sunnuntai 21. helmikuuta 2021

KRYPTINEN TAMPERE

 

 

Valokuva on muistin kannalta kaksipiippuinen juttu. Jos on ottanut kuvia elämänsä tilanteista, voi käydä vuosikymmenien kuluttua että kun kuvaa katsoo, se onkin syönyt muistot. Enää muistaakin vain kuvan, muu tuppaa haihtumaan.

 

Toisaalta kuva voi myös palauttaa muistoja mieleen, jos siihen ei takerru liikaa.

 

Uusi hämmästyttävä piirre vanhoissa valokuvissa paljastui minulle joitakin vuosia sitten. Rupesin seuraamaan Facebookissa keskusteluryhmiä, joissa julkaistiin kuvia Tampereelta, koko 1900-luvun ajalta. Jotkin niistä tuntuivat epämääräisesti tutuilta. Tajusin että olen käynyt ja ollut joissakin noista paikoista, muistamatta niitä tietoisesti itse. Tai muisto on hyvin hämärä. Jonkun muun ottamat kuvat olivatkin osa omaa elämääni.


Noissa Fb-ryhmien postauksissa ei läheskään aina mainita valokuvaajan nimeä. Niitä nimiä kuitenkin on siellä täällä näkynyt, sen ajan tamperelaisia ammattikuvaajia: Jussi Kangas, Veikko Kanninen, Ensio Kauppila, Veikko Lintinen. Yhden kuvan (mainitsen aikanaan) olen tarinan kokoonpanoa varten ottanut itse muutama vuosi sitten.


Kryptomnesia kai tarkoittaa että luulee asiaa tai ajatusta uudeksi, kun ei oikein muista sitä, ei tunnista sen yhteyksiä. Mutta tässä kuva saa aikaan muistamista; kuinka luotettavaa, se on toinen juttu. Joka tapauksessa asia on hämärä eli kryptinen. - Seuraavassa siis lapsen muistelmia 1950- ja 60-luvun vaihteen Tampereelta.

  

Kuvassa Laukontori eli Alaranta. Tästä lähtevät edelleenkin laivat Ratinanvuolletta alas Pyhäjärvelle. Pienellä Kaijakanmäellä vasemmalla on kaksi puutaloa. Ne lienee purettu joskus 60-luvulla, koska en niitä muista. Niiden paikalle tehtiin matala ravintolarakennus, jossa toimi kuuluisa yökerho Kaijakka – jossa en koskaan käynyt. Kuvanottoajan voisi määrittää talojen rakennusvuosien perusteella, mutta oikean reunan funkkistalo ei varmaan ole aikaisempi kuin 30-luvulta.

 


Jossain vaiheessa nuorena sain kuulla että Liisa-täti, isän sisar, oli asunut noissa puutaloissa. Kun olin ihan vauva, olin kuulemma ollut Liisa-tädin hoidossa. Äiti oli täydentämässä opintojaan Helsingin yliopistossa. Joskus, muistellen noita aikoja, äiti päivitteli että olin ollut kylmällä kuistilla tiukasti kapaloituna, kun hän tuli minua hakemaan.

 


Tässä toisessa kuvassa näkyy yksi näiden talojen pihakuisti. Olen päätellyt että hoidosta kuistilla on ehkä seurannut luonteenrakenteeni. Olen keskimääräistä riippumattomampi toisten ihmisten huomiosta ja läheisyydestä. Psykiatriassa saatetaan kutsua narsismin häiriöksi tuollaista: oma itse ei ole niin sanotusti katektoitunut tarpeeksi. Se ei ole niin tärkeä kuin keskimäärin ihmisellä. Paradoksaalista kyllä joissain tapauksissa silloin myöskään toisten huomio ei ole aivan
samanarvoista kuin ihmisille keskimäärin. Varmasti haitta ihmissuhteissa ja menestymisessä. Mutta ehkä toisaalta tausta filosofian harrastukseeni, kykyyni ottaa etäisyyttä asioihin.

 

Olen kuullut että jotkut väittävät muistavansa oman syntymänsä. Itse pystyn tavoittamaan ensimmäiset muistikuvani Kalevan Ilmarinkadulta, ajalta jolloin asuimme tässä talossa. Osoitteemme oli Ilmarinkatu 23 A 1. Opin kuulemma lukemaan kolmivuotiaana, Aamulehden etusivun suuren logon kirjaimista. Myös osoitteemme tarttui mieleen.

 



Tämä kuva meidän pihasta on ainoa tässä sarjassa joka on itse ottamani, nykyajalta. Asuimme ekassa rapussa ekassa kerroksessa, päätyhuoneistossa Ilmarinkadun puolella. Nykyään tuo rappu on merkitty kirjaimella D, mutta silloin se oli A. Tuota isoa kuusta pihassa ei ollut 50-luvun viimeisinä vuosina. Samanlainen asvalttikaista rapunovien edessä oli, mutta huonokuntoisempi, koska siinä oli painaumia. Syksyllä ja talvella niihin kerääntyi vettä, joka pakkasella jäätyi. Talonmies hakkasi lammikoiden syvimmille kohdille asvalttiin kangella reikiä, jotta vesi valuisi pois. Tämä ihmetytti kovasti meitä pikkupoikia. Tuntui että mitenkä kovaan katuun voi reikiä hakata. Talot olivat silloin vihreitä, nyt ne ovat punaisia. Niitä on kolme samanlaista vierekkäin, ei mitenkään ahtaasti.

 

Taustalla näkyy seurakuntien talo. Siinä pidettiin kellarikerroksessa alle kouluikäisille päiväkerhoa, jossa kävimme siskoni kanssa, minua kahta vuotta nuoremman. Hänellä oli eväät hienossa vihreässä nahkalaukussa, jota kadehdin. Oli jännää kun isossa huoneessa ikkunat olivat katonrajassa.

 

Joko muistot tämän talon pihasta ovat ensimmäisiäni, tai ehkä vielä viereisen samanlaisen talon, jossa asuimme ensin, pienemmässä asunnossa toisessa kerroksessa. Menimme silloin littaa tai muuta leikkiä, jossa piti juosta taloa ympäri. Muistan että yksi kaverimme oli Silvan Sinikka, jota sanottiin Kikeroksi. Silva ja Cicero. Mistä ihmeestä nämä latinalaiset sanat? Litan valinta tapahtui piiriissä. Yksi rupesi laskemaan, samalla sormella osoittaen vuoronperään jokaista: ”Jää, jää, jästipää, jollet jää niin jätetään!” Se jota sormi osoitti viimeisellä tavulla jäi litaksi. Hän laski viiteentoista ja lähti sitten juoksemaan toisia kiinni. Nämä olivat jo kadonneet talon kulman taakse.

 

Pihan tapahtumia oli myös kakka-auto. Kadulle pysähtyi viemärinkannen luokse iso tankkiauto. Kansi nostettiin ja paksu letku työnnettiin kaivoon. Kovaääninen pumppu käynnistyi ja hirveä haju levisi ympäristöön. En tiedä tukkeutuivatko viemärit helposti vai mitä. Sen jälkeen ole törmännyt ilmiöön missään.

 

Yhdellä miehellä oli kadun varressa auto, musta Volga. Hän vähän väliä käynnisti sitä veivillä, joka laitettiin etupuskurin tienoille jäähdyttäjän alle. Tavailin kyrillisiä kirjaimia hienon auton kyljestä. Siitä asti olen tiennyt suuresta itänaapurista, että se on jotakin valtavaa mutta samalla hiukan hassua, kun kirjaimet ovat erilaisia ja auto ei lähde niinkuin muut autot. Veivaajasta minulle jäi käsitys, että jos joku ”heittää veivinsä”, kuten sanonta kuului, hän siis kuolee – mutta onko tällä tekemistä pettymyksen kanssa, kun auto ei lähde käyntiin...

