PROLETARIAATIN RAPPIO

jälkimodernin oloissa

Marxilaisuudessa ajateltiin että työväenluokka on vallankumouksellinen, että sen varassa on tulevaisuuden hahmotus. Jonkin aikaa 1800-1900-lukujen vaihteessa näyttikin siltä. Mutta nyt reaalisosialisminkin romahtamisesta on jo vuosikymmeniä. Romahdus johtui työn tuottavuuden valtavasta kasvusta kapitalistisissa maissa. Elintaso nousi ja ero oloihin sosialismissa kasvoi räikeäksi. Kommunistinen liike ei enää voinut kuvitella ja uskotella työväenluokan ja sen aatteiden paremmuutta historiallisesti tai moraalisesti. Marxin ja Engelsin Kommunistisen manifestin lause menetti pätevyytensä:

”Kaikista luokista, jotka nykyään ovat porvaristoa vastassa, vain proletariaatti on todella vallankumouksellinen luokka. Muut luokat kuihtuvat ja häviävät suurteollisuuden kehittyessä, proletariaatti on sen ominaisin tuote.” (Marx, Karl; Engels, Friedrich. Kommunistisen puolueen manifesti. Kansankulttuuri Oy, Helsinki. Ei tietoa suomentajasta. Satakunnan Yhteisvoima Oy, Pori 1972. 6. painos. ─ Alkuteos 1848.)

Tämän kirjoittajan käydessä lukiota 1970-luvun alkuvuosina Tampereen eräässä suuressa oppikoulussa, vaikutti jo trendi, jota nykyään nimitetään postmoderniksi tilanteeksi. Tuotantovoimat ja tavarantuotanto olivat jo kasvaneet niin voimakkaiksi, että pulaa ei mitenkään enää voinut esiintyä kehittyneissä maissa. Näin myös työväenluokan ja pääoman ristiriita oli menettänyt merkityksensä . Vielä edelleen kylläkin yhteiskunnallinen valta ja pääoma kulkevat käsi kädessä. Mutta työväenluokka ja ns. syrjääntyneet, joita marxilaisuudessa kutsuttiin ryysyköyhälistöksi, eivät enää voi eivätkä halua asettua yhteiskunnalliseksi eivätkä poliittiseksi voimaksi. Leipää riittää kaikille. Jos ei muuten, niin leipäjonoista. Sosiaalihuolto toimii.

Postmoderni tilanne aiheuttaa psyykkistä ja moraalista taantumista ja rappiota köyhimmissä. Katselen omaa elämääni taaksepäin, ja otan neljä esimerkkejä kavereistani ja entisistä ystävistäni, jotka olivat kaikki kotoisin työväenluokasta. Esitän tapaukset siinä järjestyksessä kuin olen heihin tutustunut.


1.) Vähänen

Opettajat kutsuivat kaikkia oppilaita koulussamme sukunimellä. Kysymyksessä oli suuri valtion poikakoulu: huono idea ja vanhanaikainen jo puoli vuosisataa sitten. Mutta opetus oli laadukasta. Tosin vanhimmat ja etevimmät opettajat olivat turhautuneita hävittyjen sotien veteraaneja. He vihasivat opettajan tointaan, ja myös siis meitä poikia. Pilkka ja haukkuminen oli raakaa.

Välitunneilla ja luokissa muodostui poikaporukoita. Yhdessä johon itse kuuluin, oli jengin kinginä älyllisesti ja itsevarmuudeltaan muita paljon edellä ollut kaveri, Vähänen (nimi muutettu). Hän oli yksinhuoltajasiivoojan poika, hänen isänsä oli kuollut hänen pienenä ollessaan. Sen verran fiksu hän oli, ettei hänellä ollut harhakuvitelmia mahdollisuuksistaan yhteiskunnassa. Hän sanoi jo lukiovuosina: ”Minä menen armeijaan. Jos siellä pääsee eteenpäin, on heti ja aina itsestään selvästi herra.” Siis herrana oleminen oli tavoite hänelle. Ei kai ihme. Koulun pihalla hän oli ylivoimainen; miksei hän sitten olisi halunnut jatkaa komentelua ja johdattelua ja toisten näpeissään pitämistä myös aikuisenakin.

Kadotin hänet näkyvistäni koulun jälkeen, mutta 17:n vuoden päästä hän tuli Helsingissä asuessani esille. En muista missä tapasimme. Olin tehnyt graduni filosofiasta, ja huomasin hänen kadehtivan kertomuksiani professoreista ja luennoista ja erikoisista tyypeistä, jotka muutamat olivat kuuluisuuksia pienessä maassamme. Mikseivät Vähäselle upseerit ja virkapuvut riittäneet? Hän oli kapteeni siinä vaiheessa.

Varsinaisesti tajusin hänen moraalisen rappeutumisensa kun hän teki ikävän tempun. Minulle oli jäänyt opettaja-ajoiltani eräässä helsinkiläisessä koulussa nuori ystävä. Vähänen houkutteli hänet Tallinnan-matkalle ja juotti häntä, minun tietämättäni. Päätarkoitus oli loukata minua ja ikään kuin palauttaa omien kouluvuosiemme tilanne, jossa Vähänen oli tehnyt poikaporukassa mitä halusi Hän halusi halventaa minut varsinaiseen alempaan paikkaani.

Sen jälkeen en ole Vähäsestä onneksi kuullut. Mutta olen alkanut ymmärtää kuinka lapsuuden aikainen suhteellinen osattomuus oli ollut tuhoisaa kasvavan nuoren itsetunnolle, hänen minäkuvalleen. Vähänen oli edennyt lähtökohtiinsa nähden hyvin yhteiskunnassa. Mutta kun yllättäen minäkin, poikaporukan heikkoja kouluaikoina, sitten jotenkin menestyin, se ilmeisesti söi häneltä hänen omien saavutustensa tuntoa.

2.) Leppäsuo

Leppäsuo oli myös koulukaverini. Hänen isänsä oli kirvesmies, ja hänellä oli ainakin kaksi sisarta, joista toisesta tuli myöhemmin opettaja, toisesta lääkäri. Hänen perheensä oli varsinaista työväenluokkaa siis, toisin kuin Vähäsen — ei ryysyköyhälistöä (marxilaisittain ilmaisten). Vaikka eihän sellaistakaan enää tuolloin 70-luvulla Suomessa oikeasti ollut.

Leppäsuo oli kouluvuosinamme kerran kanssani tekemässä ns. taksvärkkiä. Meidän piti haravoida erään omakotitalon pihasta lehtiä. Kymmenen minuutin jälkeen hän lopetti, rupesi nauramaan ja herjaamaan ”porvareita”, joiden pihoja hän ei kylläkään siivoa. Hänen oma perheensä tosin asui myös omakotitalossa, toisella puolen kaupunkia.

Lukiota hän ei koskaan käynyt loppuun, vaan katosi näkyvistä. Huhut kertoivat että hän oli vain kierrellyt rantoja, kuulemma itsemurhatunnelmissa, mitä en kylläkään uskonut. Kun kerran tapasin hänet Tampereen kadulla, hän kertoi olleensa ”viulukiertueella Norjassa”.

