VARJO KAUPUNKIMETSISSÄ kuvallinen valituslaulu

"Kohtaaminen itsen kanssa kuuluu epämiellyttäviin asioihin, joilta välttyy, niin kauan kuin voi projisoida kaiken kielteisen ympäristöön. Jos kykenee näkemään oman varjonsa, ja kantamaan tietoisuuden siitä, on vasta pieni osa tehtävästä ratkaistu: joka tapauksessa omakohtainen piilotajunta on nostettu näkyviin. Mutta varjo on elävä osa persoonallisuutta ja pysyttelee elämässä mukana muodossa tai toisessa. Sitä ei voi viittoa pois, eikä järkeillä harmittomaksi. - - Se muistuttaa ihmistä hänen avuttomuudestaan ja kykenemättömyydestään." (C. G. Jung, Die Archetypen und das kollektive Unbewusste. Gesammelte Werke, 9/I. Walter Verlag, Olten und Freiburg im Breisgau. Switzerland, 1976. Käännös minun.)

Näin C. G. Jung määrittelee "varjon", kuuluisan ja kiistanalaisen psykoanalyyttisen käsitteensä. Hän lisää hetkeä myöhemmin: "On myönnettävä itselleen: on olemassa ongelmia, joita ei kerta kaikkiaan voi omin keinoin ratkaista." Nämä siis muodostavat varjon, ovat osa sitä.

Tuntuu että nykykaupunkilaisen persoonallisuudessa luonto ja erityisesti kotimaan metsät ovat tuota varjoa. Luonnon ja metsän kanssa hyvin harva on tekemisissä työssään. Luontoa ja metsiä ei käytetä hyväksi, niin kuin maalaisyhteisöissä. Ei niitä myöskään riistetä, kuten metsäteollisuudessa. Ne jäävät kokemuspiirin ulkopuolelle - paitsi niillä harvoilla jotka ovat "luontoharrastajia". Nimitys kertoo olennaisen: luonto ja metsät on esineellistetty, fetisoitu. Ne ovat yksi harrastuksen kohde futisfanituksen, bodauksen, kirjallisuuden, ruuanlaiton, musiikin ja kaiken muun joukossa. Tällaisena ne jäävät vähäiseen osaan. Ne muodostavat ikään kuin varjon, joka raahautuu hyvinvoivan kaupunkilaisen jäljessä. Uutisia siitä saadaan tiedotusvälineistä. Sen kastroitua versiota käydään katsomassa viimeisen huudon ulkoiluvarusteisiin pynttäytyneenä, lomilla.

Näin suhtautuu luontoon ja metsiin myös viime vuosikymmenien vihreä liike, ja erityisesti Vihreä liitto, eduskuntapuolueemme. Vihreän liiton piiristä on tullut myös aloite "kaupunkibulevardeista", ulosmenoteiden reunustamisesta kerrostaloilla, jotka Keskuspuistosta tuhoaisivat suuren osan. Hillitön asuntorakentaminen muuallakin tuhoaa loput kaupunkimetsät. Onhan aina "luonnonsuojelualueet" - vihreät tuntuvat ajattelevan. Sinne voidaan ajella, kun keritään.

Meri-Rastilan rantametsän kaavoitusta vastustanut kansalaisliike (noin 2005-2012) oli laaja, ja edusti varmasti yleistä mielipidettä Vuosaaressa. Mutta kuten liikkeen vetäjä, sosiaalityöntekijä Jaana Pylkkänen alistuneesti totesi: Helsingin kaupunginhallinto voi ottaa vastaan mitä hyvänsä kritiikkiä, paitsi sellaista, joka ei hyväksy kaupungin kasvua. Kasvun tavoite ja kuviteltu välttämättömyys on kertakaikkinen, kiistämätön ja ylikäymätön tabu. - Helsingin päättäjistä harva on paljasjalkainen helsinkiläinen. Tämä kaupunki ei merkitse heille muuta kuin oman kunnianhimon näyttämöä. He ihailevat New Yorkia, Lontoota ja Pariisia ja niiden kansainkirjavuutta. Samanlainen heidän haaveissaan Helsingistäkin pitäisi tulla.

