sunnuntai 14. marraskuuta 2021

 

HELENAN  MAANPAKO

 

 

Välimerellä on oma aurinkoinen traagisuutensa, joka on erilaista kuin sumujen ja sateen traagisuus. Kun yö putoaa meren partaalle vuorten juurelle, pienen lahden kauniiseen poukamaan, niin hiljaisesta vedestä nousee joskus tuskainen täyteyden tunne. Näillä seuduilla voi ymmärtää, että kreikkalaisten epätoivon syynä oli aina kauneus ja kauneuden ahdistavuus. Tällaisessa kultaisessa onnettomuudessa tragedia kulminoituu. Meidän aikamme sen sijaan on ruokkinut epätoivoaan rumuudella ja kouristuskohtauksilla. Näin Eurooppa olisi alhainen ja halpamainen, mikäli tuska yleensä voisi olla alhaista ja halpamaista.

            Olemme karkoittaneet kauneuden maanpakoon, kreikkalaiset ovat ryhtyneet puolustamaan sitä asein. Tämä on ensimmäinen eroavaisuus, mutta sen juuret ovat syvällä. Kreikkalaisten ajatus pysyi aina rajan käsitteen sisäpuolella. Se ei ajanut mitään aivan loppuun asti, ei uskontoa eikä järkeä, koska se ei kieltänyt mitään, ei uskontoa eikä järkeä. Se otti kaiken huomioon ja saattoi valon ja varjon tasapainoon. Meidän Eurooppamme sen sijaan, joka on ryhtynyt valloittamaan kokonaisuutta, on kohtuuttomuuden lapsi. Se kieltää kauneuden, niinkuin se kieltää kaiken muunkin, mitä se ei ylistä taivaisiin saakka. Ja se ylistää, vaikkakin eri tavoin, vain yhtä asiaa: järjen tulevaa valtakuntaa. Hulluudessaan se poistaa ikuiset rajat ja samalla tummat furiat syöksyvät sen kimppuun ja repivät sen kappaleiksi. Nemesis valvoo, kohtuuden ja mitan jumalatar, ei koston. Hän rankaisee säälittä kaikkia niitä, jotka ylittävät rajan.

            Kreikkalaiset, jotka vuosisatojen ajan etsivät oikeuden olemusta, eivät lainkaan ymmärtäisi meidän oikeuskäsitystämme. Heidän mielestään tasapuolisuus asetti oikeudelle rajan, kun taas meidän maanosamme etsii kouristuksenomaisesti yleispätevää, rajatonta oikeutta. Kreikkalaisen filosofian aamuruskossa Herakleitos luuli jo, että oikeus asettaa rajat fysikaalisellekin luonnolle. ”Aurinko ei ylitä rajojaan, muuten oikeutta vartioivat furiat ne osoittavat sille.” Me, jotka olemme syösseet avaruuden ja ajatuksen radoiltaan, nauramme tälle uhalle. Mehän sytytämme juopuneelle taivaalle niin monta aurinkoa kuin haluamme. Mutta tämä ei estä rajojen olemassaoloa eikä sitä, että tiedämme niiden olevan olemassa. Pahimmissa mielettömyyksissämmekin haaveilemme tasapainosta jonka olemme jättäneet taaksemme ja luulemme naiivisti, että löydämme sen uudelleen kaikkien erehdystemme jälkeen. Miten lapsellinen oletus. Se kuitenkin saa ymmärrettäväksi, että lapsikansat, meidän hulluutemme perilliset, nyt johtavat historiamme kulkua.

            Eräässä samaisen Herakleitoksen kirjoittamaksi otaksutussa fragmentissa lukee vain: ”Olettaminen on kehityksen taantumista.” Ja monta vuosisataa tämän efesolaisen opettajan jälkeen Sokrates sanoi kuolemantuomion uhan edessä, ettei hän tietääkseen ollut toisia parempi kuin yhdessä asiassa: hän ei luullut tietävänsä sitä, mitä ei tiennyt. Sadat vuodet esimerkillistä elämää ja ajattelua Kreikassa kantoivat hedelmänään tuon ylpeän tietämättömyyden tunnustuksen. Tämän kun unohdamme, unohdamme miehisyytemme. Pidämme parempana väkivoimaa, joka on vain suuruuden irvikuva; opettavathan koulujemme typerän matalamieliset oppikirjat meitä ihailemaan ensin Aleksanteria ja sitten kaikkia roomalaisia valloittajia. Me puolestamme olemme nyt voittaneet, siirtäneet rajapyykit, kahlehtineet taivaan ja maan. Järkemme on tajunnut avaruuden. Kun vihdoinkin olemme yksin, suoritamme loppuun autioituneen maan valloituksen. Miten enää voisimmekaan tajuta suurenmoista tasapainoa, luontoa vastavoimana historialle, kauneudelle, hyvälle; tasapainoa joka toisi sfäärien musiikin aina verisiin tragedioihin asti? Käännämme selkämme luonnolle, häpeämme kauneutta. Meidän surkeissa murhenäytelmissämme leijuu toimistojen haju ja niistä juokseva veri on rasvaisen musteen väristä.

