SVINHUFVUD JA ITÄ - Jatkosodan kulttuurihistoriaa

Kirjoilla on kohtalonsa - habent sua fata libelli - sanoivat muinaiset roomalaiset. Vaikea sellaiseen tapaukseen silti uskoa että entisen presidentin tekstejä olisi Suomessa koskaan sensuroitu. Näin lienee kuitenkin käynyt pienelle kokoelmalle Pehr Evind Svinhufvudin viimeisten vuosien puheita ja kirjoituksia. Nimimerkki Suomalainen julkaisi Svinhufvudin nimissä (kaiketi kevätkesällä) 1944 "Tukholmassa" kirjan Testamentti kansalleni. Siinä on presidentin Lappeenrannassa maaliskuussa 1942 pitämä juhlapuhe, sekä neljä lyhyttä poliittista kirjoitusta, joista viimeinen marraskuulta 1943. Svinhufvud kuoli Luumäellä 29. helmikuuta 1944.

Suomalainen laatii kirjaan Svinhufvudia ylistävän esipuheen ja lisää loppuun oman sekavan ja pitkähkön kehittelynsä Svinhufvudin jo lakonisesti ja äärimmäisen selkeästi esittelemistä aiheista. Suomalaisen jälkisanat on päivätty joulukuulle 1943. Mistään ei käy ilmi onko kokoelman julkaisemisella ollut entisen presidentin lupa vai ei. Eikä sekään, missä ja kuinka ja kenelle osoitettuina presidentin kirjoittamat sotamietelmät on alun perin, ennen Testamenttia, julkaistu.

Kirjanen joutui minulle erään ystäväni kautta. Helsingin kaupunginkirjaston luettelo tuntee sen, ja samoin vuonna 2006 julkaistun näköispainoksen. Uudemman laitoksen kappaleita kirjastolla luettelomerkinnästä huolimatta kuitenkaan "ei ole", kuten puhelinpalvelussa sanottiin, merkillistä kyllä. Kansalliskirjastosta se taas löytyi. Sen on julkaissut Kalevi Kannus, ja se sisältää paitsi koko Suomalaisen kirjan, myös Kannuksen laatiman lyhyen asiallisen esittelyn Svinhufvudin ansioista. Kannus tuo tiedoksi, tarkempia yksityiskohtia esittelemättä, että Mannerheimin ja pääministeri Linkomiehen aloitteesta Suomalaisen kirjanen kiellettiin ja painos tuhottiin, siinä vaiheessa kaiketi kun Saksan tappion väistämättömyys ja Jatkosodan lopputulos alkoivat olla selviä.

Kannus on oman julkaisunsa loppulehdille lisännyt nimimerkki Suomalaisen jostain löydetyt ohjeet kirjan käytöstä. Sitä piti opiskella 10-20:n kiinnostuneen lukupiireissä, puoluekannoista piittaamatta valitun. Kaikkien osallistujien henkilötiedot piti ottaa ylös. Ilmeisesti Suur-Suomen aatteiden kannattajat tunsivat asemansa jo hyvin arkaluontoiseksi keväällä 1944. Jälkipainoksensa viimeiselle sivulle Kannus laittaa kopion Esko Riekin matrikkelitiedoista. Riekki oli Etsivän keskuspoliisin johtaja vuosina 1923-38. Tällä kai vihjataan, että Riekki olisi nimimerkki Suomalainen.

Mutta mutta. Einar W. Juvan Svinhufvud-elämäkerran (1961) toisesta osasta käy ilmi että Svinhufvud piti viimeisinä vuosinaan useita puheita aseveli- ym. juhlissa Lappeenrannassa. Kesällä 1943 Svinhufvud kävi Kannaksen rintamalla; elokuussa myös Syvärillä. Marraskuussa 1941 hän oli menettänyt pojanpoikansa, joka kaatui Maanselän taisteluissa. Tämä isoisän erikoinen suosikki oli 19-vuotiaana lähtenyt vapaaehtoisena sotaan. Hänestä olisi tullut Svinhufvudin aatelissuvun päämies.

Pehr Erik Svinhufvud v. 1936. Juvan kirjan kuvitusta.

Viimeisenä elinvuotenaan Svinhufvud joutui paljon tekemisiin ja syvempään yhteistyöhön johtaja Martti Pihkalan kanssa, kirjoittaa Einar W. Juva. Pihkala oli kansanedustaja sekä lakonmurtosysteemin nimeltä Vientirauha johtaja. Svinhufvud ja Pihkala "keskustelivat paljon uskonnollisista kysymyksistä". Mutta ruvettiin laatimaan myös sodan kansallista ohjelmaa, joka oli täysin vastakkainen hallituksen ajamalle politiikalle. Se toimitettiin Rytille, joka tyytyi mapittamaan sen. Mannerheimille Svinhufvud ei uskaltanut paperia viedä. Svinhufvud-elämäkertansa kolmanneksi viimeisen luvun viimeisessä alaviitteessä Juva selittää, että Svinhufvudin kuoltua hänen puhe- ja artikkelikokoelmalleen ei saatu Suomessa painolupaa. Se painettiin Saksassa ja painopaikaksi merkittiin Stockholm. Saksalainen sotalaiva toi kirjat Ouluun, 15.000 kpl. Mainittu kansallinen ohjelma olisi ilmeisesti tämän Testamentti-kirjan lopun jo mainitsemani "toisen henkilön kirjoitus", Suomi kansainvälisen propagandan ristitulessa, jonka siis olisi laatinut Martti Pihkala. Sitä tekstiä en viitsi kommentoida, koska se tosiaan on niin sekava Svinhufvudin omiin teksteihin verrattuna.

Jenni Kirveen ja Sari Näreen 2014 julkaisemassa laajalti kustannustukea saaneessa artikkelikokoelmassa Luvattu maa, Suur-Suomen unelma ja unohdus, tutkija Oula Silvennoinen kirjoittaa: "Maltillinen ja tosiasiaintajuinen valtiomies sai Svinhufvudin persoonassa hänen viimeisinä vuosinaan antaa tilaa kansallismieliselle radikaalille. Arvostelukykynsä heiketessä hän joutui sekä Saksan että kotimaisten voimien poliittiseksi pelivälineeksi." Testamentti kansalleni painettiin Silvennoisenkin  mukaan Saksassa, ja peräti SS:n toimesta, "ei missään normaalissa kustannustalossa". Martti Pihkala olisi Silvennoisenkin tiedoissa nimimerkki Suomalainen. Silvennoisen artikkelin pääteema on Suur-Suomi-aatteen aktiivinen unohdus ja sensurointi maassamme sodan loppuvaiheesta lähtien, aina 1990-luvulle asti. Silvennoiselta löytyy myös toinen vaikuttaja Svinhufvudin lähipiiristä, AKS:stä oikealle muodostetun Itsenäisyyden liiton (IL) perustaja maisteri Erkki Räikkönen. Hän oli Svinhufvudin yksityissihteerinä useita vuosia. Hänelta lienee peräisin sanonta että ryssästä saa puhua vain hammasta purren.

JUHLAPUHE LAPPEENRANNASSA

Leningradin piiritys oli ollut käynnissä puolisen vuotta ja Saksan sotakoneisto eteni koko valtavalla itärintamalla, kun Svinhufvud puhuu Lappeenrannassa 25. maaliskuuta 1942. Entinen presidentti ei säästele sanojaan: "Suur-Suomen toivomme syntyvän siten, että Suomeen liitetään n. s. Itä-Karjala laajoine maa-alueineen pohjoisessa ja idässäkin, sekä Inkeri." Tämän jälkeen Svinhufvud esittää tiiviin katsauksen tuhat vuotta taaksepäin. Suomensukuisten kansojen asutus kattoi isoja alueita siellä, mikä on nykyistä Venäjää. Mutta Novgorodin tienoilla slaavilaiskiila työntyi sen keskelle. Bysantin-yhteyksiensä ansiosta slaavilaisilla oli parempi maataloustekniikka kuin suomensukuisilla. Heidän yhteiskuntaolonsakin olivat kehittyneemmät ja heidän suurten kaupunkiensa kuten Kiovan ja Novgorodin ansiosta Venäjän jokia kulkeva kauppa hyödytti juuri heitä. Lisäksi kreikkalais-katolisen ja roomalaisen kirkon ristiriita jakoi Karjalan heimon kahtia. Heimoveljet "raastoivat ja repivät toisiaan, sen sijaan että olisivat yhdessä tehneet rakentavaa työtä", kirjoittaa Svinhufvud. Ja tätä jatkui myös koko Ruotsin suurvalta-ajan. Stolbovan rauhanteossa 1617 "muutti uudisasukkaita Suomesta Inkeriin, joten se suomalaistui jokseenkin kokonaan - tulipa luterilaisuus sen valta-uskonnoksikin". 

Historian ironiaa, huomauttavat jälkipolvet: Suur-Suomea ei tullut, mutta Neuvostoliittokin hajosi. Siinä kaaoksessa inkeriläisiä, juuri tämän neljän sadan vuoden takaisen historian takia, otettiin Suomeen n. s. paluumuuttajina.

Pietarin kaupunki perustettiin 1703. Svinhufvud jatkaa: "Sitä myöten kun Venäjän valtakunta kasvoi mahtavuudessa, kasvoi myös tämä tsaarien metropoli ja venäläisen byrokratian pääpesä väkiluvultaan ja merkitykseltään. Siitä säteili venäläisyyttä yli koko Inkerin."

Svinhufvudin esitys on taitavaa ja faktatiedoissaan tietysti oikeata. Kannattaa lukea, myös herkullisen tehokkaan tyylin takia. Mutta hänen tulkintansa uudesta sotatilanteesta, ja sen muka tarjoamista mahdollisuuksista Suur-Suomelle, on käsittämättömän sokaistunut Saksan-ihailusta ja suorastaan hyytävä.

"Vapaa Suomi ja Pietari eivät sovi yhteen."

"Jommankumman täytyy kyllä lopulta väistyä."

Svinhufvud rupeaa arvostelemaan Pietarin asemaa. Se "ei ole Venäjälle elintärkeä paikka". Se sijaitsee "soisella epäterveellisellä paikalla, keskellä joen suistoa ja vieraan kansallisuuden keskellä". Satamana se on varsin heikko. - Kaikki sinänsä totta. Mutta kuinka tätä on voitu sota-ajan Suomessa kuunnella vakavin mielin? Kuten Svinhufvud itsekin sanoo, Pietarin väkiluku oli jo silloin jotakuinkin sama kuin koko Suomen. Miten pystyttiin unohtamaan Pietarin väkiluvun lisäksi sen häikäisevä kahden ja puolen sadan vuoden kulttuurihistoria ja sen ainutlaatuinen arkkitehtuuri? Kaupungin merkitys venäläisyydelle oli ja on niissä, ei suinkaan ensi sijassa taloudessa. Suhteellisen vähäisen painon talouden kannalta Svinhufvud mainitsee, mutta kulttuurimerkitystä ei. Totta kyllä, Pietarin palatseissa eli ennen vallankumousta feodaaliruhtinaita, joiden loisto oli peräisin heidän ympäri Venäjää omistamiensa tilojen tuotoista. Niihin kuului kokonaisia kyliä maaorjineen. Pietari siis kulutti ja hallitsi, mutta kyllä se tuotti myös, tehtaineen. Mutta Svinhufvudin mielestä "sen suuret tehdaslaitokset voidaan paremmin sijoittaa muualle Venäjällä..." - Vuonna 1942 inkeriläisiäkin oli Leningradin ympäristössä edelleen olemassa. Heidän määränsä vain oli miljoonakaupungin väkilukuun verrattuna prosentin murto-osa. Aika paljon he, tai heidän historiansa, tuntui painavan Svinhufvudin ajattelussa, jos ei muuna niin tekosyynä kaupungin tuhoamiseen.