Seuraavan kerran huomasin Leppäsuon, hänetkin Helsinkiin muuttaneena, kuten Vähäsenkin. Itse pudottuani Taideteollisen korkeakoulun opinnoista 70-luvun lopulla kävin silti edelleen elokuva-arkiston näytöksissä. Leppäsuo oli vakituinen istuja siellä. Ruskea säkkimäinen päällystakki, paksupohjaiset kengät ja liian lyhyet housunpuntit olivat hänen asunsa. Kävi ilmi että hän kulutti päivänsä katsomalla mahdollisimman monta elokuvaa, monia aina uudestaan. Suosikki oli Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen. Erityisesti hän inhosi Matti Kassilan myöhäistuotannon Natalia-lehmää.

Kävi ilmi että hän asui samassa suuressa talossa Taka-Töölössä kuin minä. Hän oli jotenkin saanut yksiön A-rapusta. Itse asuin B-rapun 4. kerroksen yksiössä. Leppäsuo oli eläkkeellä, oman kertomansa mukaan kilpirauhasen vajaatoiminnan takia. Musta kihara tukka oli harmaantunut jo 30-vuotiaalta. Skitsofrenia taisi olla oikea diagnoosi.

Pelasimme minun luonani shakkia ja joimme kahvia ja joskus punaviiniä. Shakissa oli mukana välistä myös yläkerran keittiömestari, lihava olueeseen taipuva kuuluisan elokuvaohjaajan poika Vermas. Jostain syystä Leppäsuo voitti yleensä minut, minä Vermaksen, Vermas Leppäsuon. Häviöitään Leppäsuo ei jaksanut niellä, vaan väitti minun käyttävän liikaa aikaa siirtoihini. Hommasin shakkikellon, jolloin hän oli tosi kiusaanutnut ja väitti minun virittäneen kelloa. Vaihdoin sen toiselle puolen lautaa, ja tulos oli sama: siirsin nopeammin kuin hän.

Aloitin 1981 filosofian opinnot Helsingissä. Tuo opiskeluni oli hänelle liikaa, ja kun jossakin sen ajan punk-henkisessä monistelehdessä oli pieni juttuni, hän ryntäsi ovelleni ja huusi: ”Hän löi itsensä läpi!” Mikä tahansa mitätönkin julkisuus kaverille oli kestämätön kateuden aihe ja loukkaus, itsensä aina osattomaksi ja muka huonompaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvaksi tunteneelle Leppäsuolle. ”Kyllä se laitoselämä sinulta kohta loppuu”, hän ennusti. Hän lähetti minua herjaavan kirjeen yhdelle filosofian laitoksen opettajista. Lopulta hän kirjoitti tussilla herjakirjoituksen myös B-rapun alaoven sisäpuolelle seinään. Siitä onnistuin vetämään hänet raastupaan, ja hän sai pienen sakon.

Muutin sitten Taka-Töölöstä Kamppiin, jolloin yhteytemme katkesi. Kerran näin hänet kaukaa Forumin kauppakeskuksen alakerrassa, entisestään harmaantuneena. Hän kuoli jossain vaiheessa, ja siskoni huomasi kuolinilmoituksen Aamulehdestä. Katkeroitunut työläiskodin vesa haudattiin Vatialaan Kangasalle.

3.) Ojanen

Olin siis pudonnut valokuvataiteen opinnoista, pudottautunut masennuksen takia 1977. Mutta neljän vuoden psykoterapian jälkeen rupesin toistamiseen opiskelemaan filosofiaa, ja sainkin maisterin papereit siitä 1990. Proseminaarissa olin tutustunut erääseen Antti-Jussiin, jonka tyttöystävä opiskeli juridiikkaa, mutta oli aloittelemassa taitelijan työtä. Tuo Aila-Leila luki Hesarista kuinka olin tehnyt yhden koulun elämänkatsomustiedon opettajana oppilaiden kansssa videon ― siihen aikaan uutta. Esittelin Ailalle videokameraa, ja hänestä tulikin videotaiteilija.

Itse pidin jopa pari cum laude -tason luentosarjaa yliopistolla. Silloin tajusin etten pystyisi oppineen elämäntapaan, joka olisi vaatinut työtä 24/7, kuten sanotaan. Siirryin viihteelle Vanhan Kuppilaan. Noihin aikoihin tietyt taiteilijat olivat perustamassa Muu ry:tä, joka yhdisti nimensä mukaan muita kuin perinteisten taiteenlajien tekijöitä ― niitä jotka tekivät performanssia, installaatioita ja videoita. Aila pyysi minutkin mukaan. Yhdistys järjesti yhteisnäyttelyitä, joihin kuka tahansa pääsi omiaan ripustamaan ilman mitään kriteereitä. Niinpä minäkin rupesin taiteilijaksi, ja sain huomiota Hesaria myöten heti ensimmäisellä installaatiollani.

Taiteilijaporukassa oli myös tietty Ojanen. Jouduin hänen kateutensa kohteeksi. Kaupungin ylläpitämässä Kluuvin galleriassa minulla oli nimittäin yksien pakilalaisten kaksosveljesten kanssa näyttely. Siitä tuli koko aukeaman juttu silloiseen Uuteen Suomeen. Tämähän ei jäänyt Ojaselta huomaamatta.

Ojanen oli lahjakas taiteilijana, täysin omaperäinen — myös huippuälykäs. Mutta hän oli yksinhuoltajaäidin ainoa poika Vallilan Kuntsin vuokrakasarmeista. Äidin lemmikki hän oli, mutta isä puuttui täysin. Kuntsi merkitsi hänelle myös häpeää; siellä ei ollut edes edes vessoja hänen lapsuudessaan. Piti käydä ulkohuoneessa pihan perällä. Koulunkäynti oli jäänyt kansakouluun. Taiteilijatuttuja hänellä oli paljon, eikä heille tausta tai koulutus mitään merkinnyt.

Kaiken taiteen tekemisen kruunu ja tavoite oli Ojaselle julkisuus Helsingin Sanomien palstoilla, joka tuolloin 90-luvun alussa vielä kirjoitti taiteesta. Kerran hänestä oli ollut jopa pieni klippi Ylen uutisissa televisiossa. Mutta mikään ei riittänyt.

Ojanen näki siis näyttelymme Kluuvissa, ja tajusi tietenkin että se oli melkoisen kevyttä tavaraa. Mutta aitona köyhälistön kasvattina hänen oli vaikea uskoa omaa arvostelukykyään ja asettaa sitä Uuden Suomen palstamillimetrejä uhmaamaan. Siksipä hän näyttelyn jälkeen soitti ovikelloani, en tiedä mistä sai osoitteeni. No, olin nenästävedettävä. Karismaattinen ja taidetta syvästi ymmärtävä Ojanen sai minut helposti mukaansa. Meistä tuli jonkinlaisia ystäviä parinkymmenen vuoden ajaksi.

Itseänikin oma ”menestykseni” taiteessa ihmetytti. Tosiaan, ns. uudet taiteenlajit olivat helppoja. Kunhan teki mitä tahansa performanssia tai installaatiota tai videoita, aina meni läpi julkisuudessa kuin väärä vitonen. Kunnianhimoisimmat ja etevimmät, kuten Aila, kylpivät apurahoissa. Lopulta hänestä tuli Suomen Akatemian jäsenkin. Mutta itse päätin ruveta maalaamaan. Siinä perinteisistä perinteisimmässä taiteessa ei mikään toisarvoinen tosiaankaan tehnyt eikä tee vaikutusta. Yhden yksityisnäyttelyn pidin, ja sekin vielä arvosteltiin Hesarissa. Ja sitten loppui minun taidemenestykseni.