 

Kerran olin pihalla kun isä tuli ja otti pyöränsä. Kummallisen arasti hän sanoi: ”Äite on huonona.” Kysyi lähtisinkö katsomaan. Hän oli lähdössä Pajakadulle, omaa äitiään katsomaan. Isoisä oli kuollut pari vuotta aikaisemmin. Kai tajusin että tässäkin oli kuolemasta kysymys. Pelkäsin kun tiesin että Pajakadulla isovanhempien kotona oli aina paljon setiä, tätejä ja serkkuja. En lähtenyt. Olen sitä katunut tähän päivään asti. Tämän on täytynyt tapahtua keväällä -60, koska silloin Pajakadun mummu kuoli. Syksyllä menin kouluun.

Koulumatka oli vähän yli sata metriä Ilmarinkatua, tosi suureen Tammelan kansakouluun. Vaarallinen kohta oli Kalevan puistotien ylitys, onneksi suojatietä myöten. Koulua vastapäätä Kalevan puistotiellä meidän korttelin laidalla oli tämä iso talo, jossa asui mm. kaverini Svirskyn Petteri. Hänen äidillään oli kemikalikauppa Sammonkadulla. Kerran olin heillä kylässä. Lattialla leikimme Petterin hienolla autolla. Jotenkin onnistuin rikkomaan sen jousikoneiston. Taisi loppua kaveruus siihen. Tuon ison talon alakerrassa oli ja on liikehuoneistoja näyteikkunoineen. Sekin talo samoin kuin viereiset Kalevan tornit kuului hienompaan maailmaan. Joku on sanonut että lapsi tunnistaa sosiaaliset vivahteet paremmin kuin bourdieuläinen sosiologi.

 



Koulussa ei hienouseroja tunnettu, vaikka itse hiukan arastelin serkkuani Elinaa, joka sattui samalle luokalle. Heidän perheensä asui yhdessä torneista, kulmittain kouluun nähden. Elinan isä oli minun isäni nuorempi veli, Heikki-setä, silloin opettaja, myöhemmin pappi. Opettajamme oli Liisa Tylväs, meidän suussamme Tylväs Pylväs, ja tosiaankin nimensä mukainen. Puolitoista vuotta ehdin olla hänen luokallaan, kunnes muutimme Koivistonkylään. Tammelan koulusta tärkein muisto on roolini joulunäytelmässä: olin yksi itämaan tietäjistä. Kun astuimme seimen luo, minulla oli repliikki: ”Sisään käymme.”

 



Mahdoinko olla viiden tai kuuden ja pikkusisareni Leena kolmen tai neljän, kun kerran lähdimme kaksin vaeltamaan Ilmarinkatua Tammelaan päin. Sen muistan että ehdimme Tammelantorin ohi ja Erkkilän sillalle asti. Siitä näkyi Tuomiokirkkokin, mutta ennen kaikkea sillan ali kulkevat junat. Silta ylittää ratapihan ja Porin radan, nykyään siis myös Seinäjoen radan. Jännää oli kuinka höyryveturin pilvet nousivat sillan molemmin puolin, kun veturi kulki ali. Kotona taidettiin hätääntyä katoamistamme ja kutsuttiinko poliisikin, en muista. Mutta ei meitä haukuttu, päin vastoin minua kehuttiinkin, kun olin pitänyt huolta pikkusiskosta.

 



Jos meitä tahdottiin varoittaa, yksi uhkaus oli että voitte joutua lastenkotiin. Sellainenkin oli naapurikorttelissa Petsamonkadun toisella puolella, iso ja hieno. Vihjailuista jäi semmoinen tunne, että lastenkoti on, jos ei jotain pahaa, ainakin jotakin häpeällistä. Lastenkodissa oli suuri piha, vähän korkeammalla kadusta. Ei siellä mitenkään pahalta näyttänyt, joten tulipa kognitiivinen ristiriita kasvatuksen ja omien havaintojen välille.

 

Kalevan tornit olivat omassa korttelissaan, jonka keskellä oli ruohokenttää ja kävelyteitä penkkeineen. Talvisin puistossa oli lasten puinen jäämäki, jossa sai lasketella. Tampereen puistot olivat hienoja lasten kannalta. Keinuja ja kaiken maailman muita leikkitelineitä, luistinratoja ja karuselleja riitti. Ilmarinkadulla oli pieni puisto, jossa oli pitkä ja paksu keinulauta kettinkien varassa telineistä keinumassa. Kerran  seisoin typerästi laudan päädyssä ja se tuli vauhdilla suoraan mahaani ja palleaani. Putosin maahan ja haukoin pitkään henkeä. Ensimmäinen kokemus että maailma saattaa olla vaarallinen, hengenvaarallinen.

 



Kalevan tornit ovat kaikki muuten samanlaisia keskenään, paitsi Petsamonkadun varressa yksi, jota silloin 60-luvun alussa sanottiin Miljoonatorniksi; kuvassa oikealla, punertavine seinineen. Tiedettiinkö sitten että siinä olisi ollut erityisen kalliita omistusasuntoja. Olivatko muut tornit vuokrataloja. Ei hajua, mutta pelokasta kunnioitusta Miljoonatorni herätti. Toisella puolen Petsamonkatua oli pienen kerrostalon päädyssä kivijalkakauppa. Talo näkyy tässä Miljoonatornin vasemmalla puolella. Se oli lähin kauppa meille. Kerran kävin siellä äidin mukana. Äiti halusi ostaa kermaa, mutta hänellä ei ollut sopivaa kannua mukana. Siksi kerma laitettiin ruskeaan paperipussiin, joita oli kaksi päällekkäin. Olin aivan ällistynyt. Miten paperi saattoi kestää nestettä! Kotimatkaa oli kyllä vain yksi kadunkulma. Temppu on jäänyt minulle mysteeriksi tähän päivään asti.

 

Kyllä kotipihasta liikkuakin sai. Jos meni Petsamonkatua Miljoonatornin ohi ja Teiskontien ylitti varovasti, pääsi Liisankalliolle. Siellä oli tällainen hurjan näköinen käytöstä poistettu tanssilava. Lapsen mielikuvitus liitti jotakin merkillistä ja vaarallista siihen. Jotakin miesten ja naisten välistä. Ehkä mustalaisia. Hm. Liisankallio jatkui joutomaana kortteleiden keskellä Hippokselle eli raviradalle asti. Savimaalla oli koviksi ja sileiksi tallattuja leveitä polkuja, jotka väliin koukkasivat ojien kautta. Niillä oli mukava taiteilla pyörän kanssa. Minulla oli hieno sininen Aku-Ankka-pyörä. Siinä oli peltinen ”pensatankki”, jossa oli Akun kuva ja teksti Anders And, ja etulokarin päällä muovinen Aku Ankan pää merimieslakkeineen.

 



Tanssilava on varmaan purettu siinä vaiheessa kun Kalevan kirkkoa on ruvettu rakentamaan vuonna 1964. Mutta me asuimme silloin jo Koikkarissa. Kalevan kirkosta olen aina tykännyt, paitsi että valkoiset keramiikkatiilet ulkoseinässä tuovat mieleen kylpyhuoneen. Vaikuttava korkea sisätila kuitenkin ja veistokselliset puupenkit kirkossa.

 

Sorsapuisto, korttelin päässä Itsenäisyydenkadulta ja Kalevan puistotieltä oli oikea toivepaikka. Myöhemmin kuulin isoäidin paheksuvan Itsenäisyydenkadun nimeä. Sille olisi pitänyt jättää entinen nimensä Puolimatkankatu. ”Itsenäisyyden muistokatu”, tuhahti mummu, ei mikään Kekkosen ihailija.




