EUROOPAN KESKELLÄ

 

Varsin monipuolisen kirjan on laatinut pastori Heikki Nenonen. 

(Hetkiä Berliinissä; kaupunki kulkijan silmin. Kirjapaja, 2023.) 

Käsillä on samaan aikaan matkakirja, mietekirja ja valokuvakirja. 

Itse en ole Berliinissä koskaan käynyt, joten siltä osin voin 

arvostella vain muuta lukemaani vasten. Mutta esim. Köpenickin 

entisen pikkukaupungin kuvaus Nenosella, nykyisen Berliinin 

kaupunginosan, on eloisa ja havainnollinen.

Luen tietysti Nenosen havaintoja oman taustani kautta. 

Rintamamiestalojen poikaporukassa Tampereella kasvaneena olen 

itse aina natsi-Berliinin kuvassa kiinni. Kaikkien isät olivat sodassa 

ja näkivät rintamalla myös saksalaisia. ”Pitivätkö he itseään tosiaan 

yli-ihmisinä?”, kysyin isältä. ”Ei pienintäkään epäilystä!”

Näen kuinka soihtukulkue julistaa Hitlerin valtaannousua 

tammikuussa 1933. Vierailullaan Berliinissä, juuri ennen Saksan 

itään hyökkäystä 1941, Molotov tarkastaa SS:n kunniakomppanian 

mustat rivit; lopulta pommit ja neuvostotykistö jauhavat Berliinin 

murskaksi. No, myöhemmin on tullut kirjoista ja elokuvista selväksi 

että ennen natsien h-hetkeä Berliini oli aivan toista. Hyvän kuvan 

antaa esimerkiksi N. Ohler: ”Viimeiset vapauden kuukaudet… 

Berliini oli ehkä maailman älyllisesti virein kaupunki.” Lukupiirejä, 

filosofiaa, mutta myös kovaa bailausta. ”Berliini, missä muka 

vallitsi tiukka järjestys, ohitti lyhyessä ajassa Pariisin, Rooman tai 

Lontoon, mitä tapainturmelukseen tuli. Entisestä Spartasta Spree-

-joen varrella sukeutui yht’äkkiä uusi Babylon.” (Soluttautujat. 

Rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä. Like, 2021.)

Sen takia onkin hienoa lukea miltä nyky-Berliini vaikuttaa. Nenonen 

sovittaa ja yhdistää suurkaupungin omaan sivullisuuden 

kokemukseensa, joka on samaa maata kuin vaikka Kafkan 

hahmoilla; ajattelijan sivullisuutta teknoyhteiskunnissa ja 

massakulttuurissa.

Viitaten ei natsi-Saksaan, vaan 1961 rakennettuun Berliinin muuriin, 

Nenonen kiteyttää oman asenteensa eksistentialismiksi, joka on 

vastakohta kaikelle fundamentalismille. ”En voi olla näkemättä 

yhtäläisyyttä: kun ihminen hurahtaa fundamentalistiseen 

ideologiaan, uskontoon, poliittiseen liikkeeseen tai muuhun 

näkemykseen, hän alkaa pikimmiten rakentaa muuria 

katsomuksensa turvaksi. – – Joskus epäilen että ihmisen sielussa on 

ihan samanlainen DDR-hallinto.”

Niin tänään kuin sata vuotta sitten Berliinin kaduilla kulkijat 

katoavat metrotunneleihin. ”Urbaaneissa autiomaissa, joita 

maailman metropolit minulle ovat, ihmiset katoavat jatkuvasti 

mustiin tunneleihin ja muuttuvat ei-keneksikään. Minut kietoi 

Potzdamer Platzilla kosminen yksinäisyys. Kuvittelin että 

liukuportaiden nielaistua minut mustan tunnelin päässä olin 

anonyymi ja matkalla kysymään itseltäni, onko siellä ketään.”

Suurkaupungin nimettömyys vertautuu Pyhän Antoniuksen 

erakkoelämään Nenosella, vetäytymiseen sosiaalisista suhteista 

ja maailmasta jossa on kasvanut. Entä vaatiiko tunneleiden 

nimettömyyden ja siihen sisältyvän vapauden tunnistaminen 

kuljeskelijalta jotakin? Nenonen kertoo myös kolmen vuoden 

terapiassa käynnistään jossakin vaiheessa. ”Terapeutti katseli aina 

minua, antoi hiljaisuuden edetä painollaan ja hyväksyi kaiken, mitä 

minusta virtasi ulos.”

Hyviä terapioita on olemassa. Minullakin on siitä kokemus, lähes 

puolen vuosisadan takaa. Uskon että ilman sitten traagisesti 

edesmennyttä terapeuttiani en tässäkään istuisi Nenosen kirjaa 

lukemassa. Nykymaailman muurahaispesänä kiehuvan sekasotkun 

symbolina Berliini ei ole helppo pala, ja sitä vaikeammaksi tulee, 

mitä enemmän ymmärtää.

Valokuvauksesta Nenonen esittää hauskan tiivistyksen: ”Valokuvaus 

on sukua ihmisen eksistentiaaliselle vierauden kokemukselle. 

Valokuvaaja on aina vierailija maailmassa, jota hän tarkkailee ja 

ikuistaa. Hänen työvälineensä on objektiivi, jonka läpi kohdetta eli 

objektia tarkastellaan. Kuvaaja tarkkailee kohdettaan, tarkentaa eli 

fokusoi johonkin ja rajaa asioita ulos ja sisään. Itsensä hän jättää 

objektin toiselle puolen, näkymättömäksi ja kuitenkin kaiken 

näkeväksi tarkkailijaksi.”

Totta se on. – Katselen Facebookista taannoisten Atskin 

opiskelukavereitteni nykyistä fotailua. Vanhoilla päivillämme he 

yrittävät tuoda myös itsensä kuviinsa. Mutta siitä tuleekin helpolla 

Facelle tyypillistä esineellistämistä; ruokalistojen kuvailua, lasten, 

matkojen, kivojen päivän kokemusten poseeraamista. Kriittinen 

etäisyys kameran kautta itseen on harvinainen taito.

Nenosen valokuvat Berliini-kirjassa ovat kertovia, kauniita ja 

hallittuja. Ehkä liiankin hallittuja. Laitan tähän esimerkiksi yhden 

tunnelikuvan, jossa eksistentiaalinen ahdistus mielestäni jotenkin 

kiteytyy.

Syvää antia on Nenosen pohdinta ajattelusta, uskosta, 

olemassaolosta. ”Kerran Heinävedellä, Uuden Valamon luostarin 

vanhassa kirkossa, jäin katselemaan, kuinka kesätuuli heilutti 

ikkunan valkoisia verhoja. Niiden läpi näkyi utuisena maisema, 

enkä tiennyt lumouduinko enemmän verhoista vai utuisesta 

maisemasta. - - Hetkellä jota en ehdi aavistaa, verhon takaa 

välkähtää jotain tunnistettavaa. - - Siinä vaiheessa kun tietoinen 

ajatus ehtii mukaan, on jo liian myöhäistä.”

Upeaa! Wie Melodien zieht’s mir leise durch den Sinn… Janet 

Baker kun laulaa Brahmsin sävellystä Klaus Grothin runoon, voi 

olla samaa mieltä Nenosen kanssa, että saksan kielessä on sitä 

jotakin, ainakin romantiikan runoudessa, ainakin Schubertin ja 

kumppanien säveliin kohottamana.

Nenonen: ”Minulle Jumala on vähän kuin suurkaupunki. Yritykseni 

hahmottaa hänet kokonaisena lintuperspektiivistä on tuomittu 

epäonnistumaan, koska hän on liikaa kaikkea ja liian epäselvästi 

mitään. – – En oikeastaan ihmettele heitä, jotka pyrkivät 

ratkaisemaan asian siististi kieltämällä Jumalan olemassaolon. 

Itseäni ei helpota, jos leikkaan kysymyksen pois ja teeskentelen 

asian olevan järjestyksessä. Vaikutus maailmankuvalleni olisi sama 

kuin toisen silmän peittämisellä on näkökyvylle: teknisesti ottaen 

kaikki näkyy, mutta tiettyä yhtä ulottuvuutta köyhempänä. Elämän 

estetiikasta katoaa sen jumalallinen syvyysvaikutelma.”

Todella lukemisen arvoinen kirja, monisärmäisyydestä tulevan 

konkreettisuuden ja sen todistusvoiman vuoksi.

JOSKUS ONNISTUIKIN

 

ONNISTUMISENI

Vanhana väkisinkin rupeaa miettimään menneitä, kun useimmat asiat ovat tapahtuneet, eikä paljon voi odottaa. Missä asioissa olen onnistunut? Nopealla miettimisellä löytyi 14 tapauksen lista. Sehän on yksi onnistuminen keskimäärin joka viides vuosi! Ei hassumpaa, kun kestävä määrätietoisuus on aina puuttunut meikäläiseltä. Tässä aikajärjestyksessä:

Kansakoulun pääsykoe

Kuulemma opin lukemaan kolmivuotiaana. Muistan tai olen muistavinani kuinka katselin Aamulehden logon yhdeksää kirjainta. Varmaan minulle ne siinä sanottiin ääneen jokainen, jolloin heti oivalsin kuinka sanat muodostuvat.

Kansakouluun kuitenkin vaaditttiin siihen aikaan pääsykoe, joka nykyään tuntuu hiukan oudolta. Vai olisiko ollut jokin kypsyyskoe? Olen lokakuussa syntynyt, joten syksyllä 1960 koulun alkaessa en ollut vielä täyttänyt seitsemää vuotta. Muistan kuinka joku täti kyseli kokeessa jotakin. Jouduin piirtämään ihmisen. Tein hahmolle pitkän takin, jossa oli viisi pyöreätä nappia. Joka tapauksessa pääsin Tampereen Tammelan koulun ekaluokalle. Se oli niin iso koulu, että luokkani tunnus oli 1. I. Siis rinnakkaisluokkia oli ainakin yhdeksän.

Osuma pallolitassa

Tampereen Koivistonkylään perheemme muutti 1961 joulun jälkeen. Jouduin Koiviston kouluun, joka oli pienempi ja aivan toisenlainen, vanha kivitalo. Asuimme rintamamiestaloissa. Lapsia oli paljon, ja seuraavat vuodet pihassa oli melkoinen poikajengi. Pelasimme pihassa mailoilla ja pienellä kumipallolla jonkinlaista pihakiekkoa. Läheisellä kentällä joskus jalkapalloa. Uintiretkiä tehtiin myös. Lähin järvi olisi ollut Pyhäjärvi. Mutta se tiedettiin niin saastuneeksi, että siinä ei uitu. Suureen metsään päin ja sähkölinjan varrella oli Lahdesjärvi. Mutta ehkä useimmin ajoimme pyörällä kapeata Lempääläntietä Peltolammille.

Siellä oli uimarannalla pitkä laituri. Kumipallo oli nyt pallolitan väline. Litaksi joutunut yritti heittää muita pallolla. He sukeltelivat laiturin vierellä. Kerran seisoin laiturilla pallo kädessä, kun B-rapun Ooppa, vähän isompi poika, juuri nosti päänsä veden alta. Heitin ja pallo pomppasi hänen päästään. Täysosuma! Harvoinpa on samanveroista onnistumista sattunut minulle.

