla pistäessä. Tuo pistohaava myös umpeutuu nopeasti. Muutaman päivän joutuu varomaan ja laittamaan tippoja, eikä saa pesuvettä päästää silmään eikä käydä saunassa. Sitten silmä on taas ennallaan. Tosin silmäluomi oikeassa silmässäni rupesi silloin tällöin roikkumaan puolittain ummessa. Pari kertaa huomasin sen peilikuvastani. Ehkä luomen ummistuminen johtui siitä myös, että silmää siristäessä näkö hetkeksi terävöityy. Saattoi olla huomaamaton automaattinen reaktio. Efekti oli kuitenkin mielestäni ikään kuin tyylikäs, kuin jollakin vanhalla Hollywood-gangsterilla tai muulla elokuvapahiksella.

Verkkokalvon rappeutumaa on kahta muotoa. Toista voidaan jotenkuten hoitaa, toista ei. Mutta verkkokalvon tulehdus on myös vaarallinen. Näkökyky menee siinäkin, jos verkkokalvo tuhoutuu. Tulehdusta voidaan siis kuitenkin hoitaa, kuten minunkin kohdallani onnistuttiin tekemään. Pistoksista voi olla tosin sivuvaikutuksia. Oikean silmän mykiö eli linssi rupesi kaikesta käsittelystä rasittuessaan samenemaan, ja minulle kehittyi nopeasti kaihi (eli vanhalta nimeltään harmaakaihi) hoidettuun silmään. Sehän oli vähemmän vaarallinen kuin tulehdus, helposti pienellä leikkauksella hoidettavissa. "Mitä mieltä olisitte kaihileikkauksesta", kysyi tulehduslääkärini kevätpuolella -16 varovaiseen kohteliaaseen tyyliinsä. Suostuin tietysti. Siskon mies Tampereella oli käynyt sellaisen läpi molempien silmiensä kohdalla, ja sanoi sen olevan "pikku juttu". "Kaihtimet" kuulemma lähtivät ja maailma näytti taas olevan ennallaan.

Minut siis asetettiin Meilahden silmäklinikan tulehdusosaston lähetteellä kaihileikkausjonoon. Lauttasaaresta, jossa nämä leikkaukset tehdään, tuli toukokuussa virallinen ilmoitus jonoon pääsystäni. Keskimääräiseksi odotusajaksi ilmoitettiin 6 kuukautta. Mutta pian sainkin ajan elokuun loppupuolelle. Olin bussipysäkillä aamuvarhain lähdössä operoitavaksi, kun kännykkäni soi. Sihteeri ilmoitti että klinikan henkilökuntaa oli sairaana, joten leikkaus peruuntuisi. Kun tivasin milloin uusi aika mahdollisesti tulisi kysymykseen, hän lupasi tarkistaa ja soittaa takaisin. Sain iltapäivällä tiedon että syyskuun lopulla. Kuten julkisessa terveydenhoidossa yleensä, potilas sai olla tarkkana ajanvarauksessa. Hoito kyllä hoituu, jos ajanvarauksen läpi onnistuu pääsemään.

Syyskuun kuluessa kaihi tiheni ja näkö sameni kovaa vauhtia oikeassa silmässäni. Lopulta en sillä puolella nähnyt muuta kuin eräänlaisen impressionistisen vesivärimaalauksen, valoisia sumeita kenttiä ja joitakin eri tummuisia hahmoja niiden ohessa.


Aivot eivät enää onnistuneet ihan täyden stereovaikutelman luomisessakaan. Varsinkin lähelle katsoessani olin pienessä pulassa. Jos kävelin epätasaisella polulla, minun oli tarkkaan varottava juuria ja kiviä. Niiden etäisyyttä ja sijaintia en enää nähnyt korrektisti, vaan se oli erikseen katsottava terveellä silmällä ja pääteltävä. Lukeminen kotioloissa silti onnistui edelleen vasemman silmän avulla, joskin vaivalloisuus vaihteli, ja valon täytyi olla tosi voimakas ja tasainen, kuten nyt vanhana muutenkin. Suurennuslasin olin pienten ja värilliselle pohjalle painettujen tekstien kohdalla ottanut käyttöön jo ennen vaivaani.

Vihdoin viime syyskuussa ystäväni Leenan saattamana ilmoittauduin kaihileikkaukseen Lauttasaaren klinikalla. Odotushuoneessa oli saattajineen viisi-kuusi potilasta, keski-ikä varmaan seitsemissä kymmenissä. No niin, nyt sitten ollaan vanhoja, totesin Leenalle. Ei se noin helppoa ole, tiuskahti minua nuorempi Leena. Pian huudettiin nimeni. Aivan ensiksi kädenselkääni laitettiin tippakanyyli ja ranteeseen muovinen tuntolevy. Otsaan oikean silmän päälle vedettiin tussilla rasti, varmuuden vuoksi. Takaisin odottamaan. Kohta tuli vuoroni. Nyökkäsin Leenalle ja seurasin hoitajaa leikkaushuoneeseen.

