keskiviikko 27. joulukuuta 2023

EUROOPAN KESKELLÄ

 

Varsin monipuolisen kirjan on laatinut pastori Heikki Nenonen. 

(Hetkiä Berliinissä; kaupunki kulkijan silmin. Kirjapaja, 2023.) 

Käsillä on samaan aikaan matkakirja, mietekirja ja valokuvakirja. 

Itse en ole Berliinissä koskaan käynyt, joten siltä osin voin 

arvostella vain muuta lukemaani vasten. Mutta esim. Köpenickin 

entisen pikkukaupungin kuvaus Nenosella, nykyisen Berliinin 

kaupunginosan, on eloisa ja havainnollinen.


Luen tietysti Nenosen havaintoja oman taustani kautta. 

Rintamamiestalojen poikaporukassa Tampereella kasvaneena olen 

itse aina natsi-Berliinin kuvassa kiinni. Kaikkien isät olivat sodassa 

ja näkivät rintamalla myös saksalaisia. ”Pitivätkö he itseään tosiaan 

yli-ihmisinä?”, kysyin isältä. ”Ei pienintäkään epäilystä!”


Näen kuinka soihtukulkue julistaa Hitlerin valtaannousua 

tammikuussa 1933. Vierailullaan Berliinissä, juuri ennen Saksan 

itään hyökkäystä 1941, Molotov tarkastaa SS:n kunniakomppanian 

mustat rivit; lopulta pommit ja neuvostotykistö jauhavat Berliinin 

murskaksi. No, myöhemmin on tullut kirjoista ja elokuvista selväksi 

että ennen natsien h-hetkeä Berliini oli aivan toista. Hyvän kuvan 

antaa esimerkiksi N. Ohler: ”Viimeiset vapauden kuukaudet… 

Berliini oli ehkä maailman älyllisesti virein kaupunki.” Lukupiirejä, 

filosofiaa, mutta myös kovaa bailausta. ”Berliini, missä muka 

vallitsi tiukka järjestys, ohitti lyhyessä ajassa Pariisin, Rooman tai 

Lontoon, mitä tapainturmelukseen tuli. Entisestä Spartasta Spree-

-joen varrella sukeutui yht’äkkiä uusi Babylon.” (Soluttautujat. 

Rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä. Like, 2021.)


Sen takia onkin hienoa lukea miltä nyky-Berliini vaikuttaa. Nenonen 

sovittaa ja yhdistää suurkaupungin omaan sivullisuuden 

kokemukseensa, joka on samaa maata kuin vaikka Kafkan 

hahmoilla; ajattelijan sivullisuutta teknoyhteiskunnissa ja 

massakulttuurissa.


Viitaten ei natsi-Saksaan, vaan 1961 rakennettuun Berliinin muuriin, 

Nenonen kiteyttää oman asenteensa eksistentialismiksi, joka on 

vastakohta kaikelle fundamentalismille. ”En voi olla näkemättä 

yhtäläisyyttä: kun ihminen hurahtaa fundamentalistiseen 

ideologiaan, uskontoon, poliittiseen liikkeeseen tai muuhun 

näkemykseen, hän alkaa pikimmiten rakentaa muuria 

katsomuksensa turvaksi. – – Joskus epäilen että ihmisen sielussa on 

ihan samanlainen DDR-hallinto.”


Niin tänään kuin sata vuotta sitten Berliinin kaduilla kulkijat 

katoavat metrotunneleihin. ”Urbaaneissa autiomaissa, joita 

maailman metropolit minulle ovat, ihmiset katoavat jatkuvasti 

mustiin tunneleihin ja muuttuvat ei-keneksikään. Minut kietoi 

Potzdamer Platzilla kosminen yksinäisyys. Kuvittelin että 

liukuportaiden nielaistua minut mustan tunnelin päässä olin 

anonyymi ja matkalla kysymään itseltäni, onko siellä ketään.”


Suurkaupungin nimettömyys vertautuu Pyhän Antoniuksen 

erakkoelämään Nenosella, vetäytymiseen sosiaalisista suhteista 

ja maailmasta jossa on kasvanut. Entä vaatiiko tunneleiden 

nimettömyyden ja siihen sisältyvän vapauden tunnistaminen 

kuljeskelijalta jotakin? Nenonen kertoo myös kolmen vuoden 

terapiassa käynnistään jossakin vaiheessa. ”Terapeutti katseli aina 

minua, antoi hiljaisuuden edetä painollaan ja hyväksyi kaiken, mitä 

minusta virtasi ulos.”


Hyviä terapioita on olemassa. Minullakin on siitä kokemus, lähes 

puolen vuosisadan takaa. Uskon että ilman sitten traagisesti 

edesmennyttä terapeuttiani en tässäkään istuisi Nenosen kirjaa 

lukemassa. Nykymaailman muurahaispesänä kiehuvan sekasotkun 

symbolina Berliini ei ole helppo pala, ja sitä vaikeammaksi tulee, 

mitä enemmän ymmärtää.


Valokuvauksesta Nenonen esittää hauskan tiivistyksen: ”Valokuvaus 

on sukua ihmisen eksistentiaaliselle vierauden kokemukselle. 

