HELENAN MAANPAKO
Välimerellä on oma aurinkoinen
traagisuutensa, joka on erilaista kuin sumujen ja sateen traagisuus. Kun yö
putoaa meren partaalle vuorten juurelle, pienen lahden kauniiseen poukamaan,
niin hiljaisesta vedestä nousee joskus tuskainen täyteyden tunne. Näillä
seuduilla voi ymmärtää, että kreikkalaisten epätoivon syynä oli aina kauneus ja
kauneuden ahdistavuus. Tällaisessa kultaisessa onnettomuudessa tragedia kulminoituu.
Meidän aikamme sen sijaan on ruokkinut epätoivoaan rumuudella ja
kouristuskohtauksilla. Näin Eurooppa olisi alhainen ja halpamainen, mikäli
tuska yleensä voisi olla alhaista ja halpamaista.
Olemme karkoittaneet kauneuden maanpakoon, kreikkalaiset
ovat ryhtyneet puolustamaan sitä asein. Tämä on ensimmäinen eroavaisuus, mutta
sen juuret ovat syvällä. Kreikkalaisten ajatus pysyi aina rajan käsitteen
sisäpuolella. Se ei ajanut mitään aivan loppuun asti, ei uskontoa eikä järkeä,
koska se ei kieltänyt mitään, ei uskontoa eikä järkeä. Se otti kaiken huomioon
ja saattoi valon ja varjon tasapainoon. Meidän Eurooppamme sen sijaan, joka on
ryhtynyt valloittamaan kokonaisuutta, on kohtuuttomuuden lapsi. Se kieltää
kauneuden, niinkuin se kieltää kaiken muunkin, mitä se ei ylistä taivaisiin
saakka. Ja se ylistää, vaikkakin eri tavoin, vain yhtä asiaa: järjen tulevaa
valtakuntaa. Hulluudessaan se poistaa ikuiset rajat ja samalla tummat furiat
syöksyvät sen kimppuun ja repivät sen kappaleiksi. Nemesis valvoo, kohtuuden ja
mitan jumalatar, ei koston. Hän rankaisee säälittä kaikkia niitä, jotka
ylittävät rajan.
Kreikkalaiset, jotka vuosisatojen ajan etsivät oikeuden
olemusta, eivät lainkaan ymmärtäisi meidän oikeuskäsitystämme. Heidän
mielestään tasapuolisuus asetti oikeudelle rajan, kun taas meidän maanosamme
etsii kouristuksenomaisesti yleispätevää, rajatonta oikeutta. Kreikkalaisen
filosofian aamuruskossa Herakleitos luuli jo, että oikeus asettaa rajat
fysikaalisellekin luonnolle. ”Aurinko ei ylitä rajojaan, muuten oikeutta
vartioivat furiat ne osoittavat sille.” Me, jotka olemme syösseet avaruuden ja
ajatuksen radoiltaan, nauramme tälle uhalle. Mehän sytytämme juopuneelle
taivaalle niin monta aurinkoa kuin haluamme. Mutta tämä ei estä rajojen
olemassaoloa eikä sitä, että tiedämme niiden olevan olemassa. Pahimmissa
mielettömyyksissämmekin haaveilemme tasapainosta jonka olemme jättäneet
taaksemme ja luulemme naiivisti, että löydämme sen uudelleen kaikkien
erehdystemme jälkeen. Miten lapsellinen oletus. Se kuitenkin saa ymmärrettäväksi,
että lapsikansat, meidän hulluutemme perilliset, nyt johtavat historiamme
kulkua.
Eräässä samaisen Herakleitoksen kirjoittamaksi
otaksutussa fragmentissa lukee vain: ”Olettaminen on kehityksen taantumista.”
Ja monta vuosisataa tämän efesolaisen opettajan jälkeen Sokrates sanoi
kuolemantuomion uhan edessä, ettei hän tietääkseen ollut toisia parempi kuin
yhdessä asiassa: hän ei luullut tietävänsä sitä, mitä ei tiennyt. Sadat vuodet
esimerkillistä elämää ja ajattelua Kreikassa kantoivat hedelmänään tuon ylpeän
tietämättömyyden tunnustuksen. Tämän kun unohdamme, unohdamme miehisyytemme.
