TERAPEUTTISEN KESKUSTELUN ONGELMAT

Kommentti Vesa Talvitien artikkeliin Psykoterapia ja elämänongelmien medikalisointi Psykoterapia-lehden numerossa 3 (36), 2017

 Vesa Talvitie kyseenalaistaa artikkelissaan yleisen käsityksen että psykoterapia on sairauden hoitoa, masennuksen tai jonkin muun. Mitä erilaisimmissa asemissa ja tilanteissa olevat ihmiset käyvät psykoterapiassa, myös hyvin menestyvät. Onko mielekästä pitää heitä kaikkia sairaina? Psykoterapia onkin minimalistisesti katsottuna keskustelua. Ennen vakiintumistaan lääketieteeseen kuuluvaksi ajatus psykoterapiasta (tällä nimellä) liitettiin 1890-luvulla väliin hypnoosiin, väliin spiritualismiin, moraalihoitoon tms.

Freud loi psykoterapialle teoreettisen pohjan. Hän oli tosin itse lääkäri, mutta ei rajannut psykoanalyysin harjoittamista lääkäreille. Eikä hän pitänyt terapiassa käsiteltyjä ongelmia sairauksina.

Nykytilanteessa kansalaisilla on, kuten Talvitie kirjoittaa, "käsitys että psykiatria on somaattisen lääketieteen mallia soveltaen kyennyt osoittamaan mielellisiä sairauksia sekä kyennyt löytämään niihin lääkehoitoja".

Toden totta, sanoo lukija. Jokainen jota läheiset ovat jossakin elämänvaiheessa ruvenneet epäilemään "hulluksi"; joka on "joutunut" hoitoon, ehkä peräti mielisairaalaan, tietää karvaasti tämän kansanomaisen ennakkoluulon voiman. Sairaalaan joutuneista joidenkin psyykkinen poikkeustila on kroonistunut ja heistä on tullut osa sairaalakoneistoa. Heidän elämänsä sairaalassa on vahvistus sairaaloiden olemassaolon oikeutukseen, ja sairaalat vahvistus käsitykselle mielellisten "sairauksien" eli "hulluuden" olemassaolosta.

Talvitie kertoo lyhyesti, miten psykoanalyyttinen teoriapohja psykiatriassa hylättiin ja nykyinen lääkehoitoideologia ja -käytäntö syntyivät. Lääketeollisuuden riemuitessa "psykiatria siirtyi merkittävästi biologiseen suuntaan". Sen sijaan psykiatrian filosofiassa, josta Talvitie esittää viitteitä, "psykiatriasta maalautuu varsin toisenlainen kuva". "Psykiatria ei ole kyennyt osoittamaan sairauksia diagnosoimiensa oireiden taustalla."

Nykypsykiatrian ja psykoterapian suhde on epämääräinen ja pitkälle hallinnollinen. Yhteiskunnallista tukea psykoterapioille voidaan saada vain hoidettaville annettujen psykiatristen diagnoosien kautta.

Potilaan omalta kannalta on kysymys elämänongelmista. Kuitenkin psykiatrinen diskurssi näennäisen tieteellisenä on hallitseva kulttuurissa, ja jopa "potilaat" itse useimmiten hahmottavat tilannettaan sen kautta, varsin kömpelösti. Talvitie esitteleekin nyt psykoterapian uuden ns. sosiaalisen mallin, jossa elämänongelmat eikä sairaus ovat hoidon eli terapeuttisen keskustelun kohteena. Elämänongelmat ovat  toisiin ihmisiin sekä kulttuurin instituutioihin ja sääntöihin ja rituaaleihin sidottuja. Ne ovat psykososiaalisia. Niissä on kyse merkityksistä, joita asioille annetaan.

Kahden ihmisen terapeuttisessa keskustelussa toiselle muodostuu usein ammatillinen rooli. Näitä ammattilaisia ovat historiassa olleet samaanit, parantajat, yhteisönvanhimmat. Katolisen kirkon rippi kuuluu tähän. Mutta nykyään filosofit, parantajat ja papit ovat osittain korvautuneet psykoterapeuteilla, kun ammattinimikkeistä puhutaan.

