TAISTOLAISNUOREN KERTOMUS
Satuin lukemaan Tauno Tiusasen kirjan Narutettu sukupolvi, suomettumisen
ilot ja murheet. (Edita, Helsinki 2011.) Kirjassa on
paljon tietoa
entisten sosialististen maiden taloussysteemeistä ja niiden
ongelmista. Tiivistelmäksi käy Tiusasen
lause:
”Neuvostoliitto oli ylivoimaisesti maailman rikkain maa mitä tulee
resurssipohjaan. Se resurssien mieletön tuhlaus ja luonnon
barbaarinen tuhoaminen, mikä liittyi keskusjohtoisuuteen, on tuotava
selvästi esiin kirjoitettaessa maailman ensimmäisen sosialistimaan
historiasta.” (S. 112.)
Keskusjohtoisen
talouden arvostelu on
Tiusasella hyvin
perusteltua.
Kirja
on kuitenkin hätäisesti
kasattu, vailla mitään järjestystä. Surkuhupaisan
loukkaantuneestiTiusanen
muistelee
tarkkoja
ennustuksiaan
sosialismin
kaatumisesta – niitä ei kuunneltu eikä niistä välitetty.
Luulisi
laajan kansainvälisen uran tehneen ja paljon julkaisseen professorin
olevan tyytyväinen saavutuksiinsa.
Huomattavasti
huonompaa kuin reaalisosialismin kuvailu
on Tiusasella
kommentointi kotimaan asioissa. Hän riitelee niiden tutkijoiden
kanssa, jotka näkevät hyvääkin
ystävyydessä
Neuvostonaapurin
kanssa. Presidentti
Koivisto oli 80-luvun lopulla kutsunut Tiusasen työryhmään, jossa
oli keskusteltu Itä-Euroopan tapahtumista. Tiusasen mielestä ryhmä
oli tyhjän väärti, koostui ”muutamasta virkamiehestä”. Olisi
pitänyt koota akateemisesti pätevämpää väkeä. (S. 91.)
Turhautuminen kohdistuu kirjoittajalla paitsi erimielisiin
tutkijoihin, siis myös poliittiseen johtoon.
Kolmas
vastustaja Tiusasen muisteluissa on ”fanaattinen marxismi”.
Kyllähän sitä 60-70-luvuilla oli, mutta oliko se niin tehokasta ja
vaarallista, kuin Tiusasen ja monien muiden katkeruudesta voisi
päätellä? Hauskan
tiivistelmän Tiusanen
esittää:
”Tärkeä
taustatekijä fanaattisen marxismin nousussa ja uhossa oli suomen
koulutusjärjestelmä. Kansa- ja oppikouluissa ei ollut mitään
opetusta taloustieteistä. Lars Leevi Laestadius piti tuntea, mutta
jollain John Maynard Keynesillä ei ollut niin väliä. -
Sodanjälkeinen
huikea maaltapako vieraannutti kansaa yritteliäisyydestä ja oman
vastuun kantamisesta. Teollistumisen mukanaan tuoma hyvinvoinnin
nousu loi mielikuvan, että kansantaloudessa on varaa kaikkeen
mahdolliseen, kunhan vain rikkaudet jaetaan uudestaan. Investoinnit
ja niihin liittyvät riskit olivat ikäviä sivistyssanoja, joita
käytettiin kansan hämäämiseksi. Resurssien allokointi eli pääoman
ohjautuminen oikeisiin kohteisiin oli pelkkää hepreaa. Vaihtotase
kuului korkeampaan, vaikeampaan matematiikkaan. Hullu mies
Huittisista, syö enemmän kuin tienaa, oli ehkä tuttu sanonta, sama
asia kansantalouden tasolla ei.” (S. 100.)
Tunnistan
oman kouluaikani Tampereen lyseossa 60-luvun
loppupuolella ja 70-luvun alussa.
Kerran lukiossa
oli taloustietokilpailu. Vihreitä kansioita jaettiin ja vastauksia
kirjoitettiin,
mutta ei se tainnut edes opettajia paljon kiinnostaa.
Koulun
jälkeen olin runsaan vuoden postinkantajana Epilän konttorissa
Länsi-Tampereella. Sinä aikana liityin Tesoman Demokraattisiin
Nuoriin eli ”taistelevaan työläis- ja
opiskelijanuorisoliikkeeseen”. Jätänkin nyt Tiusasen ylätason
havainnot ja selostan miten minä ja varmaan monet muut hahmotimme
maailmaa tuolloin parikymppisinä. Taistolaisuudessa oli monta
juurta, joista Tiusasen tapaiset eivät voi tietää.
