maanantai 6. marraskuuta 2017

TERAPEUTTISEN KESKUSTELUN ONGELMAT

Kommentti Vesa Talvitien artikkeliin Psykoterapia ja elämänongelmien medikalisointi Psykoterapia-lehden numerossa 3 (36), 2017

 Vesa Talvitie kyseenalaistaa artikkelissaan yleisen käsityksen että psykoterapia on sairauden hoitoa, masennuksen tai jonkin muun. Mitä erilaisimmissa asemissa ja tilanteissa olevat ihmiset käyvät psykoterapiassa, myös hyvin menestyvät. Onko mielekästä pitää heitä kaikkia sairaina? Psykoterapia onkin minimalistisesti katsottuna keskustelua. Ennen vakiintumistaan lääketieteeseen kuuluvaksi ajatus psykoterapiasta (tällä nimellä) liitettiin 1890-luvulla väliin hypnoosiin, väliin spiritualismiin, moraalihoitoon tms.

Freud loi psykoterapialle teoreettisen pohjan. Hän oli tosin itse lääkäri, mutta ei rajannut psykoanalyysin harjoittamista lääkäreille. Eikä hän pitänyt terapiassa käsiteltyjä ongelmia sairauksina.

Nykytilanteessa kansalaisilla on, kuten Talvitie kirjoittaa, "käsitys että psykiatria on somaattisen lääketieteen mallia soveltaen kyennyt osoittamaan mielellisiä sairauksia sekä kyennyt löytämään niihin lääkehoitoja".

Toden totta, sanoo lukija. Jokainen jota läheiset ovat jossakin elämänvaiheessa ruvenneet epäilemään "hulluksi"; joka on "joutunut" hoitoon, ehkä peräti mielisairaalaan, tietää karvaasti tämän kansanomaisen ennakkoluulon voiman. Sairaalaan joutuneista joidenkin psyykkinen poikkeustila on kroonistunut ja heistä on tullut osa sairaalakoneistoa. Heidän elämänsä sairaalassa on vahvistus sairaaloiden olemassaolon oikeutukseen, ja sairaalat vahvistus käsitykselle mielellisten "sairauksien" eli "hulluuden" olemassaolosta.

Talvitie kertoo lyhyesti, miten psykoanalyyttinen teoriapohja psykiatriassa hylättiin ja nykyinen lääkehoitoideologia ja -käytäntö syntyivät. Lääketeollisuuden riemuitessa "psykiatria siirtyi merkittävästi biologiseen suuntaan". Sen sijaan psykiatrian filosofiassa, josta Talvitie esittää viitteitä, "psykiatriasta maalautuu varsin toisenlainen kuva". "Psykiatria ei ole kyennyt osoittamaan sairauksia diagnosoimiensa oireiden taustalla."

Nykypsykiatrian ja psykoterapian suhde on epämääräinen ja pitkälle hallinnollinen. Yhteiskunnallista tukea psykoterapioille voidaan saada vain hoidettaville annettujen psykiatristen diagnoosien kautta.

Potilaan omalta kannalta on kysymys elämänongelmista. Kuitenkin psykiatrinen diskurssi näennäisen tieteellisenä on hallitseva kulttuurissa, ja jopa "potilaat" itse useimmiten hahmottavat tilannettaan sen kautta, varsin kömpelösti. Talvitie esitteleekin nyt psykoterapian uuden ns. sosiaalisen mallin, jossa elämänongelmat eikä sairaus ovat hoidon eli terapeuttisen keskustelun kohteena. Elämänongelmat ovat  toisiin ihmisiin sekä kulttuurin instituutioihin ja sääntöihin ja rituaaleihin sidottuja. Ne ovat psykososiaalisia. Niissä on kyse merkityksistä, joita asioille annetaan.

Kahden ihmisen terapeuttisessa keskustelussa toiselle muodostuu usein ammatillinen rooli. Näitä ammattilaisia ovat historiassa olleet samaanit, parantajat, yhteisönvanhimmat. Katolisen kirkon rippi kuuluu tähän. Mutta nykyään filosofit, parantajat ja papit ovat osittain korvautuneet psykoterapeuteilla, kun ammattinimikkeistä puhutaan.

Talvitie myöntää että sielunhoidolla voi olla samantapaisia vaikutuksia kuin psykoterapialla. Mutta seuraavaksi hän tarkastelee erästä psykoterapian määritelmää, jonka mukaan psykoterapiana ei voi pitää "vaikuttamiskeinoja", joiden edellytyksenä on jaettu uskonnollinen vakaumus. Ongelmansa kanssa painivan pitäisi kysyä ensin itseltään, onko hänen ongelmansa psykologinen vai uskonnollinen, vai ehkä maailmankatsomuksellinen. Uskonto erikseen, terapia erikseen siis...

Mutta "hullun" kokemus ei ole niin differentioitunutta, huomautan, että hänen olisi mahdollista tehdä tällaisia erotteluja. Psyykkisessä hädässä kaikki sotkeutuu vyyhdiksi. Kysymys on vain siitä mistä apua tavoittaa. Lääketieteen diagnoosien kautta käyvä järjestelmä on armottoman hidas. Apua ei useinkaan tule, ennen kuin jo tarvitaankin ambulanssia.

Talvitie viittaa filosofian historian dialogisiin perinteisiin ja elämänfilosofioihin. Niissä luodut teemat tulevat käyttöön psykoterapiassa: "hyvyys ja pahuus, eksistentiaalinen vapaus ja valinnan pakko, oikeudenmukaisuus ja arvot". Mutta onko psykoterapia rationaalista pohdintaa vai tunteiden käsittelyä? Tässä yhteydessä Talvitie tulee merkittävään johtopäätökseen: "Psykoterapeutti ei voi olettaa joidenkin arvojen tai elämänfilosofisten preferenssien olevan parempia tai tavoiteltavampia kuin joidenkin toisten." Kun lääketiede on luonnontiedettä, joka pyrkii objektiiviseen yksiselitteiseen havaintoon (lukija sallinee minun muotoiluni), "lääketietellinen malli on yksinkertaisesti epäadekvaatti viitekehys psykoterapialle", Talvitie kärjistää.

Artikkelinsa lopulla Talvitie tarkastelee lääketieteen. psykiatrian, psykoterapian, hallinnon ja laajimpana osatekijänä elämänongelmien kulttuurisen käsittämisen jännitekenttää, myös psykoterapian ammattilaisten ja heidän välisensä kilpailun kannalta. Itse lähinnä arjessa selviämisen kompastuspuolelle kuuluvaan  kuuluvana ja takavuosina hoidossakin olleena voin vain sanoa, että ilahduttaa kun koko hoitohommaa mietitään näin monipuolisesti ja huolellisesti ja omantunnonarasti.