Valokuvaaja on aina vierailija maailmassa, jota hän tarkkailee ja 

ikuistaa. Hänen työvälineensä on objektiivi, jonka läpi kohdetta eli 

objektia tarkastellaan. Kuvaaja tarkkailee kohdettaan, tarkentaa eli 

fokusoi johonkin ja rajaa asioita ulos ja sisään. Itsensä hän jättää 

objektin toiselle puolen, näkymättömäksi ja kuitenkin kaiken 

näkeväksi tarkkailijaksi.”


Totta se on. Katselen Facebookista taannoisten Atskin 

opiskelukavereitteni nykyistä fotailua. Vanhoilla päivillämme he 

yrittävät tuoda myös itsensä kuviinsa. Mutta siitä tuleekin helpolla 

Facelle tyypillistä esineellistämistä; ruokalistojen kuvailua, lasten, 

matkojen, kivojen päivän kokemusten poseeraamista. Kriittinen 

etäisyys kameran kautta itseen on harvinainen taito.


Nenosen valokuvat Berliini-kirjassa ovat kertovia, kauniita ja 

hallittuja. Ehkä liiankin hallittuja. Laitan tähän esimerkiksi yhden 

tunnelikuvan, jossa eksistentiaalinen ahdistus mielestäni jotenkin 

kiteytyy.


Syvää antia on Nenosen pohdinta ajattelusta, uskosta, 

olemassaolosta. ”Kerran Heinävedellä, Uuden Valamon luostarin 

vanhassa kirkossa, jäin katselemaan, kuinka kesätuuli heilutti 

ikkunan valkoisia verhoja. Niiden läpi näkyi utuisena maisema, 

enkä tiennyt lumouduinko enemmän verhoista vai utuisesta 

maisemasta. - - Hetkellä jota en ehdi aavistaa, verhon takaa 

välkähtää jotain tunnistettavaa. - - Siinä vaiheessa kun tietoinen 

ajatus ehtii mukaan, on jo liian myöhäistä.”


Upeaa! Wie Melodien zieht’s mir leise durch den Sinn… Janet 

Baker kun laulaa Brahmsin sävellystä Klaus Grothin runoon, voi 

olla samaa mieltä Nenosen kanssa, että saksan kielessä on sitä 

jotakin, ainakin romantiikan runoudessa, ainakin Schubertin ja 

kumppanien säveliin kohottamana.


Nenonen: ”Minulle Jumala on vähän kuin suurkaupunki. Yritykseni 

hahmottaa hänet kokonaisena lintuperspektiivistä on tuomittu 

epäonnistumaan, koska hän on liikaa kaikkea ja liian epäselvästi 

mitään. En oikeastaan ihmettele heitä, jotka pyrkivät 

ratkaisemaan asian siististi kieltämällä Jumalan olemassaolon. 

Itseäni ei helpota, jos leikkaan kysymyksen pois ja teeskentelen 

asian olevan järjestyksessä. Vaikutus maailmankuvalleni olisi sama 

kuin toisen silmän peittämisellä on näkökyvylle: teknisesti ottaen 

kaikki näkyy, mutta tiettyä yhtä ulottuvuutta köyhempänä. Elämän 

estetiikasta katoaa sen jumalallinen syvyysvaikutelma.”


Todella lukemisen arvoinen kirja, monisärmäisyydestä tulevan 

konkreettisuuden ja sen todistusvoiman vuoksi.

sunnuntai 15. lokakuuta 2023

JOSKUS ONNISTUIKIN

 

ONNISTUMISENI


Vanhana väkisinkin rupeaa miettimään menneitä, kun useimmat asiat ovat tapahtuneet, eikä paljon voi odottaa. Missä asioissa olen onnistunut? Nopealla miettimisellä löytyi 14 tapauksen lista. Sehän on yksi onnistuminen keskimäärin joka viides vuosi! Ei hassumpaa, kun kestävä määrätietoisuus on aina puuttunut meikäläiseltä. Tässä aikajärjestyksessä:


Kansakoulun pääsykoe


Kuulemma opin lukemaan kolmivuotiaana. Muistan tai olen muistavinani kuinka katselin Aamulehden logon yhdeksää kirjainta. Varmaan minulle ne siinä sanottiin ääneen jokainen, jolloin heti oivalsin kuinka sanat muodostuvat.

Kansakouluun kuitenkin vaaditttiin siihen aikaan pääsykoe, joka nykyään tuntuu hiukan oudolta. Vai olisiko ollut jokin kypsyyskoe? Olen lokakuussa syntynyt, joten syksyllä 1960 koulun alkaessa en ollut vielä täyttänyt seitsemää vuotta. Muistan kuinka joku täti kyseli kokeessa jotakin. Jouduin piirtämään ihmisen. Tein hahmolle pitkän takin, jossa oli viisi pyöreätä nappia. Joka tapauksessa pääsin Tampereen Tammelan koulun ekaluokalle. Se oli niin iso koulu, että luokkani tunnus oli 1. I. Siis rinnakkaisluokkia oli ainakin yhdeksän.


Osuma pallolitassa




Tampereen Koivistonkylään perheemme muutti 1961 joulun jälkeen. Jouduin Koiviston kouluun, joka oli pienempi ja aivan toisenlainen, vanha kivitalo. Asuimme rintamamiestaloissa. Lapsia oli paljon, ja seuraavat vuodet pihassa oli melkoinen poikajengi. Pelasimme pihassa mailoilla ja pienellä kumipallolla jonkinlaista pihakiekkoa. Läheisellä kentällä joskus jalkapalloa. Uintiretkiä tehtiin myös. Lähin järvi olisi ollut Pyhäjärvi. Mutta se tiedettiin niin saastuneeksi, että siinä ei uitu. Suureen metsään päin ja sähkölinjan varrella oli Lahdesjärvi. Mutta ehkä useimmin ajoimme pyörällä kapeata Lempääläntietä Peltolammille.