Sorsapuiston keskellä on sorsalampi, jonka keskellä on pieni saari, jossa on katos linnuille. Lintuja oli paljon, kiinnostavimpia tietenkin joutsenet. Lammen rantaa kiertää puistokäytävä ja lampi on aidattu matalalla verkkoaidalla.




Samalla kertaa ei aina kaikkia puiston houkutuksia käyty läpi. Jos vain käveltiin puistossa, saattoi saada jäätelötötterön. Tässä lippakioskissa niitä myytiin. Taustalla näkyvät Kalevan tornit.

 

Kahluualtaalla käyminen oli hyvin jännittävää. Sai vaihtaa uikkarit pienessä pukukopissa. Vesi haisi kloorilta. Liukumäki oli myös. Allas oli niin matala ettei uimiseen tarvinnut kiinnittää huomiota. Myöhemmin oppikoulusta kävimme Pyynikin uimahallissa. Pitkään Helsinkiin -74 muutettuanikin olin kesäisin vakituinen asiakas Uimastadionilla, Olympiastadionin takana.

 



Kahluualtaan ja lammen välissä oli korkeita umpinaisia verkkohäkkejä isommille linnuille. Siellä oli mm. riikinkukko. Kun pysähtyi verkon taakse, se ehkä huomasi, tuli metrin päähän verkon takana ja yht’äkkiä levitti pyrstönsä. Se oli silloin isompi kuin me pikkulapset, ja älyttömän vaikuttava pyrstön kaikkine silmäkuvioineen.


Kahluualtaan ja Tammelan puistokadun välissä oli liikennepuisto. Se oli oikeastaan kaiken huippu, koska siellä pääsi ajamaan polkuautoa, jos kävi tuuri. Jonoa autoihin tietysti oli aina. Autoja oli keltaisia, vihreitä, sinisiä ja punaisia. Keltainen oli hienoin minusta. Auton kori oli lasikuitua. Pariakymmentä vuotta myöhemmin minua huvitti kovasti Helsingin metron avauduttua, koska metron oranssit penkit olivat samantuntuisia ja samanlaista lasikuitua tai muovia kuin nuo polkuautot.

 



Sorsapuiston ja nykyisen Yliopistonkadun välissä, ylös Kalevantielle päin missä on nykyään Tampere-talo, oli teurastuslaitos. Sieltä kuului eläinten ääniä. Myöhemmin tiloissa oli jonkin aikaa Tampereen eläintarha leijonineen ja apinoineen.




Liikennepuistossa oli myös pieni veturi, jonka ohjaamoon pääsi kiipeämään. Veturin kuva on vuodelta -58, vuotta paria ennen omia Sorsapuiston muistojani. Lasten vaatteissa ja olemuksessa on vielä 50-luvun tuntua. Noina vuosina edistys oli nopeaa. Isillä ja äideillä kai nousivat palkat. Vaatteisiin tuli enemmän vaihtelua. Isompia asuntoja hankittiin jne. Moniin perheisiin rupesi ilmestymään jonkin sortin autoja. Kyllä lapsikin huomasi nuo tunnelmat, varsinkin silloin kun Ilmarinkatu 23:n aikaan postilaisilla oli lakko. Isä joka oli postin ”luukulla” ja opettaja-äitini olivat tosi huolestuneita, ja rupesivat selittämään kuinka piti säästää ruuassa. - Itse olin postia kantamassa Tampereella 1972-74, ja Pasilan lajittelukeskuksessa Helsingissä 1980-84. Niinä myöhempinä aikoina ei olisi tullut mikään lakko postissa enää kysymykseenkään. Postiliittoonkaan ”satunnaisia apulaisia” ei hyväksytty. Isä tosin kai oli Virkamiesliitossa jo tuolloin 1960-luvun ensimmäisinä vuosina.

 

Sorsapuiston vieressä oli myös tämä koulu, Kalevan yhteiskoulu, jossa äiti opetti ruotsia. En kai koskaan käynyt talossa edes sisällä. Yksi merkillisyys siitä jäi mieleen. Kadun puolen ovella, joka kuvassa jää vasemmalle päin kävelevien naisten ja jonkin merkillisen ajoneuvon taakse, ehkä kadunlakaisukoneen, oli neljä betonipylvästä. Pylväisiin oli upotettu epäsäännöllisen muotoisia harmaakivisen laatan paloja, sellaisen joilla yleensä päällystetään pihakäytäviä. Ne oli valettu pylvään muodostavan betonin sisään, ja jokin reuna aina tuli ulos. Pylväät olivat kuin raastinrautoja, uhkaavan kolhivan näköisiä, mutta koristeellisia ja hienoja. Poikkeus Kalevan modernissa miljöössä, jossa muoto seurasi tarkoitusta, ihan säännön mukaan.

 



Kerran olin palaamassa äidin kanssa kotiin Ilmarinkadulle. Oli talviyö. Kävelimme jalkakäytävällä Kalevan tornien ja Tammelan pallokentän välissä. Mustalla taivaalla vihreät revontulet heikosti välähdellen muodostivat suunnattomia kaareilevia mutkittelevia verhoja. Kai äiti osasi jotenkin selittää ilmiön. Jo tuohon aikaan identiteettini osaksi oli taottu kertomus siitä, kun olin kesäkoti Toimelan portaalla kolmivuotiaana sanonut katsellessani koivujen varjoja pihalla, kuinka ne siirtyivät rappusten edessä ja seinällä: ”Taas maapallo liikahti”. Lapsen luonnollista kiinnostusta kosmologiaan. Sitä ihmeteltiin liiaksi, kuten minusta nyt näyttää.

 

Myöhemmin, olimme jo muuttaneet Koivistonkylään, joten olin yli kahdeksanvuotias, käytiin kerran katsomassa isän kanssa Kaupin vesitornin rakentamista. Äidin siskon mies eli Timo-setä oli siellä rakennusmestarina. Hän vei meidät ylhäälle telineille, jolloin näimme kuinka vesisuihkut jatkuvasti kastelivat nousevien seinien betonivalua. Näsinselkä levisi alhaalla Kaupin metsänrinteen takana pohjoisessa. Timo-setä selitti että suihkuilla oli tarkoitus estää betonin liian nopea kuivuminen.


Kun vesitorni oli valmis, tähtitieteen harrastajat laittoivat sen katolle kaukoputken peltikuvun alle. Kaupin metsässä ei ollut valoja ja kaupungin valoihin oli jonkin verran matkaa. Yleisö sai tulla tähtiä katsomaan. Sielläkin kerran kävimme. Tähtitaivaan harrastus minulta jäi murrosiässä, kun sain silmälasit. Kiikarin käyttökin tuli hankalaksi.

 

Kun isä ja äiti olivat molemmat töissä ja meitä lapsia oli jo kolme, ja neljäs tuli -61 juuri ennen Koikkariin muuttoa, meillä oli Kalevassa kotiapulainen. Se ei ollut hirveän epätavallista siihen aikaan. Miten palkka ja muut ehdot oli järjestetty, en osaa arvata. Isä oli taitava junailemaan kaikkia talous- ja sopimusasioita. Hilja-täti, kuten lasten piti häntä sanoa, asui kilometrin päässä meiltä, Tammelantorin viereisessä korttelissa. Kerran hän vei minut päiväkävelyllä kotonaan käymään. Hän asui yhdessä puutalossa, joita silloin vielä oli Tammelan puistokadulla. Oheisen kuvan löysin yhdestä Facebookin ryhmästä nyt vuosikymmenien perästä. Kuvassa ei varmaan ole Hilja-täti, mutta juuri tuolta hän muistossani näyttää. Ja tuolta näytti hänen keittiönsä. Hän selitti että talossa oli yhteiskeittiö. Asukkailla oli omat huoneet, mutta keittiö jaettiin. Puutalo oli tosi jännittävä. Tietenkin lapselle oli opetettu että kivitalot mukavuuksineen olivat hienompia, mutta tässä oli enemmän tunnelmaa. - Aikuiset joita tunsin eivät tunnelmista välittäneet.