Flow-kokemus pesäpallossa

Kävin oppikoulua Tampereen lyseossa. Pesäpallossa en koskaan tahtonut onnistua lyönnissä. En kerta kaikkiaan tajunnut miten se olisi edes mahdollista. Mutta kerran olimme taas Särkänniemessä hiekkakentällä pelaamassa. (Näsinneulaa rakennettiin silloin, se oli kohonnut vasta parikymmentä metriä.) Tällä kertaa jostakin käsittämättömästä syytä osuin joka lyönnillä palloon. Juoksin sitten kaikki pesät läpi. Kun olin palaamassa kotipesään, satuin kompastumaan juuri parin metrin päässä. Joku luokkakaveri sanoi: ”Ei tarvitse syöksyä.” Lentopallossa minulla oli se taito, että alakautta syöttämällä osasin sijoittaa pallon tarkasti mihin halusin – tietysti siihen missä toinen porukka jätti vähänkin tyhjää lattiaa kenttäpuoliskolleen.

Pullon pudotus

Koulusta Pyynikintorilta kävelin usein kotiin Koivistonkylään. Matka oli noin viisi kilometriä, ja kulki Ratinan sillan kautta. Hämeenpuiston päässä ennen siltaa oli yleinen vessa, haiseva vihreä peltikoppi. Siellä oli lattialla tyhjiä pulituuripulloja. Otin usein yhden mukaani sillalle. Tammerkoski laski Pyhäjärveen sillan alla. Kosken rannat oli kiveyksellä pengerretty. Kivireunuksen päällä oli rautainen aita, ehkä kahdeksan metriä sillan alapuolella. Roikotin pulloa sillankaiteen yli ja tähtäsin tarkasti. Onnistuin monta kertaa osumaan kapeaan rautakaiteeseen, jolloin pullo räsähti sirpaleiksi. Osuma!

Saksan lukusanat

Lukiossa meillä oli persoonallinen saksanopettaja Loimaranta. Kuten monet muutkin opettajat, hän oli sotaveteraani, kuulemma oli ollut luutnantti. Hän osasi vetää oppilaat mukaan erilaisin pelein. Kerran hän kirjoitti liitutaululle numeroita, joita sitten luokasta ensimmäisenä ehtivä sai huutaa saksaksi. Kun numerot pitenivät, huutajat vähenivät, kunnes lopulta oli jäljellä vain eräs Häyhänen, kielissä hyvä. Poikia kutsuttiin lyseossa aina sukunimellä, joten opimme muut paitsi lähimmät kaverit muistamaan juuri sukunimestä. Kun sitten Loimaranta, jota tietenkin kutsuttiin nimellä Roimalanta poikien kesken, kirjoitti taululle 992 434, alkoi Häyhäsenkin suoritus yskiä. Hän aloitti :”Neun hundert neun und--- ei kun zwei und neunzig tausend, vier hundert…” Tässä vaiheessa huusin päälle: ”Vier und dreissig!” Sain naurajat puolelleni. Oli tietenkin hauskaa edes tällä tempulla päihittää Häyhänen!

Magna saksassa

Koko oppikoulun ajan arvosanani huononivat tasaiseti. Lukion päästötodistuksessa keskiarvoni oli 6,92, koulun toiseksi huonoin. En juuri viitsinyt läksyjä lukea. Erityisesti inhosin saksan ja ranskan monimutkaisia taivutuksia. Päästötodistuksessa saksa oli viitonen. Englantiahan oppii apinoimalla, joten siinä olin hyvä. Siinä sattui vielä olemaan pieni seitsemän hengen opetusryhmä, ja opettajana rento miss Ventola.
Mutta ylioppilaskirjoituksissa sainkin saksan kokeesta peräti magnan. Joku naisopettaja kertoi minulle tuloksen ensimmäisen kerroksen käytävässä: ”Tämä meni nyt… yllättävänkin hyvin...” Kyllä nauroin, kun pääsin ulos pihalle!

Teksasilaisprofessori

80-luvulla opiskelin filosofiaa, samalla kun olin töissä Pasilan postinlajittelukeskuksessa ja myöhemmin elämänkatsomustiedon opettajana. Sain kasaan kandin paperit -89 ja osallistuin promootioonkin seuraavana vuonna. Filosofian laitoksella sain pitää yhden yleisluentosarjan ja vetää yhden seminaarin ns. kriittisestä teoriasta kiinnostuneille filosofian opiskelijoille.

Siinä vaiheessa aioin myös jatkaa opintoja, joten osallistuin lisensiaattiseminaariin, jota veti akateemikko Georg Henrik von Wright. Kerran hänellä oli vieraanaan joku professori Texasista. Tämä piti alustuksen ns. postmodernista tilanteesta. Meitä kuulijoita laitoksen seminaarihuoneessa Metsätalolla oli kuusi-seitsemän, ja mukana olivat myös professori Ilkka Niiniluoto ja silloinen assistentti Esa Saarinen, joka oli hiukan ohjannut minunkin lopputyötäni.

Kun esitelmä oli kuultu, tein Texasin proffalle kysymyksen: ”Do You think that this philosophy of postmodernity is only eclecticism? And if this philosophy has lost it’s ability to build a system, could it be, that this has something to do with the approaching death of nature - now I mean pollution and so on?”
”G.H.”:ta hymyilytti tosi leveästi. Hän kääntyi vahingoniloisesti virnistäen Texasin miehen puoleen. Niiniluoto ja Saarinen vaikuttivat hiukan vaivaantuneilta. Jotakin alustaja vastasi. Olinpa arrogantti; asenne jonka puolesta Saarinen oli puhunut luennoillaan. Jälkeen päin ajatellen kysymykseni ei ollut vailla pohjaa. Postmodernia muutosta liioiteltiin. Historia ei ole loppunut. Tekniikan kehitys ei ole loppunut. Ei väestönkasvu, eivät sodat, ei luontokato. Elintasokuilut maailmassa sen kuin levenevät. Toisaalla maallistutaan, toisaalla uskonnot ovat tärkeämpiä kuin koskaan; niin että niitä käytetään myös väärin, terrorin oikeuttamiseen.

Williamstown

Filosofian opintoihin liittyi myös ainoa Amerikan-matkani 1990. E. Saarisella oli professorikaveri nimeltä Mark C. Taylor, joka toimi Williams College -nimisessä oppilaitoksessa Massachusettsissa. He kokosivat yhteistä aforismikirjaa. En tiedä kuinka Saarinen sai idean yhteisestä seminaarista - satelliittiyhteyden kautta - Taylorin ryhmän kanssa, joka istui Willams Collegessa, mutta heti kun hän kertoi jollakin Metsätalon luennollaan satelliittiseminaarista, ilmoittauduin, ja pääsinkin mukaan.

Meidän porukka kokoontui Posti- ja telelaitoksen tiloissa Vallilan teollisuusalueella. Mukana oli myös Saarisen ystävä kirjailija Rosa Liksom. Meillä oli reaaliaikainen yhteys professori Taylorin ryhmään Williamstownissa; tämä ennen kuin internetiä oli keksitty.

Yksi meidän porukastamme näytti videon, jonka oli tehnyt erään Platonin dialogin pohjalta. Käsiteltiin myös Saarisen ja Taylorin tekstejä ym.

Lopulta amerikkalaiset kutsuivat meidät käymään luokseen! Rahoitus järjestyi osittain heiltä, osittain Historiallis-kielitieteelliseltä osastolta. Rosa L. ei ikävä kyllä lähtenyt mukaan.

Prof. Taylorilla oli talo jossa meitä kestittiin. Ikkunasta näkyi upea vuoristomaisema. Saarisen pyynnöstä pidin olohuoneessa esitelmän Suomen taiteesta. Olin varautunut lainaamalla diakuvia Ateneumista.

College-opiskelijat olivat keskimäärin paria vuotta nuorempia kuin meidän ryhmämme opiskelijat. Heillä oli myös asuntola. Yksi kavereista pyysi minua ja videomiestä huoneeseensa. Hän halusi esitellä sähkökitaran soittoaan. Hänellä oli vahvistin, ja hän vaihtoi koko ajan soundia, kunnes sanoimme: tuo on hyvä – siinä vaiheessa kun äänessä oli tarpeeksi säröä.

Sitten istuttiin asuntolan yhteistiloissa. Jenkkinuoret ihmettelivät englannin taitoamme. Kitarapoika kysyi minulta miltä heidän ääntämyksesnsä meistä kuulosti. Vedin suuni ankan nokaksi ja vastasin:

”Wää wä wää wää!

Wää wä wää wää

Wää wä wää wää

Wää wä wää wää

You know, like Donald Duck speaking!”

Kundi räjähti nauramaan, nauroi kaksinkerroin tuolissaan ja meinasi tippua lattialle.

Paluumatkalla lentokoneessa yksi meidän pojista kertoi minulle jenkkien sanoneen: ”The Finns are grazy!” Hyvä! Olimme täyttäneet punk-kriteerin: Any publicity is good publicity.

Korppi

Tajusin jotakin kymmenen vuotta kestäneiden filosofian opintojeni ja lyhyen yliopisto-opettajan tuokioni myötä. Tajusin että tutkijan elämä merkitsisi työtä 24/7. Siihen eivät lihakseni riittäisi. Nopeasti jatko-opintoni lopahtivat. Aikaa rupesi kulumaan Vanhan kuppilassa yms.

Kerran istuin ns. Maria Melinin paikan ulkopöydässä Kalevankadulla samaan pöytään sattuneen runoilija Arto Mellerin kanssa. En koskaan oikein tiennyt muistiko hän minut vai ei. Ensimmäistä kertaa olin tavannut hänet joskus 70-luvulla. Hän oli koulukaverini Juntusen Juhon kavereita.
Melleri vaikutti minusta jotenkin toivottomalta tai näköalattomalta. Lausuin ulkomuistista E. Poen runon Korppi, omana lyhennelmänä:

Järkkymättä korppi musta
istuu päässä veistokuvan

hievahda ei paikaltaan
Unelmissaan vain se mailla

hornan liikkuu irvokkailla
Kun sen varjo aaveen lailla

illoin kasvaa lattiaan

tiedän että nousemaan

sieluni

ei pääse enää milloinkaan

ei milloinkaan.

”Toi oli sulta hyvin”, sanoi Melleri.

Terijoki

Taiteilijayhdistys Muu ry teki retken Terijoen hiekoille 90-luvun ensi vuosina. Asuimme suuressa hotellissa nimeltä Severnaja Riviera, Pohjoinen Riviera. Meidän porukalla oli koko 11. kerros.

Yksi naistaiteilija sai idean performanssista hiekkarannalla. Oli elokuu, ja illat jo pimeitä. Hän pyysi kaikkia porukan miehiä avustajiksi, Piti laittaa nuotio, jonka ympärillä kävelisimme hitaasti ringissä, valuttaen hiekkaa käsistämme. Samaan aikaan yksi nuori mies valeltaisiin maidolla ja naistaiteilijan joikaamisen seuraamana hän kahlaisi hitaasti öiselle merelle.