            Näin on sopimatonta, että vielä nykyään sanomme olevamme Kreikan lapsia. Tai sitten olemme sen luopiolapsia. Kun asetamme historian Jumalan valtaistuimelle, me kuljemme kohti teokratiaa, samoin kuin ne, joita kreikkalaiset kutsuivat barbaareiksi ja joita vastaan he taistelivat Salamiin vesillä heidät viimeiseen mieheen surmaten. Ken hyvin haluaa käsittää tämän eroavaisuuden, hänen on käännyttävä sen filosofimme puoleen, jota oikeutetusti voi pitää Platonin vastakilpailijana. Hegel uskaltaa kirjoittaa: ”Ainoastaan moderni kaupunki antaa hengelle sen maaperän, missä se voi tulla tietoiseksi omasta olemassaolostaan.” Elämme siis suurten kaupunkien aikaa. Maailmasta on harkiten leikattu pois se, mikä siinä oli pysyvää: luonto, meri, kukkula, iltojen mietiskely. Ainoastaan kaduilla on tietoisuutta, koska vain kaduilla on historiaa, niin on päätetty. Ja tämän mukaisesti kaikki huomattavimmat teokset todistavat samasta perusajatuksesta. Dostojevskin jälkeen etsii suuresta eurooppalaisesta kirjallisuudesta turhaan maisemakuvauksia. Historia ei kerro maailmankaikkeudesta, joka oli ennen sitä, eikä kauneudesta, joka on sen yläpuolella. Se on näin ollen pitänyt parempana olla tietämättä niistä mitään. Platonin oppi sisälsi kaiken, mielettömyyden, järjen ja myytin, mutta meidän filosofimme eivät puhu kuin mielettömyydestä taikka sitten järjestä, koska he ovat sulkeneet silmänsä näkemästä muuta. Myyräparka miettii.

            Kristinusko ensimmäisenä alkoi korvata sielun tragedialla läsnäolevan luonnollisen maailman mietiskelemisen. Mutta kristinuskolla oli tukenaan edes henkinen luonto ja niin se saattoi luoda jotenkin lujan maailmankuvan. Kun Jumala on kuollut, jää jäljelle vain historia ja väkivalta. Filosofimme eivät ole pitkään aikaan pyrkineet muuhun kuin korvaamaan opin ihmisluonnosta opilla tilanteen vaikutuksesta, vanhan opin harmoniasta opilla kohtalon järjestymättömistä voimista tai järjen säälimättömistä liikkeistä. Kun kreikkalaiset rajoittavat tahdon järjellä, niin me olemme antaneet tahdolle ponnahduslaudan aivan järjen keskipisteessä, ja niin järjestä on tullut tuhoisa. Kreikkalaisten mukaan teko oli arvosteltava ennen sen suorittamista ja juuri arvokategoriat sitten rajoittivat toimintaa. Nykyajan filosofia arvostelee teon vasta sen päätyttyä. Arvoja ei aluksi ole, mutta ne tulevat vähitellen ja vasta historian päätyttyä me tunnemme kaikkien tekojen arvot. Arvojen mukana kohtuullisuuden raja häviää ja, koska käsitykset näistä tulevista arvoista ovat hyvin erilaisia, koska ei ole yhtään taistelua, joka, elleivät sitä juuri nämä arvot jarruta, ei kasvaisi äärettömän suureksi, niin tämän päivän messiasopit syöksyvät toisiaan vastaan ja niiden huudot sekoittuvat valtakuntien törmätessä yhteen. Kohtuuttomuus on tulipalo Herakleitoksen mukaan. Tulipalo voittaa alaa, Nietzsche on ohitettu. Eurooppa ei enää filosofoi vasaraniskuin vaan kanuunanlaukauksin.