Meidän
perhe oli muuttanut uuteen rivitaloon Tohlopin kaupunginosaan. Tämä
oli isälleni, ”pula-ajan”
suurperheen
pojalle, sotaveteraanille ja pitkän linjan postivirkailijalle,
elämänuran päätepiste, josta hän hyrisi tyytyväisyyttä
kuolemaansa asti. Äiti oli Tampereen yliopiston kansliassa työssä.
Meitä
oli neljä lasta, joista itse olin vanhin.
Paitsi
koti ja isän
puolen suku, isän hedbergiläisyyteen kuulunut seurakunta, ja
tavallisen kirkon (johon uskonnosta välittämätön äitini oli
meidät liittänyt) rippikoulu,
ajatusmaailmaani muokkasi eniten
Tampereen lyseo.
Omaehtoiseen
lukuharrastukseen olin uponnut jo ennen sitä, kun sain
kirjastokortin 6-vuotiaana. Lukeminen oli pakoa myrskyisästä
koti-ilmapiiristä. Sitten murrosiän vuosina, kun Kekkosen
propaganda julkisuudessa alkoi vaikuttaa, vanhemmat patistivat
liikkumaan, ja hiihdosta pidinkin. Hervanta oli silloin vielä täysin
metsää, ja Koivistonkylän rintamamiestaloista aukeni kymmenien
kilometrien ladut. Koulusta Pyynikitorilla kävelin myös usein
kotiin.
Vaikuttavimmat
opettajat
lyseossa
olivat
sotaveteraaneja. Suurimman osan ajasta rehtorina oli Pentti Kalela.
Hän oli suomen kielen opettaja, ja hyvä olikin. Luimme kotimaan
kirjallisuutta ja venäläisiä klassikoita. Kerran
pidin
esitelmän
Gogolin Päällystakista. Sen jälkeen jotkut yrittivät minulle
Akaki Akakijevitsin nimeä, mutta eihän se onneksi tarttunut.
Ainekirjoitus otettiin vakavasti. Haittapuolena oli, että lehtori
meni kommenteissaan säännöllisesti henkilökohtaisuuksiin. Kaksi
ujonpuoleista poikaa hän oli jatkuvasti sekoittavinaan: ”Linna vai
Laine”. Se
oli vitsi
Tuntemattoman sotilaan tekijöistä – mutta meni ohi maalin. Martti
Linnasta tuli Helsingin yliopiston historian opinnoissaan keskiajan
tutkija.
Kuvassa Tampereen lyseon abiturientit lähdössä penkkariajelulle kevättalvella 1972.
Eräät muut opettajat suorastaan inhosivat työtään ja vastahakoisia poikia. Yhtä vähän pyöreänpuoleista kaveriani kemian opettaja nimitti jatkuvasti televisiosarjan mukaan ”Tammelan Vesaksi”. ”Missä lajissa tuo Tammelan Vesa olisi hyvä?” hän kysyi. ”Kelkkailussa.” Toista, laihaa, pitkää ja kalpeaa kaveriani hän kutsui ”kalkkilaivan kapteeniksi”. Oli tietysti nuorempia ja sympaattisempia opettajiakin. Eräskin mukava ja vaivattomasti oppilaisiin suhtautunut nuori suomenope käytti kokonaisen lukuvuoden siihen, että kahlasimme ja analysoimme Vänrikki Stoolin tarinat kannesta kanteen. Kestävää tavaraa tuli hankituksi.
Eräät muut opettajat suorastaan inhosivat työtään ja vastahakoisia poikia. Yhtä vähän pyöreänpuoleista kaveriani kemian opettaja nimitti jatkuvasti televisiosarjan mukaan ”Tammelan Vesaksi”. ”Missä lajissa tuo Tammelan Vesa olisi hyvä?” hän kysyi. ”Kelkkailussa.” Toista, laihaa, pitkää ja kalpeaa kaveriani hän kutsui ”kalkkilaivan kapteeniksi”. Oli tietysti nuorempia ja sympaattisempia opettajiakin. Eräskin mukava ja vaivattomasti oppilaisiin suhtautunut nuori suomenope käytti kokonaisen lukuvuoden siihen, että kahlasimme ja analysoimme Vänrikki Stoolin tarinat kannesta kanteen. Kestävää tavaraa tuli hankituksi.
Ainoa
poikkeus koko opettajakunnassa jolta saimme jonkin verran käsitystä
ajan hengestä, eli 60-luvun kulttuuriradikalismista, oli uskonnon
opettaja pastori
Martti
Mäkituuri. Hän kertoi hieman teologian suuntauksista, jopa
latinalaisen
Amerikan vapautuksen
teologiasta, eskatologiasta
yms. Saimme
aavistuksen, että kristinopissa
on muutakin kuin
mitä aamuhartauksissa ja kirkonmenoissa tuli esiin. Mäkituuri piti
lukiossa lyhyen filosofian kurssin Urpo Harvan Suuria ajattelijoita
-kirjasen pohjalta. Minulle
se merkitsi paljon; rupesin kahteenkin kertaan opiskelemaan
filosofiaa, ja toisella kerralla myös sain loppututkinnon kasaan,
Helsingissä. Tampereen yliopistossa opintoni jäivät hajanaisiksi.
