PROLETARIAATIN RAPPIO

jälkimodernin oloissa

Marxilaisuudessa ajateltiin että työväenluokka on vallankumouksellinen, että sen varassa on tulevaisuuden hahmotus. Jonkin aikaa 1800-1900-lukujen vaihteessa näyttikin siltä. Mutta nyt reaalisosialisminkin romahtamisesta on jo vuosikymmeniä. Romahdus johtui työn tuottavuuden valtavasta kasvusta kapitalistisissa maissa. Elintaso nousi ja ero oloihin sosialismissa kasvoi räikeäksi. Kommunistinen liike ei enää voinut kuvitella ja uskotella työväenluokan ja sen aatteiden paremmuutta historiallisesti tai moraalisesti. Marxin ja Engelsin Kommunistisen manifestin lause menetti pätevyytensä:

”Kaikista luokista, jotka nykyään ovat porvaristoa vastassa, vain proletariaatti on todella vallankumouksellinen luokka. Muut luokat kuihtuvat ja häviävät suurteollisuuden kehittyessä, proletariaatti on sen ominaisin tuote.” (Marx, Karl; Engels, Friedrich. Kommunistisen puolueen manifesti. Kansankulttuuri Oy, Helsinki. Ei tietoa suomentajasta. Satakunnan Yhteisvoima Oy, Pori 1972. 6. painos. ─ Alkuteos 1848.)

Tämän kirjoittajan käydessä lukiota 1970-luvun alkuvuosina Tampereen eräässä suuressa oppikoulussa, vaikutti jo trendi, jota nykyään nimitetään postmoderniksi tilanteeksi. Tuotantovoimat ja tavarantuotanto olivat jo kasvaneet niin voimakkaiksi, että pulaa ei mitenkään enää voinut esiintyä kehittyneissä maissa. Näin myös työväenluokan ja pääoman ristiriita oli menettänyt merkityksensä . Vielä edelleen kylläkin yhteiskunnallinen valta ja pääoma kulkevat käsi kädessä. Mutta työväenluokka ja ns. syrjääntyneet, joita marxilaisuudessa kutsuttiin ryysyköyhälistöksi, eivät enää voi eivätkä halua asettua yhteiskunnalliseksi eivätkä poliittiseksi voimaksi. Leipää riittää kaikille. Jos ei muuten, niin leipäjonoista. Sosiaalihuolto toimii.

Postmoderni tilanne aiheuttaa psyykkistä ja moraalista taantumista ja rappiota köyhimmissä. Katselen omaa elämääni taaksepäin, ja otan neljä esimerkkejä kavereistani ja entisistä ystävistäni, jotka olivat kaikki kotoisin työväenluokasta. Esitän tapaukset siinä järjestyksessä kuin olen heihin tutustunut.


1.) Vähänen

Opettajat kutsuivat kaikkia oppilaita koulussamme sukunimellä. Kysymyksessä oli suuri valtion poikakoulu: huono idea ja vanhanaikainen jo puoli vuosisataa sitten. Mutta opetus oli laadukasta. Tosin vanhimmat ja etevimmät opettajat olivat turhautuneita hävittyjen sotien veteraaneja. He vihasivat opettajan tointaan, ja myös siis meitä poikia. Pilkka ja haukkuminen oli raakaa.

Välitunneilla ja luokissa muodostui poikaporukoita. Yhdessä johon itse kuuluin, oli jengin kinginä älyllisesti ja itsevarmuudeltaan muita paljon edellä ollut kaveri, Vähänen (nimi muutettu). Hän oli yksinhuoltajasiivoojan poika, hänen isänsä oli kuollut hänen pienenä ollessaan. Sen verran fiksu hän oli, ettei hänellä ollut harhakuvitelmia mahdollisuuksistaan yhteiskunnassa. Hän sanoi jo lukiovuosina: ”Minä menen armeijaan. Jos siellä pääsee eteenpäin, on heti ja aina itsestään selvästi herra.” Siis herrana oleminen oli tavoite hänelle. Ei kai ihme. Koulun pihalla hän oli ylivoimainen; miksei hän sitten olisi halunnut jatkaa komentelua ja johdattelua ja toisten näpeissään pitämistä myös aikuisenakin.

Kadotin hänet näkyvistäni koulun jälkeen, mutta 17:n vuoden päästä hän tuli Helsingissä asuessani esille. En muista missä tapasimme. Olin tehnyt graduni filosofiasta, ja huomasin hänen kadehtivan kertomuksiani professoreista ja luennoista ja erikoisista tyypeistä, jotka muutamat olivat kuuluisuuksia pienessä maassamme. Mikseivät Vähäselle upseerit ja virkapuvut riittäneet? Hän oli kapteeni siinä vaiheessa.

