LEHDISTÖN
SYNNIT
Mark
Twain, maaliskuussa 1873
Lehdistö
on solvannut uskontoa, kunnes noista solvauksista on tullut
kansanhuvia. Se on puolustanut virassa olevia rikollisia
puolueperustein, kunnes se on luonut Yhdysvallat, jonka osat eivät
kykene määrittelemään mitä rikos lakia vastaan on, saati niitten
omaa koskemattomuutta vastaan, niin moraalisesti sokeita ne jo ovat.
Se on tehnyt epärehellisyydestä niin helppoa että meillä on
tuloksena kongressi, jolla on sopimus työskennellä määrättyä
summaa vastaan, ja joka sitten tieten tahtoen pihistää julkisista
taskuista lisäpalkkioita ja tuskastuu ja on yllättynyt, että
kukaan viitsii tuollaisesta pikkuasiasta kantaa huolta.
Laitan
tämän inhottavan asiaintilan lehdistön niskaan ja uskon että
sinne se kuuluu - pääosin joka tapauksessa. Se on vapaa lehdistö,
lehdistö joka on enemmänkin kuin vapaa, lehdistö jolla on oikeus
valita ja sanoa mikä tahansa häpeällinen asia yksityisestä tai
julkisuuden henkilöstä, tai ajaa mitä tahansa loukkaavaa oppia
joka sitä sattuu huvittamaan. Sitä ei mikään mitenkään sido.
Julkisen mielipiteen, jonka pitäisi asettaa sille rajat, se on itse
alentanut omalle tasolleen. On olemassa lakeja jotka suojaavat
lehdistön puhevapautta, mutta ei sellaisia jotka olisivat minkään
arvoisia suojaamaan kansaa lehdistöltä.
Kunnianloukkaussyyte
aiheuttaa vain että kantaja joutuu laajamittaisen lehdistön
suorittaman tutkinnan kohteeksi ennen kuin laki ehtii tutkia häntä,
ja armottomasti herjatuksi ja nauretuksi. Joku arkanahkainen Charles
Reade (englantilainen yhteiskunnallisesti kriittinen kirjailija, k.
1884, suom. huom.) voi haastaa englantilaisen lehdistön ja
tuomioitakin voi langeta. Mutta pian hän kyllä joutuisi muuttamaan
taktiikkaansa. Lehdet opettaisivat hänelle nopeasti (itse hyvin
valistamansa suuren yleisön tukemina) että on parempi kärsiä mikä
tahansa määrä vääristelyä kuin mennä oikeuteen
kunnianloukkaussyytteen kanssa, ja tehdä itsestään koko yhteisön
naurun maali.
Minusta
näyttää että sitä mukaa kun sanomalehdistömme lisääntyy,
moraalimme rapistuu. Mitä enemmän sanomalehtiä, sitä huonommin
moraalia. Jos meillä on yksi sanomalehti joka tekee hyvää, luulen
että viisikymmentä aiheuttaa harmia. Keskivertoisen sanomalehden
perustaminen on katsottava kunnialliselle kylälle kuin
onnettomuudeksi.
Ero
sävyssä ja menettelyssä tämän päivän sanomalehden ja kolmen
tai neljän vuosikymmenen takaisen välillä on hyvin huomattava ja
hyvin surullinen. Tarkoitan siis keskimääräistä sanomalehteä;
huonoja oli tietty silloinkin jo. Noina aikoina keskimääräinen
sanomalehti kuitenkin oli oikeuden ja moraalin puolustaja ja
käsitteli totuutta omantunnontarkasti. Näin ei ole nyt. Tässä
yhtenä päivänä kunnioitettu New Yorkin päivälehti puolusteli
pääkirjoituksessaan palkkioiden salamyhkäistä kähmimistä ja
oikeutti sen sillä perusteella, että kongressin jäsenille ei
maksettu tarpeeksi, ikään kuin se olisi kaikkeen kelpaava syy
varastamiselle. Tuo pääkirjoitus asetti kysymyksen uuteen ja täysin
riittävään valoon monellekin paksupäiselle lukijalle,
epäilemättä.
Siitähän
on saatu jo sarkastinen sananlasku että kyllä asian täytyy totta
olla jos se kerran on nähty sanomalehdessä. Pähkinänkuoressa tuo
sarkasmi juuri onkin älykkäiden ihmisten mielipide valehtelun
torvensoittajista. Ongelma on siinä että tyhmät ihmiset, jotka
muodostavat suuren ylivoimaisen enemmistön tässä ja kaikissa
muissakin kansakunnissa, uskovat mitä saavat sanomalehdistä,
antavat sen muokata mielipiteitään ja vakuuttuvatkin siitä. Tässä
se harmi on.