 



Jossakin kirjassaan Hannu Salama on sanonut että Kaleva uusine taloineen oli pispalalaisten Amerikka, kun he pääsivät uuteen muuttamaan. Mummuni eli äidin äiti asui Pispalassa. Pispalan vihreys ja rauha oli aivan toista kuin Tammelantorin tienoon katumelu. Joskus kun kävimme mummulla, pikkuveljeni laitettiin nukkumaan ison liinavaatekaapin alalaatikkoon, joka oli vedetty kaapista lattialle. Ihmettelin kovasti. ”Tuossa sinuakin on nukutettu”, minulle sanottiin.

 

Hilja-tädin kotona meille tuli hänen kanssaan puhetta ihmeestä, joka oli sadan metrin päässä, Itsenäisyydenkadun ja Tammelan puistokadun kulmassa: Tampereen ensimmäiset liikennevalot. Kuusivuotiaan innolla selostin hänelle kuinka ne toimivat. En tiedä kiusallaanko hän kyseli: ”Mutta koska saavat ihmiset mennä ja koska autot?” Kuvassa liikennevalokulma. Tammelan puistokatu jatkuu oikealle toria kohti, Itsenäisyydenkadun jalkakäytävä alas aseman tunnelia kohti.

 



Pikseleiltään myös vähän liian pienessä kuvassa näkyy Tammelantorin kaakkoiskulman kivitalo, jota sanottiin Voiman taloksi, koska alakerrassa oli osuusliike Voiman ruokakauppa. Juuri sen vieressä, mutta Ilmarinkadun puolella, joka jää tässä talon taakse, perheemme käveli torilta kotia kohtia jonain vappuna 50-luvun viimeisinä vuosina. Tapahtui lapsuuteni eräs pahin katastrofi. Me lapset olimme saaneet vappupallot. Minulla oli iso hieno punainen kaasupallo. Edellämme kulki joku humalainen mies, joka jostain syystä karisti savukettaan olkansa yli. Palloni osui siihen ja räjähti.

 



Kaupin mettä oli myös tärkeä lapsuuden maailmassani. Se alkoi heti Litukan siirtolapuutarhan takaa, vähän myöhemmin rakennetun Keskussairaalan eli Tampereen yliopistollisen sairaalan pohjoispuolelta.  Mettässä oli myös jo mainittu Kaupin vesitorni sekä Kaupinojan pumppulaitos, jonka alapuolella järven rannassa uimaranta. Siitä kohdin näki hienosti Näsinselälle.

 

Tämä Kaupin hiihtomaja oli juuri Litukan siirtolapuutarhan viereisten peltojen takana. Majalla laitettiin sukset jalkaan ja lähdettiin laduille, joita metsään aina ilmaantui. Litukalla meilläkin oli palsta ja mökki, jossa oli myös hieno vintti ja vanhoja Aku Ankkoja.

 



Oppikouluaikana koulusta tehtiin retki Kauppiin hiihtämään. Matka oli jonkinlaisen lenkin muotoinen, varmaan muutaman kilometrin. Putosin vähitellen vauhdista mikä harmitti. Mutta tunsin maaston. Minulla oli käsitys siitä mitä kautta paluulatu tulisi majaa kohti. Niinpä kun ketään ei ollut näkyvillä, käännyin hiihtämään oikolatua paluuladulle. Lumisen kuusen takana kyttäsin hetken jolloin oli tyhjää, liityin kylmästi paluulatuun, ja saavuin takaisin majalle suurin piirtein keskivälillä omaa luokkaamme. Kukaan ei huomannut mitään, tai ei ainakaan sanonut.

 

Tässä kuvassa on Armonkallion ja Kyttälän kaupunginosaa. Kaikeksi onneksi nämäkin monimuotoiset korttelit ovat jotakuinkin ennallaan, tänäkin päivänä. Mutta rekka-autosta kadulla näkee että nykyhetkessä ei olla. Kiitolinjan autot olivat mielikuvitukseen vetoavia 6-vuotiaalle. Tässä esimerkiksi lukee Tampere-Helsinki. Osasin jo sen ikäisenä miettiä: Meneekö auto aina samaa reittiä? Onko siinä aina yhtä paljon tavaraa kyydissä?

 



Oikealla olevan valkoisen talon takaa näkyy hyvin suuri lähes puoli korttelia täyttävä punatiilinen kerrostalo. Siinä asuivat isäni vanhemmat, Pajakadun mummu ja taata. Muistan molemmat hyvin, tosin vain parista mielikuvasta. Isän kanssa menimme joskus taatan peräkamariin. Hän tarjosi minulle pienestä kupista karkkia. Karamellit olivat monenvärisiä ja monenmuotoisia, pyöreitä, pitkulaisia, soikeita ym. Eivät ne kyllä Fazerin sekalaisia olleet, vaan jotakin muuta, kovia karamelleja. Taata oli hyvin hiljaisen ja varovaisen tuntuinen, oli ollut aikanaan Verkatehtaan vahtimestari. Sisällissodan eli Punakapinan aikana hän oli sanonut tovereilleen, suvussa kiertäneen tarinan mukaan: ”Pojat, ei tästä taida mitään tulla.” Hämeenkyröläistä mentaliteettia. En tiedä joutuiko hän edes vankileirille, mutta henkiin jäi. Lapsia oli jo siinä vaiheessa muutama, ja lisää tuli, niin että lopulta oli viisi poikaa ja neljä tyttöä. Kaksi vanhinta poikaa ehti Talvisotaan, kaikki olivat Jatkosodassa rintamalla. Isäni oli ainoa joka haavoittui.

 

Pajakadun mummun muistan heidän suuresta keittiöstään. Tuntui että siellä oli aina paljon väkeä. Mummu oli kovaääninen ja hallitseva henkilö, Hämeenkyrön Korkeen torpasta lähtöisin. Hän oli länsi-Suomen evankelisia eli hedbergiläisiä. Hänen vaikutuksensa oli niin suuri, että kaikista hänen lapsistaan tuli uskovaisia. Osa heistä kuului kansankirkkoomme, osa taas Tampereen vapaaseen evankelis-luterilaiseen seurakuntaan. Nuorimmasta pojasta eli Heikki-sedästäni tuli lopulta pappi, joka teki Nokian kirkkoherrana viimeiset työvuotensa.

 

Pajakadun isossa olohuoneessa oli eräänlaisia seuroja useinkin. Siellä laulettiin Siionin kannelta. Pajakadun mummusta kerrottiin tätä anekdoottia: Hänellä oli ollut tapana panna voihin aina paljon suolaa, jotta sitä kuluisi vähemmän.

 

Valtava talo taaempana kuvassa on Erkkilän sillan pielessä ollut PMK eli Puuvillan myyntikonttori. Mitä tuo tarkoitti, se oli tietenkin mysteeri. Talo on edelleen jäljellä – en tiedä mitä siinä nykyään tehdään.

 



Kadulla on klapikasa. Niitä heitellään kivijalan pienestä luukusta puukellariin. Joskus pääsin mukaan tuohon työhön, ja heitteleminen oli hauskaa. Isäni toisteli usein oman isänsä sanontoja. Niistä paheksuvimpia oli: ”On kun huolimattoman puut liiterissä.” Kuului siis kasata puut säännöllisiin pinoihin.

