Chekhov Machine and Three Sisters on ohjaaja Cris af
Enehielmin ja hänen laajan työryhmänsä tanssiteos, jossa näyttelijät ja tanssijat
puhuvat muun touhun lomassa Tsehovin Kolmen sisaren repliikkejä. Esitys tuotiin
lokakuun alkupäivinä kolme kertaa näyttämölle Mad House -nimisessä tilassa
Sörnäisten rannan vanhan kaasutehtaan alueella. Ryhmään kuuluu ohjelmalehtisen
mukaan "noin 40 taiteilijaa".
Esitys alkaa hitaasti. Harpun ja sellon soittajat tapailevat
epämääräisiä ääniä instrumenteistaan. Höyrykone puhaltelee. Taustanauhalta
puhuu rentoutuskasetti new age -sanomaansa. Sitten esiintyjät tulevat hitaasti
askel kerrallaan näyttämölle ajattomissa klassisissa asuissa, matkalaukkuja
kantaen. Tässä vaiheessa voisi vielä luulla että alkamassa on
"tavanomainen" Tsehovin näyttämöllepano. Mutta luulo karisee pian.
Tempo kiihtyy. Matkalaukkujen jatkuva tarmokas ja kuin määrätietoinen, mutta
samalla käsittämätön siirtely ja järjestely riveiksi ja jonoiksi ja pinoiksi:
kysymyksessä ei ole naturalistiseen aikaan ja paikkaan pyrkivä lavastus ja
esitys. Näyttämön takaseinä on sanomalehtipaperista koottu, ja sille
heijastetaan kaunista, lyyristä videokuvaa. Aluksi kuva on japanilaiselta
kadulta tai metroasemalta, aivan nykyhetkestä. Myöhemmässä vaiheessa
paperiavaruudessa liikehtivät ja kuin hitaasti tanssivat hopeiset kalat
valtavan kokoisina. Näyttelijät kokoilevat, kanniskelevat ja pudottelevat ja
siirtelevät kirjapinoja. Aina välillä joku romahtaa lattialle kirjoineen. Joku
toinen korjaa ne. Sekavuus taukoaa vain tanssien ajaksi, joko soolojen tai
riemukkaiden yhteistanssien. Eräässä piiritanssissa yksi näyttelijä pitelee
edessään ja pyörittää hopeista samovaaria kuin jotakin suitsutusastiaa tai
palvontaesinettä. Muut eivät sitä huomaa vaan tanssivat hurmiossa. Äärimmäisen
rento ja elegantti soolotanssi kertoo everstiluutnantti, patterinpäällikkö
Versininin persoonan keveydestä nopeammin kuin mikään repliikki tai
näyttämöele. Kulyginin esittäjä tanssii kiemurrellen, mustassa puvussa,
valkoisessa paidassa ja punaisessa solmiossa, puhuen samalla koko ajan pitkää
monologia. Hänen väistelevä ja selittelevä mutta pyörteessä mukana tanssiva
hahmonsa tuo mieleen yhden suomalaisen elokuvataiteen huikeimman suorituksen,
Toivo Mäkelän juopon kanavanvartijan Matti Kassilan Sillanpää-filmatisoinnissa
Elokuu. Kahden roolihahmon rakkaustanssi - keiden nimenomaan on merkityksetöntä
tässä esityksessä - on kiihkeä ja klassinen, mutta kiivaassa rytmissä sille ei
synny liioitellun isoa merkitystä näyttämökoneen jatkuvassa käynnissä. Kone on
tietysti kuva nykyhetken elämänrytmistä ja sitä paitsi sellaisen taiteilijan
psyykestä, joka yrittää pysyä mukana ajassa ja julkisuudessa ja esitysten ja
arvostelujen ja yleisön ja apurahojen ja oman yksityiselämänsä ja
ystäväpiirinsä ja sidosryhmiensä hillittömässä koskessa.
Tsehov kirjoitti modernin tulevaisuususkon ytimessä, vaikka
ja koska kuvasikin vieraantuneiksi itsensä tuntevia maalaiseliitin hahmoja.
Versininin puhe - kahden- kolmensadan vuoden kuluttua elämä on muuttunut
uskomattoman ihanaksi, ihmeelliseksi - niin ironisessa sävyssä kuin on jo
kirjoitettukin, tuntuu meistä aivan absurdilta. Mitä tapahtui sadassa vuodessa?