Mutta vaikka Ojanen tajusi ettei minulla ollut mitään ajan hengestä riippumattomia taikakonsteja lehtien palstoille pääsyyn, hänellä oli toinenkin syy vetää minua omiin juttuihinsa. Hän nimittäin oppi minulta kaulusköyhälistön ja pikkuporvariston asenteita ja tapoja. Julkisuuden tavoittelun lisäksi nimittäin hänen toinen tärkein halunsa oli tulla pikkuporvariksi pikkuporvareiden joukkoon. Heitähän taitelijoisssa riittää. Lopulta se Ojaselle onnistuikin. Hänestä tuli pää-poskisolisti tietyssä Jerusalem-ryhmässä, johon minuakin kyllä pari kertaa kysyttiin. Minua se ei kiinnostanut, senkään takia että olin alkanut tajuta Ojasen todellisen luonteen – sekä taide-elämän.

”Narsismia” käytetään nykyään yleisenä haukkumasanana. Luullaan että ”narsisti” rakastaa itseään. Mutta tosiasiassa narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, siis terveen narsismin häiriöstä, (diagnosoitiin 1970-luvulla), kärsivällä on hyvin huono itsetunto. Siksi hänen täytyy koko ajan etsiä muiden hyväksymistä. Hän näkee itsensä ainoastaan muiden kautta. Ojasen jukisuudenkipeys oli tästä varma merkki.

Mitä vähemmän Ojasella oli minusta hyötyä, sitä loukkaavammin hän minuun suhtautui. Hänen raskaat ponnistelunsa taide-elämässä ja minun helpot saavutukseni olivat tietenkin hänen silmissään suuri vääryys. Mutta hän osasi verhota hyökkäyksensä niin taitavasti, että aikansa kesti ennen kuin tajusin lyödä välit poikki.

Tarpeetonta on tässä luetella kaikkia konsteja joilla Ojanen yritti murtaa minun itsetuntoni. Todistusteemani kannalta, työväenluokan moraalisen rappion jäkimodernilla kaudella (Ojasen kohdalla paremminkin lähes ryysyköyhälistön), Ojanen on räikein mahdollinen esimerkki. Politiikkaan tai luokkasolidaarisuuteen hänellä ei olisi voinut olla vähemmän kiinnostusta. Hän halusi vain eroon lapsuudentaustastaan, vaikka käytti sitä kyllä joskus retorisena värityksenä itsekorostuksessaan. Hän oli naimisissa, mirabile dictu, yhden Hesarin toimittajan kanssa, joka ei kylläkään taiteesta kirjoittanut.

Historiallisesti katsoen ja maailman mitassa tosi hyvinvoivassa Suomessa ei mitään ”taistelevaa työväenluokkaa” tietenkään enää ollut. Silti Ojasen hahmo, työväenluokkaisen Vallilan kaupunginosan kasvatin mateleva pienen kunnian himo, oli surkuteltavaa katsottavaa. Kieltämättömät lahjat, terävä äly: tavoitteena päästä samaan kahvipöytään yhden piispan pojan, parin SYK:n kasvatin, parin keskiluokkaisen helsinkiläispojan, ihailevien naisten kanssa. Toisaalta miksi ei. Mutta kun samalla piti solvata kaikkia jotka olivat jo keskiluokkaan syntyneetkin, vaikka sitten alempaankin. Vihamiehiä ja -naisia hänelle oli sillä tiellä jo kerinnyt kasaantumaan kymmenpäinen luku, koska jokaista josta hän ei huomannut olevan hyötyä luokkaretkellään, hän loukkasi taitavasti. Varmasti sai siitä hyvitystä alemmuudelleen ja mielihyvää.

Taustansa petturi, periaatteeton kiipijä, uskovaisuuden teeskentelijä, yhteiskuntavoimien marionetti. Hänelle ei ollut menneisyyttä syntymässä annettu, siksi hän käytti nykyisyyttä tunnottomasti.

4. Stenby

Viimeinen työpaikkani, työllistettynä, ennen eläkettä oli erään merkittävän kansalaisjärjestön konttorilla Kalliossa. Toiminnajohtaja Elvile keittelin teetä ja liimailin osoitelappuja järjestön lehteen.

Toimistossa kävi usein tuomassa sanomalehtiä vastapäätä kadun toisella puolen asunut vanha originelli Stenby. Hän kierteli polkupyörällä Kalliota ja kokoili hajalleen jääneitä lehtiä luettavaksemme. Hän oli ollut urheilija nuorempana, ja valmentanut vaimonsa maailmanmestaruuteen asti raskaassa pitkän matkan luistelussa. Häen kertomuksistaan vasta opin ymmärtämään mitä kilpaurheilu oikein on; millainen intohimo senttien ja sekuntien jahtaajia ajaa.

Stenbyn vaimo, kaupunginvaltuutettu, oli eronnut miehestään, luultavasti tämän kiihkomielisyyden ja kohtuuttoman saituuden takia. Heillä oli yksi, silloin teini-ikäinen tytär. Hänkin poikkesi välillä toimistoomme, jolloin Elvi tykkäsi kammata tytön pitkiä hiuksia.

Stenby omisti omakotitalon Vantaalla, mutta siitä huolimatta kaikessa laski ja venytti pennejä. Kotonaan Kalliossa hänellä oli hienoja maalauksia, vaikkei selvinnyt kuinka hän oli niitä hankkinut tai saanut. Kaiken lisäksi hänellä oli niin hyvä venäjän kielen taito, että hän usein toimi oppaana luistelu- ja muiden urheilijavieraiden ryhmille Helsingissä.

Stenby ei ollut kotoisin Kuntsilta kuten Ojanen, vaan Alppiharjusta. Mutta sama katkeruus köyhästä taustasta häntäkin hallitsi. Mielipiteiltään hän oli jonkinlainen anarko-vasemmistolainen, ei hyväksynyt sen paremmin taistolaisia kuin revareita tai demareitakaan. Elviin hän suhtautui kunnioittaen, koska Elvin isä oli kunniapuheenjohtaja tuossa kansalaisjärjestössä, jonka toimistossa tapasimme. Sitä paitsi Elvi oli varakas, omisti monta yksiötä ja kaksiota Kalliossa, joita vuokrasi. Stenby ei olisi koskaan myöntänyt olevansa poroporvari, mutta mikä häntä sellaisesta erotti? Retoriikka, köyhyyden tausta ja myönteinen suhtautuminen Neuvostoliittoon, jossa hän oli urheilukontaktejaan hankkinut.

Kävi niin että Stenbyn tytär joutui pakkohoitoon, kyseenalaisin perustein. Autoin Stenbytä tekemään valituksia eri oikeusasteisiin. Tietenkään ne eivät tuottaneet tulosta. Standardivastaus oli: Oikeus ei voi ottaa kantaa lääkärien päätöksiin. Ei voinut, vaikka ne selvästi sotivat lain kirjainta vastaan.

Lopulta kun jäin pois tuosta toimistoapulaisen työstäni, Stenby jatkoi soittelemistaan minulle. Hänellä oli tapana vaahdota ja selostaa kiihkeästi milloin mitäkin asiaa. Kerran satuin sanomaan aamuväsyneenä puhelimeen: ”Älä nyt vaahtoa!” Tästä Stenby suuttui. Ruokoton haukkumatulva kaatui päälleni luurin kautta. Löin sen kiinni, ja siihen loppui tuttavuuteni tämän todellisesta yhteiskunnallisesta syrjäytyneisyydestä ulos itsensä nostaneen, mutta älylliseen, moraaliseen ja yhteisölliseen umpikujaan itsensä ajaneen miehen kanssa.

