ROCK SIVUSTA KATSOEN

Pihan pojat rupesivat Koivistonkylän rintamamiestaloissa höpöttämään Tö Piitlesistä ja heidän kappaleestaan, joka oli kuulemma Kent Pamillou. Meidän perheessä ei soitettu levyjä eikä kuunneltu paljon radiotakaan, paitsi Lauantain toivotut levyt, joten Oopan ja Litman Markun ja muiden isojen poikien intoilu jäi minulle hämäräksi. Ooppa löysi lähikoivikosta pienen valkoisen kumirenkaan, josta näytti repeytyneen kumia keskeltäkin. Hän näytteli sitä muille pojille ja väitti tietävänsä mikä se oli. Näiden on täytynyt tapahtua kesällä 1964, jolloin Can't Buy Me Love ilahdutti läntistä maailmaa. Olin silloin 10-vuotias. Tässä meidän talo Koikkarissa.

Myöhemmin keskikoulussa kaverini Juho, jonka isä oli toimitusjohtaja, harrasti rokkia. Juho hankki levyjä ja tilasi lehtiä ulkomailta. Juholta kuulin tietoja rock-skeneltä. Äitini oli työssä Tampereen yliopistossa, jonka juhlasalissa kaupunginorkesteri soitti. Kerran sain lipun sinne, ja rupesin heti pitämään Beethovenin sinfonioista. Hommasin kesätyöpalkallani kannettavan levysoittimen. Ostin v. Karajanin ja Berliinin filharmonikkojen levytyksiä sekä The Beatlesin Valkoisen tuplan. (Sen annoin vuosikymmeniä myöhemmin Karoliinan kaksostytöille, kun en enää pystynyt kuuntelemaan musiikkia kotona.) Löysin myös lp:n Elviksen parhaita. Suosikkini oli Jailhouse Rock sekä You're Nothing But a Hounddog. Juho kadehti levyä ja halusi vaihtaa sen minulta. Sain hänen isänsä saksalaisten ystävien tuoman lp:n, jossa oli paloja Mozartin Don Giovannista, pääroolissa D. Fischer-Dieskau. Juholla oli myös underground-rock-lp Suomen Talvisota 1939-40. Sitä kuuntelimme innolla. Elämänkuvani peruspilareja on edelleenkin kappale Tehtaan vahtimestarit (esittää M. A. Numminen).

"Tehtaan vahtimestareilla oli pullo tärpättiä

Joillakuilla taasen oli pullo pari kolinaa

Toisille taas onnentilan pilvi toi tai lsd

Hautajaisten jatkojuhlat tehtaan liukuhihnan luona
Oli pelkkää naurua tai kaihikyynelhetkotusta
Suuri ilo aina syntyi arkun pudotessa joskus
Joku silloin nosti sen ja sama meno jatkui kauan
Kunnes kaikki kyllästyivät koko jutun uusintaan
Moni otti paukun taikka matkan ennen papin saarnaa

Psykerokki kappelissa hautaan saattoi vainajaa

Arkunkantoon kykeni vain osa kaikkein selvimpiä.

Kesti juhlia vain tovi, sitten tuli kova seis

Pomo astui arkusta ja lauloi rajun rokkibluesin

Eihän kukaan arkussaankaan iät kaiket olla voi

Kun pilvihommat ympärillä joka jätkän mukaan tempaa

Yhteiskunnan vanhat hommat pomo jätti noustuansa

Tehtaan sakin siunas sekä kastoi virtsalla."

(siteerattu ulkomuistista)

Tämä kuvaus rock-yhteisöstä toteutui elämässäni 1990-luvun alussa taiteilijaseura Muu ry:ssä. Keskeislyyrikko ja rock-tanssija Mj. Koponen oli siellä mukana, jonkinlaisena nestorina. Juntusen Juho oli hänestä ja hänen Sperm-yhtyeestään meuhkannut kouluaikoina. Minulle oli hämmästyttävää tutustua häneen aivan oikeasti. Samaistin hänet Tehtaan vahtimestareissa esiintyvään pomo-hahmoon, koska hän minulle oli tavallaan ylösnoussut, fantasiamaailmasta Muun klubille Eduskuntataloa vastapäätä.