Svinhufvud paljastaa venäläisille heidän oman historiansa punaisen langan: valloitukset ja valtakunnan alueen levittäminen ovat ja ovat olleet päätrendi maan hallitsijain toiminnassa. Mahtava valtio "ei pysty järjestämään sisäisiä asioitaan kunnollisesti eikä ylipäänsä kykene riittävään luovaan työhön omassa keskuudessaan". Tästä johtuisi sen hallitsijoiden "tarve valloituksiin".

Tuskin kuitenkaan ihan tarvetta, sanoo historian todistus - tosiasiassa Venäjän valloitukset ovat niin Napoleonin aikana kuin Stalininkin johtuneet ja seuranneet lännen hyökkäyksistä Venäjälle. Ja kyllä venäläisillä on tosiaan shirokaja natura, mutta on aika paksua sanoa että he eivät kykenisi luovaan työhön! Nyky-Venäjälläkin on tapana haukkua venäläistä kansanluonnetta ja venäläisten olojen kaoottisuutta, mutta tuo haukkuminen ja samanaikainen teen ja votkan juonti on ennen kaikkea kansanhuvia, venäläisten sisäinen harrastus. Joka osaa venättä, kuten kirjailija Jukka Mallinen, voi harrastukseen osallistua. Äskettäin Suomen Kuvalehdessä oli hänen mainio juttunsa aiheesta.

Svinhufvud ajaa vuonna 1942 yksioikoisesti Suur-Suomea ja valloituspolitiikkaa. Venäjän alueen laajentuminen eri vuosisatojen aikana palvelee hänen todistelussaan vain selkeänä tekosyynä Suomen turvallisuus- ym. intressien kehittämistarpeissa. Venäjällä on, Svinhufvud sanoo, paljon parempia maita kuin sen läntisillä ja varsinkin luoteisilla naapureilla. "Viljelkööt ryssät maatansa kunnollisesti ja hoitakoot sisäiset asiansa kelvollisesti, niin he tulevat loistavasti toimeen." Ja sitten tulee asian ydin: "Suomelle - ja myös Baltian maille - on elintärkeä asia, että Venäjän valloituksista (tarkoittaa varmasti Talvisodan lopputulosta) tehdään loppu ja että sen vuoksi Pietari kukistetaan ja idän vaara poistetaan."

Svinhufvud tähyilee Inkerin ja Leningradin suuntaan käydessään Kannaksen rintamalla 1943. Tarkkailupaikka oli asemasodan aikana työnnetty Rajajoen yli. (Juva)

Entinen Suomen presidentti ehdottaa Pietarin kukistamista! Eikä vain kukistamista esimerkiksi valloituksen ja miehityksen mielessä, vaan kerta kaikkiaan hävittämistä, kuten voi lukea hänen puheensa seuraavasta lauseesta: "Pietarin olemassaolon puolustamiseksi on kyllä viitattu siihen, että laaja Venäjä tarvitsee pääsyn merelle."  Siis olemassaolon.

Svinhufvud kertaa vielä tsaarien ja bolshevikkien sortoa suomensukuisia kohtaan näissä maakunnissa. Venäjä on menettänyt hänen mukaansa oikeuden näihin maihin. Ja kun kerran "Saksan uljas armeija" on nyt kukistamassa bolshevikkivaltaa, on suomalaisten oltava mukana, jolloin Suur-Suomesta tulee taisteluiden kautta suomalaisten oikeus. Pitkä raja ja Pietarin uhka on poistettu ja Suomen asema varmistuu.

SAKSA HORJUU - SVINHUFVUD EI

Seuraavat kaksi kirjoitelmaa Testamentissa kansalleni ovat kesäkuulta 1943, siis runsasta vuotta myöhempiä kuin juhlapuhe Lappeenrannassa. Leningradin piiritys jatkuu edelleen. Mutta Stalingradin jättitaistelu on tällä välin, kestettyään puoli vuotta, ratkennut saksalaisten tappioksi. Svinhufvudin ajatteluun tulee osittain puolusteleva ja selittelevä sävy, mutta hän ei suinkaan muuta hyökkäävää kantaansa.

(Itse muistan nuoruuteni taistolaisajoilta 1970-luvun alusta, kuinka Tampereen vappumarsseille osallistuneet vanhat kommunistit, joilla oli järjestö nimeltä Sodan ja fasismin vastainen työ, kertoivat yleisen ilmapiirin ja myös sotaintoilijoiden sävyn Suomessa muuttuneen Stalingradin jälkeen. Tuomitseva suhtautuminen sodan vastaisiin mielipiteisiin tuli vähemmän jyrkäksi.)

Kirjoituksessa Imperialismiako? Svinhufvud käy polemiikkia Ruotsin ja Englannin ja USA:n julkisessa sanassa esiintyneitä uusia kantoja vastaan. Suur-Suomi-aate ei suinkaan ole imperialismia, kuten Ruotsissa lienee käsitys vallalla, Svinhufvud sanoo. Hän muistuttaa valapatto-keisarista ja siitä että Suomella oli oikeus vaatia vapautusta. Samaan hengenvetoon hän kertoo bolshevikkien petetyistä lupauksista Kaukokarjalassa ja pakkosiirroista, joiden kohteeksi inkeriläiset ovat joutuneet. "Näitten seutujen asukkailla, jos kellään, on oikeus vaatia vapautusta hirmuhallituksesta, ja meillä on sekä oikeus että velvollisuus auttaa heitä siinä."

"Pietari on kasvannainen suomalaisen Inkerin keskuudessa. Sillä ei Venäjästä irroitettuna enää ole elämisen mahdollisuuksia, vaan se on hävitettävä ja sen asukkaat siirrettävä Venäjälle. Siellä heillä kyllä on tilaa, kun sota on tehnyt suuren loven venäläiseen kansanainekseen. Tämä ei ole imperialismia vaan pahuuden pesän puhdistamista ja järjellisten olojen palauttamista suomalaisalueelle."

Svinhufvudin maine ja suosio maassamme perustui hänen toimintaansa tsaarinvallan sortoa vastaan ja hänen asemaansa itsenäisyyden julistaneen senaatin puheenjohtajana eli Suomen ensimmäisenä pääministerinä. Lapualaisaikana hän, itse suojeluskuntalainen, sai radiopuheellaan Mäntsälän kapinan päättymään. Hän oli siis todella laillisuuden puolustaja - Suomessa. Mutta nyt vanhuudessa, maailmanhistoriallisten tapahtumien valtavassa vyöryssä, kuten Mannerheimin sanonta kuului, hänen ajattelunsa on totaalisesti inflatoitunut ja muuttunut aivan fantastiseksi, jälkikäteen katsoen. Yksin hän ei mielipiteissään tietenkään ollut - ei edes Stalingradin ratkettua.

Korpivaaran autoliike lahjoitti Svinhufvudille Studebakerin hänen 75-vuotispäivänään. Hän kävi sen jälkeen autokoulun ja ajoi kortin Lappeenrannassa! (Juva)

Svinhufvud kirjoittaa: koko maailmansodan näyttämöllä Englanti suunnittelee, Amerikan tukemana, että "nykysodan jälkeen sekä Baltian maat että osa Rumaniaa ja Puolaa taas liitettäisiin Venäjään, Stalinin Venäjään!".  Liitos tietäisi kansojen "täydellistä tuhoamista", Hän pilkkaa Englannin ja Amerikan konformismia ja Englannin ja Venäjän imperialismia.

Nyt 72 vuotta myöhemmin tiedämme kuinka kävi. Mainitut kansat todella liitettiin Neuvostoliiton valtapiiriin, tavalla taikka toisella. Neuvostoarmeija oli ensin vapauttanut ne Natsi-Saksasta. Mutta lopulta ei Itä-Eurooppaan tuotu sosialismikaan kestänyt. Ja vaikka Itä-Euroopan kansat kärsivät paljon, eivät ne suinkaan tuhoutuneet.

Mitä imperialismi todella on ollut ja edelleen on? Se on ennen kaikkea taloudellista ylivoimaa ja siitä syntyvää poliittista. Taloudellisesta ja poliittisesta ja sivistysylivoimasta seuraa eturistiriitoja ja niistä sotia. Kyllä tietysti ideologiakin voi sotia aiheuttaa, kuten Saksan natsismi. Poliittinen ääri-islam on aiheuttanut jo Lähi-idässä kokoaikaisen sotatilan. Sota on politiikan jatkamista aseilla, kuten sotateoreetikko von Clausewitzin sanonta kuuluu. Tai kuten Lenin totesi, imperialismi on kapitalismin korkein vaihe. Ensimmäinen maailmansota alkoi imperialististen suurvaltojen välisistä eturistiriidoista, maailmanmarkkinoiden jaossa syntyneistä. Niin ensimmäisessä kuin toisessa maailmansodassa taistelu eskaloitui ja rupesi jatkumaan omilla ehdoillaan. Venäläiset voittivat toisen maailmansodan, mutta hävisivät seuraavien 45 vuoden kuluessa rauhan. Suur-Suomi-aate taas ei ollut, siinä Svinhufvud on tavallaan oikeassa, mitään todellista imperialismia, edes. Se oli pelkkää haaveilua Saksan voitosta ja ryssien häviöstä, ja Suomelle siinä siivellä tulevista suurista maa-alueista. Luvattu maa -kokoelmassa kerrotaan miten haaveilu mureni jo Jatkosodan aikana.

Samassa kesäkuussa 1943 Svinhufvud laatii myös Promemorian. Hän arvostelee Linkomiehen hallitusta sen yrityksistä säilyttää suhteet Amerikkaan. Pyrkimys sinänsä on hyvä, Svinhufvud myöntää. "Mutta tuota hyvää ei saa ostaa myönnytyksillä Venäjälle tai muille vihollisille". Erillissota-väitteet ovat vääriä.  "Mitään liittosopimusta Saksan ja Suomen välillä ei tosin ole olemassa. Mutta yhdessähän suunnitelma pohjoista rintamaa varten on tehty ja yhteisen sopimuksen mukaan sotaa siellä käydään, toinen toistaan auttaen; yhteisin ponnistuksin vihollinen on ajettu maastamme pois ja joukkomme tunkeutuneet kauas Kauko-Karjalaan." Svinhufvud toteaa suoraan että sotaan ei olisi pystytty ilman Saksan samanaikaista hyökkäystä. Hän spekuloi niin ikään länsivaltojen ja Venäjän mahdollisesti sanelemasta rauhasta, hyvin realistisesti. Paljon kaikesta hänen kuvittelemastaan tosiaan toteutuikin, Svinhufvudin kyllä jo kuoltua. Mutta hänen lopputiivistyksensä Promemoriassa menee taas metsään: "Jos sota päättyisi länsivaltain ja Venäjän voittoon, olisi se varma perikato meille."