Talvitie myöntää että sielunhoidolla voi olla samantapaisia vaikutuksia kuin psykoterapialla. Mutta seuraavaksi hän tarkastelee erästä psykoterapian määritelmää, jonka mukaan psykoterapiana ei voi pitää "vaikuttamiskeinoja", joiden edellytyksenä on jaettu uskonnollinen vakaumus. Ongelmansa kanssa painivan pitäisi kysyä ensin itseltään, onko hänen ongelmansa psykologinen vai uskonnollinen, vai ehkä maailmankatsomuksellinen. Uskonto erikseen, terapia erikseen siis...

Mutta "hullun" kokemus ei ole niin differentioitunutta, huomautan, että hänen olisi mahdollista tehdä tällaisia erotteluja. Psyykkisessä hädässä kaikki sotkeutuu vyyhdiksi. Kysymys on vain siitä mistä apua tavoittaa. Lääketieteen diagnoosien kautta käyvä järjestelmä on armottoman hidas. Apua ei useinkaan tule, ennen kuin jo tarvitaankin ambulanssia.

Talvitie viittaa filosofian historian dialogisiin perinteisiin ja elämänfilosofioihin. Niissä luodut teemat tulevat käyttöön psykoterapiassa: "hyvyys ja pahuus, eksistentiaalinen vapaus ja valinnan pakko, oikeudenmukaisuus ja arvot". Mutta onko psykoterapia rationaalista pohdintaa vai tunteiden käsittelyä? Tässä yhteydessä Talvitie tulee merkittävään johtopäätökseen: "Psykoterapeutti ei voi olettaa joidenkin arvojen tai elämänfilosofisten preferenssien olevan parempia tai tavoiteltavampia kuin joidenkin toisten." Kun lääketiede on luonnontiedettä, joka pyrkii objektiiviseen yksiselitteiseen havaintoon (lukija sallinee minun muotoiluni), "lääketietellinen malli on yksinkertaisesti epäadekvaatti viitekehys psykoterapialle", Talvitie kärjistää.

Artikkelinsa lopulla Talvitie tarkastelee lääketieteen. psykiatrian, psykoterapian, hallinnon ja laajimpana osatekijänä elämänongelmien kulttuurisen käsittämisen jännitekenttää, myös psykoterapian ammattilaisten ja heidän välisensä kilpailun kannalta. Itse lähinnä arjessa selviämisen kompastuspuolelle kuuluvaan  kuuluvana ja takavuosina hoidossakin olleena voin vain sanoa, että ilahduttaa kun koko hoitohommaa mietitään näin monipuolisesti ja huolellisesti ja omantunnonarasti.

KYLPYLÄ KIVI 1975

TURUN JOUKKOMURHAAJAN TAUSTA

TURUN JOUKKOMURHAAJAN TAUSTA

Mitä useammat tästä tietävät, sen parempi.

Tässä on MV:n yhteenveto:

Turun muslimiterroristi on Abderrahman Bouanane

22-vuotias marokkolaismies kävi koulua yläasteikäisten suomalaislasten kanssa, koska tulijat halutaan tutustuttaa "suomalaisiin samanikäisiin".

28.08.2017

Kahdesta terroristisessa tarkoituksessa tehdystä murhasta epäilty marokkolaismies oli antanut väärän nimen ja iän tullessaan Suomeen niin sanottuna “yksin tulleena alaikäisenä turvapaikanhakijana” vuoden 2016 alkupuolella. Hän oli valehdellut olevansa 17-vuotias, koska alaikäiseksi itsensä ilmoittanut saa helpommin turvapaikan.
Ei ole lainkaan harvinaista, että Suomeen turvapaikanhakijoina tulleet valehtelevat henkilöllisyydestään ja/tai oikeasta iästään.

Abderrahman Bouanane alias Abderrahman Mechkah alias Abdul Rahman kiinnioton jälkeen.

Ilta-Sanomien tietojen mukaan miehen oikea nimi on Abderrahman Bouanane. Hän on syntynyt 25. lokakuuta 1994, eli hän täyttää pian 23 vuotta.
Bouananea epäillään kahdesta terroristisessa tarkoituksessa tehdystä murhasta ja kahdeksasta murhan yrityksestä. Hän on myöntänyt aiheuttaneensa kuolemat ja loukkaantumiset.

