KOLME TAITEILIJATYYPPIÄ

 

Käväisin kahvilla vanhoilla kotikulmilla Hämeentien ja Mäkelänkadun kulmassa. Mahatma Gandhi näytti eksyneen kauas omilta leveysasteiltaan.

Teurastamossa oli esillä Henry Wuorila-Stenbergin maalauksia. Linkki näyttelyn tietoihin tässä:
https://teurastamo.com/tapahtuma/avajaiset-violeta-bubelyte-henry-wuorila-stenberg-itsekuva/

Hyvin pitkään ja hyvin paljon maalannut Wuorila-Stenberg vaikuttaa tulleen vaiheeseen, jossa maalaus kykenee ilmaisemaan kaikki sisäiset sielunliikkeet. Sosiaalisilla kuvioilla ja ns. taidemaailmalla ei varmaan ole juuri mitään väliä enää. Eikä edes töiden suhteella aiempaan maalaustaiteeseen. Hän on postannut paljon kuviaan viime aikoina Facebookiin, mutta tietenkin on toinen asia nähdä niitä luonnollisessa koossa seinillä. Maalaus on fyysinen ja ruumiillinen taide.

Muutamien töiden nimissä tuntuu olevan vielä viitteitä kilpailuun taide-elämässä: ”Voittajan lahjat, luuserin psyyke.” ”Halusin pintaan, vajosin pohjaan.” Mutta maalausjäljessä ei tippaakaan. Se on täysin omaa lajiaan. Psyykkinen kipu on läsnä joka vedossa.

Joidenkin kuvien alareunaan on myös kirjoitettu mietelauseita: "Yritin kohdata helvettini joutumatta epätoivoon." "Kyrie eleison, kyrie eleison." Tällainen näyttely pistää välttämättä miettimään myös taiteilijan persoonallisuutta. Ei ole mahdollista imeytyä kokonaan väreihinsä ja kankailleen ilman että oma ilmaisukeino on ensisijainen kaikkeen muuhun nähden, jopa omaan elämään ja sen menneisiin vaiheisiin. Maalaan, siis olen, voisi tekijä sanoa, luullakseni.

Muistanpa kun vuonna 1991 muutin Inarintielle. Jäin kerran spårasta lähimmällä pysäkillä Mäkelänkadun alussa. Nilam- baarin terassilla jalkakäytävällä istui leveine jenkki-lierihattuineen Arto Melleri. Olin jollain tavalla tutustunut häneen vanhan koulukaverini J. K. Juntusen kautta jo 70-luvulla. Muutaman kerran myöhemminkin tapasin Melleriä ratikoissa ja lähistön tietyssä toisessa baarissa. Hän edusti erilaista taiteilijatyyppiä Wuorila-Stenbergiin verrattuna. Hänelle sinänsä tärkeä yhteiskunnallinen rooli, taiteilijana oleminen, oli ensisijaista. Totta kai hän kirjoittamistaankin rakasti, mutta herkkänahkaisuus ja ylpeys paljastivat ettei hänen asemaansa saanut kyseenalaistaa. Olihan hän myös Finlandia-palkinnon voittaja. Kerran kun asuin Yrjönkadulla paria vuotta aikaisemmin, Melleri oli kylässä ja määräsi minut hakemaan Budweiseria. Tiedonantaja-lehteni hän viskasi halveksivasti lattialle.

Kuvapuolella samanlaista roolikeskeistä asennetta on osoittanut mm. Pentti O. Koskinen, piirtäjä ja performance-tekijä.

Vanha ystäväni jo viidenkymmenen vuoden takaa Tampereelta, Annukka Laine, eroaa kahdesta edellisestä taiteilijatyypistä selkeästi. Hänellä oli äskettäin laaja näyttely Helsingin tuomiokirkon kryptassa. Hän on tehnyt alttaritauluja useisiin kirkkoihin. Hän piti avajaisissaan esitelmän, jossa halusi selittää, ei enempää eikä vähempää kuin kirkollisen kuvaperinteen niiltä ajoilta asti, jolloin kristillinen kirkko ei vielä ollut jakaantunut itään ja länteen, eikä länsi katolisiin ja protestantteihin. En kaikista Annukan töistä pidä niiden liian koristeellisuuden takia, mutta muutamat ovat tosi vaikuttavia. Annukalle maalaaminen ei ole ensisijaista, ei myöskään taiteilijanrooli. Hän on evankelista, joka puhuu kuviensa kautta.

Näillä taiteilijoiden eri asenteilla on epäilemättä taustansa, lapsuudessa asti. Taide on selviytymistä, kuten toimiminen millä muulla tahansa elämänalueella.