Meillä
sanomalehti on suunnaton voima. Se voi tehdä miehen kuuluisaksi tai
pilata hänen maineensa. Sillä on täysi vapaus kutsua maan parasta
miestä huijariksi ja varkaaksi, ja hän tuhoutuu auttamatta. Onko
Mr. Colfax (poliitikko, Grantin varapresidentti, syytettiin
talouskähminnästä, k. 1885, suom. huom.) valehtelija vai ei, sitä
ei enää saada selville. Mutta kuolemansa päivään asti hän käy
sellaisesta, sillä sellaiseksi sanomalehdet hänet tuomitsivat.
Meidän sanomalehtemme – kaikki, poikkeuksetta - ylistävät
musikalia Black Crook (Broadwaylla 1866, suom. huom.) ja
tekevät siitä turpean menestyksen. Ne olisivat yhtä hyvin voineet
tappaa sen kerta kaikkiaan yhdellä halveksivan hiljaisuuden
täyslaidallisella jos olisivat halunneet. Days Doings ja
Police Gazettes (näitä ei
Wikipedia tunne, mutta epäilemättä iltapäivä- ja rikoslehtiä,
suom. huom.) kukoistavat maassa lain häiritsemättä, koska
hyveelliset sanomalehdet jo pitkän aikaa ovat ruokkineet yleisön
löyhäpäisyyttä, joka
rakastaa säädyttömyyksiä
ja vähät välittää
valvotaanko lakeja vai ei.
Lännen
mailla
sanomalehdet
antavat kenen
tahansa puhua toimituksen
äänellä pääkirjoituksissa ja
puolustaa mielensä mukaan
mitä tahansa umpikieroa ja
väärämielistä dogmaa, kunhan hän
maksaa siitä huvista
dollarin riviltä.
Lähes
kaikki sanomalehdet tarjoavat hoivaa Rosenzweigeille (aborttipuoskari
New Yorkissa 1870-luvulla, suom. huom.) ja vastaaville rikollisille
avaamalla palstansa heidän ilmoituksilleen. Kyllä
te kaikki sen tiedätte.
Fosterin
murhatapauksessa (hirtetty New Yorkissa kahdesta juovuksissa tehdystä
taposta 1873, suom. huom.) New Yorkin lehdet teeskentelivät
heikonpuoleisesti kannattavansa
kuvernööriä ja
kehottavansa kansaakin
tukemaan häntä, jotta hän pitäisi lujasti
kiinni laista. Mutta
ne myös painoivat kokosivulle sairaan itkuisia vetoomuksia hänen
lempeyttään kohtaan,
maksettuina ilmoituksina. Ja
luulenpa
että ne olisivat käyttäneet tarpeeksi sivutilaa soimatakseen
kuvernööriä ja tuhotakseen hänen
toimintamahdollisuutensa julkisena virkamiehenä hänen
kautensa loppuun asti, jos
joku olisi tullut ja maksanut sen
laadun ilmoituksesta.
Sanomalehti joka estää lain
toteutumista naurettavin tekosyin rahan
vuoksi, on vaarallinen yhteisen hyvän
vihollinen.
Tuon
kammottavan voiman, kansakunnan julkisen mielipiteen, luo Amerikassa
lauma tietämättömiä, itseensä tyytyväisiä pölkkypäitä,
jotka epäonnistuivat ojankaivuussa ja suutarintyössä ja istahtivat
hetkeksi journalismiin, matkallaan köyhäintaloon. Tunnen
henkilökohtaisesti satoja journalisteja, eikä enemmistön heistä
mielipide mistään asiasta olisi puupenninkään arvoinen
yksityisesti. Mutta kun he puhuvat painomusteen kautta siinä puhuu
sanomalehti (pygmien kirjoitus olisikin näkymätöntä), ja silloin
heidän ilmauksensa ravistelevat yhteisöä kuin profetian
ukkosenjyrinät.
Henkilökohtaisesta
kokemuksestani tunnen journalistien taipumuksen valehteluun. Kerran
tulin aloittaneeksi erityisen värikkään valehtelun Tyynen meren
rannikolla, eikä se tänäkään päivänä ole sieltä vielä
kadonnut. Kun ikinä kuulen verikuuroista ja sammakoista Kalifornian
yhteydessä, tai että joltain aavikolta siellä on löydetty
merikäärme, tai luola jonka seinät ovat timanttien ja smaragdien
peitossa (aina sen on löytänyt intiaani joka ehti kuolla ennen kuin
sai sanotuksi missä se on), sanon itselleni että olen tämän
lapsen isä. Minun täytyy vastata tästä valeesta. Ja tapahan on
kaikki kaikessa. Tänäkin päivänä olen altis valehtelemaan,
jollen ole koko ajan varuillani.
Lehdistön
vapaus on kärventänyt joka ikistä meistä tänä aikanamme, en
yhtään epäile. Stanley-parka (journalisti ja tutkimusmatkailija,
k. 1904, suom. huom.) oli Englannissa kuin jumala; joka miehen suu
häntä ylisti. Mutta kukaan ei sanonut mitään hänen luennoistaan.