Siellä oli uimarannalla pitkä laituri. Kumipallo oli nyt pallolitan väline. Litaksi joutunut yritti heittää muita pallolla. He sukeltelivat laiturin vierellä. Kerran seisoin laiturilla pallo kädessä, kun B-rapun Ooppa, vähän isompi poika, juuri nosti päänsä veden alta. Heitin ja pallo pomppasi hänen päästään. Täysosuma! Harvoinpa on samanveroista onnistumista sattunut minulle.


Flow-kokemus pesäpallossa


Kävin oppikoulua Tampereen lyseossa. Pesäpallossa en koskaan tahtonut onnistua lyönnissä. En kerta kaikkiaan tajunnut miten se olisi edes mahdollista. Mutta kerran olimme taas Särkänniemessä hiekkakentällä pelaamassa. (Näsinneulaa rakennettiin silloin, se oli kohonnut vasta parikymmentä metriä.) Tällä kertaa jostakin käsittämättömästä syytä osuin joka lyönnillä palloon. Juoksin sitten kaikki pesät läpi. Kun olin palaamassa kotipesään, satuin kompastumaan juuri parin metrin päässä. Joku luokkakaveri sanoi: ”Ei tarvitse syöksyä.” Lentopallossa minulla oli se taito, että alakautta syöttämällä osasin sijoittaa pallon tarkasti mihin halusin – tietysti siihen missä toinen porukka jätti vähänkin tyhjää lattiaa kenttäpuoliskolleen.


Pullon pudotus


Koulusta Pyynikintorilta kävelin usein kotiin Koivistonkylään. Matka oli noin viisi kilometriä, ja kulki Ratinan sillan kautta. Hämeenpuiston päässä ennen siltaa oli yleinen vessa, haiseva vihreä peltikoppi. Siellä oli lattialla tyhjiä pulituuripulloja. Otin usein yhden mukaani sillalle. Tammerkoski laski Pyhäjärveen sillan alla. Kosken rannat oli kiveyksellä pengerretty. Kivireunuksen päällä oli rautainen aita, ehkä kahdeksan metriä sillan alapuolella. Roikotin pulloa sillankaiteen yli ja tähtäsin tarkasti. Onnistuin monta kertaa osumaan kapeaan rautakaiteeseen, jolloin pullo räsähti sirpaleiksi. Osuma!


Saksan lukusanat


Lukiossa meillä oli persoonallinen saksanopettaja Loimaranta. Kuten monet muutkin opettajat, hän oli sotaveteraani, kuulemma oli ollut luutnantti. Hän osasi vetää oppilaat mukaan erilaisin pelein. Kerran hän kirjoitti liitutaululle numeroita, joita sitten luokasta ensimmäisenä ehtivä sai huutaa saksaksi. Kun numerot pitenivät, huutajat vähenivät, kunnes lopulta oli jäljellä vain eräs Häyhänen, kielissä hyvä. Poikia kutsuttiin lyseossa aina sukunimellä, joten opimme muut paitsi lähimmät kaverit muistamaan juuri sukunimestä. Kun sitten Loimaranta, jota tietenkin kutsuttiin nimellä Roimalanta poikien kesken, kirjoitti taululle 992 434, alkoi Häyhäsenkin suoritus yskiä. Hän aloitti :”Neun hundert neun und--- ei kun zwei und neunzig tausend, vier hundert…” Tässä vaiheessa huusin päälle: ”Vier und dreissig!” Sain naurajat puolelleni. Oli tietenkin hauskaa edes tällä tempulla päihittää Häyhänen!


Magna saksassa


Koko oppikoulun ajan arvosanani huononivat tasaiseti. Lukion päästötodistuksessa keskiarvoni oli 6,92, koulun toiseksi huonoin. En juuri viitsinyt läksyjä lukea. Erityisesti inhosin saksan ja ranskan monimutkaisia taivutuksia. Päästötodistuksessa saksa oli viitonen. Englantiahan oppii apinoimalla, joten siinä olin hyvä. Siinä sattui vielä olemaan pieni seitsemän hengen opetusryhmä, ja opettajana rento miss Ventola.
Mutta ylioppilaskirjoituksissa sainkin saksan kokeesta peräti magnan. Joku naisopettaja kertoi minulle tuloksen ensimmäisen kerroksen käytävässä: ”Tämä meni nyt… yllättävänkin hyvin...” Kyllä nauroin, kun pääsin ulos pihalle!


Teksasilaisprofessori


80-luvulla opiskelin filosofiaa, samalla kun olin töissä Pasilan postinlajittelukeskuksessa ja myöhemmin elämänkatsomustiedon opettajana. Sain kasaan kandin paperit -89 ja osallistuin promootioonkin seuraavana vuonna. Filosofian laitoksella sain pitää yhden yleisluentosarjan ja vetää yhden seminaarin ns. kriittisestä teoriasta kiinnostuneille filosofian opiskelijoille.