Olin huomannut hotellin takapihalla korkean aitauksen, jossa olivat roskalaatikot. Siellä oli myös kasa tyhjiä puisia omenalaatikoita. Kipusin kolmimetrisen aidan yli ja heittelin laatikot toiselle puolelle. Kannoin ne hiekkarannalle. Hyvä nuotio siitä tuli. Performanssi toteutui suunnitellusti.
Rannalla oli iso yleisöjoukko. Sana oli kiertänyt hotellissa. Esityksen päättyessä venäläiset kerääntyivät nuotion ympärille ja rupesivat laulamaan. Meille suomalaisille tuli fiilis että emme me noita lauluja osaa. Onhan yleensäkin suomalaisten yhteislaulu heikkoa, olin sen kerran Tallinnassakin havainnut. Palasimme siis hotelliin, osa suoraan baariin. Djevutska, dva konjak, pazalusta!

Päivällä minua ihmetytti rannalla valtava villisian raato. Paluumatkalla bussissa joku kertoi venäläisten päivitelleen: ”Me luulimme että venäläiset ovat kovia ryyppäämään...”

Laituri

Kesämökin saunalaituri oli lahoamassa. Sitä tuki järven puolella betonikenkä, jonka kirvesmies Nuutinen oli valanut 60-luvun lopulla. Rupesin korjaamaan laituria. Se oli kestänyt 30 vuotta. Siskon mies toimitti Petäjän rantaan lautoja, jotka soudin saareen muutamassa erässä.

Betonikengän olivat jäät vääntäneet vinoon; se oli ison kiven päälle tehty. Tajusin etten pysty sitä suoristamaan. Vanhaa laituria kannatteli kaksi männynrunkoa, joiden varaan laudat oli naulattu. Olisi tuntunut ikävältä ruveta uusia mäntyjä kaatamaan. Teinkin tukipuut kakkosnelosesta, ja väsäsin niihin tarvittavat pykäläliitokset oman pään mukaan, koska ne eivät olleet tarpeeksi pitkiä. Alemmaksi vajonneelle puolelle betonikenkää laitoin korotukseksi pari palikkaa esikyllästettyä puuta, jotka sidoin kengästä pistävällä betoniraudalla. Näin sain tukipuut ja laiturin vaakasuoraan.

Mökin nurkalta vedin jatkojohdolla virran sähkömoottorisahaan. Pätkin sillä laudat laiturin katteeksi. Kaiteen ja penkinkin tein.

Isä ja äiti elivät vielä. Isä halusi että kaidepuuksi laittaisin saman vanhassa laiturissa olleen. Hän oli sen itse veistänyt ja kyllästänyt. Viimeistellessäni työtä isä ja äiti olivat mökillä. Isä oli hyvin epäluuloinen, sen tajusin, ja hämmästyi kovasti kun laiturista tuli hyvä. Antoi minulle ison setelin, vaikka tietysti itseäni ajatellenhan laiturin korjasin. Tykkään hypätä laiturin päästä uimaan. Säännöstellyn Näsijärven vesi on kesäkuusta asti tarpeeksi korkealla, että voi hypätä.

Renkaan vaihto

Saimme mersufani Tarmo Leinosen kanssa ajatuksen hankkia yhteiskäyttöömme 80-luvun 123-korimallisen vanhan mersun. Itse pidin juuri tuota korimallia ratkaisevan hienona. Olin lapsuudessa tottunut että autoissa oli konepelti edessä ja tavaratila takana. Muunmalliset eivät oikein näytä autoilta. Löysimmekin sopivan netistä. Haimme sen Kurvin kulmasta. Se oli tummansininen 200D. Leinonen oli sitä mieltä että mersun pitää olla aina dieseli. Ristimme auton Hildaksi, koska entisen omistajan etunimi rekisteriotteessa oli Hilda.

Oli kevätaika ja autossa oli nastarenkaat. Onneksi takaluukussa oli kesärenkaat, jotka näyttivät kohtalaisilta. Kolmistaan Tarmo, Leena ja minä ajelimme Pirkkolan urheilupuiston parkkipaikalle. Tarmolla oli tunkki. Muuten pyörien vaihto sujui, mutta toisen takapyörän viidestä mutterista yksi ei suostunut liikahtamaankaan, vaikka meillä oli hyvä pitkävartinen vääntöavain.

Hm. Asetin vääntövarren vaakasuoraan ja katsoin että holkki oli kunnolla kiinni mutterissa. Otin käsillä tukea auton katosta ja laitoin oikean jalkani vääntövarren päälle. Sitten ponnistin vasemmalla jalalla niin paljon kuin kykenin ja hyppäsin suoraan ylös. Ilmassa vaihdoin painon oikealle jalalle, jolloin koko massani ja vielä pieni liikevaikutus alas tullessa saivat aikaan lupaavan kirahduksen! Mutteri oli auki.

Tätä suoritusta arvostan onnistumisteni joukossa yhtä korkealle kuin osumaani Peltolammin pallolitassa 40 vuotta varhemmin.

Tie kesäajeluun Etelä-Suomen maisemissa oli auki.

Jesaja

Ystäväni Leena asui 2010-luvulla Haagan torin vieressä. Hän huomasi Kirkko ja kaupunki -lehdestä ilmoituksen: ”Luentosarja Jeesus tieteen valossa.” Pitäjä oli pastori Sami Lahtinen Haagan seurakunnasta. Rupesimme Leenan kanssa kuuntelijoiksi, ja sepä todella kannatti. Aluksi luennot olivat Hakavuoren kirkon kahvihuoneessa, sitten Huopalahden kirkolla.

Lahtinen oli laajalti syventynyt kansainväliseen Jeesus-kirjallisuuteen. Kun tutut evankeliumien tapaukset näin tosiaankin tulivat historiatieteen valoon, ne muuttuivat entistä elävämmiksi, saivat monipuolista lisäkontekstia.

Tapani mukaan tein paljon kysymyksiä, mikä taisi välillä hiukan harmittaakin Lahtista. Kerran hän sanoi: ”Kannattaisiko meidän erikseen tavata?” Sovimme jutteluhetken kirkon sakastiin.

Siitä tuli merkittävä keskustelu minulle. Kävimme läpi lapsuuttani ja isäni kuulumista vapaaseen evankelis-luterilaiseen seurakuntaan, sekä eroamistani kirkosta kun täytin 18. ”Pitäisikö sinun liittyä takaisin kirkkoon”, kysyi Lahtinen. Olin aika lailla puulla päähän lyöty, mutta niin tein.

Yhtenä pitkäperjantaina olin sitten avustajana Huopalahden kirkon jumalanpalveluksessa. Albaa ei pitkäperjantaina käytetä, laita tumma puku, oli Lahtinen sanonut puhelimessa.

Hyvä. Sain lukea vanhan testamentin lukukappaleena Jesajan kirjan 53. luvun, tunnetun profetian Herran kärsivästä palvelijasta. Katsoin seurakuntaan ja kuuluvalla äänellä kaiutin kaksi ensimmäistä lausetta – nehän ovat retorisia kysymyksiä. ”Kuka uskoo meidän sanomamme? Kuka ymmärtää Herran käsivarren voiman?” Seurakunta oikein ryhdistäytyi penkeissään. Lukijana Jesajan tekstiin eläytyy väkisinkin, värittää ei tarvitse ollenkaan. ”Hän kasvoi kuin vesa kuivasta maasta...”

Palveluksen päätyttyä Lahtinen oli iloinen: ”Kylläpäs luit sen hyvin!”

Kaksoismuotokuva

Viimeisen saavutukseni tausta:

Taideharrastukseni oli lopahtanut pudottauduttuani Ateneumin opinnoista 1977. Sitten kun olin 80-luvun lopulla vielä filosofian laitoksella, mutta myös erään kielikoulun uskontojen historian ja siveysopin opettajana, sattui niin, että yhden filosofian opiskelukaverini silloinen tyttöystävä, sanotaan Eeva, huomasi Hesarista erään jutun, jossa minut mainittiin. Eeva oli juuri rupeamassa taiteilijaksi. Hesari kertoi jutussan video-ensi-illasta Itä-Pasilassa. Olin tehnyt koululaisten kanssa videon, josta tulikin hauska.

Eeva pyysi nyt minua mukaan hankkeilla olevaan taiteilijayhdistykseen, joka halusi ajaa videonväsääjien ym. klassisten ilmaisutapojen ulkopuolelle sijoittuvien, ja siis myös perinteisten taiteilijajärjestöjen ulkouolelle jäävien tekijöiden etuja. Tuo Muu ry järjesti yhteisnäyttelyitä eri puolilla Etelä-Suomea. Kuka tahansa jäsen sai osallistua, ilman mitään jyrytystä. Minäkin olin mukana Billnäsissä, Helsingissä, Jyväskylässä, Moskovassa, Hangossa. Tein keksaistuja installaatioita, ja jostakin syystä ”teokseni” usein kerroin mainittiin Hesarissa. Tästä oikeat vakavat taiteiljat olivat tietysti kateissaan.

Vuoden olin myös yhdistyksen pj:nä. Silloin olin mukana jyryttämässä Helsingin ja Uudenmaan aluenäyttelyä Kaapelitehtaalla. Nähtyäni kaiken tarjonnan päätin että rupean itsekin maalaamaan.

Hyvä päätös. Olen jatkanut vuosikymmeniä, parin kolmen duunin tahtia vuodessa. Abstraktit maalaukseni ovat olleet eräänlaista auto-psykoanalyysiä. Mutta ihan viime vuosina olen tehnyt muutaman esittävän kuvan myös, parhaista ystävistäni. Tässä Leena ja Pekka-kissa. Pari oikeata taidemaalaria peukutti tätä Facessa. Malleista toinen tykkäsi vaikka oli vähän kahdella mielellä, toinen ei väräyttänyt viiksikarvaansakaan.

KOLME TAITEILIJATYYPPIÄ

 

Käväisin kahvilla vanhoilla kotikulmilla Hämeentien ja Mäkelänkadun kulmassa. Mahatma Gandhi näytti eksyneen kauas omilta leveysasteiltaan.

Teurastamossa oli esillä Henry Wuorila-Stenbergin maalauksia. Linkki näyttelyn tietoihin tässä:
https://teurastamo.com/tapahtuma/avajaiset-violeta-bubelyte-henry-wuorila-stenberg-itsekuva/

Hyvin pitkään ja hyvin paljon maalannut Wuorila-Stenberg vaikuttaa tulleen vaiheeseen, jossa maalaus kykenee ilmaisemaan kaikki sisäiset sielunliikkeet. Sosiaalisilla kuvioilla ja ns. taidemaailmalla ei varmaan ole juuri mitään väliä enää. Eikä edes töiden suhteella aiempaan maalaustaiteeseen. Hän on postannut paljon kuviaan viime aikoina Facebookiin, mutta tietenkin on toinen asia nähdä niitä luonnollisessa koossa seinillä. Maalaus on fyysinen ja ruumiillinen taide.

Muutamien töiden nimissä tuntuu olevan vielä viitteitä kilpailuun taide-elämässä: ”Voittajan lahjat, luuserin psyyke.” ”Halusin pintaan, vajosin pohjaan.” Mutta maalausjäljessä ei tippaakaan. Se on täysin omaa lajiaan. Psyykkinen kipu on läsnä joka vedossa.