No - ei ollut. Svinhufvud ei ehtinyt nähdä ennustuksensa menevän tältä osin vikaan.

RAJOJEN VETO

Syyskuussa 1943 Svinhufvud pohtii Luumäellä Kahta vaihtoehtoa rajojemme järjestämiseksi tulevan rauhan yhteydessä. Ensimmäinen olisi vanhat rajat, länsivaltojen takaus ja skandinavinen puolustusliitto. Toinen olisi kolmen kannaksen rajat: siis Karjalan kannaksen, Laatokan ja Äänisen välisen kannaksen sekä Äänisen ja Vienanmeren kannaksen.

Svinhufvud on tietysti Suur-Suomen kannalla, edelleen. Vanha raja on liian vaikeasti linnoitettavissa. Länsivaltojen takuu olisi käytännössä tyhjä. Skandinaavinen puolustusliitto on mahdoton, Norjan ja Tanskan strategioiden vuoksi. Ruotsi kunnioittaa liiaksi Venäjää. "Pahoin on pelättävissä, että Skandinavian puolustusliittoa ei saada valmiiksi, saati tehokkaasti toimivaksi siihen hätään, kun Venäjä uudelleen hyökkää päällemme, mikä tuskin lykkäytyy kauemmaksi, kuin että Venäjä jonkun verran toipuu tässä sodassa saamistaan vaurioista, kaikki tietysti edellyttäen, että Stalin ja bolshevismi selviävät sodasta voittajina."

Erikoisrauha Neuvostoliiton kanssa ja vanhat rajat merkitsisivät "suoranaista vahinkoa meille", Svinhufvud kirjoittaa, sosialistien ja ruotsalaisen kansanpuolueen kansanedustajia vastaan. "Elintärkeätä meille on, että Neuvosto-Venäjä kukistuu tähän sotaan." Siihen Svinhufvud edelleenkin "varmasti uskoo".

Kolmen kannaksen raja toisi suuria strategisia, poliittisia ja taloudellisia hyötyjä. Niin koko Pohjolalle, jopa Englannin merivallalle. Svinhufvud referoi tiiviisti niiden ajattelua, jotka vastustavat Inkerin ja Kauko-Karjalan tavoittelemista seikkailupolitiikkana. Mutta ei "siinä ole seikkailua senkään vertaa, kuin aikoinaan Suomen julistaminen itsenäiseksi valtioksi oli. Silloinkin kovasti varoitettiin moisesta uhkarohkeudesta."

Jotakuinkin uskomattoman mainiota. Poliitikko joka on uhkapelillä ollut muodostamassa itsenäistä Suomen valtiota ja onnistunut siinä, pitää tätä nyt argumenttina uuteen ja vielä suurempaan uhkapeliin. Svinhufvud pohtii taas kuinka Venäjän tsaarit olivat keisarisanansa rikkoen menettäneet vaatimuksensa Suomen herruuteen. Ja entä bolshevikkivalta: "Lisämaata idästä vaatiessamme on huomattava, että Venäjä on menettänyt kaikki oikeutensa näihin maihin, kun se on rikkonut niitten asukkaille juhlallisesti antamiaan lupauksia helpotuksista niitten valtiollisiin oloihin sekä sortanut ja rääkännyt noita asukkaita mitä pahimmin, pyrkien samalla koko suomensukuisen väestön hävittämiseen."

Siis realistista ja Suomen kansallisen ja valtiollisen tulevaisuuden parhaiten varmistavaa politiikkaa olisi, yhteen vetäen, Svinhufvudin kannalta ollut: Pietari hävitettävä, kolmen kannaksen rajat Suomelle. Olosuhteiden salliessa "olisi kevytmielistä jättää tämä yhdistäminen tekemättä."

JULMUUKSISTA JA BALTIASTA

Jäljellä kirjasessa on vielä kaksi lyhyttä tekstiä marraskuulta 1943, Peräkaneetti ja Pro Baltico. Silloin juuri päättynessä Moskovan konferenssissa ympärysvaltojen pääministerit Anthony Eden, Cordell Hull ja Vjatsheshlav Molotov sekä Foo Ping-Sheung Kiinasta olivat muun muassa vaatineet sotarikollisten rankaisemista. Svinhufvud ihmettelee nyt heidän viittaustaan "saksalaisten muka harjoittamiin julmuuksiin". Yleisö on hänen mukaansa päinvastoin tullut siihen käsitykseen että "saksalaiset olisivat koettaneet noudattaa inhimillisyyden ja humaanisuuden lakeja mikäli sodassa ja sodankäynnissä vain on ollut mahdollista". Vertaukseksi Svinhufvud muistuttaa amerikkalaisten ja englantilaisten terrorilentohyökkäyksistä siviiliväestöä vastaan. Samoin, hän sanoo, bolshevikkien julmuus on epäilysten ulkopuolella. Katyn ja Vinnitsa sekä virolaisten pakkosiirrot Siperiaan ovat todisteita. "Saksalaisten repressaaliot" miehitetyissä maissa, sen sijaan, eivät ole rikoksia ja julmuuksia "sen enempää kuin iskut ja hyökkäykset varsinaisessa sodassa".

Pro Baltico -tekstissä Svinhufvud selostaa Stalinin puheita Moskovan konferenssin jälkeen. Stalin oli vaatinut Neuvostoliitolle rajoja, jotka sillä oli 1941, ennen Saksan hyökkäystä. "Tämä Stalinin puhe meille riittää. Se selvittää meille, mitä meillä samoinkuin Baltian mailla on idästä päin odotettavissa, ja että apua 'lännestä' (= Englannista ja Amerikasta) ei ole saatavissa."

Muuta mahdollisuutta entinen presidentti ja merkittävä valtiomies ei enää näe, kuin taistella viimeiseen saakka. "Antautua ryssien armoille emme voi yhtävähän kuin uudelleen hyväksyä Moskovan rajaa." (Siis Talvisodan jälkeen vedettyä rajaa, joka on sama kuin nykyinen raja.) "Se tietäisi meille kuolemaa." Mutta onneksi "uljas Saksan kansa on rinnallamme", sekin "taistellen elämästä ja kuolemasta".

Tulee tästä Svinhufvudin kolme ja puoli kuukautta ennen kuolemaansa kirjoittamasta esityksestä se tuntu, että hän on hyvinkin nähnyt, mitä sota on tuomassa ja miten se on kääntymässä. Mutta hän ei ole millään tavalla tahtonut eikä voinut hyväksyä jo melko selvästi hahmottuvia uusia realiteetteja. Tottahan toisaalta on, että Natsi-Saksan taistelu kestikin vielä  puolitoista vuotta, ennen Hitlerin itsemurhaa ja muiden antautumista. Mutta harvassa niitä enää oli loppuvuodesta 1943, kaikkien todistusten mukaan, varsinkaan Saksan ulkopuolella, jotka natsien voittoon uskoivat. Jotenkin merkitsevää, että vanha presidentti kuoli pari kuukautta sen jälkeen kun venäläiset olivat murtaneet Leningradin saarron.

Svinhufvudin kansainvälinen poliittinen visio oli oikeassakin monessa kohdin, mitä tulee inkeriläisten ja virolaisten kohtaloihin muun muassa. Mutta hän liioitteli ennustaessaan tuhoa sinne ja tänne. Räikeästi väärässä hän oli ennustaessaan Neuvostoliiton kaatumista sotaan, ja mitään järkeä ja oikeamielisyyttä vailla vaatiessaan Leningradin tuhoamista. - Tämä on tietysti jälkiviisautta ja helppo sanoa, kun tiedämme miten kaikki kävi. Mutta onneksi Suomessa oli Jatkosodan loppuvaiheissa poliitikkoja, jotka olivat kaukonäköisempiä ja varovaisempia kuin vanha Svinhufvud. Ja onneksi Suomen kansa rupesi jo Jatkosodan aikana tajuamaan, että "Suomen herrat olivat lyöneet päänsä Karjalan mäntyyn." (Väinö Linna.)

LISÄHUOMAUTUS

Yksinhän Svinhufvud ei tietenkään missään vaiheessa Suur-Suomi-haaveineen ollut. Esimerkiksi Urho Kekkonen, joka sillä hetkellä ei ollut hallituksessa, kirjoitti Jatkosodan juuri alkaessa vaimolleen 27. 6. 1941:

"Suomi ei siis tätä kirjoittaessa ole vielä sodassa, mutta se ei voine kestää kauan, kunnes meidän joukkomme ylittävät rajan. Asiahan on niin, että meillä suorastaan pelättiin, että Suomi ei saisi aihetta sotaan, ja sisäisesti asia olisi ollut vaikeasti hoidettava. Tätä pelkoa lisäsi Molotovin sanat Hynniselle, että Venäjä vaatii Suomelta hyökkäämättömyyttä. Mutta arvatenkin venäläisten diplomaattien ja sotilasjohdon sekavista suhteista seurasi, että ryssä aloitti ilmahyökkäykset ja asia oli silloin Suomen puolelta selvä: me olimme joutuneet hyökkäyksen alaiseksi. Seuraus on sota. Mutta sotaväkemme ei ole ollut vielä valmiina ja siksi me olemme olleet hiljaa. Sitä paitsi Venäjän kypsyttäminen etelässä on tarpeellista, jotta sotatoimemme voisi menestyä niin, että mahdollisimman vähillä miesmenetyksillä selviytyisimme.

Uusi raja tulee ilmeisesti Kallen (Kaarlo Hillilä, toim. huom.) kaavailujen mukaan. Kerrotaan että Göring olisi luvannut, että me saamme ne rajat, jotka tahdomme ja että saamme esim. Pietarin jos tahdomme. Hän vai oliko joku toinen sanonut, että he hävittävät Pietarin maan tasalle ja Moskovalla pitäisi olla sama kohtalo. Hurjia ja kaameitakin näköaloja. Mutta ryssä on kyllä kaulavillansa itse kehrännyt, joten kenelläkään ei ole sääli, vaikka ryssälle käykin lössösti."

(Siteerannut Pirkko-Turpeinen-Saari. Suuri yksinäinen. Urho Kekkonen ja tunteet.Gummerus, Jyväskylä, 2006. S. 87.)

Tunnetusti Kekkonen Lapin maaherran Hillilän, Paavo Säipän ja Kustaa Vilkunan kanssa käänsi kelkkansa ("psykiatrin näkökulmasta koki täydellisen identiteettikriisin", kirjoittaa Turpeinen-Saari) Rovaniemellä marraskuussa 1942, kun Stalingrad oli ratkeamassa. Svinhufvud vielä silloin löi lisää löylyä, omalla tahollaan...

KULTTUURIVÄEN ASENTEET 

Saksalaismielistä Suomen ns. ensimmäisessä tasavallassa oli sotilaiden lisäksi erityisesti kulttuuriväki. Laajassa ja yksityiskohtaisessa kirjassaan, joka pyrkii olemaan "aikaisemman tutkimuksen harteilla seisova" yhteenveto Suomen suhteista Natsi-Saksaan, kaksi 1970-luvulla syntynyttä historiantutkijaa esittää kaiken kertovia yksityiskohtia. (Jokisipilä, Markku & Könönen, Janne. Kolmannen valtakunnan vieraat, Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933-1944. Otava, Helsinki. Keuruu 2013.)