 

Tammela ja Kaleva lasketaan nykyään Tampereen kantakaupunkiin. Eivät ne silloinkaan mitään lähiöitä olleet, mutta keskusta oli silti eri asia. Raja meni rautatiessä. Sen länsipuolella oli hieno ja arvokas keskikaupunki, Stockmanneineen kaikkineen.

 



Rautatien ali kulki ja kulkee tämä aseman tunneli. Se oli Tampereen urbaanein paikka. Siellä oli kauhea liikenteen melu, tietysti kaikui seinistä. Kerrottiin että ulkomailta tulleet menivät joskus sinne, kun halusivat ottaa taukoa pikkukaupunki Tampereen hiljaisuudesta. Tätä nykyä asemalla pääsee rautatien ali parista muustakin tunnelista, jotka ovat liikenteestä erillään.

 

Aseman tunneli on rakennettu samaan aikaan kuin Tampereen komea asemarakennuskin, 1936. Sitä ennen oli kuljettu rautatien yli siltaa pitkin. Sillalta jotkut Tampereen paremmasta väestä keväällä 1918 katselivat ja aplodeerasivat, kun ratapihan peltimakasiinin punavankeja ja venäläisiä ammuttiin makasiinin seinustalle. Kuulemma ryssäksi epäillyn käsketiin sanoa ”yksi”, ja kun vastaus oli ”juksi”, se riitti.

 

Asemarakennuksen kuva on otettu Rautatienkadun takaa, Rautatieläisten talon joltakin parvekkeelta. Tunnelin suun ja aseman pääsisäänkäynnin välissä näkyy kaareva kivimuuri. Sen kohdalla jouduin pilkan kohteeksi Kalevan poikajoukossa. Olimme sen verran kaukana kotikulmilta, että jotkut ottivat tupakat esiin. Minullekin tarjottiin, mutta en tajunnut mitä piti tehdä, ja yritin puhaltaa savukkeeseen. Naurua.

 



Kadulla näkyy keltainen postiauto. Siihen aikaan värikoodit olivat selkeitä. Postiautot olivat keltaisia, kaupungin liikennelaitoksen linjurit sinisiä, paloautot punaisia, ambulanssit valkoisia, poliisin mustat maijat tummansinisiä, ruumisautot mustia. Niitä nyt harvoin kadulla näki, mutta oli ne minulle selitetty. Nykyään TKL:n bussit ovat sinisen ja valkoisen kirjavia, mitättömän näköisiä. Postiauto taas voi olla mikä tahansa. Nehän ovat yksityisten omistamiakin, posti vain ostaa palveluita.

 



Keskustan vetonaula, johon sen vieraus ja viehätys keskittyi, oli siis Stockmann. Minulle taas Stockmannin ylivoimaisesti suurin juttu oli nämä rullaportaat, Tampereen ensimmäiset. Siitä en paljon muista kenen kanssa Stockmannilla käytiin ja mitä siellä tehtiin ja mitä mahdollisesti ostettiin, mutta rullaportailla piti päästä ajamaan. Metalliritilärappusten ihmeellinen nouseminen toisistaan irti, pikkuriikkisen huojahteleva nousu, mustasta leveästä liikkuvasta muovikaiteesta kiinnipitely, kaiteen hidas eritahtisuus rappusten kanssa, uuteen kerrokseen saapuminen ja vanhan alas jääminen - maaginen kohottava elämys! Vielä nyt 60 vuotta myöhemmin ajan aina rullaportailla jos voin. Tänään vain päällimmäisenä mielessä vaimea kiroilu, esim. Helsingin metrossa: Ahaa, nämä toimivat tänään. Nuo toisella puolen edelleen remontissa, kuten viimeiset puoli vuotta. Miksi ihmeessä ainoat rullaportaat tulevat ylhäältä alas? Ylöspäinhän niitä tarvittaisiin.

 



Stockmannin näyteikkuna oli toinen keskipiste, varsinkin jouluna. Hämärästi muistan jouluikkunan, että siinä olisi joskus ollut joulutonttujen lisäksi myös pienoisrautatie. Junanvaunut ajelivat vuoritunnelin sisään ja toisesta tunnelinaukosta ulos. Stockmannin yläkerrassa kahvilan lähelle jonkinlaiselle terassille oli jonain vuonna rakennettu sen kokoinen rautatie, että vaunuihin pääsivät lapset istumaan ja ajamaan muutaman kierroksen. Yläkerran kahvila oli jotakin niin hienoa että en muista olisimmeko koskaan kahville sinne edes menneet.

 



En ihmettele että nykyään Stockmann on vaikeuksissa. Sama mekanismi ei toimi enää kuin 60-luvulla. Silloin Stockmannin veto ja viehätys perustui yleiseen vaurastumiseen. Piti ostaa sitä sun tätä, ja Stockmann osoitti tietä ylöspäin, parempien ihmisten joukkoon. Olen usein pohtinut myöhemmällä iälläni miksi aikuisten heittäytyminen kulutuksen ihmemaailmaan oli niin totaalista lapsuudessani. Ilmiselvästi se on johtunut hävityn sodan ja sitä edeltäneen lama-ajan ankeuksista. Kansallista uhoakaan ei uutena aikana voinut enää osoittaa. Sodasta meille lapsille ei mitään olennaista osattu tai haluttu kertoa. Mutta pula-ajasta kyllä, kun ”mitään ei ollut”. Kahvin puute oli ollut kauhein kokemus - ”korvikkeesta” mainittiin ääni väristen. Kengätkin olivat paperia, autoissa häkäpöntöt.

 

Joulupöydässä ja joulupukin lahjoissa uusi aika tiivistyi. Isäni lauloi joulurallia: ”Nyt sitä saa, nyt sitä saa, syödä vattansa täyteen puuroo!” Riisipuurosta etsittiin mantelia.

 

Tärkeä paikka keskustassa oli myös Hämeensillan itäpuolen aukio, josta lähti Hatanpään valtatie. Kuvassa näkyy kääntöpaikallaan Ykköslinjan johdinauto eli rollikka. Se kulki Härmälään, jossa asui isän vanhempi sisar Liisa-täti, tämän jutun alussakin mainittu. Kuva on hieman vanhempi, 60-luvun taitteessa ei autoissa enää ollut tuollaista hienoa Tampereen vaakunaa kyljessä.

 



Oikealla on Suomen Pankin talo, jonka rakennustyömaasta kuulemma Hannu Salama kertoo jossakin romaanissaan. Oven päällä Suomen Pankki lukikin, Hämeenkadun puolella. Tällä Hatanpään valtatien puolella on kuvassa Machinery-nimisen liikkeen neonvalo. Samassa huoneistossa oli myöhemmin Instrumentarium, josta ostin itselleni mikroskoopin. Mutta kauan en sillä jaksanut yrittää, se oli leikkikaluksi liian vaikea. Luonnontieteen harrastukseni jäi siihen, samoin kuin tähtitieteen osalta Kaupin tähtitorniin. Myöhemmin oppikoulussa tosin kahtena kesänä jouduimme keräämään kasveja, joista sain täydet kympit, tosin äidin huomattavalla avulla.

 

Varsinainen alkuaihe tähän kirjoitelmaan on tämä kuva. Siinä näkyy kylmähallit eli kangashallit, jotka on Keskustorin lounaiskulmalta purettu vuonna 1962. Ennen kuin netissä aloin seurata Tampere vanhoissa kuvissa -ryhmää, tai jotakin toista samantapaista, minulla oli vain hyvin hämärä muistikuva käynnistä isän kanssa jossakin hyvin merkillisessä kauppapaikassa. Isä sanoi jotakin juutalaisistakin, joista en tietenkään tiennyt mitään. Vanhempana isästä tuli pappisveljensä ansiosta oikea juutalais- ja Israel-fani. Heikki-setä järjesti matkoja Israeliin. Isä ja äiti kävivät niillä muutamankin kerran. Itsekin pääsin yhdelle mukaan – silloin oli vetäjänä uskovainen hammaslääkäri-serkkuni.