Joidenkin kuvien alareunaan on myös kirjoitettu mietelauseita: "Yritin kohdata helvettini joutumatta epätoivoon." "Kyrie eleison, kyrie eleison." Tällainen näyttely pistää välttämättä miettimään myös taiteilijan persoonallisuutta. Ei ole mahdollista imeytyä kokonaan väreihinsä ja kankailleen ilman että oma ilmaisukeino on ensisijainen kaikkeen muuhun nähden, jopa omaan elämään ja sen menneisiin vaiheisiin. Maalaan, siis olen, voisi tekijä sanoa, luullakseni.

Muistanpa kun vuonna 1991 muutin Inarintielle. Jäin kerran spårasta lähimmällä pysäkillä Mäkelänkadun alussa. Nilam- baarin terassilla jalkakäytävällä istui leveine jenkki-lierihattuineen Arto Melleri. Olin jollain tavalla tutustunut häneen vanhan koulukaverini J. K. Juntusen kautta jo 70-luvulla. Muutaman kerran myöhemminkin tapasin Melleriä ratikoissa ja lähistön tietyssä toisessa baarissa. Hän edusti erilaista taiteilijatyyppiä Wuorila-Stenbergiin verrattuna. Hänelle sinänsä tärkeä yhteiskunnallinen rooli, taiteilijana oleminen, oli ensisijaista. Totta kai hän kirjoittamistaankin rakasti, mutta herkkänahkaisuus ja ylpeys paljastivat ettei hänen asemaansa saanut kyseenalaistaa. Olihan hän myös Finlandia-palkinnon voittaja. Kerran kun asuin Yrjönkadulla paria vuotta aikaisemmin, Melleri oli kylässä ja määräsi minut hakemaan Budweiseria. Tiedonantaja-lehteni hän viskasi halveksivasti lattialle.

Kuvapuolella samanlaista roolikeskeistä asennetta on osoittanut mm. Pentti O. Koskinen, piirtäjä ja performance-tekijä.

Vanha ystäväni jo viidenkymmenen vuoden takaa Tampereelta, Annukka Laine, eroaa kahdesta edellisestä taiteilijatyypistä selkeästi. Hänellä oli äskettäin laaja näyttely Helsingin tuomiokirkon kryptassa. Hän on tehnyt alttaritauluja useisiin kirkkoihin. Hän piti avajaisissaan esitelmän, jossa halusi selittää, ei enempää eikä vähempää kuin kirkollisen kuvaperinteen niiltä ajoilta asti, jolloin kristillinen kirkko ei vielä ollut jakaantunut itään ja länteen, eikä länsi katolisiin ja protestantteihin. En kaikista Annukan töistä pidä niiden liian koristeellisuuden takia, mutta muutamat ovat tosi vaikuttavia. Annukalle maalaaminen ei ole ensisijaista, ei myöskään taiteilijanrooli. Hän on evankelista, joka puhuu kuviensa kautta.

Näillä taiteilijoiden eri asenteilla on epäilemättä taustansa, lapsuudessa asti. Taide on selviytymistä, kuten toimiminen millä muulla tahansa elämänalueella.

KOULUTULOKSET HEIKKENEVÄT

 

Uutisissa on ollut, että koulujen mainiot oppimistulokset joista meillä Suomessa on oltu ylpeitä, ovatkin ruvenneet heikkenemään jyrkästi. Parhaimmillaan ne kuulemma olivat 90-luvun alussa. Vuonna 2006 ne vielä olivat maailman kärjessä, mutta nyt olemme esimerkiksi naapurimaa Viron takana, puhumattakaan jostakin Singaporesta.

Eräs OAJ:n pomo luettelee oheisessa artikkelissa 10 syytä, jotka ovat varmasti päteviä.

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/c04dca49-f242-495e-9b84-6353cd9896b8

Mutta kukaan ei tunnu ajattelevan yhtä syvää syytä. Kansakoulun korkea taso on ollut osa kansallista projektia, jo siitä asti kun kansakoulut perustettiin. Ja koulutus on meillä kuten muualla ollut osa sivistyksen ja edistyksen suurta tarinaa.

Kansakoulun historia Suomessa alkaa vuodesta 1866. Mutta meillä koulutus ja jatkokoulutus tuli toisen maailmansodan jälkeen vielä enemmän erikoisasemaan. Miksi? Koska ns. ensimmäisen tasavaltamme henkinen tilanne muuttui aivan toisenlaiseksi Jatkosodan tappion jälkeen. Käytössä olleet poliittiset ja historialliset iskusanat kuten elintila, Suur-Suomi, Fenno-Skandia, pohjoiset heimot jne. joutuivatkin yht’äkkiä historian roskakoriin. (Kts. esim. Jussila, Osmo: Suomen historian suuret myytit. WSOY 2007.) Tarvittiin Paasikiven ja Kekkosen veroiset poliittiset voimamiehet, ennen kuin kansa pitkin hampain hyväksyi tosiasian. Mutta Kekkonen älysi myös kysyä: ”Onko maallamme malttia vaurastua?” Tämän Suomen kansa ottikin ohjeekseen, varmaan vielä totaalisemmin kuin koskaan edes Talvisodan asian.

Kun kansantulo kohosi, jaettavaa riitti, ja politiikasta pystyttiin sopimaan. Meille jotka lapsina ja nuorina 50- ja 60-luvuilla olimme tätä kehitystä elämässä, tuo myönteinen yhteiskunnan henki oli mitä selkein havainto, näin jälkeenpäin ajatellen. Ja koulunkäynti kuului tähän kansalliseen projektiin. Oli helppo uskoa edistykseen. Vanhemmat hankkivat asunto-osakkeita, ensimmäisiä autojaan, kesämökkejä. Etelänmatkatkin alkoivat tulla mukaan mahdollisuuksiin. Ja vanhemmat ja opettajat eivät väsyneet meille nuorille toistamaan: ”Teille koko maailma on auki. Te opitte kieliä. Koulunkäynti ja opiskelu kannattavat varmasti.” Sanomaa vahvistettiin muisteluilla pula-ajasta ennen sotia, kun ”mitään ei ollut”.

Propagandahan menee aina perille, kun puhujat siihen uskovat, tosiasiat sitä enimmäkseen vastaavat, ja kun oma kokemus on ainakin jollakin tavalla sitä vahvistamassa. Nyt puolta vuosisataa myöhemin, kun tietää jo monien koulukaverien opiskelut ja kohtalot ja omat myös takanaan päin, huomaa, että totuus ei ollut ihan näin yksioikoinen.

Mikä siis nyt on muuttunut, ja jo vuoteen 1990 mennessä? 1) Suomi on osa EU:ta. Jokaisen kasvavan nuoren täytyy nähdä itsensä siinä kehyksessä. Yhä vaikeampi on uskoa omiin ponnisteluihin, kun kilpakenttä on niin iso. 2) Ekologinen kriisi ja lajien tuho, josta meillä koulussa takavuosina vain yksi biologianopettaja puhui, on tänään joka päivä uutisissa. Samoin väestöräjähdys. 3) Maahanmuutto on tuonut vähemmän koulutetut, mutta kiihkeästi omaa asiaansa ajavat tulijat ja myös heidän mahdollisen terrorinsa kotikaupunkeihimme. 4) Korruptio Suomen talouselämässä ja politiikassa ja jopa virkamiehistössä. 5) Valtalehdistössä vallitseva hyssyttelymentaliteetti, varsinkin kolmoskohtaan. 6) Rikkauden ihailu ja tavoittelu ja köyhien halveksiminen.

Kerta kaikkiaan sitä idylliä ei enää ole, joka aikoinaan tuki ylioptimistista uskoa koulutuksen mahdollisuuksiin. Meidän kouluaikanamme kavereiden ihanne oli päästä edes kohtalaisen hyvään virkaan. Kun itse olin opettajana 80-luvun lopulla, kaikki nuoret halusivat teatterikouluun. Entäs nyt? Pitäisi olla sekä rikas että kuuluisa, huutaa koko ajan jee jee ja hyppiä riemusta. Tavoitteiden ja todellisuuden kuilu alkaa olla valtava. Ei ihme että opintotulokset heikkenevät, kun oma työ ei voi noita mahdottomia ihanteita saada mitenkään todellisiksi. Rock-tähdeksi ei kouluttauduta.

Miksi ei HILMA AF KLINT ?

 

 

Vähän yli kolmekymmentä vuotta sitten toin jossakin esille maalauksiani. Joku kysyi minulta mitä ajattelin Hilma af Klintistä. En vastannut, koska en viitsinyt sanoa että af Klintin työt eivät minua lainkaan puhuttele. En silloin olisi osannut (kiihkottomasti) sanoakaan miksi eivät.

Nyt eräs vanha hyvä ystävä taas viittasi Klintiin. Yön nukuttuani tajuan mikä hänen taiteessaan työntää minut pois.

Tuntuu että Klintillä tietoinen minä hallitsee kuvan tekemistä aivan täysin. Kuvassa ei ole mitään spontaania. Klint pyrkii tuomaan kuvillaan esiin teosofisia ajatuksiaan. Mikäpä siinä, mutta hänellä maalausjälki ikään kuin marssii ajatusten tahdissa. Maalaaminen on vain kävelykeppi, jonka avulla noustaan teosofisia portaita. Tästä aiheutuu auttamaton jäykkyys hänen kuvissaan.

Itse olen aina ihaillut Kandinskya. On tietysti paljon muitakin abstraktin ekspressionismin loistavia tekijöitä. Ja jo ennen kuin tultiin taiteen kehityksessä täyteen abstraktioon, monilla maalareilla aihe ja kompositiokin rupesivat jäämään alakynteen värien ja sen suhteen miten ne vedettiin kankaalle. (Kuuluisin tekijähän on tietysti Vincent van Gogh.)

Runous on välineensä kielen takia aina sosiaalisempaa kuin maalaus. Puhutaan kylläkin keskeislyriikasta. Ja totta, lyyrinen runo tuo tekijänsä tuntoja esiin ja on ainutlaatuinen. Siinä on runokuvia. Mutta kieli hallitsee, ja kieli on konventio. Vaikka konventiota kuinka ravistellaan, laajennetaan ja väännellään, se on aina niskan päällä.

 

Entä musiikki? Musiikissa on pyritty irti rakenteista, esim. aleatorisuudella eli sattumanvaraisuudella. Tulokset ovat olleet vähäisiä. Musiikin etu on, että se menee ihon alle nopeammin kuin injektioneula. Mutta jos se irtisanoutuu rytmistä ja harmonioista, se menettää tuon etunsa. Musiikki on sidottuna kiinni ihmisen ruumiillisuudessa, jos kieli on sosiaalisuudessa. Sydämen lyönti on musiikin luovuttamaton lähtökohta, sydämen lyönti äidin kohdusta omiin rytmihäiriöihin asti.