ENNEN OLI SOTAKIN TOISTA

 

Kun olin kymmenen vanha, perheemme asui rintamamiestaloissa 

Tampereen Koivistonkylässä. Pihan kaikkien poikien isät olivat  

olleet sodassa. Sen loppumisesta oli 19 vuotta, eikä siitä lapsille 

juuri puhuttu. Mutta se oli aina läsnä. Meidän poikien harrastus oli  

ennenkaikkea ”Korkkareiden” eli Korkeajännityssarjan sarjakuvien 

lukemista. Battler Brittonin seikkailut Euroopan taivailla, vai 

sekoitankohan nyt Siivet-lehteen.

Samoihin aikoihin luin jotenkin läpi myös V. Linnan Tuntemattoman 

sotilaan. Se oli kodin kirjahyllyssä kunniapaikalla. Sitten 

oppikoulussa meillä oli nuori suomenopettaja, joka käytti koko 

lukuvuoden Vänrikki Stoolin tarinoiden läpi käymiseen.  

Sotakirjoista tuli minulle harrastus tähän asti. On niitä mennyt niin 

kaunokirjallisuutta kuin tutkimuskirjallisuutta.

Sattumalta löysin äsken kirjaston hyllystä P. Kilpisen kokoaman 

dokumentin: Valistunutta sodankäyntiä 1788-1790. Sotilaiden 

kertomuksia Kustaan sodasta. Jo silloin koulussa Kustaa III:n hahmo 

oli tehty meille selväksi; hänhän allekirjoitti Tampereen kaupungin 

perustamisasiakirjan.

Nyt tämä minulle uusi löytö (Yliopistopaino, Helsinki, 2003) 

osoittautuukin parhaaksi sotakirjaksi mihin koskaan olen tarttunut. 

Kuuluisien suurten teosten taidekeinot kalpenevat koruttoman  

niukan kerronnan rinnalla. Kilpinen on koonnut Kustaan sodan  

upseerien ruotsiksi kirjoittamia lyhyitä kuvauksia ja kääntänyt ne  

suomeksi. Niitä on Ruotsissa parin sadan vuoden aikana julkaistu 

puhtaaksikirjoitettuina paljonkin.

Otsikointi ja taitto on Kilpisellä hiukan epäselvää ja kuvitus heikko, 

mutta ei se haittaa. Kertomukset tuovat tapahtumat tosi lähelle.

Esim. ratsumestari Hagerman oli hyökkäyksessä 

Tallinnaan komennettuna avomerilaivastoon. Laiva jossa hän oli, 

menetti mastonsa ja ruorinsa. Näin Hagerman kirjoittaa:

”Heti kun lippu oli laskettu, nähtiin Venäjän laivastosta tulevan noin 

20 sluuppia täynnä sotilaita ja matruuseja, jotka 8-10 upseerin kera 

keplottelivat itsensä paljastetuin sapelein laivaamme.

Meidät vietiin komentoalus Rostislaffille, joka oli suurenmoinen 100 

kanuunalla ja kahdeksalla nikhakalla varustettu kolmikantinen.  

Siellä oli amiraali sekä monia ylhäisiä laivaston herroja. Amiraalilla, 

vanhalla herralla, oli sininen silkkiturkki, jossa oli kallis vuori, ja 

hänellä oli päässään yömyssy sekä hattu. — Meidän lähestyessämme 

tätä kelluvaa linnaa sieltä kuului suurenmoista musiikkia, jota 

soittivat monet trumpetit, käyrätorvet, patarummut ja vaskisoittimet.

Kun olimme tervehtineet, ja kuten sotavankien tapana on, 

luovuttaneet sapelimme herra amiraalille, hän ilmoitti meille majuri 

ja ritari Gambsdorffin välityksellä (saksaksi):

Pitäkää miekkanne todistuksena urheudestanne, ja jos kohtalo niin 

päättää, suokaa meille ystävyytenne, sillä tuollaisten urhoollisten 

miesten ystävyys on minulle kunniaksi.”

Tällaista oli kai vielä jonkin verran Suomen sodassakin 1808-1809, 

mutta ei enää 1900-luvun sodissa, puhumattakaan tästä päivästä...

EUROOPAN KESKELLÄ

 

Varsin monipuolisen kirjan on laatinut pastori Heikki Nenonen. 

(Hetkiä Berliinissä; kaupunki kulkijan silmin. Kirjapaja, 2023.) 

Käsillä on samaan aikaan matkakirja, mietekirja ja valokuvakirja. 

Itse en ole Berliinissä koskaan käynyt, joten siltä osin voin 

arvostella vain muuta lukemaani vasten. Mutta esim. Köpenickin 

entisen pikkukaupungin kuvaus Nenosella, nykyisen Berliinin 

kaupunginosan, on eloisa ja havainnollinen.

Luen tietysti Nenosen havaintoja oman taustani kautta. 

Rintamamiestalojen poikaporukassa Tampereella kasvaneena olen 

itse aina natsi-Berliinin kuvassa kiinni. Kaikkien isät olivat sodassa 

ja näkivät rintamalla myös saksalaisia. ”Pitivätkö he itseään tosiaan 

yli-ihmisinä?”, kysyin isältä. ”Ei pienintäkään epäilystä!”

Näen kuinka soihtukulkue julistaa Hitlerin valtaannousua 

tammikuussa 1933. Vierailullaan Berliinissä, juuri ennen Saksan 

itään hyökkäystä 1941, Molotov tarkastaa SS:n kunniakomppanian 

mustat rivit; lopulta pommit ja neuvostotykistö jauhavat Berliinin 

murskaksi. No, myöhemmin on tullut kirjoista ja elokuvista selväksi 

että ennen natsien h-hetkeä Berliini oli aivan toista. Hyvän kuvan 

antaa esimerkiksi N. Ohler: ”Viimeiset vapauden kuukaudet… 

Berliini oli ehkä maailman älyllisesti virein kaupunki.” Lukupiirejä, 

filosofiaa, mutta myös kovaa bailausta. ”Berliini, missä muka 

vallitsi tiukka järjestys, ohitti lyhyessä ajassa Pariisin, Rooman tai 

Lontoon, mitä tapainturmelukseen tuli. Entisestä Spartasta Spree-

-joen varrella sukeutui yht’äkkiä uusi Babylon.” (Soluttautujat. 

Rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä. Like, 2021.)

Sen takia onkin hienoa lukea miltä nyky-Berliini vaikuttaa. Nenonen 

sovittaa ja yhdistää suurkaupungin omaan sivullisuuden 

kokemukseensa, joka on samaa maata kuin vaikka Kafkan 

hahmoilla; ajattelijan sivullisuutta teknoyhteiskunnissa ja 

massakulttuurissa.

Viitaten ei natsi-Saksaan, vaan 1961 rakennettuun Berliinin muuriin, 

Nenonen kiteyttää oman asenteensa eksistentialismiksi, joka on 

vastakohta kaikelle fundamentalismille. ”En voi olla näkemättä 

yhtäläisyyttä: kun ihminen hurahtaa fundamentalistiseen 

ideologiaan, uskontoon, poliittiseen liikkeeseen tai muuhun 

näkemykseen, hän alkaa pikimmiten rakentaa muuria 

katsomuksensa turvaksi. – – Joskus epäilen että ihmisen sielussa on 

ihan samanlainen DDR-hallinto.”