Varsinaisesti tajusin hänen moraalisen rappeutumisensa kun hän teki ikävän tempun. Minulle oli jäänyt opettaja-ajoiltani eräässä helsinkiläisessä koulussa nuori ystävä. Vähänen houkutteli hänet Tallinnan-matkalle ja juotti häntä, minun tietämättäni. Päätarkoitus oli loukata minua ja ikään kuin palauttaa omien kouluvuosiemme tilanne, jossa Vähänen oli tehnyt poikaporukassa mitä halusi Hän halusi halventaa minut varsinaiseen alempaan paikkaani.

Sen jälkeen en ole Vähäsestä onneksi kuullut. Mutta olen alkanut ymmärtää kuinka lapsuuden aikainen suhteellinen osattomuus oli ollut tuhoisaa kasvavan nuoren itsetunnolle, hänen minäkuvalleen. Vähänen oli edennyt lähtökohtiinsa nähden hyvin yhteiskunnassa. Mutta kun yllättäen minäkin, poikaporukan heikkoja kouluaikoina, sitten jotenkin menestyin, se ilmeisesti söi häneltä hänen omien saavutustensa tuntoa.

2.) Leppäsuo

Leppäsuo oli myös koulukaverini. Hänen isänsä oli kirvesmies, ja hänellä oli ainakin kaksi sisarta, joista toisesta tuli myöhemmin opettaja, toisesta lääkäri. Hänen perheensä oli varsinaista työväenluokkaa siis, toisin kuin Vähäsen — ei ryysyköyhälistöä (marxilaisittain ilmaisten). Vaikka eihän sellaistakaan enää tuolloin 70-luvulla Suomessa oikeasti ollut.

Leppäsuo oli kouluvuosinamme kerran kanssani tekemässä ns. taksvärkkiä. Meidän piti haravoida erään omakotitalon pihasta lehtiä. Kymmenen minuutin jälkeen hän lopetti, rupesi nauramaan ja herjaamaan ”porvareita”, joiden pihoja hän ei kylläkään siivoa. Hänen oma perheensä tosin asui myös omakotitalossa, toisella puolen kaupunkia.

Lukiota hän ei koskaan käynyt loppuun, vaan katosi näkyvistä. Huhut kertoivat että hän oli vain kierrellyt rantoja, kuulemma itsemurhatunnelmissa, mitä en kylläkään uskonut. Kun kerran tapasin hänet Tampereen kadulla, hän kertoi olleensa ”viulukiertueella Norjassa”.

Seuraavan kerran huomasin Leppäsuon, hänetkin Helsinkiin muuttaneena, kuten Vähäsenkin. Itse pudottuani Taideteollisen korkeakoulun opinnoista 70-luvun lopulla kävin silti edelleen elokuva-arkiston näytöksissä. Leppäsuo oli vakituinen istuja siellä. Ruskea säkkimäinen päällystakki, paksupohjaiset kengät ja liian lyhyet housunpuntit olivat hänen asunsa. Kävi ilmi että hän kulutti päivänsä katsomalla mahdollisimman monta elokuvaa, monia aina uudestaan. Suosikki oli Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen. Erityisesti hän inhosi Matti Kassilan myöhäistuotannon Natalia-lehmää.

Kävi ilmi että hän asui samassa suuressa talossa Taka-Töölössä kuin minä. Hän oli jotenkin saanut yksiön A-rapusta. Itse asuin B-rapun 4. kerroksen yksiössä. Leppäsuo oli eläkkeellä, oman kertomansa mukaan kilpirauhasen vajaatoiminnan takia. Musta kihara tukka oli harmaantunut jo 30-vuotiaalta. Skitsofrenia taisi olla oikea diagnoosi.

Pelasimme minun luonani shakkia ja joimme kahvia ja joskus punaviiniä. Shakissa oli mukana välistä myös yläkerran keittiömestari, lihava olueeseen taipuva kuuluisan elokuvaohjaajan poika Vermas. Jostain syystä Leppäsuo voitti yleensä minut, minä Vermaksen, Vermas Leppäsuon. Häviöitään Leppäsuo ei jaksanut niellä, vaan väitti minun käyttävän liikaa aikaa siirtoihini. Hommasin shakkikellon, jolloin hän oli tosi kiusaanutnut ja väitti minun virittäneen kelloa. Vaihdoin sen toiselle puolen lautaa, ja tulos oli sama: siirsin nopeammin kuin hän.