 

Näin siis tuntuisi että kun valokuva vapautti maalauksen ulkoisen kohteen esittämisen vaatimuksista, abstrakti maalaaminen on ehkä lähin mahdollisuus missä taiteilija voi tuoda omaa yksilöllisyyttään puhtaimmin nähtäväksi. Totta kai monet asiat sotkevat ja häiritsevät, mm. ns. taidekenttä. Lisäksi näyttää että toimiakseen abstrakti maalaaminen vaatii kahta seikkaa. Maalarin on täysin omistauduttava työhönsä. Hänen on tehtävä hyvin paljon. Vasta silloin pensseli rupeaa työskentelemään omin päin, ja tuo esille jotakin alitajunnasta, tai ylipäätään tietoisen minän ulkopuolelta – alapuolelta, yläpuolelta, sivusta – miten nyt halutaan sanoa. Hellittämättömän duunaamisen lisäksi maalarilla on oltava lahjoja. Jos nämä vaatimukset täyttyvät, maalaus voi paljastaa jotakin joka mitenkään muuten ei voisi tulla esille. Viittaan esim. Henry Wuorila-Stenbergiin. En laita tähän yhtään kuvaa hänen työstään, koska itse hän tällä haavaa postaa viikoittain ja joskus päivittäin töitään Facebookiin.

 

Sunnuntaimaalarien suuressa joukossa nautin itse puuhastelustani. Mielestäni ymmärrän itsestäni jotakin sen avulla. Sitä paitsi se auttaa minua tajuamaan värihommien koko sisäavaruutta.

 

 

TAITEEN SUHDE MAAILMAAN

 

Tällaisen alustuksen pidin syyskuussa -22 Haagan seurakunnan eräässä keskustelukerhossa. Konseptia minulla ei silloin ollut, joten tämä ylöskirjoitus on vain melkein sama. Alustus herätti kyllä kommentteja, mutta kerhon sääntöjen mukaan ne jäävät Huopalahden kirkon Yläsaliin.

 

Hyvät naiset ja herrat!

 

Tarkastellessani taiteen suhdetta maailmaan rajoitun kuvataiteeseen ja kirjallisuuteen. Näin sen vuoksi että kylläkin epäilemättä vanhimmat taidemuodot, tanssi ja musiikki, eivät kuvaa ulkomaailmaa, vaan ihmisen sisäistä tunnetta. Moni asia ulkomaailmassa vaikuttaa totta kai mielentilaan, mutta välittyy tanssissa ja musiikissa ruumiillis-psyykkisen koneiston kautta, ja värittyy siten tuntemattomaksi. Taidemuotoina tanssi ja musiikki ovat sisältä ulos suuntautuneita.

 

Sen sijaan kirjallinen kuvaus tai piirretty tai maalattu kuva sisältää useimmiten suoraan ulkomaailman kohteen tai kohteita. Sen jälkeen kun valokuvaus keksittiin, kuvataide on kylläkin pitkälti vapautunut ulkomaailman suoranaisesta esittämisestä, mutta ei kokonaan.

 

Monimutkaisia taiteenlajeja joissa käytetään monia erilaisia ilmaistapoja päällekkäin, kuten arkkitehtuuria, elokuvaa ja teatteria, en tässä myöskään käsittele.

 

1.  Kuvataide

1.1  Maaginen kuva

Vanhimpia tunnettuja taideteoksia ovat kivikaudelta säilyneet luolamaalaukset ja jotkin ns. madonnaveistokset, jotka esittävät hyvin lihavia naisia. Suomessakin on säilynyt kalliomaalauksia mm. Mikkelin Astuvansalmella. Oheisen kuvan hevoset ovat Lascaux'n luolasta Ranskassa. Itse Picasso voisi kadehtia näiden hevosten ilmaisuvoimaa ja vapautta. Tämä todistaa kuinka ihmisen äly oli yhtä hyvä noin 10-15.000 vuotta sitten kuin nykyään.

 

Mutta mitä tuollaisen hevosen piirtämisellä luolan seinään on tavoiteltu?

 

Jos metsästäjäporukka, heimo tai ryhmä sai alkuhevon kaadetuksi, kaikille riitti ruokaa pitkäksi aikaa. Kysymyksessä oli suurvoitto. Ruokaa sulateltaessa epäilemättä, kun luolissa asuttiin, muisteltiin metsästystapahtumaa. Ja kun siitä laadittiin kuva luolan seinään, sitä voitiin muistella paremmin, siihen voitiin palata ja siitä voitiin havainnollisemmin kertoa. Kuvalla oli siis opetusmerkitys.

 

Mutta sillä on varmaan ollut myös jonkinlainen maaginen merkitys, joka sulautui yhteen opetuksen kanssa. Kun hevosen kuva oli seinällä, tunnettiin epäilemättä että villi ja vaikeasti tavoitettava eläin oli jotenkin metsästäjien hallussa. Tässähän ollaan taas jo lähellä palvontaa, vaikka tietysti on mahdotonta arvailla minkälaista.

 

Lisäksi kuvan tekeminen on pannut ihmiset ajattelemaan itseään, sitä keitä he olivat. Me olemme niitä jotka metsästämme hevosia. Hevonen antaa meille lihansa, vuotansa, verensä. Me olemme hevosen kansaa. Tunnetusti Euroopan sivistyskansojen uudella ajalla tutkimusmatkojensa aikana kohtaamilla kansoilla, jotka vielä elivät kivikaudessa, oli toteemieläimiä, joiden he mukaan nimesivät myös itsensä.

 

1.2.  Kertova ja kehuskeleva kuva

 

Nyt teen hyppäyksen toistakymmentä tuhatta vuotta eteenpäin, 1700-luvulle. Antiikin aikana oli tosin myös kuvataidetta, mutta palaan siihen kohta, henkilökuvien kohdalla.

 

Jos katsoo televisiota, törmää amerikkalaisiin sarjafilmeihin. Niissä on tietenkin aina alkutunnusjakso eli traileri. Sellaisessa useinkin kuvataan suurkaupunkien pilvenpiirtäjiä sopivalta etäisyydeltä, ja lisäksi moottoriteitä jotka pursuavat autoja. Ruuhkahetkiä ei tosin kuvata, vaan autot kiitävät hyvää vauhtia kameraan päin, poispäin ja siltojen ja ramppien yli.

 

 Siksi on huvittavaa katsoa tätä Canaletton maalausta, kuvaa 1700-luvun Venetsiasta.

Peruselementit ovat samat. Esitellään loistorakennuksia ja liikennettä. Santa Maria della Salute -kirkko, siis Marian ilmestyksen kirkko, kohoaa Canal Granden rannalla. Olen kerran sattunut näkemään sen kanaalin toiselta puolelta, ainoalla Italian matkallani. Se on todella vaikuttavan kaunis. Kuvassa kanaalilla vilisee gondoleja joka suuntaan.

 

Mitä tässä on nyt tapahtunut kuvan toimintatavassa, verrattuna alkuhevosen metsästäjien luolakuvaan?

 

Kuvan merkityssisällöt ovat huomattavasti kaventuneet. Mitään maagista tai varsinaisesti palvottavaa esitetystä kaupunkikuvasta on vaikea löytää. Näytetään tosin loistokirkko, mutta se on ikään kuin osa muutenkin hienoa kaupunkia ja arkkitehtuuria ja elinkeinoelämää. Canaletton kuva kyllä kertoo venetsialaisille keitä he ovat, mutta sen ajan ihmisillä on ollut jo paljon muitakin keinoja identiteettinsä rakentamiseen. Kuvan tärkeämpi merkitys on kehuskella ja ylistää. Tällöin kuva on tietenkin kaupungin eliitin palveluksessa, eräänlaisena markkinointikeinona. Eliitti myös maksoi kuvan, kuten kaikkina aikoina luolaihmisten jälkeen. Vasta 1800-luvulla yleisen elintason kohotessa alkoi nousta esiin jossakin määrin riippumattomia taiteilijoita. Heistähän muistamme helpoiten Vincent van Goghin ja hänen ankean kohtalonsa.

 

Canalettolla kuva on jo muuttunut kertomukseksi. Se ei ole ollenkaan niin totaalinen kuin alkuhärän kuva. Alkuhärkien heimoilla kuva ei ollut erotettavissa koko heidän elämästään. Nyt kuva on vain tarina tarinoiden joukossa. On olemassa selkeä ero kuvan ja maailman välillä.

 

1.3.  Maalaustaiteen reaktio valokuvan tuloon

 

Kuvien tekemisessä, niin maalaamalla kuin grafiikan keinoin, tapahtui peruuttamaton muutos 1800-luvulla, kun valokuvaus keksittiin. Uusi taide kehittyi nopeasti. Tajuttiin että vaikeasti saavutettava taito kohteidensa näköisten kuvien tekemiseen oli lähes korvattu mekaanisella laitteella ja prosessilla. Oli paljon nopeampaa napata valokuva kuin teettää muotokuvamaalaus. Maalauksen hienosteluarvo kyllä säilyi, mutta kuvantekeminen laajeni suunnattomasti, myös köyhien omaisuudeksi. Palaan henkilökuvien kohdalla vielä valokuvan ja maalauksen eroon.

Kun siis ei ollut enää välttämätöntä eikä tarpeellista maalatun tai piirretyn kuvan kautta välittää tietoa maisemasta tai henkilöstä, maalarit reagoivat nopeasti. Syntyi ns. abstrakti kuva. Maalaus irtosi esittämästä mitään, tai sen ja kohteen välinen etäisyys suureni mielivaltaisesti. Varhaiset impressionistit, aluksi paheksuttuine maisematunnelmointeineen, kehittivät jo tätä suuntausta.

 

Tässä vähemmän lyyrisenä, energisempänä esimerkkinä venäläisen mutta Venäjältä länteen 1900-luvun alun vallankumousaikana emigroituneen Vasili Kandinskyn tuotantoa: Münchenissä maalattu maalaismaiseman halki syöksyvä höyryjuna.

 

Impressionistit pyrkivät edelleen kertomaan maisemasta, tavallaan sen sielusta, kun ei tarvittu enää pikkutarkkuutta. Mutta Kandinsky ei piittaa edes tunnelmoinnista. Kuva on vielä irtaantuneempi kohteestaan kuin impressionisteilla. Selvästi tunnistettavia ovat vain musta höyryveturi ja lennätinlankojen pylväät. Talot ja pellot on abstrahoitu lähinnä väriläiskiksi. Vauhti on kuvan pääsisältö, ja väri-ilo, ja tekijän oma kädenjälki ja siis oman mielialan ilmaiseminen.

 

Runoudessahan tuohon aikaan oli koneiden palvontaa. Jotkut ylistivät jopa sotaa. Kaikki ikään kuin kelpasi edistyksen nimissä. Me nyt sataa vuotta myöhemmin olemme huomattavasti kriittisempiä ja epäilevämpiä edistyksen suhteen. Tiede ja tekniikka edistyvät, mutta yhteiskunnat ja ihminen eivät tunnu edistyvän mitenkään. Ja lisäksi ihmisen ja luonnon suhde tulee yhä vaikeammaksi, kun luontoa tuhoutuu kiihtyvällä tahdilla väestönkasvun ja tekniikan ja elintason runsastumisen alta.

 

Kandinskyn kuvassa moderni ei ole vielä murtunut. Hänen maalaustapansa ilmaisee sen vapauden, joka hyvässä asemassa olevalla taiteilijalla oli siinä vaiheessa; mielihyvän siitä että maailma on avoin ja tavoitettavissa, näytettävissä ilman tarkkoja ehtoja, oman mielen mukaan.

