HOLMESIN  MENETELMÄT  JA  WATSONIN

Sherlock Holmesin huomio- ja päättelykyvystä olen vielä paljon kauempana kuin tohtori Watson. Mutta olen jo yli puolen vuosisadan ajan tykännyt lukea Holmesin tutkimuksista. Äsken huomasin että lyhyet tarinat niistä on vähän aikaa sitten julkaistu suomeksi uutena täydellisenä niteenä. Suureksi ilokseni sain sen käsiini kirjastosta. Osa tarinoista oli ennen suomentamattomia!

Kääntäjä Jaakko Anhava on laatinut teokseen hyvin kiinnostavan, kattavan johdannon. Hän ei kuitenkaan lopulta saa selvää mihin Holmes-tarinoiden vaikutus ja suosio perustuu. Mestarietsivät olivat romanttisia sankarihahmoja, hän sanoo. ”Vuosisadan vaihteen molemmin puolin oman mausteensa lisäsivät ajan nerokultti ja yli-ihmisen – hyvän, pahan tai niiden tuolla puolen olevan – näkyvä asema kirjallisuudessa ja filosofiassa.” Tässä Anhava tietenkin viittaa Nietzscheen ja Dostojevskin Raskolnikoviin, muun muassa. Salapoliisikirjojen yhteyksiin Anhava myös Holmesin perusteellisesti asettaa.

Ehkä ei kannata miettiä Sherlock Holmesin hahmoa yleensä, kaikkien tarinoitten kautta, jos ihmettelee hänen suosiotaan. Ehkä kannattaa analysoida yhtä kertomusta, ja etsiä Arthur Conan Doylen erilaisia trikkejä ja hänen asennettaan. Mikä niissä luo toimintaan huikaisevan toden tunnun, huolimatta siitä että kokonaisuudessaan kertomus saattaa olla täysin epäuskottava? Rikollisten nerokkuus ja fantasia kun menevät rankasti tosiasiallisen rikollisuuden latteuden ulkopuolelle.

Otanpa esimerkiksi Paholaisen jalan, joka on ilmestynyt kokoelmassa Viimeinen kumarrus (His Last Bow, 1917).

Aluksi tri Watson kuvailee kehyskertomuksessa Holmesin luonnetta, pitäen tarkkaa etäisyyttä paitsi salapoliisiin itseensä, myös viralliseen poliisiin ja suureen yleisöön. Omasta roolistaan Watson toteaa: ”Osallisuuteni hänen joihinkin seikkailuihinsa oli aina etuoikeus, joka vaati minulta tahdikkuutta ja vaiteliaisuutta.”

Tämä selkeä asetelma luo heti, muutamalla rivillä, moniulotteisen jännitekentän. On rikos ja takana piilevät rikolliset ja heidän vielä hämärät motiivinsa. Uhrit. Suuri yleisö ja ajan iltapäivälehdet.  Mielikuvitukseton poliisi. Mestarietsivä. Hänen kronikoitsijansa, joka on myös hänen apurinsa sekä pesunkestävä englantilainen herrasmies, lääkäri ja sotilas, Englannin kruunun ja imperiumin uskollinen ja ihaileva poika.

Tämä Watsonin hierarkinen, herkullisesti detaljoitu, voi sanoa esineellistynyt maailmankuva antaa lukijalle turvallisuuden tunteen. Nyt tiedetään missä liikutaan. Kertomus ei ole koskaan itseriittoinen, vaan intentionaalinen, viittaa suureen Viktorian ajan maailmaan, joka tietenkin oli aikalaislukijoille kouriintuntuvaa arkipäivää, mutta kiistämätöntä historiaa meille myöhemmillekin.

Rikokset ja Holmes itse merkitsevät Watsonille hengitysreikää, säröä ehkä liiankin ehjään ja ahdistavaksi käyvään yhteiskuntaan. Niistä kirjoittamalla hän haluaa todistaa ystävänsä ainutlaatuisuudesta. Paholaisen jalassa kehyskertomus jatkuu Holmesin sähkeellä, joka antaa Watsonille luvan ja aiheen syventyä vanhaan tapaukseen, Holmesin mukaan ”elämäni oudoimpaan”.

Holmesia uhkasi rasittavan työn ja vapaa-ajan ”holtittomuuksien” takia hermoromahdus. Viktoriaaniset eufemismit kuten tämä luovat lukijan mielikuvitukselle tilaa. Tämä on yksi kertojan taitotemppu. Holmesin on pakko suostua lomaan, ja hän lähtee Watsonin kanssa ”Cornwallin niemimaan äärimmäiseen kärkeen”, ”pieneen valkeaksi kalkittuun asumukseen”. Seuraa värikäs kuvaus paikallisesta maisemasta ja olosuhteista kadonneine kansoineen, kirkkoherroineen, Mounts Bayn puistattavine puolikaarineen ja kornin kielineen.