Palatakseni 70-luvulle: Päästyäni koulusta olin postissa työssä. Vuokrasin Hämeenpuistosta yksiön. Keittokomeron seinällä oli Alice Cooperin kuva. En ollut tosin koskaan kuullut yhtään hänen kappalettaan, enkä ole vieläkään. Sänkyni yläpuolella oli poliittis-ideologisia ihanteita.

Yhden vuoden opiskelin Tampereen yliopiston suomen kielen laitoksella. Kävin  taistolaisbileissä Tampereen ylioppilastalolla. Siellä soitti bändi, joka oli sinisissä paidoissamme ja farkuissa, mutta oli kietaissut kaulaansa punaiset liinat. Vauhtia ja hauskaa riitti. Neuvostoliittolainen vieras aloitti puheensa, vähän kankeahkolla suomella: "Hyvät opiskelijat, työläiset ja jyväjemmarit!" Ensimmäinen havaintoni tanssista oli disko Sorsapuiston lähellä vanhan tehtaan kolmannessa kerroksessa. Sielläkin rokki soi. Tamperelaispoikien näköpiirissä ei tanssilavoja ollut.

Muutin Helsinkiin, opiskelin valokuvausta ja vajosin masennukseen. Helter Skelter oli lohduttajani. Kun psykoterapeuttini teki itsemurhan, päätin että nyt on ryhdistäydyttävä. Rupesin opiskelemaan filosofiaa Helsingin yliopistossa. Gradun jälkeen eräs kaveriporukka pyysi minut mukaan Hegel-seminaariinsa. Lopulta väitellytkin J. Kauppinen oli kuulemma aikaisemmin ollut Hanoi Rocks -yhtyeen kanssa tekemisissä. T. Nevanlinnan kitaroinnin taas J. Airola kehui minulle maasta taivaaseen. Tuntien kaverin kaikinpuolisen virtuositeetin uskoin Airolaa. Masennuskauteni aikana kävin kerran Tavastia-klubin kellaribaarissa. Juntunen asui silloin Helsingissä. Istuimme tuoppien ääressä kun epämääräisen näköinen tyyppi tervehti Juhoa. "Tuo on Appo", Juntunen sanoi. "Appo näyttää perseen." Ja todellakin, kohta Appo asettui muutaman pöydän päähän, veti housut alas ja pyllisti meihin päin. Juntunen pärski lasiinsa. Minulta leuka loksahti. - Tutustuttuani myöhemmin Kauppiseen kuulin että hänkin oli Hanoin aikana harrastanut samaa menettelyä. Tavastian salissa lauloi Juice Leskinen yhtyeineen, Juhon kaveri. Onnistuin nappaamaan hänestä kuvan. Laiha pitkätukkainen silmälasipää punaisessa samettitakissa. Sitä kuvaa en nyt löydä, mutta tässä J. K. Juntunen samoilta päiviltä Hämeentien asunnossaan.

Mahtoi olla 80-lukua kun Radio City oli vielä uusi juttu. Se järjesti kerran kilpailun, jossa piti laulaa puhelimeen jokin Chuck Berryn kappale. Berry oli Suomessa vierailulla. "Raati on hyvin arvovaltainen", sanoi radiokuuluttaja salaperäisesti. Väänsin numeron ja huusin lankapuhelimeni luuriin Rock'n Roll Music'in sanoja. Kohta minulle soitettiin takaisin. Olin voittanut lipun Porin  jazz-festivaaleille Berryn konserttiin! Menin sinne junalla ja yövyin paikallisessa matkustajakodissa. Muistan ikäni Berryn lavaesiintymisen ja duck-walkin. Tämä oli oikeata rockia. Tämän rytmin vastakohta on ankeista ankein heavy-metal, joka luo valtavalla äänenvoimalla staattisen tukahduttavan jännityskentän, missä ainoastaan solistin kirkuminen erottuu. Kun Berry lauloi loppukappalettaan Roll over Beethoven tuntui kuin taivaalta olisi satanut ruusuja. Kävin vielä kaksi kertaa kuuntelemassa Berryä, tylyllä Hartwall-Areenalla ja Helsingin Messukeskuksessa, mutta nämä esiintymiset eivät olleet Porin veroisia, vaikka hyviä kyllä.

