torstai 29. lokakuuta 2015

VARJO KAUPUNKIMETSISSÄ kuvallinen valituslaulu



"Kohtaaminen itsen kanssa kuuluu epämiellyttäviin asioihin, joilta välttyy, niin kauan kuin voi projisoida kaiken kielteisen ympäristöön. Jos kykenee näkemään oman varjonsa, ja kantamaan tietoisuuden siitä, on vasta pieni osa tehtävästä ratkaistu: joka tapauksessa omakohtainen piilotajunta on nostettu näkyviin. Mutta varjo on elävä osa persoonallisuutta ja pysyttelee elämässä mukana muodossa tai toisessa. Sitä ei voi viittoa pois, eikä järkeillä harmittomaksi. - - Se muistuttaa ihmistä hänen avuttomuudestaan ja kykenemättömyydestään." (C. G. Jung, Die Archetypen und das kollektive Unbewusste. Gesammelte Werke, 9/I. Walter Verlag, Olten und Freiburg im Breisgau. Switzerland, 1976. Käännös minun.)

Näin C. G. Jung määrittelee "varjon", kuuluisan ja kiistanalaisen psykoanalyyttisen käsitteensä. Hän lisää hetkeä myöhemmin: "On myönnettävä itselleen: on olemassa ongelmia, joita ei kerta kaikkiaan voi omin keinoin ratkaista." Nämä siis muodostavat varjon, ovat osa sitä.

Tuntuu että nykykaupunkilaisen persoonallisuudessa luonto ja erityisesti kotimaan metsät ovat tuota varjoa. Luonnon ja metsän kanssa hyvin harva on tekemisissä työssään. Luontoa ja metsiä ei käytetä hyväksi, niin kuin maalaisyhteisöissä. Ei niitä myöskään riistetä, kuten metsäteollisuudessa. Ne jäävät kokemuspiirin ulkopuolelle - paitsi niillä harvoilla jotka ovat "luontoharrastajia". Nimitys kertoo olennaisen: luonto ja metsät on esineellistetty, fetisoitu. Ne ovat yksi harrastuksen kohde futisfanituksen, bodauksen, kirjallisuuden, ruuanlaiton, musiikin ja kaiken muun joukossa. Tällaisena ne jäävät vähäiseen osaan. Ne muodostavat ikään kuin varjon, joka raahautuu hyvinvoivan kaupunkilaisen jäljessä. Uutisia siitä saadaan tiedotusvälineistä. Sen kastroitua versiota käydään katsomassa viimeisen huudon ulkoiluvarusteisiin pynttäytyneenä, lomilla.

Näin suhtautuu luontoon ja metsiin myös viime vuosikymmenien vihreä liike, ja erityisesti Vihreä liitto, eduskuntapuolueemme. Vihreän liiton piiristä on tullut myös aloite "kaupunkibulevardeista", ulosmenoteiden reunustamisesta kerrostaloilla, jotka Keskuspuistosta tuhoaisivat suuren osan. Hillitön asuntorakentaminen muuallakin tuhoaa loput kaupunkimetsät. Onhan aina "luonnonsuojelualueet" - vihreät tuntuvat ajattelevan. Sinne voidaan ajella, kun keritään.

Meri-Rastilan rantametsän kaavoitusta vastustanut kansalaisliike (noin 2005-2012) oli laaja, ja edusti varmasti yleistä mielipidettä Vuosaaressa. Mutta kuten liikkeen vetäjä, sosiaalityöntekijä Jaana Pylkkänen alistuneesti totesi: Helsingin kaupunginhallinto voi ottaa vastaan mitä hyvänsä kritiikkiä, paitsi sellaista, joka ei hyväksy kaupungin kasvua. Kasvun tavoite ja kuviteltu välttämättömyys on kertakaikkinen, kiistämätön ja ylikäymätön tabu. - Helsingin päättäjistä harva on paljasjalkainen helsinkiläinen. Tämä kaupunki ei merkitse heille muuta kuin oman kunnianhimon näyttämöä. He ihailevat New Yorkia, Lontoota ja Pariisia ja niiden kansainkirjavuutta. Samanlainen heidän haaveissaan Helsingistäkin pitäisi tulla.