Kirkkoherra pastori Roundhay ja hänen vuokralaisensa, oudon vaitonainen herra Tregennis putkahtavat yhtenä aamuna Holmesin ja Watsonin majalle. On sattunut tavaton ja onneton, hirvittävä tapaus. Miesten pukeutumisesta, toinen hätäisesti, toinen huolellisesti, Holmes päättelee että ensimmäisenä tilanteeseen on törmännyt Tregennis. Mutta pastori ottaa puheenvuoron ja selittää. Tovin pohdittuaan Holmes päättää tutkia arvoitusta. Kohta lähdetään kävelemään tapahtumapaikalle. Sitä ennen Holmes kuitenkin kuulustelee Tregennisiä, jonka omaiset ovat joutuneet uhreiksi.

Näin uudet roolihahmot, räiskyvätunteinen pappi ja käsiään kouristellen yhteen puristava , koroillaan elävä herrasmies Tregennis, on luonnehdittu lyhyesti mutta dramaattisesti. Kerronnassa ei suvantopaikkoja kylää maalailevan johdannon jälkeen ole.

Tregennis on edellisenä iltana ollut pelaamassa vistiä sisarensa luona, sisaren ja kahden veljensä  kanssa. Nainen löytyy huoneesta kuolleena, miehet järjiltään kauhusta.

Tilannehan on täydellisen uskomaton, mutta kun se on pohjustettu näin vedenpitävästi, kuten Doylella on tapana, lukija sukeltaa innolla mukaan. Hän ei tässä vaiheessa mistään hinnasta enää halua rikkoa ns. teatterisopimusta. Ja välittömästi alkaakin maailmaan ilmaantuneen särön paikkaaminen, parhailla viktoriaanisen järjen ja edistyksen aseilla. Ohimennen paljastuu perintöriita tinakaivoksesta, joka on kuitenkin jo unohdettu. Tregennis kertoo että illalla pelin aikana joku oli kurkistellut ikkunasta sisään. Aamulla, kun hän yön kotona oltuaan tuli sisään huoneeseen, sisar retkotti kuolleena tuolissaan kauhunilme kasvoillaan ja pöydän ympärillä ”George ja Owen hoilailivat laulunpätkiä ja pälpättivät kuin mitkäkin isot apinat. Voi, miten hirveä näky!”

Veljet viedään mielisairaalaan. Taloudenhoitaja rouva Porter kertoo Holmesille että perhe oli ollut viime aikoina ihan mainiolla tuulella. Holmes ja Watson nousevat yläkertaan, jonne naisen ruumis on kannettu. ”Hänen tummat selkeäpiirteiset kasvonsa olivat kauniit jopa kuolemassa, mutta niillä näkyi yhä jotakin siitä kauhun kouristuksesta, joka oli ollut hänen viimeinen tuntemuksensa tässä elämässä.”

Naiset – kiinnostavat naiset - ovat Watsonille aina kauniita. Yksi heistä, aivan ensimmäisen kertomuksen Irene Adler, on myös ylivoimaisen ovela ja älykäs, ainoa joka koskaan voittaa Sherlock Holnesin. Yleensä naiset ovat salapoliisin apua tarvitessaan heikkoja ja hysteerisiä, usein myös nuoria. Tyypillisesti heidän isänsä, joku eversti, on joutunut pulaan. Mutta nainen on aina pelastettava. Hän antaa asioille merkityksen ja tehtäville tärkeyden. On hauska lukea tällaista selkeää roolitusta nyky-Suomessa, kun Helsingin Sanomien vuosikymmenien naisaatepommitus on tehnyt feminismistä valtionideologian ja naiseudesta ainoan poliittisesti korrektin sukupuolen. Silti suomalainen nykynainen ei suhtaudu mieheen yhtä ihailevasti kuin Watson naiseen.

Jäljet kukkapenkistä ikkunan alla ja nurmikolla tarkastettuaan Holmes lähtee takaisin majapaikkaansa, pohtimaan. ”Luulenpa, Watson, että ryhdyn jälleen myrkyttämään itseäni tupakalla, mitä olet niin usein ja aiheesta soimannut.” Hän istuu savupilven keskellä nojatuolissa. Mutta pian hän turhautuu. ”Aivotyö ilman riittävää aineistoa on kuin kaasuttaisi moottoria turhan päiten. Rikki se siinä leikissä menee.” Holmes ja Watson lähtevät kävelylle.

Holmes rekonstruoi tapausta. Näyttää selvältä että kukaan ei ole voinut tunketua pelihuoneeseen Mortimer Tregennisin lähdettyä kotiin peli-illan jälkeen. Miten kauhuvaikutus siis on voitu saada aikaan? Holmes jättää tutkimuksen hetkeksi sikseen, odottamaan lisää aineistoa. Lähdetään kävelylle. Holmes rupeaa harrastamaan arkeologiaa puhumalla nuolenpäistä, ruukunsirpaleista ja kelteistä.