Aloitin 1981 filosofian opinnot Helsingissä. Tuo opiskeluni oli hänelle liikaa, ja kun jossakin sen ajan punk-henkisessä monistelehdessä oli pieni juttuni, hän ryntäsi ovelleni ja huusi: ”Hän löi itsensä läpi!” Mikä tahansa mitätönkin julkisuus kaverille oli kestämätön kateuden aihe ja loukkaus, itsensä aina osattomaksi ja muka huonompaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvaksi tunteneelle Leppäsuolle. ”Kyllä se laitoselämä sinulta kohta loppuu”, hän ennusti. Hän lähetti minua herjaavan kirjeen yhdelle filosofian laitoksen opettajista. Lopulta hän kirjoitti tussilla herjakirjoituksen myös B-rapun alaoven sisäpuolelle seinään. Siitä onnistuin vetämään hänet raastupaan, ja hän sai pienen sakon.

Muutin sitten Taka-Töölöstä Kamppiin, jolloin yhteytemme katkesi. Kerran näin hänet kaukaa Forumin kauppakeskuksen alakerrassa, entisestään harmaantuneena. Hän kuoli jossain vaiheessa, ja siskoni huomasi kuolinilmoituksen Aamulehdestä. Katkeroitunut työläiskodin vesa haudattiin Vatialaan Kangasalle.

3.) Ojanen

Olin siis pudonnut valokuvataiteen opinnoista, pudottautunut masennuksen takia 1977. Mutta neljän vuoden psykoterapian jälkeen rupesin toistamiseen opiskelemaan filosofiaa, ja sainkin maisterin papereit siitä 1990. Proseminaarissa olin tutustunut erääseen Antti-Jussiin, jonka tyttöystävä opiskeli juridiikkaa, mutta oli aloittelemassa taitelijan työtä. Tuo Aila-Leila luki Hesarista kuinka olin tehnyt yhden koulun elämänkatsomustiedon opettajana oppilaiden kansssa videon ― siihen aikaan uutta. Esittelin Ailalle videokameraa, ja hänestä tulikin videotaiteilija.

Itse pidin jopa pari cum laude -tason luentosarjaa yliopistolla. Silloin tajusin etten pystyisi oppineen elämäntapaan, joka olisi vaatinut työtä 24/7, kuten sanotaan. Siirryin viihteelle Vanhan Kuppilaan. Noihin aikoihin tietyt taiteilijat olivat perustamassa Muu ry:tä, joka yhdisti nimensä mukaan muita kuin perinteisten taiteenlajien tekijöitä ― niitä jotka tekivät performanssia, installaatioita ja videoita. Aila pyysi minutkin mukaan. Yhdistys järjesti yhteisnäyttelyitä, joihin kuka tahansa pääsi omiaan ripustamaan ilman mitään kriteereitä. Niinpä minäkin rupesin taiteilijaksi, ja sain huomiota Hesaria myöten heti ensimmäisellä installaatiollani.

Taiteilijaporukassa oli myös tietty Ojanen. Jouduin hänen kateutensa kohteeksi. Kaupungin ylläpitämässä Kluuvin galleriassa minulla oli nimittäin yksien pakilalaisten kaksosveljesten kanssa näyttely. Siitä tuli koko aukeaman juttu silloiseen Uuteen Suomeen. Tämähän ei jäänyt Ojaselta huomaamatta.

Ojanen oli lahjakas taiteilijana, täysin omaperäinen — myös huippuälykäs. Mutta hän oli yksinhuoltajaäidin ainoa poika Vallilan Kuntsin vuokrakasarmeista. Äidin lemmikki hän oli, mutta isä puuttui täysin. Kuntsi merkitsi hänelle myös häpeää; siellä ei ollut edes edes vessoja hänen lapsuudessaan. Piti käydä ulkohuoneessa pihan perällä. Koulunkäynti oli jäänyt kansakouluun. Taiteilijatuttuja hänellä oli paljon, eikä heille tausta tai koulutus mitään merkinnyt.

Kaiken taiteen tekemisen kruunu ja tavoite oli Ojaselle julkisuus Helsingin Sanomien palstoilla, joka tuolloin 90-luvun alussa vielä kirjoitti taiteesta. Kerran hänestä oli ollut jopa pieni klippi Ylen uutisissa televisiossa. Mutta mikään ei riittänyt.