Kävi yläasteella koulua 22-vuotiaana

Turun sivistystoimialan johtaja Timo Jalonen vahvistaa, että marokkolaismies oli yläkoulussa perusopetukseen valmistavassa Valmo-opetuksessa elokuusta 2016 kesäkuuhun 2017.
Turun Sanomien tietojen mukaan kysymyksessä oli Puropellon koulu. Suomalaiset yläasteen koululaiset ovat 13-16-vuotiaita.
Valmo-koulutus on tarkoitettu juuri Suomeen muuttaneille vieraskielisille oppilaille. Valmo-tunneilla opetellaan suomea ja sitä miten koulussa ollaan.
Jalosen mukaan marokkolaismies laitettiin viime vuonna koulun penkille kuten kaikki muutkin “oppivelvollisuusikäiset maahanmuuttajat”.
Turussa on Jalosen mukaan 2 200 maahanmuuttajataustaista oppivelvollisuusikäistä oppilasta, joille Turun kaupungilla on lakisääteinen velvollisuus tarjota perusopetusta. Jalonen ei osaa sanoa, kuinka moni näistä on turvapaikanhakija.
Ongelmana on vain se, että marokkolaismies oli jo 21-vuotias, kun hänet “laitettiin koulun penkille”. Suomessa oppivelvollisuus loppuu sen lukuvuoden lopussa, jona nuori täyttää 17. Virhe on tietenkin maahanmuuttoviraston, joka ei kyseenalaistanut marokkolaismiehen ilmoittamaa ikää.
Jalosen mukaan kyseisen koulun oppilaille ja heidän vanhemmilleen on jo valjennut, että terrori-iskun tekijä kävi heidän kouluaan. Hän myöntää, että monet vanhemmat ovat olleet tuohtuneita asiasta.

Tulijat on tarkoituskin tutustuttaa suomalaislapsiin

Jalosen mukaan kaupunki ei ole koskaan edes harkinnut, olisiko turvapaikanhakijoiden koulutus syytä järjestää joissain muissa tiloissa kuin suomalaisissa kouluissa samaan aikaan suomalaisten lasten kanssa.

“Tämä Valmo-koulutus on suomen kieleen, kulttuuriin, kouluympäristöön ja suomalaisiin samanikäisiin tutustumista. Ajatuksena on ollut pitää maahanmuuttajat kantaväestön kanssa tekemisissä, jotta he kotoutuisivat paremmin”, Jalonen tunnustaa Turun Sanomille.

Edes kielteisellä turvapaikkapäätöksellä ei ole koulunkäynnin kannalta merkitystä. Jalosen mukaan oppivelvollisuusikäisten turvapaikanhakijoiden on mahdollista saada perusopetusta vielä kielteisen turvapaikkapäätöksen jälkeenkin.