Holmesin älyllinen vapaus on keskeinen tekijä hänen luonteensa viehätyksessä. Seuratessaan hänen tutkimuksiaan Watsonkin pääsee vapaaksi kaikista sidonnaisuuksistaan. Lukija huomaa, että vaikka maailma on valmis, kuten viktoriaaninen maailma oli, siihen voi silti ottaa erilaisia näkövinkkeleitä. Holmes itse sanoo olevansa pelkät aivot, kaikki muu on hänessä vain välttämätöntä lisäkettä. Holmesia eivät sido virkapoliisin velvollisuudet, eivätkä edes hyvät tavat, hän saattaa olla tyly ja torjuva ketä kohtaan tahansa. Tyypillistä Doylen tekniikalle on, että tälle mahdottoman tuntuiselle ylivertaiselle ajatuskoneelle hän tuo vielä  joissain tarinoissa esiin paremman, vertailukohdaksi. Mutta Sherlockin veli Mycroft Holmes onkin sitten jo aivan tarumainen. Yhdessä kertomuksessa hän salapoliisin mukaan on ”käytännössä koko Englannin hallitus”, vaikka ei juuri liikalihavana poistu koskaan huoneestaan.

Holmes ja Watson palaavat kävelyltä majaansa. Siellä odottaa leijonanmetsästäjä ja tutkimusmatkailija, tohtori Leonard Sterndale. Tässä tulee nyt hyvin monessa kertomuksessa esiintyvä deus ex machina, jostakin Lontoon ja Englannin, mutta ei tietenkään brittiläisen imperiumin ulkopuolelta; hämäriä salaliittoja, trooppisia tauteja ja kaiken maailman outoja lojaliteetteja kantava tappajavirus.

Hän on Tregennisin perheen tuttava, hän on ollut juuri Afrikkaan lähdössä, kun kirkkoherra Roundhayn sähkösanoma on tavoittanut hänet. Hän kyselee mitä Holmes on saanut selville ja haluaa auttaa. Holmes epäilee tutkimusmatkailijaa heti. Hän tarkistaa Sterndalen kertomuksen ja huomaa miehen johtolangaksi, ”joka saattaa johdattaa meidät sotkun läpi”.

Watsonin, siis Doylen kerronta on hyvin ekonomista. Lukijoille tuttuun sosiaaliseen todellisuuteen tapahtumat sijoitetaan lyhyin viittein. Mutta kaikki henkilöt joihin katse kohdistuu vähänkin tarkemmin, kuuluvat myös juoneen. Tässä kohtaa lukijakin huomaa Sterndalen motiivien epäilyttävyyden, joka Holmesille on itsestään selvää. Antamalla lukijan välillä oivaltaa, kirjoittaja pakottaa hänet samaistumaan  ja uppoutumaan arvoitukseen, välillä taas pudottamalla hänet täysin Holmesin päätelmien kärryiltä pitää hänet ihailun ja hämmästyksen puotinarussa.

Seuraa ”outo ja kammottava käänne”. Kirkkoherra saapuu täyttä vauhtia kaksipyöräisillä vaunuilla, kiihdyksissään, kasvot tuhkanharmaina ja silmät selällään. Herra Mortimer Tregennis on yöllä kuollut, aivan samalla tavalla kuin sisarensakin.

Holmes, Watson ja pastori ehtivät paikalle ennen lääkäriä ja poliisia. Pöydällä savuttaa öljylamppu. ”Pöydän ääressä istui vainaja nojaten tuolinsa selkämykseen, piikkiparta sojossa, silmälasit otsalle sysättyinä.” Kauhun ilme vääristi hänen kasvonsa, raajat olivat koukistuneet ja sormet koukussa.

Holmesin silmät syttyvät loistamaan. Ruohikolle pitää heittäytyä vatsalleen, kiivetä ikkunasta sisään, hyvillään huudahdellen. Holmes tutkii tarkoin öljylampun, joka on ”tavallista mallia”, raaputtaa sen yläpinnan talkkisuojuksesta hiukan tuhkaa. Meillehän useimmille öljylamppu on tuntematon laite, mutta äkkiä luotu salaperäisyys arkiesineessä varmasti sai aikalaislukijoiden mielikuvituksen liikkeelle. Sama kuin tiskipöydän hanaa tai pesukonetta ruvettaisiin epäilemään. Itse asiassa virhe on koko viktoriaanisessa luokkayhteiskunnassa. Mutta Watsonin kerronta suuntaa Holmesin suurennuslasin johonkin konkreettiseen. Sama tunne tulee kun lukee nykyvasemmiston analyyseja ”luokkatilanteesta”. Milloin missäkin on jokin pikkuvirhe, ehkä Kelan päätöksissä, palkankorotusten pienuudessa jne.

