KAPITALISMIN MYRSKYNSILMÄ Kruunuvuoren tarkastelua

Nuoruuteen kuuluu että lapsuuden jännittäviltä tuntuneet ympäristöt menettävät taianomaisuutensa. Metsä jossa kuviteltiin rosvojen pitävän piilopaikkaansa, juhlivan naistensa ja liittolaistensa kanssa, jää murrosiässä unohduksiin. Nuori aikuinen hymähtää kulkiessaan sen ohi: pieni vesakon tuhrua työntävä tiheikkö kerrostaloalueen laidassa. Mutta vanhus saattaa löytää sen uudelleen. Istuu tutulla kivellä ja rakentaa elämäänsä taaksepäin vielä lapsuuden muistikuvistakin. Näkee mielessään omat vanhempansa ja ehkä ymmärtää heitä, myöhemmin saavuttamansa tiedon kautta. Pohtii miten on itse tullut maailmaan. Ja ehkä huomaa kuluneen elämänsä logiikan ja suree sitä.

Näin on ollut tähän asti monilla onnekkailla, jotka ovat kyenneet konkreettisesti palaamaan juurilleen. Mutta nykyhetken suurkaupunkilaiselta on ryöstetty mahdollisuus persoonan eheytymiseen täten - maahan, miljööseen ja tuulen tuoksuun pohjaavalla tavalla. Kaupunkien heltymätön uusrakentaminen räjäyttää hänen vanhat ympäristönsä tuntemattomiksi.

Muutamien keskipolven esteetikkojen pohdinnat johtivat retkikuntaan, jonka matkaa kuvaan tässä. Mukaan tulivat joutomaantieteen dosentti, taiteilija Jussi Kivi, transsendentaaliradiestesian sekä satunnaismerkitysten teorian amanuenssi Jaakko Pietiläinen ja höyrypäätoimittaja, filosofian maisteri Erkki Haapaniemi, tämän kirjoittaja. Matkasuuntaa ei tarvinnut kauan etsiä. Helsingin Laajasalossa sijaitseva Kruunuvuori huvilanraunioineen ja Kruunuvuoren lampineen sekä purettu öljysatama vuoren vieressä tarjosivat ilmeisen kohteen. Raunioiksi sortuneet huvilat ovat pääosin 1800-luvulta. Öljysatama on purettu viime vuosina. Nykyinen huvila- ja omakotiasutus on syntynyt vuoren taakse (mereltä katsoen) 1900-luvulla. Öljysatama sijaitsi nykyasutuksen ja meren välissä.

Tarkempia historiatietoja etsiville sopii lähtökohdaksi esim.

www.uuttahelsinkia.fi

Tämä on tosin Helsingin kaupungin propagandasivu. Mutta historiaosuus on tehty kiistämättömän hienosti. Saman tien esitetään miten kaupunki aikoo vanhan luontomiljöön hävittää. Kauhun huippu on havainnepiirros Haakoninlahden pohjukkaan aiotuista terassitalomassoista.

Laajasalolaisten omalla sivustolla

www.laajasalo.net

esitellään mm. Siili-palkinto kaupungin suunnittelulaitoksille siitä kuinka ne eivät kuuntele ketään, eivät ainakaan asukkaita.

Tunnelmointiin taipuville

www.ruosteinen.com

Kruunuvuori muodostaa tiiviin näkymän kapitalistisen tuotantotavan päällekäyviin ympäristövaikutuksiin viimeisen 150 vuoden aikana. Vanhimpien loistohuviloiden omistajat lienevät olleet menestyneitä kapitalisteja tsaarin valtakunnassa - ehkä myös virkamiehiä. Kruunuvuoressa vieläkin risteilevät kävelytiet on rakennettu samaan tapaan kuin Helsinkiä ympäröivän linnoitusvyöhykkeen tykkitiet, joita valmistamaan tsaarin jättiläisvaltio toi kivimiehiä Kiinasta asti. Rahaa ja kärsivällisyyttä ei ole huvilanomistajiltakaan puuttunut. - Tällä hetkellä maaliskuussa 2015 huviloiden ja myöhempien mökkien raunioita on kallioilla jäljellä kymmenkunta.