Kaikki olivat niistä armollisen hiljaa ja tyytyivät kiittämään
hänen korkeampia hyveitään. Meillä taas sanomalehdet repivät
miesparan jäsen jäseneltä ja levittelivät repaleet Mainesta
Kaliforniaan, vain koska hän ei osannut kunnolla luennoida. Hänen
hämmästyttävä saavutuksensa Afrikassa raukeaa tyhjiin. Mies
vedetään alas ja tuhotaan viimeisen päälle. Mutta silti vaino
seuraa häntä kaupungista kaupunkiin ja kylästä kylään yhtä
herkeämättä kuin hän olisi tehnyt jonkin verisen ja
halveksittavan rikoksen.
Bret
Harte (amerikkalainen novellisti ja runoilija, k. 1902, suom. huom.)
repäistiin yht’äkkiä hämärästä sanomalehtiimme ja
kruunattiin pilviin asti. Koko maan kaikki toimittajat seisoivat
ulkona koleassa myrskysäässä ja ihailivat häntä teleskooppiensa
kautta ja heiluttivat hattujaan kunnes ne kuluivat loppuun ja heidän
piti lainata lisää. Ja sitten kun kerran hänen perheensä
sairastui, ja hän huolissaan ja ahdistuksissaan väsäsi melko
lattean artikkelin jälleen yhden perhanan kiinalaishomman sijasta,
hurraava joukko totesi: ”Mitä, tämä mieshän on huijari!” Ja
sitten he alkoivat tavoitella häntä sieltä ylhäältä. Ja saivat
hänet myöskin, ja iskivät hänet maahan ja kävelivät hänen
ylitseen ja pyörittivät häntä mudassa ja tervasivat ja
höyhensivät häntä ja sitten ripustivat maalitauluksi, ja ovat
siitä asti syytäneet lokaa hänen päälleen.
Tulos
on että miehellä on ollut kiinnitys vain yhdeksääntoista luentoon
tänä vuonna, ja yleisöä on ollut vain niin pieni kourallinen,
että hän ei ole saanut yhtään lausetta suustaan, joka olisi
osunut kahteen ihmiseen samalla kertaa. Mies on raunioina. Ei pääse
ikinä enää ylös. Ja kuitenkin hän on henkilö jolla on suuria
kykyjä, ja olisi voinut saavuttaa suuria kirjallisuudellemme ja
itselleen, jos vain olisi saanut paremman tilaisuuden. Ja hän teki
senkin erehdyksen että rahallisesti auttoi erästä kiltamme nälkään
nääntyvää kerjäläistä, yhtä journalistisesta suutarisarjasta.
Ja tuo kerjäläinen otti asiakseen, heti kun pääsi takaisin San
Franciscoon, julkaista neljä palstaa paljastuksia hyväntekijänsä
rikoksista, joista vähinkin saisi punastumaan kenet tahansa siivon
miehen. Lehdistöllä joka päästi palstoilleen tuon törkykaman oli
liikaa vapautta.
Michiganin
eräässä kaupungissa minä alennuin lounastamaan toimittajan kanssa
joka oli juovuksissa. Lehdessään hän sitten sanoi että luentoni
oli herjaava, säädytön ja laskelmallisesti suunnattu rohkaisemaan
juoppoutta. Ja kuitenkaan tuo mies ei koskaan edes kuullut sitä. Se
olisi voinut pelastaa hänet, jos hän olisi.
Detroitin
eräs lehti sanoi kerran että minun pysyvä tapani oli hakata
vaimoani ja että edelleenkin jatkoin tätä virkistystä vaikka olin
vammauttanut hänet loppuiäkseen eikä hän enää pystynyt pysymään
poissa tieltäni kun tulin kotiin tavallisessa raivotilassani. Nythän
vaivoin puoletkaan tuosta oli totta. Ehkä minun olisi pitänyt
haastaa mies kunnianloukkauksesta. Mutta minähän tiesin paremmin.
Sen jälkeen kaikki Amerikan lehdet, muutamin kunniakkain
poikkeuksin, olisivat tyydytyksekseen havainneet että olin
vaimonhakkaaja. Ja se olisi laitettu jotakuinkin yleiseen levitykseen
myös.
No
olenhan julkaissut ilkeitä herjoja ihmisistä itsekin. Ja
ennen aikojani minut olisi pitänyt siitä jo hirttääkin. Jos nyt
itse sanon tämän niin ei kai se loukkaa.
Mutta
en jatka näitä huomautuksia. Minulla on jonkin sortin harmaa
aavistus että tässä maassa on liikaa lehdistön vapautta, ja
kaikkien terveellisten rajoitusten puuttuessa sanomalehdestä on
tullut suuren mitan kansallinen kirous. Luultavasti se vielä saattaa
tasavallan tuhoon.
Joitakin
erinomaisia hyveitä sanomalehdissä on, joitakin voimia jotka
vaikuttavat suurestikin hyvää.Olisin voinut kertoa teille kaiken
näistä asioista ja perusteellisesti ylistää niitä. Mutta silloin
teille herrat ei olisi jäänyt mitään sanottavaa.
(suomennos Erkki Haapaniemi)