Ennen pitkää tajusin että minun piti lähteä kotikaupungista,
henkisen vapauteni vuoksi. Todellinen asia sen ikäiselle.
Mutta
sitä ennen Tesoman Demokraattisissa Nuorissa toteutin harrastustani
vetämällä marxilaisen filosofian opintokerhoa. Kokouspaikkamme oli
tesomalaisen kerrostalon kokoushuone pyöräkellarin vieressä.
Juttua oli helppo vetää, koska oppikirja oli pätevä:
Kustannusyhtiö
Edistyksen
Moskovassa jo 50-luvulla julkaisema Marxilais-leniniläisen
filosofian perusteet, käännetty suomeksi ja painettu
Neuvosto-Karjalassa. Opiskelin
Tampereen yliopiston filosofian laitoksella siis, mutta mitä sen
kurssit logiikan perusteista ja Bertrand Russellin filosofian
alkeista olivat, verrattuina valmiiksi leivottuun, paistettuun ja
viipaloituun edistyksellisen työväenluokan maailmankatsomukseen.
Minuun tehosi erikoisesti oppi historian dialektiikasta: kuten
feodalistista yhteiskuntaa oli seurannut kapitalismi, tulisi
kapitalismi väistämättä kaatumaan sosialismin tieltä. - Tesoman
opintokerho ei kovin kauan pyörinyt. Nuoriso-osastomme
kuukausikokouksen jälkeen puheenjohtaja Markku Niemelä sanoi
kerrankin: ”Seuraavaksi opintokerho, yleisön pyynnöstä
huolimatta.”
Avartavampaa
”demokraattisessa”
nuorisoliikkeessä oli muu toiminta. Jaoimme ja myimme lehtiä,
Tiedonantajaa ja Hämeen Yhteistyötä, varsinkin kaikissa
joukkokokouksissa, vappuna jne. Hämeen
Yhteistyön päätoimittaja Taisto Harra järjesti meille koulutusta
Näsilinnankadun järjestötalolla. Hän selosti dialektiikan
olemusta tulitikkulaatikon avulla. Suuremman vaikutuksen minuun teki
hänen ja joskus tapaamiemme muiden vanhempien kommunistien
epäluuloisuus. Heidän kasvoistaan ja äänensävyistään havaitsi,
kuinka mahdotonta heidän mielestään oli ”porvarispoikien”
mukanaolo liikkeessä. Provokaattoreista ja ”retiiseistä”
mutistiin suupieleen vähän väliä. Markku Niemelän isä oli
kirvesmies ja muistaakseni SKP:n Raholan osaston puheenjohtaja.
Heillä oli omakotitalo lähellä kokoushuonettamme, Tesomankadun
toisella puolella. Kerran odotin siellä yläkerran rappusissa
Markkua, kun kuulin hänen puhelimessa sanovan: ”Meillä on näitä
vapaaehtoisia...”
Myöhempinä
vuosina pistäytyessäni
pari kertaa vasemmiston
järjestöissä
ja tilaisuuksissa
olen aina edelleen
havainnut saman
epätoivoisen
epäluuloisuuden, ihan pakkomielteisen osallistujien
kyseenalaistamisen. Nuorempana ei tosin tullut mieleen, että ehkä
siinä myös heijastui oma epäluuloni kommunistisen liikkeen ihmisiä
ja heidän väkisin vannoskeltua ”yhtenäisyyttään” kohtaan -
josta tunnetusti ei ollut toivoakaan.
Mutta hauskanpitoa epäilykset eivät haitanneet. Porin Spartakiadit kesällä 1974 olivat hienoin tapaus. Tesomalta nuoria lähti junaan vajaat kymmenen. Yksi oli osastomme ainoa työläinen, eräs sähkömies. Junassa vertailimme syvänsinisiä paitojamme. Olin ommellut hihaani SDNL:n eli Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton tunnuksen. Niemelä hyväksyi: ”Mitä niistä opiskelijoista” - olisinhan voinut laittaa myös SOL:n eli Sosialistisen Opiskelijaliiton merkin. Oikeaoppisempaa oli liittyä työväenluokkaan, aikamme edistyksen moottoriin, niin kuin kanonisen marxismin mukaan ajateltiin.
Urheilijana
olin melkoisen huono, joten spartakiadeillakin rajoituin hölkkään.