Kuvassa retkikuntamme ensimmäisen tutkimuskohteensa edessä. (Vasemmalta: Kivi, Pietiläinen, Haapaniemi.) Kyseessä oli pieni mökki aivan nykyasutuksen tuntumassa, vuoren itäpuolisella jyrkänteellä. Mökki kuulunee Kruunuvuoren toisen maailmansodan jälkeiseen vaiheeseen. Saksalaisomistuksessa ollut alue joutui rauhansopimuksen mukaan Neuvostoliitolle, joka taas antoi sen suomalaisten kommunistien käyttöön. (Heidän kesänvietostaan Kruunuvuoressa on hauska kirjakin olemassa. Muistan lukaisseeni sen, mutta en löydä sitä enää kaupunginkirjaston luettelosta, kun olen unohtanut sekä tekijän että nimekkeen.) Vuonna 1955 Pohjois-Suomesta kotoisin ollut Aarnio-niminen suurliikemies osti koko alueen huviloineen kaikkineen, aikoen rakennuttaa kerrostaloja. Mutta kaavoitus pysähtyi, onneksi, vaikka eivät silti tietenkään kaavoitusvaatimukset. Seurasi pattitilanne. Huviloita ei kannattanut korjata, koska tulevaisuus oli epäselvä. Rappio alkoi. Sijoittaja tuli järjestäneeksi nykyhelsinkiläisille ajan kulun ja luonnon ystäville mahtavan elämyspuiston.

Kuvan pienessä keltaisessa mökissä voimme kuvitella jonkun suomalaiskommunistin oleskelleen. Ehkä Hertta Kuusinen on vähän isommasta naapurihuvilasta tullut puutarhaan iltaa istumaan. Karulle kalliolle on kasvatettu pari pientä omenapuuta, nyt tietenkin jo villiintyneitä. Raparperiviljelmä on levinnyt ja nykyaikoihin rappeutunut hyvin pienilehtiseksi. Kuisti on osittain romahtanut. Lattia on laho: amanuenssi Pietiläinen oli pudota sen läpi tutkiessaan vanhanmallista sähkömittaria seinällä. Pietiläinen ja Kivi uskalsivat kiivetä jyrkkiä tikkaita ja kurkistaa vintille: siellä oli muutama sänky. Itse löysin vettyneen ruotsinkielisen laulukirjan keittiönkaapista. Raskas valurautainen puuhella oli myös. Sellaista ei kukaan rupea evakuoimaan jyrkkää polutonta kalliota pitkin minnekään.

Me kiipesimme mökiltä vielä vähän rinnettä ylös ja sitten taas alas, huvila-aikaiselle kävelytielle, jota suuret kuuset ja männyt ympäröivät. Edessämme oli Kruunuvuoren lampi. Lampi on syntynyt merenpinnan laskiessa, ehkä kolme tai neljä tuhatta vuotta sitten. Dosentti Kivi näytti puiden ja kalliorinteiden avulla missä pinta on milläkin vuosituhannella ollut. Amanuenssi Pietiläinen oli lukenut tutkimuksen lammen pohjamudan koostumuksesta. Hän mittasi radioaktiivisuuden alueella ja otti näytteen lammen jään pinnalla olleesta vedestä. Kairaa varsinaisen vesinäytteen saamiseksi emme jaksaneet kantaa jyrkässä maastossa. Lammessa on Kiven mukaan kaksi syvännettä, molemmissa päissä. Itäisempi on jopa viisi metriä. Tunnelma lammella on outo ja yksinäinen. Amanuenssi Pietiläisellä on tapana kesäisin käydä mustavetisessä lammessa uimassa. Pieni laituri on tosin lahonnut päreiksi, ja samoin hänen vaatehuoneenaan käyttämänsä keittosuoja.

Idempänä Kaitalahden länsirannalla on korkea jyrkkärantainen kallio. Päällä on ollut jokin pieni rakennus, joka on viime aikoina palanut, ehkä huvimaja tai vain jonkinlainen grillikatos, mikäli niitä tunnettiin tsaarin aikana. Huomasimme pienistä pyöreistä kivistä muuratun tötterön, jonka käyttötarkoitusta emme oivaltaneet.

Lipputangonjalka kallion laella on järeintä laatua. Täällä ei ole liputuksessakaan säästelty, mikä viiri kulloinkin on tangossa liehunutkin. Dosentti Kivi muisteli isänsä kertomaa Jatkosodan vuosista. Tämä oli silloin poikaikäisenä melonut kajakilla Kaitalahden suulla. Pystysuoraan kallioseinään oli sidottu saksalainen sotalaiva, ilmeisesti piiloon kaupungista katsoen ja Kruunuvuoren selän liikenteeltä. Kun kanootti tuli liian lähelle laivaa, sieltä alkoi sataa käskyjä: "Weg und sofort!" Saksalaisilla ei ollut harhaluuloja että kaikki suomalaiset olisivat olleet heidän ystäviään. Kuvassa oikealla Kaitalahtea, männynlatvojen takana Tullisaarenselkä. Sen takana näkyy uutta Herttoniemeä, jonka rantaa on surutta ja piittaamatta täytetty ja levitetty merelle. Kuvan oikeassa laidassa Roihuvuoren vesitornin siluetti. Näkymä on siis koilliseen päin.