Siinä vaiheessa aioin myös jatkaa opintoja, joten osallistuin lisensiaattiseminaariin, jota veti akateemikko Georg Henrik von Wright. Kerran hänellä oli vieraanaan joku professori Texasista. Tämä piti alustuksen ns. postmodernista tilanteesta. Meitä kuulijoita laitoksen seminaarihuoneessa Metsätalolla oli kuusi-seitsemän, ja mukana olivat myös professori Ilkka Niiniluoto ja silloinen assistentti Esa Saarinen, joka oli hiukan ohjannut minunkin lopputyötäni.

Kun esitelmä oli kuultu, tein Texasin proffalle kysymyksen: ”Do You think that this philosophy of postmodernity is only eclecticism? And if this philosophy has lost it’s ability to build a system, could it be, that this has something to do with the approaching death of nature - now I mean pollution and so on?”
”G.H.”:ta hymyilytti tosi leveästi. Hän kääntyi vahingoniloisesti virnistäen Texasin miehen puoleen. Niiniluoto ja Saarinen vaikuttivat hiukan vaivaantuneilta. Jotakin alustaja vastasi. Olinpa arrogantti; asenne jonka puolesta Saarinen oli puhunut luennoillaan. Jälkeen päin ajatellen kysymykseni ei ollut vailla pohjaa. Postmodernia muutosta liioiteltiin. Historia ei ole loppunut. Tekniikan kehitys ei ole loppunut. Ei väestönkasvu, eivät sodat, ei luontokato. Elintasokuilut maailmassa sen kuin levenevät. Toisaalla maallistutaan, toisaalla uskonnot ovat tärkeämpiä kuin koskaan; niin että niitä käytetään myös väärin, terrorin oikeuttamiseen.


Williamstown


Filosofian opintoihin liittyi myös ainoa Amerikan-matkani 1990. E. Saarisella oli professorikaveri nimeltä Mark C. Taylor, joka toimi Williams College -nimisessä oppilaitoksessa Massachusettsissa. He kokosivat yhteistä aforismikirjaa. En tiedä kuinka Saarinen sai idean yhteisestä seminaarista - satelliittiyhteyden kautta - Taylorin ryhmän kanssa, joka istui Willams Collegessa, mutta heti kun hän kertoi jollakin Metsätalon luennollaan satelliittiseminaarista, ilmoittauduin, ja pääsinkin mukaan.

Meidän porukka kokoontui Posti- ja telelaitoksen tiloissa Vallilan teollisuusalueella. Mukana oli myös Saarisen ystävä kirjailija Rosa Liksom. Meillä oli reaaliaikainen yhteys professori Taylorin ryhmään Williamstownissa; tämä ennen kuin internetiä oli keksitty.

Yksi meidän porukastamme näytti videon, jonka oli tehnyt erään Platonin dialogin pohjalta. Käsiteltiin myös Saarisen ja Taylorin tekstejä ym.

Lopulta amerikkalaiset kutsuivat meidät käymään luokseen! Rahoitus järjestyi osittain heiltä, osittain Historiallis-kielitieteelliseltä osastolta. Rosa L. ei ikävä kyllä lähtenyt mukaan.

Prof. Taylorilla oli talo jossa meitä kestittiin. Ikkunasta näkyi upea vuoristomaisema. Saarisen pyynnöstä pidin olohuoneessa esitelmän Suomen taiteesta. Olin varautunut lainaamalla diakuvia Ateneumista.

College-opiskelijat olivat keskimäärin paria vuotta nuorempia kuin meidän ryhmämme opiskelijat. Heillä oli myös asuntola. Yksi kavereista pyysi minua ja videomiestä huoneeseensa. Hän halusi esitellä sähkökitaran soittoaan. Hänellä oli vahvistin, ja hän vaihtoi koko ajan soundia, kunnes sanoimme: tuo on hyvä – siinä vaiheessa kun äänessä oli tarpeeksi säröä.

Sitten istuttiin asuntolan yhteistiloissa. Jenkkinuoret ihmettelivät englannin taitoamme. Kitarapoika kysyi minulta miltä heidän ääntämyksesnsä meistä kuulosti. Vedin suuni ankan nokaksi ja vastasin:


”Wää wä wää wää!

Wää wä wää wää

Wää wä wää wää

Wää wä wää wää

You know, like Donald Duck speaking!”

Kundi räjähti nauramaan, nauroi kaksinkerroin tuolissaan ja meinasi tippua lattialle.

Paluumatkalla lentokoneessa yksi meidän pojista kertoi minulle jenkkien sanoneen: ”The Finns are grazy!” Hyvä! Olimme täyttäneet punk-kriteerin: Any publicity is good publicity.


Korppi


Tajusin jotakin kymmenen vuotta kestäneiden filosofian opintojeni ja lyhyen yliopisto-opettajan tuokioni myötä. Tajusin että tutkijan elämä merkitsisi työtä 24/7. Siihen eivät lihakseni riittäisi. Nopeasti jatko-opintoni lopahtivat. Aikaa rupesi kulumaan Vanhan kuppilassa yms.