Kokaiinikauppaa Italiassa, pahoinpitelyjä Saksassa

Epäilty muslimiterroristi on alun perin kotoisin Marokon suurimmasta kaupungista Casablancasta. Marokossa on valtavasti työttömiä ja kouluttamattomia nuoria miehiä, joista monet lähtevät Eurooppaan kierteleviksi taskuvarkaiksi ja elämäntaparikollisiksi.
He eivät välttämättä edes vaivaudu hakemaan turvapaikkaa Euroopasta, koska tietävät, etteivät ole sellaiseen oikeutettuja. Myöskään Abderrahman Bouanane ei hakenut turvapaikkaa esimerkiksi Saksassa pitkään oleskellessaan.
Lehtitietojen mukaan Bouananen menneisyyttä on leimannut väkivaltainen käytös. Bouanane on kehuskellut Ylen haastattelemalle lähteelle tappaneensa ihmisen Marokossa. Puheiden todenperäisyyttä on vaikea selvittää. Ylen mukaan hänellä oli kiivastuessaan tapana heitellä tappouhkauksia myös Suomessa.
Lisäksi Ylen mukaan Bouanane kertoi Turun vastaanottokeskuksen asukkaille kierrelleensä Euroopassa ennen Suomeen tuloaan ja myyneensä kokaiinia Italiassa.
Loppuvuodesta 2015 ja alkuvuodesta 2016 Bouanane oleskeli Saksassa, jossa hän esiintyi ainakin viidellä eri henkilöllisyydellä. MV-lehti uutisoi marokkolaismiehen vääristä henkilöllisyyksistä ja rikosepäilyistä Saksassa ensimmäisenä mediana Suomessa.
Bouanane on ollut epäiltynä pahoinpitelyistä Nordhein-Westfalenin osavaltiossa sijaitsevissa Neussin ja Kerpenin kaupungeissa. Pahoinpitelyt tapahtuivat turvapaikanhakijoille tarkoitetuissa majoituksissa. Pahoinpitelyjen lisäksi häntä on epäilty Hampurissa ryöstöstä.
Mechkahin nimellä ja alaikäisenä esiintynyt mies saapui Suomeen vuonna 2016. Elokuussa 2016 hän aloitti opinnot turkulaisessa Puropellon peruskoulussa. Marokkolaismies asui ensimmäiset puoli vuotta alaikäisten yksikössä ja siirtyi Pansion vastaanottokeskuksen aikuisten yksikköön, kun oli oman ilmoituksensa mukaan tullut täysi-ikäiseksi marraskuussa 2016.
Jo tammikuussa vastaanottokeskuksen muut asukkaat ilmoittivat miehen radikalisoitumisesta vastaanottokeskuksen johdolle.
Epäilyistä ilmoitettiin ensin Lounais-Suomen poliisille, joka välitti tiedon suojelupoliisille. Vihje ei kuitenkaan johtanut konkreettisiin toimiin supon taholta.
Vuoden 2016 lopulla Bouanane sai kielteisen turvapaikkapäätöksen, josta hän on poliisin mukaan valittanut hallinto-oikeuteen.
Lähteet: Ilta-Sanomat, Ilta-Sanomat 2, Turun Sanomat

POSTMODERNI HENKIMAAILMA

POSTMODERNI HENKIMAAILMA

Keitä me olemme? Toimittaneet Tapani Koivula, Juha Pennala ja Riitta Wahlström. Kustannus HD, Loimaa. Tallinna 2017.

Muutamat Helsingissä kokoontuvat henkimaailman ystävät ovat lukupiirissään laatineet kirjan, joka koostuu heidän omista artikkeleistaan. Ne on kudottu kanavoidun tekstin ympärille, siis henkimaailmasta saadun ilmoituksen, jota kutsutaan Fantasiaa-tekstiksi. Yksi omilla nimillään esiintyvistä kirjoittajista antaa kylläkin ymmärtää olleensa jollakin tavoin osallinen Fantasiaa-tekstin syntymisessä. S. 198: "Ja minä, joka en siis ole minä, pidän tämän Fantasiaa-tekstin kirjoittamista järkevänä tekemisenä." Mutta muuten tekstin alkuperä jätetään hämärään. Teksti kulkee kursivoituna läpi koko kirjan, ja omalla nimellään esiintyvät kommentoivat sitä.

Eräs piirissä mukana istuva antoi kirjan luettavakseni. Olen aika lailla ulkopuolinen näihin asioihin; evankelisen kasvatuksen saanut marxilainen, kirkkoon uudelleen liittynyt skeptikko, teoreettisesta filosofiasta lopputyön tehnyt taideharrastaja. Mutta tämä kuulemma onkin arvioinnissa vain eduksi. Voinkin siis vapaasti sanoa, että olen tämän kirjan edessä samassa tilanteessa kuin aina teosofiaan liittyvien asioiden. Tuntuu kuin tunturipuron hiekasta etsisin kullanjyviä. Paljon vie vesi hiekkaa vaskoolista ennen kuin muutama hippu jää kimaltamaan.