Olin postin palkkarahoilla ostanut uuden verryttelypuvun ja satuin
muiden mukana hölkkäpolulla Hämeen Yhteistyön kuvaan. Itsekin
valokuvailin ahkerasti; olin juuri päässyt opiskelemaan
valokuvausta Taideteolliseen korkeakouluun.
Spartakiadien
ohjelmaan kuului tietysti Taisto Sinisalon puhe. Hänhän ei ollut
näyttävä johtajahahmo, vaan silmälasipäinen pyylevä
virkamiestyyppi. Mutta hän puhui siten että äänessä kaikui
työväenluokan sorron läheisyys hänen kotiseudullaan
Kymenlaaksossa. Katkeruutta ei, mutta toivo tasoitukseen ja
oikeuteen. Olimme kuulevinamme historian marssin hänen puheessaan.
Musiikkia Spartakiadeilla ilman muuta oli, mutta mahtoiko olla
chileläisbändejä rumpuineen ponchoineen, joita tuli Suomeen Chilen
fasistikaappauksen jälkeen -73? Neljän miehen kitarabändit olivat
suosiossa, kuten aina. Sanojen piti vain olla edistyksellisiä. Entä
oliko viiniä meillä teltoissamme; taisi olla, koska jälkeenpäin
kuvissa joku toveri näytti kevyesti krapulaiselta. - Vieläkin
tunnen ylpeyttä kun katson kuvaa Porin torilta, josssa olemme jo
matkalla takaisin Tampereen junalle.
Toinen
suuri festivaali oli SKP:n julkiseksi tulon 30-vuotisjuhla
Helsingissä. Ellen väärin muista, päätilaisuus pidettiin
Olympiastadionilla. Ensimmäistä
kertaa näin tuon kansallispyhätön. Siitä päätellen että
välirauhansopimus palautti SKP:lle toimintaoikeudet 1944, tämäkin
juhla oli kesällä
tai syksyllä 1974. Matkalle
lähdettiin Tampereelta bussilla; mukana oli järjestöväkeä
muutakin kuin nuoriso-osastoista. Bussissa laulettiin työväenlauluja.
Varshavjankan kertosäkeen jälkeen (kauhea joskin on
puhdistustyömme, kansan on onnen ehtona se…) tokaisin vieressäni
istuneelle Markku Niemelälle: ”Kauheat myöskin on laulumme… ”.
Niemelä vilkaisi minua hitaasti, mutta ei sanonut mitään.
Olympiastadionilta marssimme Senaatintorille. Jäi mieleeni
valokuvaaja, ehkä Tesoman nuoria, joka näpsi marssijoista kuvia
herkeämättä. Joku siihen: ”Praktika räiskyy...” Kameran piti
tietysti olla DDR:stä. Iltajuhla oli Vantaan Pavilla, vanhalla
tanssilavalla joka oli kommunistiomistuksessa. Siellä esiintyi Agit
Propin kvartetti. Satuin pääsemään aika lähelle lavaa. Huuma ja
vallan ja yhteyden tunne keinutti bailaajia ja bändiä; näen
vieläkin heidät silmissäni mikrofoniensa takana. Loistonumero oli
Natalia. Se kertoi sodan ja natsimiehityksen aikana vankina olleesta
ukrainalaisnaisesta. Oheisen linkin myöhäisessä levytyksessä Agit
Propilla ei ole samaa paloa eikä draivia kuin silloin Pavilla…
https://www.google.fi/search?q=Agit+prop+Natalia&oq=Agit+prop+Natalia&aqs=chrome..69i57j0l3.7813j0j8&sourceid=chrome&ie=UTF-8
Vielä
jokin
Spartakiadi tai muu kokous häälyy
mieleen Jyväskylästä,
mutta
enää vain pelkkä vuodessa parissa surkeaksimuuttunut
tunnelma.
Kaikissa puheissa kehoteltiin tovereita ”karistamaan
kipsi”. Liike oli jähmettynyt ja kuolemassa. Lopuksi raahasimme
telttoja ja reppuja vaitonaisina jonossa rautatieasemaa kohti. Kadun
vieressä jyrkän harjun alarinteessä oli pieni metrin mittainen
haavan taimi. Melkein uskomatta silmiäni katselin kuinka se pudotti
lehtiään yksi kerrallaan puolen sekunnin välein, kuin hidastetussa
elokuvassa. Tämä on loppu, ajattelin. Tämä on tässä.
Taistelevaa työläis- ja opiskelijanuorison liikettä ei enää ole.
Jos
taistolaisuus
ja sen nuorisoliike
oli lyhyt episodi minun elämässäni ja muiden
mukana olleiden,
oli se tietysti
vielä lyhyempi
ja merkityksettömämpi koko Suomen sodanjälkeisessä historiassa.