            Kuitenkin luonto on koko ajan läsnä. Sen tyyni taivas ja sen lait ovat ihmisten hulluuden vastakohtana. Aina siihen asti, kunnes atomi halkeaa ja historia päättyy, järjen triumfiin ja ihmissuvun kuolinkamppailuun. Mutta eiväthän kreikkalaiset koskaan sanoneet, ettei rajaa voi ylittää. He vain sanoivat, että raja oli olemassa ja että se, joka sen uskaltaisi ylittää, saisi armotta rangaistuksensa. Ei mikään nykypäivän historiassa voi väittää heitä vastaan.

            Historian henki ja taiteilija haluavat kumpikin rakentaa maailmaa uudelleen. Mutta taiteilija tuntee jo oman luontonsa pakosta rajansa, historian henki sen sijaan ei tunne rajojaan. Niinpä historian henki pystyy luomaan vain tyrannivaltoja, kun sen sijaan taiteilija rakastaa intohimoisesti vapautta. Kaikki ne jotka nykyään taistelevat vapauden puolesta, taistelevat viime kädessä kauneuden puolesta. On tietystikin selvää, ettei kauneutta puolusteta sen itsensä takia. Kauneutta ei voi olla olemassa ilman ihmistä, emmekä me voi antaa ajallemme sen suuruutta ja sen selkeyttä muuten kuin seuraamalla aikaamme, aina sen onnettomuuteen asti. Emme siten enää koskaan saa olla yksityisiä olentoja. Mutta on yhtä totta, ettei ihminen voi elää ilman kauneutta, ja meidän aikamme tuntuu tahtovan jättää tunnustuksetta tämän totuuden. Aikamme jäykistyy saavuttaakseen absoluuttisen ja luodakseen maailmanherruuden, se haluaa muuttaa maailman kuluttamatta sitä ensin loppuun, se haluaa käskeä sitä, ennenkuin on oppinut ymmärtämään sitä. Mitä tahansa aikamme sanookin, se tekee maailman autioksi. Odysseus sai Kalypson luona valita kuolemattomuuden ja isänmaan välillä. Hän valitisi maan, ja kuoleman sen kanssa. Näin yksinkertainen suuruus on nykyään outoa. Jotkut sanovat ehkä, että meiltä puuttuu nöyryyttä. Mutta tämä sana on epäselvä, mikäli ajattelemme aivan tarkkaan. Kuten Dostojevskin ilveilijöiltä, jotka ylpeilevät mistä tahansa, nousevat tähtiin ja lopulta levittävät häpeänsä minkä tahansa yleisön eteen, meiltäkin puuttuu ihmisen ylpeys, joka on uskollisuutta omia rajojaan kohtaan, oman osansa selvää tajuamista ja sen rakastamista.

            ”Vihaan aikaani”, kirjoitti Saint-Exupéry, syistä, jotka eivät paljon poikkea edellä esittämistäni. Mutta, niin kauhistuttava kuin tämä huuto onkin hänen suustaan kuultuna, joka rakasti ihmisissä kaikkea sitä, mikä heissä oli ihailtavaa, emme voisi lukea sitä omaksemme. Silti, miten viehättävää olisikaan kääntyä joskus pois tästä synkästä ja ryöstetystä maailmasta! Mutta tämä aikakausi on meidän aikakautemme emmekä voi elää itseämme vihaten. Ajan on painanut näin alas sekä sen hyveitten kohtuuttomuus että sen paheitten suuruus. Me taistelemme yhden hyveen puolesta, joka on vanhin. Minkä hyveen? Patrokloksen hevoset itkevät taistelussa kuollutta isäntäänsä. Kaikki on menetetty. Mutta taistelu alkaa uudelleen Akhilleen johdolla ja voitto on lähellä, koska ystävyys oli murhattu: ystävyys on tuo hyve.

            Tietämättömyyden tunnustaminen, fanatismista luopuminen, maailman ja ihmisen rajat, rakkaat kasvot, vihdoin kauneus, siinä on alue, missä kohtaamme kreikkalaiset. Huomispäivän historiantaju ei ehkä ole aivan sitä kuin yleensä luullaan. Se tulee olemaan taistelua luomisen ja inkvisitiohengen välillä. Vaikka taiteilijoille ovat heidän tyhjät kätensä raskaana taakkana, voimme toivoa heidän voittoaan. Silloin pimeä ajattelu vielä kerran haihtuisi loistavan meren yltä. Oi korkean keskipäivän ymmärrys: Troijan sotaa käydään nykyisiltä taistelukentiltä kaukana! Vielä tämän kerran nykyaikaisen kaupungin kauheat muurit tulevat sortumaan vapauttaakseen ”sielun, selkeän kuin meren tyven”, Helenan kauneuden.