Esillä olevassa kirjassa jokaista kehotetaan olemaan huoleti omaa mieltään. Postmoderni moniarvoisuus on rytinällä tulossa henkimaailmaan. Verrattuna siihen ehdottomaan sävyyn, jota teosofiassa useimmiten on käytetty, kun on julistettu henkimaailman sanomia, Fantasiaa-teksti korostaa kaiken ehdollisuutta. Sivulta 131: "Me korostamme, että elät monien totuuksien maailmassa. Ymmärrä, että jokaiselle on räätälöity oma totuus, jonka sisältöön sinulla ei ole oikeutta muiden kohdalla puuttua. Me korostamme sitä, että on rikkautta käsittää ja ymmärtää asiat hieman eri tavalla kuin kaikki muut. Älä siis käytä aikaasi miettimällä ja epäilemällä, oletko sinä oikeassa. Sinähän olet oikeassa! Sinä olet ainoa joka voi tietää, miten sinun elämäsi kuuluu mennä! Sinä olet oman elämäsi paras asiantuntija!"

Tiedän kyllä miten fundamentalistikristityt suhtautuisivat tähän julistukseen. He sanoisivat että Kristuksessa maailmaan tullut sanoma on ehdoton ja lopullinen totuus, ja siitä voimme päästä perille evankeliumien kautta. Mutta kirkasta evankeliumin sanaakin voidaan tulkita ja pakosta aina tulkitaan vajavaisista lähtökohdista. Siitä alkaa horjunta. Eipä käy kateeksi kirkon pappeja ja johtajia, jotka postmodernissa moniarvoisuudessa evankeliumia meille kantavat.

Itselleni tulee myös mieleen eksistentialismin asenne, että olemme maailmaan heitettyjä. Emme siis suinkaan oman elämämme mestareita, vaan avuttomia. Tämän tunteen ja tilanteen löytää selkeimmin tiivistettynä Camus'n, Kafkan tai Gogolin taiteessa.

Perinteiseen teosofiaan Fantasiaa-tekstin liittää mm. eri henkisen kehityksen tasojen pohdinta. Ajatellaan että ihminen etenee tasolta tasolle, loputtomasti ylöspäin. Aikaa on myös loputtomasti. Tämä ajatustapa on peräisin Intiasta. Luterilaisuudessahan me katsomme, että ihminen on aina samalla kertaa sekä syntinen että vanhurskas, eikä oma kehityksemme Jumalan lapseksi pääsemiseen eli pelastukseen mitään vaikuta, vaan ainoastaan Kristuksen lunastustyö ja sen vastaanottaminen. Fantasiaa-tekstin postmoderni henki kuitenkin tulee esille, ja tavallaan nihiloi myös kuvitelmat noista kehitystasoista, joskin vain väläyksessä. S. 65: "Mielestäni, kuten maan päällä elävät ihmiset eri tavalla tiedostavat itsensä, myös taivaassa on eri tasoja, joissa sielut vähitellen oppivat lisää todellisesta olemuksestaan.

                 - Kuka sinä olet?

                 - Vain yksi joka etsii itseään.

                 - Miten pitkällä olet?

                 - Miten pitkällä voi olla, jos vaeltaa ikuisuudessa?"

Todellakin!

Mutta monessa kohtaa Fantasiaa-teksti on aivan läpinäkymätöntä. Esim. s. 135: "Yksi on Te. Te olette yksi. Voitte ajatella että Hän sen teki, mutta te sen teitte. Teidän ei tarvitse kiittää, ei ylistää yksin Häntä. Mutta te voitte kiittää ja ylistää yhtä lailla itseänne. Te olette sen ylistyksen ansainneet. Te, jotka tämän teitte. Tämä on se onnen aamu. Tämä on se uusi päivä, jota niin kauan odotitte, iloitkaa kun nyt se on tässä."  Huh. Lauseen merkityksellisyyden edellytys on analyyttisen filosofian mukaan, että se esittää jonkin väitteen, joka voidaan osoittaa joko todeksi tai vääräksi, verifioida tai falsifioida. Tämän kohdan lauseet ovat täysin ilmassa. Kuka tässä on Hän, ketkä ovat Te? Kuinka Te onkin Yksi? Mitä Hän tai Te ovat Tehneet? (Ystäväni tosin sanoi, että ns. henkisessä liikkeessä mukana olevat kyllä ymmärtävät nämä lauseet, että ykseyttä siinä aina korostetaan.) - Jos taas tässä tavoitellaan pelkkää hartauden herättämistä, se ei kyllä onnistu tekstin kamalan kökköyden takia.