Muutamat huvilanrauniot ovat todella maalauksellisessa kunnossa - ei yksin sortumisensa vuoksi vaan myös graffitien ja seinämaalausten, jotka ovat tänne ilmestyneet kymmenen viime vuoden aikana, kun sosiaalinen media on tehnyt Kruunuvuorta tunnetuksi. Sitä ennen rapistuminen ja sortuminen oli vain sään ja ajan työtä. Tunnelma oli silloin aavemaisempi. Nyt mukaan tulee karnevalistisia sävyjä. Kulkiessamme raunioilla näimme muutamia retkiseurueita. Englantia puhunut valokuvaaja kuvasi mallityttöä romahtavalla kuistilla, nojaamasssa vinoon painuneeseen pylvääseen. Pilvisenä päivänä valo oli kaunis ja tasainen. Meille ikämiehille tuli väistämättä mieleen miten moninaisia tuhon ja rappion syyt ovat.

Siellä täällä raunioiden lähettyvillä maassa lojuvat suuret ruostuneet metalliesineet panivat arvailemaan. Olivatko ne ehkä sota-ajan jäänteitä? Sota oli nopea murskaaja. Mutta ei aika itse eivätkä Helsingin pommitukset jatkosodassa ole tehneet yhtä suurta hävitystä kuin tämän hetken talouskasvuideologia ja rakennushuuma. Koko Helsingin luonto on uhanalainen, pienintä metsikköä ja merenrannan kalliota myöten. Jos kaavoittajilta, eli rakennus- ja kaupunkisuunnitteluvirastolta sekä poliitikoilta ja rakennuttajilta kysytään, mitään ei säästy.

Laitan tähän linkkejä eri kansalaisjärjestöjen sivuille. Niitä tekevät ja niillä puhuvat vailla kaikkea kiihkoa ihmiset, joiden kotia ja identiteettiä säälimättömästi uhataan lisärakentamisella. Hyvä portaali kaupunginosayhdistysten sivuille on

kaupunginosat.net

Sen kautta pääsee niin Oulunkylän kuin Tuomarinkylän, Myllypuron, Meri-Rastilan ja Pakilan sivuille. Kulosaari ottaa kantaa sivulla

kulosaarelaiset.fi

Siellä on jopa varaa ja älyä arvostella väestönkasvuideologiaa.

Palaan retkeemme. Ihmeellisen hyvin kruunuvuorelaisista huviloista on muotonsa säilyttänyt Hällebon rakennus. Tosin kaupungin miehet ovat repineet pääoven portaat irti, heittäneet maahan, ja lyöneet oviaukkoon vanerilevyn. Miksi? Haluavatko he muka että talo säilyy kauemmin? Heille koko suurenmoinen luonnon ja kulttuurin muistomerkki, Kruunuvuoremme, on selvästi yhtä ja samaa kaatopaikkaa. Jotain tässä on takana.