Siihen
nähden tuntuu hullulta ja suhteettomalta Tiusasenkin pohdiskelu. Hän
kommentoi erästä WSOY:n julkaisemaa artikkelikokoelmaa vuodelta
2001: Entäs kun tulee se yhdestoista, suomettumisen uusi historia;
toim. Bäckman. Tiusanen hyökkää erityisesti professori Matti
Klingen näkemyksiä vastaan. Mutta lopuksi hän lainaa artikkelia
Myytti menestystarinasta; kirj. Häkkinen, V. & Lagerbohm, J.
Kirjoittajat kysyvät: ”Miltä mahtaa tänä päivänä tuntua
niistä tuhansista ’rauhanpuolustajista’, niistä idealisteista,
tietoisuus siitä, että he vuosia puursivat maailmanhistorian ehkä
militaristisimman diktatuurin harjoittaman propagandan äänitorvina?”
(Siteeraa Tiusanen, mts. 84.) ”Näitä asioita mietin itse lähes
loputtomasti”, Tiusanen vielä toteaa. (Mp.)
Omalta
kohdaltani voin sanoa:
hyvältä tuntuu. Tuo propaganda oli nimittäin tarpeellinen
vastapaino sille historiannäkemykselle, joka meille
nyttaistolaisnuorille
ja rauhanpuolustajille oli tarjoiltu kouluissamme,
vanhempiemme
suulla ja
suomalaisessa
julkisuudessa.
Talvisota
ja Jatkosota esitettiin erillissotina, vailla yhteyksiä
maailmantilanteeseen. Aseveljeys Natsi-Saksan kanssa jätettiin
piiloon ja kysyttäessä sivuutettiin välttämättömyytenä. Ei
käsitelty suomalaista ryssävihaa, joka 1930-luvulla oli huipussaan.
Sota Neuvostoliittoa vastaan pantiin Mainilan laukausten piikkiin,
ikään kuin Stalinilla ja neuvostojohdolla ei olisi ollut todellista
syytä pitää Suomea vihamielisenä valtiona ja pelätä sen
liittoutumista Natsi-Saksan kanssa. Koko kansalaissodan jälkeisen
ajan ennen toista maailmansotaa suomalaiset suhteet Natsi-Saksaan
olivat läheiset. Oikeistoradikalismi meillä oli lievempää kuin
Saksassa, mutta senaikaisista sympatioista ei voi erehtyä.
”Vapaussodan” muistoksi keisarillisen Saksan Itämeren
divisioonan komentaja Rüdiger von der Goltz kävi säännöllisesti
toukokuisin Suomessa osallistumassa valkoisten ja oman voittonsa
juhlintaan. Yhteistyö sotilasalalla oli kiinteätä. - Valkoisen
Suomen ideologiaan on hyvä katsaus esimerkiksi Sari Näreen ja Jenni
Kirveen toimittama artikkelikokoelma Luvattu maa, Suur-Suomen unelma
ja unohdus, 2014.
Taistolaisliikkeen
poliittiset tavoitteet olivat kyllä
täysin epärealistisia,
jopa hullunkurisia, ja
maailmankuva
kokonaan
kaavamaisen
ideologian kautta katsottu. Mutta vastapainoksi ahtaaseen
suomalaiskansallisuuteen
saimme monta asiaa. Ensinnäkin käsityksen marxilaisuudesta ja sen
merkityksestä maailmanhistoriassa. Käsityksen työn ja pääoman
ristiriidasta. Käsityksen
työväenliikkeen osuudesta historiassa, joskaan ei käsitystä sen
mahdollisuuksista 70-luvun Suomessa. Käsityksen kapitalismista ja
sitä edeltäneistä alkeellisemmista yhteiskuntamuodoista.
Käsityksen fasistisen 30-luvun kauhuista. Solidaarisuusliikkeestä
sorrettujen kansojen ja ryhmien välillä jonkinlaisen epämääräisen
aavistuksen – yhtä epämääräisen kuin kansojen välinen
solidaarisuus silloin oli ja nyt on. Talouden ensisijaisuudesta
ideologiseen ylärakenteeseen nähden. Läpimätien imperialististen
valtojen aloittamasta ensimmäisestä maailmansodasta ja Leninin ja
bolsevikkien kumouksesta Venäjällä. Meidän kansalaissotamme
liittymisestä siihen. Hitlerin hyökkäyksestä Venäjälle.
YYA-sopimuksen edullisuudesta.
Myös
meidän
nuorten joskus
kohtaamamme vanhat tamperelaiset
kommunistit
tekivät vaikutuksen. He olivat huolellisesti pukeutuneita vanhoja
herroja, jotka myivät Sodan ja Fasismin Vastaisen Työn
rintamerkkejä vappuna Keskustorilla. Emme osanneet heiltä mitään
kysyä, mutta tajusimme että kovaa
henkilökohtaista historiaa
oli takana. Kalevi
Seilosen kirja Vastarintaryhmä oli juuri ilmestynyt. Se kuvasi
Jatkosodan vastustajia Tampereella. Tesoman kokouksissamme
kertoiltiin poliisin hyökkäyksestä johonkin omakotitalon kellariin
Lamminpäässä tuolloin. Myös vappumielenosoitukset sotien jälkeen
olivat legenda; kuulemma oli marssittu Keskustorille Epilästä asti.