Kerran istuin ns. Maria Melinin paikan ulkopöydässä Kalevankadulla samaan pöytään sattuneen runoilija Arto Mellerin kanssa. En koskaan oikein tiennyt muistiko hän minut vai ei. Ensimmäistä kertaa olin tavannut hänet joskus 70-luvulla. Hän oli koulukaverini Juntusen Juhon kavereita.
Melleri vaikutti minusta jotenkin toivottomalta tai näköalattomalta. Lausuin ulkomuistista E. Poen runon Korppi, omana lyhennelmänä:


Järkkymättä korppi musta
istuu päässä veistokuvan

hievahda ei paikaltaan
Unelmissaan vain se mailla

hornan liikkuu irvokkailla
Kun sen varjo aaveen lailla

illoin kasvaa lattiaan

tiedän että nousemaan

sieluni

ei pääse enää milloinkaan

ei milloinkaan.

Toi oli sulta hyvin”, sanoi Melleri.


Terijoki


Taiteilijayhdistys Muu ry teki retken Terijoen hiekoille 90-luvun ensi vuosina. Asuimme suuressa hotellissa nimeltä Severnaja Riviera, Pohjoinen Riviera. Meidän porukalla oli koko 11. kerros.

Yksi naistaiteilija sai idean performanssista hiekkarannalla. Oli elokuu, ja illat jo pimeitä. Hän pyysi kaikkia porukan miehiä avustajiksi, Piti laittaa nuotio, jonka ympärillä kävelisimme hitaasti ringissä, valuttaen hiekkaa käsistämme. Samaan aikaan yksi nuori mies valeltaisiin maidolla ja naistaiteilijan joikaamisen seuraamana hän kahlaisi hitaasti öiselle merelle.

Olin huomannut hotellin takapihalla korkean aitauksen, jossa olivat roskalaatikot. Siellä oli myös kasa tyhjiä puisia omenalaatikoita. Kipusin kolmimetrisen aidan yli ja heittelin laatikot toiselle puolelle. Kannoin ne hiekkarannalle. Hyvä nuotio siitä tuli. Performanssi toteutui suunnitellusti.
Rannalla oli iso yleisöjoukko. Sana oli kiertänyt hotellissa. Esityksen päättyessä venäläiset kerääntyivät nuotion ympärille ja rupesivat laulamaan. Meille suomalaisille tuli fiilis että emme me noita lauluja osaa. Onhan yleensäkin suomalaisten yhteislaulu heikkoa, olin sen kerran Tallinnassakin havainnut. Palasimme siis hotelliin, osa suoraan baariin. Djevutska, dva konjak, pazalusta!

Päivällä minua ihmetytti rannalla valtava villisian raato. Paluumatkalla bussissa joku kertoi venäläisten päivitelleen: ”Me luulimme että venäläiset ovat kovia ryyppäämään...”


Laituri



Kesämökin saunalaituri oli lahoamassa. Sitä tuki järven puolella betonikenkä, jonka kirvesmies Nuutinen oli valanut 60-luvun lopulla. Rupesin korjaamaan laituria. Se oli kestänyt 30 vuotta. Siskon mies toimitti Petäjän rantaan lautoja, jotka soudin saareen muutamassa erässä.


Betonikengän olivat jäät vääntäneet vinoon; se oli ison kiven päälle tehty. Tajusin etten pysty sitä suoristamaan. Vanhaa laituria kannatteli kaksi männynrunkoa, joiden varaan laudat oli naulattu. Olisi tuntunut ikävältä ruveta uusia mäntyjä kaatamaan. Teinkin tukipuut kakkosnelosesta, ja väsäsin niihin tarvittavat pykäläliitokset oman pään mukaan, koska ne eivät olleet tarpeeksi pitkiä. Alemmaksi vajonneelle puolelle betonikenkää laitoin korotukseksi pari palikkaa esikyllästettyä puuta, jotka sidoin kengästä pistävällä betoniraudalla. Näin sain tukipuut ja laiturin vaakasuoraan.

Mökin nurkalta vedin jatkojohdolla virran sähkömoottorisahaan. Pätkin sillä laudat laiturin katteeksi. Kaiteen ja penkinkin tein.

Isä ja äiti elivät vielä. Isä halusi että kaidepuuksi laittaisin saman vanhassa laiturissa olleen. Hän oli sen itse veistänyt ja kyllästänyt. Viimeistellessäni työtä isä ja äiti olivat mökillä. Isä oli hyvin epäluuloinen, sen tajusin, ja hämmästyi kovasti kun laiturista tuli hyvä. Antoi minulle ison setelin, vaikka tietysti itseäni ajatellenhan laiturin korjasin. Tykkään hypätä laiturin päästä uimaan. Säännöstellyn Näsijärven vesi on kesäkuusta asti tarpeeksi korkealla, että voi hypätä.


Renkaan vaihto


Saimme mersufani Tarmo Leinosen kanssa ajatuksen hankkia yhteiskäyttöömme 80-luvun 123-korimallisen vanhan mersun. Itse pidin juuri tuota korimallia ratkaisevan hienona. Olin lapsuudessa tottunut että autoissa oli konepelti edessä ja tavaratila takana. Muunmalliset eivät oikein näytä autoilta. Löysimmekin sopivan netistä. Haimme sen Kurvin kulmasta. Se oli tummansininen 200D. Leinonen oli sitä mieltä että mersun pitää olla aina dieseli. Ristimme auton Hildaksi, koska entisen omistajan etunimi rekisteriotteessa oli Hilda.