Tosiasiassa hirvittävä suunnitelma on ollut vireillä Osmo Soininvaaran tukemana. Tästä Hällebon kohdalta vedettäisiin ns. maisemaratikan linja ja silta. Monikymmenmetristen pylväiden varassa se kulkisi meren yli Korkeasaareen. Se olisi San Fransiscon Golden Gaten kokoinen rakennelma, pituudeltaan 1.225 metriä! Toista kilometriä! Yhtä raitiotielinjaa varten! Golden Gatessa pisin jänneväli on  1.280 metriä. Ja sitä ei todella rakennettu yhtä raitiovaunua varten. - Kysymys on lopulta moraalinen, todistelin dosentti Kivelle ja amanuenssi Pietiläiselle. Onko ihmisen tehtävä kaikki mitä hän pystyy tekemään, vain sen vuoksi että hän pystyy niin tekemään? Ei tietenkään. Pitääkö vahvemman lyödä heikompi maahan ja viedä hänen kellonsa ja rahansa, koska nyt kerran pystyy sen tekemään? Kaupunginvaltuusto on hyväksynyt tämänkin luontoa ja Helsingin merimaisemaa tuhoavan siltaidean välinpitämättömyyttään ja sokeuttaan, valtansa huumassa, ja ehkä rakennusfirmojen yllyttämänä. Ihminen on kyllä lyhyellä tähtäimellä vahvempi kuin luonto, tällä erää. Sitä varovaisempi ja vastuullisempi hänen pitäisi olla, ja sitä suurempaa surua tuntea jokaisesta kaadetusta puusta ja räjäytetystä luonnonkalliosta. Kaupunginvaltuusto päätti lyödä Kruunuvuorenselkää moukarilla. En voi muuta kuin toivoa että tulisi niin pitkä ja syvä lama, että se opettaisi kaikki suomalaiset keskittymään pieneen ja olennaiseen ja varomaan suuruudenhulluutta. Sillä siitä juuri, ja vain, ideassa on kysymys, vaikka miten perusteltaisiin - esimerkiksi tulevien asuntoalueiden tarkoitushakuisilla tekaistuilla liikennelaskemilla. Raitiovaunullako kaikki uuden kalliin alueen rouvat ja herrat kulkisivat Kauppatorille, niin että lisäkapasiteettia Herttoniemen liittymään Itäväylällä ei tarvittaisi? Eivät varmasti. Heillä on kaksi tai kolme autoa, ja he käyttävät niitä. Aito ja kestävä ratkaisu olisi uusi metrolinja Laajasalosta Herttoniemeen. Metrojunan kapasiteetti on monikymmenkertainen yhden raitiovaunulinjan kapasiteettiin verrattuna.

Hällebon laiturin jäänteet rantasaunan luona. Kuvassa erottuu selällä kaksi luotoa, Nimismies ja Emäntä. Niiden kohdalta, mutta kymmenien metrien korkeudessa sillalla raitiovaunu muka kulkisi! Oikealla on Mustikkamaa ja vasemmalla Korkeasaari. Niiden välisen Mustikkamaansalmen kautta näkyy 3,5 kilometrin päässä tuttu Kallion kirkon torni ja siitä oikealle Hanasaaren voimalan piippu.

Hällebon saunalta kiipeämme dosentti Kiven ja amanuenssi Pietiläisen kanssa ylös Kruunuvuoren läntistä, kaupunginpuoleista kalliota. Ohitamme yhden osittain romahtaneen mökin (kuvassa) ja yhden täysin palaneen.

Niiden pihan läpi virtaa puro, jonka vesi on juomakelpoista ja hyvää. Maistan sitä.

Kallion laella on jäljellä yksi suuri nestesäiliö. Niitähän on ollut kymmeniä. Suomenlinnan lautalta ne ennen näkyivät hyvin Kruunuvuorenselän yli. Aikaisemmilta käynneiltään Kivi ja Pietiläinen muistelevat kylttejä säiliöiden kyljessä. Ainakin tolueenia ja ksyleeniä niissä on ollut, erilaisten polttoöljyjen ja raakaöljyjen lisäksi. Pienten pensaiden ja puiden luona ylhäällä kalliolla Kivi huomaa yhden juurakon, jonka koloon on ahdettu muka luonnollisesti oksanpätkiä ja muuta töhnää. Kun ne poistettiin, löytyi muovirasia, jonka kannessa oli mustavalkoinen älykännykällä luettava kuvio. Kyseessä oli jokin urheilulaji, eräänlainen teknologiasuunnistus. GPS-koordinaattien avulla suunnistaja etsii kätköä eli rastia. - Kivi peitti rasian uudelleen luontevamman näköisesti, ettei tehtävä olisi turhan helppo.

Näkymä Kruunuvuoren läntiseltä kalliolta selälle ja sen yli on huikaiseva. Jalkojen alla lepäävät Katajanokka, Kruununhaka ja Kaivopuisto. Mutta kuvassa näkymä pohjoiseen. Koivujen välistä erottuu Kulosaaressa kaksi suurta valkeata rakennusta: rannassa kasino ja hiukan ylempänä oikealla Wihuri-yhtymän pääkonttori.