Niin tänään kuin sata vuotta sitten Berliinin kaduilla kulkijat 

katoavat metrotunneleihin. ”Urbaaneissa autiomaissa, joita 

maailman metropolit minulle ovat, ihmiset katoavat jatkuvasti 

mustiin tunneleihin ja muuttuvat ei-keneksikään. Minut kietoi 

Potzdamer Platzilla kosminen yksinäisyys. Kuvittelin että 

liukuportaiden nielaistua minut mustan tunnelin päässä olin 

anonyymi ja matkalla kysymään itseltäni, onko siellä ketään.”

Suurkaupungin nimettömyys vertautuu Pyhän Antoniuksen 

erakkoelämään Nenosella, vetäytymiseen sosiaalisista suhteista 

ja maailmasta jossa on kasvanut. Entä vaatiiko tunneleiden 

nimettömyyden ja siihen sisältyvän vapauden tunnistaminen 

kuljeskelijalta jotakin? Nenonen kertoo myös kolmen vuoden 

terapiassa käynnistään jossakin vaiheessa. ”Terapeutti katseli aina 

minua, antoi hiljaisuuden edetä painollaan ja hyväksyi kaiken, mitä 

minusta virtasi ulos.”

Hyviä terapioita on olemassa. Minullakin on siitä kokemus, lähes 

puolen vuosisadan takaa. Uskon että ilman sitten traagisesti 

edesmennyttä terapeuttiani en tässäkään istuisi Nenosen kirjaa 

lukemassa. Nykymaailman muurahaispesänä kiehuvan sekasotkun 

symbolina Berliini ei ole helppo pala, ja sitä vaikeammaksi tulee, 

mitä enemmän ymmärtää.

Valokuvauksesta Nenonen esittää hauskan tiivistyksen: ”Valokuvaus 

on sukua ihmisen eksistentiaaliselle vierauden kokemukselle. 

Valokuvaaja on aina vierailija maailmassa, jota hän tarkkailee ja 

ikuistaa. Hänen työvälineensä on objektiivi, jonka läpi kohdetta eli 

objektia tarkastellaan. Kuvaaja tarkkailee kohdettaan, tarkentaa eli 

fokusoi johonkin ja rajaa asioita ulos ja sisään. Itsensä hän jättää 

objektin toiselle puolen, näkymättömäksi ja kuitenkin kaiken 

näkeväksi tarkkailijaksi.”

Totta se on. – Katselen Facebookista taannoisten Atskin 

opiskelukavereitteni nykyistä fotailua. Vanhoilla päivillämme he 

yrittävät tuoda myös itsensä kuviinsa. Mutta siitä tuleekin helpolla 

Facelle tyypillistä esineellistämistä; ruokalistojen kuvailua, lasten, 

matkojen, kivojen päivän kokemusten poseeraamista. Kriittinen 

etäisyys kameran kautta itseen on harvinainen taito.

Nenosen valokuvat Berliini-kirjassa ovat kertovia, kauniita ja 

hallittuja. Ehkä liiankin hallittuja. Laitan tähän esimerkiksi yhden 

tunnelikuvan, jossa eksistentiaalinen ahdistus mielestäni jotenkin 

kiteytyy.

Syvää antia on Nenosen pohdinta ajattelusta, uskosta, 

olemassaolosta. ”Kerran Heinävedellä, Uuden Valamon luostarin 

vanhassa kirkossa, jäin katselemaan, kuinka kesätuuli heilutti 

ikkunan valkoisia verhoja. Niiden läpi näkyi utuisena maisema, 

enkä tiennyt lumouduinko enemmän verhoista vai utuisesta 

maisemasta. - - Hetkellä jota en ehdi aavistaa, verhon takaa 

välkähtää jotain tunnistettavaa. - - Siinä vaiheessa kun tietoinen 

ajatus ehtii mukaan, on jo liian myöhäistä.”

Upeaa! Wie Melodien zieht’s mir leise durch den Sinn… Janet 

Baker kun laulaa Brahmsin sävellystä Klaus Grothin runoon, voi 

olla samaa mieltä Nenosen kanssa, että saksan kielessä on sitä 

jotakin, ainakin romantiikan runoudessa, ainakin Schubertin ja 

kumppanien säveliin kohottamana.

Nenonen: ”Minulle Jumala on vähän kuin suurkaupunki. Yritykseni 

hahmottaa hänet kokonaisena lintuperspektiivistä on tuomittu 

epäonnistumaan, koska hän on liikaa kaikkea ja liian epäselvästi 

mitään. – – En oikeastaan ihmettele heitä, jotka pyrkivät 

ratkaisemaan asian siististi kieltämällä Jumalan olemassaolon. 

Itseäni ei helpota, jos leikkaan kysymyksen pois ja teeskentelen 

asian olevan järjestyksessä. Vaikutus maailmankuvalleni olisi sama 

kuin toisen silmän peittämisellä on näkökyvylle: teknisesti ottaen 

kaikki näkyy, mutta tiettyä yhtä ulottuvuutta köyhempänä. Elämän 

estetiikasta katoaa sen jumalallinen syvyysvaikutelma.”

Todella lukemisen arvoinen kirja, monisärmäisyydestä tulevan 

konkreettisuuden ja sen todistusvoiman vuoksi.

JOSKUS ONNISTUIKIN

 

ONNISTUMISENI

Vanhana väkisinkin rupeaa miettimään menneitä, kun useimmat asiat ovat tapahtuneet, eikä paljon voi odottaa. Missä asioissa olen onnistunut? Nopealla miettimisellä löytyi 14 tapauksen lista. Sehän on yksi onnistuminen keskimäärin joka viides vuosi! Ei hassumpaa, kun kestävä määrätietoisuus on aina puuttunut meikäläiseltä. Tässä aikajärjestyksessä:

Kansakoulun pääsykoe

Kuulemma opin lukemaan kolmivuotiaana. Muistan tai olen muistavinani kuinka katselin Aamulehden logon yhdeksää kirjainta. Varmaan minulle ne siinä sanottiin ääneen jokainen, jolloin heti oivalsin kuinka sanat muodostuvat.

Kansakouluun kuitenkin vaaditttiin siihen aikaan pääsykoe, joka nykyään tuntuu hiukan oudolta. Vai olisiko ollut jokin kypsyyskoe? Olen lokakuussa syntynyt, joten syksyllä 1960 koulun alkaessa en ollut vielä täyttänyt seitsemää vuotta. Muistan kuinka joku täti kyseli kokeessa jotakin. Jouduin piirtämään ihmisen. Tein hahmolle pitkän takin, jossa oli viisi pyöreätä nappia. Joka tapauksessa pääsin Tampereen Tammelan koulun ekaluokalle. Se oli niin iso koulu, että luokkani tunnus oli 1. I. Siis rinnakkaisluokkia oli ainakin yhdeksän.