Kun lääkäri ja poliisi tulevat, Holmes, kirkkoherra ja Watson menevät kolmistaan ulos. ”Minulla on ilo kertoa, etteivät tutkimukseni ole jääneet tyystin tuloksettomiksi”, Holmes virkkoo. Hän pyytää pastori Roundhaytä kertomaan komisariolle terveiset että hän kiinnittäisi huomiota ”makuuhuoneen ikkunaan ja olohuoneen lamppuun”. Tässä se nyt sitten on! Virhe on löytynyt, kohta asia selviää, ja taas lähtee imperiumi pyörimään ja hidas ratsuväen marssi soimaan.

Mutta menee vielä muutamia päiviä. Poliisi ei etene, Holmesin vihjeestä huolimatta. Holmes paljastaa Watsonille että kummassakin tapauksessa on myrkytysmurha kyseessä. Nainen kuoli ja kaksi miestä menetti järkensä kun myrkkyä oli laitettu takkatuleen. Toisessa tapauksessa öljylampun savunsuojaan.

Holmes ja Watson järjestävät karmean kokeen Tregennisin lampusta löytyneellä jauheella. He jättävät majallaan oven raolleen ja laittavat jauhetta palavan lampun ylle. Watson raportoi: ”Kauan ei tarvinnut odottaa. Tuskin olin istahtanut tuoliini, kun tunsin sakean myskimäisen tuoksun, epämääräisen ja kuvottavan. Ensi nuuhkaisusta menetin tyystin aivojeni ja mielikuvieni hallinnan. Silmieni edessä pyörteili paksu musta pilvi, ja tajuntani kertoi, että tuossa pilvessä, vielä näkymättömissä mutta valmiina syöksähtämään päin kauhistuneita aistejani, vaani kaikki epämääräinen kauhu, kaikki hirveys ja käsittämätön kataluus, mitä maailmankaikkeudessa oli. Mustassa pilviseinässä kieppui ja kellui epäselviä hahmoja, jotka kaikki varoittivat uhkaavina jostakin tulevasta, enteilivät jonkin lausumattoman saapuvan ja jo pelkällä varjollaan musertavan sieluni.”

Psykoaktiivisen myrkyn mukaansatempaava kuvaus jatkuu vielä jonkin aikaa. Se jättää täysin varjoonsa kaikki lapselliset Lovecraft-tyyppiset syvyyden hirviöt. Kertomus on julkaistu 1910. Ei liene kovin väärin ajatella että Watsonin kauhun aiheena oli tulevien tapahtumien varjo, joka tunnetusti käy niiden edellä - tässä tapauksessa kahden maailmansodan, joiden jälkeen Englannin imperiumista ei ollut paljon jäljellä, jos ei siitä Euroopastakaan, mihin hän oli kasvanut.

Seuraa loppuselvitys. Mortimer Tregennis on perintöriidan takia murhannut myrkyllä sisarensa ja saattanut kaksi veljeään mielipuoliksi. Tohtori Sterndale oli rakastunut murhattuun Brendaan, voimatta kuitenkaan mennä tämän kanssa naimisiin, koska ei ”Englannin surkeitten lakien tähden” saanut eroa vaimostaan, joka oli jättänyt hänet vuosia sitten. Afrikkalainen myrkky oli häneltä, hän oli sitä Tregennisille esitellyt. Sterndale päättää kostaa. Hän laittaa myrkkyä Tregennisin lampun päälle ja odottaa ulkona ikkunan takana pistoolilla uhaten, kunnes tämä viidessä minuutissa kuolee. Holmes ja Watson eivät kerro poliisille.

Tällainen operettimainen loppu! Mikä siinä tosiaan on, että Sherlock Holmes on kuitenkin suurempi rikostutkija kuin komisario Maigret? Jälkimmäisen selvittämät rikokset ovat uskottavia, kun taas Paholaisen jalan tapauksessa ei ole uskottavuudesta häivääkään, yksityiskohtia ja miljöötä lukuun ottamatta. Ei kai voi muuta sanoa, kuin että vanha sääntö pätee: Print the Legend! Fantastiset afrikkalaismyrkyt, muualta otettu sora, jota kostaja oli heittänyt pappilan ikkunaan päästäkseen sisälle, ynnä kaikki muu koristelu, Budan laboratoriot, farmakopeat – ne paljastavat maailmasta jotakin, mitä rikospoliisin työ ei tuo esille, vaikka kuinka taitavasti kuvattuna. Tuolla ulkopuolella on jotain.

 https://luettelo.helmet.fi/search*fin/?searchtype=X&SORT=D&searcharg=holmes+doyle+anhava&searchscope=9