Ojanen näki siis näyttelymme Kluuvissa, ja tajusi tietenkin että se oli melkoisen kevyttä tavaraa. Mutta aitona köyhälistön kasvattina hänen oli vaikea uskoa omaa arvostelukykyään ja asettaa sitä Uuden Suomen palstamillimetrejä uhmaamaan. Siksipä hän näyttelyn jälkeen soitti ovikelloani, en tiedä mistä sai osoitteeni. No, olin nenästävedettävä. Karismaattinen ja taidetta syvästi ymmärtävä Ojanen sai minut helposti mukaansa. Meistä tuli jonkinlaisia ystäviä parinkymmenen vuoden ajaksi.

Itseänikin oma ”menestykseni” taiteessa ihmetytti. Tosiaan, ns. uudet taiteenlajit olivat helppoja. Kunhan teki mitä tahansa performanssia tai installaatiota tai videoita, aina meni läpi julkisuudessa kuin väärä vitonen. Kunnianhimoisimmat ja etevimmät, kuten Aila, kylpivät apurahoissa. Lopulta hänestä tuli Suomen Akatemian jäsenkin. Mutta itse päätin ruveta maalaamaan. Siinä perinteisistä perinteisimmässä taiteessa ei mikään toisarvoinen tosiaankaan tehnyt eikä tee vaikutusta. Yhden yksityisnäyttelyn pidin, ja sekin vielä arvosteltiin Hesarissa. Ja sitten loppui minun taidemenestykseni.

Mutta vaikka Ojanen tajusi ettei minulla ollut mitään ajan hengestä riippumattomia taikakonsteja lehtien palstoille pääsyyn, hänellä oli toinenkin syy vetää minua omiin juttuihinsa. Hän nimittäin oppi minulta kaulusköyhälistön ja pikkuporvariston asenteita ja tapoja. Julkisuuden tavoittelun lisäksi nimittäin hänen toinen tärkein halunsa oli tulla pikkuporvariksi pikkuporvareiden joukkoon. Heitähän taitelijoisssa riittää. Lopulta se Ojaselle onnistuikin. Hänestä tuli pää-poskisolisti tietyssä Jerusalem-ryhmässä, johon minuakin kyllä pari kertaa kysyttiin. Minua se ei kiinnostanut, senkään takia että olin alkanut tajuta Ojasen todellisen luonteen – sekä taide-elämän.

”Narsismia” käytetään nykyään yleisenä haukkumasanana. Luullaan että ”narsisti” rakastaa itseään. Mutta tosiasiassa narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, siis terveen narsismin häiriöstä, (diagnosoitiin 1970-luvulla), kärsivällä on hyvin huono itsetunto. Siksi hänen täytyy koko ajan etsiä muiden hyväksymistä. Hän näkee itsensä ainoastaan muiden kautta. Ojasen jukisuudenkipeys oli tästä varma merkki.

Mitä vähemmän Ojasella oli minusta hyötyä, sitä loukkaavammin hän minuun suhtautui. Hänen raskaat ponnistelunsa taide-elämässä ja minun helpot saavutukseni olivat tietenkin hänen silmissään suuri vääryys. Mutta hän osasi verhota hyökkäyksensä niin taitavasti, että aikansa kesti ennen kuin tajusin lyödä välit poikki.

Tarpeetonta on tässä luetella kaikkia konsteja joilla Ojanen yritti murtaa minun itsetuntoni. Todistusteemani kannalta, työväenluokan moraalisen rappion jäkimodernilla kaudella (Ojasen kohdalla paremminkin lähes ryysyköyhälistön), Ojanen on räikein mahdollinen esimerkki. Politiikkaan tai luokkasolidaarisuuteen hänellä ei olisi voinut olla vähemmän kiinnostusta. Hän halusi vain eroon lapsuudentaustastaan, vaikka käytti sitä kyllä joskus retorisena värityksenä itsekorostuksessaan. Hän oli naimisissa, mirabile dictu, yhden Hesarin toimittajan kanssa, joka ei kylläkään taiteesta kirjoittanut.

Historiallisesti katsoen ja maailman mitassa tosi hyvinvoivassa Suomessa ei mitään ”taistelevaa työväenluokkaa” tietenkään enää ollut. Silti Ojasen hahmo, työväenluokkaisen Vallilan kaupunginosan kasvatin mateleva pienen kunnian himo, oli surkuteltavaa katsottavaa. Kieltämättömät lahjat, terävä äly: tavoitteena päästä samaan kahvipöytään yhden piispan pojan, parin SYK:n kasvatin, parin keskiluokkaisen helsinkiläispojan, ihailevien naisten kanssa. Toisaalta miksi ei. Mutta kun samalla piti solvata kaikkia jotka olivat jo keskiluokkaan syntyneetkin, vaikka sitten alempaankin. Vihamiehiä ja -naisia hänelle oli sillä tiellä jo kerinnyt kasaantumaan kymmenpäinen luku, koska jokaista josta hän ei huomannut olevan hyötyä luokkaretkellään, hän loukkasi taitavasti. Varmasti sai siitä hyvitystä alemmuudelleen ja mielihyvää.