Fantasiaa-tekstin spiritualistinen ja teosofinen häilyvyys, jossa mistään väitteestä ei oikein saa kunnolla kiinni, ja jota postmodernismi vielä nyt mielenkiintoisesti lisää, ei ole Keitä me olemme -kirjan koko anti. Omalla nimellä kirjoitetuista artikkeleista nostaisin esille Mikael Nyströmin ja Tapani Koivulan. Osuutensa lopussa Nyström tiivistää elämänsä alkutaipaleesta, s. 270-271: "Keskityin liikaa huomioimaan elämän synkkiä asioita, kuten sotia, köyhyyttä, elämän raskautta. Huomasin paljon riitoja ihmisten välillä, ryöstöjä, pahoinpitelyjä ym. Sen seurauksena, voin rehellisesti sanoa, elämäni oli raskasta. En syytä itseäni tästä millään tavalla. Olen tosi herkkä luonteeltani ja sen takia reagoin kuten reagoin."

Tämän jälkeen Nyström kertoo löytäneensä kiitollisuuden voiman. Hän esittää hienon 15 kohdan luettelon kiitollisuuden aiheistaan. Luettelo on oikeastaan yhteenveto vähän jokaisen suomalaisen elämästä, joka nyt ei ole vaikka parantumattomasti sairas.

Kuten Nyströmillä samaten Tapani Koivulalla omaelämäkerrallisuus ja henkilökohtaisuus nostaa henkiset mietteet konkreettiselle tasolle ja ymmärrettäviksi. Koivula tunnetaan monen kirjan kirjoittajana ja keskushenkilönä rajatiedon ja ufologian piirissä. Koivula myös arvostelee Fantasiaa-tekstiä, sen omassa hengessä, s. 114: "Uskallan kritisoida henkien suhtautumista erilaisten ihmisten totuuskuviin, joita tulisi kunnioittaa samanarvoisina, tasa-arvoisuuden nimissä. Eri ihmisten totuuskuvia voi pitää samanarvoisina vain tiettyyn rajaan asti. Mielestäni on täysin väärin pitää tasa-arvoisina sellaisia maailmankuvia, joissa hyväksytään sekä sotiminen että luonnon tuhoaminen - verrattuna totuuskuviin, joissa pidättäydytään ihmisten tappamisesta ja sademetsien tuhoamisesta."

Postmodernin ajan ja maailman keskeinen piirre on moniarvoisuus. Se syntyy korkeasta elintasosta ja koulutustasosta länsimaissa. Korkeasta elintasosta syntyy toisaalta myös luonnon köyhtyminen ja lajien tuhoutuminen, koska ihminen ottaa käyttöönsä yhä suuremman osan maapalloa. Lännen moniarvoisuudesta ja rikkaudesta syntyy vielä ääri-islamin sokea viha länttä kohtaan. Mutta me emme voi luopua omasta ymmärryksestämme ja osastamme. Terrori ei sitä pysty horjuttamaan. Henkisten piirien omantunnontarkkojen ja -arkojen ihmisten pohdinnat valaisevat nykymaailman ristiriitoja harvinaisella ja julkisuudessa näkymättömällä tavalla, johon kannattaa tutustua.

1800-luvun alkupuolella henkimaailmalla oli muuten dramaattisempi tapa esiintyä. Ohessa linkki tämän saman blogini aikaisempaan kirjoitukseen, käännökseeni Justinus Kernerin kirjan die Seherin von Prevorst yhteenvetokappaleesta:

http://selvatsanat.blogspot.fi/2015/01/

KAUNIS MELANKOLIA

Edistyksellinen tiedeliitto, Itä-Suomen yliopiston Lyy-instituutti (luonnonvarat, ympäristö ja yhteiskunta) sekä ajatuspaja e2 järjestivät Helsingin Kruununhaassa Tieteiden talolla keskiviikkona 18. tammikuuta 2017 seminaarin nimeltä Humanismin poliittinen voima. Sillä kunnioitettiin Georg Henrik von Wrightin syntymän 100-vuotispäivää. Kuka varsinaisesti oli aloitteentekijä, ei käynyt ilmi. Seminaari oli korkeatasoinen. Von Wrightin käsittelemiä sivilisaation ongelmia otettiin uudelleen tarkasteluun hyvin pätevästi. Monet alustajista mainostivat omia kirjojaan, joten syvempää tutustumista varten nekin ovat käytössä. Saattaa olla että seminaarin alustuksiakin julkaistaan, kuka ties.