Osuma pallolitassa

Tampereen Koivistonkylään perheemme muutti 1961 joulun jälkeen. Jouduin Koiviston kouluun, joka oli pienempi ja aivan toisenlainen, vanha kivitalo. Asuimme rintamamiestaloissa. Lapsia oli paljon, ja seuraavat vuodet pihassa oli melkoinen poikajengi. Pelasimme pihassa mailoilla ja pienellä kumipallolla jonkinlaista pihakiekkoa. Läheisellä kentällä joskus jalkapalloa. Uintiretkiä tehtiin myös. Lähin järvi olisi ollut Pyhäjärvi. Mutta se tiedettiin niin saastuneeksi, että siinä ei uitu. Suureen metsään päin ja sähkölinjan varrella oli Lahdesjärvi. Mutta ehkä useimmin ajoimme pyörällä kapeata Lempääläntietä Peltolammille.

Siellä oli uimarannalla pitkä laituri. Kumipallo oli nyt pallolitan väline. Litaksi joutunut yritti heittää muita pallolla. He sukeltelivat laiturin vierellä. Kerran seisoin laiturilla pallo kädessä, kun B-rapun Ooppa, vähän isompi poika, juuri nosti päänsä veden alta. Heitin ja pallo pomppasi hänen päästään. Täysosuma! Harvoinpa on samanveroista onnistumista sattunut minulle.

Flow-kokemus pesäpallossa

Kävin oppikoulua Tampereen lyseossa. Pesäpallossa en koskaan tahtonut onnistua lyönnissä. En kerta kaikkiaan tajunnut miten se olisi edes mahdollista. Mutta kerran olimme taas Särkänniemessä hiekkakentällä pelaamassa. (Näsinneulaa rakennettiin silloin, se oli kohonnut vasta parikymmentä metriä.) Tällä kertaa jostakin käsittämättömästä syytä osuin joka lyönnillä palloon. Juoksin sitten kaikki pesät läpi. Kun olin palaamassa kotipesään, satuin kompastumaan juuri parin metrin päässä. Joku luokkakaveri sanoi: ”Ei tarvitse syöksyä.” Lentopallossa minulla oli se taito, että alakautta syöttämällä osasin sijoittaa pallon tarkasti mihin halusin – tietysti siihen missä toinen porukka jätti vähänkin tyhjää lattiaa kenttäpuoliskolleen.

Pullon pudotus

Koulusta Pyynikintorilta kävelin usein kotiin Koivistonkylään. Matka oli noin viisi kilometriä, ja kulki Ratinan sillan kautta. Hämeenpuiston päässä ennen siltaa oli yleinen vessa, haiseva vihreä peltikoppi. Siellä oli lattialla tyhjiä pulituuripulloja. Otin usein yhden mukaani sillalle. Tammerkoski laski Pyhäjärveen sillan alla. Kosken rannat oli kiveyksellä pengerretty. Kivireunuksen päällä oli rautainen aita, ehkä kahdeksan metriä sillan alapuolella. Roikotin pulloa sillankaiteen yli ja tähtäsin tarkasti. Onnistuin monta kertaa osumaan kapeaan rautakaiteeseen, jolloin pullo räsähti sirpaleiksi. Osuma!

Saksan lukusanat

Lukiossa meillä oli persoonallinen saksanopettaja Loimaranta. Kuten monet muutkin opettajat, hän oli sotaveteraani, kuulemma oli ollut luutnantti. Hän osasi vetää oppilaat mukaan erilaisin pelein. Kerran hän kirjoitti liitutaululle numeroita, joita sitten luokasta ensimmäisenä ehtivä sai huutaa saksaksi. Kun numerot pitenivät, huutajat vähenivät, kunnes lopulta oli jäljellä vain eräs Häyhänen, kielissä hyvä. Poikia kutsuttiin lyseossa aina sukunimellä, joten opimme muut paitsi lähimmät kaverit muistamaan juuri sukunimestä. Kun sitten Loimaranta, jota tietenkin kutsuttiin nimellä Roimalanta poikien kesken, kirjoitti taululle 992 434, alkoi Häyhäsenkin suoritus yskiä. Hän aloitti :”Neun hundert neun und--- ei kun zwei und neunzig tausend, vier hundert…” Tässä vaiheessa huusin päälle: ”Vier und dreissig!” Sain naurajat puolelleni. Oli tietenkin hauskaa edes tällä tempulla päihittää Häyhänen!

Magna saksassa

Koko oppikoulun ajan arvosanani huononivat tasaiseti. Lukion päästötodistuksessa keskiarvoni oli 6,92, koulun toiseksi huonoin. En juuri viitsinyt läksyjä lukea. Erityisesti inhosin saksan ja ranskan monimutkaisia taivutuksia. Päästötodistuksessa saksa oli viitonen. Englantiahan oppii apinoimalla, joten siinä olin hyvä. Siinä sattui vielä olemaan pieni seitsemän hengen opetusryhmä, ja opettajana rento miss Ventola.
Mutta ylioppilaskirjoituksissa sainkin saksan kokeesta peräti magnan. Joku naisopettaja kertoi minulle tuloksen ensimmäisen kerroksen käytävässä: ”Tämä meni nyt… yllättävänkin hyvin...” Kyllä nauroin, kun pääsin ulos pihalle!

Teksasilaisprofessori

80-luvulla opiskelin filosofiaa, samalla kun olin töissä Pasilan postinlajittelukeskuksessa ja myöhemmin elämänkatsomustiedon opettajana. Sain kasaan kandin paperit -89 ja osallistuin promootioonkin seuraavana vuonna. Filosofian laitoksella sain pitää yhden yleisluentosarjan ja vetää yhden seminaarin ns. kriittisestä teoriasta kiinnostuneille filosofian opiskelijoille.

Siinä vaiheessa aioin myös jatkaa opintoja, joten osallistuin lisensiaattiseminaariin, jota veti akateemikko Georg Henrik von Wright. Kerran hänellä oli vieraanaan joku professori Texasista. Tämä piti alustuksen ns. postmodernista tilanteesta. Meitä kuulijoita laitoksen seminaarihuoneessa Metsätalolla oli kuusi-seitsemän, ja mukana olivat myös professori Ilkka Niiniluoto ja silloinen assistentti Esa Saarinen, joka oli hiukan ohjannut minunkin lopputyötäni.

Kun esitelmä oli kuultu, tein Texasin proffalle kysymyksen: ”Do You think that this philosophy of postmodernity is only eclecticism? And if this philosophy has lost it’s ability to build a system, could it be, that this has something to do with the approaching death of nature - now I mean pollution and so on?”
”G.H.”:ta hymyilytti tosi leveästi. Hän kääntyi vahingoniloisesti virnistäen Texasin miehen puoleen. Niiniluoto ja Saarinen vaikuttivat hiukan vaivaantuneilta. Jotakin alustaja vastasi. Olinpa arrogantti; asenne jonka puolesta Saarinen oli puhunut luennoillaan. Jälkeen päin ajatellen kysymykseni ei ollut vailla pohjaa. Postmodernia muutosta liioiteltiin. Historia ei ole loppunut. Tekniikan kehitys ei ole loppunut. Ei väestönkasvu, eivät sodat, ei luontokato. Elintasokuilut maailmassa sen kuin levenevät. Toisaalla maallistutaan, toisaalla uskonnot ovat tärkeämpiä kuin koskaan; niin että niitä käytetään myös väärin, terrorin oikeuttamiseen.