Hannu Salamaa ei taistolaispiireissä hyväksytty, ilmeisestikin
liian monipuolisen kerrontansa takia.
Koko
maailmanlaajuisessa tarjoilussamme oli
paljon virheitä, yksipuolisuutta ja sumutustakin mukana. Mutta juuri
näiden asioiden osuus historiaa ja yhteiskuntaa oli
jäänyt aivan
läpi käymättä
porvarillisessa kasvatuksessani.
Hupaisaa
olikin kuinka esimerkiksi sotaveteraani-isäni ja hänen
rintamakaverinsa ja serkkunsa, eräs Tampellan insinööri,
kuulustelivat minua joskus. Oliko
meillä sinipaidoilla aikomus ruveta kivittämään näyteikkunoita
ja polttamaan autoja? Hah. En tiennyt olisinko loukkaantunut vai
nauranut. Mehän edustimme historian vääjäämätöntä liikettä!
Meidän puolellamme oli työväenluokan ja sen liittolaisten
edistyksellinen maailmankatsomus; todellinen konkreettinen näkemys
yhteiskuntaa ohjaavista prosesseista. Mitä siihen jokin lapsellinen
anarkismi kuului?
Edellinen
sukupolvi ei ymmärtänyt meitä lainkaan, mutta emme mekään
ymmärtäneet heidän luomaansa ja rakastamaansa
Suomea. Meitä
poikia Tampereen
lyseon lehtorit
opettivat aina
jonkinlaisin kaksoisstandardein. He
itse
viihtyivät
mainiosti Kekkosen Suomessa, jossa elintaso nousi. Kaikki
kynnelle kykenevät innolla
hankkivat asunto-osakkeita, kesämökkejä, autoja, ja rupesivat
vähitellen
käymään
ulkomaanmatkoilla. Mutta Kekkosta vihattiin ja ryssiä ennen kaikkea,
samoin ”kommunisteja” tai ”äärivasemmistoa”, johon äitini
laski myös sosialidemokraatit. Näistä
epäluulonsa
kohteista se
sukupolvi ei
tiennyt
käytännössä juuri
mitään, eikä
halunnutkaan tietää.
Vihattuja
ei silti täysin avoimesti haukuttu,
koska oli kaiketi ymmärrys että pysytään hiljaa ja hyödytään
idänkaupasta jne. Tämä meidän nuorten havaitsema kaksinaamaisuus
oli oman uskoni mukaan yksi taistolaisen reaktion pohjasyy.
Taistolaisnuoria
oli nähdäkseni eri tyyppejä: minun
tapaiseni parin kirjan
oppineet, jotka ideologia oli sokaissut suomalaisen yhteiskunnan
tosioloille; ja sitten
muutamat
työläisnuoret, jotka kai vanhemmat kommunistit olivat houkutelleet
mukaan. Ehkä vuoden 1918 ja 30-luvun katkeruudet ja 70-luvun
tulopolitiikan
vastustus olivat työläissiiven takana. Kaikilla
nuorilla poroporvarillisuus oli heti pinnan alla. Työssä käyvät
ostelivat halpoja autoja ja haaveilivat perhe-elämästä.
Opiskelijat hankkivat oppiarvoja ja tähtäsivät tutkintoihin ja
virkoihin.
Paras
taistolaisuuden saavutus minulle ainakin oli realistisempi
suhtautuminen Venäjään. Saimme oikeita
pieniä
kokemuksia naapurista
ja pääsimme
irti vanhempiemme älyttömästä
ryssäkauhusta.