Oli kevätaika ja autossa oli nastarenkaat. Onneksi takaluukussa oli kesärenkaat, jotka näyttivät kohtalaisilta. Kolmistaan Tarmo, Leena ja minä ajelimme Pirkkolan urheilupuiston parkkipaikalle. Tarmolla oli tunkki. Muuten pyörien vaihto sujui, mutta toisen takapyörän viidestä mutterista yksi ei suostunut liikahtamaankaan, vaikka meillä oli hyvä pitkävartinen vääntöavain.

Hm. Asetin vääntövarren vaakasuoraan ja katsoin että holkki oli kunnolla kiinni mutterissa. Otin käsillä tukea auton katosta ja laitoin oikean jalkani vääntövarren päälle. Sitten ponnistin vasemmalla jalalla niin paljon kuin kykenin ja hyppäsin suoraan ylös. Ilmassa vaihdoin painon oikealle jalalle, jolloin koko massani ja vielä pieni liikevaikutus alas tullessa saivat aikaan lupaavan kirahduksen! Mutteri oli auki.

Tätä suoritusta arvostan onnistumisteni joukossa yhtä korkealle kuin osumaani Peltolammin pallolitassa 40 vuotta varhemmin.

Tie kesäajeluun Etelä-Suomen maisemissa oli auki.


Jesaja


Ystäväni Leena asui 2010-luvulla Haagan torin vieressä. Hän huomasi Kirkko ja kaupunki -lehdestä ilmoituksen: ”Luentosarja Jeesus tieteen valossa.” Pitäjä oli pastori Sami Lahtinen Haagan seurakunnasta. Rupesimme Leenan kanssa kuuntelijoiksi, ja sepä todella kannatti. Aluksi luennot olivat Hakavuoren kirkon kahvihuoneessa, sitten Huopalahden kirkolla.

Lahtinen oli laajalti syventynyt kansainväliseen Jeesus-kirjallisuuteen. Kun tutut evankeliumien tapaukset näin tosiaankin tulivat historiatieteen valoon, ne muuttuivat entistä elävämmiksi, saivat monipuolista lisäkontekstia.

Tapani mukaan tein paljon kysymyksiä, mikä taisi välillä hiukan harmittaakin Lahtista. Kerran hän sanoi: ”Kannattaisiko meidän erikseen tavata?” Sovimme jutteluhetken kirkon sakastiin.

Siitä tuli merkittävä keskustelu minulle. Kävimme läpi lapsuuttani ja isäni kuulumista vapaaseen evankelis-luterilaiseen seurakuntaan, sekä eroamistani kirkosta kun täytin 18. ”Pitäisikö sinun liittyä takaisin kirkkoon”, kysyi Lahtinen. Olin aika lailla puulla päähän lyöty, mutta niin tein.

Yhtenä pitkäperjantaina olin sitten avustajana Huopalahden kirkon jumalanpalveluksessa. Albaa ei pitkäperjantaina käytetä, laita tumma puku, oli Lahtinen sanonut puhelimessa.

Hyvä. Sain lukea vanhan testamentin lukukappaleena Jesajan kirjan 53. luvun, tunnetun profetian Herran kärsivästä palvelijasta. Katsoin seurakuntaan ja kuuluvalla äänellä kaiutin kaksi ensimmäistä lausetta – nehän ovat retorisia kysymyksiä. ”Kuka uskoo meidän sanomamme? Kuka ymmärtää Herran käsivarren voiman?” Seurakunta oikein ryhdistäytyi penkeissään. Lukijana Jesajan tekstiin eläytyy väkisinkin, värittää ei tarvitse ollenkaan. ”Hän kasvoi kuin vesa kuivasta maasta...”

Palveluksen päätyttyä Lahtinen oli iloinen: ”Kylläpäs luit sen hyvin!”


Kaksoismuotokuva



Viimeisen saavutukseni tausta:

Taideharrastukseni oli lopahtanut pudottauduttuani Ateneumin opinnoista 1977. Sitten kun olin 80-luvun lopulla vielä filosofian laitoksella, mutta myös erään kielikoulun uskontojen historian ja siveysopin opettajana, sattui niin, että yhden filosofian opiskelukaverini silloinen tyttöystävä, sanotaan Eeva, huomasi Hesarista erään jutun, jossa minut mainittiin. Eeva oli juuri rupeamassa taiteilijaksi. Hesari kertoi jutussan video-ensi-illasta Itä-Pasilassa. Olin tehnyt koululaisten kanssa videon, josta tulikin hauska.

Eeva pyysi nyt minua mukaan hankkeilla olevaan taiteilijayhdistykseen, joka halusi ajaa videonväsääjien ym. klassisten ilmaisutapojen ulkopuolelle sijoittuvien, ja siis myös perinteisten taiteilijajärjestöjen ulkouolelle jäävien tekijöiden etuja. Tuo Muu ry järjesti yhteisnäyttelyitä eri puolilla Etelä-Suomea. Kuka tahansa jäsen sai osallistua, ilman mitään jyrytystä. Minäkin olin mukana Billnäsissä, Helsingissä, Jyväskylässä, Moskovassa, Hangossa. Tein keksaistuja installaatioita, ja jostakin syystä ”teokseni” usein kerroin mainittiin Hesarissa. Tästä oikeat vakavat taiteiljat olivat tietysti kateissaan.

Vuoden olin myös yhdistyksen pj:nä. Silloin olin mukana jyryttämässä Helsingin ja Uudenmaan aluenäyttelyä Kaapelitehtaalla. Nähtyäni kaiken tarjonnan päätin että rupean itsekin maalaamaan.