Hammaslääkärin tuolin kaltaiseen hoitotuoliin selälleen ja muovi kasvojen ja pään yli. Kanyyliin kytkettiin tippapullo ja sormenpäähän anturi kardiografialaitetta varten. Pystyin itsekin vasemmalla silmällä seuraamaan sydänkäyrääni ja verenpainettani näytöltä leikkaustuolin vieressä. Tällä kertaa muovin alle johdettiin happea, koska pelkän pistoksen sijaan nyt oli pitempi operaatio tulossa. Sanoin että tuntuu aika lämpimältä täällä, jolloin lääkäri käski raottaa peitteen alareunaa. Anestesiahoitaja kysyi jännitinkö. No en pahemmin, vastasin, minulle on pistetty silmään jo kymmenkunta kertaa. - Tavanomaiset puudutukset ja desinfioinnit tipoilla, ja sitten alkoi operointi silmän sisällä.

Leikkaava nuori naislääkäri selosti jollekulle tekemisiään. Minun tyylilläni teen tällaisen viillon ja sitten... Jossakin vaiheessa otettiin esiin instrumentti, joka piti samanlaista terävää sirisevää ääntä kuin hammaslääkärin laite hammaskiveä poistettaessa. Oivalluksen ilosta kysyin ääneen sen mitä olin oppinut infovideosta ennen leikkausta: onko tämä nyt sitä ultraääntä? Hah, potilaskin huomaa, naurahti lääkäri. Samentunutta mykiötä poistetaan nyt, ja tilalle tulee muovinen linssi, hän sanoi. Videossa oli kerrottu, että muovilinssin vetämiseksi silmän sisälle sarveiskalvoon täytyy tehdä kaksi viiltoa. Toisesta viedään sisälle instrumentti, kai jonkinlainen minikoukku, jolla pehmeä linssi toisen viillon kautta vedetään paikoilleen. Hoitotuolista saatoin vain katsella katon valoja, jotka näkyivät epämääräisinä nelikulmioina. Koko tilanne toi mieleen ufosieppausten uhrien kertomukset heille tehdyistä kokeista ja tutkimuksista - tosin tässä ei ollut mitään uhkaavaa eikä epämiellyttävää.

Pian leikkaus oli valmis. Kaikki meni hyvin, sanoi lääkäri minulle. Hoitaja talutti minut suureen valoisaan päätyhuoneeseen, jossa piti istua tuoliin toipumaan. Saako saattaja tulla tänne, kysyin. Luvattiin, ja pyysin siis sanomaan Leenalle odotushuoneen puolella että tulisi. Leena tuli ja kertoi kuinka odotushuoneen puolella oli iso lappu seinässä, jossa kiellettiin saattajien pääsy toipumishuoneeseen. Siis joustavuutta - miten hienoa.

Kohta taas uusi hoitaja tuli mittaamaan silmänpainetta pienellä pistoolin kokoisella laitteella, joita optikotkin käyttävät. Hän ei saanut sitä toimimaan ja kertoi että se oli uutta mallia. Korkeita lukemia, hän lopulta sanoi. Pyydän lääkärin, katsotaan mikroskoopilla.Mikroskooppi oli tuttu iso laite jonka tuolilla istuttiin ja työnnettiin otsa pantaa vastaan. On tosiaan yli kolmekymmentä, lääkäri sanoi. Sitten hän pisti silmään ja valutti sieltä jotakin, jolloin paine laski - puudutus tietysti vaikutti vielä. No niin, nyt paine on alhaalla, hän sanoi. Kysyin hoitajalta että miksi oikeastaan silmänpainetta tarkkaillaan niin tiukasti. Koska se saattaa vahingoittaa silmähermoa. Siitä seuraisi sokeus. Kolmas mekanismi joka saattoi uhata näköä tuli näin tietooni. Verkkokalvon rappeutuma, jota minulla ei siis ollutkaan; verkkokalvon tulehdus, joka oli hoidettu pois; näköhermon tuhoutuminen liian silmänpaineen takia.

Vointini oli niin hyvä, että olisin halunnut mennä kotiin metrolla ja säästää Kela-taksin omavastuuosuuden, mutta vastaanoton hoitaja oli jo tilannut taksin, ja sanoi määräävään sävyyn: Meidän potilaiden kyllä oletetaan käyttävän taksia. Siis taksilla mentiin, Leenalle kahvia juomaan. Kuten hoitajat olivat heräämössä kertoneet, minulle oli laitettu suoneen hiukan rauhoittavaa, joka vaikutti niin että olin kuulemma jonkinlaisessa pilvessä. Jouduin taksinkuljettajan kanssa pitkään keskusteluun uudesta dieselteknologiasta, jonka avulla auton moottori automaattisesti pysähtyy ja lähtee käyntiin liikennevaloissa, jos tämä toiminto on valittu. Tavallisen akun lisäksi on peräkontissa toinen akku joka käynnistää lämpimän moottorin ilman varsinaisen akun ja käynnistysmoottorin apua, suoraan tuulettimen hihnasta vääntämällä. Mechelininkadulla kuljettaja todisti upouuden Skodan kiihtyvyyden vaihtamalla kaistaa. Heilahdin äkkiä selkänojaa vasten - oli eroa nuoruuteni autoihin.