Tampereen ylioppilastalolla oli kerran valtuuskunta
Neuvosto-Karjalasta. Sitä kuulemassa oli paljon muitakin kuin
taistolaisnuoria. Eräs Annukka oli laittanut punavalkoisen huivin
kaulaansa. Sen verran sekaisin olin, että heitin sen lattialle,
suuttuneena värien sopuilusta. Mutta karjalainen alustaja vei potin
avaussanoillaan. Silminnähden hermostuneena tuo ehkä jonkin
sovhoosin pyylevä pyöreänaamainen puheenjohtaja,
teryleenihousuissa ja t-paita pikkutakin alla, puhutteli
kohtalaisella suomellaan television kasvattamaa länsimaalaista
elintasonuorisoa, joka istui oluttuoppiensa ja viinilasiensa kanssa
tutuissa diskopöydissään: ”Hyvät opiskelijat, työläisnuoret
ja jyväjemmarit!” Naurusta ei meinannut tulla loppua. Joku oli kai
piruuttaan neuvonut hänelle, keitä edistyksellisen nuorison
edustajia oli paikalla…
Syyskuussa
1974 muutin Helsinkiin, opiskelemaan Taideteollisen korkeakoulun
Kuvallisen viestinnän laitoksella, pääaineenani valokuvaus. TTK
eli Atski (Ateneum)
oli silloin
jotakuinkin täysin ”meikäläisten”
hallussa. Kohta
kävi ilmi, että minunkin olisi pitänyt joka päivä aamusta iltaan
istua laitosneuvostossa, pääaineneuvostossa, Taideaineita
Opiskelevien Sosialistien TAOSin kokouksissa ja milloin mihinkin
keksityissä ”poliittisissa” sitseissä. Äkkiäkin tajusin, ja
onneksi olin kiinnostunut itse pääaineestani, että muutaman
istunnon jälkeen kieltäydyin ”politiikasta”.
Meitä
oli kahdeksan uutta opiskelijaa valokuvauksessa. Olimme kai
ensimmäinen vuosikurssi, joka aloitti oppilaitoksen muututtua
korkeakouluksi, ylioppilaspohjaiseksi siis. Kurssillamme
oli töölöläisen
kuuluisan pastorin Ilmo Launiksen lapsista kaksi, Marja ja Antero.
Antero tosin pian vaihtoi opiskelemaan lavastusta, mutta Marja
valmistui kursiiltamme ensimmäisenä korkeakouluvalokuvaajaksi.
Nykyään hän asuu Kemiönsaaressa
ja harjoittaa huovutusta. Marjan ja Anteron eräs veli oli yksi Agit
Propin kvartetin laulajista. Etevin valokuvauksessa oli alusta asti
Stefan Bremer, Helsingin Sanomien tunnetun Caj Bremerin poika.
Launikset, Steffe ja minä olimme meikäläisiä, muut kurssilla
eivät.
Kuvallisen viestinnän opiskelijoita Valokuvauksen laitoksen tiloissa Kuortaneenkadulla.
Tässä
porukassa taistolaisuuteni sai jotenkin konkreettisempaa sävyä.
Porvarillisista
kodeista tulevien
opiskelutoverieni
kanssa en
ollut ihan
samalla viivalla. Olin yksin suuressa kaupungissa, vaikka sainkin
tukea isältä
ja äidiltä Tampereelta.
Taistolaisuuden
kysymykset sivuutettiin nyt vähäisillä virnistyksillä ja
huumorilla. Steffe selitti että oli turha toivoa pääsevänsä
Tiedonantajaan edes kesätyöhön. Tietenkin – sehän oli pieni
lehti. Minulle alkoi valjeta kuinka näköalaton olisi nuoren
taistolaisen kulttuuriammattilaisen osa ilman taustaa ja suhteita.
Opiskelin kuitenkin tunnollisesti. Toisen vuoden jälkeen pääsin
Ilta-Sanomien Tampereen toimitukseen kesäkuvaajaksi. Tuo kesä 1976
meni vielä ihan hyvin, ja sain paljon kuvia lehteen. Huvitti kuinka
IS:n toimittajat sanoivat että puolet heistä oli kommunisteja,
puolet muita vasemmistolaisia. Ei se työssä näkynyt.
Pari
kolme vuosikymmentä myöhemmin Vanhan ylioppilastalon kuppilan
pöydässä taiteilija Risto Heikinheimo pyöritteli Ilta-Sanomien
Kymmenen kysymyksen jälkeen olutlasiaan ja kertoi minulle millaista
hänen nuoriso-osastonsa toiminta oli ollut: Kokouksia pidettiin
jonkun jäsenen kotona. Mentiin sisälle töölöläiseen
loistohuoneistoon, jätettiin kengät eteiseen ja samottiin
olohuoneen maton poikki huonekalujen ja taulujen ja kirjojen välistä
taistelevan työläisnuorisoliikkeen
huoneeseen. Siellä seiniä koristivat neuvostojulisteet ja Che
Guevara. ”Niin, työväenluokan ja sen etujoukon suhde oli kummasti
vääristynyt meillä”, myönsin
Ristolle. ”Mitä,
Tiedonantajan tukilaulukin
oli epämarxilainen.”
Tuki
työväenjoukkojen/ Ääni luokkakantainen/ Ase taistelussamme on
Tiedonantaja! Puoluelehti
työväenjoukkojen tuki!?? Ideologinen ylärakenne tukemassa kaiken
ajattelun ja edistyksen yhteiskunnallista moottoria,
työväenluokkaa,
joka on suoraan
materiaalisen
luokkataistelun etulinjassa!? Häntä koiraa tukemassa! Riston kanssa
totesimme että työväenluokka ei ole Suomessa ollut
vallankumouksellinen 40-luvun lopun jälkeen, vaan täysin
konformistinen.