Maantieteen professori Väinö Auer sai presidentti Rytiltä tehtäväkseen tieteellisesti perustella Itä-Karjalan ja Kuolan niemimaan kuulumisen Suomelle. Saksalaiset olivat Bonnin yliopiston kunniatohtorille Auerille luvanneet, että Suomi näiden itäalueidensa lisäksi saisi Kongon, siirtomaakseen. Jokisipilä ja Könönen kirjoittavat: "Suomalaisgeografi oli leppymätön bolsevismin vastustaja, jolle sodassa oli 'pääasia että ryssä häviää, Pietari hävitetään ja Moskova raunioituu'." (Mts. 316.)

Historian dosentti Eino Jutikkala ja kansatieteilijä Kustaa Vilkuna värvättiin myös. Heidän työnsä ilmestyi Saksassa nimellä Finnlands Lebensraum. "Teoksen mukaan niin ilmasto, maaperä, kasvillisuus kuin maisematkin kertovat Itä-Karjalan kuuluvan Suomeen." Alempiarvoisiin rotuihin viittailtiin. Suomessa sensuuri kielsi kirjan! (S. 318.) Professorit Väinö Voionmaa ja Jalmari Jaakkola ehdottivat väestönsiirtoja ja puhdasta suomensukuista Itä-Karjalaa. (S. 319.) Historioitsija Einar W. Juva yritti ankkuroida Suomen ja Saksan kohtalonyhteyden viralliseksi totuudeksi kirjoillaan Suomen taistelu itää vastaan ja Idän uhkan varjossa. Torsten G. Aminoffilta ilmestyi Karjala lännen etuvartiona. (S. 320.)

Jokisipilä ja Könönen aloittavat tutkimuksensa kirjailija Maila Talvion ja hänen miehensä, slaavilaisten kielten professorin Jooseppi Mikkolan huvilasta Helsingin Meilahdessa. Talon nimi oli Laaksola. Siellä kestittiin "kirjailijoita, taidemaalareita ja muusikoita muistakin maista" (kuin Saksasta), mm. "Italiasta, Venäjältä, Latviasta ja Unkarista". "Kesällä 1938 Meilahdessa vieraili peräti viidentoista eri kansallisuuden edustajia." Suuren salin seinällä oli saksalaista divisioonaa Suomessa 1918 komentaneen Rüdiger von der Goltzin muotokuva. (S. 44-46.)

Laaksolan paikalle 1971 pystytetty muistomerkki. Veistoksen nimi on Itämeren tytär - viittaa epäilemättä Maila Talvion persoonaan. Kuva ei valitettavasti aivan tee veistokselle oikeutta (kuva EH).

"On vaikea sanoa, ketkä Laaksolan vieraista olivat erityisen ihastuneita Saksaan, ketkä mukana yleisemmän kulttuuriharrastuneisuutensa vuoksi. Huvilan ovi kävi tiuhaan, eivätkä illanvietot teemallisesti olleet aina pelkkää germaanisuuden juhlintaa. Tapaamisten vieraslistoista erottuvat kuitenkin kaikkien tärkeimpien Saksan-ystävien nimet, muiden muassa säveltäjä Yrjö Kilpinen (tunnetaan vieläkin liedistään Kuin tunturilla puro hiljaa helää... EH), kirjallisuuden professori V. A. Koskenniemi, matemaatikko Rolf Nevanlinna, yliopistodekaani ja poliitikko Edwin Linkomies, kielitieteilijä Pekka Katara, kirjallisuuden tutkija Rafael Koskimies, historian professori Jalmari Jaakkola, elokuvaohjaaja Risto Orko, musiikin professori Armas Otto Väisänen, sekä kielentutkija Emil Öhmann. Myös Isänmaallisen kansanliikkeen johtohahmot Vilho Annala ja Bruno Salmiala osallistuivat joihinkin illanistujaisiin, samoin kuin 'eduskunnan ainoa mies', saman IKL:n Hilja Riipinen. Saksalaisista Laaksolassa säännöllisesti kävivät muiden muassa maassa asuneet lähettiläs Blücher sekä laivastoasiamies Reimar von Bonin." (S. 47.)

Mannerheim ja Göring valtakunnanmarsalkan metsästyslinnan Karinhallen terassilla 1942. Jokisipilän ja Könösen kuvitusta.

Lopputarkastelussaan Jokisipilä ja Könönen tiivistävät: "Saksalaismielisen eliitin suhteen eräänlaisena nyrkkisääntönä voi pitää, että mitä enemmän henkilöllä oli yhteiskunnallista valtaa, sitä yleisempää luonteeltaan hänen saksalaismielisyytensä oli ja sitä varovaisemmin hän suhtautui kansallissosialismiin. Kun tarkastellaan ulko- ja turvallisuuspoliittisen päätöksenteon huippua, erottuu siellä omana suuntauksenaan pragmaattinen saksalaismielisyys, joka tunnesiteiden ja ideologisten arvostusten sijaan perustui kylmille reaalipoliittisille laskelmille. Marsalkka Mannerheim ja presidentti Ryti ovat tästä parhaita esimerkkejä. He eivät varsinaisesti olleet edes saksalaismielisiä, vaan ideologisissa ja poliittisissa sympatioissaan lähinnä länsimielisiä. Vastuunalaisissa tehtävissään heidän oli kuitenkin asetettava kansallinen etu omien henkilökohtaisten poliittisten preferenssiensä edelle. Kun tilanne sitä vaati, he uivat varsin sujuvasti saksalaismieliseen rooliinsa." (S. 551.)

PAASIKIVEN MIETE ITÄRAJASTA V. 1946

Valvontakomission aikana ja sotasyyllisyysoikeudenkäynnin yhteydessä Paasikivi piti pääministerinä ollessaan tiedotustilaisuuden lehtien päätoimittajille 8. helmikuuta 1946. Silloin hän kommentoi suhteita Venäjään lähihistorian kautta mm. näin:

"Jos minä ajattelen omaa toimintaani, mikäli se koskee Venäjää, niin sanoisin esimerkiksi, että yksi suuria virheitä oli se, kun Tarton rauhassa (1920) minäkin kannatin vanhoja historiallisia rajoja, niinkuin koko Suomen kansa teki silloin. Kaukonäköinen poliitikko ja valtiomies olisi voinut nähdä, että mitä kauemmas Suomen raja voitiin asettaa Leningradista, sitä suuremmat mahdollisuudet Suomella oli elää itsenäisenä. Vanha historiallinen raja kelpasi vain saman valtakunnan eri alueiden rajaksi (erottamaan Suomen suuriruhtinaskuntaa tsaarin muista alueista EH), mutta ei kahden itsenäisen ja vieraan valtakunnan väliseksi rajaksi. Se oli liian lähellä Leningradia. Voi sanoa, niinkuin on sanonut eräs toinen: Vanhan historiallisen rajan - Rajajoen rajan - saavuttaminen oli 'kohtalokas menestys' Tarton rauhassa. Se saattoi menetellä 1920-luvulla ja 1930-luvulla, jolloin Neuvostoliitto oli heikko, mutta vuonna 1939 asian olisi pitänyt olla jotenkin selvä. Silloin minun kantani oli, että tahdoin hyväksyä ne pienet vaatimukset, joita Stalin teki. Mutta viisaampaa politiikka olisi ollut sanoa, että me myönnämme rajan vetämisen Suvannon ja Summan linjalle, annamme puolet Kannaksesta pois. Se oli Venäjän sotilaallinen minimiraja. Niin sanoi Stalin. Se olisi ollut kaukonäköistä politiikkaa. Myönnän puolestani avoimesti, että en ollut silloin riittävän kaukonäköinen valtiomies näissä asioissa."
(Heikkilä, Toivo. Paasikivi peräsimessä. Pääministerin sihteerin muistelmat 1944-1948. 4. painos, s. 94. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.)

Paasikiven ensimmäinen hallitus. Pääministeri eturivin keskellä, oikeusministeri Kekkonen vasemmalla. Heikkilän kirjan kuvitusta.

MANALA JA FINGERPORI kuinka nykysarjakuvaa luetaan

Kuvataiteista sarjakuva on nopein ja vapain. Piirtäjä pystyy tuomaan todellisen tai kuvitellun tilanteen lukijan eteen alle aikayksikön. Hahmoiksi sopii ihmisiä, eläimiä, vertauskuvia, kuolleita, pilakuvia, täyttä fantasiaa, dramatisoituja kirjallisia tyyppejä, mytologian sankareita, historian henkilöitä, satuolentoja, henkimaailmaa - ei rajoja. Kahden tai kolmen kuvan stripissä piirtäjä voi vaihtaa näkökulmaa nopeudella, mihin mikään tarinankerronta tai elokuva ei pysty lähellekään.

Nopeudesta ja yllättävyydestä seuraa että sarjakuvan omin alue on huumori. Se voi olla rankkaa ja poliittista, kuten Ranskan vallankumouksen pilakuvat kuningattaresta, tai lempeää ja yleismaailmallista kuten Jaska Jokunen. Pitkätkin sarjakuvakirjat, kuten Tintti tai Asterix, koostuvat nekin pienistä gageistä. Antiikin maailma Asterixissa on satirisoitujen historian kansojen ja tyyppien kokoelma, hyvin laajan kuvataiteen tuntemuksen perusteella luotu. Mutta sekin toimii nopean sarjakuvahuumorin avulla. Jos historiaa ruvetaan esittämään kuivasti kuvitettuna, kuten Suomen sodan Korkeajännitys, tulos on vain hiukan mielenkiintoinen. Siitä on pudonnut mielikuvituksen vapaus, jonka pelkkä kielellinen kerronta jättää lukijalle. Mutta kun huumoriakaan ei löydy, ei leikkauksia eikä oivalluksia, miksi koko vaiva? Lyhyt ja toimiva sarjakuva on kyllä myös kirjallisuuden ja kuvataiteen kombinaatiota, mutta niin että se yhdistää, tiivistää, nopeuttaa ja satirisoi. Maailman perusteellisin ryyppäämistarina, Dickensin Pickwick-kerho, on synnyttänyt ihailluimmat karikatyyrit hahmoistaan. Sarjakuva on nopean älyn taidetta, ei pitkän keskittymisen ja syventymisen.

Juho Juntusen Manala ja Pertti Jarlan Fingerpori ovat parhaat sarjakuvamaailmat meillä. Juntusen taidetta olen voinut seurata suureksi huvikseni yli neljänkymmenen vuoden ajan. Fingerpori on tällä hetkellä kaikille tuttu, myös sanomalehdestä mustavalkoisena. Itselleni siinä on parasta piirrostyylin realistisuus väreissään. Jarla on useaan otteeseen ilmaissut ihailunsa ja velkansa Juntuselle, joten on perusteltua tarkastella Manalaa ja Fingerporia rinnan. Lainaukset tässä kirjoista: Juntunen, Juho. Manala. Like Kustannus Oy, Helsinki. Keuruu 2011. Sekä Jarla, Pertti. Fingerpori 8. Arktinen Banaani. Viro 2015.