Hyvä päätös. Olen jatkanut vuosikymmeniä, parin kolmen duunin tahtia vuodessa. Abstraktit maalaukseni ovat olleet eräänlaista auto-psykoanalyysiä. Mutta ihan viime vuosina olen tehnyt muutaman esittävän kuvan myös, parhaista ystävistäni. Tässä Leena ja Pekka-kissa. Pari oikeata taidemaalaria peukutti tätä Facessa. Malleista toinen tykkäsi vaikka oli vähän kahdella mielellä, toinen ei väräyttänyt viiksikarvaansakaan.

keskiviikko 25. tammikuuta 2023

KOLME TAITEILIJATYYPPIÄ

 


Käväisin kahvilla vanhoilla kotikulmilla Hämeentien ja Mäkelänkadun kulmassa. Mahatma Gandhi näytti eksyneen kauas omilta leveysasteiltaan.


Teurastamossa oli esillä Henry Wuorila-Stenbergin maalauksia. Linkki näyttelyn tietoihin tässä:
https://teurastamo.com/tapahtuma/avajaiset-violeta-bubelyte-henry-wuorila-stenberg-itsekuva/

Hyvin pitkään ja hyvin paljon maalannut Wuorila-Stenberg vaikuttaa tulleen vaiheeseen, jossa maalaus kykenee ilmaisemaan kaikki sisäiset sielunliikkeet. Sosiaalisilla kuvioilla ja ns. taidemaailmalla ei varmaan ole juuri mitään väliä enää. Eikä edes töiden suhteella aiempaan maalaustaiteeseen. Hän on postannut paljon kuviaan viime aikoina Facebookiin, mutta tietenkin on toinen asia nähdä niitä luonnollisessa koossa seinillä. Maalaus on fyysinen ja ruumiillinen taide.


Muutamien töiden nimissä tuntuu olevan vielä viitteitä kilpailuun taide-elämässä: ”Voittajan lahjat, luuserin psyyke.” ”Halusin pintaan, vajosin pohjaan.” Mutta maalausjäljessä ei tippaakaan. Se on täysin omaa lajiaan. Psyykkinen kipu on läsnä joka vedossa.

Joidenkin kuvien alareunaan on myös kirjoitettu mietelauseita: "Yritin kohdata helvettini joutumatta epätoivoon." "Kyrie eleison, kyrie eleison." Tällainen näyttely pistää välttämättä miettimään myös taiteilijan persoonallisuutta. Ei ole mahdollista imeytyä kokonaan väreihinsä ja kankailleen ilman että oma ilmaisukeino on ensisijainen kaikkeen muuhun nähden, jopa omaan elämään ja sen menneisiin vaiheisiin. Maalaan, siis olen, voisi tekijä sanoa, luullakseni.


Muistanpa kun vuonna 1991 muutin Inarintielle. Jäin kerran spårasta lähimmällä pysäkillä Mäkelänkadun alussa. Nilam- baarin terassilla jalkakäytävällä istui leveine jenkki-lierihattuineen Arto Melleri. Olin jollain tavalla tutustunut häneen vanhan koulukaverini J. K. Juntusen kautta jo 70-luvulla. Muutaman kerran myöhemminkin tapasin Melleriä ratikoissa ja lähistön tietyssä toisessa baarissa. Hän edusti erilaista taiteilijatyyppiä Wuorila-Stenbergiin verrattuna. Hänelle sinänsä tärkeä yhteiskunnallinen rooli, taiteilijana oleminen, oli ensisijaista. Totta kai hän kirjoittamistaankin rakasti, mutta herkkänahkaisuus ja ylpeys paljastivat ettei hänen asemaansa saanut kyseenalaistaa. Olihan hän myös Finlandia-palkinnon voittaja. Kerran kun asuin Yrjönkadulla paria vuotta aikaisemmin, Melleri oli kylässä ja määräsi minut hakemaan Budweiseria. Tiedonantaja-lehteni hän viskasi halveksivasti lattialle.

Kuvapuolella samanlaista roolikeskeistä asennetta on osoittanut mm. Pentti O. Koskinen, piirtäjä ja performance-tekijä.


Vanha ystäväni jo viidenkymmenen vuoden takaa Tampereelta, Annukka Laine, eroaa kahdesta edellisestä taiteilijatyypistä selkeästi. Hänellä oli äskettäin laaja näyttely Helsingin tuomiokirkon kryptassa. Hän on tehnyt alttaritauluja useisiin kirkkoihin. Hän piti avajaisissaan esitelmän, jossa halusi selittää, ei enempää eikä vähempää kuin kirkollisen kuvaperinteen niiltä ajoilta asti, jolloin kristillinen kirkko ei vielä ollut jakaantunut itään ja länteen, eikä länsi katolisiin ja protestantteihin. En kaikista Annukan töistä pidä niiden liian koristeellisuuden takia, mutta muutamat ovat tosi vaikuttavia. Annukalle maalaaminen ei ole ensisijaista, ei myöskään taiteilijanrooli. Hän on evankelista, joka puhuu kuviensa kautta.


