Vähän yli kolmekymmentä vuotta
sitten toin jossakin esille maalauksiani. Joku kysyi minulta mitä ajattelin
Hilma af Klintistä. En vastannut, koska en viitsinyt sanoa että af Klintin työt
eivät minua lainkaan puhuttele. En silloin olisi osannut (kiihkottomasti) sanoakaan miksi eivät.
Nyt eräs vanha hyvä ystävä taas viittasi Klintiin. Yön nukuttuani tajuan mikä hänen taiteessaan työntää minut pois.
Tuntuu että Klintillä tietoinen minä hallitsee kuvan tekemistä aivan täysin. Kuvassa ei ole mitään spontaania. Klint pyrkii tuomaan kuvillaan esiin teosofisia ajatuksiaan. Mikäpä siinä, mutta hänellä maalausjälki ikään kuin marssii ajatusten tahdissa. Maalaaminen on vain kävelykeppi, jonka avulla noustaan teosofisia portaita. Tästä aiheutuu auttamaton jäykkyys hänen kuvissaan.
Itse olen aina ihaillut Kandinskya. On tietysti paljon muitakin abstraktin ekspressionismin loistavia tekijöitä. Ja jo ennen kuin tultiin taiteen kehityksessä täyteen abstraktioon, monilla maalareilla aihe ja kompositiokin rupesivat jäämään alakynteen värien ja sen suhteen miten ne vedettiin kankaalle. (Kuuluisin tekijähän on tietysti Vincent van Gogh.)
Runous on välineensä kielen takia aina sosiaalisempaa kuin maalaus. Puhutaan kylläkin keskeislyriikasta. Ja totta, lyyrinen runo tuo tekijänsä tuntoja esiin ja on ainutlaatuinen. Siinä on runokuvia. Mutta kieli hallitsee, ja kieli on konventio. Vaikka konventiota kuinka ravistellaan, laajennetaan ja väännellään, se on aina niskan päällä.
Entä musiikki? Musiikissa on
pyritty irti rakenteista, esim. aleatorisuudella eli sattumanvaraisuudella.
Tulokset ovat olleet vähäisiä. Musiikin etu on, että se menee ihon alle
nopeammin kuin injektioneula. Mutta jos se irtisanoutuu rytmistä ja
harmonioista, se menettää tuon etunsa. Musiikki on sidottuna kiinni ihmisen
ruumiillisuudessa, jos kieli on sosiaalisuudessa. Sydämen lyönti on musiikin
luovuttamaton lähtökohta, sydämen lyönti äidin kohdusta omiin rytmihäiriöihin
asti.
Näin siis tuntuisi että kun
valokuva vapautti maalauksen ulkoisen kohteen esittämisen vaatimuksista,
abstrakti maalaaminen on ehkä lähin mahdollisuus missä taiteilija voi tuoda omaa
yksilöllisyyttään puhtaimmin nähtäväksi. Totta kai monet asiat sotkevat ja häiritsevät, mm. ns. taidekenttä. Lisäksi näyttää että toimiakseen
abstrakti maalaaminen vaatii kahta seikkaa. Maalarin on täysin omistauduttava
työhönsä. Hänen on tehtävä hyvin paljon. Vasta silloin pensseli rupeaa
työskentelemään omin päin, ja tuo esille jotakin alitajunnasta, tai ylipäätään
tietoisen minän ulkopuolelta – alapuolelta, yläpuolelta, sivusta – miten nyt
halutaan sanoa. Hellittämättömän duunaamisen lisäksi maalarilla on oltava
lahjoja. Jos nämä vaatimukset täyttyvät, maalaus voi paljastaa jotakin joka mitenkään
muuten ei voisi tulla esille. Viittaan esim. Henry Wuorila-Stenbergiin. En
laita tähän yhtään kuvaa hänen työstään, koska itse hän tällä haavaa postaa
viikoittain ja joskus päivittäin töitään Facebookiin.
Sunnuntaimaalarien suuressa
joukossa nautin itse puuhastelustani. Mielestäni ymmärrän itsestäni jotakin sen
avulla. Sitä paitsi se auttaa minua tajuamaan värihommien koko sisäavaruutta.