 



Joskus parikymppisenä kysyin isältä olivatko sota-ajan saksalaiset tosiaan niin varmoja yli-ihmisyydestään kuin kerrotaan. Hänhän oli heitä joutunut Jatkosodan rintamalla näkemään. Isä suorastaan tuhahti: ”Ei pienintäkään epäilystä!” Ehkä noista kokemuksista ja historian harrastuksesta yleensä kehittyi hänelle myöhempi kiinnostus juutalaisuuteen.

 

Syy käyntiin kylmähalleissa saattoi olla, että siellä myytiin myös käytettyjä vaatteita. Tarkan markan isäni, myöhempi kiihkeä Mauno Koivisto -fani, oli varmaan kiinnostunut. 60-luvulla kaikki vielä käyttivät hattuja, pukuja, valkoisia paitoja ja solmioita.

 

Koti-Kalevan jälkeen toiseksi tärkein paikka Tampereella oli Pispala, sen takia että äidin äiti eli mummu asui siellä. Tässä kuvassa on Kakkosen linjan rollikka ajamassa Pispalan mäkeä ylös. Pispalan mäen päällä oli noin kahdeksankerroksinen talo, onneksi vielä tänäänkin ainoa koko Pispalassa, sadan metrin päässä Haulitornista. Tuon talon alakerrassa oli Ylä-Voima, eli osuusliike Voiman ruokakauppa. Pispalan mäen alla taas oli pienessä matalassa tiilirakennuksessa Ala-Voima.

 



Mummu asui Mäkikadulla kaksikerroksisen puutalon päädyssä. Mäkikatu erkanee Pispalan valtatiestä Tahmelaan, heti Pispalan mäen alta. Olohuoneen ikkunasta näkyi vilaukselta Pyhäjärveä. Mummulla oli oma keittiö, jonka edessä oli kuisti ja kuistilta rappuset kivijalan päädystä alas pihakäytävän voikukkia kasvavalle hiekalle. Toisessa päädyssä asuivat Perämaat. Perämaan täti oli kova nauramaan. Hänellä oli länsipäädyssä oikein puutarhakin. Mummun luona asui äidin nuorempi sisar, vielä silloin naimaton. Häntä kutsuin Immia-tädiksi. Immia-täti kävi Itävallassa ja tutustui siellä Heinz-setään, joka kävi joskus Tampereellakin. Myöhemmin kuitenkin Immia-täti eli Irmeli meni naimisiin Timo-sedän kanssa ja sai kaksi tyttöä, jotka olivat meidän lasten lähimmät serkut.

 

Mummulla oli olohuoneessa iso tumma kaksiovinen liinavaatekaappi. Ovien yläreuna listoineen muodosti keskelle kaaren. Kun ovet avasi, alimpana oli iso laatikko. Immia-täti selitti minulle, että kun olin ollut vauva, minut oli laitettu siihen laatikkoon päiväunille. Laatikko oli silloin lattialla tietenkin eikä kaapissa.

 

Immia-täti tykkäsi kai hoitaa minua, ennen kuin sai omat lapsensa. Kerran lähdimme hänen kanssaan kävelylle Pispalan mäkeä ylös, Ylä-Voimalle. Immia osti suklaata ja antoi minullekin. Tuosta alkoi elämänpituinen riippuvuus, toinen kahdesta. Toinen alkoi vasta lukiovuosina koulukavereitteni porukassa, kun keskiolut vapautui maitokauppoihin vuonna 1969. - Muistan elävästi kuinka kävelimme Immia-tädin kanssa Pispalan mäkeä alas ja söimme suklaata.

Mummu kyllä tykkäsi asua Pispalassa, vaikka sitten muuttikin meille Koivistonkylään, kun Irmeli oli mennyt naimisiin. Koikkarissa hän oli hyvä hoitaja meille lapsille, kun isä ja äiti olivat molemmat töissä. Pispalassa mummu kertoi aina tukkirännistä, joka oli kulkenut Pispalanharjun yli. Joskus myöhemmin harjun ali tehtiin tukinuittotunneli, mutta kun se valmistui, tukinuitto olikin jo loppunut. Toinen nähtävyys oli Pispalassa Tahmelan lähde, kuvassa. Sieltä oli kai otettu vettäkin taloihin. Ihan lähteen lähellä ylämäkeen on kuuluisa talo, jonka kaikkiin neljään kerrokseen pääsee suoraan maan tasalta.

 



Pyynikillekin, Pispalan ja kaupungin välissä,  joskus tehtiin retkiä, uimarannoille ainakin. Näsijärven puolella oli silloin vielä Santalahden uimaranta ja toinenkin Lielahden kohdalla, ennen Paasikiventien rakentamista. Pyynikiltä, Pyhäjärven puolelta hämärästi muistan tämän vanhan Rosendahl-hotellin ja ravintolan, ulkoa päin tietenkin. Niihin aikoihin kun uusi Rosendahl oli rakennettu, olin kesäkuvaajana Ilta-Sanomien Tampereen toimituksessa. Kävin katsomassa uutta Rosendahlia. Ulko-ovella tuli Armi Aavikko vastaan! Häkellyin ja osasin vain kysyä: ”Ook sää Armi Aavikko?” Armi hymyili säteilevästi ja myönsi olevansa. Siihen loppuivat parikymppisen tamperelaispojan taidot…

 



Uimarannoista puheen ollen, Tampere menetti niitä tosi monta pohjoisen ohitustiensä rakentamisessa, joka viistää Näsijärven rantaa kaupungin keskustan ja Tammerkosken ali ja ohi. Liikenne on kamala kaupunkien tuhoaja yleensäkin, mutta erikoisesti Tampereella, kun kannas järvien välillä on niin kapea. Kuvassa Armonkallion ranta. Muistan sen hämärästi. Vasemmalla näkyviä niemiä ja saaria ei enää ole. Sen sijaan Pispalan haulitorni, joka näkyy harjun päällä horisontissa, purettiin jokin aika sitten alas, vahvistettiin, maalattiin ja pystytettiin uudestaan. Sen vieressä mainittu Ylä-Voiman talo.




Näsijärven rantoja itään Aitolahdelle päin jäi Kaupin mettä, joka ulottuu järveen asti. Edelleen siinä on kaksi hienoa uimarantaakin. Tässä Kaupin ranta, jonka yläpuolella mäessä on pumppulaitos. Näkymä tästäkin on Näsinselälle, kuten myös hiukan keskustaan päin olevalta Rauhaniemen uimarannalta. Molemmissa on yleinen sauna. Rauhaniemen saunassa isälläni oli tapana käydä. Se oli kuulemma hyvin kuuma, ja rannalla oli kallion päällä ponnu, josta pääsi hienosti hyppäämään veteen.

 



Naistenlahti on sekin kaventunut Paasikiven-Kekkosen tien takia. Lapinniemen vanhoissa tehtaissa on tätä nykyä kylpylä ja suosittuja ravintoloita. Lapinniemen kautta kävi sisällissodassa 1918 yhden valkoisen osaston hyökkäystie kaupungin keskustaan. Vuonna 1960 Tampereella alakoulua aloittava kuten minä oli jo varmasti kuullut ”Sodasta”, jolla tarkoitettiin sekä Talvi- että Jatkosotaa. Kansalaissodasta oltiin sen sijaan varsin hiljaa.