Pidämme parempana väkivoimaa, joka on vain suuruuden irvikuva; opettavathan
koulujemme typerän matalamieliset oppikirjat meitä ihailemaan ensin
Aleksanteria ja sitten kaikkia roomalaisia valloittajia. Me puolestamme olemme
nyt voittaneet, siirtäneet rajapyykit, kahlehtineet taivaan ja maan. Järkemme
on tajunnut avaruuden. Kun vihdoinkin olemme yksin, suoritamme loppuun
autioituneen maan valloituksen. Miten enää voisimmekaan tajuta suurenmoista
tasapainoa, luontoa vastavoimana historialle, kauneudelle, hyvälle; tasapainoa
joka toisi sfäärien musiikin aina verisiin tragedioihin asti? Käännämme
selkämme luonnolle, häpeämme kauneutta. Meidän surkeissa murhenäytelmissämme
leijuu toimistojen haju ja niistä juokseva veri on rasvaisen musteen väristä.
Näin on sopimatonta, että vielä nykyään sanomme olevamme
Kreikan lapsia. Tai sitten olemme sen luopiolapsia. Kun asetamme historian
Jumalan valtaistuimelle, me kuljemme kohti teokratiaa, samoin kuin ne, joita
kreikkalaiset kutsuivat barbaareiksi ja joita vastaan he taistelivat Salamiin
vesillä heidät viimeiseen mieheen surmaten. Ken hyvin haluaa käsittää tämän
eroavaisuuden, hänen on käännyttävä sen filosofimme puoleen, jota oikeutetusti
voi pitää Platonin vastakilpailijana. Hegel uskaltaa kirjoittaa: ”Ainoastaan
moderni kaupunki antaa hengelle sen maaperän, missä se voi tulla tietoiseksi
omasta olemassaolostaan.” Elämme siis suurten kaupunkien aikaa. Maailmasta on
harkiten leikattu pois se, mikä siinä oli pysyvää: luonto, meri, kukkula,
iltojen mietiskely. Ainoastaan kaduilla on tietoisuutta, koska vain kaduilla on
historiaa, niin on päätetty. Ja tämän mukaisesti kaikki huomattavimmat teokset
todistavat samasta perusajatuksesta. Dostojevskin jälkeen etsii suuresta
eurooppalaisesta kirjallisuudesta turhaan maisemakuvauksia. Historia ei kerro
maailmankaikkeudesta, joka oli ennen sitä, eikä kauneudesta, joka on sen
yläpuolella. Se on näin ollen pitänyt parempana olla tietämättä niistä mitään.
Platonin oppi sisälsi kaiken, mielettömyyden, järjen ja myytin, mutta meidän
filosofimme eivät puhu kuin mielettömyydestä taikka sitten järjestä, koska he
ovat sulkeneet silmänsä näkemästä muuta. Myyräparka miettii.
Kristinusko ensimmäisenä alkoi korvata sielun tragedialla
läsnäolevan luonnollisen maailman mietiskelemisen. Mutta kristinuskolla oli
tukenaan edes henkinen luonto ja niin se saattoi luoda jotenkin lujan
maailmankuvan. Kun Jumala on kuollut, jää jäljelle vain historia ja väkivalta. Filosofimme
eivät ole pitkään aikaan pyrkineet muuhun kuin korvaamaan opin ihmisluonnosta
opilla tilanteen vaikutuksesta, vanhan opin harmoniasta opilla kohtalon
järjestymättömistä voimista tai järjen säälimättömistä liikkeistä. Kun
kreikkalaiset rajoittavat tahdon järjellä, niin me olemme antaneet tahdolle
ponnahduslaudan aivan järjen keskipisteessä, ja niin järjestä on tullut
tuhoisa. Kreikkalaisten mukaan teko oli arvosteltava ennen sen suorittamista ja
juuri arvokategoriat sitten rajoittivat toimintaa. Nykyajan filosofia
arvostelee teon vasta sen päätyttyä. Arvoja ei aluksi ole, mutta ne tulevat
vähitellen ja vasta historian päätyttyä me tunnemme kaikkien tekojen arvot.
Arvojen mukana kohtuullisuuden raja häviää ja, koska käsitykset näistä
tulevista arvoista ovat hyvin erilaisia, koska ei ole yhtään taistelua, joka,
elleivät sitä juuri nämä arvot jarruta, ei kasvaisi äärettömän suureksi, niin
tämän päivän messiasopit syöksyvät toisiaan vastaan ja niiden huudot
sekoittuvat valtakuntien törmätessä yhteen. Kohtuuttomuus on tulipalo
Herakleitoksen mukaan. Tulipalo voittaa alaa, Nietzsche on ohitettu. Eurooppa
ei enää filosofoi vasaraniskuin vaan kanuunanlaukauksin.
Kuitenkin luonto on koko ajan läsnä. Sen tyyni taivas ja
sen lait ovat ihmisten hulluuden vastakohtana. Aina siihen asti, kunnes atomi
halkeaa ja historia päättyy, järjen triumfiin ja ihmissuvun kuolinkamppailuun.