Mutta jokainen kuusikko on arvokkaampi kuin kymmenen suurkaupunkia. Mitä metsien hävityksestä ja liikaväestöstä seuraa, on nähtävissä Etelä-Euroopassa, Vähässä Aasiassa ja Lähi-idässä. Siellä metsät hävitettiin jo tuhansia vuosia sitten. Suomen ja Helsingin päättäjät eivät näe minkä mittaluokan virhettä ovat tekemässä, nyt.

Nämä kuvat ovat Helsingistä. Kaikki miljööt ovat uhanalaisia, siis sekin yksi joka sijaitsee Tuusulanväylän melunsuojakaistalla. Sanoitus kuviin on Eino Leinon runoista (kokoelmista Simo Hurtta sekä Juhana herttuan ja Katarina Jacellonican lauluja).

Mä ijäinen, min kuolleheks jo luuli

inehmon heimo, hiivin vaieten

kuin varjo korven taikka kuusten kuiske,

kun luona liikkuu keijun hunnun huiske.

Mua älkää karkoittako! Kerron teille

mä itsestänne ihanimmasta.

En mitään pyydä. Tehköön kerjureille,

mit' aikoo mulle lahjaa antava.

Vain vaadin korvaa lasten kyyneleille

povenne maininkien pohjassa,

jotk' Eedeninsä katoomista itkee,

kun kone heiltä kukat heljät kitkee.

Se huokaa huolta mykkää

tai mylvähtää kuin myrsky-yö,

kuin leimaus ja palo;

mut jos se kelle avautuu,

se ailahtaa ja sykkää,

se siltä sielun tenhoaa

kuin kesä-öinen salo,

miss' sinipiiat karkeloi

ja metsän simapillit soi,

ja ilma illan valkean

jäät järjen viedä voi.

Ma vaikk'en koskaan tästä muuksi muutu,

jään lapseks aina toisen maailman:

Sun juures eivät tähän maahan juutu,

mun eivät juuret maihin Jumalan,

joist' olet tullut tänne, tähti ylpein,

mi koskaan kirpos seeste-merta kylpein.

Hän tuhlas kaunehensa kalleimman,

min hälle antoi armo taivahan,

tuon itseytensä lahjan ihanan,

mi suodaan kurjimmalle, köyhimmälle;

siks hänet nyt on Herra hyljännyt,

siks on hän maailmassa orpo nyt,

siks häntä vaivaa päivät päätetyt,

ja ilta varhainen jo vaipuu hälle.

Se oli heidän koko maailmansa,

ei ollut heille tuttu piiri muu.

He siihen uskoo, pyrkii uudestansa,

he haaveissansa siihen sijoittuu.

Te älkää luulko: ijäisyys on täällä

tai siellä! Ijäisyyttä kaikki on.

Ei aikaa ole. Niinkuin myrskysäällä

on lehden lento, niin on inehmon,

mi pyyteen varsall' ajaa vauhkopäällä

tai orhill' onnetarten tuokion:

hän paikan tietää mistä tielle lähti,

ei, kunne kulun ohjaa kiertotähti.

Keskuspuisto

Meri-Rastila

Tuusulanväylä

Vuosaari

Jakomäki

Vartiokylänlahti

TRANSSENDENSSIN POISSAOLO teatteriarvio

Chekhov Machine and Three Sisters on ohjaaja Cris af Enehielmin ja hänen laajan työryhmänsä tanssiteos, jossa näyttelijät ja tanssijat puhuvat muun touhun lomassa Tsehovin Kolmen sisaren repliikkejä. Esitys tuotiin lokakuun alkupäivinä kolme kertaa näyttämölle Mad House -nimisessä tilassa Sörnäisten rannan vanhan kaasutehtaan alueella. Ryhmään kuuluu ohjelmalehtisen mukaan "noin 40 taiteilijaa".