 



Mustanlahden satamasta kulkivat laivat Runoilijan tietä aina Ruovedelle ja Virroille. Ensimmäistä kertaa noille laivoille pääsin rippikoululaisena, jolloin koulua pidettiin Teiskon Isosaaressa. Vähän myöhemmin tarkkuudestaan tunnettu isäni osti, kovasti tosin äidin ja äidinäidin kanssa kinaten, kesämökkitontin Näsijärven Ylöjärven puolelta Melan saaresta, 11 kilometriä kaupungin rannasta.

 

Kuplavolkkari Mustanlahden satama-altaan rannassa on aivan samaa mallia kuin isänikin ensimmäinen auto. Sen hän kyllä osti vasta joskus 70-luvun alkuvuosina. Tärkeää oli silloin että takaikkuna oli soikionmuotoinen, eikä kahtia jaettu pystypienalla. Tämä osoitti että auto ei ollut aivan vanha. Seuraavissa malleissa takaikkuna oli jo suorakaiteen muotoinen. Kiinnostukseni automalleihin oli perua ajalta jolloin asuimme Härmälässä, Liisa-tädin yläkerrassa, ennen Kalevaa. Minulla oli silloin korttipakka jossa oli eri autojen kuvia. Olin kai noin 4-5.




Melaan ruvettiin kulkemaan pienemmällä laivalla, jonka nimi oli Pyynikki. Matka sillä oli monesti aika tuskastuttava, varsinkin takaisin kaupunkiin päin, koska laiva oli ihan täynnä. Kaikki istuivat penkeillä kannen alla. Laiva poikkesi meidän saaren laiturin lisäksi, kauempaa tultuaan, viiteen kuuteen muuhun saareen ja niemeen. Kaikista tuli kyytiin väkeä. Laiturilla valkoinen viitta korkean tolpan päässä piti nostaa merkiksi. Kerran juuri omalta mökiltä laivalaiturille polkua pitkin lähdettäessä kosketin kärpässienen lakkia sormenpäälläni, pelkkää uteliaisuuttani. Laiturilla oksensin jo rajusti. Pitipä kokeilla.


Joulun tienoissa 1961 tai aivan tammikuun alkupuolella, kun olin joululomalla toiselta luokalta Tammelan kansakoulua, muutimme Kalevasta Koivistonkylään. Isä oli miettinyt ja junaillut tämän uuden isomman asunnon hankkimisen, kovassa sanasodassa äidin kanssa joka pelkäsi velkaa.

 

Matkasin uuteen kotiin ensimmäisen kerran Olli-sedän jonkin vanhan rämä-auton kyydissä etupenkillä. Oli varmaan ensimmäinen kerta kun olin yksityisauton kyydissä. Nelikaistainen moottoriliikennetie Viinikan liikenneympyrästä Vihiojalle oli muistaakseni jo valmis. Näkymät olivat laveita, tuntui jännittävältäkin. Toisaalta korvissani soivat äidin vastaväitteet: Joutuisimme jonnekin takamaille, kaupungin ulkopuolelle, sivistyksen piiristä pois…

 



Kuvassa vuodelta 1972 Viinikan liikenneympyrä on jo myöhemmässä lavennetussa muodossaan; ympyrämäisyys ei enää niin selvästi erotu. Taivaanrannassa näkyy metsää. Sen rajassa melkein kulki Koivistontie, jonka alussa oli meidän uusi talo, Koivistontie 10. Se on kuusikerroksinen kaksirappuinen elementtitalo ja kuului rintamamiestaloihin. Niitä oli samassa yhtiössä meidän talon lisäksi kuusi muuta, yksirappuisia pistetaloja. Oli ylpeyden aihe asua näkyvimmällä paikalla isoimman talon A-rapussa, päätyhuoneistossa. Ekassa kerroksessa oli seurakunnan kerhotila, osuusliike Voiman ruokakauppa ja posti. Meidän asunto oli kolmannessa kerroksessa. Näkymät olohuoneen ikkunasta ja parvekkeelta luoteeseen olivat upeat. Koko Tampere ja Pyynikki näkyi. Tampereella oli vielä silloin kymmeniä tehtaiden savupiippuja, joiden laskemista montakin kertaa yritettiin.

 

Toisessa kerroksessa asui Koiviston kansakoulun rehtori Salonen perheineen. Neljännessä taas Lehtiön perhe, viidennessä Litmat, kuudennessa Aatos Haapanen perheineen. Haapanen oli merkkimies, hän oli koko rintamamiestalojen idean isä. Kerran läheisen ammattikoulun salissa pidettiin pikkujouluja, jolloin joku lausui runoa: ”Kaiken tään takana on Haapasen Aatos...”. Haapanen ainakin oli Tampellan miehiä, muistaakseni insinööri. Niin taisi olla Litmakin, ja myös Lehtiö.

 

Kaikissa perheissä ja koko taloissa oli paljon lapsia. Meillä oli poikajengi, joka pelasi jalkapalloa, ja pihassa mailojen kanssa jotakin maalipeliä. Litman Lassesta tuli muutamassa vuodessa oikein Tapparan edustusjoukkueen puolustaja. Seikkailimme myös heti pihasta alkavissa loputtomissa Koivistonkylän metsissä. Hiihtämässä kävin useimmiten yksin. Hervannan ”tytärkaupunkia” ei vielä ollut, pisimmät matkat ulottuivat Hervantajärven hiihtomajalle ja siitäkin vielä eteenpäin.

 

Muuttomatka alas Kalevasta Viinikan liikenneympyrään ajettiin tätä Viinikankatua. Se on vedetty Kalevankankaan harjuun tehtyä valtavaa leikkausta pitkin. Kuvassa vuodelta -56 viimeistellään asvalttia katuun. Taustalla näkyy Kalevan taloja, yhteiskoulu ihan vasemmassa ylänurkassa.

 



Olin Kalevan aikana ehtinyt liittyä partioon, Kalevan Karhuihin. Meillä oli ruskeat puserot, vihreä-valkoinen kaulaliina ja sinivalkoinen Väinämöis-pipa. Partiolaisuus oli hauskaa. Leirillä Kailasaaressa Kuhmoisissa voitin ilmakivääriammunnan. En siis halunnut luopua lippukunnastani, vaan kävin vielä jonkin aikaa Koivistonkylästäkin ”kolollamme” Kalevassa, Kaupinkadun erään ison talon kellarissa. Matka pyörällä taisi olla vaarallinen, mutta siihen aikaan lapsia ei paljon vahdittu. Kun laskin kerran kuvassa näkyvää Viinikankadun mäkeä pyörälläni alas, partiosta palatessani, juuri Kalevankadun sillan alla lampun dynamo vääntyi ja meni etupyörän pinnojen väliin. Äkkitopissa lensin suin päin ohjaustangon yli rotvallin reunaan. Mutta mitään vahinkoa ei tapahtunut, paitsi asfaltti-ihottumaa.

 

Toisen luokan kevään Koiviston koulussa oli opettajanani Raili Ahtiala. Hän oli hiljainen ja kiltti. Käsitöissä teimme mm. pumpulitäytteestä ja punaisesta muovikankaasta kirahvin, jolla oli tosi pitkä kaula. Ei se pysynyt neljällä jalallaan, mutta oli hieno. Kouluun kuljettiin Koivistontietä, joka muuttui kylänraitiksi heti meidän talojen ja ammattikoulun jälkeen. Vanhoja ravistuneita taloja, kuorma-autotalli jonka edessä oli hiekkakasa. Koulu oli isolla vähän kumpuilevalla tontilla, 20-luvun uusklassista arkkitehtuuria.