Silti ensi käyttöön muutaman lauseen yleiskatsaus: mitä osa akateemista kärkikaartia ajattelee nykytilanteesta Suomessa ja maailmalla. Tunnelma seminaarissa oli jotenkin melankolinen. Sehän tiedetään, missä mennään - mutta kuka sille mitään voi...

Yhteiskuntatieteiden tohtori Risto Volanen, pääministeri Matti Vanhasen entinen kansliapäällikkö, selosti aihetta von Wright ja 1960- ja 1970-luvun politiikka Suomessa. Kuuluisan sosiologin ja akateemikon Erik Allardtin syytökset von Wrightiä kohtaan tämän pessimismistä ja tiedevastaisuudesta käytiin läpi. Alustaja joutui toteamaan, että von Wrightin käsittelemät teemat ovat tänään politiikan jokapäiväisiä ongelmia, eivätkä enää mitään äärimmäisyysajattelua. Useimpien lajien ja niiden ympäristöjen tuhoutuminen on käynnissä huimaa vauhtia - tätä ei voi enää kukaan tosissaan kieltää. Volanen ei silti ollut huolissaan. Hän esitti hauskoja yhteyksiä Keskustapuolueen nykypoliitikkojen ja talouselämän nimien nuoruuteen. Nähtiin seminaarikuvia joissa Jorma Ollila ja Esko Aho ym. seisoivat "edistyksellisten" banderollien edessä. He olivat ensimmäisinä ottaneet käyttöön iskusanan vihreä.

Kommentoivassa paneelissa Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe esitti aatehistoriallisen vertauskuvan. Ateena, ajattelun ja järjen symbolina, on joutunut tällä hetkellä taka-alalle (varmaankin tieteen ja tekniikan sivuvaikutusten takia). Jerusalem, uskon ja uskontojen tyyssijana hallitsee. Manchester, teollisuuden syntysijoilla, voi hyvin kuten ennenkin. Suomen Akatemian kehitysjohtaja emeritus Paavo Löppönen puolusti Allardtia von Wrightiä vastaan. Hän huomautti että von Wrightin ajattelussa oli mukana voimakas saksalaisen romantiikan vaikutus, myös Oswald Spenglerin ja hänen Länsimaiden tuhonsa. (Minun teki mieleni sanoa että kyllähän 60-luvulla oli jo ilmestynyt esim. Rachel Carsonin Äänetön kevät, dokumentti ympäristömyrkyistä. Siis von Wrightillä on ollut empiirisiä faktoja ajattelussaan myös, ei pelkkää aatedialektiikkaa. Mutta kun alustajat olivat näin päteviä, yleisöpuheenvuoroja ei paljon pyydetty eikä jaettu, mikä oli ehkä hyväkin.) Saman tien yleisön eturivissä istunut Itä-Suomen yliopiston ympäristöpolitiikan professori Rauno Sairinen huomautti kaikesta 60-luvun ympäristökeskustelusta ja siitä että von Wrightiä luettiin usein yhdessä Linkolan kanssa. Samoin presidentti Tarja Halonen nousi ja muistutti Rooman klubista ja sen esittämistä kasvun rajoista.

Kahvitauolla tervehdin akatemiaprofessori Sara Heinämaata, jonka naiskysymyksiä käsittelevää luentosarjaa tai seminaaria olin kuunnellut 80-luvulla Helsingin yliopiston filosofian laitoksella, ainoana miespuolisena noin 25 naisen joukossa. En ole varma muistiko Sara minua, mutta kaikki sen ajan filosofian opiskelijat kyllä muistavat hänet. Onnittelin häntä aikaansaannoksistaan.