Atskin
ajan tärkein kokemukseni oli ehkä syksyn -74
matka Lokakuun vallankumouksen 57-vuotisjuhliin Leningradiin. Sen
järjesti meidän
kurssiamme edellisen
vuosikurssin valokuvaaja Harri Ahola. Kaikilla
oli tietysti järjestelmäkamerat mukana. Kuvailimme ankeita
Leningradin keskustan katuja synkkinä kierteleviä ilmeisestikin
pakollisia juhlajonoja. Ei todellakaan näkynyt innostusta. Jossakin
kulmassa keski-ikäinen koppalakkinen upseeri pitkässä manttelissa
sieppasi Harrin kameran, avasi sen ja veti filmin ulos. Olimme
ällistyneitä.
Vielä
kesällä 1977 olin Ilta-Sanomien kesäkuvaajana, mutta
siinä
vaiheessa alkoi masennukseni.
Lapsuuden traumat iskivät, kun olin saanut etäisyyttä kotiin. Jäin
syyskuun tullen makaamaan yksiöni rautasängylle. Äitini
järjesti minut pätevään psykoterapiaan. Atski ja valokuvaus
jäivät. Urani
taistolaisnuorena oli ohi.
Pieniä
jälkilaineita tuli vielä kymmenisen
vuotta myöhemmin. Opiskelin
teoreettista filosofiaa Helsingin yliopistossa. Ilmeisesti tilasin
edelleen Tiedonantajaa, koska yksiöni ovelle koputti
muuan matematiikan tohtori, ja pyysi uusimaan tilauksen. Hän kuului
SKP:n Keski-Töölön osastoon ja houkutteli minut mukaan sinne. Noin
viiden kuuden henkilön voimin valtasimme osaston revisionisteilta,
mikä oli suuri vahingonilon aihe meille. Yhden melko suuren
tuontifirman johtajan kanssa liimailimme Demokraattinen Vaihtoehto
-liikkeen lööppijulisteita sähkökaappeihin ja kadunvarsille.
Hänen vaimonsa oli Suomen Kuvalehden toimittaja, ja raportoi
Suomessa ensimmäisenä Gorbatsovin valtaannoususta. Taas pidettiin
opintokerhoa, mutta tämä Venäjää tuntenut toimittaja ei ottanut
uskoakseen, että perestroika oli kommunismin uudelleensyntymää,
niinkuin itse yritin vakuutella.
Keski-Töölön
osasto kuivui nopeasti. Vein sen lipun Työväenaatteen museoon. Olin
tekemässä gradua
filosofian laitokselle ja vasemmistolaisuuteni viimeinen pihinä
oli graduni
aihe, Frankfurtin koulun saksalais-juutalaisen marxilais-freudilaisen
filosofin
Theodor Wiesengrund-Adornon ajattelu. Gradusta tuli hyvä. Se pieni
kompa minun oli siihen laitettava, että siteerasin yhdessä kohtaa
virallisen neuvostoajattelun kaavamaista kommenttia Adornosta:
https://selvatsanat.blogspot.com/search?q=Narski
Professori
Ilkka Niiniluoto sanoi minulle: ”Tällaiset lähteet eivät
oikein...” Mutta kun puolustin
että onhan se
mielenkiintoista, Niiniluoto hymähti. Itä-Euroopan
kansandemokratiat olivat sortumassa ja Neuvostoliitolla oli elinaikaa
enää parisen vuotta.
Nuoruuteeni
rauta-aikaan
sain kaihoisan
kosketuksen 2005
yhdessä Vallilan kapakassa. Keskustelin Juhani Ruotsalon kanssa,
joka oli ollut minulle
vain nimenä
tuttu johtohahmo
liikkeessä.
Kinasimme
Kauppaopiston
naiset -biisistä.
Ruotsalo väitti että se oli Kari Peitsamon, minä että se oli
Juice Leskisen. Puhuimme myös sota-ajoista. Selitin että isäni ja
kaikki hänen veljensä joutuivat Jatkosodassa yhtä aikaa
rintamalle, koska heidän isänsä, itsekin muistamani isoisä oli
punakaartilainen; siis jotenkin armeijan kostoksi. Tämän Ruotsalo
kielsi tuohtuneena. Hänen isänsä oli kai ollut upseeri. Vähän
myöhemmin Itään muutettuani tapasin metrossa Peitsamon, joka
hymyili ja sanoi että olin ollut väärässä: biisi on tosiaan
hänen. Mutta Juice oli ollut mukana kuorossa. Siitä erehdykseni.