Mutta sirpaleinen elämänkokemus kuvernementtikaupungissa on täsmälleen sama
kuin tämän hetken Helsingissä. "Isä ajoi meitä opiskelemaan - hänen
kuolemansa jälkeen minä aloin lihoa - isän ansiosta minä ja sisareni osaamme
ranskaa, saksaa ja englantia - mutta mitä se on kannattanut?" "Minä
olen väsynyt, Fjodor Iljits. Väsynyt! Teidän kellonne on seitsemän minuuttia
edellä. Väsynyt, niin hän sanoi." "Mutta joka tapauksessa on paras
noudattaa ruokavaliota. Minua pelottaa."
Chekhov Machine -esityksen irroittautuminen täsmällisestä
ajasta ja paikasta ja useiden kielten käyttö luovat siitä omalaatuisen
abstraktion. Tsehovin analyysi vuoden 1901 maalaissivistyneistön
vieraantumisesta ja kaipuusta jonnekin muualle, Moskovaan nyt ainakin ensiksi,
hajoaa pelkiksi repliikeiksi. Näyttämöhahmot eivät keskustele toistensa kanssa
eivätkä kommunikoi keskenään. Heitä yhdistää vain tanssi. Atomisoituneet
yksilöt postmodernissa tilanteessa. He puhuvat samanlaisia epäilyksiä ja
kaipuita ja epävarmuuksia kuin Tsehovin maalaisaateliset, mutta nyt ne näkyvät
vielä pienemmiksi murusiksi hajonneina. Naiset ovat huolissaan ulkonäöstään ja
rakkaudesta, miehet urastaan ja menestyksestä ja suhteestaan vaimoon ja
perheeseen. Mutta tästä ei synny draamaa eikä tapahtumia, koska tekno- ja informaatioyhteiskunnan
megakone ei jätä yhdellekään hetkenkään rauhaa eikä tilaa, tuskin edes
seksuaaliaktin ajaksi.
Silti Chekhov Machine ei ole synkkä teos. Sanomaksi tuntuu
kiteytyvän, että maailma on kaunis - tätä puhuu koko ajan kaoottinen mutta hyvin
rikas näyttämökuva sekä tietenkin nuorten näyttelijöiden vastustamaton
vilpittömyys ja ruumiillisuus. Maailma on kaunis mutta myös hajonnut, kuten
tekstin ja roolien rakenne esityksessä on hajoitettu. Maailma on hajonnut ja
pyörii ja siinä on pakko tanssia täysillä mukana. Mutta siitä voi nauttia, jos
jaksaa ja kykenee. Filosofoikoot niin paljon kuin haluavat, kunhan vain
lentävät, kuten Tusenbach sanoo kurjista Tsehovin tekstissä. Tanssikoon ken
voi. Yksinään tuskailevien, sairaiden, köyhien ja syrjäytyneiden maailma on
jossakin muualla. Näyttämökuva, tekstifragmentit ja tanssi rakentavat
täsmällisen representaation nuoren länsimaisen ihmisen kiihkeästä ja vaativasta
ja yksilöllisyydelle olemattoman tilan jättävästä, mutta myös äärimmäisen rikkaasta
elämäntilanteesta. Yksi ulottuvuus siitä kyllä puuttuu, ja hyvä niin: Tsehovin
maailmassa saatettiin haaveilla vielä jostakin toiseudesta tai
transsendenssista tai paremmasta elämästä muualla. Nyt proggikset ja ihmiset
polkevat toistensa päälle sitä vauhtia, että pelkkä haaveilun mahdollisuus
tuntuu kadonneen. Transsendenssi ei ole enää vain vaikeasti ajateltavissa,
mahdoton idea, päiväuni, ei rikkaiden etuoikeus, ei köyhien oopiumi. Se on
yksinkertaisesti poissa, samalla tavalla kuin kuollut ihminen on poissa. Kaikki
tapahtuu välittömästi ja heti, paitsi virtuaalimaailmassa, niin myös fyysisessä
reaalimaailmassa. Kuulemme uutisista että pakolaiskriisi on iskenyt Kreikkaan
ja Italiaan. Kohta se onkin jo Tanskassa ja Ruotsissa. Samalla havaitaan että
ruotsalaiset eivät enää otakaan kaikkia vaan lähettävät pakolaiset eteenpäin
Tornioon. Ja nyt Irak onkin jo Helsingin ostareilla, Pihtiputaan tyhjien
lomakeskusten saleissa, vaatimassa ymmärrystä. Tällaisessa salamannopeassa
tapahtumisessa transsendenssin kuvitelma on pelkkä rudimentti. Tviittareina
meidän on pakko luopua siitä; on terveellistä luopua siitä.