Manala on jonkinlainen kerho, jonka isäntänä toimii pääpiru poikineen. Avustajana hänellä on itse kuolema, viikatemies, välistä myös moottorisahamurhaaja. Vieraina tai asukkeina on enimmäkseen rokkareita ja moottoripyöräjengiläisiä, mutta myös historian hahmoja ja tavallisia ihmisiä. Manalasta vieraillaan maan päällä, ja pääpiru käy baarissa viettämässä pikkujoulua Jumalan kanssa. Manalaan pääsy ei ole helppoa, sinne tarvitaan ansioita. Seuraavassa stripissä on Manalalle harvinaista yhteiskunnallista satiiria. Pyrkijä esittelee ansioitaan tv-viihteen tyyliin, mutta ne eivät aivan riitä. Jos pyrkijä etenisi junioreiden jääkiekkovalmentajaksi, olisi jo paremmat edellytykset.

Juntunen,Juho. Manala. S. 43.

Manalan virikeympäristö ei olekaan ensi sijassa arkipäivän maailma, vaikka siitäkin on siellä täällä näitä väläyksiä; perheen ja lastenkasvatuksen parista. Manala toimii joukkotiedotuksen, julkisuuden, television, rock'n rollin, yleensä populaarikulttuurin hahmojen kommenttialustana.

Mikä on uskonnollisen ajattelun osuus Manalan rakentumisessa? Kuvitelmat taivaasta ja helvetistä ovat ensi sijassa keskiaikaisen kirkon propaganda- ja kansankasvatusvälineitä. Raamatussa niillä on vain hyvin ohuelti pohjaa. Muinaiset juutalaiset eivät sielun säilymistä kuolemassa kuvitelleet. Jeesus kyllä vauhtiin päästessään maalasi ikuista itkua ja hammasten kiristystä, sekä lammasten  porttia. Mutta Jeesuksen puheet ymmärtää ehkä parhaiten tulkitsemalla ne vertauskuvallisiksi - myös rikkaan kärsimyksen kuoleman tuolla puolen tai köyhän levon Aabrahamin helmassa. Spiritisteillä puolestaan on omat monimutkaiset käsityksensä ns. kuolemanjälkeisestä elämästä. Viittaan tässä blogissani tammikuussa julkaisemaani käännökseen otsikolla Hadeksesta eli välitilasta.

Mutta vieläkin jokainen länsimaalainen väkisinkin saa, vaikka mitä kautta, itselleen käsityksen taivaasta ja helvetistä. Juntusen Manalassa nämä stereotypiat tukevat helppoa ymmärrettävyyttä; osoittavat sarjakuvan lukijoille käytettäväksi hahmojen tulkintaan heillä jo valmiina olevan, tutun ja itsestään selvän tulkintakehyksen. Sen avulla pohjimmiltaan moraaliset arviot kuvattavista ilmiöistä voidaan pukea satiiriseen, välittömästi tajuttavissa olevaan muotoon. Populaarikulttuurina Manala ei aseta länsimaisia stereotypioita avoimesti eikä analyyttisesti kyseenalaisiksi. Ne suhteellistetaan ja niihin kohdistetaan ikään kuin häilyvä ja väriä vaihtava ristivalaistus, jolloin niiden merkitykset pienenevät. Taivas ja helvetti maallistuvat ja muuttuvat inhimillisiksi. Onko siis Manala uskonnonvastaisuutta, kun jumalallinen palaa maalliseksi? Vai onko se päin vastoin instant-uskontoa sohvaperunoille ja levynkuuntelijoille? Varmasti sekä ateisti että uskovainen oivaltavat ja nauravat, kun Jumala ja Perkele vetävät kaljaa baarissa ja kärsivät seuraavassa stripissä jälkiseurauksista:

Juntunen, Juho. Manala. S. 62.

Juntusella sarjakuvailmaisun kiteytyminen nykymuotoonsa on tapahtunut hänen pitkän uransa aikana. Alkuvaiheissaan hän oli yhtä hurjan satiirinen, mutta piirrostyyli oli moni-ilmeisempi eikä aivan niin kiltti kuin nykyisin. Muistan esimerkiksi finninaamaiset ammattikoululaiset, Sandelsin "jalon ratsun" Bijoun, joka ommeltuja paikkoja nahassaan raahaa vaivaisena takapäätään, sekä Juice Leskisen Coitus Int -yhtyeelle tehdyn levynkannen runsaine assosiaatioineen, joissa Juicen hahmot, mikäli mahdollista, saivat vielä lisää vauhtia.

Uskonnosta tai sen vastustamisesta Manalassa ei ole kysymys. Se kommentoi populaarikulttuuria, jota Juntunen rakastaa, mutta mikä on Manalan psykologian pohja? Väittäisin että kysymyksessä on psyykkisesti harvinaisen terveen, hyvin toimeen tulevan ja itseään, harrastuksiaan, ystäviään ja perhettään puolustavan miehen sielullinen rakenne. Mitä vastaan hän puolustautuu? Koko päälle ryntäävää nyky-yhteiskuntaa, joka ei tahdo jättää kenellekään, ei tavikselle eikä julkkikselle, juuri mitään yksityiselämää. Paitsi että käy työssä, nykyihmisen täytyy jatkaa työpäiväänsä olemalla koko ajan multi-mobiili-kännykän tavoitettavissa. Televisio suoltaa viihdettä ja ajankohtaista sillä tahdilla että niiden ero on hämärtynyt jo aikaa sitten. Ruoka ja seksi eivät ole yksityisasioita, ei suinkaan. Ei edes kuolema eikä sairaus. Avautujat istuvat televisiossa kertomassa miltä tuntuu olla kuolemansairas. Ohjelman päättyessä ruutu ilmoittaa muka diskreetisti: Haastateltavamme nukkui pois viikon kuluttua nauhoituksesta omaistensa seurassa. Kas kun ruutu ei ollut sielläkin. Suuressa maailmassa niinkin on varmaan jo tehty. Konservatiivinen kulttuurikritiikki on tällaista perusasioiden prostituointia vastustanut. Toisaalta, mahdollisimman laajan yhteisyyden kannattajia löytyy aina vasemmistolaisessa ajattelussa, jossa katsotaan että yksilöllisyys on harhaa. Kaikki olisi yhteiskunnassa syntynyttä ja sieltä saatua. Huomautetaan että keskiajalla synnytettiin, syötiin, naitiin, tapettiin ja kuoltiin kadulla kenenkään ihmettelemättä. Kuka mistäkin pitää. Itse katson ansiokkaaksi yksityisyyden puolustamisen, kuten Manalassa. Ironisesti onkin huomautettu että taiteilijat ovat viimeisiä porvareita - siis säädyllisyyden noudattajia ja omien kadulta turvassa olevien keitaiden rakentajia. Nietzsche näki kulttuurikritiikissään jo sata vuotta sitten silloin vasta tulossa olleen nykytilanteen eli valtion ylivallan. Onko populaarikulttuuri vastamyrkky sille ja pakopaikka, kansan keidas, vai onko se valtion ylivallan osa, uuden ajan oopiumia kansalle?

Kiltteys ja humanismi ilmenevät Manalassa joka sivulla. Paholainenkin näyttää nimenmukaiset kasvonsa vasta kun joku huonotuulinen potkii eläimiä ja herjaa naisia:

Juntunen, Juho. Manala. S. 25.

Juntusen Manalassa ollaan luterilaisia; paholainen on hänkin Jumalan paholainen.

Vaikka ja koska populaarikulttuuri on Juntusen oma alue, leipälaji, hobby ja kaiken mitta, hän on itsestään ja taiteilijan työstään hyvin selvillä, ja suhtautuu siihen omanarvontuntoisella huumorilla. Näkisin tässä stripissä Juntusen alter egon kahdentuneena, ja siis nimenomaan hänen käsityksensä roolistaan taiteilijana:

Juntunen, Juho. Manala. S. 18.

Ilotyttö (Juntusen taiteilijaminä) saapuu Manalaan, ja piru (eli Juntusen idealisoitu arkiminä) ottaa hänet hiukan hämmästyneenä vastaan. Kohta ilotyttö jo naurattaakin koko Manalan jengiä. Mukana myös Hitler.

Jos Juntusen Manala koostuu lähinnä yksilöpsykologian ekstrapoloinnista ja viihteen hahmoista ja kulttuuria käsitellään niiden kautta, niin Pertti Jarlan Fingerporissa on mukana myös kunnanvaltuustoja ja muita instituutioita kuten tutkimuslaitos Fingerpoli. Jarlalla on myös suuri kirjo yksilöityjä tyyppejä kahdeksan perus-antisankarin lisäksi, (joille ilmoitetaan jopa puoluekanta!). Palautan kuitenkin ennen Jarlan tarkastelua sarjakuvan ystävien mieleen tekijän, joka on samaa ikäluokkaa kuin Juntunen, siis Jarlaa vanhempaa. Vesa Oittisen 17-vuotiaana piirtämässä stripissä 47 vuoden takaa yksilö yrittää irtautua yhteiskunnasta, mutta ei onnistu. Jarlan piirtäjänrooli on Juntusen yhteiskunnallisen eskapismin ja Oittisen determinismin väliltä.

Mies linnoittautuu yksiöönsä ja lepää siellä mitään tekemättä. Yksiö muuttuu lopulta Eedenin puutarhaksi kasveineen eläimineen. Viimein toisen maailmansodan japanilaiset tunkeutuvat seinän läpi ja teloittavat miehen amerikkalaisten vakoojana.

Oittinen, Vesa. Aku Ankka ja Nietzsche. Kirjayhtymä, Helsinki. Helsinki 1968. S. 13.

Oittinen ei jatkanut sarjakuvaa, vaan on toiminut filosofina ja marxilaisuuden tulkitsijana uudessa postmodernissa tilanteessa.

Jarlan Fingerporin stripeissä, kuten kaikki tietävät, vitsi usein perustuu kielen sanojen tai ilmausten moniselitteisyyteen. Vaikka vitsi olisi kuinka haettu tai keinotekoinen, herkullisen naturalistinen piirros vetää lukijan mukaan. Vitsin tajuaminen kestää 0,2:sta kolmeen tai jopa neljään sekuntia. Mutta tajuaminen onkin sitten niin tyydyttävää ja vapauttavaa, että nauru seuraa välttämättä. Oheisessa kielivitsiä ei tosin ole...

Jarla, Pertti. Fingerpori 8. S. 62.

Tutkimuskeskus Fingerpoli yrittää karkottaa vetelehtiviä nuoria ostarilta, mutta tilalle tuleekin taidelaitos kaikkine toimineen. Kuvien realismi ja naturalismi on samaa täsmällisestä ajasta irroitettua laatua kuin Aki Kaurismäen elokuvissa - Fingerporin Suomi voisi yhtä hyvin tapahtua 1950-luvulla. Siis ulkoisesti. Ilmapiiri ja monet viittaukset ovat kuitenkin erehtymättä tätä päivää. Kaikkien samalla tavalla hyväksymän moraalin puute ja jatkuvat väärinkäsitykset luonnehtivat modernin projektiin, sen vähitellen hajotessa, tunkeutuvaa yhteismitattomuutta, joka tässä on tosin huumorin lähde. Manalassa hyvää käytöstä ja moraalista eheyttä itse asiassa puolustetaan, mutta postmodernissa Fingerporissa sellaista mahdollisuuttakaan ei ole näkyvissä. Poliitikko on ilman muuta korruptoitunut. Ja niin on häntä vahtiva iltapäivälehden toimittajakin, joka vääntää poiitikon sanat ja tekemiset kerran toisensa jälkeen mahdollisimman raflaavaksi otsikoksi. Jarla on hahmoilleen huomattavasti ilkeämpi kuin Juntunen. Ehkä siinä on nähtävissä hänen moralisoiva kommenttinsa nykyaikaan. Humoristi on aina moralisti, Mark Twainista ja Dickensistä Veikko Huoviseen ja nykysarjakuvaan.