 

1.3.1  Täysi abstraktio

 

Seuraava looginen askel maalaustaiteessa oli irrottautuminen kokonaan aiheesta. Venäläinen Kasimir Malevits teki kuuluisan Mustan neliönsä, joka oli Espoon Emma-museossakin näytteillä kymmenisen vuotta sitten. Tässä esimerkkinä hollantilaisen Piet Mondrianin maalaus, pelkkä värisommitelma. Aihetta tai kuvauksen kohdetta ei todellakaan ole, maalauksessa on kysymys vain kuvan sisäisistä jännitteistä, siitä kuinka ne toimivat ja miten vaikuttavat katsojaan. Myös tekijän itseilmaisu on karsittu pois, ainakin siinä mielessä mitä siveltimenjälki merkitsee. Kuva tutkii enää itseään, ei ulkomaailmaa eikä edes tekijäänsä. Kirkkaiden perusvärien käyttö poistaa myös mahdollisuuden luoda tunnelmia hämyisten värien kautta.

 

Usein yleisö joka ei ole kovastikaan taiteesta perillä sanoo tämäntapaisesta työstä: ”Tuollaisenhan voisi tehdä kuka tahansa.” Turha luulo. Siksi taiteilijan pitääkin vastata: ”Mikset sitten tee?” Abstrakti tasapainoilu vaatii hyvin suurta taitoa.

Tämäntapaisia töitä kutsutaan usein konstruktivismiksi. Niitä tehdään edelleen, sata vuotta Mondrianin jälkeen, mutta eipä juuri yhtä etevästi. Konstruktivismi korostaa siis rakennetta, ekspressivismi ilmaisua. Taide on täynnä ismejä. Ehkä kannattaa katsojan luottaa siihen miltä itsestä työtä katsoessa tuntuu, jos ei ole taidehistorioitsija. Konstruktivismi on kuin absoluuttista musiikkia, jossa ei ole ohjelmaa eikä sanoja, vain sävellys. Kylläkin, jos soitetaan Bachin sooloviulusonaatteja, niissä viulistin oma tunne tulee esille, ja pitääkin tulla. Brandenburgilaiset konsertot ovat siinä mielessä vielä abstraktimpia. Niiden esittämisessä on kysymys vain orkesterin teknisestä taidosta plus kapellimestarin näkemyksestä ja ymmärryksestä.

 

Maalaustaiteen ekspressivismin tunnetuin tekijä, sivumennen sanoen, on varmaankin Vincent van Gogh. Hänen työnsä tuntevat kaikki.

 

1.4  Muotokuva

 

Asiana erikseen kannattaa käsitellä muotokuvat; olivat sitten kasvokuvia, rintakuvia tai kokovartalokuvia, tai jopa ns. miljöömuotokuvia.

 

Antiikin ajan maalauksista on luonnollisesti jäänyt vähän jäljelle. Tunnetuimpia ovat Pompeijin seinämaalaukset. En nyt juuri muista että niissä olisi varsinaisia muotokuvia, monen ammatin ihmistyyppejä kyllä. Ylivoimaisesti hienoimpia antiikista jääneitä muotokuvia ovat roomalaiset rintakuvat ajan merkkimiehistä. Tässä Lucius Iucundus, 14 j. Kr. syntynyt pankkiiri.

Taiteilijasta ei ole tietenkään jäänyt tietoa; he olivat mielenkiinnottomia käsityöläisiä, mutta rahamiehestä on tallella paljon faktaa, esim. Wikipedian kautta löytyy. En laita tähän linkkiä, koska koskaan ei voi tietää toimivatko ne.

Iucunduksen muotokuva on hätkähdyttävän realistinen ja naturalistinen. Voi tosiaan tuntea kohtaavansa hänet kasvoista kasvoihin. Enpä ole itse joutunut koskaan tekemisiin pankkiirin kanssa, mutta ainakin televisiossa tämän hetken suomalaiset pankkiirit vaikuttavat enemmän laskuihinsa uppoutuneilta kuin tämä muinainen roomalainen.

 

Seuraavaksi hyppään tuhat kahdeksansataa vuotta eteenpäin, esimerkkiin siitä kuinka taitavaa ja psykologisesti osuvaa maalaustaiteen muotokuvaus voi olla. Albert Edelfeltin aikaan valokuvaus oli jo keksitty. Hänestä on olemassa itsestäänkin valokuva-muotokuva, jonka on ottanut Daniel Nyblin. Edelfeltiltä on myös upea omakuva, mutta tähän, näytteeksi siitä miten hienoa todellinen muotokuvamaalaus voi olla, kuva hänen sisarestaan, myöhemmästä kirjailijasta Berta Edelfeltistä.

Malli on ollut 14-15-vuotias. Vakava mutta utelias katse paljastaa tytön älyn, ja myös kunnioittavan suhteen 15 vuotta vanhempaan isoveljeen, jo tuolloin maineikkaaseen taiteilijaan. Valkoinen pitsikaulus tarkoittaa viattomuutta. Kasvojen tarkka muotoilu ja koko sommitelman yksinkertainen koruttomuus ovat mestarityötä.

 

1.4.1  Erikoistapaus: omakuva

 

Valokuvan ja maalauksen vertailu tuo esiin paljonkin kuvan ja maailman suhteesta. Luvallanne, hyvät kuulijat, otan seuraavan esimerkin omasta työstäni. Maalaukseni on kylläkin amatöörimainen ja kömpelö, mahdollisimman kaukana tietysti jonkin Edelfeltin virtuositeetista. Mutta kyllä se jotenkin toimii. Kun laitoin kuvan siitä Facebookiin, kaksi tuttua ja tunnustettua ammattimaalaria peukutti, hämmästyksekseni.

 

Lähtökohtani oli tämä selfie.

 

Kyllähän tällainen valokuva paljon kertoo. Mutta tästä näkee selvästi että kysymys on poseerauksesta. Sain kerran ajatuksen että suhteessani maailmaan on paljon kauhun, ekologisen pelon ja inhon elementtejä. Otin vastaavan ilmeen ja näpsäisin selfien. Olin siihen kuitenkin hiukan tyytymätön.

 

Valokuvassa on aina hetken sävy – se on suorastaan osa valokuvan olemusta. Se on niin valokuvan vahvuus kuin joskus myös sen heikkous. Katselemme mielellämme historiallisia valokuvia. Miltä kotikaupunkini näytti vuonna 1900, esimerkiksi. Jos emme tarkasti mieti, voimme pitää kuvaa jonkinlaisena totuutena. Mutta jokainen fotari tietää kuinka monta valintaa jokaisen kuvan ottamiseen sisältyy. Oman aikamme kuvia nähdessämme sen sijaan huomaamme helpommin miten rajallista ja mahdollisesti erehdyttävääkin niiden antama tieto ja eläytyminen on.

 

Tulin ajatelleeksi että maalaanpa tuon selfien mukaan omakuvan, nykyiseen tyyliini öljyllä pahville.

 

Eräs ystäväni, joka kutsuu itseään hulluksi, suorastaan ilahtui nähdessään tämän maalaukseni Facessa. Hän varmaan katsoi tämän jonkinlaiseksi tunnustukseksi. Kieltämättä maalaus tuntuu jotenkin todistusvoimaisemmalta kuin pohjana ollut valokuva-selfie. Esille tulee pelkistetymmin sielullinen tasapainottomuuteni, näin vanhana tosin huomattavasti jo lieventynyt.

 

Uskottavampi vaikutelma johtunee siitä, paradoksaalista kyllä, että maalaukseen ei niin kevyesti uskota kuin valokuvaan. Sen takia maalaus panee enemmän miettimään. Kun näemme valokuvan, reaktiomme on tyyppiä: Aha! Tuollaisen kyllä tiedän, tuohan on aivan kuin se ja se vanha tuttuni. Mutta kun maalausta katsoessaan joutuu enemmän miettimään, vaikutus katsojaan on syvempi. Tässä tapauksessa myös koomisuus katoaa, ja tavoitteena ollut pienimuotoinen traagisuus pääsee paremmin näkyviin.

 

1.5  Kristuskuvat

 

Vapahtajastamme Jeesus Nasaretilaisesta ei hänen maan päällä eläessään tehty yhtään kuvaa. Nehän olivat rikkaitten etuoikeus. Kuka taiteilija olisi halunnut tai edes kerinnyt pennitöntä Jumalan valtakunnan julistajaa piirtämään tai maalaamaan.

 

Sitä enemmän Kristus-kuvia onkin sitten tehty myöhäisantiikista alkaen. Epäilemättä länsimaisessa taiteessa Jeesus Kristus on kaikkein kuvatuin hahmo, ja siis maailmantaiteessa yleensäkin, koska suurin osa taiteesta on länsimaista.

 

Alun perin Kristuksen symboli oli kala. Mutta siitä alkoi pitkä ja rikas kehitys, josta voin tietysti nostaa vain pari piirrettä esille.Varmaan tuhanteen vuoteen ei katsottu tarpeelliseksi kuvitella, minkä näköinen Jeesus oli mahdollisesti ollut. Kristus-kuvat tehtiin omien, aikaan sidottujen kauneus- ja kuvakäsitysten mukaan.

 

Keskiajalla kirkkojen seinille maalattiin kuvia, joiden tarkoitus oli tukea saarnaa ja julistusta, esittämällä evankeliumin tapahtumia. Lukutaito oli harvinaista, mutta kuvat tukivat muistia. Sekä nähty että kuultu pysyy paremmin mielessä kuin pelkästään kuultu. Tässä ristiltäotto Lohjan kirkossa.

Puvut ovat keskiaikaiset, mutta sanoma ei jää epäselväksi.

Hyvin selvä ero Kristus-kuvissa on lännen ja idän kirkkojen välillä. Kreikkalaiskatolisuuden ikonit esittävät taivaallisia hierarkioita: Pyhän kolminaisuuden olemusta, Jumalanäitiä, tietenkin Ristiinnaulittua. Läntisessä perinteessä kuvat ovat realistisempia, esim. kirkkojen alttaritaulut. Hartautta molempien kirkkokuntien kuvat pyrkivät herättämään, mutta eri tavoin. Ortodoksiassa joitakin ikoneja pidetään myös ihmeitätekevinä. Tämä Valamolainen jumalanäiti on vuodelta 1878.

 

Ortodoksi.net -sivuilta voi lukea enemmän tästä melko tuoreesta ikonista. Mutta päällisin puolinkin näkee heti mistä on kysymys. Pikkuvauva tekee tervehdyksen kuin aikuinen ja pitelee kädessään valtakunnanomenaa. Marialla on punainen viitta, joka on pyhän hengen symboliväri. Kaikki kuvaelementit viittaavat kristinopin dogmeihin. Merkityksiä kuvaan sisältyy viljalti. Naturalismista tai realismista ei väliksi.

 

Pyhä maa oli kaiketi 1800-luvulle asti ulkoisesti: maisemien, rakennusten, pukeutumisen ja ihmisten ulkonäön suhteen aika lailla samanlainen kuin Jeesuksen aikana. Siksi läntisen kirkon myöhempien aikojen kuvantekijät, jotka pyrkivät näköisyyteen, saattoivat, ehkä jopa Palestiinassa käytyäänkin, kehittää Jeesus-kuvan, joka on meillä vieläkin vallitsevana. Se tulee mieleen automaattisesti kun ajattelemme Jeesusta: Pitkäkaapuinen, pitkätukkainen, parrakas juutalaismies.