Olimme joutuneet suurelle rajalle. Jätimme luonnon ja siirryimme luonnottomuuden valtaan. Viimaisen kallion päältä lähdimme laskeutumaan karkeaa kivisepelipengertä niille kohdin, mihin uusi asuntoalue olisi tulossa. Sepeliä myöten oli kuljetettu pois viimeisten öljysäiliöiden purkujätteet - minne? Yht'äkkiä ylitsemme kaarsi outo kömpelön lihava lentokone alle sadan metrin korkeudessa. Sen neliskanttinen runko näytti kuin vanerilevyistä väsätyltä. Se jatkoi vasemmalle Santahaminan suuntaan. Noin laajaan runkoon mahtuisi tutka-antenneja, totesi Pietiläinen. - Lohduton, käsittämätön maisema levisi ympärillämme.

Dosentti Kivi oli aikaisemmilla käynneillään todistanut kuinka öljysataman ikiaikaisten kallioiden päältä oli kaavittu pois kaikki maa-aines. Näkymä oli ollut kammottavuudessaankin jotenkin ylevä - ylevä Immanuel Kantin mielessä.

Hänhän sanoo, että ylevän tunne syntyy, kun ihmisjärki tajuaa oman ylivoimaisuutensa luontoon nähden. Näin saattoi käydä Kantin aikana esim. tähtitieteellisissä laskelmissa. Astronomi pystyy päättelemään ja laskemaan jonkin galaksin etäisyyden. Hän ylittää ajattelullaan luonnon kuilun, ikuisuuksia pitemmän ja avaruusmatkailun ulottumattomissa olevan - vielä suuremman voiman eli älynsä avulla. Vielä muistakin ja maanpäällisemmistä syistä ylevän tunne kyllä kohtasi valistumies Kantia. Mutta kaivinkoneiden, puskutraktoreiden ja kymmenen tonnin kuorma-autojen kykyä ei hänen aikanaan tunnettu.

Sillä perusteella että öljysatama oli voinut saastuttaa irtomaa-ainesta kallion päällä, maa oli täällä kaavittu pois, taitavasti kuin jättiläisen kahvilusikalla ja hammasharjalla. Nyt tilalle oli tuotu sepelikerrokset, joita kauhistuen katselimme. Sepeliä näkyi kaadetun myös Haakoninlahden pohjukkaan, joten luonnon rantaviiva oli tuhottu. Suomenlinnan kirkon torni näkyy kuvassa laiturirakennelman takaa, 2,8 kilometrin päässä.

Käännyimme taas ylöspäin ja sepelistä ajouraa pitkin survoimme kumisaappaat vinkuen lakikallion erääseen notkelmaan.

Amanuenssi Pietiläinen oli joitakin vuosia aiemmin löytänyt sieltä sisäänkäynnin luolastoon, jonka hän risti Mannerheimin luolaksi, seinälle ripustetun marsalkan muotokuvan mukaan. Mikä yllätys: viranomaisilkivalta oli tukkinut sisäänkäynnin melkoisella kivijärkäleellä. Seitsemän miestä ja kanki, kyllä se sillä lähtee, arveli maisteri Haapaniemi. Kivi ja Pietiläinen epäilivät että yhdeksänkin voisi olla tarpeen. Amanuenssi Pietiläinen otti videokameran esille. Dosentti Kivi piti retkueelle ja kameralle luennon luolarakennelman mahdollisesta historiasta. Se oli todennäköisesti luonnon alkuaiheesta kaivettu jo venäläisen laivaston aikana, ehkä polttoainevarastoksi. Sitä oli suurennettu ja käytetty huvila-asukkaiden pommisuojana toisessa maailmansodassa. Öljysataman aikana se oli enimmäkseen jäänyt tyhjilleen. Öljyjä varten kallion sisälle tehtiin silloin kaksi neljäkymmentä metriä korkeata holvia. Niiden huoltokuilua suojaava rakennus näkyi metsän rajassa (ulkopuolella kuvan turvasyistä).

En voi tarjota kuvaa Mannerheimin luolasta, koska siitä on vireillä parikin projektia. Dosentti Kivi valmistelee kirjaa; hänen ja Pietiläisen ja muiden työryhmä on käsikirjoittamassa ja roolittamassa videopeliä ja interaktiivista televisiosarjaa. Epookin mukaista lavastusta ja kuvauksia on kaavailtu rahoitettaviksi Renny Harlinin kesken jääneen Mannerheim-projektin avustuksista.