Jarla, Pertti. Fingerpori 8. S. 54.

Toisaalta perustava inhimillinen reiluus ja tavanomainen hölmöys tuodaan esiin piirtäjän oman hahmon Heimo Vesan ja hänen kaveripiirinsä tekemisissä. He eivät kuitenkaan ole korruptoituneen eliitin kaavamaisia vastakohtia, vaan lipsuvat myös koko ajan omista henkilökohtaisista normeistaan. Fingerporin maailma on vapauttava juuri tämän anteeksiantavuutensa vuoksi, aivan samoin kuin Manala suojellessaan tolkuttomia oksentavia pahantekijöitään.

Jarla, Pertti. Fingerpori 8. S. 34.

Nyky-yhteiskunnassahan kaksinaismoralistisessa ilmapiirissä yleinen ja poliittinen valehtelu jäykistyy koko ajan paksummaksi ja kiinteämmäksi ja läpitunkemattomaksi kuin betoni. Puistojen kerrostaloille kaavoittamista kutsutaan kaupungin tiivistämiseksi. Rannassa on puisto. Kaupunki ja grynderit haluavat siihen taloja. Siis "luodaan" aikaisemmille taloille eli kaupunginosalle "yhteys mereen". Sen jälkeen talomassat ja kadut ulottuvat mereen asti. Tosiasiassa aikaisemmilta asukkailta on yhteys mereen katkaistu. Viihteessä viattomat nuoret pannaan kilpailemaan toistensa kanssa. Voittajan hakeminen keinolla millä hyvällä esitetään kuin nuorille tarjottaisiin mahdollisuuksia. Tosiasiassa heistä yritetään karsia inhimillistä myötätuntoa paremman kilpailukyvyn, eli koko kansan läpi tungettavan valtioideologian, tehokkaammaksi läpiviemiseksi. Taiteessa joukkomurhien kuten Utöyan varovainenkin käsittely otetaan vastaan mauttomuutena. Mitä formalistisempaa ja sisämaailmoihin keskittyvämpää kuvataide ja kirjallisuus on, sitä paremmat ja leveämmät kritiikit se saa.

Teknoyhteiskunnassa tekniikasta on tullut todellinen yhteiskuntakehityksen subjekti. Lääketehtaat sanelevat hoitomuotoja ja jopa diagnooseja, koska lääkkeiden kehittely on hyvin kallista. Mutta kun lääke saadaan kunnolla markkinoille, se tuottaa valtavasti. Lääkäreille ja hoitosysteemille mainostamiseen panostetaan. Hyvä esimerkki siitä kuinka tässä häntä heiluttaa koiraa, on niin sanottu lasten ADHD-syndrooma. Entisinä aikoina parikymmentä vuotta sitten vilkasta lasta on osattu kasvattaa, ja hänelle on osattu hakea sopiva ammatti, vaikkapa tv-juontajana. Mutta nyt hänet pitäisi lääkitä keskiverron kaltaiseksi. - Onneksi medikalisaatiolle on jo myös vastaansanojia, myös lääkärikunnassa. Laajemminkin yhteiskunnassa ja julkisuudessa arvostellaan lääkehuoltoa ja -hallintoa ja Sairauden ja Pahoinvoinnin Laitosta. Mutta arvostelu tahtoo aina kääntyä vain hoitojen kustannusten arvosteluksi.

Jarla, Pertti. Fingerpori 8. S. 30.

Fingerporissa, eli meillä juuri, tahtoo käydä näin. Kun tekniikkaa ja sen kustannuksia kritisoidaan, ensimmäisiä kärsijöitä ovat köyhät ja sairaat.

Kuva on vanhempi ilmaisun muoto kuin kirjoitettu sana. Puhutusta kielestä ja sen historiasta kukaan ei tarkasti tiedä. Kuvia saaliseläimistä ja laivoista ja tanssijoista on löytynyt paitsi Ranskan ja Espanjan luolista, myös Saimaan rantakallioista. Ne on maalattu ehkä 10-20 tuhatta vuotta sitten. 

Myös lasten kasvussa ja ajattelussa kuva tulee varhain käyttöön. Lasten ja nuorten sarjakuvissa kuvan ilmaisuvoima ja sen funktio mielen rakentajana ovat selvimmillään. Kuvat ovat äärimmäisen kauniita ja niistä näkee kuinka ne toimivat ajattelun välineinä. Lapsi peilaa omia kokemuksiaan, idealisoi niitä ja selviytyy ja kehittää ajatteluaan. Kissan ja hiiren yhteisen seikkailun onnellinen päätös erään ystäväni kaksosyttöjen sarjakuvasta:

Emma & Olga. Jimi-kissan ensimmäinen jouluaatto. Julkaisematon käsikirjoitus, kriitikon hallussa. N. 2005. S. 16.

Teksti menee näin: "Nyt Jimi sai kuulla ilouutiset. Me lähdemme nyt kotiin. Jimi riemuitsi Jee! Mutta hiiri suri koska ikävä virtasi silmiä myöten. Älä sure sanoi Jimi. Hiiri piristyi. Nyyh sanoi hiiri. Minulle on suru että joudumme eroamaan."

Emma & Olga. Jimi-kissan ensimmäinen jouluaatto. S. 19.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin: "Ilta alkoi tulla. He yöpyivät kalliolla. Hiiri kömpi suojaan Jimin vatsan alle. Auringon lasku oli kauneinta mitä minä olen nähnyt Jimi sanoi. Sillä kotona Jimi ei saanut hypätä ikkunalle katsomaan. Ja ulos hän ei mennyt iltaisin koska kylmä puri. Sillä Jimi on kotikissa."

Tässsä käsiteltyihin tyyleihin läheisesti liittyviä tekijöitä on myös amerikkalainen Robert Crumb. Juntunen on häntä esitellyt Suomessa. Suuren maan kulttuuriradikalismi ja sosiaalinen kirjo tulevat hänen kuvissaan ylivoimaisina näkyviin. Tämän hetken suomalaisista piirtäjistä poliittisin ja piirrosjäljeltään taitavin on Ville Ranta. Hänen sarjakuvansa muslimeista ja sananvapaudesta julkaistiin mm. Vapaa Ajattelija -lehdessä jo 1/2009. Kansankulttuurin käsittelyssään hän on kuitenkin pinnallisempi ja ohuempi kuin Juntunen tai Jarla. Ääriradikaali ja täysin laskelmoimaton siinä suhteessa on Kalervo Palsa; tarvitsee vain lukea hänen kaikista kirjastoista tietenkin varastettu Eläkeläinen muistelee, jos sen jostain saa käsiinsä.

MITÄÄN EI UNOHDETA analyysi Johan Bäckmanista

Syksyllä 2008 Johan Bäckman julkaisi kirjansa Viron patsaskiistasta. Olin tuolloin apulaisena Vapaa-ajattelijain liiton toimistossa Neljännellä linjalla. Liiton silloinen puheenjohtaja ja Humanisti-lehden päätoimittaja Jussi K. Niemelä pyysi minua arvioimaan kirjan. Koska kirjan sisältämä monimutkainen tositietojen ja propagandan seos on edelleenkin ja aina ajankohtaista, tuon tekstini nyt tässäkin esille. Alun perin se on siis julkaistu Humanisti-lehdessä n:o 3/2008. Kuvituksena myös Kukruniksyt-ryhmän neuvostoliittolainen juliste vuodelta 1943, jolloin Stalingradin taistelu oli helmikuussa ratkennut.

MITÄÄN EI UNOHDETA - MITÄÄN EI PUNNITA

Bäckman, Johan. Pronssisoturi. Viron patsaskiistan tausta ja sisältö. Tarbeinfo, Tallinna. Yliopistopaino, Helsinki 2008.

Neuvostoliiton romahtaminen ei ollut virolaisten syytä eikä ansiota. Mutta he käyttivät tilaisuuden hyväkseen ja Viro itsenäistyi uudelleen. Vironkieliset kannattivat varmaan 100-prosenttisesti, eivätkä venäjäkielisetkään jaloillaan äänestäneet. Kuinka olisivat voineetkaan. Kuka tahansa Virossa ennen ja jälkeen käynyt kahden päivän turisti on nähnyt kuinka paljon voimavaroja itsenäistyminen vapautti. Eikä olisi edes tarvinnut käydä Virossa, virolaiset rupesivat käymään meillä. Veljelläni oli Virosta saatu tuttava, maanviljelijä Tarton suunnalta. Hän kävi Helsingissä, osteskeli mikroaaltouuneja ja autonosia. Hänen tarinansa venäläisistä olivat hiuksia nostattavia. Katariinan Suuren seksuaalitavat olivat klassikkojuttuina kärjessä. Itä-Viron joet olivat kuulemma niin saastuneita, että koko joki syttyi palamaan jos heitti tulitikun veteen. Kaikki johtui tietenkin miehityksestä ja kuuluisasta venäläisestä kansanluonteesta.

Venäjän ja Viron järjestäytyneestä rikollisuudesta Helsingissä 2006 väitellyt Johan Bäckman, jolla on oikeussosiologian dosentuuri myös, ja joka on asunut Pietarissa 10 vuotta, on kirjoittanut Viron asioista merkillisen ja värikkään kirjan. Se sisältää paljon tietoja ja viitteitä - Bäckmanin oppineisuudesta ei jää epäilystä - mutta vastuu niiden ymmärtämisestä siirtyy totaalisesti lukijalle. En tiedä miltä tuntuisi Viroa ja sen historiaa tuntevan kahlata teosta; keskivertolukijan on pysyttävä varpaillaan. Bäckman kirjoittaa naapurikansan tarinaa kuin selostaisi mitättömän operetin juonta. Välillä hän kertoo natsiajan julmuuksista, mutta seuraavassa lauseessa vetää maton altaan ja heittäytyy holtittomiin kärjistyksiin. Haastattelemiaan poliitikkoja ja tutkijakollegoja hän nimittelee vailla estoja ja maalailee fantastisesti heidän henkilöään ja motiivejaan. Kirjassa on paksu tendenssi, mutta mikä? Bäckman on selvästi venäläisyyden ja Putinin hallinnon puolella ja virolaisuutta ja Viron hallintoa vastaan. Neuvostoliitto-mielinen hän ei tunnu olevan, mutta korostaa neuvostoarmeijan sotasaavutuksia ja historiallista voittoa. Ehdottomasti hän on natsismia ja sen sotarikoksia vastaan, mutta toisaalta seuraa ja kuvailee laajasti uusnatsien aivottomia juhlia Tartossa. Lopulta jokin pohjimmiltaan hämäräksi jäävä loukkaantuminen tuntuu sanelevan kirjan perussävyn. "Mitään ei unohdeta" on kirjan motto. Joukkomurhat ja kirjoittajan oma mielikuvamaailma, poliitikkojen lausunnot ja kapakkapuheet painavat kaikki yhtä paljon, koska mitään ei yritetäkään punnita. Kysymyksessä ei lopulta ole ehjän uskottavan tulkinnan muodostaminen eikä vakava vaikutusyritys, ei ainakaan määrätietoinen yritys.