Näillä taiteilijoiden eri asenteilla on epäilemättä taustansa, lapsuudessa asti. Taide on selviytymistä, kuten toimiminen millä muulla tahansa elämänalueella.



perjantai 13. tammikuuta 2023

KOULUTULOKSET HEIKKENEVÄT

 

Uutisissa on ollut, että koulujen mainiot oppimistulokset joista meillä Suomessa on oltu ylpeitä, ovatkin ruvenneet heikkenemään jyrkästi. Parhaimmillaan ne kuulemma olivat 90-luvun alussa. Vuonna 2006 ne vielä olivat maailman kärjessä, mutta nyt olemme esimerkiksi naapurimaa Viron takana, puhumattakaan jostakin Singaporesta.

Eräs OAJ:n pomo luettelee oheisessa artikkelissa 10 syytä, jotka ovat varmasti päteviä.

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/c04dca49-f242-495e-9b84-6353cd9896b8

Mutta kukaan ei tunnu ajattelevan yhtä syvää syytä. Kansakoulun korkea taso on ollut osa kansallista projektia, jo siitä asti kun kansakoulut perustettiin. Ja koulutus on meillä kuten muualla ollut osa sivistyksen ja edistyksen suurta tarinaa.

Kansakoulun historia Suomessa alkaa vuodesta 1866. Mutta meillä koulutus ja jatkokoulutus tuli toisen maailmansodan jälkeen vielä enemmän erikoisasemaan. Miksi? Koska ns. ensimmäisen tasavaltamme henkinen tilanne muuttui aivan toisenlaiseksi Jatkosodan tappion jälkeen. Käytössä olleet poliittiset ja historialliset iskusanat kuten elintila, Suur-Suomi, Fenno-Skandia, pohjoiset heimot jne. joutuivatkin yht’äkkiä historian roskakoriin. (Kts. esim. Jussila, Osmo: Suomen historian suuret myytit. WSOY 2007.) Tarvittiin Paasikiven ja Kekkosen veroiset poliittiset voimamiehet, ennen kuin kansa pitkin hampain hyväksyi tosiasian. Mutta Kekkonen älysi myös kysyä: ”Onko maallamme malttia vaurastua?” Tämän Suomen kansa ottikin ohjeekseen, varmaan vielä totaalisemmin kuin koskaan edes Talvisodan asian.

Kun kansantulo kohosi, jaettavaa riitti, ja politiikasta pystyttiin sopimaan. Meille jotka lapsina ja nuorina 50- ja 60-luvuilla olimme tätä kehitystä elämässä, tuo myönteinen yhteiskunnan henki oli mitä selkein havainto, näin jälkeenpäin ajatellen. Ja koulunkäynti kuului tähän kansalliseen projektiin. Oli helppo uskoa edistykseen. Vanhemmat hankkivat asunto-osakkeita, ensimmäisiä autojaan, kesämökkejä. Etelänmatkatkin alkoivat tulla mukaan mahdollisuuksiin. Ja vanhemmat ja opettajat eivät väsyneet meille nuorille toistamaan: ”Teille koko maailma on auki. Te opitte kieliä. Koulunkäynti ja opiskelu kannattavat varmasti.” Sanomaa vahvistettiin muisteluilla pula-ajasta ennen sotia, kun ”mitään ei ollut”.

Propagandahan menee aina perille, kun puhujat siihen uskovat, tosiasiat sitä enimmäkseen vastaavat, ja kun oma kokemus on ainakin jollakin tavalla sitä vahvistamassa. Nyt puolta vuosisataa myöhemin, kun tietää jo monien koulukaverien opiskelut ja kohtalot ja omat myös takanaan päin, huomaa, että totuus ei ollut ihan näin yksioikoinen.

Mikä siis nyt on muuttunut, ja jo vuoteen 1990 mennessä? 1) Suomi on osa EU:ta. Jokaisen kasvavan nuoren täytyy nähdä itsensä siinä kehyksessä. Yhä vaikeampi on uskoa omiin ponnisteluihin, kun kilpakenttä on niin iso. 2) Ekologinen kriisi ja lajien tuho, josta meillä koulussa takavuosina vain yksi biologianopettaja puhui, on tänään joka päivä uutisissa. Samoin väestöräjähdys. 3) Maahanmuutto on tuonut vähemmän koulutetut, mutta kiihkeästi omaa asiaansa ajavat tulijat ja myös heidän mahdollisen terrorinsa kotikaupunkeihimme. 4) Korruptio Suomen talouselämässä ja politiikassa ja jopa virkamiehistössä. 5) Valtalehdistössä vallitseva hyssyttelymentaliteetti, varsinkin kolmoskohtaan. 6) Rikkauden ihailu ja tavoittelu ja köyhien halveksiminen.

Kerta kaikkiaan sitä idylliä ei enää ole, joka aikoinaan tuki ylioptimistista uskoa koulutuksen mahdollisuuksiin. Meidän kouluaikanamme kavereiden ihanne oli päästä edes kohtalaisen hyvään virkaan. Kun itse olin opettajana 80-luvun lopulla, kaikki nuoret halusivat teatterikouluun. Entäs nyt? Pitäisi olla sekä rikas että kuuluisa, huutaa koko ajan jee jee ja hyppiä riemusta. Tavoitteiden ja todellisuuden kuilu alkaa olla valtava. Ei ihme että opintotulokset heikkenevät, kun oma työ ei voi noita mahdottomia ihanteita saada mitenkään todellisiksi. Rock-tähdeksi ei kouluttauduta.