 

(1948)

MUUMIPAPPA SEKOAA
Muumilaakso raiteiltaan



Kirjallisuusosaston papereista on löytynyt oheinen fragmentti. Alkuperää on mahdoton selvittää.

— — — —

Yhdessä nuo viehättävät nuoret naiset käyttivät lempeää voimaa pidelläkseen ja rauhoittaakseen talon emäntää, kun samassa Muumipapan palvelija saapui ja ilmoitti Niiskuneidille, että talon herra vaati saada puhua hänen kanssaan.

”Minun kanssani!”, parkaisi Niiskuneiti.

”Menkää”, sanoi Muumimamma huojentuneena herransa viestistä. ”Muumipappa ei kestä nähdä omaa perhettään. Hän ajattelee Teidän olevan vähemmän sekasortoisessa tilassa kuin meidän ja pelkää suruni aiheuttamaa järkytystään. Lohduttakaa häntä, rakas Niiskuneiti, ja kertokaa, että mieluummin tukahdutan oman ahdistukseni kuin lisään hänen tuskaansa.”

Ilta oli jo laskeutunut ja Niiskuneitiä saattava palvelija näytti hänelle soihdulla tietä. Kun he saapuivat Muumipapan luo, tämä asteli kärsimättömänä käytävällä ja sanoi kiireesti palvelijalle:

”Sammuta tuo valo ja poistu.” Sulkien sitten oven kiivaalla liikkeellä hän heittäytyi seinustan penkille ja pyysi Niiskuneitiä istuutumaan viereensä. Tämä totteli vapisten.

”Pyysin noutamaan Teidät, hyvä neiti ―” ja Muumipappa vaikeni ilmiselvästi hämmentyneen näköisenä.

Herrani!”

Niin, pyysin noutamaan Teidät hyvin tärkeän asian vuoksi”, hän jatkoi. ” ― Kuivatkaa kyyneleenne, nuori neiti, olette menettänyt sulhasenne. Aivan, julma kohtalo! Ja minä olen menettänyt toivon jälkeläisestä! ― Mutta Muumipeikko ei ollut Teidän kauneutenne arvoinen ―.”

Mutta herrani”, sanoi Niiskuneiti. ”Ette kai epäile minua siitä, etten tuntisi huolta jota minun tulisi tuntea? Minun velvollisuuteni ja kiintymykseni olisivat aina ―.” Muumipappa keskeytti hänet:

Älkää enää ajatelko sitä hintelää sairaalloista lasta. Ehkäpä taivas vei hänet, jotten olisi joutunut luovuttamaan taloni kunniaa niin huteralle perustalle. Muumipapan sukulinja tarvitsee monta jatkajaa. Hölmö kiintymykseni sitä poikaa kohtaan sumensi harkintani ― mutta parempi näin. Toivon saavani muutamassa vuodessa syyn iloita Muumipeikon kuolemasta.”

Sanat eivät riitä kuvaamaan Niiskuneidin hämmästystä.

Muumipeikko olisi saanut kaiken huolenpitoni. Minne hyvänsä kohtalo minut määrää, vaalin aina hänen muistoaan sekä pidän Teitä ja hyvää Muumimammaa vanhempinani.”

Kirottu olkoon Muumimamma!” huusi Muumipappa. ”Unohtakaa hänet saman tien, kuten minäkin teen. Lyhyesti sanottuna, arvon neiti: jäitte vaille aviomiestä, joka ei edes ollut viehätysvoimanne arvoinen. Se saa nyt parempaa käyttöä. Sairaalloisen pojan sijaan saatte nyt aviomiehen kukoistavimmassa iässään, miehen, joka osaa arvostaa kauneuttanne ja jonka sopii odottaa monia jälkeläisiä.”

― Lyhyesti sanoen, Niiskuneiti, koska en voi antaa poikaani, tarjoan Teille itseni.”

Taivas varjelkoon”, huudahti Niiskuneiti havahtuen harhastaan, ”mitä oikein kuulen? Tekö, herrani! Te! Appeni! Muumipeikon isä! Hyvän ja hellän Muumimamman aviomies!”


― ― ― ―


Tähän katkeaa outo käsikirjoitus.


Selitysvaihtoehdoiksi sille jää joko muumien luojan ankara itseironia tai jonkun sydämettömän hyökkäys muumi-ideologiaa vastaan. Onneksi arkistotutkijalla oli sen verran makua ja arvostelukykyä, että hän pohdittuaan repi paperin silpuksi ja poltti sen takkatulessa.