Esitys alkaa hitaasti. Harpun ja sellon soittajat tapailevat epämääräisiä ääniä instrumenteistaan. Höyrykone puhaltelee. Taustanauhalta puhuu rentoutuskasetti new age -sanomaansa. Sitten esiintyjät tulevat hitaasti askel kerrallaan näyttämölle ajattomissa klassisissa asuissa, matkalaukkuja kantaen. Tässä vaiheessa voisi vielä luulla että alkamassa on "tavanomainen" Tsehovin näyttämöllepano. Mutta luulo karisee pian. Tempo kiihtyy. Matkalaukkujen jatkuva tarmokas ja kuin määrätietoinen, mutta samalla käsittämätön siirtely ja järjestely riveiksi ja jonoiksi ja pinoiksi: kysymyksessä ei ole naturalistiseen aikaan ja paikkaan pyrkivä lavastus ja esitys. Näyttämön takaseinä on sanomalehtipaperista koottu, ja sille heijastetaan kaunista, lyyristä videokuvaa. Aluksi kuva on japanilaiselta kadulta tai metroasemalta, aivan nykyhetkestä. Myöhemmässä vaiheessa paperiavaruudessa liikehtivät ja kuin hitaasti tanssivat hopeiset kalat valtavan kokoisina. Näyttelijät kokoilevat, kanniskelevat ja pudottelevat ja siirtelevät kirjapinoja. Aina välillä joku romahtaa lattialle kirjoineen. Joku toinen korjaa ne. Sekavuus taukoaa vain tanssien ajaksi, joko soolojen tai riemukkaiden yhteistanssien. Eräässä piiritanssissa yksi näyttelijä pitelee edessään ja pyörittää hopeista samovaaria kuin jotakin suitsutusastiaa tai palvontaesinettä. Muut eivät sitä huomaa vaan tanssivat hurmiossa. Äärimmäisen rento ja elegantti soolotanssi kertoo everstiluutnantti, patterinpäällikkö Versininin persoonan keveydestä nopeammin kuin mikään repliikki tai näyttämöele. Kulyginin esittäjä tanssii kiemurrellen, mustassa puvussa, valkoisessa paidassa ja punaisessa solmiossa, puhuen samalla koko ajan pitkää monologia. Hänen väistelevä ja selittelevä mutta pyörteessä mukana tanssiva hahmonsa tuo mieleen yhden suomalaisen elokuvataiteen huikeimman suorituksen, Toivo Mäkelän juopon kanavanvartijan Matti Kassilan Sillanpää-filmatisoinnissa Elokuu. Kahden roolihahmon rakkaustanssi - keiden nimenomaan on merkityksetöntä tässä esityksessä - on kiihkeä ja klassinen, mutta kiivaassa rytmissä sille ei synny liioitellun isoa merkitystä näyttämökoneen jatkuvassa käynnissä. Kone on tietysti kuva nykyhetken elämänrytmistä ja sitä paitsi sellaisen taiteilijan psyykestä, joka yrittää pysyä mukana ajassa ja julkisuudessa ja esitysten ja arvostelujen ja yleisön ja apurahojen ja oman yksityiselämänsä ja ystäväpiirinsä ja sidosryhmiensä hillittömässä koskessa.

Tsehov kirjoitti modernin tulevaisuususkon ytimessä, vaikka ja koska kuvasikin vieraantuneiksi itsensä tuntevia maalaiseliitin hahmoja. Versininin puhe - kahden- kolmensadan vuoden kuluttua elämä on muuttunut uskomattoman ihanaksi, ihmeelliseksi - niin ironisessa sävyssä kuin on jo kirjoitettukin, tuntuu meistä aivan absurdilta. Mitä tapahtui sadassa vuodessa? Mutta sirpaleinen elämänkokemus kuvernementtikaupungissa on täsmälleen sama kuin tämän hetken Helsingissä. "Isä ajoi meitä opiskelemaan - hänen kuolemansa jälkeen minä aloin lihoa - isän ansiosta minä ja sisareni osaamme ranskaa, saksaa ja englantia - mutta mitä se on kannattanut?" "Minä olen väsynyt, Fjodor Iljits. Väsynyt! Teidän kellonne on seitsemän minuuttia edellä. Väsynyt, niin hän sanoi." "Mutta joka tapauksessa on paras noudattaa ruokavaliota. Minua pelottaa."

