Kun olin kymmenen vanha, perheemme asui rintamamiestaloissa
Tampereen Koivistonkylässä. Pihan kaikkien poikien isät olivat
olleet sodassa. Sen loppumisesta oli 19 vuotta, eikä siitä lapsille
juuri puhuttu. Mutta se oli aina läsnä. Meidän poikien harrastus oli
ennenkaikkea ”Korkkareiden” eli Korkeajännityssarjan sarjakuvien
lukemista. Battler Brittonin seikkailut Euroopan taivailla, vai
sekoitankohan nyt Siivet-lehteen.
Samoihin aikoihin luin jotenkin läpi myös V. Linnan Tuntemattoman
sotilaan. Se oli kodin kirjahyllyssä kunniapaikalla. Sitten
oppikoulussa meillä oli nuori suomenopettaja, joka käytti koko
lukuvuoden Vänrikki Stoolin tarinoiden läpi käymiseen.
Sotakirjoista tuli minulle harrastus tähän asti. On niitä mennyt niin
kaunokirjallisuutta kuin tutkimuskirjallisuutta.
Sattumalta löysin äsken kirjaston hyllystä P. Kilpisen kokoaman
dokumentin: Valistunutta sodankäyntiä 1788-1790. Sotilaiden
kertomuksia Kustaan sodasta. Jo silloin koulussa Kustaa III:n hahmo
oli tehty meille selväksi; hänhän allekirjoitti Tampereen kaupungin
perustamisasiakirjan.
Nyt tämä minulle uusi löytö (Yliopistopaino, Helsinki, 2003)
osoittautuukin parhaaksi sotakirjaksi mihin koskaan olen tarttunut.
Kuuluisien suurten teosten taidekeinot kalpenevat koruttoman
niukan kerronnan rinnalla. Kilpinen on koonnut Kustaan sodan
upseerien ruotsiksi kirjoittamia lyhyitä kuvauksia ja kääntänyt ne
suomeksi. Niitä on Ruotsissa parin sadan vuoden aikana julkaistu
puhtaaksikirjoitettuina paljonkin.
Otsikointi ja taitto on Kilpisellä hiukan epäselvää ja kuvitus heikko,
mutta ei se haittaa. Kertomukset tuovat tapahtumat tosi lähelle.
Esim. ratsumestari Hagerman oli hyökkäyksessä
Tallinnaan komennettuna avomerilaivastoon. Laiva jossa hän oli,
menetti mastonsa ja ruorinsa. Näin Hagerman kirjoittaa:
”Heti kun lippu oli laskettu, nähtiin Venäjän laivastosta tulevan noin
20 sluuppia täynnä sotilaita ja matruuseja, jotka 8-10 upseerin kera
keplottelivat itsensä paljastetuin sapelein laivaamme.
Meidät vietiin komentoalus Rostislaffille, joka oli suurenmoinen 100
kanuunalla ja kahdeksalla nikhakalla varustettu kolmikantinen.
Siellä oli amiraali sekä monia ylhäisiä laivaston herroja. Amiraalilla,
vanhalla herralla, oli sininen silkkiturkki, jossa oli kallis vuori, ja
hänellä oli päässään yömyssy sekä hattu. — Meidän lähestyessämme
tätä kelluvaa linnaa sieltä kuului suurenmoista musiikkia, jota
soittivat monet
trumpetit, käyrätorvet, patarummut ja vaskisoittimet.
Kun olimme tervehtineet, ja kuten sotavankien tapana on,
luovuttaneet sapelimme herra amiraalille, hän ilmoitti meille majuri
ja ritari Gambsdorffin
välityksellä (saksaksi):
Pitäkää miekkanne todistuksena urheudestanne, ja jos kohtalo niin
päättää, suokaa meille ystävyytenne, sillä tuollaisten urhoollisten
miesten ystävyys on
minulle kunniaksi.”
Tällaista oli kai vielä jonkin verran Suomen sodassakin 1808-1809,
mutta ei enää 1900-luvun sodissa, puhumattakaan tästä päivästä...