 

Tässä oman suosikkini, kuuluisan raamatunkuvittajan ranskalaisen Gustav Dorén tuotantoa 1800-luvun keskivaiheilta: Jeesus Martan ja Marian luona.

 

Esitys on melkein huvittavan nykyaikainen. Jeesus argumentoi säestäen ajatustaan pienellä käsieleellä, kuin kuka tahansa tv-keskustelija tai panelisti. Tilanteen paino ja jännitys näkyy lähinnä naisten asennoista. Maria on syvissä mietteissä, mutta Martankin täytyy jähmettyä kesken askareittensa. Ilmeisesti Jeesus sanoo juuri: ”Paljosta sinä huolehdit Martta, vain yksi on tarpeen...” Wikipedian mukaan Doré on eräs nykyaikaisen sarjakuvan edelläkävijöistä. Hän on lähempänä kivikirkkojen seinämaalauksia kuin ikoneja.

 

Lännen kirkkojen Kristus-kuvissa taiteen suhde maailmaan on siis sen laatuinen, että kuvat esittävät evankeliumitekstien perusteella syntyneitä mielikuvia. Kuvat eivät ole abstrakteja, mutta niiden suhde ulkomaailmaan on välillinen. Idän kirkossa Kristus-kuvat ovat opillisten aatteiden kuvitusta. Kreikkalaisen idealismin ja roomalaisen realismin ero jatkuu ja vaikuttaa.

 

2.  Kirjallisuus

 

Käytin kuvataiteen kohdalla Mondriania esimerkkinä täysin aiheesta ja ulkomaailmasta irronneesta abstraktiosta. Kirjallisuudessa niin täyttä abstraktiota ei ole eikä kai juuri voikaan olla. Mutta tendenssejä siihen suuntaan on nähty - romanttisessa runoudessa ainakin yksilön sisämaailmaan päin kääntymiseen. Sitten on dada-runo, täysin abstrakti, mutta melko pieni juttu maailmankirjallisuudessa.

 

2.1  Postmodernismi

 

Postmoderni-käsite sai alkunsa rakennustaiteessa. 1900-luvun arkkitehtuurissa suuri virtaus oli funktionalismi. Sillä tarkoitetaan ajatusta, että talon tai minkä tahansa esineen muodon pitää palvella esineen käyttötarkoitusta. Joku kärjisti jopa että talo on ”asumiskone”. Rakentamisessa tämä trendi sopi hyvin yhteen tehdasvalmisteisten elementtien käytön kanssa; yleensä rakentamisen koneellistumiseen. Funktionalistinen rakennustapa johti muotojen yksinkertaistumiseen. Tietysti tässäkin on laaja kirjo hyvien arkkitehtien herkullisen taitavasta koristelemattomien suorakulmaisten muotojen käytöstä aina suuren yleisön inhoamiin ja haukkumiin mielikuvituksettomiin ”laatikoihin”. Molempia riittää.

 

Olen itse kirjoittanut näistä tässä blogissani, kuvaesimerkkien kera:

 

http://selvatsanat.blogspot.com/2015/02/arkkitehtuurin-arki-kuvaessee_5.html

 

Funktionalismi lankeaa käsitteenä melkein yhteen modernismin kanssa. Moderni aika pyrki luopumaan myyteistä ja hierarkioista, samoin niitä vastaavista muodoista rakennustaiteessa. Taustalla oli edistys-ajatus, johon sisältyi tasa-arvoisuuden ihanne myös. Alvar Aalto suunnitteli paitsi Villa Mairean taide- ja teollisuusvaikuttajalle vuorineuvos Gullichsenille vaimoineen, myös Kotkan Sunilan työväenasunnot.

 

1980-luvulla rakennustaiteessa rupesi sitten esiintymään ”leikittelyä”. Funktionalistisiin muotoihin lisäiltiin tarpeettomia ja perusteettomia osia. Parveke yhteen asuntoon suuressa kerrostalossa. Vaatimattomia koristekatoksia. Ikkunoitten paikkoja varioitiin elementtien sallimissa rajoissa. Parhaimmillaan tämä pelleily on hauskaakin ja miellyttää silmää, mutta pahoja tapauksia ei myöskään puutu. Viittaan vaikkapa Kalasataman kammottaviin torneihin ja lähellä entisellä Vallilan ratapiha-alueella oleviin. Elementtien ja kerrosten osia väänneltiin roikkumaan tyhjän päällä.

 

Silloin kun tämä leikittely huomattiin, siitä ruvettiin käyttämään nimitystä postmodernismi. Mielestäni postmodernismi on yksi tapaus missä taide irrottautuu kohteestaan ja rupeaa tarkastelemaan vain itseään. Musiikin ei mainitun ominaislaatunsa vuoksi tarvitse niin tehdä, kuvataiteessa etääntymisen hedelmällisyys taas on melko rajallista, vaikka kylläkin abstrakti kuva on vaikuttanut hyvin paljon kauneustajuumme. Rakentamisessa funktion unohtamisella on mitättömät mahdollisuudet ja suuret vaarat.

 

Entä kirjallisuudessa?

 

2.1.1  Tapaus kirjallisesta postmodernismista

 

Ahkerana kirjastonkäyttäjänä olen ehkä vuosikymmenen tai pari seurannut yhden nuoren suomalaisen kirjailijan tuotantoa, Jaakko Yli-Juonikkaan. Hänen kirjansa ovat yhtä kielellistä ja älyllistä ilotulitusta, nautinto lukea. Ainoastaan viimeisimmät, joissa on luotu kummallinen pikkutyttöjen ponimaailma, eivät enää oikein ole maistuneet.

 

Mutta kyllä kaikessa Yli-Juonikkaan tuotannossa tuntuu postmoderni tilanne ja postmodernin taiteen nopea irtoaminen aineellisesta ja yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Asian ydin onkin ehkä siinä, että koko julkinen tiedotusilmastomme, jonka kärjessä purjehtii Helsingin Sanomat, irtautuu vähä vähältä suomalaisesta todellisuudesta. Sen takia suuri osa lukutaitoista, sivistynyttä ja hyvin toimeentulevaa kansaammekin on eräänlaisessa huumaustilassa, ikään kuin talouskasvu voisi jatkua loputtomiin, ja demokratia olisi itsestäänselvyys. Taiteilijat ajelehtivat muiden mukana.

 

Tässä tilanteessa Yli-Juonikkaan omituisuudet ovatkin kuin peili, joka heijastaa ideologioiden rappeutumista ja hajoamista. Ei ole peilin syy, jos naama on vino. Tämä lause on peräisin Gogolin Reviisorista tosin jo.

 

Esimerkki Yli-Juonikkaan kirjasta Uudet uhkakuvat (2003), novellista Deadline:

 

”Näitä päämääriä varten puolustusvoimien on laadittava uusi henkilöstöstrategia. Henkilöstöä rekrytoidaan luovan kirjoittamisen osaamisalueelta, jotta indoktrinaatiohankkeen edellyttämät ydinprosessit ja strateginen osaaminen kyetään tulevaisuudessa turvaamaan.

Tässä on hyvä esimerkki. Parrakas huutava mies. Hänen käsialastaan ei saa selvää, mutta hän kertoo elämäntarinaansa suullisesti. Huutaa keskellä toria. Jalkojen juuressa likaisia muovikasseja. Nuoret torikauppiaat kuuntelevat korvat kuumottaen. ’Saatanan rotat. Saksalaisten vakooja ja joulupukin apumies. Jumalauta mä oo mikään joulupukin apumies. Seittemänkymmentä mä sen jätin! Rotat!’

Tainnutan hänet riukiu kempo -tekniikalla. Se on uusi juttu Suomessa, tulee täytenä yllätyksenä. Myös riukiu kempoa opetetaan kansanopistoissa. Kouluttajat ovat kaupitelleet sitä poliisi- ja vartiointialojen koulutusohjelmiin. Mutta riukiu kempokin voisi toimia aivopesun välineenä, koska siinä isketään sähköimpulsseja keskushermostoon. Toivottavasti opistotasolla ei puuhata mitään meidän tietämättämme. Väärin käytettynä sekä luova kirjoittaminen että riukiu kempo voisivat edistää kumouksellisiakin päämääriä.

Joulupukin apumiehen hallusta ei löydy kiellettyjä aineita. Hänet kuljetetaan ambulanssilla valvottuihin olosuhteisiin. Kävelytän Gewendorpia keskustassa. Se on entinen sisäministeriön huumekoira, yrittää hyökätä monen kiireisen nuoren ihmisen kimppuun. Aistit tallella. Minervan Rauli lahjoitti sen meille kennelistään.”

 

Ensimmäisessä lainauksen kappaleessa parodioidaan hallinnon kapulakieltä. Kansaneläkelaitos tosiaan kirjoitti noin vielä jokin aika sitten. Siellä on nyttemmin kiinnitetty asiaan huomiota. Toisessa kappaleessa mennään suoraan katutodellisuuteen. Psykoosissa huutava ’joulupukki’ kuvataan, samoin katuyleisön reaktiot häneen. Kolmannessa kappaleessa tulee esiin kirjailija itse. Hän muka tainnuttaa huutajan riukiu kempolla. On selvää että tämä viittaa kirjallisuuden ja taiteen yleensäkin asemaan ja asenteeseen meidän aikanamme. Solidaarisuudesta köyhiä ja kärsiviä kohtaan ei ole puhettakaan. Kirjailija kävelyttää entistä huumekoiraa ja pidättelee sitä hyökkäämästä kiireisten nuorten ihmisten kimppuun. Sussariparka haistaa heidän huumeensa, mutta eihän kunniallisia ihmisiä saa häiritä. Huutajat sen sijaan taltutetaan.

 

Jossakin mielessä tällainen teksti on tosiaan etääntynyt omaan virtuoosiseen maailmaansa. Kuinka kaukana ollaankaan Väinö Linnan realismista tai Sillanpään biologistisesta ja samalla tarkkanäköisestä köyhyyden kuvauksesta romaanissa Hurskas kurjuus. Mutta samalla Yli-Juonikas osuu monimutkaiseen todellisuuteemme – ei sen ytimeen, koska sillä ei ydintä ole, vaan sen pintakuvioihin, joista pitää osata johtaa sen olemus.

Kyyhkysinetti-kirjassa (2015) Ylijuonikkaalla on myös yhden henkilöhahmon suulla esitetty selkeä ohjelmanjulistus. Tyypillistä kirjailijalle että tämä henkilö kuuluu 1920-luvun ruumiinsilpojiin, n.s. Tattarisuon tapaukseen.

 

2.2  Realismi

 

Tiukimman ja vähäeleisimmän esimerkin realismista johon olen viime aikoina sattunut törmäämään, tarjoaa venäläinen klassikko Leo Tolstoi. Tarkoitan realismilla pyrkimystä esittää asia mahdollisimman selkeästi sellaisenaan, ilman esittäjän erityistä tulkintaa. Tolstoin kertomus Ivan Iljitšin kuolema, vuodelta 1886, on lasinkirkas ja armoton, vieläpä verrattuna Maupassantiin. Tšehovilla on aina hiljaista huumoria, Maupassantilla synkkyyttä; Tolstoi on suora ja armoton. Tarina alkaa näin, suomentaja on Eero Balk:

 

”Ivan Iljitšin elämäntarina oli mitä tavallisin ja yksinkertaisin ja mitä kauhein.