Mutta eiväthän kreikkalaiset koskaan sanoneet, ettei rajaa voi ylittää. He vain
sanoivat, että raja oli olemassa ja että se, joka sen uskaltaisi ylittää, saisi
armotta rangaistuksensa. Ei mikään nykypäivän historiassa voi väittää heitä
vastaan.
Historian henki ja taiteilija haluavat kumpikin rakentaa
maailmaa uudelleen. Mutta taiteilija tuntee jo oman luontonsa pakosta rajansa,
historian henki sen sijaan ei tunne rajojaan. Niinpä historian henki pystyy
luomaan vain tyrannivaltoja, kun sen sijaan taiteilija rakastaa intohimoisesti
vapautta. Kaikki ne jotka nykyään taistelevat vapauden puolesta, taistelevat
viime kädessä kauneuden puolesta. On tietystikin selvää, ettei kauneutta
puolusteta sen itsensä takia. Kauneutta ei voi olla olemassa ilman ihmistä,
emmekä me voi antaa ajallemme sen suuruutta ja sen selkeyttä muuten kuin
seuraamalla aikaamme, aina sen onnettomuuteen asti. Emme siten enää koskaan saa
olla yksityisiä olentoja. Mutta on yhtä totta, ettei ihminen voi elää ilman
kauneutta, ja meidän aikamme tuntuu tahtovan jättää tunnustuksetta tämän
totuuden. Aikamme jäykistyy saavuttaakseen absoluuttisen ja luodakseen
maailmanherruuden, se haluaa muuttaa maailman kuluttamatta sitä ensin loppuun,
se haluaa käskeä sitä, ennenkuin on oppinut ymmärtämään sitä. Mitä tahansa
aikamme sanookin, se tekee maailman autioksi. Odysseus sai Kalypson luona
valita kuolemattomuuden ja isänmaan välillä. Hän valitisi maan, ja kuoleman sen
kanssa. Näin yksinkertainen suuruus on nykyään outoa. Jotkut sanovat ehkä, että
meiltä puuttuu nöyryyttä. Mutta tämä sana on epäselvä, mikäli ajattelemme aivan
tarkkaan. Kuten Dostojevskin ilveilijöiltä, jotka ylpeilevät mistä tahansa,
nousevat tähtiin ja lopulta levittävät häpeänsä minkä tahansa yleisön eteen,
meiltäkin puuttuu ihmisen ylpeys, joka on uskollisuutta omia rajojaan kohtaan,
oman osansa selvää tajuamista ja sen rakastamista.
”Vihaan aikaani”, kirjoitti Saint-Exupéry, syistä, jotka eivät paljon poikkea edellä
esittämistäni. Mutta, niin kauhistuttava kuin tämä huuto onkin hänen suustaan
kuultuna, joka rakasti ihmisissä kaikkea sitä, mikä heissä oli ihailtavaa, emme
voisi lukea sitä omaksemme. Silti, miten viehättävää olisikaan kääntyä joskus
pois tästä synkästä ja ryöstetystä maailmasta! Mutta tämä aikakausi on meidän
aikakautemme emmekä voi elää itseämme vihaten. Ajan on painanut näin alas sekä
sen hyveitten kohtuuttomuus että sen paheitten suuruus. Me taistelemme yhden hyveen
puolesta, joka on vanhin. Minkä hyveen? Patrokloksen hevoset itkevät
taistelussa kuollutta isäntäänsä. Kaikki on menetetty. Mutta taistelu alkaa
uudelleen Akhilleen johdolla ja voitto on lähellä, koska ystävyys oli murhattu:
ystävyys on tuo hyve.
Tietämättömyyden
tunnustaminen, fanatismista luopuminen, maailman ja ihmisen rajat, rakkaat
kasvot, vihdoin kauneus, siinä on alue, missä kohtaamme kreikkalaiset.
Huomispäivän historiantaju ei ehkä ole aivan sitä kuin yleensä luullaan. Se
tulee olemaan taistelua luomisen ja inkvisitiohengen välillä. Vaikka
taiteilijoille ovat heidän tyhjät kätensä raskaana taakkana, voimme toivoa
heidän voittoaan. Silloin pimeä ajattelu vielä kerran haihtuisi loistavan meren
yltä. Oi korkean keskipäivän ymmärrys: Troijan sotaa käydään nykyisiltä
taistelukentiltä kaukana! Vielä tämän kerran nykyaikaisen kaupungin kauheat
muurit tulevat sortumaan vapauttaakseen ”sielun, selkeän kuin meren tyven”,
Helenan kauneuden.
(1948)