Taustansa petturi, periaatteeton kiipijä, uskovaisuuden teeskentelijä, yhteiskuntavoimien marionetti. Hänelle ei ollut menneisyyttä syntymässä annettu, siksi hän käytti nykyisyyttä tunnottomasti.

4. Stenby

Viimeinen työpaikkani, työllistettynä, ennen eläkettä oli erään merkittävän kansalaisjärjestön konttorilla Kalliossa. Toiminnajohtaja Elvile keittelin teetä ja liimailin osoitelappuja järjestön lehteen.

Toimistossa kävi usein tuomassa sanomalehtiä vastapäätä kadun toisella puolen asunut vanha originelli Stenby. Hän kierteli polkupyörällä Kalliota ja kokoili hajalleen jääneitä lehtiä luettavaksemme. Hän oli ollut urheilija nuorempana, ja valmentanut vaimonsa maailmanmestaruuteen asti raskaassa pitkän matkan luistelussa. Häen kertomuksistaan vasta opin ymmärtämään mitä kilpaurheilu oikein on; millainen intohimo senttien ja sekuntien jahtaajia ajaa.

Stenbyn vaimo, kaupunginvaltuutettu, oli eronnut miehestään, luultavasti tämän kiihkomielisyyden ja kohtuuttoman saituuden takia. Heillä oli yksi, silloin teini-ikäinen tytär. Hänkin poikkesi välillä toimistoomme, jolloin Elvi tykkäsi kammata tytön pitkiä hiuksia.

Stenby omisti omakotitalon Vantaalla, mutta siitä huolimatta kaikessa laski ja venytti pennejä. Kotonaan Kalliossa hänellä oli hienoja maalauksia, vaikkei selvinnyt kuinka hän oli niitä hankkinut tai saanut. Kaiken lisäksi hänellä oli niin hyvä venäjän kielen taito, että hän usein toimi oppaana luistelu- ja muiden urheilijavieraiden ryhmille Helsingissä.

Stenby ei ollut kotoisin Kuntsilta kuten Ojanen, vaan Alppiharjusta. Mutta sama katkeruus köyhästä taustasta häntäkin hallitsi. Mielipiteiltään hän oli jonkinlainen anarko-vasemmistolainen, ei hyväksynyt sen paremmin taistolaisia kuin revareita tai demareitakaan. Elviin hän suhtautui kunnioittaen, koska Elvin isä oli kunniapuheenjohtaja tuossa kansalaisjärjestössä, jonka toimistossa tapasimme. Sitä paitsi Elvi oli varakas, omisti monta yksiötä ja kaksiota Kalliossa, joita vuokrasi. Stenby ei olisi koskaan myöntänyt olevansa poroporvari, mutta mikä häntä sellaisesta erotti? Retoriikka, köyhyyden tausta ja myönteinen suhtautuminen Neuvostoliittoon, jossa hän oli urheilukontaktejaan hankkinut.

Kävi niin että Stenbyn tytär joutui pakkohoitoon, kyseenalaisin perustein. Autoin Stenbytä tekemään valituksia eri oikeusasteisiin. Tietenkään ne eivät tuottaneet tulosta. Standardivastaus oli: Oikeus ei voi ottaa kantaa lääkärien päätöksiin. Ei voinut, vaikka ne selvästi sotivat lain kirjainta vastaan.

Lopulta kun jäin pois tuosta toimistoapulaisen työstäni, Stenby jatkoi soittelemistaan minulle. Hänellä oli tapana vaahdota ja selostaa kiihkeästi milloin mitäkin asiaa. Kerran satuin sanomaan aamuväsyneenä puhelimeen: ”Älä nyt vaahtoa!” Tästä Stenby suuttui. Ruokoton haukkumatulva kaatui päälleni luurin kautta. Löin sen kiinni, ja siihen loppui tuttavuuteni tämän todellisesta yhteiskunnallisesta syrjäytyneisyydestä ulos itsensä nostaneen, mutta älylliseen, moraaliseen ja yhteisölliseen umpikujaan itsensä ajaneen miehen kanssa.