Williamstown

Filosofian opintoihin liittyi myös ainoa Amerikan-matkani 1990. E. Saarisella oli professorikaveri nimeltä Mark C. Taylor, joka toimi Williams College -nimisessä oppilaitoksessa Massachusettsissa. He kokosivat yhteistä aforismikirjaa. En tiedä kuinka Saarinen sai idean yhteisestä seminaarista - satelliittiyhteyden kautta - Taylorin ryhmän kanssa, joka istui Willams Collegessa, mutta heti kun hän kertoi jollakin Metsätalon luennollaan satelliittiseminaarista, ilmoittauduin, ja pääsinkin mukaan.

Meidän porukka kokoontui Posti- ja telelaitoksen tiloissa Vallilan teollisuusalueella. Mukana oli myös Saarisen ystävä kirjailija Rosa Liksom. Meillä oli reaaliaikainen yhteys professori Taylorin ryhmään Williamstownissa; tämä ennen kuin internetiä oli keksitty.

Yksi meidän porukastamme näytti videon, jonka oli tehnyt erään Platonin dialogin pohjalta. Käsiteltiin myös Saarisen ja Taylorin tekstejä ym.

Lopulta amerikkalaiset kutsuivat meidät käymään luokseen! Rahoitus järjestyi osittain heiltä, osittain Historiallis-kielitieteelliseltä osastolta. Rosa L. ei ikävä kyllä lähtenyt mukaan.

Prof. Taylorilla oli talo jossa meitä kestittiin. Ikkunasta näkyi upea vuoristomaisema. Saarisen pyynnöstä pidin olohuoneessa esitelmän Suomen taiteesta. Olin varautunut lainaamalla diakuvia Ateneumista.

College-opiskelijat olivat keskimäärin paria vuotta nuorempia kuin meidän ryhmämme opiskelijat. Heillä oli myös asuntola. Yksi kavereista pyysi minua ja videomiestä huoneeseensa. Hän halusi esitellä sähkökitaran soittoaan. Hänellä oli vahvistin, ja hän vaihtoi koko ajan soundia, kunnes sanoimme: tuo on hyvä – siinä vaiheessa kun äänessä oli tarpeeksi säröä.

Sitten istuttiin asuntolan yhteistiloissa. Jenkkinuoret ihmettelivät englannin taitoamme. Kitarapoika kysyi minulta miltä heidän ääntämyksesnsä meistä kuulosti. Vedin suuni ankan nokaksi ja vastasin:

”Wää wä wää wää!

Wää wä wää wää

Wää wä wää wää

Wää wä wää wää

You know, like Donald Duck speaking!”

Kundi räjähti nauramaan, nauroi kaksinkerroin tuolissaan ja meinasi tippua lattialle.

Paluumatkalla lentokoneessa yksi meidän pojista kertoi minulle jenkkien sanoneen: ”The Finns are grazy!” Hyvä! Olimme täyttäneet punk-kriteerin: Any publicity is good publicity.

Korppi

Tajusin jotakin kymmenen vuotta kestäneiden filosofian opintojeni ja lyhyen yliopisto-opettajan tuokioni myötä. Tajusin että tutkijan elämä merkitsisi työtä 24/7. Siihen eivät lihakseni riittäisi. Nopeasti jatko-opintoni lopahtivat. Aikaa rupesi kulumaan Vanhan kuppilassa yms.

Kerran istuin ns. Maria Melinin paikan ulkopöydässä Kalevankadulla samaan pöytään sattuneen runoilija Arto Mellerin kanssa. En koskaan oikein tiennyt muistiko hän minut vai ei. Ensimmäistä kertaa olin tavannut hänet joskus 70-luvulla. Hän oli koulukaverini Juntusen Juhon kavereita.
Melleri vaikutti minusta jotenkin toivottomalta tai näköalattomalta. Lausuin ulkomuistista E. Poen runon Korppi, omana lyhennelmänä:

Järkkymättä korppi musta
istuu päässä veistokuvan

hievahda ei paikaltaan
Unelmissaan vain se mailla

hornan liikkuu irvokkailla
Kun sen varjo aaveen lailla

illoin kasvaa lattiaan

tiedän että nousemaan

sieluni

ei pääse enää milloinkaan

ei milloinkaan.

”Toi oli sulta hyvin”, sanoi Melleri.

Terijoki

Taiteilijayhdistys Muu ry teki retken Terijoen hiekoille 90-luvun ensi vuosina. Asuimme suuressa hotellissa nimeltä Severnaja Riviera, Pohjoinen Riviera. Meidän porukalla oli koko 11. kerros.

Yksi naistaiteilija sai idean performanssista hiekkarannalla. Oli elokuu, ja illat jo pimeitä. Hän pyysi kaikkia porukan miehiä avustajiksi, Piti laittaa nuotio, jonka ympärillä kävelisimme hitaasti ringissä, valuttaen hiekkaa käsistämme. Samaan aikaan yksi nuori mies valeltaisiin maidolla ja naistaiteilijan joikaamisen seuraamana hän kahlaisi hitaasti öiselle merelle.

Olin huomannut hotellin takapihalla korkean aitauksen, jossa olivat roskalaatikot. Siellä oli myös kasa tyhjiä puisia omenalaatikoita. Kipusin kolmimetrisen aidan yli ja heittelin laatikot toiselle puolelle. Kannoin ne hiekkarannalle. Hyvä nuotio siitä tuli. Performanssi toteutui suunnitellusti.
Rannalla oli iso yleisöjoukko. Sana oli kiertänyt hotellissa. Esityksen päättyessä venäläiset kerääntyivät nuotion ympärille ja rupesivat laulamaan. Meille suomalaisille tuli fiilis että emme me noita lauluja osaa. Onhan yleensäkin suomalaisten yhteislaulu heikkoa, olin sen kerran Tallinnassakin havainnut. Palasimme siis hotelliin, osa suoraan baariin. Djevutska, dva konjak, pazalusta!

Päivällä minua ihmetytti rannalla valtava villisian raato. Paluumatkalla bussissa joku kertoi venäläisten päivitelleen: ”Me luulimme että venäläiset ovat kovia ryyppäämään...”

Laituri

Kesämökin saunalaituri oli lahoamassa. Sitä tuki järven puolella betonikenkä, jonka kirvesmies Nuutinen oli valanut 60-luvun lopulla. Rupesin korjaamaan laituria. Se oli kestänyt 30 vuotta. Siskon mies toimitti Petäjän rantaan lautoja, jotka soudin saareen muutamassa erässä.

Betonikengän olivat jäät vääntäneet vinoon; se oli ison kiven päälle tehty. Tajusin etten pysty sitä suoristamaan. Vanhaa laituria kannatteli kaksi männynrunkoa, joiden varaan laudat oli naulattu. Olisi tuntunut ikävältä ruveta uusia mäntyjä kaatamaan. Teinkin tukipuut kakkosnelosesta, ja väsäsin niihin tarvittavat pykäläliitokset oman pään mukaan, koska ne eivät olleet tarpeeksi pitkiä. Alemmaksi vajonneelle puolelle betonikenkää laitoin korotukseksi pari palikkaa esikyllästettyä puuta, jotka sidoin kengästä pistävällä betoniraudalla. Näin sain tukipuut ja laiturin vaakasuoraan.

Mökin nurkalta vedin jatkojohdolla virran sähkömoottorisahaan. Pätkin sillä laudat laiturin katteeksi. Kaiteen ja penkinkin tein.