Chekhov Machine -esityksen irroittautuminen täsmällisestä ajasta ja paikasta ja useiden kielten käyttö luovat siitä omalaatuisen abstraktion. Tsehovin analyysi vuoden 1901 maalaissivistyneistön vieraantumisesta ja kaipuusta jonnekin muualle, Moskovaan nyt ainakin ensiksi, hajoaa pelkiksi repliikeiksi. Näyttämöhahmot eivät keskustele toistensa kanssa eivätkä kommunikoi keskenään. Heitä yhdistää vain tanssi. Atomisoituneet yksilöt postmodernissa tilanteessa. He puhuvat samanlaisia epäilyksiä ja kaipuita ja epävarmuuksia kuin Tsehovin maalaisaateliset, mutta nyt ne näkyvät vielä pienemmiksi murusiksi hajonneina. Naiset ovat huolissaan ulkonäöstään ja rakkaudesta, miehet urastaan ja menestyksestä ja suhteestaan vaimoon ja perheeseen. Mutta tästä ei synny draamaa eikä tapahtumia, koska tekno- ja informaatioyhteiskunnan megakone ei jätä yhdellekään hetkenkään rauhaa eikä tilaa, tuskin edes seksuaaliaktin ajaksi.

Silti Chekhov Machine ei ole synkkä teos. Sanomaksi tuntuu kiteytyvän, että maailma on kaunis - tätä puhuu koko ajan kaoottinen mutta hyvin rikas näyttämökuva sekä tietenkin nuorten näyttelijöiden vastustamaton vilpittömyys ja ruumiillisuus. Maailma on kaunis mutta myös hajonnut, kuten tekstin ja roolien rakenne esityksessä on hajoitettu. Maailma on hajonnut ja pyörii ja siinä on pakko tanssia täysillä mukana. Mutta siitä voi nauttia, jos jaksaa ja kykenee. Filosofoikoot niin paljon kuin haluavat, kunhan vain lentävät, kuten Tusenbach sanoo kurjista Tsehovin tekstissä. Tanssikoon ken voi. Yksinään tuskailevien, sairaiden, köyhien ja syrjäytyneiden maailma on jossakin muualla. Näyttämökuva, tekstifragmentit ja tanssi rakentavat täsmällisen representaation nuoren länsimaisen ihmisen kiihkeästä ja vaativasta ja yksilöllisyydelle olemattoman tilan jättävästä, mutta myös äärimmäisen rikkaasta elämäntilanteesta. Yksi ulottuvuus siitä kyllä puuttuu, ja hyvä niin: Tsehovin maailmassa saatettiin haaveilla vielä jostakin toiseudesta tai transsendenssista tai paremmasta elämästä muualla. Nyt proggikset ja ihmiset polkevat toistensa päälle sitä vauhtia, että pelkkä haaveilun mahdollisuus tuntuu kadonneen. Transsendenssi ei ole enää vain vaikeasti ajateltavissa, mahdoton idea, päiväuni, ei rikkaiden etuoikeus, ei köyhien oopiumi. Se on yksinkertaisesti poissa, samalla tavalla kuin kuollut ihminen on poissa. Kaikki tapahtuu välittömästi ja heti, paitsi virtuaalimaailmassa, niin myös fyysisessä reaalimaailmassa. Kuulemme uutisista että pakolaiskriisi on iskenyt Kreikkaan ja Italiaan. Kohta se onkin jo Tanskassa ja Ruotsissa. Samalla havaitaan että ruotsalaiset eivät enää otakaan kaikkia vaan lähettävät pakolaiset eteenpäin Tornioon. Ja nyt Irak onkin jo Helsingin ostareilla, Pihtiputaan tyhjien lomakeskusten saleissa, vaatimassa ymmärrystä. Tällaisessa salamannopeassa tapahtumisessa transsendenssin kuvitelma on pelkkä rudimentti. Tviittareina meidän on pakko luopua siitä; on terveellistä luopua siitä.