Silti kirjan rakenne on selkeä, vaikka sitä ei sisällysluettelosta eikä lukujen otsikoista näekään. Kulku käy pronssipatsaalta Viron ja Suomen natsiaikaan ja takaisin nykypäivään. Aluksi (s. 6-47) kuvataan itse Pronssiyötä, patsaan siirtoa ja seuranneita mellakoita. Tai paremminkin kirjoittaja, välillä patsaaseen palaillen, assosioi maan ja taivaan välillä. Tylsäksi tekstiä ei voi väittää, ja mielenkiintoisia yksityiskohtia ja tietoja eri tahojen toimista vilisee. Seuraavaksi (48-155) tulee kirjan pisin luku, otsikolla Judenfrei. Nimi viittaa Wannseen konferenssiin, jossa luetteloitiin juutalaisten määrää eri Euroopan maissa ja todettiin Viro "juutalaisista vapaaksi". Pääteema Bäckmanilla on virolaisten natsien saksalaisetkin yllättänyt vapaaehtoisuus etnisissä ja poliittisissa vainoissa. Mutta myös suomalaisten toimet Itä-Karjalassa ja sivistyneistömme tunnetusti laaja natsimielisyys ovat todistusteemana. Onko tässä mitään uutta? Suomen natsimenneisyys on todistettu ja analysoitu aikaisemminkin perusteellisesti, ja Daniel Goldhagenin kirjan jälkeen suuri yleisö on tiennyt myös Baltian tapahtumista. Luvussa Marttyyrit (156-237) halutaan osoittaa Viron natsimielisten yhteydet suomalaisiin aatetovereihin. Tässäkin luvussa on paljon vanhaa tuttua, jonkin verran uutta, paljon jännittävää sälää, melko lailla fantasiaa. Koko ajan Bäckman jakaa historioitsijoita vuohiin ja lampaisiin. Krossin vaimo palveli natseja... Kross katkeroitui... tästä Kross ei puhu mitään... Niin hyviä kuin pahojakin tutkijoita siteerataan kymmenittäin. Hyvät ovat niitä jotka ovat osoittaneet virolaisten ja suomalaisten rikoksia. Luvuissa Pogromi, Voitto ja Riigikogussa (238-297) siirrytään taas enimmäkseen nykypäivään ja Viron virolaisten ja venäläisten konfliktiin. Kuten koko ajan, Bäckmanin parhainta antia ovat hänen laajat siteerauksensa ja haastattelunsa. Lukija saa paljon tietoa, jos pitää päänsä kylmänä eikä anna Bäckmanin ikiomien vinksahdusten sekoittaa ajatustaan.

Parhaiten Bäckmanin kirjan raison d'être paljastuu luvun Naamiaiset (298-343) alussa. Bäckman vierailee Tampereen yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen seminaarissa. Siellä tuntuu korostuneen postmoderni historiannäkemys, kun on yritetty ymmärtää patsaskiistaa. Tilaisuus saa Bäckmanin pois tolaltaan. Hän nimittää raportissaan yhtä alustajaa "Elvikseksi", toinen on "Prahan teurastaja Heydrich". Tilaisuuden jälkeen Bäckman vielä keskustelee "erään punapartaisen suomalaisen" kanssa. Vihdoin Bäckman hermostuu, kun tämä ei halua myöntää juutalaisia lapsia ammutun joukkohautoihin Virossa natsiaikana. Bäckmanilla on kirjassaan nimiluettelo Pärnussa ammutuista lapsista (s. 50). - On helppo uskoa että limittäiset tulkinnat ja pienet kertomukset ja näkökulmien suhteellisuuden korostaminen ovat tuossakin Tampereen seminaarissa toimineet sumuverhona. Postmodernismi on historiatieteessä vahingollisempaa kuin filosofiassa. Filosofille tiedon ja tiedon kohteen välinen suhde on eräs peruskysymys, hänen luonnollisen mielenkiintonsa esine. Historian tutkijan taas tulisi olla lähempänä tositapahtumia, tutkimansa ajan lähteitä, ja keskittyä niiden varmistamiseen. Hänellä postmodernismin kriittisestä asenteesta suuria kertomuksia vastaan tulee helposti pelkkää leikittelyä. Puheella halutaan saada aikaan lisää puhetta, siirtää huomio itse asiasta puheen eri näkökulmiin ja painotuksiin. Eikö nuori historian tutkija vuonna 2008 uskalla katsoa joukkomurhaa tai edes rumia kansallistunteita? Täytyykö hänen keskittyä tulkintojen tasoihin ja vivahteisiin? Tätä vastaan Bäckmanin raivo suuntautuu. Mutta mitä hyödyttää heittää yhden hämäyskerroksen päälle vielä toinen, kuten Bäckman tekee tajunnanvirrallaan?

Loppuosassa kirjaansa Bäckman vie meidät tapaamaan mm. suomalaista uusnatsia, jolle Viro itsenäistymisen rajuissa vaiheissa erehdyksessä myönsi korkean kunniamerkin ja kansalaisuutensa. Lakimies, sotahistorian tutkija, kääntäjä ja toimittaja Risto Teinonen maksoi julkaisemalla uusintapainoksena sodanaikaista propagandaa Hitlerin puolesta - Adolf Hitler ja lapset - Adolf Hitler vapauttaja - sekä järjestämällä natsijuhlia lippuineen ja käsivarsinauhoineen. Venäjän tv-kanavat saivat materiaalia iskulauseen "virolaiset ovat fasisteja" taakse. Vakavaa asiaa tässä loppujaksossa taas on "ortodoksinunnaa muistuttavan" moskovalaisen historian professorin Jelena Senjavskajan (330-338) pitkä haastattelu; samoin 90-vuotiaan Neuvostoliiton sankarin Arnold Meren, presidentti Lennart Meren serkun, historiannäkemys. Senjavskajalle Bäckman esittää olennaisia kysymyksiä, eikä pelkästään komppaa tämän venäläisiä näkökantoja.

Sen sijaan keskustellessaan Toompean mäellä Viron entisen ulkoministerin Kristiina Ojulandin kanssa (287-297) Bäckman joutuu kauhun valtaan, taas. "Rouvalla on vaaleanharmaa suden katse." "Minua vastapäätä istuva sinisilmäinen hahmo ei ole Kristiina Ojuland, vaan Eva Braun!"  Silti Bäckman saa olennaisen esille. Ojuland kertoo hänelle yksinkertaisesti miten patsaalla pidetyt mielenosoitukset muuttuivat agressiivisiksi vuonna 2006. Sitä ennen patsaalle oli vain rauhallisesti laskettu kukkia. Ojuland sanoo - tämä on jo sensaatio: "Olen ehdottoman vakuuttunut, että meidän on suljettava venäjänkieliset koulut. Me asumme Virossa. Meillä on yksi kieli ja koulutusjärjestelmä sekä yhdenlainen historia, jota pitää opettaa." Hän kertoo historianopetuksesta venäjäkielisissä kouluissa. Perustavin kysymys on siinä että venäläiset vanhemmat sanovat lapsilleen opettajan valehtelevan kun tämä puhuu miehityksestä. Toisen osapuolen olisi siis hyväksyttävä sana miehitys ja se että miehitys oli paha asia ja virolaiset kärsivät siitä. Ojuland tosin myöntää että olisi "hyvin vaikeata" aloittaa heti vironkielinen opetus Narvassa, Sillamäessä ja Kohtla-Järvellä. Mutta siihen olisi pyrittävä; "koulutusjärjestelmämme on 50 vuotta ajasta jäljessä". (S. 290-291.) Ikään kuin tässä virolaisen huippupoliitikon avomielisessä haastattelussa ei olisi tarpeeksi, Bäckman rupeaa vielä asiattomasti fantisoimaan "Kristiinan" lapsuuden traumoista. Sääli. Asiaakin olisi; juuri luimme lehdistä että 90 Tallinnassa ja Itä-Virumaalla työskentelevää venäjänkielistä opettajaa on passitettu kielikokeeseen. Samoin poliiisien viron taito on puutteellista. Kielivaikeuksien takia paikkansa on menettänyt tosin vain neljä virkamiestä. (STT 14. 10.)

Kirjansa julkistamistilaisuudessa Helsingissä 30. 9. Bäckman sanoi että Virossa ei sorreta kaikkia venäläisiä, vaan juuri niitä jotka eivät hyväksy Viron kansallisvaltion aatetta. Kirjan virolainen kustantaja Vladimir Iljistshin, joka on myös Venäjän kirjailijaliiton pääsihteeri, sekä toiminut APN:n palveluksessa Helsingissä 3 vuotta, oli maltillisempi. Hänen mielestään ristiriita on lähinnä sosiaalinen. Ei-vironkielisen miehen odotettavissa oleva elinaika on Virossa 6 vuotta lyhyempi kuin virolaisen. Toisinajattelijan on Virossa paha asua; siellä vallitsee täysi stagnaatio. Patsaan siirto kertoi pelottavasta apokalyptisesta mielentilasta. Bäckman nokitti tähänkin: tilanne on "kuin 1937 Neuvostoliitossa", siis Stalinin henkilövainojen pahimpaan aikaan. Kaikkia syytetään Venäjän vakoojiksi, parjataan, erotetaan työpaikoilta.

Lähes maagiseksi Bäckmanin ajattelu vajoaa kun kysymyksessä on hänen nähdäkseen "Suomen todellinen hallitsija" Eljas Erkko ja "hänen lehtensä". Tunnetusti tuo liikaa toimitettu naisasialehti herättää katkeria tunteita laajoissa taiteilija- sekä kirjoittajajoukoissa, jotka eivät sen palstoille sovi. Mutta Bäckman menettää uskottavuutensa tässäkin laukomalla hillittömyyksiä. Paasikivi oli kutsunut talvisotaa Erkon sodaksi. Se ei riitä Bäckmanille; hänen on pantava paremmaksi. "Tallinnan lähetystösihteerinä 1924 Erkko laittoi alulle Leningradin piirityksen." "Ilman Erkkoa ei olisi ollut toista maailmansotaakaan." Kaiken päälle "Erkko on jatkanut sotaansa kuolemansa jälkeenkin." (s. 155) On tässä eletty käsityksessä että toisessa maailmansodassa oli aika paljon intressiryhmiä ja toimijoita. Tekisi mieli heittää kädestään kirja jossa väitetään kaikkea yhden miehen syyksi, oli hän sitten kuinka huono ulkoministeri ja kuinka venäläisvastainen tahansa. Jos on kysymys jonkinlaisesta pilasta tai tyylikeinosta, lyönti osuu Bäckmanin omaan nilkkaan. Kummallisuudet jatkuvat paljastuksella että Hitlerin puoliksi poltettu ruumis haudattiin vaimoineen koirineen ja kaivettiin ylös viiteen kertaan jo vuoteen 1946 mennessä. Vihdoin 1970 se ilmeisesti (tässä Bäckman on epäselvä) lopulta poltettiin ja "tuhka vedettiin vessasta alas" Magdeburgissa (s. 158).