Ivan Iljitš kuoli neljänkymmenenviiden vuoden iässä, Oikeuskamarin jäsenenä. Hänen eri ministeriöissä ja hallituksissa Pietarissa uran luonut isänsä oli kuulunut niihin virkamiehiin, joista oli käynyt selväksi, etteivät he kelpaisi mihinkään vakavampaan virkaan, mutta joita ei kuitenkaan pitkän palvelunsa ja virka-asemansa voitu erottaa, ja jotka siksi saavat tekaistuja virkoja ja tekaisemattomia tuhatlappusia, kuudesta kymmeneen, joiden turvin he elivät korkeaan ikään asti.”

Kohta seuraa Ivan Iljitšin itsensä luonnehdinta:

 

”Oikeusopistossa hän oli jo ollut sellainen, jollainen oli sittemmin koko ikänsä: lahjakas, hyväntuulinen ja seurallinen, mutta velvollisuutensa ankarasti täyttävä;

Velvollisuutenaan hän piti sitä samaa mitä kaikkein korkeimmatkin virkamiehet. Hän ei ollut mielistelijä pikkupoikana eikä myöhemmin aikuisenakaan, mutta jo nuoresta pitäen hän oli tuntenut vetoa korkeassa asemassa oleviin kuin kärpänen valoon, hän oli omaksunut heidän tapojaan ja käsityksiään ja solminut ystävyyssuhteita heidän kanssaan. Kaikki lapsuuden ja nuoruuden innostukset olivat menneet ohi jättämättä häneen suuria jälkiä; hän oli antautunut sekä lihan himoihin että turhamaisuuteen ja yläluokilla peräti liberaalisuuteenkin, mutta aina vain niissä kohtuuden rajoissa, jotka hänen vaistonsa hänelle varmasti saneli.”

Ohitamme tässä nyt Ivan Iljitšin elämän, ja katsomme kuinka Tolstoi kertoo hänen sairautensa ja kuolemansa. Noina aikoina kivunlievitys ei ollut samaa kuin nykyään. Tolstoi tekee selväksi että Ivan Iljitšin kammottava kuolema on jonkinlainen rangaistus hänen sovinnaisesta tyhjänpäiväisyydestään. Sitä hän ei kuitenkaan kerro miksi ei saisi olla tyhjänpäiväinen, ja kuinka tyhjänpäiväinen voisi olla jotakin muuta, jotain oman luontonsa vastaista.

 

”Oli yhdentekevää oliko aamu vai ilta, perjantai vai sunnuntai, kaikki oli yhtä ja samaa: vihlovaa, tuskallista kipua, joka ei hellittänyt hetkeksikään; tietoisuutta vääjäämättä loppuvasta mutta ei vielä loppuneesta elämästä; lähestyvää, kammottavaa ja vihattavaa kuolemaa, tuota ainutta totuutta ja samaa vanhaa valhetta. Mitä siinä merkitsivät päivät, viikot ja tunnit?”

 

Seuraa kuvaus palvelijasta tarjoilemassa teetä. Ivan Iljitš ottaa lääkettä.

 

”Ei, ei auta. ’Kaikki on turhaa, harhaa’,  hän päätteli tuntiessaan tutun äitelän ja toivottoman maun. ’Ei, en jaksa enää uskoa. Mutta kipu, kipu saisi vaimeta edes minuutiksi.’ Ja hän rupesi vaikeroimaan. Pjotr palasi.

‒ ‒ ‒ ’Aina vain yhtä ja samaa, nämä loputtomat päivät ja yöt. Tulisi vain nopeammin. Tulisi mikä? Kuolema, pimeys. Ei, ei. Kaikki on parempaa kuin kuolema!’”

 

Vähän myöhemmin: ”Tuosta hetkestä käynnistyi kolmen päivän tauoton huuto, joka oli niin hirveä, ettei sitä voinut kuunnella kahdenkaan oven takana kauhistumatta.” Ja tuntia ennen Ivan Iljitšin kuolemaa:

 

”Samaan aikaan Ivan Iljitš putosi, näki valon, ja hänelle selvisi että hän ei ollut elänyt oikein mutta että asian voisi vielä korjata. Hän kysyi mielessään: ’Mikä on oikein’, ja hiljeni kuuntelemaan.  Silloin hän tunsi että joku suuteli hänen kättään. Hän avasi silmänsä ja näki poikansa. Hänen tuli surku poikaa.”

 

Ivan Iljitš etsii viime hetkinään kipuaan ja huomaa sen edelleen olevan paikalla. Mutta: ”Hän etsi entistä tuttua kuolemanpelkoaan eikä löytänyt sitä. Missä se on? Mikä kuolema? Ei ollut mitään pelkoa, koska kuolemaakaan ei ollut. Kuoleman sijasta oli valo. ‒ Vai niin! hän sanoi äkkiä ääneen. ‒ Mikä riemu! Hänelle kaikki tapahtui yhdessä silmänräpäyksessä, eikä tuon silmänräpäyksen merkitys enää muuttunut. Läsnäolijoille hänen kuolinkamppailunsa kuitenkin jatkui vielä kaksi tuntia. Hänen rinnassaan pulputti; hänen nääntynyt ruumiinsa kouristeli. Sitten pulputus ja korina harvenivat.

‒ Loppu! sanoi joku hänen yllään. Hän kuuli nämä sanat ja toisti niitä mielessään. ’Kuolema on loppu!’ hän sanoi mielessään. ’Sitä ei enää ole.’ Hän veti henkeä, pysähtyi kesken hengenvedon, oikaisi jäsenensä ja kuoli.”

 

Vaikea kuvitella uskottavampaa kuvausta vaikeasti sairaan viimeisistä hetkistä. Ivan Iljitšin ajatukset hänen kuollessaankin heijastavat hänen hyvää yhteiskunnallista asemaansa. Tolstoi kuvaa omaa yhteiskuntaluokkaansa. Tolstoin armottomuus on myös vapauttavaa: lukijasta tuntuu että tässä ei olla pelkän kirjallisuuden ääressä, vaan tosiolevan: elämän, sairauden, kuoleman.

Olemme nyt siis katsoneet millaista on realismi alastomimmillaan, Tolstoilla, ja sitä ennen millaista on postmoderni kaiken sekoittaminen, vaikka samalla osuva kuvaus nykyhetkestä Yli-Juonikkaalla. Kolmanneksi esimerkki siitä miten kirjallisuus saattaa ei vain kuvata vaan peräti luoda maailmaa.

 

2.3  Kansakuntaa luova sana

 

Sana pystyy luomaan asioita ja maailmaa, sehän on selvä. Arkinen keskustelu, tuomioistuimen päätökset, poliittinen puhe, monenlaiset sopimukset – kaikista on seurauksia. Omaa luokkaansa ovat tietysti suurten uskonnonperustajien kuten Jeesus Nasaretilaisen tai Gautama Buddhan aikaan saamat jälkivaikutukset.

Mutta taiteessa on harvinaisempaa että jokin teos vaikuttaa suuriin kehityskulkuihin. Yksi esimerkki on Johan Ludvig Runebergin runokokoelma Vänrikki Stoolin tarinat. Se ilmestyi alun perin Euroopan ”hulluna vuonna” 1848. Kuten tiedämme se on ollut siitä lähtien ainakin sadan vuoden ajan luetuin suomalainen kaunokirjallinen teos. Se käännettiin suomeksi monimiehisen ryhmän työllä, ja jälki oli kestävää.

 

Suomalaista kansallistunnetta ja jopa Suomen itsenäistymistä vuonna 1917 olisi mahdotonta kuvitella ilman ”Vänrikkejä”. Itse kävin oppikoulua Tampereella. 60-luvun loppuvuosina yksi nuori suomenopettaja käytti koko lukuvuoden siihen että kävimme läpi Vänrikki Stoolin tarinoita. Olen vieläkin iloinen siitä.

 

Aleksis Kiven runous merkitsee luonnollisesti enemmän suomen kielelle kuin Runeberg-suomennokset. Kiven keskeislyriikka on Sydämeni laulussa tai Oravan laulussa enemmän mielelle ja kielelle kuin Runeberg. Mutta Runebergin teos onkin poliittinen ja yhteiskunnallinen.

On arvosteltu, ja syystäkin, Runebergin sodan ihannointia. Runo Sotilaspoika on melkoinen esimerkki siitä. Sotilaan poika haaveksii neljätoistavuotiaana täyttävänsä viisitoista, jotta pääsisi rintamalle nälkään ja kuolemaan, samoin kuin isänsä, joka ”oli sotamies”.

Mutta Vänrikki Stoolin tarinoissa on myös suurenmoista luontolyriikkaa. Siteeraan lopuksi muutaman säkeen runosta Heinäkuun viides päivä:

 

”Nyt kesäpäivä loistavi

niin oudoks muuttaa mieleni

tää aamu armahainen;

jos haluat niin lehtohon

suvisen ilman sulohon

nyt käymme, nuorukainen

tää päivä juhlapäivä on.”

 

Vanha vänrikki Stool siis johtaa ylioppilas Runebergin katselemaan luonnon suuruutta.

 

”Rannalta tältä palasen

maat’ ihanaista isien

sä näet, nuorukainen:

kuin Virtain järvet ihanat

on Saimaan sadat lahdelmat

Imatra pauhaavainen

ja Vuoksen aallot vaahtoisat.”

 

Isänmaa hahmotetaan koruttomasti ja lyhyesti mutta mieleen jäävästi, maiseman kautta.

 

Vänrikille kysymys on everstiluutnantti Dunckerin kaatumisen muistopäivästä, Suomen sodassa 1808 . Sitten vänrikki puhuu Suomen kansasta:

 

”Levossaan sinä nyt sen näät

sit’ ei nyt häiri synkät säät

mut sitä hellit vainen;

ma näin sen koetuksissa,

tulessa, hallan kourissa,

se ain’ ol’ yhdenlainen;

arvaahan mitä tunsin ma.”

 

Vänrikki selostaa ”köyhästä kodista” olleen Dunckerin ”kirkkahan maineen” ja ”suloisen kuoleman” taistelussa.

 

Lopuksi tulee suurenmoinen säkeistö, joka ainakin minulle on unohtumattomin kuva tästä maasta minkä poliittinen runous voi kansallistunteelle ojentaa:

”Maa, kukkasissas loistaos,

suv’aalloistasi nostaos

vihanta lehtiranta.

Rusoittaa vaarojesi suo,

ja välkkyelköön virtais vuo,

ja kohti taivaan kantta

sininen Saimaa-silmäs luo!”

 

Joskus hyvissä illanistujaisissa hyvällä tuulella olen kavereille lausunut tätä. Silloin olen tullut sanoneeksi: ”Maa, kyynelissäs loistaos”. Johtuu kai siitä että olen syntynyt ruumiskasojen vuosisadan eli 1900-luvun keskellä. Isoisä ja isä olivat molemmat rintamalla, eri sodissa tosin.

Runeberg päättää:

 

”Maa kaunis tuo, se hymyllään

sai urhon lemmen syttymään;

ken sit’ ei armastaisi?

Hän kuoli eestä kullan tään.”