Kahvin jälkeen Helsingin yliopiston filosofian dosentti ja kaupunginvaltuutettu, sosialidemokraattisen ryhmän varapuheenjohtaja Thomas Wallgren esitelmöi von Wrightin perinnöstä tänään. Hänen esityksensä oli hauska ja kaikinpuolinen - hän kertoi anekdootein ja valokuvin von Wrightin akateemisesta elämästä. Mutta hän toi esiin myös keskeiset argumentit. Ei ole mahdollista kuvitella samanlaista elintasoa koko maailmaan kuin lännessä oli jo 1960-luvulla, saati tänään. Onko myöskään mahdollista ajatella minkäänlaista vapaaehtoista tasoittamista elintasokuilun molemmin puolin? Toivon todella että Wallgren julkaisee mainion esityksensä! Ja kun ei ole nähtävissä poliittisia voimia, jotka pysäyttäisivät tieteen ja teknologian ja teollisuuden kehityskulut, joiden ansiosta mm. kyetään tuottamaan halpaa ruokaa; ei ole myöskään voimia jotka pysäyttäisivät väestönkasvun. Luonnonympäristöjen väheneminen ja tuhoutuminen näyttää väistämättömältä. Wallgren tiivisti: "Von Wrightin ajattelussa ns. kestävä kehitys on yksinkertaisesti mahdottomuus." Hän lisäsi vielä omasta puolestaan: "Mitä tästä itse ajattelemmekin."  Wallgren esitti vielä oman teesinsä von Wrightistä: Hän oli liian vähän humanisti! Hän oli kaikesta huolimatta liikaa luonnontieteiden ja niiden saavutusten lumoissa jotta olisi luonnostellut humanismille positiivista ohjelmaa. Ymmärrettävää kyllä että rajusti kasvavan kaupunkimme hallinnossa toimiva poliitikko ei voi sitoutua von Wrightin selvänäköisyyteen, varsinkin kun tiedetään, että Helsingissä voi ajaa mitä tahansa ajatusta tai asiaa, paitsi sitä että kaupungin kasvu ei olisi hyväksi.

Wallgrenin alustusta kommentoivassa paneelissa myös Jyväskylän yliopiston opetusprofessorina toimiva Heinämaa toi esiin suuren huolensa koulutuksen jatkuvasti vähenevistä määrärahoista. Hän sanoi jopa joutuvansa opettajana huomaamaan miten peruskoulutuksen puutteet yhä selvemmin tulevat näkyviin. Aikaisemmissa puheenvuoroissa oli usein painotettu koulutuksen tärkeyttä yhteiskunnalle. Presidentti Halonen huomautti, että yliopistoillakin on noussut esiin vaatimuksia vahvoista johtajista. Auktoriteetti kuitenkin syntyy ainoastaan ihmisten kesken, Halonen korosti. Sitä ei voi kenellekään määrätä.

Loppupuheenvuorossa professori Sairinen sanoi optimistisesti, että nyky-yliopistoissa kuilu luonnotieteiden ja muiden tieteiden välillä on monin kohdin ylitetty, ja yhteistyö on hyvää. Silti, kuten loppupuheenvuoron kohdalla ottamastani kuvasta näkyy, huolimatta kaikesta akateemisesta korrektiudesta ja charmista oppineet eivät voineet irtautua voimattomuuden melankoliastaan. Jokin kaunis hohde kuitenkin jäi, hyviä tapoja pystytään yhä noudattamaan. Vasemmalta: toiminnanjohtaja dosentti Mikko Majander Kalevi Sorsa -säätiöstä (valkoinen paita ja silmälasit), toimittaja Timo Laaninen, Suomen keskustan aikaisempi puoluesihteeri ja niinikään kaupunginvaltuutettu (harmaat hiukset), Sara Heinämaa (poninhäntä), presidentti Halonen (punaiset hiukset), Thomas Wallgren (kalju) sekä puhumassa professori Sairinen.

Kävelin rikkaan illan jälkeen Krunikasta Kallion kuppiloita kohti. Mariankadulla tuli vastaani sattumalta hauska kauneushoitolan kyltti:

Das Ewig-Weibliche zieht uns hinan...