Seuraava jälkitarkastus Meilahdessa oli sattumalta jo parin päivän päästä, koska leikkausta oli jouduttu lykkäämään. Vauhdikas kolmikymppinen naislääkäri totesi että silmänpohjan muoto on lähes normaali, siis sen kohdan missä näköhermo liittyy silmään, eli juuri tuon tarkan näön alueen. Liikapainetta on vielä. Aloitetaan lääkitys, kyllä se alas saadaan, hän totesi. Näin minulla oli jo neljää eri silmätippaa tiputettavana leikkauksen jälkeen; yksi antibiootti, yksi kortisoni, yksi turvotuksen eli alkuperäisen vaivan vastainen ja yksi silmänpaineeseen. Laadin reseptien perusteella taulukon ja laitoin sen nastoilla seinään piirongin päälle. Yksitoista tippaa päivässä meni parin viikon ajan. Sitten kävin hoitajan pikakontrollissa, jolloin paine todettiinkin taas normaaliksi. Helpotus. Leikattu silmä ärtyy toimenpiteestä ja paine on kaiketi luonnon reaktio, mutta se halutaan pois mahdollisimman pian, näköhermolle vaarallisena.

Kolmen vuoden hoidon tulos on, että oikean silmäni näöntarkkuus on taas lähes normaali, sama kuin ennen tulehdustakin. Mutta suorat viivat kautta näkökentän mutkittelevat vielä aivan hiukan. Varmaan johtuu tulehduksen jättämistä pienistä vaurioista verkkokalvolla. Lukiessa molempien silmien yhteispeli toimii taas entiseen tapaan, mistä olen todella iloinen. Kun keskellä riviä tulehduksen aikana kirjaimet sulivat yhteen, nyt keskellä olevat pari kirjainta näkyvät hieman normaalia suurempina. Kuplan sijaan, joka oli siis kooltaan 200 mikrometriä ja näytti röntgenkuvassa tosi isolta, verkkokalvolla on sen jäljiltä ilmeisesti hiukan normaalia isompi kuoppa. Paljon parempi tilanne.

Hauska efekti on se, että leikatun silmän muovilinssi näyttää kuvan, jonka värilämpötila on ehkä n. 1000-1500 Kelvinin astetta kylmempi eli sinisempi kuin luonnontilaisessa vasemmassa silmässä. Mitään haittaa tuosta ei ole, aivot sovittelevat silmien erilaisuudet yhdeksi kuvaksi tässäkin suhteessa tehokkaasti. Ehkä, mukava kuvitella näin, silmässäkin kudokset jotenkin vanhenevat ja kellastuvat vuosikymmenien myötä. Nyt näen siis, ikään kuin ylimääräisenä etuna, oikealla leikatulla silmällä samanvärisen kuvan kuin nuorena. Keskipäivän taivaansininen valo näyttää värilämpötilan puolesta keskipäivältä, eikä kellastu ikään kuin illan tullen. Näön kannalta ihan sama; tottumus ja aivot kuitenkin kokemuksen perusteella kertovat mikä aika päivästä on. Hiukan heikompi ns. valovoima muovilinssissä luonnolliseen silmään verrattuna myös tuntuu olevan. Hämärässä näkökentän pimeimmistä kohdista katoavat värisävyt ja yksityiskohdat hiukan aikaisemmin. Eroa en huomaisi ilman valokuvauksen ja maalauksen harrastajan havaintotarkkuutta.

Nyt kolme vuotta vaivan ilmenemisestä ja kuukausi kaihileikkauksesta Meilahden silmäklinikan kontrollissa todetaan että pientä kystisyyttä verkkokalvolla on, ja pieniä merkkejä uusivasta tulehduksesta, joka oli odotettavissa kaihileikkauksen ärsyttävästä vaikutuksesta. Voi olla, että pistoshoitoa joudutaan jatkamaan. "Solujakin" on. Ne ovat ilmeisesti näkökentässä ajelehtivia sitä hämärtäviä mutta läpinäkyviä kuvioita. Kortisonitippojen määrää lisätään reippaasti. Uudet silmälasit voi tilata, koska täst'edes odotettavissa olevat näön muutokset eivät ole suuria.

Silmälasilääkärillä seuraavana päivänä todetaan että "soluja" ei taas olekaan. Muutenkin tilanne rauhallinen. Vasemmassa terveessä silmässä tosin hiukan mitätöntä kaihin alkua, jotakin kellertävää tosiaan. Tuon olin siis värilämpötilassa itse havainnut. Mutta ei näöntarkkuuden heikkenemistä ainakaan vielä. Lasit voidaan tilata. Kun selitän mitä olen saanut tietää Meilahdessa, silmälääkäri sanoo että nämä tällaiset tulehdukset eivät ole mitään bakteeritulehduksia, vaan sisäisiä, liittyvät autoimmuunijärjestelmään. Tätä Meilahti ei ollut paljastanut. Minulle alkaa valjeta, että näön pelastusprojekti taitaa kestää loppuikäni.