Kiven puhuessa aavelentokone ajoi taas parinkymmenen metrin korkeudessa suoraan ylitsemme,

nyt pohjoisen suuntaan. Pietiläinen sai sen nauhalle. "Kilpailevan tuotantoyhtiön vakooja", hän päätteli. "Mutta miten se pystyy käyttämään Santahaminaa tukikohtanaan", minä kysyin. Dosentti Kivi näytti miettivältä. Tunnustin että minulla oli ollut koko ajan kännykkä auki, koska odotin puhelua Haagan suunnalta eräältä daamilta ja kissalta. Meidän koordinaattimme olivat kaikkien saatavilla.

Mantsurian kukkuloiden jälkeen saavuimme entisille Strugatskin järville. Dosentti Kiven kevään 2012 kovaonninen retkikunta oli ristinyt ne tieteiskirjailijoiden Arkadin ja Boriksen mukaan. Järvet olivat lyhyen olemassaolonsa aikana kaislikossaan tarjonneet pesäsijan monille vesilinnuille. Nyt koko järviallas oli täytetty soralla.

Kuvan kalliolouhoksen vieressä sijaitsi järvien syvin paikka, noin kaksi metriä. Strugatskin järvialtaan keskelle on tällä hetkellä juntattu muutama kymmenen betonipaalua, uuden asuinalueen ensimmäisen rakennuksen perustukseksi. Emme halunneet kuvitella mikä siihen voisi olla tulossa.

Etenimme miten pystyimme sepelin, hiekan, mutakuoppien ja pyörryttävän tyhjyyden ja järjettömyyden tunteen seassa. Maailmanlopun maisemaan oli vedetty väliaikaisia teitä ainesten kuljetteluun. Rikkinäisiä säiliöitä, kaivonrenkaita, tyhjiä muoviastioita, porakoneita, betonisia ja muovisia putkikasoja, siirtolavoja, rautaromua - ja kaiken yllä varhaisen maaliskuun kylmän ja tuulisen kevätpäivän hitaasti selkenevä iltataivas.

"Täällä ne mäyrien kolot edelleen ovat!"

Juuri levennetyn soratien penkasta dosentti Kivi osoitti meille mäyrän kaivaman käytävän suun. Aikaisemmalla yöretkellään Kivi oli nähnyt mäyrät, ainakin kaksi niistä, siluettina pienen kallion päällä. Niiden liikehdintä on lajityypillisen vaivalloista. Ne ovat kaivajia.

Rotvalleineen kaikkineen pienintä piirtoa myöten valmiiksi viimeistelty upouusi asvalttikatu halkaisi Tullisaaren "rauhoitetun alueen" suunnasta metsän ja saapui tuhoalueelle, Entisen öljysataman jättämän tuhoalueen ja nykyasutuksen välissä oli vielä hetki sitten kymmenisen metriä leveä "suojeltu alue", kuten karttakin tiesi. Pietiläinen ja Kivi muistivat sen lintujen paratiisina, läpipääsemättömänä tiheikkönä. Siitä oli jäljellä muutama traktorilla vinoon työnnetty heiveröinen pajunvitsa soran ja sepelin taustalla. Penkalla lojui ylös kaivettu valurautainen putkisysteemi. Dosentti Kivi selitti sen paloventtiiliksi, joka oli ollut nykyasutuksen laidalla rautaisen kaivonkannen alla. Siihen palokunta saattoi kytkeä letkunsa jos lähellä paloi. Myös kaksi huomattavan kokoista betonirengasta entisestä palokaivosta virui maassa. Palokaivoja käytettiin kun vesijohtoverkkoa ei vielä ollut.

Retkipäivämme päättyi ja aurinko oli juuri laskemassa. Metrolle vievä bussi saapui. Päätepysäkiltä ajoimme Herttoniemen suuntaan. Raskaan tieteellisen työn jälkeen keskustelumme johtuivat paratieteisiin ja ufosieppauksiin. Pietiläinen oli kadonnut kerran ennen oopperatalon rakentamista Töölönlahden rannalta ja menettänyt vaatteensakin, tosin väliaikaisesti. Itse katosin seurueen keskeltä pienellä kioskilla lähellä Tallinnan laivaterminaalia. Löysin itseni puistonpenkiltä korkean kaupunginmuurin juurelta aamuyöllä.

Helsingin rantoja ja viheralueita syödään niin lujaa vauhtia kuin talouden suhdannevaihtelut ikinä antavat myöten.

Kruunuvuori on ollut satunnaisista historiallisista syistä eräänlainen tyyni myrskynsilmä kapitalismin generoimassa kehityshurrikaanissa. Aika näyttää aivan pian, valitettavasti, mitä siitä enää voi jäädä. Meidän jälkeemme betoninpaisumus.