MARRASKUUN MOPOILUA November Spleen in Helsinki

SILMÄN PARANTAMINEN lääketiedettä

Tämä selostus ei ole lääketiedettä, vaan pyrkii vain kuvaamaan tämän päivän lääketiedettä potilaan kannalta. Esitän mitä tapahtui, mutta myös arvelujani ja päätelmiäni, joita en ole aina voinut kunnolla tarkistaa. Silmälääkärit tekevät työnsä, mutta he eivät jouda selostamaan kaikkea potilaalle. Onneksi näin - mahdollisimman monelle riittää aikaa hoitoon. Hoitohenkilökunnan ja klinikoiden ja laitteiden aika on kallista. Kehitysmaissa kuulemma väkeä sokeutuu kaihin vaikutuksesta, kun ei ole resursseja tässä kuvattuun puolen tunnin leikkaukseen. En siis missään tapauksessa valita sitä että lääkärit ovat kiireisiä eivätkä kerkiä keskustelemaan.

Myöhään illalla marraskuussa -13 olin tulossa kotiin ystäväni luota. Melkein tyhjä bussi ajoi Haagasta Mannerheimintietä keskustaa kohti. Istuin bussin perällä. Jossakin Ruskeasuon siirtolapuutarhan kohdalla huomasin että edessä palava punainen pysähtyy-valo näkyi tosi huonosti. Tsiigailin ja totesin, että välillä se näkyi kyllä hyvin, mutta silloin kun se sattui jäämään vasemman silmän näkökentästä piiloon edellisen penkin päässä olevan pystytolpan taakse, se sumeni punaiseksi töhryksi. Suljin vuoroin vasemman ja oikean silmän. Asia selvä, oikean silmän näkö oli heikentynyt.

Rupesin varaamaan aikaa Vuosaaren terveyskeskuksesta. Joulukuussa pääsinkin lääkärin puheille. Hän asetti eteeni Amslerin ruudukon, jonka testin olin jo itse kotonakin tehnyt. Ristikon keskellä viivat vääristyivät pahasti, kun katsoin oikealla silmällä.

Tosin minulla vääristymä oli aivan keskellä näkökenttää, toisin kuin tässä esimerkissä, eikä mitään mustaa pistettä ollut. Kokenut naislääkäri mutristi suutaan ja kirjoitti lähetteen. Pääsin Tilkan entisessä sotilassairaalassa toimivaan silmäsairaalaan. Minulla epäiltiin silmänpohjan rappeutumaa oikeassa silmässä. Minut asetettiin hammaslääkärin tuolia muistuttavaan hoitotuoliin, pääni peitettiin muovilla, silmään laitettiin puudutustippoja. Sitten hoitaja sanoi: "Nyt voi tuntua pientä painetta silmässä." Hän injektoi lääkettä silmän sisälle. Ei tosiaankaan tuntunut kuin silmään olisi pistetty terävällä neulalla, niin kuin tosiasiassa tapahtui, vaan ikään kuin siihen olisi vain voimakkaasti painettu.

Näitä pistoksia annettiin parin kuukauden sisällä vielä kaksi lisää. Uusintatarkastuksessa huomattiin, että niillä ei ollut mitään vaikutusta. Tämän vuoksi sain lähetteen Lauttasaaressa toimivalle klinikalle, joka on yksi Helsingin yliopistollisen keskussairaalan silmätautilaitoksia. Siellä tehtiin taas perusteellinen tutkimus. Kuvattiin, katseltiin mikroskooppilaitteella. Leuka tuohon ja otsa tuota pantaa vasten. Valo on aika kirkas. Katsokaa minun korvaani kohti. Silmälääkäri oli hyvin tehokkaan ja pätevän tuntuinen vanha herra. Hän tuijotti pitkään laitteen läpi, tarkisti kaiken moneen kertaan ja sanoi lopulta: "Verkkokalvon rappeutumaa tämä ei ole, mistään niin krouvista ei ole kysymys. Lähetän Teidät tulehdusihmisten puheille Meilahteen."

Oltiin jossakin kevätpuolella -14. Olin jo melko lailla tottunut siihen että oikean silmän kuva oli vääristynyt, varsinkin kun vasemmalla näin edelleen moitteetta. Eniten minua hämmästytti stereo- eli syvyysvaikutelman täysi säilyminen näköhavainnossa, vaikka oikean silmän kuva oli keskiosaltaan eli juuri tarkan näön alueella niin huono. Lukeminen kävi vasemman silmän avulla - näköaisti sopeutui oikean silmän vääristyneeseen kuvaan.

Tämä esimerkkikuva on liioitteleva, koska en osaa kuvankäsittelyllä tehdä ihan täsmällistä. Mutta tarkan näön alueella keskellä näkökenttää kirjaimet ja rivit painuivat kasaan.

Odotin siis rauhassa pääsyä Meilahden "tulehdusihmisten" tutkimuksiin. Siellä menettely oli aina se, että ensin tiputettiin silmään mustuaisen laajennustippoja, jotta silmän sisälle paremmin näkyisi. Sitten silmänpohja kuvattiin, yhden kerran jopa videolle verenkierron tarkistamiseksi. Tämän jälkeen minut ohjattiin lääkärin vastaanotolle. Hän tarkasteli kuvia tietokoneen näytöltä ja kommentoi ja selitti minulle. Kuvat olivat kai jonkinlaisia röntgenkuvia. Silmä näkyi kumma kyllä pitkittäisleikkauksessa, silmäterästä silmänpohjaan, vaikka kuva oli otettu edestäpäin. Verkkokalvo silmänpohjassa näköhermon kohdalla, jossa tarkan näön alue sijaitsee, oli tulehtunut, minkä huomasi isoista kuplista verkkokalvossa. "Paksuus on tuossa noin 200, vaikka pitäisi olla alle 40", sanoi lääkäri. "Ovatko ne millimetrin tuhannesosia", oivalsin. "Kyllä", sanoi lääkäri. Hän oli keski-ikäinen mies, yliopistosairaalan huippuammattilainen, mutta niin ujo, että puhui hyvin hiljaa ja epäselvästi ja vältteli katsekontaktia, niin silmälääkäri kuin olikin.  Ammattitaidosta ja -ylpeydestä ja huolellisuudesta ei silti jäänyt epäselvyyttä.

Tästä alkoi parin vuoden jakso, jonka aikana hän pistoksin taltutti tulehdusta silmänpohjassani. Tulehduksen syytä ei saatu selville. Mitään traumaa eli vahinkoa ei ollut sattunut, vakuutin. Kerran lääkäri vihjaisi että silmän rakenteessa olisi jotakin hiukan poikkeavaa. Tulehduksen aiheuttajat eivät normaalisti pääse silmän sisälle. En ruvennut tarkemmin kyselemään. Lääkepistokset silmän sisälle tehtiin nyt siis uuden diagnoosin perusteella ja varmaan jotakin eri lääkettä kuin vaivani alkuhoidossa. Silmätippoja jouduin myös koko ajan käyttämään. Muutama kuukausi pistoksesta seurasi aina tarkastus kuvauksineen. Lääkkeen vaikutukset olivat aluksi heikkoja, joten käsittääkseni annosta suurennettiin vähitellen.

Lapsuudesta muistan kuinka meitä aina varoteltiin juoksemasta puukko kädessä, varsinkin terä ylöspäin, ettei kaatuessa sattuisi vahinkoa. Voisi käydä niin että puukko osuisi silmään ja silmä puhkeaisi. Nyt olin siis oppinut että silmä ei niin vain puhkeakaan, ainakaan silmälääkärin ohuella neulalla pistäessä. Tuo pistohaava myös umpeutuu nopeasti. Muutaman päivän joutuu varomaan ja laittamaan tippoja, eikä saa pesuvettä päästää silmään eikä käydä saunassa. Sitten silmä on taas ennallaan. Tosin silmäluomi oikeassa silmässäni rupesi silloin tällöin roikkumaan puolittain ummessa. Pari kertaa huomasin sen peilikuvastani. Ehkä luomen ummistuminen johtui siitä myös, että silmää siristäessä näkö hetkeksi terävöityy. Saattoi olla huomaamaton automaattinen reaktio. Efekti oli kuitenkin mielestäni ikään kuin tyylikäs, kuin jollakin vanhalla Hollywood-gangsterilla tai muulla elokuvapahiksella.

Verkkokalvon rappeutumaa on kahta muotoa. Toista voidaan jotenkuten hoitaa, toista ei. Mutta verkkokalvon tulehdus on myös vaarallinen. Näkökyky menee siinäkin, jos verkkokalvo tuhoutuu. Tulehdusta voidaan siis kuitenkin hoitaa, kuten minunkin kohdallani onnistuttiin tekemään. Pistoksista voi olla tosin sivuvaikutuksia. Oikean silmän mykiö eli linssi rupesi kaikesta käsittelystä rasittuessaan samenemaan, ja minulle kehittyi nopeasti kaihi (eli vanhalta nimeltään harmaakaihi) hoidettuun silmään. Sehän oli vähemmän vaarallinen kuin tulehdus, helposti pienellä leikkauksella hoidettavissa. "Mitä mieltä olisitte kaihileikkauksesta", kysyi tulehduslääkärini kevätpuolella -16 varovaiseen kohteliaaseen tyyliinsä. Suostuin tietysti. Siskon mies Tampereella oli käynyt sellaisen läpi molempien silmiensä kohdalla, ja sanoi sen olevan "pikku juttu". "Kaihtimet" kuulemma lähtivät ja maailma näytti taas olevan ennallaan.

Minut siis asetettiin Meilahden silmäklinikan tulehdusosaston lähetteellä kaihileikkausjonoon. Lauttasaaresta, jossa nämä leikkaukset tehdään, tuli toukokuussa virallinen ilmoitus jonoon pääsystäni. Keskimääräiseksi odotusajaksi ilmoitettiin 6 kuukautta. Mutta pian sainkin ajan elokuun loppupuolelle. Olin bussipysäkillä aamuvarhain lähdössä operoitavaksi, kun kännykkäni soi. Sihteeri ilmoitti että klinikan henkilökuntaa oli sairaana, joten leikkaus peruuntuisi. Kun tivasin milloin uusi aika mahdollisesti tulisi kysymykseen, hän lupasi tarkistaa ja soittaa takaisin. Sain iltapäivällä tiedon että syyskuun lopulla. Kuten julkisessa terveydenhoidossa yleensä, potilas sai olla tarkkana ajanvarauksessa. Hoito kyllä hoituu, jos ajanvarauksen läpi onnistuu pääsemään.

Syyskuun kuluessa kaihi tiheni ja näkö sameni kovaa vauhtia oikeassa silmässäni. Lopulta en sillä puolella nähnyt muuta kuin eräänlaisen impressionistisen vesivärimaalauksen, valoisia sumeita kenttiä ja joitakin eri tummuisia hahmoja niiden ohessa.

Aivot eivät enää onnistuneet ihan täyden stereovaikutelman luomisessakaan. Varsinkin lähelle katsoessani olin pienessä pulassa. Jos kävelin epätasaisella polulla, minun oli tarkkaan varottava juuria ja kiviä. Niiden etäisyyttä ja sijaintia en enää nähnyt korrektisti, vaan se oli erikseen katsottava terveellä silmällä ja pääteltävä. Lukeminen kotioloissa silti onnistui edelleen vasemman silmän avulla, joskin vaivalloisuus vaihteli, ja valon täytyi olla tosi voimakas ja tasainen, kuten nyt vanhana muutenkin. Suurennuslasin olin pienten ja värilliselle pohjalle painettujen tekstien kohdalla ottanut käyttöön jo ennen vaivaani.

Vihdoin viime syyskuussa ystäväni Leenan saattamana ilmoittauduin kaihileikkaukseen Lauttasaaren klinikalla. Odotushuoneessa oli saattajineen viisi-kuusi potilasta, keski-ikä varmaan seitsemissä kymmenissä. No niin, nyt sitten ollaan vanhoja, totesin Leenalle. Ei se noin helppoa ole, tiuskahti minua nuorempi Leena. Pian huudettiin nimeni. Aivan ensiksi kädenselkääni laitettiin tippakanyyli ja ranteeseen muovinen tuntolevy. Otsaan oikean silmän päälle vedettiin tussilla rasti, varmuuden vuoksi. Takaisin odottamaan. Kohta tuli vuoroni. Nyökkäsin Leenalle ja seurasin hoitajaa leikkaushuoneeseen.

Hammaslääkärin tuolin kaltaiseen hoitotuoliin selälleen ja muovi kasvojen ja pään yli. Kanyyliin kytkettiin tippapullo ja sormenpäähän anturi kardiografialaitetta varten. Pystyin itsekin vasemmalla silmällä seuraamaan sydänkäyrääni ja verenpainettani näytöltä leikkaustuolin vieressä. Tällä kertaa muovin alle johdettiin happea, koska pelkän pistoksen sijaan nyt oli pitempi operaatio tulossa. Sanoin että tuntuu aika lämpimältä täällä, jolloin lääkäri käski raottaa peitteen alareunaa. Anestesiahoitaja kysyi jännitinkö. No en pahemmin, vastasin, minulle on pistetty silmään jo kymmenkunta kertaa. - Tavanomaiset puudutukset ja desinfioinnit tipoilla, ja sitten alkoi operointi silmän sisällä.

Leikkaava nuori naislääkäri selosti jollekulle tekemisiään. Minun tyylilläni teen tällaisen viillon ja sitten... Jossakin vaiheessa otettiin esiin instrumentti, joka piti samanlaista terävää sirisevää ääntä kuin hammaslääkärin laite hammaskiveä poistettaessa. Oivalluksen ilosta kysyin ääneen sen mitä olin oppinut infovideosta ennen leikkausta: onko tämä nyt sitä ultraääntä? Hah, potilaskin huomaa, naurahti lääkäri. Samentunutta mykiötä poistetaan nyt, ja tilalle tulee muovinen linssi, hän sanoi. Videossa oli kerrottu, että muovilinssin vetämiseksi silmän sisälle sarveiskalvoon täytyy tehdä kaksi viiltoa. Toisesta viedään sisälle instrumentti, kai jonkinlainen minikoukku, jolla pehmeä linssi toisen viillon kautta vedetään paikoilleen. Hoitotuolista saatoin vain katsella katon valoja, jotka näkyivät epämääräisinä nelikulmioina. Koko tilanne toi mieleen ufosieppausten uhrien kertomukset heille tehdyistä kokeista ja tutkimuksista - tosin tässä ei ollut mitään uhkaavaa eikä epämiellyttävää.

Pian leikkaus oli valmis. Kaikki meni hyvin, sanoi lääkäri minulle. Hoitaja talutti minut suureen valoisaan päätyhuoneeseen, jossa piti istua tuoliin toipumaan. Saako saattaja tulla tänne, kysyin. Luvattiin, ja pyysin siis sanomaan Leenalle odotushuoneen puolella että tulisi. Leena tuli ja kertoi kuinka odotushuoneen puolella oli iso lappu seinässä, jossa kiellettiin saattajien pääsy toipumishuoneeseen. Siis joustavuutta - miten hienoa.

Kohta taas uusi hoitaja tuli mittaamaan silmänpainetta pienellä pistoolin kokoisella laitteella, joita optikotkin käyttävät. Hän ei saanut sitä toimimaan ja kertoi että se oli uutta mallia. Korkeita lukemia, hän lopulta sanoi. Pyydän lääkärin, katsotaan mikroskoopilla.Mikroskooppi oli tuttu iso laite jonka tuolilla istuttiin ja työnnettiin otsa pantaa vastaan. On tosiaan yli kolmekymmentä, lääkäri sanoi. Sitten hän pisti silmään ja valutti sieltä jotakin, jolloin paine laski - puudutus tietysti vaikutti vielä. No niin, nyt paine on alhaalla, hän sanoi. Kysyin hoitajalta että miksi oikeastaan silmänpainetta tarkkaillaan niin tiukasti. Koska se saattaa vahingoittaa silmähermoa. Siitä seuraisi sokeus. Kolmas mekanismi joka saattoi uhata näköä tuli näin tietooni. Verkkokalvon rappeutuma, jota minulla ei siis ollutkaan; verkkokalvon tulehdus, joka oli hoidettu pois; näköhermon tuhoutuminen liian silmänpaineen takia.

Vointini oli niin hyvä, että olisin halunnut mennä kotiin metrolla ja säästää Kela-taksin omavastuuosuuden, mutta vastaanoton hoitaja oli jo tilannut taksin, ja sanoi määräävään sävyyn: Meidän potilaiden kyllä oletetaan käyttävän taksia. Siis taksilla mentiin, Leenalle kahvia juomaan. Kuten hoitajat olivat heräämössä kertoneet, minulle oli laitettu suoneen hiukan rauhoittavaa, joka vaikutti niin että olin kuulemma jonkinlaisessa pilvessä. Jouduin taksinkuljettajan kanssa pitkään keskusteluun uudesta dieselteknologiasta, jonka avulla auton moottori automaattisesti pysähtyy ja lähtee käyntiin liikennevaloissa, jos tämä toiminto on valittu. Tavallisen akun lisäksi on peräkontissa toinen akku joka käynnistää lämpimän moottorin ilman varsinaisen akun ja käynnistysmoottorin apua, suoraan tuulettimen hihnasta vääntämällä. Mechelininkadulla kuljettaja todisti upouuden Skodan kiihtyvyyden vaihtamalla kaistaa. Heilahdin äkkiä selkänojaa vasten - oli eroa nuoruuteni autoihin.

Seuraava jälkitarkastus Meilahdessa oli sattumalta jo parin päivän päästä, koska leikkausta oli jouduttu lykkäämään. Vauhdikas kolmikymppinen naislääkäri totesi että silmänpohjan muoto on lähes normaali, siis sen kohdan missä näköhermo liittyy silmään, eli juuri tuon tarkan näön alueen. Liikapainetta on vielä. Aloitetaan lääkitys, kyllä se alas saadaan, hän totesi. Näin minulla oli jo neljää eri silmätippaa tiputettavana leikkauksen jälkeen; yksi antibiootti, yksi kortisoni, yksi turvotuksen eli alkuperäisen vaivan vastainen ja yksi silmänpaineeseen. Laadin reseptien perusteella taulukon ja laitoin sen nastoilla seinään piirongin päälle. Yksitoista tippaa päivässä meni parin viikon ajan. Sitten kävin hoitajan pikakontrollissa, jolloin paine todettiinkin taas normaaliksi. Helpotus. Leikattu silmä ärtyy toimenpiteestä ja paine on kaiketi luonnon reaktio, mutta se halutaan pois mahdollisimman pian, näköhermolle vaarallisena.

Kolmen vuoden hoidon tulos on, että oikean silmäni näöntarkkuus on taas lähes normaali, sama kuin ennen tulehdustakin. Mutta suorat viivat kautta näkökentän mutkittelevat vielä aivan hiukan. Varmaan johtuu tulehduksen jättämistä pienistä vaurioista verkkokalvolla. Lukiessa molempien silmien yhteispeli toimii taas entiseen tapaan, mistä olen todella iloinen. Kun keskellä riviä tulehduksen aikana kirjaimet sulivat yhteen, nyt keskellä olevat pari kirjainta näkyvät hieman normaalia suurempina. Kuplan sijaan, joka oli siis kooltaan 200 mikrometriä ja näytti röntgenkuvassa tosi isolta, verkkokalvolla on sen jäljiltä ilmeisesti hiukan normaalia isompi kuoppa. Paljon parempi tilanne.

Hauska efekti on se, että leikatun silmän muovilinssi näyttää kuvan, jonka värilämpötila on ehkä n. 1000-1500 Kelvinin astetta kylmempi eli sinisempi kuin luonnontilaisessa vasemmassa silmässä. Mitään haittaa tuosta ei ole, aivot sovittelevat silmien erilaisuudet yhdeksi kuvaksi tässäkin suhteessa tehokkaasti. Ehkä, mukava kuvitella näin, silmässäkin kudokset jotenkin vanhenevat ja kellastuvat vuosikymmenien myötä. Nyt näen siis, ikään kuin ylimääräisenä etuna, oikealla leikatulla silmällä samanvärisen kuvan kuin nuorena. Keskipäivän taivaansininen valo näyttää värilämpötilan puolesta keskipäivältä, eikä kellastu ikään kuin illan tullen. Näön kannalta ihan sama; tottumus ja aivot kuitenkin kokemuksen perusteella kertovat mikä aika päivästä on. Hiukan heikompi ns. valovoima muovilinssissä luonnolliseen silmään verrattuna myös tuntuu olevan. Hämärässä näkökentän pimeimmistä kohdista katoavat värisävyt ja yksityiskohdat hiukan aikaisemmin. Eroa en huomaisi ilman valokuvauksen ja maalauksen harrastajan havaintotarkkuutta.

Nyt kolme vuotta vaivan ilmenemisestä ja kuukausi kaihileikkauksesta Meilahden silmäklinikan kontrollissa todetaan että pientä kystisyyttä verkkokalvolla on, ja pieniä merkkejä uusivasta tulehduksesta, joka oli odotettavissa kaihileikkauksen ärsyttävästä vaikutuksesta. Voi olla, että pistoshoitoa joudutaan jatkamaan. "Solujakin" on. Ne ovat ilmeisesti näkökentässä ajelehtivia sitä hämärtäviä mutta läpinäkyviä kuvioita. Kortisonitippojen määrää lisätään reippaasti. Uudet silmälasit voi tilata, koska täst'edes odotettavissa olevat näön muutokset eivät ole suuria.

Silmälasilääkärillä seuraavana päivänä todetaan että "soluja" ei taas olekaan. Muutenkin tilanne rauhallinen. Vasemmassa terveessä silmässä tosin hiukan mitätöntä kaihin alkua, jotakin kellertävää tosiaan. Tuon olin siis värilämpötilassa itse havainnut. Mutta ei näöntarkkuuden heikkenemistä ainakaan vielä. Lasit voidaan tilata. Kun selitän mitä olen saanut tietää Meilahdessa, silmälääkäri sanoo että nämä tällaiset tulehdukset eivät ole mitään bakteeritulehduksia, vaan sisäisiä, liittyvät autoimmuunijärjestelmään. Tätä Meilahti ei ollut paljastanut. Minulle alkaa valjeta, että näön pelastusprojekti taitaa kestää loppuikäni.

VIKTORIAANISET PELOT JA MEIDÄN kulttuurikommentti

Vesa Talvitien Fb-sivulla pohdittiin Freudin koottuja teoksia. Laitoin sinne lyhyen kommentin, mutta selostan nyt paremmin mitä ajoin takaa.

Freudin psykoanalyysi on tietenkin hyvin laaja teoria, kun taas Conan Doylen Sherlock Holmes on viihteellistä kaunokirjallisuutta. Teoria on vähemmän riippuvainen kieliasustaan, mutta ei täysin riippumaton tietenkään, kun taas kaunokirjallisessa teoksessa kieli ja kulttuuriympäristö ovat keskeisempiä. Holmesia ja Freudin analysoitavia yhdistää laajasti ottaen viktoriaaninen aika. Tiede edistyi lujaa vauhtia ja tietoa oli paljon. Tuntui kuitenkin että piilossakin oli vielä paljon asioita, ja pahoja juttuja oli tekeillä, mutta missä? Sherlock Holmes ja psykoanalyysi hakivat niitä esille.

Vertaukseksi ensin ote Holmesin tutkimuksista, josta käy ilmi maailman yhtä-aikainen esineellistyminen ja yllättävyys; horisontin takana vaanivat vaaralliset jutut.

"Matruusit olivat heti kahakan alkaessa vähentäneet purjeita ja kääntäneet laivan tuuleen, mutta kun meidän veneemme irtautui sen kyljestä, ne levitettiin jälleen, ja heikon luoteistuulen puhaltaessa laiva alkoi vähitellen loitontua paikalta. Veneemme keinui pitkillä mainingeilla, ja Evans ja minä, jotka olimme joukosta lukeneimmat, tutkimme yhdessä merikorttia koettaen määritellä, missä olimme ja mihin päin meidän oli pyrittävä. Se oli varsin pulmallinen kysymys, sillä Kap Verden saaret olivat viidensadan meripeninkulman päässä pohjoisessa ja Afrikan rannikko seitsemänsadan päässä idässä. Mutta kun tuuli alkoi kääntyä yhä enemmän pohjoiseen, harkitsimme parhaaksi pyrkiä Sierra Leoneen, ja niin käänsimme purtemme siihen suuntaan. Laiva näkyi vielä selvästi oikealta. Katsellessamme sitä näimme äkkiä mustan savupatsaan lennähtävän sen kohdalla korkealle ilmaan, johon se jäi seisomaan kuin eriskummallinen jättiläispuu taivaanrantaa vasten. Pari sekuntia myöhemmin kuulimme ukkosen jyrähdystä muistuttavan äänen, ja kun savu hälveni, ei Gloria Scottista näkynyt jälkeäkään. Pyöräytimme veneen nopeasti ympäri ja sousimme kaikin voimin kevyeksi uduksi ohentunutta savunhattaraa kohti, joka vielä häilyi vedenpinnan yläpuolella onnettomuuspaikan merkkinä."

(Doyle, Arthur Conan; Gloria Scott. Sherlock Holmesin seikkailut, suom. O. E. Juurikorpi; s. 499. WSOY 2014; Painettu EU:ssa.)

Entä Freudin tutkimukset?

"Joka tulkitsee unia minun säännöistäni piittaamatta, selittää tämän unen siten, että minä olen huolissani ystäväni terveydestä ja että huoleni kuvastuu myös unestani. Mutta tämä olisi täysin vastoin käsitystämme, että uni on aina jonkin toiveen toteutuma, ja kumoaisi sen lisäksi väitteen, jonka mukaan vain itsekkäät pyyteet pääsevät unissa ilmenemään. Joka tälle kannalle asettuu, selittäköön ensi töikseen miksi pelkään Oton saaneen nimenomaan Basedowin taudin, mistä hänen ulkomuodossaan ei näy merkkiäkään. Oma analyysini taas pohjautuu kuusi vuotta aikaisemmin sattuneeseen tapaukseen. Meitä oli koolla pieni seurue, joukossa myös professori R., ja olimme pilkkosen pimeässä matkalla läpi N:n metsän, joka sijaitsee muutaman tunnin taipaleen päässä meidän kesäasunnostamme. Vaunujemme ajaja oli hienoisessa hiprakassa ja ajoikin jyrkkää rinnettä alas, niin että saimme kiittää onneamme, kun selvisimme siitä ehjin nahoin. Meidän täytyi kuitenkin yöpyä läheiseen majataloon, missä onnettomuutemme tuotti meille lämmintä myötätuntoa. Muuan herrasmies, jossa ilmiselvinä näkyivät Morbus Basedowiin oireet - hänellä muutoin, aivan kuin uni-Otollakin, vain ruskea iho ja pullistuneet silmät, mutta ei näkyvää struumaa - asettui täysin käytettäväksemme ja halusi tietää, miten voisi meitä auttaa. Professori R. vastasi suoraviivaiseen tapaansa: "No, lainatkaa minulle yöpaita." Siihen tuo jalo sielu vastasi: "Valitan", ja meni tiehensä.

(Freud, Sigmund; Unien tulkinta, s. 231. Suom. Erkki Puranen. Gummerus; Viborg, Tanska 2001.)

Epäluuloa alempia luokkia kohtaan: matruusit ja kahakka Doylella, kuski hienoisessa hiprakassa Freudilla. Yläluokkainen seurue ja sen huoli paikan määrittelystä. Yllättävät katastrofit ja hankalat tapaukset. Molemmilla syvä luottamus järkeen ja sen voimaan tuntemattoman tavoittamisessa. Uhkaavia tekijöitä - tuulen kääntyminen, pitkät etäisyydet.

Sellainen oli viktoriaanisen ajan henkinen ilmapiiri. Ihan toiseen tilanteeseen on saavuttu postmodernissa. Nyt pelon ja onnettomuuksien aiheet eivät ole enää (henkisten) etäisyyksien päässä. Heikommat yhteiskuntaluokat eivät enää uhkaa. Viestinnän reaaliaikaisuus ja kuljetusten teho ja nopeus ovat tehneet maailmasta ei tiedon kohteena vaan välittömän elämyksen alueella rajattoman. Taustan ja etualan ero on kadonnut. Tämä merkitsee samalla perspektiivien katoamista. Jätät parin päivän lehdet lukematta ja television kiinni. Aamulla lähikaupan oven vieressä istuukin kerjäläinen. Tyhjä hotelli puistossa on muuttunut vastaanottokeskukseksi. - Käy kateeksi viktoriaanisen ajan herroja. Luova etäisyys asioihin on menetetty. Kuinka se rakennetaan uudelleen, mahdotonta aavistaa tällä hetkellä.

ERÄÄN FB-POSTAUKSEN ANATOMIA keskustelua

Kerran 80-luvulla olin Tampereella. Äitini oli kylässä sisarensa luona Raholassa ja soitti isälle ja pyysi hakemaan autolla kotiin. Isä kysyi haluaisinko ajella, joten lähdimme yhdessä hänen Sunbeamillaan. Matkalla isä yht'äkkiä sanoi: "Mitä jos käytäis pikipäin vanhaa sotakaveria katsomassa?"

Tuo hyväntuulinen ukkeli asui pienessä omakotitalossa lähellä Nokiantietä. Kohta hän kaivoi jostakin esille vanhan kypäränsä. Kaverukset ihastelivat sitä ja isäni sanoi minulle: "Kokeilepa tuota päähäsi." Lähinnä päästäkseni tilanteesta kokeilin, vaikka hieman vastenmielisesti. Enhän ollut itse käynyt edes asepalvelusta. Ukkoja huvitti. Olin siihen aikaan kolmissa kymmenissä ja opettajana Helsingin eräässä koulussa. Olin kohtalaisen hyvässä kunnossa, enkä käyttänyt partaa. Lyhyet hiukset jäivät kypärän alle.

Nyt muutama vuosi sitten, isäni jo aikaa kuoltua ja äitini jouduttua vanhainkotiin, tyhjensimme sisareni kanssa heidän vanhaa asuntoaan. Vajan sisäkaton laudoista oli kaksi poistettu. Kurkistin koloon ja löysin saksalaismallisen kypärän, pakin kansineen ja kenttälapion, jossa oli käsinveistetty varsi ja terässä tsaarinarmeijan leima vuodelta 1911. Siis isävainaan henkilökohtaiset varusteet Jatkosodasta. Sanoin siskolle ottavani ne ja kotonani piilotin ne vinttikomeroon.

Tänä kesänä olemisen ei sietämätön mutta yllättävä keveys pakotti minut seuraavaan havaintoon:

Sydämeni on lakannut tekemästä erotteluja

Sota vai rauha?

Oikein vai väärin?

Tänään vai eilen?

On vain ainainen auringonpaiste

ainainen nyt-hetki

Kun tulen tästä ovesta

minun on paras kääntyä tuonne

jotta vältän luiskan

Kun luen Hänen kirjojaan ilahdun aina

Kun kuljen Kallahden hiekkaa

ihmettelen taas joko vesi on kahdeksantoista

Nainen meikkaa bussissa käyttäen älypuhelinta peilinä

Poliisilla on parta ja pitkät hiukset

Ruskea tyttö punaisissa tossuissa selittää jotakin

kahdelle muulle

äärimmäisen vakavana

Alan jo epäillä näenkö enää koskaan syksyä

Tulin kauppakassin kanssa kotiin, laitoin ruokaa ja syötyäni asetuin sohvalle. Muutaman tunnin kuluttua havahduin. Ilta-aurinko paistoi vielä mäntyihin. Jostakin syystä etsin isävainaan kypärän kaapista ja sovitin sen päähäni. Tuli mieleen poseerata sen kanssa kameralle. Koska asetta ei ollut, otin rekvisiitaksi puukon. Kuvasta tuli jotenkin tehokas. Laitoin sen runon kanssa Facebookiin. Reaktiot ystävien taholta olivat odottamattomia.

Ystäväni, kirjallisesti suuntautunut nainen (Hki), säikähti puolestani. Hän sanoi että kuva on avunhuuto, ja kehotti minua hakeutumaan psykiatrian poliklinikalle.
Sehän on vain tunneilmaus, vastasin.
Siis performanssiko, hän ihmetteli.
No, valokuvaperformanssi, kyllä sellaistakin sanaa on käytetty, sanoin. Niitä ovat jotkut vieneet hyvinkin pitkälle, Suomessa esim. H. Larjosto.

Alli Savolainen kommentoi: "Mistäkös tuon kypärän keksit, hupsun näköinen sinun päässäsi kun olet enempi sellainen kirjan lukija, tai oikeesti ihan kyllä vaikkapa puutarhaan, vaan jeps ei haittoo, vaan oletko niitä uuden ajan "seikkailija" heppuja, kun pukeutuu ja menee puistoihin, anyway voipihan olla voipi ei."

Timo Pullinen sanoi: 

"Syksyn valossa jo toinen silmä: Kieli puristaa sydäntä, sydän takoo kieltä; jokin kasautuu ja jokin hajoaa tästä jännitteestä, mikä järki? tarrautuu tähän kieleen - ympäri ruumista paetessaan - yhä tasapainoelimenä!"

Koska Timo kirjoitti runon, minun piti siihen vastata suorasanaisesti: Kysymyksessä on symbolinen esitys siitä tunteesta, jonka valtaan postmoderni holtiton kielenkäyttö silloin tällöin saa 50-luvulla kasvaneen. Timo, ymmärsit juuri oikein!

Tarmo Leinonen totesi: Sädehtivä puukko tuossa kuvassa merkitsee: Minä olen.

Pidin Tarmon kommenttia tosi osuvana. Olin kai onnistunut tuomaan esille aidon symbolin jungilaisessa mielessä - aitoa symbolia ei sen käyttäjä itse täysin ymmärrä.

Timo Pullinen lisäsi tähän: "Hyvin tulkittu Tarmolta! Josta voisi jatkaa, että oleminen on salaisuus, joka välähtää ja välkähtää meille aikakausien ja sukupolvien saartamille ja varjostamille yksilöille - siinä on subjektin ajatus, joka nousee sitä ympäröivästä negatiivisuudesta. Hegelin 'maailman yöstä ja sitä ympäröivästä tyhjästä mitättömyydestä, joka pitää sisällään kaiken, sen yksinkertaisuudessa, ja josta mikään ei kuulu ihmiselle, vaan vilahtaa kun katsoo häntä silmiin.'"

Tämä tietysti oli jo aikamoisen tyhjentävää. Lisään vain sen mitä tuli mieleeni Tarmon ilmaisusta 'sädehtivä puukko'. Nimittäin yksi laulu G. Mahlerin laulusarjasta Vaeltavan kisällin lauluja: Ich hab' ein glühend' Messer. Tässä oma käännökseni sen sanoista, kysymyksessähän on saksalainen kansanlaulu:

Hehkuva veitsi on rinnassain

Oi voi! Oi voi!

Iloon ja haluun jokaiseen

se leikkaa syvään, syvään

Ei paha vieras tuo

rauhaa tunne, ei taukoa pidä

Ei päivin, ei öin

kun nukkuisin

Oi voi! Oi voi!

Taivaan kun nään

kaksi silmää sinistä siellä on

Oi voi! Oi voi!

Kun keltaista niittyä kuljen

kaukaa mun silmiini keltaiset hiukset

tuulessa liehuvat

Oi voi! Oi voi!

Unesta herään

hopeisen naurun kuulen

Oi voi! Oi voi!

Jos mustilla paareilla lepäisin

en silmiä enää

auki mä saisi!

 Tämän selkeämmin ei kai eroksen ja thanatoksen yhteyttä voi puhua.

ROCK SIVUSTA KATSOEN

Pihan pojat rupesivat Koivistonkylän rintamamiestaloissa höpöttämään Tö Piitlesistä ja heidän kappaleestaan, joka oli kuulemma Kent Pamillou. Meidän perheessä ei soitettu levyjä eikä kuunneltu paljon radiotakaan, paitsi Lauantain toivotut levyt, joten Oopan ja Litman Markun ja muiden isojen poikien intoilu jäi minulle hämäräksi. Ooppa löysi lähikoivikosta pienen valkoisen kumirenkaan, josta näytti repeytyneen kumia keskeltäkin. Hän näytteli sitä muille pojille ja väitti tietävänsä mikä se oli. Näiden on täytynyt tapahtua kesällä 1964, jolloin Can't Buy Me Love ilahdutti läntistä maailmaa. Olin silloin 10-vuotias. Tässä meidän talo Koikkarissa.

Myöhemmin keskikoulussa kaverini Juho, jonka isä oli toimitusjohtaja, harrasti rokkia. Juho hankki levyjä ja tilasi lehtiä ulkomailta. Juholta kuulin tietoja rock-skeneltä. Äitini oli työssä Tampereen yliopistossa, jonka juhlasalissa kaupunginorkesteri soitti. Kerran sain lipun sinne, ja rupesin heti pitämään Beethovenin sinfonioista. Hommasin kesätyöpalkallani kannettavan levysoittimen. Ostin v. Karajanin ja Berliinin filharmonikkojen levytyksiä sekä The Beatlesin Valkoisen tuplan. (Sen annoin vuosikymmeniä myöhemmin Karoliinan kaksostytöille, kun en enää pystynyt kuuntelemaan musiikkia kotona.) Löysin myös lp:n Elviksen parhaita. Suosikkini oli Jailhouse Rock sekä You're Nothing But a Hounddog. Juho kadehti levyä ja halusi vaihtaa sen minulta. Sain hänen isänsä saksalaisten ystävien tuoman lp:n, jossa oli paloja Mozartin Don Giovannista, pääroolissa D. Fischer-Dieskau. Juholla oli myös underground-rock-lp Suomen Talvisota 1939-40. Sitä kuuntelimme innolla. Elämänkuvani peruspilareja on edelleenkin kappale Tehtaan vahtimestarit (esittää M. A. Numminen).

"Tehtaan vahtimestareilla oli pullo tärpättiä

Joillakuilla taasen oli pullo pari kolinaa

Toisille taas onnentilan pilvi toi tai lsd

Hautajaisten jatkojuhlat tehtaan liukuhihnan luona
Oli pelkkää naurua tai kaihikyynelhetkotusta
Suuri ilo aina syntyi arkun pudotessa joskus
Joku silloin nosti sen ja sama meno jatkui kauan
Kunnes kaikki kyllästyivät koko jutun uusintaan
Moni otti paukun taikka matkan ennen papin saarnaa

Psykerokki kappelissa hautaan saattoi vainajaa

Arkunkantoon kykeni vain osa kaikkein selvimpiä.

Kesti juhlia vain tovi, sitten tuli kova seis

Pomo astui arkusta ja lauloi rajun rokkibluesin

Eihän kukaan arkussaankaan iät kaiket olla voi

Kun pilvihommat ympärillä joka jätkän mukaan tempaa

Yhteiskunnan vanhat hommat pomo jätti noustuansa

Tehtaan sakin siunas sekä kastoi virtsalla."

(siteerattu ulkomuistista)

Tämä kuvaus rock-yhteisöstä toteutui elämässäni 1990-luvun alussa taiteilijaseura Muu ry:ssä. Keskeislyyrikko ja rock-tanssija Mj. Koponen oli siellä mukana, jonkinlaisena nestorina. Juntusen Juho oli hänestä ja hänen Sperm-yhtyeestään meuhkannut kouluaikoina. Minulle oli hämmästyttävää tutustua häneen aivan oikeasti. Samaistin hänet Tehtaan vahtimestareissa esiintyvään pomo-hahmoon, koska hän minulle oli tavallaan ylösnoussut, fantasiamaailmasta Muun klubille Eduskuntataloa vastapäätä.

Palatakseni 70-luvulle: Päästyäni koulusta olin postissa työssä. Vuokrasin Hämeenpuistosta yksiön. Keittokomeron seinällä oli Alice Cooperin kuva. En ollut tosin koskaan kuullut yhtään hänen kappalettaan, enkä ole vieläkään. Sänkyni yläpuolella oli poliittis-ideologisia ihanteita.

Yhden vuoden opiskelin Tampereen yliopiston suomen kielen laitoksella. Kävin  taistolaisbileissä Tampereen ylioppilastalolla. Siellä soitti bändi, joka oli sinisissä paidoissamme ja farkuissa, mutta oli kietaissut kaulaansa punaiset liinat. Vauhtia ja hauskaa riitti. Neuvostoliittolainen vieras aloitti puheensa, vähän kankeahkolla suomella: "Hyvät opiskelijat, työläiset ja jyväjemmarit!" Ensimmäinen havaintoni tanssista oli disko Sorsapuiston lähellä vanhan tehtaan kolmannessa kerroksessa. Sielläkin rokki soi. Tamperelaispoikien näköpiirissä ei tanssilavoja ollut.

Muutin Helsinkiin, opiskelin valokuvausta ja vajosin masennukseen. Helter Skelter oli lohduttajani. Kun psykoterapeuttini teki itsemurhan, päätin että nyt on ryhdistäydyttävä. Rupesin opiskelemaan filosofiaa Helsingin yliopistossa. Gradun jälkeen eräs kaveriporukka pyysi minut mukaan Hegel-seminaariinsa. Lopulta väitellytkin J. Kauppinen oli kuulemma aikaisemmin ollut Hanoi Rocks -yhtyeen kanssa tekemisissä. T. Nevanlinnan kitaroinnin taas J. Airola kehui minulle maasta taivaaseen. Tuntien kaverin kaikinpuolisen virtuositeetin uskoin Airolaa. Masennuskauteni aikana kävin kerran Tavastia-klubin kellaribaarissa. Juntunen asui silloin Helsingissä. Istuimme tuoppien ääressä kun epämääräisen näköinen tyyppi tervehti Juhoa. "Tuo on Appo", Juntunen sanoi. "Appo näyttää perseen." Ja todellakin, kohta Appo asettui muutaman pöydän päähän, veti housut alas ja pyllisti meihin päin. Juntunen pärski lasiinsa. Minulta leuka loksahti. - Tutustuttuani myöhemmin Kauppiseen kuulin että hänkin oli Hanoin aikana harrastanut samaa menettelyä. Tavastian salissa lauloi Juice Leskinen yhtyeineen, Juhon kaveri. Onnistuin nappaamaan hänestä kuvan. Laiha pitkätukkainen silmälasipää punaisessa samettitakissa. Sitä kuvaa en nyt löydä, mutta tässä J. K. Juntunen samoilta päiviltä Hämeentien asunnossaan.

Mahtoi olla 80-lukua kun Radio City oli vielä uusi juttu. Se järjesti kerran kilpailun, jossa piti laulaa puhelimeen jokin Chuck Berryn kappale. Berry oli Suomessa vierailulla. "Raati on hyvin arvovaltainen", sanoi radiokuuluttaja salaperäisesti. Väänsin numeron ja huusin lankapuhelimeni luuriin Rock'n Roll Music'in sanoja. Kohta minulle soitettiin takaisin. Olin voittanut lipun Porin  jazz-festivaaleille Berryn konserttiin! Menin sinne junalla ja yövyin paikallisessa matkustajakodissa. Muistan ikäni Berryn lavaesiintymisen ja duck-walkin. Tämä oli oikeata rockia. Tämän rytmin vastakohta on ankeista ankein heavy-metal, joka luo valtavalla äänenvoimalla staattisen tukahduttavan jännityskentän, missä ainoastaan solistin kirkuminen erottuu. Kun Berry lauloi loppukappalettaan Roll over Beethoven tuntui kuin taivaalta olisi satanut ruusuja. Kävin vielä kaksi kertaa kuuntelemassa Berryä, tylyllä Hartwall-Areenalla ja Helsingin Messukeskuksessa, mutta nämä esiintymiset eivät olleet Porin veroisia, vaikka hyviä kyllä.

Opiskellessani filosofiaa olin samalla Suomalais-venäläisen koulun uskontojen historian ja siveysopin tuntiopettajana. Koulussa oli moniakin hauskoja bändejä, jotka soittivat juhlissa. Eräs oppilaista, S. Aaltonen, kirjoitti - suomeksi - lauluja, joita A. Selin upeasti lauloi. He toimivat silloin Tuuma-teatterissa Itä-Pasilassa. Sitä vetänyt muusikko sävelsi Samin kappaleet. Teimme myös videon, jossa näitä kappaleitakin oli mukana. R. Azarenko, myöh. Aalto, jonka äiti oli venäläinen, oli joukossa, ja on sittemmin tehnyt Moskovassa ja Pietarissa ohjelmia sikäläisestä rockista. "Kyllä venäjä on rock-kieli!", sanoi Anni.

Muu ry:n jälkeen en muista 1990-luvusta juuri mitään. Kuppilassa istuimme, mutta musiikkia en tainnut kuunnella, paitsi että eräs valomiehistä, R. Sormunen, järjesti Vanhalle konsertin, jossa lauloivat Pirkko Mannola, Vieno Kekkonen ja Brita Koivunen. Brita K. ei oikein tahtonut pärjätä mikrofonin kanssa, johon Sormunen totesi: "Jännittää." Räkä-Malmi kävi joskus pöydässämme. Kerran näin hänen esiintyvän Tavastialla - hermostunein koskaan kuulemani laulaja - oli kuin neuloilla. Malminkartanossa asuivat runoilija T. Pullinen ja tutkija H. Erkkilä. Heidän puutarhakodissaan kuuntelimme levyjä, joita Timolla oli valtavasti. Hänen puolijumalansa oli Jimi Hendrix. "Tämä on absoluuttista musiikkia", jouduin myöntämään. Absoluuttista siis siinä suhteessa, että mitään ohjelmaa, kuvia tai sanoja ei tarvittu. Kitaran rytmit, soinnit, melodiat ja variaatiot tuovat kaiken; musiikin sisin kieli.

Vuosituhannen vaihteessa tutustuin nykyisiin ystäviini, Leenaan, Karoliinaan ja muihin. 2000-luvulla musiikkiharrastukseni pääosa tapahtui Vallilan ja ympäristön keskaribaareissa. Join yhden tuopin aina kussakin ja vaihdoin sitten paikkaa. Etsin levysoittimen ja sieltä Creedence Clearwater Revivalin piisejä. Suosikkini oli Midnight Special, joskin kuulin kertosäkeen pitkän aikaa muodossa Midnight Question. (Midnight Special oli kuulemma nakkikioskin grilliannos bändin kotikulmilla San Fransiscossa.)

"Let the Midnight Special shine a light on me

Let the Midnight Special shine a light on me

Let the Midnight Special shine a light on me

Let the Midnight Special shine an everlovin' light on me."

Muu ry:ssä ja Vanhan kuppilassa olin myös tutustunut kitaristi Ari Taskiseen. Näin hänet viime talvena yhtenä aamuna Kontulassa. Taskinen kertoi että Pelle Miljoona Oy:llä on keikka toukokuussa Kulttuuritalolla. Joitakin muutoksia bändin kokoonpanoon oli odotettavissa, kysymyksessä olisi eräänlainen jäähyväiskeikka, niin ymmärsin. Hankkiuduimme paikalle Karoliinan kanssa. Ensimmäisen puoliajan esiintyi yhtye nimeltä Valkyrians. Erittäin taitava mielestäni. Laulusolisti ja muukin bändi ottivat koko ajan aktiivisesti kontaktia yleisöön. Kerran laulaja jopa nappasi kännykällä kuvan kitaristista, kun tämä nojautui taaksepäin soittimensa kanssa, selkä yleisöön. Parhaiten toimi mielestäni hyvin tanssiin houkutteleva biisi. "Tämä on kai reggaeta", huusin Karoliinalle. "Niin tai ska'ta", hän huusi takaisin. Karoliina oli laittanut korvatulpat. Olimme aivan ylhäällä lehtereillä, mutta se ei haitannut. Sain etäisen, analyyttisen näkökulman tapahtumaan. Keskellä lattiaa esiintymislavan edessä väki pogosi innokkaasti. Karoliina kävi välillä ottamassa kuvia. Tässä Valkyrians on nostanut jengin tanssimaan lavalle.

Tauolla buffetin puolella nuori tyttö lauloi kitaran kanssa, koreissa punk-helyissä. Mahtava draivi ja energia. Joimme kahvia. Puoliajan jälkeen ainakin osa kamoista oli vaihdettu lavalla. Pelle Miljoona Oy hiippaili esiin. Isonpuoleinen kissa näytti tulevan kaappien välistä. Sillä oli leveälierinen hattu kasvojen peittona, lanteilla roikkui valtava vaaleansininen kitara. Se näpräsi hetken yhtä kirkkaanpunaista vahvistinta ja rupesi sitten soittamaan. Koko ajan koukistetuin polvin se dallasi lavan reunalla ees taas. Välillä tuli todella tulisia riffejä, niin kai niitä kutsutaan. Tämän siis täytyi olla Andy McCoy, tajusin. Ensimmäiset kappaleet lauloi Pelle, paljain käsivarsin ja rennosti notkuen. En nähnyt missään Taskista, ja kohta Pelle kuuluttikin hänen olevan sairaana. "Mutta ei Arilla mitään hätää ole", sanoi tämä Suomi-rokin isähahmo, "hän palaa ruotuun pian". Paikkaavana kitaristina oli Markus Raivio. Kohta Pelle siirtyi rumpusetin taakse ja esiin juoksi vihreään pukeutunut Peter Pan. Ja lauloi kerta kaikkiaan ylittämättömän taitavasti! Hän oli Tumppi Varonen, josta Juntunen kerran kuppilassa sanoi minulle: "Kyllä se on ihan yhtä kuuluisa kuin..." en muista kuka, kaiketi Hanoin miehet. Tässä kuvassa Raivio vasemmalla, sitten Varonen, Pelle rummuissa, McCoy oikealla.

Tumpin esitys Taskisen Tahdon rakastella sinua -klassikosta ansaitsisi jalan- ja kädenjäljet jalkakäytävään Kulttuuritalon eteen. Myös muut Miljoona-ikivihreät tulivat vuorollaan, Villi lapsi ja Moottoritie on kuuma. Sen Pelle esitti itse. Hänen lavakarismansa on kyllä omaa luokkaansa. Ensimmäisen kerran näin hänen esiintyvän Ahvenanmaalla, kaiketi 80-luvun lopulla. Siellä oli jokin koululaisten leiri, jossa olin valvojana. Silloin Pelle vaikutti mielestäni kitaroineen saarnamieheltä, mutta nyt on jäljellä vain taiteilija. Selkeä ero: kun Valkyrians haki ja saikin yhteyttä yleisöönsä, Pelle Miljoona Oy:llä se oli valmiina. He rupesivat vain soittamaan. Pitkä ura, monet hittibiisit ja rokkareiden ympärillä jatkuvasti pyörivä julkisuus ovat rakentaneet pysyvän taidemeemin, käsitteen ja tutun viitekehyksen, joka elää laskemattoman laajassa kuulijakunnassa.

Rock'n rollin voimaa ja kulttuurimerkitystä kuvaa tämäkin. Henkilö joka kuten minä ei ole siitä erityisen kiinnostunut, on kuitenkin joutunut sen vaikutuspiiriin. Epäilemättä rock on teknoyhteiskunnan sielu, taidemuoto joka tarkimmin kuvaa sen olemusta. Itselleni muutama Schubertin tai Brahmsin laulu avaa kuitenkin enemmän kuin koko valtava rock. Niissä on sitä, mitä rokissa ei voi olla, koska teknoyhteiskunnassa ei voi, nimittäin hiljaisuutta; tummat siivet joiden varassa henkäys liitää öisen metsän yllä. Pelle Miljoonan viimeinen kappale, hidas balladi, jonka aikana yleisö keinutteli sytkärinliekkejä ilmassa, oli kyllä aika lähellä.

SELOSTUS NUORTEN MUSLIMIMIESTEN AJATUSTAVOISTA

Ohessa tanskalaisen sosiaalityöntekijän ja Jyllands-Posten -lehden nettikolumnistin Nicolai Sennelsin haastattelu:

Käännös: Veikko Suvanto

Nicolai, kertoisitko lyhyesti tähänastisen elämäntarinasi?

Synnyin vuonna 1976 ja kasvoin Tanskan maaseudulla. Opiskellessani Kööpenhaminassa toimin
teinejä avustavana sosiaalityöntekijänä. Psykologian opintojeni aikana soitin myös muutaman
vuoden ajan puoliammattilaisessa rockbändissä. Olen tehnyt koko aikuisikäni työtä ongelmanuorten
kanssa. Minun on aina ollut helppoa pitää heistä, saada heihin yhteys ja auttaa heitä. Olen kehitellyt
uudenlaisia terapiamuotoja, etenkin musliminuorille, ja niitä on kehuttu monissa ammattilehdissä,
sanomalehdissä ja radiossa.

Milloin aloit kiinnostua integraatioon ja islamiin liittyvistä kysymyksistä?

Kymmenen vuotta sitten Tanskassa sattui kammottava tapaus. Neljä muslimipoikaa raahasi nuorta
naista tukasta pitkin Kööpenhaminan suurinta ostoskatua Strøgetia ja yritti raiskata tämän. Vaikka
nainen huusi ja oli selvää että jotakin hirveää oli tekeillä, kukaan ei tehnyt elettäkään estääkseen tätä
tapahtumasta. Kuvitelkaa: nuorta naista raahataan pitkin Tanskan vilkkainta ostoskatua eikä kukaan
puutu tähän mitenkään. Pahinta mitä itsetunnolleen, henkilökohtaiselle etiikalleen ja humanistisille
arvoilleen voi tehdä on olla estämättä pahan tapahtumista, vaikka se sitten merkitsisikin työtoverien,
ystävien tai suvun paheksuntaa tai jopa mustaa silmää. Jos autamme heikompiamme vain silloin
kun se ei merkitse minkäänlaista riskiä meille itsellemme, olemme hyödyttömiä pelkureita.
Nykyään tämä auttaminen ei ole niinkään fyysistä – joskin kaikkien miesten pitäisi mielestäni oppia
kamppailutaitoja joko taistelulajeissa tai armeijassa – vaan pikemminkin henkistä. Kirjeiden
kirjoittaminen yleisönosastoihin, blogin pitäminen, rehellisten ajatustensa ilmaiseminen keskustelun
siirtyessä lounastauolla islamiin tai maahanmuuttoon – kaikki tällainen auttaa paljon. Sen sijaan
passiivisena pysyminen samalla kun naisia kohdellaan kaltoin ja epäonnistunut integraatio uhkaa
koko arvojärjestelmäämme ja hyvinvointivaltioitamme merkitsee vastuusta vetäytymistä. Etenkin
miesten tulisi suhtautua vakavasti osaansa naisten suojelijoina.

Kuten suurin osa tanskalaisista, minäkin olin järkyttynyt raiskaustapauksesta kuullessani. Sekä
tapauksen brutaalisuus että naisen jääminen vaille apua tuntui hirvittävältä. Ennen tätä tapausta en
ollut ottanut islamin ja muslimimaahanmuuton kritiikkiä kuuleviin korviini, mutta sen jälkeen aloin
kuunnella vakavissani. Noihin aikoihin olin edelleen varma että integraatio onnistuisi ennen pitkää
ja että jännitteet etnisten ryhmien välillä johtuivat pääasiassa yhteiskunnallisesta
epäoikeudenmukaisuudesta. Pelkäsin myös arvostelua muiden taholta siinä määrin etten kertonut
heille epäilyksistäni. Nyt on toisin: en enää äänestä sosiaalidemokraatteja enkä välitä siitä mitä
ihmiset ajattelevat muslimikulttuuria yms. koskevista mielipiteistäni. En ole myöskään enää
passiivinen – tunnen kunnia-asiakseni puolustaa alistettuja musliminaisia ja vapauksiamme ja
näyttää ihmisille, että meillä on oikeus sanoa kakistelematta mitä mieltä olemme islamista ja
muslimimaahanmuutosta.

Sivumennen sanoen: kävi sattumalta niin, että kolme noista neljästä muslimipojasta tuomittiin
joksikin aikaa laitokseen jossa minä olin tuolloin töissä. He olivat epävarmoja, hämmentyneitä
nuoria miehiä, joilla oli muslimimiehille liiankin tyypilliset sovinistiset asenteet ja voimakas
uhrimentaliteetti eikä mitään varsinaisia elämänarvoja, paitsi pyrkimys saada mahdollisimman
paljon mahdollisimman vähällä vaivalla.

Kertoisitko konfliktistasi Kööpenhaminan kaupunginhallituksen kanssa?

Tehtyäni vuosia töitä sekä tanskalais- että muslimilasten ja -nuorten kanssa minulle oli valjennut,
että näiden kahden kulttuurin välillä on hyvin syviä psykologisia eroja. Nämä erot ovat niin
syvällekäyviä että muslimien täytyisi luopua monista perustavista arvoistaan voidakseen integroitua
yhteiskuntaamme ja tuntea itsensä tanskalaisiksi, suomalaisiksi, saksalaisiksi jne.
Koska olen rikollisuuteen ja maahanmuuttajiin erikoistunut psykologi, Kööpenhaminan
integraatiovastaava Jakob Hougaard kutsui minut osallistumaan integraatiota käsittelevään
konferenssiin kaupungintalolla. Keskustelu koski rikollisia maahanmuuttajia, maahanmuuttajia ja
integraatiota, maahanmuuttajia ja terrorismia, maahanmuuttajia ja rinnakkaisyhteiskuntia jne.
Minua alkoi ärsyttää keskustelun yleinen kulku, sillä kaikki osanottajat niputtivat
”maahanmuuttajat” yhteen ikään kuin he kaikki tulisivat samasta kulttuurista. Esitin omana
käsityksenäni että suurin osa ongelmallisista maahanmuuttajista tulee muslimikulttuureista ja että
meidän tulisi ratkaisuja ja toimintamalleja miettiessämme ottaa huomioon kulttuuriset tekijät. Tämä
oli liian suoraa puhetta sekä Hougaardille että suurimmalle osalle keskustelijoista. Toinen
keskustelu konferenssissa koski sitä että meidän pitäisi auttaa rikollisia maahanmuuttajia löytämään
rauha elämässään rohkaisemalla heitä suuremmassa määrin uskonnon pariin. Tällöin minä muistutin
Hougaardia ja muita keskustelijoita monista Koraanin kohdista, joissa yllytetään muslimeja
tekemään rikoksia – ja että monet Kööpenhaminan moskeijoista tiedetään erittäin radikaaleiksi.
Tämäkin oli poliitikoille liikaa.

Sittemmin olen väitellyt Kööpenhaminan pormestarin kanssa sanomalehti Jyllands-Postenin
nettisivuilla pitämässäni blogissa nimeltä ”Kulttuurien railo”. Debatti alkoi siitä että hän lupasi
kustantaa muslimien uskonnolliset juhlat, jos nämä auttaisivat häntä tulemaan valituksi uudelleen
paikallisissa vaaleissa 17. 11. 2009. Hän ei muuten voittanut vaaleja. Valitettavasti voittaja, Klaus
Bondam, on tavallaan vielä huonompi vaihtoehto: koska hän on avoimesti homoseksuaali ja käyttää
meikkiä, hänellä tulee luultavasti olemaan vaikeuksia kommunikoida muslimiyhteisön kanssa.
Miksi muslimien kanssa on niin vaikea saada aikaan dialogia korkeasta rikollisuusasteesta ja
integraatio-ongelmista?

Syy piilee kulttuuripsykologiassa. Muslimikulttuurissa ihmiset katsovat, että heidän elämäänsä
kontrolloivat pääasiassa ulkopuoliset tekijät: islam, Allah, imaami, perheen isä, kulttuurin normit ja
perinteet sekä – aina kun ilmenee jokin ongelma – vääräuskoiset ja etenkin vääräuskoiset
auktoriteetit. Länsimaisessa kulttuurissa tilanne on monessa suhteessa päinvastainen. Katsomme
olevamme itse vastuussa elämästämme. Pidämme motivaatiotamme, elämänkatsomustamme,
ajattelutapaamme, kommunikointi- ja toimintatapojamme tärkeimpinä elämäämme vaikuttavina
tekijöinä. Siksi meillä on niin paljon psykiatreja ja terapeutteja, suuri määrä yhteiskuntatieteitä,
rivikaupalla elämänhallintakirjoja yms., jotka on kirjoitettu sisintä elämäämme ajatellen ja
perustuvat sille ajatukselle että me luomme ja hallitsemme itse elämäämme. Nämä asiat ja tämä
katsantokanta puuttuvat muslimikulttuurista. Jos olet muslimi ja sinulla on jokin ongelma, sinua ei
ole kasvatettu ajattelemaan: ”Mitä teen väärin koska joudun jatkuvasti vaikeuksiin?”
Muslimikulttuurissa katse on aina suunnattu ulkomaailmaan: ”Kuka teki tämän minulle, minun
elämälleni?”

Tällainen ajattelutapa saa ihmisen pitämään aina itseään uhrina ja jotakuta tai jotakin ulkopuolista
syypäänä ongelmiinsa. Professori Bernard Lewis, kuuluisa islam-historioitsija, on tehnyt saman
havainnon. Hän muotoili tämän kulttuurieron niin, että länsimaalaiset kysyvät: ”Mitä tein väärin?”,
kun taas muslimit kysyvät: ”Kuka teki tämän minulle?”

Niinpä monet muslimit ovat sitä mieltä etteivät he ole itse vastuussa ongelmistaan. Ja on vaikea
puhua ihmiselle hänen ongelmistaan jos hänen mielestään kaikki on jonkun muun syytä...

Liittyykö rikollinen käyttäytyminen jotenkin kasvatukseen?

Mitä suurimmassa määrin. Hyvän kasvatuksen saaneilla ihmisillä on yleensä hyvä itsetunto, he ovat
yleensä hyväntuulisia ja osaavat ratkaista ongelmansa rakentavalla tavalla. Heidän on helppo
rakastaa lähimmäisiään ja olla hyödyksi sekä heille että itselleen.
Kokeneena ammattipsykologina voin kertoa että useimmilla rikollisilla on sisimmässään paljon
vihaa, epävarmuutta ja hyvin vähän kykyä empatiaan. Tärkeä kysymys on seuraava: miksi niin
monet muslimit saavat sellaisen kasvatuksen joka tekee heistä rikollisia?
Vastaan kysymykseen analogialla. Jotkin perheet tarjoavat lapsille hyvän kasvuympäristön. He
oppivat ottamaan vastuuta, tuntemaan empatiaa ja tajuamaan että tuhoisat tunteet kuten viha,
kateellisuus, kostonhalu jne. ovat negatiivisia ja että ne tulee pitää kurissa. Toiset perheet taas
tarjoavat huonon kasvuympäristön: lapsista tulee yhteistyökyvyttömiä, haluttomia sopeutumaan
yhteiskunnan sääntöihin, piittaamattomia muista ja itsestään jne. Tässä mielessä jokaisessa
perheessä on oma kulttuurinsa, omanlaisensa tunne- ja kulttuuriympäristö joka muokkaa siinä
kasvavia ihmisiä. Perheet ovat erilaisia ja voivat vaikuttaa ihmisten kehitykseen terveellisellä tai
epäterveellisellä tavalla, ja sama pätee myös kulttuureihin.

Ei ole epäilystäkään että muslimikulttuuri tarjoaa yleisesti ottaen epäterveen kasvuympäristön. Sille
ominainen vihan ihailu, naisellisten piirteiden (joita psykologiassa kutsutaan ”feminaksi”)
tukahduttaminen, epävarma suhde kunniaan, uhrimentaliteetti ja kyvyttömyys nähdä yhteys oman
käytöksen ja omien ongelmien välillä on kaikki omiaan luomaan epäkypsiä, aggressiivisia ja
matalalla itsetunnolla varustettuja yksilöitä.

Pidetäänkö näkemyksiäsi poliittisina eikä ammattipsykologin esittäminä kiihkottomina
havaintoina?

Minua ja kirjaani on toki kritisoitu. Kuten voitte itsekin kuulla, sanon asiat suoraan. Mutta
kriitikoillani joko ei ole kokemusta työskentelystä muslimien kanssa tai sitten he ovat itse
muslimeja. Kun luennoin opettajille ja sosiaalityöntekijöille kouluissa joissa on paljon muslimeja,
he ovat aina samaa mieltä kanssani. Noissa tilaisuuksissa keskustelu ei koske sitä, olenko väärässä
vai oikeassa, sillä he kaikki ovat tehneet täsmälleen samanlaisia havaintoja kuin minä. Luentojen
päätteeksi siirrymme heti pohtimaan ratkaisuja. Kirjani arvosteltiin hiljattain tanskalaisten
ammattipsykologien lehdessä PsykologNyt. Arvostelu oli hyvin myönteinen ja kirjaa kuvailtiin
”provosoivaksi herätyshuudoksi, vakuuttavaksi ja konkreettisiin esimerkkeihin perustuvaksi”. Myös
monet sanomalehdet kirjoittivat siitä myönteisesti ja jopa kuuluisin muslimipoliitikkomme, Naser
Khader, joka on itsekin kirjoittanut kirjan muslimikulttuurista, antoi siitä myötämielisen lausunnon.
Khaderin mukaan ”Nicolai Sennelsin ammattikokemus on poikkeuksellinen ja hänen selkeät
esimerkkinsä tekevät tästä kirjasta pakollista luettavaa jokaiselle opettajalle ja sosiaalityöntekijälle”.
Ihmiset joilla on kokemusta muslimeista pitävät minua kokeneena ammattipsykologina.
Mikseivät media ja akateemiset piirit reagoi millään tavoin? Johtuisiko tämä siitä että ne
toimittajat ja yliopistoväki, joilla on niin sanoakseni oma lehmä ojassa myönnytyspolitiikassa,
olisivat vaarassa joutua luopumaan urastaan? Paluu assimilaatiopolitiikkaan merkitsisi
monille monikultturismista uran tehneille ihmisille mediassa ja yliopistoissa henkilökohtaista
katastrofia.

Tärkein opinkappale akateemisissa piireissä on se että syyn ja seurauksen laki ei päde muslimien
kohdalla. Tarkoitan syyllä ja seurauksella yksinkertaisesti sitä että ihmiset luovat itse oman
elämänsä. Yliopistomaailmassa opetetaan että köyhien ja yhteiskunnalle vahingollisten ihmisten
kohtalo on meidän muiden käsissämme. Kuitenkin on selvää että muslimit ovat itse vastuussa
ongelmistaan kieltäytymällä integroitumasta, oppimasta tanskaa, tarjoamasta lapsilleen koulutusta,
työskentelemästä, avautumasta läntiselle kulttuurille jne. Naisellisten piirteiden tukahduttaminen on
erityisen vahingollista sekä heidän naisilleen, miehilleen ja lapsilleen että mahdollisuudelle rakentaa
vapaita, demokraattisia ja humaaneja yhteiskuntia. Yliopistoväen mielestä syyn ja seurauksen laki
pätee ainoastaan rikkaiden ihmisten kohdalla: kun he ovat epätoivoisia tai epäonnistuneita, se on
heidän omaa syytään ja heille ihan oikein... Naurettavaa. Jos emme halua näyttää ihmisille, missä
määrin he ovat itse vastuussa ongelmistaan, kuinka voimme opettaa heitä ratkaisemaan nuo
ongelmat?

Iso-Britannia ja Ruotsi tuntuvat kilpailevan siitä, kumpi on Euroopan mestari lakaisemaan
ongelmat maton alle. Tanskaa taas pidetään joskus eräänlaisena vapaamman keskustelun
edelläkävijänä. Mutta tämä käsitys Tanskasta ei ehkä ole täysin oikea – osa tanskalaista
mielipideilmastoa ovat kuitenkin edelleen Tøger Seidenfaden ja DR. Onko Tanskan
politiikassa siis muuttunut viime vuosina niin paljon kuin puheista voisi päätellä?
Tanska on maailmankuulu avoimesta islamia ja muslimimaahanmuuttoa koskevasta keskustelusta.
Ja tämä huomio on epäilemättä ansaittu. Sanomalehdissä julkaistaan jatkuvasti kirjeitä joissa
kritisoidaan islamia ja muslimien epäonnistunutta integraatiota. Tanskalaiseen kulttuuriin
yksinkertaisesti kuuluu, että ihmisiä jotka suuttuvat arvostelusta ja menettävät malttinsa pilkataan
julkisesti. Meillä on toki myös ihmisiä jotka eivät tajua islamin ja etnisten jännitteiden vaaraa. Ei
ole epäilystäkään että äärivasemmistolaiset lehdet kuten Tøger Seidenfadenin Politiken
menettäisivät lukijoita – ja siten myös rahaa – jos ne ottaisivat realistisemman asenteen näihin
ongelmiin. Mutta ne menettävät lukijoita joka tapauksessa ja ainoat äärivasemmistolaiset puolueet,
Enhdeslisten ja De Radikale Venstre, ovat nekin hiljalleen valumassa eduskunnan viemäristä alas.
Normaali kadunmies ja -nainen näkee selvästi mitä maallemme on tapahtumassa. Hän tapaa
aggressiivisia muslimeja diskoissa, lastensa kouluissa, metrossa jne. On tärkeää että ihmiset
puhuvat näistä asioista. Jokainen joka mainitsee muslimimaahanmuuttoa koskevista huolistaan
vaikkapa työpaikalla auttaa monia työtovereitaan ajattelemaan asiaa ja puhumaan siitä avoimemmin
töissä, perheaterioilla jne.

Jos saisit päättää, mikä olisi tärkein muutos jonka tekisit tavassa käsitellä
muslimimaahanmuuttajia?

Ihmisten kutsuminen täysin erilaisesta kulttuurista asumaan meidän maissamme on suurin
sosiologinen koe ihmiskunnan historiassa ja on selvää että se päättyy huonosti. Syvällekäyvät
muutokset kokonaisen maanosan demografiassa ovat äärimmäisen vaarallisia. Maahanmuuttajat
joilla ei ole halua assimiloitua – siis omaksua kulttuurimme ja tulla länsimaalaisiksi – eivät kuulu
tänne. Meidän pitäisi löytää planeetaltamme jokin paikka jossa sellaiset ihmiset voisivat elää ilman
painetta sopeutua ja jossa heidän yhteiskunnalle haitallinen käytöksensä, uskonnollinen
fanatisminsa ja taloudellinen taakkansa ei vahingoittaisi heidän ympäristöään.
Maahanmuuttokriittisillä keskustelupalstoilla myönnytyspolitiikkaa pidetään onnistuneen
integraation täydellisenä vastakohtana. Etenkin muslimivoittoisilla alueilla asuneet
tanskalaiset ja ruotsalaiset sanovat että myönnytykset saavat muslimit vain vaatimaan lisää.

Onko myönnytyksillä vaikutusta rikollisuuteen? Ovatko kaikki myönnytykset pahasta vai
näetkö niissä joitakin valoisia puolia?

Myönnytykset vahvistavat epäilemättä muslimien tunnetta että he ovat voimakkaita ja oikeassa. Se
saa myös meidät näyttämään heikoilta heidän silmissään. Heidän uhrimentaliteettinsa kasvaa joka
kerta kun joku myönnytyspolitiikan harjoittaja avaa suunsa. Myönnytykset nimittäin kuuluvat
läntiseen perinteeseen. Me odotamme että tekemällä kompromisseja ja olemalla ystävällisiä
saamme toiset tuntemaan kiitollisuutta ja tekemään parhaansa ratkaistakseen ongelmansa. Muslimit
ajattelevat toisin – heidän kulttuurissaan koira joka haukkuu kovimmin pääsee päälliköksi.
Me olemme tottuneet ajattelemaan että vain pienet koirat haukkuvat – isojen koirien ei tarvitse
haukkua, koska ne voivat tehdä mitä haluavat. Kun ne haukkuvat, ajattelemme että ne ovat
epäkypsiä ja tarvitsevat vain lisää kasvatusta. Tekemällä myönnytyksiä ja kompromisseja omien
arvojemme suhteen saamme muslimit pitämään meitä heikkoina ja haavottuvaisina, ja he tuntevat
yhä vähemmän tarvetta sopeutua kulttuuriimme. Myönnytyspolitiikka on kuolettava seuraus
kyvyttömyydestä ymmärtää tätä oleellista eroa läntisen ja islamilaisen kulttuurin välillä.

Pahinta mitä myönnytyspoliitikot ja poliittinen korrektius ovat saaneet aikaan on se että monet
ihmiset pelkäävät sanoa mielipiteensä. Ihmiset pelkäävät vaikuttavansa rasistilta tai saavansa
huonon maineen. Minun neuvoni heille on: älkää välittäkö! Jos näkisitte neljän pojan raahaavan
tyttöä hiuksista – ettekö yrittäisi estää heitä? Jos olette vakavasti huolissanne islamista ja
muslimimaahanmuutosta – eikö teidän vastuunne ole puhua siitä?

NEVANLINNAN ANTINOMIAT väritettyinä

Monensorttisilta kielen ammattilaisilta, enimmät suomen kielen tutkijoita, koottu kirja heidän mietteitään kielestä ja tavoista, Sillä tavalla, sattui silmiini hauskan kansikuvansa vuoksi,Vallilan kirjastossa esille asetettuna. (Sillä tavalla. Toim. Muikku-Werner, Pirkko. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki. Keuruu 2006.)

Filosofi Tuomas Nevanlinna kirjoittaa Tapojen antinomioista (mts. 112-130). "Hyvätapainen ihminen kielii rauhanomaisista aikeistaan", hän toteaa. Silloin "kulttuurilla on edelleen tukeva niskaote barbariasta". Kieli on siis tässä hyvien tapojen väline.

Ensimmäiseksi antinomiakseen Nevanlinna ottaa esimodernin ja modernin. Hän muistuttaa että keskiaikaisen tai antiikin ihmisen mekastava ja tappeleva käytös tuntuisi meistä sietämättömältä. Mutta, antinomisesti, modernissa valtiossa valtion ylivoimaisuus, sen yksinoikeus kostoon, tuntuu synnyttävän irrationaalista, purskahtelevaa väkivaltaa. (S. 113-114.) Pakollisen hymyilyn keskellä puhuvat yht'äkkiä itse väsätyt pommit ja automaattiaseet.

                 Nevanlinnan tuota kirjoittaessa Myyrmannin kauppakeskuksen pommimies oli jo räjähtänyt, ja suomalaisia kouluampumisia oli useitakin. Ne olivat ainakin päältä katsoen irrationaalista väkivaltaa, hyvinvointivaltion pahoinvoinnin tuomaa. (Sipilän hallituksen hyvinvointivaltion purkuohjelmaa ei vielä edes aavistettu silloin.)

                 New Yorkin tornien massamurha, Pariisin joukkomurha, Moskovan teatterikaappaus ja kaikki muu islamin nimeen tehty väkivalta ei kuulu tämän Nevanlinnan antinomian alaan, koska kysymys on siinä ideologiasta, poliittiseksi ideologiaksi käsitetystä uskonnosta. Ei myöskään Utöyan joukkomurha, joka oli tekijänsä mukaan reaktio islamin väkivaltaan; äärimmäisen väärin suunnattu ja laskettu tosin.

                 Esimodernin ja modernin väkivallan antinomia syntyy nimenomaan valtioiden sisällä, rauhan oloissa, teknokulttuurin luomien valtioiden hallintomenetelmien kaikkialle ulottuvuudesta ja hallitsemisen tekniikoiden kehittymisestä.

Eikö kuitenkin monet 1900-luvun sodat tule ottaa tähän antinomia-tarkasteluun? Tyhjentyvätkö niiden syyt vain valtiorakenteiden vanhentuneisuudessa pääoman liikkeeseen nähden tai imperialistimahtien reviiririidoissa, kuten esim. Lenin katsoi? Miksi Euroopan kansat riemuitsivat ensimmäisen maailmansodan syttymisestä? Eivätkö rauhanajan voimattomuuttaan ja turhautuneisuuttaan, niin politiikassa kuin kulttuurissa? Eikö toista maailmansotaa aloittanut megaturhautuja Hitler, joka ensimmäisessä ei ollut vielä saanut tarpeekseen? Monet sotilaat 1. ja 2. maailmansodan rintamilla suuntasivat siviilissä turhautuneet voimansa taisteluihin, senhän saattaa huomata kirjallisuudesta. Agressiivisuus oli nyt oikeassa käytössä.

Väinö Linnan Rokka opettaa Suen Tassua, kun vihollisen panssarivaunu on saatu palamaan: "Älä kuule Tassu ala tääl säälittelemää. Tää ei kuule oo mikkää pyhäkoulu. Tääl pittää tappaa nii jot hitto. Ainha mie oon sanont jot ei tääl oo tarkotus kuolla vaa tappaa toisii. Muuten et elä itse." (Tuntematon sotilas (1954). Neljäskymmenestoinen painos, s. 192. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo - Helsinki - Juva. Juva 1993.)

Kouluampumisia ei tunnettu. Sotakiihkoilijat olivat harvinaisia, mutta tuhat kertaa harvinaisempia olivat sodasta kieltäytyjät. Sota sopi psykologiaan.

Koulussani Tampereen lyseossa monet opettajista olivat sodan käyneitä miehiä. Heidän puheissaan biologismi ja sen takaa häämöttävä natsi-ideologia olivat ihan selviä. Vetelyys tuomittiin jyrkästi, reippautta vaadittiin - riittävä teeskentelykin kelpasi. Poikia arvioitiin sotalaitoksen normien mukaan, vaikka ääneen eivät opettajat sitä myöntäneet. "Rotujen" arvioinnissa nousi esille "keltainen vaara", ehkä peitenimenä "idän uhkalle". Mustat käsiteltiin huumorilla. Lyseon oppitulokset olivat hyviä, koska tätä autoritääristä pohja-asennetta kuitenkin höystettiin monin variaatioin ja koska 60-luvun lopun ilmapiiri oli optimistinen. Kirjallisuus ja tiede olivat voimistelun lisäksi kunnioitettavaa, tosin varmaan siksi, että ne olivat niin tärkeitä kansallisvaltio Suomen synnyssä ja teknologian ylläpidossa. Omista sotasuorituksistaan opettajat eivät ikinä puhuneet. Mutta selvästi sota oli kaiken mitta.

                 Erään koulutoverini äiti kiteytti: "Sota-aikana miehetkin näyttivät miehiltä, kun kaikilla oli univormu." Riidellessään isiensä kanssa pojat kuulivat aina: Kyllä sitten armeijassa opit!

                 Kun olemme Euroopassa 70 vuoden ajan välttyneet sodalta ja haluamme edelleen välttyä, ja kun valtio koko sen ajan on tullut totaalisemmaksi ja yksilöiden valvonta tehokkaammaksi, onko nyt irrationaalinen kouluampumisten kaltainen väkivalta seurausta tästä rauhantilasta? Isäni päivitteli joskus että monet sodassa hyvin pärjänneet eivät siviilissä pärjänneet ollenkaan. Jääkö jokin luonnetyyppi toteutumatta rauhan aikana? Onko Nevanlinnan antinomia pätevä - kun valtio ei kykene suuntamaan väkivallan yksinoikeuttaan rintamalle, aiheuttaako - sodassa - oikeutetun väkivaltakäytöksen tukahtuminen, jotenkin, siviilissä silloin tällöin purskahtelevaa irrationaalista väkivaltaa?

                

Tämä tuntuisi edellyttävän biologistisen agressiovietin olettamista. Mutta sitä hyväksymättä voimme pohtia uutta persoonallisuustyyppiä, jonka rauhan ja ylivoimaisen valtion ja kaikkialle ulottuvan tekniikan valta rakentaa. Tällainen persoonallisuus sopeutuu eikä ota pommia käyttöön. Eräässä psykologiseurassa tyypille annettiin nimi Jukka-poika (viimeaikaisen pop-idolin mukaan). Hyvin karkeasti hahmotellen: vielä minun ikäpolvessani oli tavallista, että sotaan tähdännyt kasvatuksemme ja siis persoonallisuutemme ja tosiasiallinen elämämme rauhassa ja tästä syntyneet ristiriidat ja sisäiset agressiot huuhdeltiin keskioluella. Runsaasti. Nykypolvia ei enää ole sotaan kasvatettu. Ja heille informaatioteknologian harrastuksen ja internetin rajattomuus takaa lähes alkoholin veroisen pakopaikan, käsittääkseni.

                 Olisiko parempi, Nevanlinnan esiin tuoman antinomian lieventämiseksi,  että kapakkatappeluja ja poliittisia katutappeluja siedettäisiin? Pitäisikö urheilun ja kasvatuksen hyväksyä enemmän voimankäyttöä? Mutta tuollaistahan juuri oli Natsi-Saksassa. Tekniikan ja tuotantoelämän ja sivilisaation muuttuessa aina joitakin persoonallisuustyyppejä kuitenkin onneksi putoaa pois. Meidän silmissämme natsikiihkoilijat olisivat vastenmielisiä ja naurettavia; 30-luvun natsien mielestä nykyjupit. Väkivaltainen luonne ei tällä hetkellä pääse esiintymään rakentavasti, sodan palveluksessa. Väkivaltaa ihannoivia on varmasti vähemmän kuin sata vuotta sitten, eivätkä he pysty puhumaan enää. Mutta tuntuuko heidän vaikutuksensa näissä vaatimuksissa: Valtion liikoja himmeleitä purettava! Kilpailua lisättävä! Sosiaaliturvaa leikattava! Kovia seurauksia tämän sortin haasteet vielä saavat aikaan.

Yhdeksästä Nevanlinnan antinomiasta valitsen tarkasteluuni seuraavaksi kolmannen, Kukkahattutädin antinomian. Siinä ja edellisessä Auktoriteetin antinomiassa katsotaan, että "60-luvun romanttis-individualistinen tapakritiikki" on mennyt läpi. Yksilön itseilmaisun tarve, epämuodollisuus ja spontaanius ovat voittaneet, kuri ja yhteisöt ja auktoriteetit hävinneet. Jokaisella on oikeus valita elämänarvonsa itse. (S. 115-116.) Tästä on seurannut että entisaikojen - oletettu - muita paheksuva kukkahattutäti on kadonnut. Kukaan ei voi enää arvostella muita, koska kaikki ovat oikeassa. Mutta, siitä seuraa, että nyt jokainen onkin itse kukkahattutäti, koska jokainen pitää omia arvostelmiaan parhaina ja ylittämättöminä. Entismaailmassa muita pidettiin moraalisempina kuin itseä, ja siksi kukkahattutätiä pelättiin. Nyt jok'ikinen minä on oikeassa. Vääjäämättä; vastustamattomasti ja suorastaan ideologisesti.

                 Totta. Luonnonsuojelija paheksuu huolettomia kuluttajia. Säntillinen poroporvari paheksuu tulonsiirtojen varassa eläviä, niin sosiaalituen kuin pääomatulojen saajia. Pääoman omistaja paheksuu tuottamattomia työläisiä. Sivistynyt paheksuu mainosten uhreina shoppailevaa massaa.

Mutta nähdäkseni nämä vastakkaisuudet eivät meillä ole enää olennaisia käyttäytymisessä ja kansallisen yhteisön ja sosiaalisen tietoisuuden muodostumisessa. Yhteisöistä on tullut imaginaarisempia kuin ennen. Niitä kuitenkin on, mikrotasolla urheiluseurat ja postimerkkeilijät, makrotasolla suomalaiset ja eurooppalaiset. Eurooppalaisuutta tärkeämpää kansan psyykessä on kuitenkin angloamerikkalaisuus, koska populaarikulttuuri on tullut Amerikasta jo 70 vuoden ajan. Kuviteltu makea ja vapaa elämä Amerikassa ja ehkä Länsi-Euroopan metropoleissa on pop-kulttuurin tavoite ja ihanne. Se korotetaan niin korkealle, että sen puutteita ja haittapuoliakin ja jopa kriitikoita ihannoidaan ja matkitaan, kuten moottoripyöräjengejä.

                 Postmodernissa tilanteessa moraali ja tekojen perustelu ei ole enää kiinnostavaa populaarikulttuurin kannalta. Nyt on kysymys suorituksesta ja näkyvyydestä. Viis siitä mitä tämä tai tuo pitää oikeana tai tärkeänä. Mutta mitä hän "duunaa" ja - suuri, valtavin kysymys - miten hän pääsee esille sen avulla?

Poliisi ja oikeuslaitos ovat niin tehokkaita, että karkeat poikkeukset hyväksyttävästä käytöksestä rangaistaan ja kitketään ja nopeasti, ainakin meillä Suomessa, ainakin vielä. Keskimääräinen elintaso on sen verran korkea, että hyvinvoinnilla rehvastelu on tullut jopa hupaisaksi. Minkä perusteella siis imaginaarisessa Suomen kansassa voidaan rakentaa eroja ihmisten välille? Mihin perustuvat jokaisen välittömästi ja kiistattomasti havaitsemat ja tunnustamat hierarkiat, eli mihin perustuu yhteisyys? Hintelä vastarinta vyörynomaista maahanmuuttoa vastaan on jäänyt hinteläksi juuri tästä syystä: Kun asetetaan syntyperäiset suomalaiset oikeutetummiksi elintasoomme kuin Lähi-idästä aivan muusta kulttuurista tulevat, jouduttaisiin, jos tätä aatelinjaa seurattaisiin vähänkään pitemmälle, myös problematisoimaan suomalaisuutta. Tämäkin on antinomia. Siihen pohdintaan ei kenelläkään ole halua, ei uusnatseilla eikä edes Sipilän hallituksella. Politiikan ainoa poliittisesti korrekti veturi on vuosikymmeniä ollut talous ongelmineen. Kansallisuus ja sen ongelmat kuuluvat paremminkin tietokoneen roskakoriin. Sieltä ne kuitenkin taitava nörtti esiin kaivaa. Poliittinen eliitti seuraa talouseliittiä, joka toivottaa tervetulleiksi uudet järjestäytymättömät halvan työn tekijät. - Kuvassa Sörnäisiin uhattua suurmoskeijaa vastustava mielenosoitus saapuu Senaatintorille, vahvasti panssaroidun valtiovallan läsnä ollessa.

 Totta vieköön, jokainen on kukkahattutäti ja jokainen on oikeassa. Kukaan ei kykene keskusteluun. Yhteiskunnallisista ongelmista ei synny poliittisia ongelmia. Demokratia on lamassa. Opiskelukaverini 40 vuoden takaa avasi joulukuussa Lasipalatsissa valokuvanäyttelyn pakolaisista. Hän piti hyvän puheen jossa vaati sympatiaa maahantulijoille. Lisänä oli yhden kirjailijan runoja, joita avajaisissa luettiin myös arabiaksi. Kun sitten seuraavana päivänä Facebookissa esitin epäilyni että islamin vaikutus yhteiskuntaan ei jää ongelmattomaksi, hän poisti kommenttini sivuiltaan, kylläkin perustellen että "nämä ihmiset" ovat jo tarpeeksi kärsineet, ja tuollainen keskustelu ei sovi "tähän kansioon". Hänen asenteensa oli poliittisesti korrekti, mutta vahvisti ajatusta kukkahattutädin antinomiasta.

Etiketin antinomian (s. 122-123) Nevanlinna muotoilee näin: "Edellyttääkö kohteliaisuus etiketin noudattamista ja ritualisoitunutta käyttäytymistä? Vai onko kohteliaisuus toisten ihmisten elävää huomioonottamista, jossa etiketin 'kirjaimella' ei ole väliä?" Nevanlinna tiivistää: "Antinomia ei ratkea loogisesti, mutta juuri siksi rituaalikäyttäytyminen voidaan nähdä sen esillepanona, loputtomana ratkaisuyrityksenä."

                 "Päihteiden paradoksista" hän sanoo: käytämme niitä rituaalisesti, mutta vapautuaksemme. Poikkeuksena kovien huumeiden käyttäjä on menettänyt kokonaan tuon sosiaalisen funktion, ja keskittyy vain omaan "nautintoonsa".

                 Kai sama koskee pitkälle edennyttä alkoholismia. Enää ei ole väliä istua kapakassa, eikä jutella muiden tuopinystävien kanssa. Paljon halvemmaksihan tulee juoda yksin, eikä ole väliä tekeekö sen kotona neljän seinän sisällä vai hyvällä ilmalla puistossa. Mutta mikä on yksin juovan "nautinto"? Eikö hän juodessaan omissa oloissaan ja koloissaan tunnusta juuri omaa kyvyttömyyttään seurusteluun toisten ihmisten kanssa, joko etiketin kautta tai elävän huomioonottamisen. Nousuhumalan ja täyspöhnän vapaus on tämän antinomian väliaikainen ratkaisu. Alkoholisti käy jatkuvaa keskustelua päänsä sisällä menneisyyden ja jopa lapsuuden voimahahmojen kanssa. Mutta nyt he eivät enää kaikeksi onneksi kykene vastaamaan oikeasti. Kun juopolla fyysisen kestokyvyn rappeutuessa kulutetut alkoholimäärät jatkuvasti pienenevät, samalla kun elämänpiiri kapeutuu, hän voi parhaassa tapauksessa kehittää uusia adekvaatimpia ihmissuhteita tai ainakin elämäntavan, josta sosiaalisuuden kestämättömät vaatimukset on suljettu ulos. Miksi tämä ei olisi luova ratkaisu? Onnellinen se, joka pystyy sosiaaliseen kanssakäymiseen, alkoholin avulla tai vieläpä ilman. Mutta emme kai voi moittia häntäkään, joka vaientaa sosiaalisuuden vaatimuksen muutamalla pullolla, parilla grammalla, piikillä tai tableteilla. Puhtaiden huumeneulojen jakelu on tämän myöntymyksen tunnustamista. On paljon ihmisiä, joiden ongelmat ovat sosiaalityön ja kalliiden psykoterapioiden ulottumattomissa.

Loppulauseessaan (s. 129-130) Nevanlinna käsittelee sosiopatiaa. "Sosiopaatti on se, joka pitää kaikkea sosiaalista käytöstä, moraalia ja toisten huomioonottoa kirjaimellisesti 'tyhjänä eleenä' - jonakin vain laskelmissa huomioonotettavana tekijänä." Sosiopaatti ei kykene tajuamaan meidän kaikkien välillä olevaa symbolista sidettä, Nevanlinna argumentoi, - ehkä tätä kuuluisaa 'ihmisyyttä' - joka "ylittää kaikki erityiset viestimämme sisällöt ja edeltää niitä." Tämän siteen aina kommunikaatiossa tunnustaisimme ja tieten tahtoen vahvistaisimme: näin olkoon!

                 Tulee mieleen että sosiopaatti on teknokulttuurin ja sen sanelemia vaatimuksia seuraavan politiikan ytimessä.

                 Insinööri ei voi tutkiessaan metallin väsymistä tai lasersäteen kulkua ottaa raportissaan huomioon sosiaalisuuden siteitä. Päin vastoin, kaikki mikä ei suoraan koske tutkimuskohdetta, on vain haitaksi ja tiellä. Hyvä silmälääkäri tutkii ääriteknisin välinein verkkokalvon mikrometreissä mitattavaa turvotusta ja sen tekemää tuhoa soluissa ja siten näkökyvyssä. Jos potilaan katsotaan hoidosta hyötyvän, ja hyöty vaivan arvoiseksi, hoito on teknistä. Ei voida oikeutetusti vaatia työkiireiseltä lääkäriltä näiden pitkälle vietyjen toimitusten lisäksi, ainakaan ensisijaisesti, subtiilia kommunikaatiota potilaan kanssa.

Tuntuu että teknokulttuuri ja tehokkusvaatimus minimoivat tyhjät eleet, supistavat niitä. Kaikeksi onneksi kuitenkin, Nevanlinna toteaa, sosiopatia on suhteellisen harvinaista myös teknoyhteiskunnassa. Itse lisäisin että meidän täytyy vain pitää rytmitaju: inhimillisyyden hetki on nyt, nyt kustannuslaskennan, nyt röntgentutkimuksen, nyt injektion. Koska emme voi emmekä vapaaehtoisesti halua luopua teknoyhteiskunnasta, on sitä enemmän panostettava varhaiskasvatukseen ja psykoterapioihin, jotta teknisten taitojen lisäksi voidaan pitää yllä Nevanlinnan vaatimaa luksusta: pelkkiä eleitä, inhimillisyyden ydintä.