Mutta jokainen kuusikko on arvokkaampi kuin kymmenen suurkaupunkia. Mitä metsien hävityksestä ja liikaväestöstä seuraa, on nähtävissä Etelä-Euroopassa, Vähässä Aasiassa ja Lähi-idässä. Siellä metsät hävitettiin jo tuhansia vuosia sitten. Suomen ja Helsingin päättäjät eivät näe minkä mittaluokan virhettä ovat tekemässä, nyt.

Nämä kuvat ovat Helsingistä. Kaikki miljööt ovat uhanalaisia, siis sekin yksi joka sijaitsee Tuusulanväylän melunsuojakaistalla. Sanoitus kuviin on Eino Leinon runoista (kokoelmista Simo Hurtta sekä Juhana herttuan ja Katarina Jacellonican lauluja).


Mä ijäinen, min kuolleheks jo luuli
inehmon heimo, hiivin vaieten
kuin varjo korven taikka kuusten kuiske,
kun luona liikkuu keijun hunnun huiske.
Mua älkää karkoittako! Kerron teille
mä itsestänne ihanimmasta.
En mitään pyydä. Tehköön kerjureille,
mit' aikoo mulle lahjaa antava.
Vain vaadin korvaa lasten kyyneleille
povenne maininkien pohjassa,
jotk' Eedeninsä katoomista itkee,
kun kone heiltä kukat heljät kitkee.


Se huokaa huolta mykkää
tai mylvähtää kuin myrsky-yö,
kuin leimaus ja palo;
mut jos se kelle avautuu,
se ailahtaa ja sykkää,
se siltä sielun tenhoaa
kuin kesä-öinen salo,
miss' sinipiiat karkeloi
ja metsän simapillit soi,
ja ilma illan valkean
jäät järjen viedä voi.


Ma vaikk'en koskaan tästä muuksi muutu,
jään lapseks aina toisen maailman:
Sun juures eivät tähän maahan juutu,
mun eivät juuret maihin Jumalan,
joist' olet tullut tänne, tähti ylpein,
mi koskaan kirpos seeste-merta kylpein.


Hän tuhlas kaunehensa kalleimman,
min hälle antoi armo taivahan,
tuon itseytensä lahjan ihanan,
mi suodaan kurjimmalle, köyhimmälle;
siks hänet nyt on Herra hyljännyt,
siks on hän maailmassa orpo nyt,
siks häntä vaivaa päivät päätetyt,
ja ilta varhainen jo vaipuu hälle.


Se oli heidän koko maailmansa,
ei ollut heille tuttu piiri muu.
He siihen uskoo, pyrkii uudestansa,
he haaveissansa siihen sijoittuu.


Te älkää luulko: ijäisyys on täällä
tai siellä! Ijäisyyttä kaikki on.
Ei aikaa ole. Niinkuin myrskysäällä
on lehden lento, niin on inehmon,
mi pyyteen varsall' ajaa vauhkopäällä
tai orhill' onnetarten tuokion:
hän paikan tietää mistä tielle lähti,
ei, kunne kulun ohjaa kiertotähti.


Keskuspuisto
Meri-Rastila
Tuusulanväylä
Vuosaari
Jakomäki
Vartiokylänlahti


4 kommenttia:

  1. Thanks! Kaksi ihmistä on kehunut sähköpostitse myös; yksi puhelimitse ja yksi ihan henkilökohtaisesti. Kyllä Eino Leinokin puree aina!

    VastaaPoista
  2. Samalla asialla ollaan. Hienot kuvat. Kirjoitin kommentin ja julkaisin, mutta kone tekikin sen jälkeen joukon niin vaikeita kysymyksiä, etten osannut niille mitään tehdä, ja niin kone hylkäsi kommenttini. Pää idea oli se, että muutos pitää tehdä muistaen, että myös oma osamme sitten muuttuu. Ei ole mahdollista muuttaa vain jotain kaukana, vaan muutos tulee aina myös "munille". Tarvii olla selviytyjä, raivaaja-luonne. Tyyliin: Suo, kuokka ja Jussi. Juha Korkee

    VastaaPoista