Opiskellessani filosofiaa olin samalla Suomalais-venäläisen koulun uskontojen historian ja siveysopin tuntiopettajana. Koulussa oli moniakin hauskoja bändejä, jotka soittivat juhlissa. Eräs oppilaista, S. Aaltonen, kirjoitti - suomeksi - lauluja, joita A. Selin upeasti lauloi. He toimivat silloin Tuuma-teatterissa Itä-Pasilassa. Sitä vetänyt muusikko sävelsi Samin kappaleet. Teimme myös videon, jossa näitä kappaleitakin oli mukana. R. Azarenko, myöh. Aalto, jonka äiti oli venäläinen, oli joukossa, ja on sittemmin tehnyt Moskovassa ja Pietarissa ohjelmia sikäläisestä rockista. "Kyllä venäjä on rock-kieli!", sanoi Anni.

Muu ry:n jälkeen en muista 1990-luvusta juuri mitään. Kuppilassa istuimme, mutta musiikkia en tainnut kuunnella, paitsi että eräs valomiehistä, R. Sormunen, järjesti Vanhalle konsertin, jossa lauloivat Pirkko Mannola, Vieno Kekkonen ja Brita Koivunen. Brita K. ei oikein tahtonut pärjätä mikrofonin kanssa, johon Sormunen totesi: "Jännittää." Räkä-Malmi kävi joskus pöydässämme. Kerran näin hänen esiintyvän Tavastialla - hermostunein koskaan kuulemani laulaja - oli kuin neuloilla. Malminkartanossa asuivat runoilija T. Pullinen ja tutkija H. Erkkilä. Heidän puutarhakodissaan kuuntelimme levyjä, joita Timolla oli valtavasti. Hänen puolijumalansa oli Jimi Hendrix. "Tämä on absoluuttista musiikkia", jouduin myöntämään. Absoluuttista siis siinä suhteessa, että mitään ohjelmaa, kuvia tai sanoja ei tarvittu. Kitaran rytmit, soinnit, melodiat ja variaatiot tuovat kaiken; musiikin sisin kieli.

Vuosituhannen vaihteessa tutustuin nykyisiin ystäviini, Leenaan, Karoliinaan ja muihin. 2000-luvulla musiikkiharrastukseni pääosa tapahtui Vallilan ja ympäristön keskaribaareissa. Join yhden tuopin aina kussakin ja vaihdoin sitten paikkaa. Etsin levysoittimen ja sieltä Creedence Clearwater Revivalin piisejä. Suosikkini oli Midnight Special, joskin kuulin kertosäkeen pitkän aikaa muodossa Midnight Question. (Midnight Special oli kuulemma nakkikioskin grilliannos bändin kotikulmilla San Fransiscossa.)

"Let the Midnight Special shine a light on me

Let the Midnight Special shine a light on me

Let the Midnight Special shine a light on me

Let the Midnight Special shine an everlovin' light on me."

Muu ry:ssä ja Vanhan kuppilassa olin myös tutustunut kitaristi Ari Taskiseen. Näin hänet viime talvena yhtenä aamuna Kontulassa. Taskinen kertoi että Pelle Miljoona Oy:llä on keikka toukokuussa Kulttuuritalolla. Joitakin muutoksia bändin kokoonpanoon oli odotettavissa, kysymyksessä olisi eräänlainen jäähyväiskeikka, niin ymmärsin. Hankkiuduimme paikalle Karoliinan kanssa. Ensimmäisen puoliajan esiintyi yhtye nimeltä Valkyrians. Erittäin taitava mielestäni. Laulusolisti ja muukin bändi ottivat koko ajan aktiivisesti kontaktia yleisöön. Kerran laulaja jopa nappasi kännykällä kuvan kitaristista, kun tämä nojautui taaksepäin soittimensa kanssa, selkä yleisöön. Parhaiten toimi mielestäni hyvin tanssiin houkutteleva biisi. "Tämä on kai reggaeta", huusin Karoliinalle. "Niin tai ska'ta", hän huusi takaisin. Karoliina oli laittanut korvatulpat. Olimme aivan ylhäällä lehtereillä, mutta se ei haitannut. Sain etäisen, analyyttisen näkökulman tapahtumaan. Keskellä lattiaa esiintymislavan edessä väki pogosi innokkaasti. Karoliina kävi välillä ottamassa kuvia. Tässä Valkyrians on nostanut jengin tanssimaan lavalle.