 

Kolmannelta luokalta meille tuli opettajaksi Järvinen, miesopettaja joka oli kyllä reilun tuntuinen. Mutta silloin jo jouduin poikaluokalle. Yksi kavereitani oli Kosken Erkki, jonka isä oli kai ammattikoulun rehtori. He asuivat omakotitalosssa Koivistontien puolivälissä, vähän sivukadulla Vihiojaan päin. Koulun tapahtumista jäivät mieleen hiihtokilpailut läheisellä pellolla. Olin taaskin aika huono. Kerran veistoluokassa yritettiin opetella puukon käyttöä. Varmaan viisi poikaa veisti sormeensa ja Järvinen joutui juoksemaan laastarin kanssa kovaan ääneen päivitellen. Keittiö ja veistoluokka olivat pohjakerroksen päädyssä ja niihin vei ekakerroksesta jyrkät portaat. Portaissa meitä kerran istui arestissa pari kolme syömässä loppuun kaalisoppaa, jota emme olleet saaneet alas ruokatunnilla.

 

Toiseen suuntaan, länteen päin, mentiin ensin Lempääläntien ja vähän myöhemmin moottoritien rakennustyömaan yli leikkikentälle ja verkkoaidalla rajatulle hiekkakentälle. Siellä me rintamamiestalojen pojat pelasimme jalkapalloa. Johtajana oli aina muita isompi Salosen Mikko.



Ne kentät kuuluivat jo Rautaharkon kaupunginosaan. Siellä oli vanhoja pieniä taloja suurilla tonteilla ja kapeita sorateitä välissä. Varsin idyllistä, sen lapsikin tajusi. Rautaharkon jälkeen oli 50 metriä leveä ratapiha, jonka länsilaidassa olivat pääradan kaksinkertaiset raiteet. Niitä pitkin junat huristivat Tampereen asemalta Helsingin suuntaan ja takaisin. Ratapihaa ei ollut mitenkään aidattu, ja jalan kulkevat oikaisivat omin lupinsa sen ylitse Härmälän puolelle. Piti vain katsoa että pikajunaa ei ollut tulossa.




Varsinainen vetonaula oli Härmälän lentokenttä. Sitä ei enää ole, se oli nimittäin vähän epäedullisessa paikassa, kahden mäen välissä. Mutta silloin 60-luvun alkupuolella siellä pystyi katselemaan DC-3 -koneiden tyylikkäitä lähtöjä ja laskuja. Joskus näkyi laskuvarjohyppyjäkin ja purjekoneita myös. Isot suihkukoneet eivät kentälle sopineet, sen me pikkupojat hyvin tiesimme. Mutta Fouga Magister -harjoitushävittäjä sieltä kai joskus operoi. Kaverini Jyrkin kanssa kävimme kentällä useinkin.




 

Isoäiti lähti kerran Härmälästä lennolle Kajaaniin: meni Sotkamoon sisartaan ja muita sukulaisia katsomaan. Mummu oli yleensä aika paikallaan pysyvää sorttia, joten lentomatka ihmetytti minua kovasti.

 


Liisa-täti ja hänen jo melkein aikuiset lapsensa asuivat Härmälässä Koivukujalla. Jossakin vaiheessa jouduin soittotunnille Härmälän kanttorille. Härmälän kirkossa kävimme siskon kanssa soittoläksyjä saamassa ja tuloksia esittämässä, minä myöhemmin kanttori Haapaniemen kotonakin. Hän ei ollut sukua, vaikka nimi oli sama. Jonkinlaista musikaalisuutta minulla oli, mutta liian lyhyet sormet pianistille, ja taisi olla koordinaatiokykykin hyvin keskinkertaista luokkaa, mikä näkyi urheilussakin. Oikeasti en olisi soittotunnille halunnut, mutta isä ja äiti sen minulle ja siskolle järjestivät; pitihän meilläkin, koska alakerrassamme Salosen Pirkko soitti pianoa. Elementtitalossa se todella kuului. Für Elise tuli tutuksi. Itsekin sen jotenkin opin, vaikka pitkä juoksutus onnistui hyvin harvoin. Klassisesta musiikista opin kyllä pitämään. Kävin Tampereen yliopiston juhlasalissa kuuntelemassa kaupunginorkesterin konsertteja, kun äiti osti minulle kausikortin.



Viimeisessä kuvassa juhlitaan Kuljun moottoritien valmistumista 1968. Se korvasi Tampereen eteläisenä ulosmenotienä vanhan kapean soratien eli Lempääläntien. Kuvassa Lempääläntie on johdettu siltaa pitkin moottoritien yli. Kuva on otettu pohjoiseen eli kaupunkiin päin; horisontissa näkyy sillan alta Kalevankankaan harjua puineen. Koko Viinikka on siinä välissä näkymättömissä. Oikealla jää kuvasta ulos Sulkavuori, josta uudet väylät lohkaisivat ison osan.




 Olimme tuossa vaiheessa asuneet Koivistonkylässä jo seitsemisen vuotta. Moottoritien rakentaminen oli alkanut sinä aikana. Tie tuhosi pienen tuuhean koivikon, joka alkoi heti huoneittemme ikkunoiden alta. Sanoimme sitä Pikkumetsäksi. Se oli tietysti talon lasten leikkipaikka. Pikkumetsästä pääsi kivisen ja louhikkoisen metsikön kautta niitylle, jonka laidassa oli isoon kiveen kiinnitettynä pieni muistolaatta, ajalta ennen sotia. Joku lentokapteeni oli harjoituslennollaan yrittänyt pakkolaskua tuolle niitylle ja kuollut yrityksessä. Siltä niityltä keräsin suurimman osan kaikista 80:sta kasvista, joita oppikoulun ensimmäisellä ja toisella kesälomalla täytyi löytää, tunnistaa, kuivata ja huolellisesti liimata paperille. Muistan vieläkin niiden nimiä: Sinivuokko on Anemone hepatica,  Niittynätkelmä on Lathyrus pratensis…



Niityn jälkeen alkoi Sulkavuoren rinne keskellä komeaa kuusikkoa. Talvisin aina heti lumen tultua ilmestyivät hiihtoladut lähimetsiin. Salaisuudeksi jäi kuka niitä oikein teki, tuskin kaupunki siihen aikaan. Kuusikkorinteen kautta päästiin ”Linjalle”: Sulkavuorelta kohti Lahdesjärveä kulki sähkölinja korkeine pylväineen – latu seurasi sitä. Paluumatkalla hiihtoretken hieno päätös oli laskea mahdollisimman kovaa vauhtia kuusten keskellä vuorenrinne alas. Niitty ja rinne ja kuusikko tuhoutuivat Lempääläntien uuden linjauksen alle. Myöhemmin aukkoon rakennettiin Koivistonkylän Prisma. Sulkavuoren tuho on oman luonnonsuojeluherätykseni lähtökohta.

 

Nuo vuodet olivat lapsuuden loppu minulle. Kahdeksan vuotta kuljin kaupungin täpötäysillä busseilla Pyynkintorin varrelle kouluun. Sitten seurasi yhtä ja toista, opintoja monessa paikassa. Helsinkiin muutin syksyllä 1974. Noin vuodesta 2000 tuli tavaksi vuokrata auto, tai oli minulla jonkin aikaa omakin, ja ajaa parin ystävän ja parin lapsen kanssa Helsingistä mökille Näsijärvelle, Tampereen kautta. Kotikaupungin ilma avarsi henkeä ja nenää heti kun Sulkavuoren typistetty laki ilmestyi tieltä oikealla näkyviin, tai jo siinä vaiheessa kun nykyisen Lempäälän Ideaparkin kohdalla moottoritiessä rupesi tuntumaan vanha Kuljun-Tampereen osuus. Se oli rakennettu jotenkin svengaavammaksi, sitä oli kiva ajaa. Siinä kohtaa rupesin aina huvittamaan seuruetta vaihtamalla Tampereen murteeseen – varma menestys.

 

 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti