ARKKITEHTUURIN ARKI
kirj. Erkki Haapaniemi
fil. maist.
Helsinki, 2015
Arkirakentaminen ja edustusrakentaminen toimivat eri ehdoin.
Vaikutteita kyllä lainataan molempiin suuntiin - muinaisen Egyptin majoista
ruokopylväät ja kaislakoristeet siirtyivät kivitemppeleiden jättiläispylväiksi.
Temppelipylväät taas sadoissa muodoissa ja mittakaavoissa tuotiin takaisin
alaspäin yhteiskuntahierarkiassa, muiden julkisten rakennusten kertaustyyleihin
ja porvarien huviloiden kuistinkulmiin.
Funktionalismiksi sanottu rakennusajatus on syvä ja kestävä,
ja sen yhteydet moderniksi sanottuun aikaan ovat ilmeiset. Rakennuksen muodon
pitää vastata käyttötarkoitusta. Käyttötarkoitus johtuu ja muotoutuu niiden
ihmisten tehtävistä, jotka rakennusta käyttävät. Käyttö on yhteiskunnallinen
asia, mutta yhteiskunta vaikuttaa rakennuksen suunnittelussa tietenkin monien
eri tahojen kautta, joilla on kaikilla oma intressinsä. Suoraan ei
yhteiskunnalta kysytä mitään - kuinka voitaisiinkaan. Yhteiskunta antaa
tehtäviä ihmisille, ja arkkitehti kysyy heiltä: Mitä te nyt oikeastaan teette
ja mitä tiloja tarvitsette siinä?
1900-luvun kaksi suurta diktatuuria poikkesivat tästä
ihanteesta. Hitlerin-Speerin Valtakunnankanslia Berliinissä oli pelkkä
teatterikulissi. Kanslistit eivät siellä kirjojaan pitäneet, eikä juuri Führer
itsekään, havaittuaan kuinka muuttui naurettavaksi ylisuuressa työhuoneessaan.
Chaplinhan kerkesi tekemään tästä pilaa Dikataattori-elokuvassaan jo ennen
maailmansodan alkamista. Stalinin Moskovan yliopisto oli myös vallan lavaste,
mutta on käytössä edelleenkin. Hitleriläinen natsismi suuntautui heti alun
perin hävitykseen, mutta stalinismi myös rakensi yhteiskuntaa, järjettömin
uhrein ja kustannuksin. - Suomen valtion suurta aikaa oli Kekkosen aika,
sosiaalinen ja taloudellinen tasoittuminen ja edistys. Mutta Kekkosta oli jo
edeltänyt sotien keskeyttämä modernisoitumisprosessi. Sen eetos tulee esiin,
parhaitenkin, 20- ja 30-luvun rakentamisessa
- politiikka tuli parikymmentä vuotta muun kulttuurin jäljessä. Pienessä ja
silloin köyhässä valtiossa funktionalismilla oli tilaisuutensa. Sen ideologia
ja estetiikka oli sovitettu tehokkaaseen ja konstailemattomaan rakentamiseen.
Loistohuvilansakin funktionalismilla on, mutta sen sielu on
arkirakentamisessa. Tämän kuvaesseen talot kuuluvat siihen. Kirkkoja ja muita
paraatirakennuksia en käsittele. Miten kirkkorakennus voisi olla
funktionalistinen, kun sen funktio on se itse; toisin sanoen sen tehtävä on
herättää hartautta, eli olla näkyvä vertauskuva näkymättömälle Kristuksen
ruumiille, yhteiselle seurakunnalle.
Myöhemmin, aikojen huonontuessa, käsite postmoderni syntyi
juuri arkkitehtuurissa, kun piirtäjät halusivat "leikitellä". Ajat
huonontuivat modernin estetiikan kannalta, koska kansantulo kasvoi, mutta
samaan aikaan edistysaate menetti teränsä ja uskottavuutensa. On silti huomattu
että postmodernin ja modernin ero yhteiskunnassa ei lopulta kovin suuri ole.
Miten se ilmenee suomalaisessa arkirakentamisessa, sitä yritän nyt näyttää.
Minua on aina harmittanut joittenkin ihmisten välinpitämättömyys
arkkitehtuurista. "Sama se millaisia taloja on", kuten kouluaikainen
kaverini sanoi.
Haluan selittää, miksi jotkut talot ovat mielestäni hyviä,
miksi toiset taas eivät. Valokuvat ovat omiani, paitsi yksi kuva Viipurista
ajalta ennen sotia. Se on peräisin arkistolähteistä. Pyrin osoittamaan
arvojärjestyksen, erinomaisesta ja esimerkillisestä estetiikasta huonoon.
Funkkis ja postmoderni kilpailevat samassa sarjassa. Tarkastelutapani on pinnallinen;
en mene rakennusten sisälle. Funktionalismin tosiasiallinen toimivuus käy ilmi
tietenkin sisätiloissa ja niiden käytössä, mutta rakennustyylin suhde
yhteiskuntaan ja sen ideologioihin näkyy ehkä nopeimmin päältä. Käytän
kouluarvosanoja ja aloitan parhaasta eli Kympistä. Tähän ryhmään kuuluu vain
julkisia rakennuksia, joiden tekijätkin ovat yleisessä tiedossa. En kuitenkaan
nimiä mainitse, etten häiritsisi pikatarkasteluani. Parhaan ryhmän talot
näyttävät - perustelujeni pohjaksi - omat subjektiiviset mieltymykseni, jotka
lienevät aika tavanomaiset. Mutta piparkakkuefektien ihailijoitakin on,
välinpitämättömien lisäksi. Heille esitelmöin ja heitä yritän käännyttää.
Numeroarvostelussa ja hyvästä huonoon päin etenemisessä pyrkimykseni ei ole
kehua eikä haukkua, vaan tuoda havainnollisesti argumenttini esille. Voi olla
että asiatiedoissa kuten rakennusten ajoituksessa on virheitä. Tämä on
flanöörin, ei tutkijan katse.
I KYMPIT
Nämä rakennukset herättävät ihailua ja mielihyvää.
Toimivuus ja kauneus yhdistyvät rennolla ja luonnolliselta näyttävällä tavalla.
(Näitä rakennettiin 1920-1950-luvuilla.)
1. Lasipalatsi.
Tunnetusti tämän piti olla väliaikainen rakennus, mutta
onneksi kauneus havaittiin ja talo on jäänyt paikalleen, edelleen
jokapäiväisenä silmänilona, ja muidenkin aistien. Nykykatsojan huomiota
herättää ensinnäkin, että tontin pinnanmuotoja seurataan herkästi. Nykyäänhän
tahdotaan louhia ja kaivaa tasaiseksi
tontti kuin tontti. Tässä Mannerheimintien ja Simonkadun kulmassa toisen
kerroksen ravintolasali ja sen alla olevat tilat on herkullisesti vedetty
metriä alemmas kuin Simonkadun myötäinen siipi vasemmalla. Kulma on pyöristetty
ja lasikin on pyöreä. (Lapsuuden muistoissani Tampereen Tempon talon pyöreässä kulmassa Hämeensillan pielessä oli
myös pyöreät lasit, mutta nyt ne on rumasti puitteilla suoristettu.) Tämän
hienon salin ikkunoista näkee, ja on itsekin näkyvillä. Mutta kyseessä ei ole
teatteriefekti, vaan kaupungin eli kauppapaikan perusolemus, ihmisten ja tavaroiden kohtaaminen ja kaiken vaihtomahdollisuus.
Viistolasiseinäisen tötsän, sen alkuperäistä tarkoitusta en
tiedä, alta pääsee sisäpihalle. Oikealla Mannerheimintien puoleinen siipi
jatkuu hiukan korkeampana. Muodostuu silmiä hivelevä rytmi, jossa kaikki
osatekijät, julkisivun osien korkeudet ja leveydet, niiden suhde katuun,
ikkunoiden koot ja muodot ja jaottelu, kaikki svengaa. Ja pönäkkyys ja
juhlallisuus, pelkkä sen tavoittelu, loistaa poissaolollaan. En muista onko
rakennusaika iloista 1920-lukua vai uhkaavaa 30-lukua, mutta iloiselta näyttää.
2.
Kansaneläkelaitoksen pääkonttori Taka-Töölössä
Tässä on turha jättää sanomatta piirtäjää, koska hän on Alvar
Aalto. Samat hienoudet maaston käytössä ja massojen rytmittelyssä kuin
Lasipalatsin kohdalla toimivat tässäkin. Kuitenkin kerrosalaa on paljon
enemmän. Tontti on kallioisempi ja ahtaampien naapuriseinien sisällä.
Lasipalatsihan rakennettiin kansalaissodan tykistötulessa hävinneen Turun
kasarmin tilalle, kai silloin melkein autiolle tontille. Aallon pitää nyt ottaa
huomioon ankeanpuoleinen Taka-Töölö. Aikoinaan se oli monen elokuvan
tapahtumapaikka ja ihaltu asuinalue, mutta epäilen että Aallon silmissä se jo
50-luvulla oli kivierämaa.
Satuin asumaan Kelan konttorin viereisessä talossa
70-luvulla. Ikkunastani näin kuinka japanilaiset turistit valokuvasivat
arkkitehtuurimonumenttia. (Heti kun pääsin, muutin pois, mutta en Aallon takia,
vaan Mannerheimintien liikenteen. Se jyrähtää käyntiin aamukuudelta ja jatkuu
samana puolille öin.) Tässä Mannerheimintien yli idästä ottamassani kuvassa
havaitsee eroakin Lasipalatsin psykologiaan. Aalto on jyrkän asiallinen, mutta
silti kutsuva. Rytmi ei ole jazzia, vaan paremminkin junanpyörien riemukasta
vauhdilla eteenpäin vievää kolketta, silloin kun kiskoja ei ollut vielä hitsattu
yhteen. Ollaan ikään kuin suuremmassa maailmassa, ei jazzklubin jytkeessä, vaan
orastavan Kekkosen ajan yhteiskunnassa, jolla on malttia vaurastua. Ja pitää
huolta myös köyhistä. Itseäni on huvittanut kuvitella mitä tapahtuu ylimmän
kerroksen ikkunarivin vasemmassa laidassa, niiden ikkunoiden takana joiden
puitejaottelu on hiukan erilainen kuin kaikkien muiden. Konttorinjohtajien
työhuoneet? Vai ehkä henkilökunnan ruokala? Uskon ja toivon että jälkimmäinen
arvaus pätee. Joka tapauksessa julkisivujen muotoilu on veitsenterävää ja
aistillista. Millä keinoin monotonisuus ja toisaalta lavertelu vältetään,
äärimmäisen säästeliäästi, sitä ei ihan ensisilmäyksellä tahdo tajutakaan.
Tuottaa nautintoa kun yksityiskohtien toiminnan löytää. Punainen tiili erottaa
pääkonttorin viereisistä rapatuista asuintaloista. Modernin projekti oli
Suomessa päässyt taas vauhtiin, toisen maailmansodan tauon jälkeen.
3. Sairaala
Viipurissa.
Tämä lienee samoja aikoja tai hiukan myöhempi kuin
Lasipalatsi. Mikä lienee tarkka rakennuspaikka Viipurin kaupungissa, mutta
autiolta näyttää. Kuvan lähestymiskulma on kadulta päin. Ramppi nousee pääoven
eteen. Jalankulkua ja autoja ei ole eroteltu, kuten ei vielä tänäänkään
Helsingin yliopistosairaalan muuten hienosti ja pieteetillä tehdyssä Meilahden
remontissa, jossa pääoven eteen rakennettiin uusi sisääntulo. Takavuosien
Viipurissa jalankulku ja liikenteen tukkoisuus eivät kai vielä olleet ongelma.
Ja hullua että niitä eivät vieläkään monet suunnittelijat tunnista ongelmaksi,
paitsi Alvar Aalto, joka Finlandia-talossa järjesti jalankulun
Mannerheimintieltä ja raitiovaunupysäkeiltä ja autoliikenteen Töölönlahden
puolelta. Nythän ratkaisu aiheuttaa uutta järjestelyä, koska Töölönlahtea ei
todellakaan täytetäkään, mutta sen eteläpuolinen "joutomaa"
rakennetaan. Näköalojen ja väljyyden kadotessa monet inhoavat radan varteen
putkahtanutta taloriviä. Kauppiaat ovat vallanneet pyhäkön...
Viipurin sairaalan jylhyyttä ja asiallisuutta ei voi kuin
ihailla. Porraskuilut erottuvat mutkitta. Ikkunoiden sijoittelu julkisivuihin
on väistämättömän sopivaa ja levollista, katsetta hivelevää. Esimerkiksi
vasemmalla näkyvän pienemmän siiven pitkässä julkisivussa on 28 samanmuotoista
ja samankokoista ikkunaa. Mutta koska niiden vasemmalla puolen on leveä marginaali
ja yläpuolella enemmän tilaa kuin alhaalla, yksitoikkoisuus on kaukana.
Suunnikkaaseen muodostuu rytmi. Sen ylä- ja päätymarginaalit muodostavat
suorakulman ja osoittavat ja korostavat tämän sivusiiven päätyä ja sen
portaikkoa, joka on lähinnä kuvassa. Visuaalinen painopiste palvelee siis
toimintojen havaitsemista. Tuonnempana kuvasarjassani esittelen useita
avuttomia ikkunaratkaisuja, joissa asiaa ei ole osattu ajatella. Helsingissäkin
jouduttiin korjaamaan ja ehostettiin onnistuneesti (kuva 12) kouluhallituksen talo Hakaniemenrannassa. Sen
pääjulkisivu Siltavuorensalmelle oli hirvittävä ja puuduttava
bunkkerinaukkoikkunoineen, joiden mekaanisesta sijoituksesta kaikki rytmi
puuttui täysin. Arkkitehti oli puolustautunut sanomalla että suunnittelussa oli
noudatettu yleispäteviä periaatteita. Mitä periaatteita? Ainoa yleispätevä
periaate on että hyvältä näyttää. Modernismin niukkuudessa se vaatii
samanlaista silmää kuin Viipurin sairaalan piirtäjällä. Toinen seikka on, että
Viipurissa ei vielä käytetty valmiita betonielementtejä, joten arkkitehdillä
oli enemmän vapautta. Valmiit betonielementit monessa kohdin tuhosivat
funktionalismin kauneuden, aivan liian monessa.
4. Lahden
linja-autoasema
Liikenteen ihailua funktionalismin parhaina aikoina.
Vasemmalla kuorma-autojen lastaussillat ja tavaravarasto.
Keskellä tarpeellisia toimistotiloja sekä matkustajien odotusaula ja
lipunmyynti. Sille antaa valoa valtava ikkuna. Pääovet sen alapuolella, ja
reilu lippa ikkunan ja niiden välissä. Sisäänkäynti on markkeerattu kunnolla,
mikä asia usein ehkä jopa tahallaan laiminlyödään postmodernismissa.
Epäilemättä siksi, että postmoderni ostoskeskus ei pyrikään toimivuuteen, vaan
viettelemään, harhauttamaan, pysäyttämään ja
pyörittämään asiakkaan mahdollisimman harhaiseksi, jotta aikaa kuluu
tavaroiden luona. - Oikealla ravintola, jonka kaareva pääty jää kuvan
ulkopuolelle. Bussien lähtölaiturit julkisivun edessä. Erivärinen torni kruunaa
upean yksinkertaisen rytmin. Tornin ainoa ei-esteettinen funktio näyttäisi olevan
kellon nostaminen tarpeeksi korkealle, jotta linjuriin kiirehtivät
kaupunkilaiset ja maalaiset varmasti ehtivät. Kello ei tietenkään ole tornin
keskellä vaan laidassa, niinkuin sisääntuloaula on keskimmäisen korkeimman
rakennusosan oikeassa laidassa. Vastaansanomattoman toimivaa ja kaunista.
5. Liikekortteli
Tampereella
Tämä kortteli, oikeastaan kaksi, koska välissä pieni
Ratinankuja yhdistää linja-autoaseman ja Koskikeskuksen, on rakennettu nyt jo
puretun Verkatehtaan ja linja-autoaseman väliin. Tai varmaan linja-autoasema,
sekin erinomaisen kaunis funkkisrakennus, on suurin piirtein samalta ajalta.
Itäpuolella on Hatanpään valtatie, lännessä Ratinanvuolle. Hatanpään valtatietä
on tullut ja vieläkin tulee suuri osa etelän suunnan liikenteestä kaupunkiin.
Ratinassa käytiin ankara taistelu 1918. Jyväskyläläinen valkokaartin osasto
yritti kaupunkiin Viinikanojan siltaa pitkin. Vanhojen kuvien perusteella
näillä paikkein on ollut punatiilisiä tehdasrakennuksia silloin. Nykyinen
rakennuskanta on kokonaan myöhempää. Tässä korttelissa on muun muassa
"Nuorisokeskus", mikä tietysti merkitsee että tuottomahdollisuuksia
tiloilla ei enää ole. Epäilemättä spekulantit haluaisivat rakentaa enemmän
kerrosneliömetrejä tai yleensä "nykyaikaisempaa" kaupalle, viereisen
melko mauttoman Koskikeskuksen lisäksi. Rakennettaessa tämä nyt purku-uhan
alainen hitaasti rappeutuva kortteli oli ylpeätä ja uusinta uutta, koska
Hatanpään valtatien puolella oli huoltoasemakin mittarikenttineen.
Tässä kuvassa läntisemmän korttelinosan läntinen julkisivu.
(Vasemmassa laidassa näkyy hiukan uusia asuintaloja, jotka ovat Koskikeskuksen
ja Ratinanvuolteen välissä, entisen Verkatehtaan paikalla.) Parhaan funkkiksen
suurenmoinen niukkuus ja samalla vapaa mielikuvitus tarpeellisten elementtien
sijoittelussa näkyy tässäkin, samoin kuin Lasipalatsissa. Pohjakerroksessa on
ollut autokorjaamo. Ylimmän kerroksen ikkunarivin takana on epäilemättä ollut
toimistoja. Oikealla linja-autoaseman ja Vuolteenkadun puolella keskimmäinen
kerros on kadun tasalla. Kadun puolella on ollut kauppoja ja näyteikkunoita.
Niiden toimisto- ja varastotilojen ovelle johtaa kadulta mitä hauskin silta tai
parveke. Tällaisista yllättävistä pikkuelementeistä myöhempi postmodernismi
huonoimmissa töissään teki pääasian. Mutta tässä se on välttämättömyys, josta
on samalla sivutöikseen tullut koriste-elementti. Silti se on funktionaalinen
ja funktionalistinen, niin sisältönsä kuin muotonsa puolesta. Ja jälleen
ikkunat, kurinalainen leikittely niillä. Kannattaa huomata myös palotikkaat,
jotka ovat pystysuorana synkooppina yhdistäneet katon ja keskimmäisen kerroksen
parvekkeen. Kolme täysin eri työtä tekevää kerrosta, jotka kaikki puhuvat
täysin samaa kieltä.
II YSIT
Toiseksi parhaaseen kategoriaan sijoitan paitsi funktionalismin
ydinajan taloja, niin hienoimmatkin postmodernin ajan ja tyylin rakennukset.
Funktionalismin ydinaikoihin verrattuna niissä tuntuu olevan jotakin pientä
kuvan väreilyä, itsetarkoituksellista leikillisyyttä. Ikään kuin rakennus
keskittyisi itseensä, ei tehtäväänsä. Parhaimmillaan leikki on hauskaa, mutta
monesti tuntuu vain puolustelevalta eleeltä. Tyylin, siis funktionalismin,
itsevarmuus ja kyselemättömyys häviää, samoin kuin edistysusko on hävinnyt
postmodernista yhteiskunnasta. Nyt arkkitehtuurin täytyy puolustella
olemassaoloaan.
6. Maunulan
ostoskeskus
Ollaan edelleen puhtaassa funkkiksessa. Lähiöostareitten
ensimmäiseen polveen kuuluva rakennus voisi yhtä hyvin sijoittua parhaaseen
ryhmään. Funktionalismi on tässä niin puhdasta, että muuta ei olekaan jätetty
eikä tarvita kuin funktio. Ylhäältä katsoen suorakaiteen muotoinen
(nykytarkoituksiin paha kyllä tietysti aivan liian pieni) rakennus on saanut
julkisivun ja sisäänkäynnin siten, että vilkasta läpiajokatua Pakilantietä
lähinnä oleva kulma (vasemmalla kuvassa) on leikattu pois. Leikkauksessa on
mukavat leveät portaat, joiden vasemmalla puolen R-kioski. Oikealla on ollut
viimeisinä aikoina pizzeria. Pääovesta tullaan sisällä kiertävään käytävään,
johon taas liiketilat avautuvat. Rakennus on uhanalainen, tai jo tuomittu.
Asukkaiden lisäksi yrittäjäjärjestötkin ovat olleet sitä puolustamassa, koska
monille ostarin nykyisille palveluille liiketilan menetys tietää liikkeen
loppumista. Mutta Pakilantien toiselle puolen on jo valmistunut S-marketin hallussa
oleva iso mielenkiinnoton kuutio, jonka katon parkkipaikan ikkunasta tämä kuva
on otettu. Uudessa S-marketin kuutiossa on ruokakaupan lisäksi vain kirpputori
ja Subway-sämpyläkauppa.
Vanhan ostarinsa mukana Maunula menettää kioskin, kampaajia,
pizzerioita, pienemmän ruokakaupan, autokoulun, pari kapakkaa, yökerhon ym.
Vanhan ostarin paikalle on kaavoitettu kerrostaloja. Näin Helsingin kaupungin
politiikka - lisää asukkaita hinnalla millä hyvänsä - ahtaa väkeä tähänkin,
samalla kun vähentää heidän lähipalveluitaan. Neljänsadan metrin päästä
purettiin omakotitalo-liikerakennus muka homeongelman takia. Siinä hävisi
puiden varjostamine terasseineen maunulalaisten olohuone, legendaarinen Pirjon
krouvi. Omistaja oli edistyksellinen osuusliike Elanto. Tietty silloin kun
vanha ostari rakennettiin, runsaan kahden kilometrin päässä ei ollut valtavaa
Kaari-ostoskeskusta Kehä I:sen ja Hämeenlinnanväylän risteyksessä. Sen
laajentaminen viime vuosina on ollut ratkaiseva isku Maunulan lähipalveluille
ja tällekin kauniille ostarille. Katsokaa kuinka katon reunan leveä nauha luo
jatkuvuuden koko äärimmäisen yksinkertaiselle muodolle. Lastauslaiturin
pystysäleiköt pientä parkkipaikkaa kohti puhuttelevat ystävällisesti. Mutta
nykyhetkemme ei siedä kohtuutta mittakaavassa. Mitä valtavampi ostari, sen
parempi. Sinne saa hukkua.
7. Koulu Töölöntorilla
Töölöntori on tiukka paikka. Jykeviä kivitaloja joka
puolella, paitsi yhdellä kulmalla kirkko. Sen ja torin välissä on 50-luvun
koulurakennus. Koulu on tarvinnut lisätiloja, joten ne on ollut sovitettava
aivan torin laitaan, liikenneympyrän viereen, joka erottaa koulun varsinaisesta
torista. Hirveästi uutta tilaa ei ole tarvittu, lisärakennus on
kolmikerroksinen. Torilta katsoen talo on näin sopivan kokoinen, hiukan
pienempi kuin ympäröivät rakennukset ja takaa näkyvä vanha koulu. Yhteyttä
torilta kirkkoon ei visuaalisesti katkaista aikaisempaa enempää. Jos
uudisrakennuksen seinä torille päin olisi yhtenäinen, torin tämäkin ainoa
hiukan avoin kulma sulkeutuisi täysin. Mutta nyt arkkitehti on koonnut
julkisivun pystyelementeistä; vuoroin lasia ja tiilipylväitä.
Lasi ja tiili tekevät kulmia jalkakäytävälle päin. Ne eivät
kuitenkaan ole agressiivisia, vaan syntyviin pieniin lokeroihin tulee tilaa
kadun ja seinän väliin. Näin julkisivu kevenee, ei aineettomaksi, mutta hyvin
ilmavaksi. Pohjakerroksessa ihan kadun tasalla on myös ruokala. Koululaiset
syövät aivan kuin osana katuelämää, melkein kuin terassilla. Tässä näkyy jo
uusi piirre. Koulu on ollut osa modernin yhteiskunnan tiukkaa työnjakoa.
Modernin vähitellen rapistuessa työn osuus pienenee sosiaalisessa elämässä.
Työn tuottavuus on niin hyvä koneiden ansiosta, että sen tekemiseen menee yhä
vähemmän aikaa ja vaivaa. Kouluissakin tämä näkyy. Pakolliset aineet ovat jatkuvan
taistelun kohteena. Valinnaisia kursseja järjestetään kaikesta maan ja taivaan
välillä. Koulun ja muun yhteiskunnan rajat liukenevat, niin kuin postmoderni
liuottaa kaikkia rajoja. Mikä muu tässä rakennuksessa on erityisesti
postmodernia? Jotkin yksityiskohdat kyllä nekin, kuten kaksi ilmassa leijuvaa
tiilipylvästä. Ennen kaikkea kuitenkin kokonaistuntu on hyvinkin toinen kuin
modernismin ydinaikana. Modernismin ilmaisukeinoja käytetään, mutta niistä ei
synny kertomusta modernista edistykseen tähtäävästä, työnjakoon mutta samalla
demokratiaan pyrkivästä yhteiskunnasta. Syntyy omaehtoinen koru, ei tietenkään
ajasta eikä paikasta riippumaton, mutta paitsi toimiva, niin samalla omaa
juttuaan itsenäisesti elävä, ei ihan vain juuri tässä ja nyt. Töölöntorin
koulutalossa muotokieli liittyy aidosti uutena pykälänä äärimmäisen pitkään
rakennustaiteen diskurssiin, yleisellä esteettisellä, voisi sanoa henkisellä
tai ajattelun tasolla. Rakennuksen kauneus on yleismaailmallista, mutta samalla
kun modernista tyylistä sen tiukimmassa mielessä on vapauduttu, jää pois myös
se nimenomainen häikäisy, joka funktionalismin ydinkauden töissä seurasi mitä
arkisimman tarkasti määritellyn käyttötarkoituksen ja suuren estetiikan
yhteispelistä. Nyt tulee mieleen viikinkien esineistö. Viikingeillä laiva oli
laiva, miekka oli miekka, juoma-astia oli juoma-astia, mutta kaikki oli lisäksi
tasapainoisesti koristeltua. Funktio ja muotojen ja ornamenttien kauneus olivat
ihmeellisen ongelmattomasti yhdessä, ilman että asketismia olisi tarvinnut
tavoitella. Asketismihan suurta yleisöä ainakin vielä 50 vuotta sitten
vieraannutti funktionalismista. Tänään kylläkin, Ikean aikaan, funkkiksen
kauneus alkaa olla onneksi jokamiehen omaisuutta ja ymmärrettävissä. Mutta
vaikea on uskoa että nykymaailmassa viikinkien korkeakulttuuri, tarkoitan
tiukoista ehdoista vapautettu funktionaalisuus, olisi enää mahdollista. Ehkä
tässä postmodernin korukivessä on ituja siihen suuntaan.
8. Ammattikoulu
Haagassa
Tämän rakennuksen täytyy olla 1960-luvulta. Muodot ja pinnat
ovat hyvin puhtaita. Epäilen hienon virtaviivaisuuden johtuvan siitä, että
ajanhetken yleinen pyrkimys oli puhdistua sota-ajasta ja kansallisista
ylilyönneistä, sota-ajan tuomasta taantumuksesta kansallisromantiikkaan,
kansallisen ylikorostamiseen. Ei siis arkkitehtuurissa, vaan yleensä. Palattiin
rationaalisuuteen, ja itse asiassa, jos ei koneromantiikkaan, niin tehokkuuden
ja asiallisuuden perusarvoihin, funktionalismin ytimeen. Tässäkin
yhteiskunnallista gloriaa ja näkyvyyttä vaille jäävässä toimitilassa yleinen
pyrkimys näkyy. Taloa remontoitiin aivan äsken, täysin kunnioittaen sen
alkuperäistä esteettistä laatua. Jotakin autoihin ja niiden korjaamiseen
liittyvää täällä opetetaan, koska myös toiseen kerrokseen on rakennettu
ajoramppi pohjoisen puolella. Tilavalla tontilla ei synny mitään väkinäisyyttä
tällaisistakaan välttämättömyyksistä. Kuva on otettu idästä, Hämeenlinnanväylän
ylittävältä sillalta.
Mielenkiintoista sinänsä miksi mekaniikan alan oppilaitos
sijoitettiin umpeensa pikkuporvarilliseen Haagaan, kauniiden pienten
kerrostalojen keskelle, jotka ovat nykyään suuriksi kasvaneiden puiden
ympäröimiä. Haagaakin valitettavasti tiivistetään. Tämän koulun länsipuolelle
on noussut kuurojen järjestötalo, joka on mitä ankeinta 80- tai 90-luvun
muodotonta nonsense-arkkitehtuuria. Eteläpuolelle taas ilmestyi muutama vuosi
sitten yht'äkkiä postmoderni tyylikäs korkea liiketorni, matalan hotellin ja
tämän koulun väliin. Tätä hienoa rakennusta ne eivät kylläkään pysty
haittaamaan. Haagalaiset ja ammattikoululaiset tulevat mainiosti toimeen.
Jälkimmäiset sinise haalareineen ovat viimeisiä röökinpolttelijoita ja
porraspielissä istuskelijoita, nyt kun kaikkien lukiolaisten täytyy olla
lenkkeilijöitä, bodaajia ja tyylimalleja.
9. Tampereen rautatieasema
Tampereen rautatieaseman kuvailuun en ehkä ole aivan paras
henkilö, koska vuosikymmenet se oli minulle niin tärkeä portti.
Paljasjalkaisena tamperelaisena olen koulun jälkeen asunut maanpaossa
Helsingissä vuodesta 1974. Tampereella oli monista syistä silti pakko käydä
usein. Asema on vaikuttava, tulee sitten Helsingin junasta tai Hämeenkadulta.
Tämä kuva on otettu hieman syrjästä, Hämeenkadun suuntaisen
Verkatehtaankadun ja Rautatienkadun kulmasta, siis korttelia etelään
Hämeenkadulta. Aseman edessä on ollut parkkipaikka tai aukio aina, mutta
oikealla on nykyään uusi liiketalo. Sen kohdalla oli aikaisemmin radan
korkeudelle ulottunut mäki tai töyräs. Muistan kun sieltä katselimme isän
kanssa, varmaankin 50-luvun lopulla, kuinka Norjan kuningas vierailullaan
tarkasti kunniakomppanian aseman edessä. Vastaansanomattomia nuo aseman
muodostavat valtavat laatikot ovat. Pääjulkisivu aarin kokoisine ikkunoineen
sulkee Hämeenkadun itäpään. Ikkuna tietysti kuuluu asemahalliin, joka sekin on
todella tarpeeksi iso, nyt ja missä tahansa kuviteltavissa olevassa
tulevaisuudessa. Oikeanpuoleisen pienemmän laatikon ja isomman laatikon
ikkunajako on koruttomuuden ja asiallisuuden huippu. Minun sukupolveni tuntema
tamperelaisuus oli juuri tätä: älä yritä olla muuta kuin olet. Älä esitä.
Suuret tiilipinnat tuovat Tampereella välttämättömän massiivisuuden, joka
tietysti vastaa ja säestää suurten tehtaitten merkitykseen ja paatokseen.
Ainoastaan tästä pinnalta yksiviivaisesta ympäristöstä on voinut nousta Suomen
ainoa huumorilehti Pahkasika hervottomuuksineen, ehkä myös manserock. Aseman
kellotorni on rappauspintansa takia jotenkin lohduttava. Punatiili, elävä
materiaali, on isoina tasaisina pintoina hiukan raskas. Funktionalismin
muotokieleen rappaus tuntuu sopivan paremmin. Tässä ne täydentävät toisiaan.
10. Asuintalo Viikissä
Tuskin on mahdollista yliarvioida tietokoneiden vaikutusta
kaikkeen tekemiseen. Arkkitehdeilla oli varmaan ennen parempi kosketus
materiaaleihin, ennen betonielementtejä ja tietokoneita. He piirsivätkin
paperille, joka sentään on aineellista, myös A 4:n aneemisessa muodossa, vaikka
sitä nyt tuskin on piirustuspöydillä käytettykään. Tätä nykyä kaikki kaavailu
tapahtuu tietokoneen ruudulla. Se voi olla nopeata ja etevää, mutta välttämättä
abstraktimpaa kuin paperin ja kynän käyttö. Seuraavassa, itsestään selvimmässä
tuntemassani, esimerkissä postmodernin tyylin arkkitehtuurista, abstraktius on
viety hyvin pitkälle ja hyvin tietoisesti.
Talothan ovat laatikoita, mitä sitä peittelemään, tuntuu piirtäjä
sanovan. Minulla suunnittelijana ja intellektuellina ei ole mitään tekemistä
sen kanssa, kuka niissä asuu ja mitä tekee, kuka niitä rakennuttaa, miksi ja
minne ja millä varoilla. Mutta onneksi voin sentään leikkiä, nimittäin
pinnalla. Ja leikittyhän tässä on, oikein kauniisti. Jotenkin silti tuntuu että
tässä postmoderni näyttäytyy, kun tämä on niin selkeä, omana itsenään,
nimittäin modernin eetoksen konkurssijulistuksena. Kun muodon antaja voi
esiintyä näin kaksijakoisesti - toisaalta demonstroiden kasvun ja rakentamisen
tarkoituksettomuutta ja ajatuksettomuutta postmodernissa yhteiskunnassa, jossa
kasvu ei enää koidu kaikkien hyödyksi, eikä rakenna yhteiskuntaa - toisaalta
tuoden esiin omaa nautintoaan ja silmäänsä edes ikkunoiden sijoittelussa, hänen
tilanteensa lienee jotensakin jakomielinen. Toivottavasti olen väärässä. Joka
tapauksessa tämä on upea talo, kirkas taiteellinen julistus.
III KASIT
Tässä ryhmässä esittelen taloja, jotka aiheuttavat minussa
flanöörinä lievää tyytyväisyyttä. Edellisten ryhmien talot olivat ihailun ja
hämmästyksen kohteita, tai klassikkoja, joista arvot opitaan. Tässä ollaan
ikään kuin välitilassa. Jälki on ihan pitävää ja hyvää, mutta vain nyökyttelyä
ja myöntävää muminaa aiheuttavaa.
11. Tesoman kirjasto
Tesoman lähiö Länsi-Tampereella rakennettiin 60-luvulla.
Silloin kerrostalojen väliin jäi sinne tänne suurenpuoleisiakin metsiköitä.
Pinnanmuodot vaihtelevat, on hyvänkokoisiakin mäkiä. Lähiön keskellä on myös
kohtalainen lampi, Tesomajärvi. Koillispuolella Epilänharjuun päin on hieno
puhdasvetinen Tohloppi. Ennen kuin kaupungin läntinen ohitustie rakennettiin ja
Ikurin ja Lamminpään omakotialueitten väliin tuli Lintuviidan rivitalolähiö,
Tesomalta ja muista läntisistä kaupunginosista pääsi vaivattomasti hiihtämään
Julkujärven majalle Ylöjärven puolelle.
Tesoman kirjasto, kuten kuvasta näkyy, on myöhempää tekoa. Se
kai kaiketi kuuluu ns. Oulun koulun tyyliin, sen maltillisempaan osaan.
Vieressä on myös samanlainen terveysasema. Tyylin keinovarat näkyvät näinkin
pienessä yksityiskohdassa. Oikealla olevassa tiiliverhoillussa seinänpätkässä
on viistotut kulmat. Ikkunaseinä, joka ei kylläkään kuulu kirjaston tiloille,
on 45 asteen kulmassa muihin seiniin nähden. Sisäänkäynnin portaikkoa suojaa
kauniisti ja oikeasti reilu sadekatos. Pahimmassa postmodernismissa näistä
katoksistakin tahallaan tehdään koristelu- ja pelleilyelementtejä, jotka ovat
joskus jopa irti seinästä, niin että sadevesi varmasti valuu sateenvarjoaan
kokoavan sisääntulijan päälle. Tämän rakennuksen ilme on koottu vain
ystävällisyys mielessä. Ei haeta esteettisyyttä, funktiota ja suurta
kertomusta, kuten funktionalismin parhaina aikoina, ei myöskään järjetöntä ja
tarkoituksetonta modernismin dekonstruktiota eleiden tasolla, kuten noissa
kehnoimmissa postmodernin rimanalituksissa. Tässä tosiaan asetetaan käyttäjä
keskelle, tosin kuin vain omaan arkeensa rajoitettuna. Ihan hyvä, mutta vähän
tämä on kuin isotekstinen kirja huononäköiselle tai sauvat kävelijän apuna.
Tämä on kilttien pörröisten peikkojen arkkitehtuuria, jotka eivät kotikoloista
poistu. Mutta ikävä kyllä tämänkin ylle on jo kirves ripustettu. Tampereen
kaupunki tiivistää rakennettaan, Helsingin esimerkin mukaan. Pohjoispuolella
olevan koulun, Tesoman valtatien ja idänpuolen Kohmankaaren väliin jää pieni
metsikkö, johon kaupunki nyt haluaa kaavoittaa asumista. Tesoman valtatien
länsipuolella on Tesoman ostoskeskus ja kirkko. Vanha ostari halutaan purkaa ja
rakentaa isompi tilalle. Silloin, abrakadabra, uuteen ostariin voidaankin
sijoittaa uusi kirjasto ja terveyskeskus, ja nämä sympaattiset purkaa ja
korvata asuintaloilla, parikymmentä vuotta palveltuaan. Vaikea hakea enää
järjettömämpää esimerkkiä siitä kuinka pääoman pitäminen liikkeessä menee
kaiken kohtuuden edelle. Vihreiltä lähtenyt tiivistämisidea niittää karmaisevaa
satoa koko Suomessa, jossa nyt tilaa rakentamiseen muutenkin riittäisi.
Tiivistämistä alun perin suunniteltiin, jotta metron kapasiteetti Helsingissä
tulisi mahdollisimman hyvin käytetyksi.
12. Virastotalo
Hakaniemessä
Helsinkiläiset muistavat miltä tämä Kouluhallituksen talo
Siltavuorensalmen rannalla näytti aikaisemmin. Kommentoin sitä jo kuvan 3.
(sairaala Viipurissa) kohdalla. Joskus tällä vuosituhannella yleinen
paheksunta, johon vielä liittyi talon ja rannan välissä olevan
rauhanmuistomerkin paheksunta - siinähän rauhaa vaaditaan nyrkit pystyssä
kliseisimpään ja sisällyksettömimpään neuvostotyyliin - sai aikaan että talo
ehostettiin uuteen kuntoon.
Tulos on onnistunut. Talon sisäänkäynti oli pohjoispuolella.
Sen yhteydessä on aula, josta toinen sisäänkäynti puhkaistiin nyt rannan
puolelle. Tummalla syvennyksellä maratonjuoksun pituinen julkisivu jaettiin
kahtia. Ikkunajako säilyi tietenkin pakosta, mutta sen päälle tehtiin tasainen
lasiseinä. Näin ennen paksuun betoniin kaiverretuilta näyttäneet neliömäiset
ikkunat kevenivät, tulivat abstraktimmiksi. Tässä se on hyvä, koska se vähentää
ratkaisevasti massiivisuutta. Kun julkisivu vielä jakautuu kultaisessa
leikkauksessa, sisäänvedetyn porras- ja aulaosan molemmin puolin, 3:2, kaikki
onkin hyvin. Suuria osia yhdistää katonrajan kapea nauha. Muuten ne
näyttäisivätkin irralleen hajonneilta. Mikä tehtävä on katon pitkällä harmaalla
laatikolla, en tiedä. Se kuitenkin lisää ratkaisevasti, riittävästi eikä
onneksi tippaakaan liikaa kaikkien elementtien harmoniaa. Samanlainen laatikko
on remontoidun Kallion virastotalon katolla Hakaniemen torin toisella puolella,
tosin ehkä hieman vähemmän taidokkaasti suhteutettu. Ehkä ilmastoinnin
automatisointi ym. talotekniikka on vaatinut näiden tekemistä.
13. Pienkerrostalo
Meri-Rastilassa
Tämä talo sijaitsee joskus maahanmuuttajien takia Boulevard
Mogadishuksikin kutsutun Meri-Rastilantien ja Ramsinniementien kulmassa.
Jälkimmäinen vie vanhalle huvila-alueelle. Meri-Rastila on rakennettu
90-luvulla. Vanhat vuosaarelaiset muistavat kuinka se oli vielä metsää, jossa
koululaiset suunnistivat. Itse muutin Meri-Rastilaan vuonna 2005. Samana
päivänä kun olin kirjoittanut muuttopaperit alle keskikaupungin toimistossa,
oli kotiin Vallilaan vanhaan asuntoon tullessani postin joukossa kaupungin uusi
kaavakatsaus. Siinä Vuosaaren sillan eteläpuolelle, saaren puoleiseen päähän,
oli kaavoitettu lisää asuntorakentamista, Meri-Rastilan rantametsään joka
ulottuu Vartiokylänlahden rantaa kilometrin verran Ramsinkannakselle. Metsän
takia olin minäkin uuden asuinpaikkani valinnut. Mutta muutkin inhosivat metsän
tuhoamisen suunnitelmaa. Tästä seurasi ja oli jo alkanut yli kymmenen vuotta
kestänyt kansalaisvastarinta. Se oli hyvin laajaa, kaikki puolueet ja paljon
väkeä oli mukana, ja sai paljon julkisuutta. Nyt 2015 erityiskaava, joka rikkoo
monia yleiskaavan ja maakuntakaavan perusasetuksia, on periaatteessa
hyväksytty. Vihonviimeinen tarpeeton kaupunkirakenteen tiivistäminen tuhoaa
lähiöitäkin, luonnonläheistä Vuosaarta pala palalta.
Kun astelen kotiin metron liityntälinjan pysäkiltä tämän
talon ohi, tunnen aina suurta mielihyvää sen mataluudesta. Tämähän on jo
postmodernismin ajoilta, mutta ero modernismiin on hyvin pieni (vrt. seuraava
kuva nro 14.). Mitään hölmöä pilailua ei näy. Nyt kuitenkin kaavastustajien
liikkeessä syntyi naiivi idea, että pitäisi auttaa kaupunkia tiivistämään
Meri-Rastilaa nykyisten korttelien sisällä, jotta rantametsää ei
"tarvitsisi" rakentaa. Kuvan taloakin olisi muka pitänyt korottaa
lisäkerroksilla! Yksi englantilainen arkkitehti saatiin hyväntahtoiseen ryhmään
mukaan, ja se laati kaupungille ehdotuksen. Siinä oli sinne tänne siroteltua
lisärakentamista, mm. nykyiselle pienelle ostarille ja talojen välissä oleviin
ihaniin puistikoihin ja koiranulkoiluttamispaikkoihin. (Niidenkin puolesta on
jouduttu koko ajan vahtimaan ja taistelemaan, ettei rakennusvirasto kaada
kaikkia hiukankin isompia puita.) Me skeptikot, realistit ja kyynikot
ajattelimme etukäteen että soromnoo, kaupunki tiivistää ehdotuksen mukaisesti
ja lisäksi rakennuttaa myös metsän. Toivon ainoastaan, että lama lykkää metsän
hävittämistä mahdollisimman pitkälle, ja että tiivistämissuunnitelma unohtuu
epäkäytännöllisyyteensä. Kaupungin omavaltaisten virkamiesten keneltäkään
kysymätön tiivistäminen on kuitenkin jo alkanut Ramsinniementien varressa.
Maailman pienimmän luonnosuojelualueen, erään pikku suon, ja tien väliin on
pamahtanut kaksi kerrostaloa. Lisää on tulossa lähelle Ramsinkannasta,
metsikköön jonka kautta on päässyt Meri-Rastilan rantametsään ja kannaksen
kautta maaseudulle, vanhalle Ramsinniemen huvila-alueelle. Hengitystila
viedään, ja ennen kannasta ollut suurten kuusten muodostama portti maalle ja
saaristoon tuhotaan.
14. Pienkerrostalo
Tesomalla
Tesoman perustaloja kaupunginosan koillislaidalta, ennen osin
uudempaa, osin vanhempaa Tohlopin aluetta. Rakennusaikana talon edestä menevä
katu oli läpiajokatu Lamminpäästä Raholaan. Nyt se on muutettu kävelykaduksi ja
uusi yhteys on uusi Tesoman valtatie vähän lännempänä. Mitä tällä on voitettu,
on tietysti kysymyksenalaista. Varmaankin on haluttu rauhoittaa Lamminpään
omakotialueen liikennettä, mutta samalla on halkaistu yksi Tesoman keskelle
jäänyt metsikkö.
Edelliseen kuvaan (nro 13.) verraten on helppo nähdä eron
pienuus modernin ja postmodernin vaatimattomamman rakentamisen välillä; kun
kysymyksessä on tulevien asukkaiden perustarpeiden täyttäminen, ilman
näyttämisen tai edustamisen halua rakennuttajan taholta. Meri-Rastilan talossa
90-luvulta on, toisin kuin näissä, parvekkeita tukemassa ehkä aivan tiukasti
ottaen tarpeeton pyöreä pylväs, jonka koristeellisuus on onneksi hillittyä. Luo
se visuaalisesti hyvän tukevan pystylinjan; siis sillä on ainakin selvä
esteettinen funktio. Mutta yleisvaikutelma molemmissa taloissa on pitkälle
sama. Sympaattista, juuri vähäeleisyydessään ja koon inhimillisyydessä.
Ensimmäisten asukkaiden sosio-ekonominen asemakin Tesomalla 60-luvulla on
varmaan ollut suhteellisesti ottaen ja muutettavat muuttaen lähellä Meri-Rastilan
90-luvun uudisasukkaiden asemaa. Näiden ja kymmenien samanlaisten ja sitä
paitsi paljon suurempien talojen asukkaille Tesoman kirjasto (kuva 11.)
suunniteltiin julkiseksi tilaksi - ja hyvin on toiminut.
15. Unioninkadun
virastotalo
Kaisaniemenkadulla oli pitkään tyhjä tontti Liisankadun ja
Pitkänsillan välissä vastapäätä Kasvitieteellistä puutarhaa. Kalliolla sen
yläpuolella Kruununhaan yläasteen ikkunasta näki Eduskuntatalolle asti. Eipä
näy enää, mutta ei ainoastaan tämän talon takia, vaan niitten myös, joita on
putkahtanut rautatien ja uuden Musiikkitalon väliin. Keskellä kaupunkia
tiivistämistä ei kuitenkaan kannata valittaa. Luontoa ei menetetä, vain vähän
väljyyttä.
Tämähän on kohtuullisen hyvä. Ikkunoita erottavat
pystypuitteet ovat kyllä kömpelöt, ja muutenkin ikkunajako on tahdotonta
sorinaa. Siitä ei muodostu rytmikokemusta ulkopuoliselle. Julkisivun jakava
sisäänveto on muuten hyvä, mutta viidennen ja kuudennen kerroksen välissä ulos
pistävä katos loukkaa kyllä melkoisesti silmää. Sillä ei kerta kaikkiaan ole
funktiota. Esteettisesti se on ainoastaan haitallinen. Kun nyt postmodernissa
ollaan, miksi ei katoksen kulmaa olisi voinut vaikka pyöristää, ja sijoittaa
koko katosta hyödyllisesti heti pohjakerroksen ja sisäänkäynnin päälle? Verrattuna
Kouluhallituksen talon nykymuotoon Siltavuorensalmen toisella puolen (kuva 12.)
tämä on paljon heikompi. Ilmeisesti tässä suunnittelija on yrittänyt hajottaa
mieleensä aluksi tunkenutta monotonista muotoa, kuitenkin ilman mitään
kunnollista ideaa tai näkemystä tai rohkeutta. Kunpa näin näkyvällä paikalla
asialle olisi päässyt Viikin talon (kuva 10.) piirtäjä! Kouluhallituksen
talossa taas alkuperäistä mekaanista monotonisuutta hiukan jäsentämällä onkin
saatu silmiä hivelevä lopputulos. Kuitenkin tämänkin Kaisaniemenkadun viimeisen
uudisrakennuksen sijoitan pientä mielihyvää tuovien talojen joukkoon, koska
julkisivu on tarpeeksi linjakas ja siisti sopiakseen kahden aikaisempia
tyylikausia edustavan talon väliin. Pohjakerroksen sisäänveto ja sitä "kannattavat"
kiiltävät pylväät ovat tasan oikein.
IV SEISKAT
Tuon nyt esiin taloja jotka menettelevät joten kuten. Ne
eivät ole pahoja mutta eivät oikein hyviäkään. Näitä nähdessään jää miettimään
miksi on menty yli siitä missä aita matalin. Saattaahan joskus tosin olla että
se ratkaisu on parempi kuin väkinäinen yrittäminen. Jos taloudelliset ehdot
ovat ankarat, kiire kova ja ideat vähissä, voi olla paras tehdä mahdollisimman
simppeliä. Ei jäljen aina silti tarvitse olla monotonista. Tai sitten voi pelleillä
mitä mieleen tulee. Lopputuloksena voi saada viihteellistä vaihtelua, vaikka ei
kovin hallittua eikä mielenkiintoista.
16. Kerrostalo
Vaasankadulla
Joka tuntee Vaasankatua, tietää että siellä ei juuri leikki
tai tyylittely auta. Tässä on tarvinnut sijoittaa asuintalo kahden aikaisemman
väliin. Tapahtuma-aika on ollut varmaan 70- tai 80-luku. Tilaa on vähän. Kuka
välittäisi parvekkeesta, yötä päivää meluavalle umpikiviselle kapakkakadulle?
Tarpeettomalta tuntuisi myös viimeisen päälle viritetty aistikkuus tai mitkään
postmodernit "yksityiskohdat", juuri täällä Alppiharjulla vanhan
työväenkaupunginosan ytimessä, missä kaikkea on kadulla kulkijalle liikaakin.
Hyvä. Siis rehelliset kaksois-ikkunat yksiöihin tai
kaksioihin ja sisäänveto katutilan lisäämiseksi pohjakerrokseen. Siellä on
liiketiloja. Tällä hetkellä ravintola Kustaa Vaasa on nuorison suosiossa,
toistakymmentä vuotta sitten se oli päiväsaikaan tunnelmallinen räkälä.
Oikeastaan tämä talo tiivistää Vaasankadun eetoksen, samalla tavalla kuin väitin
Tampereen rautatieaseman (kuva 9.) tiivistävän tehdaskaupungin eetoksen.
Vaasankadulla ei tarvitse (vaikka kyllä saa, kunhan kaavamaisesti ja
tunnistettavasti) teeskennellä, olit juoppo, transu, köyhä, homo, parittaja,
pornokauppias tai pelastusarmeijalainen. Mutta kun koko katua tarkastellaan,
olisipa ankeata jos kaikki talot olisivat tällaisia. Hyvä kun on tämä yksi,
vain tämä yksi. Ja vähänkään suurempana näin monotoninen julkisivu olisi paha.
Kuvan oikean laidan 50-luvun talon muodolliset erkkerit vaikuttavat
tarpeettomilta, mutta kertovat silti totuuden: kyllä tällä kadulla myös
poroporvareita asuu, tai ainakin on asunut.
17. Tampereen
Koskikeskus
Tammerkosken alajuoksun varrella on ollut monia tehtaita,
mutta nyt enää yksi, nimittäin paperi- tai pahvitehdas Tako Keskustorin
vieressä kosken länsipuolella. Sitä vastapäätä itäpuolella oli Verkatehdas,
joka siirsi toimintansa Itä-Tampereelle Vehmaisiin 1970-luvulla.
Tehdasrakennusten purkamisesta tuli valtioneuvoston tasolle ylettynyt kiista, jonka
Verkatehtaan johto ratkaisi aloittamalla purkamisen luvatta. Tilalle on saatu
hotellitorni ja kauppakeskus. Niiden tyylistä voi sanoa vain, että sitä ei ole
olemassa.
Tämä lasiläjä ei tuo mieleen funktionalismin ihanteita, mutta
ei tässä mitään sen kommentointiakaan ole, puhumattakaan ylittämisestä. Kuvan
vasemmassa laidassa näkyy kolmen ikkunan verran matalasta purku-uhan alaisesta
huoltoasema- ja toimistokorttelista, jonka kosken puoleinen länsifasadi on
kuvassa 5. Koskikeskuksen paikalla, tässä Hatanpään valtatien yli kaakosta
katsottuna, oli Verkatehtaan punainen tiilimuuri suurine ikunoineen. Jos
funkkiskortteli vasemmalta eli etelän puolelta sekin hävitetään, Tampereen
keskusta on menettänyt modernin eli teollisuuden ja edistyksen ajan ilmeensä täältä
Ratinan ja Kyttälän puolelta ihan kokonaan. Ainoa mitä voi sanoa Koskikeskuksen
puolustamiseksi, on että matalan kauppakeskuksen ja korkean hotellin välillä
vallitsee tietty vuoropuhelu, niin mauttomia kuin molemmat ovatkin.
Kauppakeskuksen läpi pääsee myös helposti Ratinanvuolteen rantaan, jossa on
kesäisin olutterasseja. Teollisuuden purkaminen kosken rannalta on jättänyt sen
jo enimmiltään viihde- ja kävelyalueeksi, mikä on tietysti hyvä puoli asiassa.
Ja muistoksi on jäänyt yläputouksen eli sähkölaitoksen padon yläpuolelle
teollisuusrakennuksia, jotka olivat aikoinaan kansallimaisemana setelirahassa.
Niihin on sijoitettu nykyään mm. Aamulehden toimitus ja itäpuolella koskea
Vapriikki-museo ja käräjäoikeus.
18. Kerrostalo
Meri-Rastilassa
Postmodernismia keskinkertaisimmillaan, mutta myös aika
hauskana. Kortteli sijaitsee Meri-Rastilan ostoskeskuksen vieressä, kulmittain
metroasemaan, Vuosaaren sillalta tulevan Vuotien poistumisrampin yläpuolella.
Kallion laella on vanha tammi, Rastilan kartanon ajoilta, ja kallion
alapuolella niittyä ja lahden rannassa Vuosillan veneilijöiden satama ja
taukotupa. Siitä alkaa Meri-Rastilan rantametsä (vrt. selitys kuvaan 13).
Litorina-meren rantakivikko on vielä vähän ylempänä kallioilla.
Hyväntahtoinen hohotus pääsee tällaista taloa katsoessa.
Oikean laidan parvekkeet ovat Vuotielle ja metroasemalle päin. Kuvassa näkyy
ostoskeskuksen mainostornin varjo. Koska ostoskeskus on matala, parkkikentät
ympäröivät sitä, ja Meri-Rastilan tie kulkee Vuotien ja metroradan yli
(oikealla kuvan ulkopuolella) tässä näkyvän maanpinnan tasolla olevaa korkeata
siltaa, jonka päällä on myös matala huoltoasema, sekä metroradan päällä matala
metroasema (hyvää postmodernismia), tämän talon ympärille jää paljon ilmatilaa.
Vuotien ja metroradan ylittävän sillan päältä aukeaa avara maisema
länsiluoteeseen Vuosaaren siltaa pitkin Vartiokylänlahden yli sekä Rastilan ja
Puotilan kartanoiden jäljellä oleviin päärakennuksiin ja Puotilan Lystimäelle
ja Itäkeskukseen. Tässä avaruudessa, jota tosin tiivistämissuunnitelmat
uhkaavat, kuvan kerrostalo on ihan paikallaan, mutta tuskin naurattaisi
tiiviimmässä kaupunkimiljöössä.
19. Konttorirakennus
Käpylässä
Vilkkaassa risteyksessä Mäkelänkatu tulee kaupungista ja
muuttuu muutaman korttelin päässä Tuusulanväyläksi. Tämä Mäkelänkadun ja
Koskelantien solmu on varmaan Suomen kovimmin liikennöityjä; autojonot ovat
pitkät ruuhka-aikaan. Risteyksen lounaispuolella on Käpylän liikuntapuisto,
jossa pidetään mm. kansainvälisiä juniorijalkapallokisoja, entisen raviradan
paikalla. Länteen päin Koskelantie jatkuu Hakamäentienä Hämeenlinnanväylän
risteykseen asti. Itään päin Koskelantie kulkee Olympiakylän kautta, ja
Vanhankaupunginkosken vieressä on Lahdenväylän risteys.
Miksipä tällaiseen paikkaan erityistä arkkitehtonista huolta
kiinnitettäisiin? Koskelantien toisella puolella on vielä rumempi Amerin
pääkonttori, jossa on pitänyt päämäjaansa myös Jääkiekkoliitto. Jos edellisen
kuvan (nro 19) kerrostalo Meri-Rastilassa on jotenkin hullunhauska
päälleliimatussa postmodernismissaan, tämä rakennus kuuluu ankeisiin
tyylittömiin, vaikka hiukan eri tavalla kuin Tampereen koskikeskus. Tästä
tuntuu henkivän masennus. Kelan pääkonttori heijasti nousevaa edistyksellistä
sosiaalivaltiota (kuva 2.). Tässä rakennuksessa Kela ja Käpylän konttori on
nykyisessä arkityössään: eläkeläiset ja työttömät ja maahanmuuttajat
selvittelevät asioitaan vuoronumeroiden tahdissa. Aina välillä joku saa
raivokohtauksen ja rupeaa huutamaan. Kyllä tämän talon piirtämisessä varmaan
hieman yritystä on ollut. Vasemmalla matala siipi, keskellä korkeampi, oikealla
taas matala. Kelan ja muiden toimistojen sisäänkäynnin kohdalla lasinen
pystyaihe ja sitä korostamassa vielä vähän korkeampi seinänpätkä. Mutta
pipariksi menee. Keskikohdan lasin ja seinänäpätkän korottamiset ainoastaan
tekevät sekavan vaikutelman. Niiden ja isoimman keskisiiven pitkän fasadin
väliin jää vielä kuin sattumalta tuon pisimmän siiven pääty, joka on ikävässä
25 asteen kulmassa "tornin" julkiseinään nähden. Ikkunat ovat matalia
viiruja, ja niiden päällä vielä lippa kuin silmäluomi korostamassa epäilevää ja
halveksivaa katsetta. Näin Kela, pakostakin, katsoo nykyisiä asiakkaitaan.
20. Kerrostalo
Hermannissa
Monet haluavat nykyään lasittaa parvekkeensa.
Parveketupakointi on yksi kerrostaloriitojen kanta-aihe, tietysti melun ja
kuraisten jälkien lisäksi. Parveke on siis tärkeä asia. Onkohan tätä taloa
rakennettaessa kysytty asunto-osakkeen ostajilta, haluavatko he parvekkeensa
lasitettuna vai ilman?
Jos on kysytty, silloin vaihtelulle on oikeutus. Mutta
ohikulkijalle, joka katsoo taloa esineenä, esteettisenä kohteena, parvekkeiden
variaatiot tekevät tässä häiritsevän vaikutuksen. Ikään kuin joku änkyttäisi.
Haluaisi sanoa jotakin, mutta sanat tulevat ulos vain pätkinä. Ja varmasti
kuvan keskellä aurinkoisella seinällä vasemmassa pystyrivissä olevia neljää
parveketta eivät asunnon ostajat ole tilanneet eri pituisina. Ylimmässä
kerroksessa on lyhyt parveke ja kapea korkea ikkuna vasemmalla. Sen alla
neljännessä kerroksessa on pitkä parveke, joka ulottuu samanlaisen kapean
korkean ikkunan kohdalle. Kolmannessa kapeaa ikkunaa ei ole, ja parveke on
lyhyt. Toisessa kerroksessa on taas pitkä parveke, ilman kapeaa ikkunaa
seinässä. Voihan nenä. Näkee tahtomattaankin mistä on kysymys. Postmodernille
yhteiskuntatilalle ominaisesta keinotekoisten identiteettien eli
päälleliimattujen efektien rakentamisesta. Väen väkisin yritetään samanlaisiin
asuntoihin väsätä jotakin erilaisuutta. Enpä usko että kerrostaloasukas sitä
oikeasti kaipaa. Onhan hän jo tehnyt valintansa ostamalla huoneiston juuri
tästä talosta. Hän sisustaakin huoneistonsa itse, välttämättä omaperäisesti,
jos nyt ei kuulu sisustuslehtien lukijoihin. Parvekkeilla kikkailu on
tarpeetonta ja hölmön näköistä, mutta se onkin ideologista, postmodernin
upporikkaan mutta yksilöt aina taloudellisten välttämättömyyksien alle jyräävän
yhteiskunnan itsepetosta. Tai mikäli halutaan kauniimmin ajatella: mitä pahaa
siinä on, jos ihmiset värjäävät tukkaansa ja käyttävät omituisia kampauksia,
harrastavat syvänmeren sukellusta tai eksoottisia kieliä tai makrobioottista
ruuanlaittoa, vain ollakseen erikoisia? Ei mitään. Mutta rakennus on
pitkäaikainen ja pysyvä osa kaupunkia. Kun muodit menevät ohi, muodinmukaisuus
muuttuu hetkessä naurettavaksi.
V KUUTOSET
Toiseksi viimeiseen kategoriaani sijoitan taloja, jotka
ulkoa nähtyinä aiheuttavat epämiellyttävän väristyksen. Niissä on jotakin
peräti sekavaa tai sitten ihmisestä ja hänen havaintoapparaatistaan
piittaamatonta tylyn ja brutaalin välinpitämättömyyden tuntua. Immanuel Kant
määritteli kauneuden aistien ihanteelliseksi yhteistoiminnaksi. Kun havaitsemme
aisteillamme jonkin kohteen mahdollisimman nopeasti ja vaivattomasti - on
kysymys millisekunneista - se vaikuttaa meistä myös kauniilta. Kant ei vielä
tiennyt että syynä on evoluution vaikutus. Havaintokykymme on mukautunut
kohteisiin, joista eloonjäämisemme on riippunut. Omena tai pähkinä on kaunis.
Jänis, saaliseläin, on kaunis. Leijona, uhkaava petoeläin, on kaunis. Kissa on
kaunis, koska se on pieni leijona. Muitakin kauneuden lajeja on Kantinkin
mukaan, mutta nämä ovat keskeisiä. Seuraavia taloja kriittinen katsoja
vieroksuu, haluaisi olla näkemättä niitä. Ne riitelevät aistikykyjemme kanssa;
niiden katsominen on vaikeaa. Onneksi näin rumia ei ole paljon.
21. Pasilan
rautatieasema
Pasilan asema on hyvin toimiva rakennus. Asemalaitureille
löytää ja pääsee helposti, vaikka pari myymälätilaa kyllä on hiukan
liukuportaiden edessä. Yhteydet muuhun liikenteeseen ovat riittävät ja helpot.
Sisätilat ovat kohtuullisen selkeät. Kahviloille ja baareille ja muille
aputoiminnoille riittää runsaasti tilaa, niinkin paljon, että sitä on aina
välillä ollut käyttämättä. Kun Pasilan asema on liikenteen ja kaupunkirakenteen
kannalta hyvin hyödyllinen, se on epäilemättä rakaskin kaupunkilaisille. Mutta
miksi ihmeessä siitä on pitänyt päällepäin tehdä näin kaoottinen?
Kuva on otettu ratapihan ylittävältä sillalta. Onneksi
tarpeettomaksi käynyt järjestelyratapiha lähivuosina rakennetaan täyteen
korkeita torneja, jolloin tämäkin näkymä peittyy. Vasemmalla on pystyaihe,
portaikko kaiketi. Koskaan en ole havainnut sillä minkäänlaista käyttöä, enkä
tiedä miten sinne aseman sisältä pääsisikään. Häiritsevältä ja tarpeettomalta
se näyttääkin. K-kaupan mainostekstien kohdalla on neljä erityistä
pystypilaria. Mitä ne kertovat tai mitä ne tukevat? Sisällä on kyllä kauppa,
mutta onko se tarvinnut näin massiivisen korostuksen? Sinisestä tiilinauhasta
ylöspäin onkin sitten pelkkää kamalaa sotkua. Mutta olkoon menneeksi. Asema toimii
ja junat kulkevat, silloin kun lumi ja pakkanen eivät liikaa koettele.
22. Toimistotalo
Viikissä
Viikin koetilan ympärillä, siis yliopiston
maataloustiedekunnan yhden laitoksen, on vieläkin paljon suuria peltoja. Mutta
osa niistä on otettu rakennuskäyttöön. On tehty hauskoja asuintaloja Viikintien
varteen (kuvasssa näkyy vasemmalla pieni siivu yhden valkopuitteisista
ikkunoista), mutta myös toimistorakennuksia, suureksi osaksi biotieteille.
Entisen Viikin latokartanon ravintolaksi muutetun vanhan päärakennuksen
itäpuolella näitä toimistotaloja on toista kymmentä. Yksi pyöreä, missä on myös
kaupunginkirjaston Viikin kirjasto, on ihan hyvä. Samoin eläinsairaala
Viikintien eteläpuolella, juuri opetustilan vanhojen rakennusten vieressä.
Mutta muut, siis enemmistö, ovat aika ikävän näköisiä, ja kertovat karua kieltä
postmodernismista arkkitehtuurissa.
Miten kauheasti tässäkin on ruvettu räpeltämään! Pitkä
lasiseinä vasemmalla olisi hyvä, ilman pohjakerroksen silmää särkevää
sekavuutta ja ilman katon kärjestään poikki leikkautuvia kolmioita. Sisään
vedetty kulma keskellä on lähes sanoinkuvaamaton. Ruskeata ja sinistä betonia,
erilaisia ikkunoita vaikka kuinka monta lajia. Oikealla tarpeettoman tuntuinen
läsitötsä, joka toistaa pitkän lasiseinän muotoa, mutta miksi? Sietämättömintä
tötsässä ovat katolla törröttävät neljä tankoa. Oikeanpuoleisen siiven oikeassa
laidassa on vielä jokin torni ihmeellisine ylälippoineen. Kokonaisvaikutelma on
huutavan sekava ja ristiriitainen. Jos talo voisi olla ympäristörikos, tämä
olisi lähellä. - LISÄYS: Tämä siis esteettisesti. Kuten Joel Jalkanen huomauttaa, tämä talo on energiataloudelliseti hyvä. Siis kaikkea muuta kuin ympäristökatastrofi.
23. Toimistobunkkeri
Viikissä
Edelleen Viikintien pohjoispuolelta, kolmesataa metriä
edellisestä koilliseen. Tätä ei voi sanoa sekavaksi, mutta tylyksi,
lohduttomaksi ja ankeudessaan pahasti silmää loukkaavaksi kyllä.
Loukkaavuus ja paha ilme syntyy massiivisuuden ja muutaman
yksityiskohdan yhteisvaikutuksesta. Massiivisuus voisi olla hyvä ja imponoiva
ilman näitä törkeitä, piittaamattomuutta osoittavia eleitä. Vasemmanpuoleisen
ison kuution katon valkoisena näkyvä reuna on laitettu laskemaan vinosti
oikealle, edessä olevan pienemmän suorakaiteen muotoisen rakennusosan taakse.
Tästä syntyy vaikutelma että jotain pahaa on tekeillä. Seinässä on neljä riviä
ikkunoita, ja niiden vasemmalle puolelle ja yläpuolelle on jätetty paljon
tilaa. Mutta vino katonreuna tuhoaa kuution rehellisyyden ja uskottavuuden.
Eikö kaikkea tätä tilaa oikeasti tarvitakaan? Vielä hirveämpi on
oikeanpuoleisen osan yläkerran parveke. Se on kuin avoin leikkaushaava, josta
sisuskalut näkyvät. Miksi, miksi? Vasemman ison kuution alalaidassa, kuvassa
vasemmalla, on pylväin tuettu koko seinän pituinen parveke. Tarpeellinen tai
ei, mutta pahasti se irvistää, ainakin näin kaukaa katsoen. Arkkitehdillä on
ollut pakkomielle rikkoa. Ensin hän on piirtänyt selkeät muodot ja sitten
rikkonut ne, mahdollisimman ikävästi. Ovatko taloudelliset rakentamisehdot tai
kiire niin painostavia, että piirtäjä ei ehdi kehitellä vaihtelevuutta
rehellisin keinoin? Hän sutaisee selkeät perusmuodot mutta pysyäkseen
oikeaoppisena postmodernistina rikkoo ne saman tien.
VI VITOSET
Tähän luokkaan kuuluu vain yksi talo, onneksi. Haluaisin
unohtaa sen, mutta en voi, koska lähes joka päivä joudun ajamaan sen ohi, tai
odottamaan bussia sen edessä. Pidän tätä suoranaisena uhkana mielenterveydelleni.
Jos en tuntisi oikeusjärjestelmäämme, tekisin tästä rikosilmoituksen.
Avaruushirviöiden alus Öxpränks-planeetalta on laskeutunut Mannerheimintien
loppupäähän. Arvosana on viisi eikä neljä, koska varmaankin tämä taloteknisesti
toimii. Ei siis kannata purkaa, niin kauan kuin mielenterveys on
yhteiskunnassamme vain sivuseikka.
25. Pääkonttori
Ruskeasuolla
Kuten edellinen talo, tämäkin herättää minussa suorastaan
kauhua. Mutta tämä on edellistä vielä pahempi, sen vuoksi että edellisen
virheet ovat ilmeisesti syntyneet ajattelemattomuudesta tai hätäisyydestä tai
jonkinlaisesta anarkismista. Tämä on tahallista terrorismia, ajateltu ja
toteutettu hyökkäys hyvää makua, kauneutta ja säädyllisyyttä vastaan.
"Hyvä maku on hallitsevan luokan ennakkoluulo", sanoi
muotoiluprofessori Severi Parko. Ei pidä paikkaansa. Proletaarinen esteetikko
inhoaa suoranaista rumuutta siinä missä porvarillinenkin. Esteettiset
perversiot ja tahallinen erikoisuudentavoittelu ovat aina vain häiriöitä -
sääntö on yleisyys, yleinen hyväksyttävyys, kauneus siten kuin inhimillinen
havaintokyky vaatii, kuten Kant määritteli. Eikä tämä talo ole ainoastaan ruma,
vaan päällekäyvän ruma, tahallisen muodoton.
Pahinta on päädyssä näkyvä U- tai J-kirjaimen muoto. Tässä on
selvästi yksi talo, mutta se on koko ajan hajoamassa kahtia. Keskelle änkeää
lasi- ja peltimassa, joka ulottuu korkeimmalle koko talossa, ja kurkistaa
julkisivun takaa. Kadun varressa oleva siipi voi kaatua kadulle milloin
tahansa, siltä näyttää. Julkisivuun on laitettu roikkumaan kolme laatikkoa,
oikein painamaan sitä kadulle päin. - Käyttötarkoitus sanelee muodon, oli
funktionalismin tunnus. Muotoa ei sanele mikään, näyttää tässä ajatellun.
Muodolla ei ole väliä. Mutta kyllä sillä hei kuitenkin on, koska suuret kaupunkitalot
vaikuttavat ohikulkijoihin, kaikkein paksunahkaisimpia lukuunottamatta.
Riitasointu voi joskus olla kiinnostavakin, mutta kun se iskee 90 desibelin
voimalla suojaamattomaan korvaan, ei ole hauskaa.
LOPPUPÄÄTELMÄ
Suuren kulttuurieetoksen murentuessa, kun moderni aika ja
edistysusko menettävät pätevyytensä ja sisältönsä, ei tilalle välttämättä ole
pinnan alla nousemassa mitään uutta. Voi olla, että hajoamistuotteet
ajelehtivat haaksirikkopaikalla kuluen vähitellen tunnistamattomiksi. Muutama
kivinen ja lasinen helmi jää ehkä jäljelle tuleviin aikoihin, mikäli
ihmiskunnalla niitä on. Hajoamistuotteilta postmodernismin rakennustaiteelliset
tulokset minusta näyttävät, lukuun ottamatta kaikkein parhaita, joiden
varsinaista sisältöä ja kulttuurimerkitystä emme varmaan vielä voi oivaltaa
(tässä esimerkit 7. ja 10.). Mitä sitä suremaan. Kaikki muutkin kulttuurikaudet
ovat kadonneet, mutta paljon niistä pystytään silti päättelemään jäljelle
jääneiden rippeiden nojalla. Keskiaikaisen katedraalin turisti ei kuitenkaan
saavuta alkuperäisen kävijän kokemusta, eikä savusaunan harrastaja
muinaissuomalaisen kokemusta. Hyvä jos ymmärrämme omaa aikaamme, edes
summittain.