Tauolla buffetin puolella nuori tyttö lauloi kitaran kanssa, koreissa punk-helyissä. Mahtava draivi ja energia. Joimme kahvia. Puoliajan jälkeen ainakin osa kamoista oli vaihdettu lavalla. Pelle Miljoona Oy hiippaili esiin. Isonpuoleinen kissa näytti tulevan kaappien välistä. Sillä oli leveälierinen hattu kasvojen peittona, lanteilla roikkui valtava vaaleansininen kitara. Se näpräsi hetken yhtä kirkkaanpunaista vahvistinta ja rupesi sitten soittamaan. Koko ajan koukistetuin polvin se dallasi lavan reunalla ees taas. Välillä tuli todella tulisia riffejä, niin kai niitä kutsutaan. Tämän siis täytyi olla Andy McCoy, tajusin. Ensimmäiset kappaleet lauloi Pelle, paljain käsivarsin ja rennosti notkuen. En nähnyt missään Taskista, ja kohta Pelle kuuluttikin hänen olevan sairaana. "Mutta ei Arilla mitään hätää ole", sanoi tämä Suomi-rokin isähahmo, "hän palaa ruotuun pian". Paikkaavana kitaristina oli Markus Raivio. Kohta Pelle siirtyi rumpusetin taakse ja esiin juoksi vihreään pukeutunut Peter Pan. Ja lauloi kerta kaikkiaan ylittämättömän taitavasti! Hän oli Tumppi Varonen, josta Juntunen kerran kuppilassa sanoi minulle: "Kyllä se on ihan yhtä kuuluisa kuin..." en muista kuka, kaiketi Hanoin miehet. Tässä kuvassa Raivio vasemmalla, sitten Varonen, Pelle rummuissa, McCoy oikealla.

Tumpin esitys Taskisen Tahdon rakastella sinua -klassikosta ansaitsisi jalan- ja kädenjäljet jalkakäytävään Kulttuuritalon eteen. Myös muut Miljoona-ikivihreät tulivat vuorollaan, Villi lapsi ja Moottoritie on kuuma. Sen Pelle esitti itse. Hänen lavakarismansa on kyllä omaa luokkaansa. Ensimmäisen kerran näin hänen esiintyvän Ahvenanmaalla, kaiketi 80-luvun lopulla. Siellä oli jokin koululaisten leiri, jossa olin valvojana. Silloin Pelle vaikutti mielestäni kitaroineen saarnamieheltä, mutta nyt on jäljellä vain taiteilija. Selkeä ero: kun Valkyrians haki ja saikin yhteyttä yleisöönsä, Pelle Miljoona Oy:llä se oli valmiina. He rupesivat vain soittamaan. Pitkä ura, monet hittibiisit ja rokkareiden ympärillä jatkuvasti pyörivä julkisuus ovat rakentaneet pysyvän taidemeemin, käsitteen ja tutun viitekehyksen, joka elää laskemattoman laajassa kuulijakunnassa.

Rock'n rollin voimaa ja kulttuurimerkitystä kuvaa tämäkin. Henkilö joka kuten minä ei ole siitä erityisen kiinnostunut, on kuitenkin joutunut sen vaikutuspiiriin. Epäilemättä rock on teknoyhteiskunnan sielu, taidemuoto joka tarkimmin kuvaa sen olemusta. Itselleni muutama Schubertin tai Brahmsin laulu avaa kuitenkin enemmän kuin koko valtava rock. Niissä on sitä, mitä rokissa ei voi olla, koska teknoyhteiskunnassa ei voi, nimittäin hiljaisuutta; tummat siivet joiden varassa henkäys liitää öisen metsän yllä. Pelle Miljoonan viimeinen kappale, hidas balladi, jonka aikana yleisö keinutteli sytkärinliekkejä ilmassa, oli kyllä aika lähellä.