Isä ja äiti elivät vielä. Isä halusi että kaidepuuksi laittaisin saman vanhassa laiturissa olleen. Hän oli sen itse veistänyt ja kyllästänyt. Viimeistellessäni työtä isä ja äiti olivat mökillä. Isä oli hyvin epäluuloinen, sen tajusin, ja hämmästyi kovasti kun laiturista tuli hyvä. Antoi minulle ison setelin, vaikka tietysti itseäni ajatellenhan laiturin korjasin. Tykkään hypätä laiturin päästä uimaan. Säännöstellyn Näsijärven vesi on kesäkuusta asti tarpeeksi korkealla, että voi hypätä.

Renkaan vaihto

Saimme mersufani Tarmo Leinosen kanssa ajatuksen hankkia yhteiskäyttöömme 80-luvun 123-korimallisen vanhan mersun. Itse pidin juuri tuota korimallia ratkaisevan hienona. Olin lapsuudessa tottunut että autoissa oli konepelti edessä ja tavaratila takana. Muunmalliset eivät oikein näytä autoilta. Löysimmekin sopivan netistä. Haimme sen Kurvin kulmasta. Se oli tummansininen 200D. Leinonen oli sitä mieltä että mersun pitää olla aina dieseli. Ristimme auton Hildaksi, koska entisen omistajan etunimi rekisteriotteessa oli Hilda.

Oli kevätaika ja autossa oli nastarenkaat. Onneksi takaluukussa oli kesärenkaat, jotka näyttivät kohtalaisilta. Kolmistaan Tarmo, Leena ja minä ajelimme Pirkkolan urheilupuiston parkkipaikalle. Tarmolla oli tunkki. Muuten pyörien vaihto sujui, mutta toisen takapyörän viidestä mutterista yksi ei suostunut liikahtamaankaan, vaikka meillä oli hyvä pitkävartinen vääntöavain.

Hm. Asetin vääntövarren vaakasuoraan ja katsoin että holkki oli kunnolla kiinni mutterissa. Otin käsillä tukea auton katosta ja laitoin oikean jalkani vääntövarren päälle. Sitten ponnistin vasemmalla jalalla niin paljon kuin kykenin ja hyppäsin suoraan ylös. Ilmassa vaihdoin painon oikealle jalalle, jolloin koko massani ja vielä pieni liikevaikutus alas tullessa saivat aikaan lupaavan kirahduksen! Mutteri oli auki.

Tätä suoritusta arvostan onnistumisteni joukossa yhtä korkealle kuin osumaani Peltolammin pallolitassa 40 vuotta varhemmin.

Tie kesäajeluun Etelä-Suomen maisemissa oli auki.

Jesaja

Ystäväni Leena asui 2010-luvulla Haagan torin vieressä. Hän huomasi Kirkko ja kaupunki -lehdestä ilmoituksen: ”Luentosarja Jeesus tieteen valossa.” Pitäjä oli pastori Sami Lahtinen Haagan seurakunnasta. Rupesimme Leenan kanssa kuuntelijoiksi, ja sepä todella kannatti. Aluksi luennot olivat Hakavuoren kirkon kahvihuoneessa, sitten Huopalahden kirkolla.

Lahtinen oli laajalti syventynyt kansainväliseen Jeesus-kirjallisuuteen. Kun tutut evankeliumien tapaukset näin tosiaankin tulivat historiatieteen valoon, ne muuttuivat entistä elävämmiksi, saivat monipuolista lisäkontekstia.

Tapani mukaan tein paljon kysymyksiä, mikä taisi välillä hiukan harmittaakin Lahtista. Kerran hän sanoi: ”Kannattaisiko meidän erikseen tavata?” Sovimme jutteluhetken kirkon sakastiin.

Siitä tuli merkittävä keskustelu minulle. Kävimme läpi lapsuuttani ja isäni kuulumista vapaaseen evankelis-luterilaiseen seurakuntaan, sekä eroamistani kirkosta kun täytin 18. ”Pitäisikö sinun liittyä takaisin kirkkoon”, kysyi Lahtinen. Olin aika lailla puulla päähän lyöty, mutta niin tein.

Yhtenä pitkäperjantaina olin sitten avustajana Huopalahden kirkon jumalanpalveluksessa. Albaa ei pitkäperjantaina käytetä, laita tumma puku, oli Lahtinen sanonut puhelimessa.

Hyvä. Sain lukea vanhan testamentin lukukappaleena Jesajan kirjan 53. luvun, tunnetun profetian Herran kärsivästä palvelijasta. Katsoin seurakuntaan ja kuuluvalla äänellä kaiutin kaksi ensimmäistä lausetta – nehän ovat retorisia kysymyksiä. ”Kuka uskoo meidän sanomamme? Kuka ymmärtää Herran käsivarren voiman?” Seurakunta oikein ryhdistäytyi penkeissään. Lukijana Jesajan tekstiin eläytyy väkisinkin, värittää ei tarvitse ollenkaan. ”Hän kasvoi kuin vesa kuivasta maasta...”

Palveluksen päätyttyä Lahtinen oli iloinen: ”Kylläpäs luit sen hyvin!”

Kaksoismuotokuva

Viimeisen saavutukseni tausta:

Taideharrastukseni oli lopahtanut pudottauduttuani Ateneumin opinnoista 1977. Sitten kun olin 80-luvun lopulla vielä filosofian laitoksella, mutta myös erään kielikoulun uskontojen historian ja siveysopin opettajana, sattui niin, että yhden filosofian opiskelukaverini silloinen tyttöystävä, sanotaan Eeva, huomasi Hesarista erään jutun, jossa minut mainittiin. Eeva oli juuri rupeamassa taiteilijaksi. Hesari kertoi jutussan video-ensi-illasta Itä-Pasilassa. Olin tehnyt koululaisten kanssa videon, josta tulikin hauska.

Eeva pyysi nyt minua mukaan hankkeilla olevaan taiteilijayhdistykseen, joka halusi ajaa videonväsääjien ym. klassisten ilmaisutapojen ulkopuolelle sijoittuvien, ja siis myös perinteisten taiteilijajärjestöjen ulkouolelle jäävien tekijöiden etuja. Tuo Muu ry järjesti yhteisnäyttelyitä eri puolilla Etelä-Suomea. Kuka tahansa jäsen sai osallistua, ilman mitään jyrytystä. Minäkin olin mukana Billnäsissä, Helsingissä, Jyväskylässä, Moskovassa, Hangossa. Tein keksaistuja installaatioita, ja jostakin syystä ”teokseni” usein kerroin mainittiin Hesarissa. Tästä oikeat vakavat taiteiljat olivat tietysti kateissaan.

Vuoden olin myös yhdistyksen pj:nä. Silloin olin mukana jyryttämässä Helsingin ja Uudenmaan aluenäyttelyä Kaapelitehtaalla. Nähtyäni kaiken tarjonnan päätin että rupean itsekin maalaamaan.

Hyvä päätös. Olen jatkanut vuosikymmeniä, parin kolmen duunin tahtia vuodessa. Abstraktit maalaukseni ovat olleet eräänlaista auto-psykoanalyysiä. Mutta ihan viime vuosina olen tehnyt muutaman esittävän kuvan myös, parhaista ystävistäni. Tässä Leena ja Pekka-kissa. Pari oikeata taidemaalaria peukutti tätä Facessa. Malleista toinen tykkäsi vaikka oli vähän kahdella mielellä, toinen ei väräyttänyt viiksikarvaansakaan.