Patsaskiistan räjähdysvoima perustui kaikkien osapuolten oikeassa olemiseen yhtä aikaa - eikä tämän sanominen ole totuusrelativismia, vaan todellisten ristiriitaisten intressien tunnustamista. Viron valtiojohdon toiminta on ymmärrettävää. Mielenosoitukset patsaalla aivan parlamentin silmien alla olivat sietämättömiä. Kuinka globalisaatioon ja Natoon ja dynaamiseen kapitalismiin suuntautuva pieni valtio voisi sietää fasistit-huutoja, Venäjä Venäjä -huutoja, Neuvostoliitto-huutoja ja sirpin ja vasaran heiluttelua valtakeskustaan häiritsemässä. Taiteellisesti korkeatasoinen veistos, jonka taustana kuitenkin oli monumentaalinen "egyptiläistyyppinen hautakammio", oli omiaan nostamaan kaikki erimielisyydet ja kaunat pintaan, niiden ilmi tuomisen esteiden poistuttua. Olisiko pitänyt kysyä lupa muistomerkin siirtoon haudattujen omaisilta? Sitä ei olisi varmaankaan tullut.

Venäläiset olivat myös oikeassa. Neuvostoarmeija menetti tiettävästi 200.000 miestä edetessään Moskovasta Berliiniin. Osa heistä kaatui myös Leningradin ja Tallinnan välillä. Mitä väärää on heidän muistamisessaan? Jos muiston viettoon sisältyi viime vuosina nykypäivän sosiaalista katkeruutta, se ei ole kaatuneiden vika. Kuilua ei ole osattu silloittaa. Halua puuttuu molemmilta osapuolilta.

Lopulta myös Viron kansa on oikeassa. Mitä oikeutta mielenosoittajilla oli kieltää heitä puhumasta viroa muistomerkillä? On surkeata, että kiista näyttää keskittyvän miehitys-sanan ympärille. Saksalaiset ajettiin pois Baltiasta. Siinä yhteydessä neuvostoarmeija jäi myös Viroon. Sen pysyminen Virossa perestroikaan asti liittyi kylmään sotaan ja sen tunnettuihin asetelmiin. Alun perin voimapoliittinen ratkaisu muuttui vähitellen tarpeettomaksi miehitykseksi. Miksi kiistellään liittyikö Viro vapaaehtoisesti vai miehitettiinkö se? Kreml ei ole kihlakunnanoikeus, eikä ollut Natsi-Saksakaan, eikä kylmän sodan Nato. Eikä tämän päivän Nato. Sanojen saivartelu on epärehellistä.

Kirjansa lopulla, kirjan joka kannattaa ehdottomasti lukea ja jota pitää koko ajan epäillä, Bäckman tarttuu vielä Estonia-laivan onnettomuuteen. Kumma että Bäckman, joka kaiken tietää, ei ole kuullut Estonian uppoamisen todellista syytä: erään jäähdytetyn rekan kontissa kuljetettiin Elviksen syväjäädytettyä ruumista. Tämän tiedon paljasti minulle Helsingin taiteilijapiireissä liikkuva syväkurkku.

KAPITALISMIN MYRSKYNSILMÄ Kruunuvuoren tarkastelua

Nuoruuteen kuuluu että lapsuuden jännittäviltä tuntuneet ympäristöt menettävät taianomaisuutensa. Metsä jossa kuviteltiin rosvojen pitävän piilopaikkaansa, juhlivan naistensa ja liittolaistensa kanssa, jää murrosiässä unohduksiin. Nuori aikuinen hymähtää kulkiessaan sen ohi: pieni vesakon tuhrua työntävä tiheikkö kerrostaloalueen laidassa. Mutta vanhus saattaa löytää sen uudelleen. Istuu tutulla kivellä ja rakentaa elämäänsä taaksepäin vielä lapsuuden muistikuvistakin. Näkee mielessään omat vanhempansa ja ehkä ymmärtää heitä, myöhemmin saavuttamansa tiedon kautta. Pohtii miten on itse tullut maailmaan. Ja ehkä huomaa kuluneen elämänsä logiikan ja suree sitä.

Näin on ollut tähän asti monilla onnekkailla, jotka ovat kyenneet konkreettisesti palaamaan juurilleen. Mutta nykyhetken suurkaupunkilaiselta on ryöstetty mahdollisuus persoonan eheytymiseen täten - maahan, miljööseen ja tuulen tuoksuun pohjaavalla tavalla. Kaupunkien heltymätön uusrakentaminen räjäyttää hänen vanhat ympäristönsä tuntemattomiksi.

Muutamien keskipolven esteetikkojen pohdinnat johtivat retkikuntaan, jonka matkaa kuvaan tässä. Mukaan tulivat joutomaantieteen dosentti, taiteilija Jussi Kivi, transsendentaaliradiestesian sekä satunnaismerkitysten teorian amanuenssi Jaakko Pietiläinen ja höyrypäätoimittaja, filosofian maisteri Erkki Haapaniemi, tämän kirjoittaja. Matkasuuntaa ei tarvinnut kauan etsiä. Helsingin Laajasalossa sijaitseva Kruunuvuori huvilanraunioineen ja Kruunuvuoren lampineen sekä purettu öljysatama vuoren vieressä tarjosivat ilmeisen kohteen. Raunioiksi sortuneet huvilat ovat pääosin 1800-luvulta. Öljysatama on purettu viime vuosina. Nykyinen huvila- ja omakotiasutus on syntynyt vuoren taakse (mereltä katsoen) 1900-luvulla. Öljysatama sijaitsi nykyasutuksen ja meren välissä.

Tarkempia historiatietoja etsiville sopii lähtökohdaksi esim.

www.uuttahelsinkia.fi

Tämä on tosin Helsingin kaupungin propagandasivu. Mutta historiaosuus on tehty kiistämättömän hienosti. Saman tien esitetään miten kaupunki aikoo vanhan luontomiljöön hävittää. Kauhun huippu on havainnepiirros Haakoninlahden pohjukkaan aiotuista terassitalomassoista.

Laajasalolaisten omalla sivustolla

www.laajasalo.net

esitellään mm. Siili-palkinto kaupungin suunnittelulaitoksille siitä kuinka ne eivät kuuntele ketään, eivät ainakaan asukkaita.

Tunnelmointiin taipuville

www.ruosteinen.com

Kruunuvuori muodostaa tiiviin näkymän kapitalistisen tuotantotavan päällekäyviin ympäristövaikutuksiin viimeisen 150 vuoden aikana. Vanhimpien loistohuviloiden omistajat lienevät olleet menestyneitä kapitalisteja tsaarin valtakunnassa - ehkä myös virkamiehiä. Kruunuvuoressa vieläkin risteilevät kävelytiet on rakennettu samaan tapaan kuin Helsinkiä ympäröivän linnoitusvyöhykkeen tykkitiet, joita valmistamaan tsaarin jättiläisvaltio toi kivimiehiä Kiinasta asti. Rahaa ja kärsivällisyyttä ei ole huvilanomistajiltakaan puuttunut. - Tällä hetkellä maaliskuussa 2015 huviloiden ja myöhempien mökkien raunioita on kallioilla jäljellä kymmenkunta.

Kuvassa retkikuntamme ensimmäisen tutkimuskohteensa edessä. (Vasemmalta: Kivi, Pietiläinen, Haapaniemi.) Kyseessä oli pieni mökki aivan nykyasutuksen tuntumassa, vuoren itäpuolisella jyrkänteellä. Mökki kuulunee Kruunuvuoren toisen maailmansodan jälkeiseen vaiheeseen. Saksalaisomistuksessa ollut alue joutui rauhansopimuksen mukaan Neuvostoliitolle, joka taas antoi sen suomalaisten kommunistien käyttöön. (Heidän kesänvietostaan Kruunuvuoressa on hauska kirjakin olemassa. Muistan lukaisseeni sen, mutta en löydä sitä enää kaupunginkirjaston luettelosta, kun olen unohtanut sekä tekijän että nimekkeen.) Vuonna 1955 Pohjois-Suomesta kotoisin ollut Aarnio-niminen suurliikemies osti koko alueen huviloineen kaikkineen, aikoen rakennuttaa kerrostaloja. Mutta kaavoitus pysähtyi, onneksi, vaikka eivät silti tietenkään kaavoitusvaatimukset. Seurasi pattitilanne. Huviloita ei kannattanut korjata, koska tulevaisuus oli epäselvä. Rappio alkoi. Sijoittaja tuli järjestäneeksi nykyhelsinkiläisille ajan kulun ja luonnon ystäville mahtavan elämyspuiston.

Kuvan pienessä keltaisessa mökissä voimme kuvitella jonkun suomalaiskommunistin oleskelleen. Ehkä Hertta Kuusinen on vähän isommasta naapurihuvilasta tullut puutarhaan iltaa istumaan. Karulle kalliolle on kasvatettu pari pientä omenapuuta, nyt tietenkin jo villiintyneitä. Raparperiviljelmä on levinnyt ja nykyaikoihin rappeutunut hyvin pienilehtiseksi. Kuisti on osittain romahtanut. Lattia on laho: amanuenssi Pietiläinen oli pudota sen läpi tutkiessaan vanhanmallista sähkömittaria seinällä. Pietiläinen ja Kivi uskalsivat kiivetä jyrkkiä tikkaita ja kurkistaa vintille: siellä oli muutama sänky. Itse löysin vettyneen ruotsinkielisen laulukirjan keittiönkaapista. Raskas valurautainen puuhella oli myös. Sellaista ei kukaan rupea evakuoimaan jyrkkää polutonta kalliota pitkin minnekään.

Me kiipesimme mökiltä vielä vähän rinnettä ylös ja sitten taas alas, huvila-aikaiselle kävelytielle, jota suuret kuuset ja männyt ympäröivät. Edessämme oli Kruunuvuoren lampi. Lampi on syntynyt merenpinnan laskiessa, ehkä kolme tai neljä tuhatta vuotta sitten. Dosentti Kivi näytti puiden ja kalliorinteiden avulla missä pinta on milläkin vuosituhannella ollut. Amanuenssi Pietiläinen oli lukenut tutkimuksen lammen pohjamudan koostumuksesta. Hän mittasi radioaktiivisuuden alueella ja otti näytteen lammen jään pinnalla olleesta vedestä. Kairaa varsinaisen vesinäytteen saamiseksi emme jaksaneet kantaa jyrkässä maastossa. Lammessa on Kiven mukaan kaksi syvännettä, molemmissa päissä. Itäisempi on jopa viisi metriä. Tunnelma lammella on outo ja yksinäinen. Amanuenssi Pietiläisellä on tapana kesäisin käydä mustavetisessä lammessa uimassa. Pieni laituri on tosin lahonnut päreiksi, ja samoin hänen vaatehuoneenaan käyttämänsä keittosuoja.

Idempänä Kaitalahden länsirannalla on korkea jyrkkärantainen kallio. Päällä on ollut jokin pieni rakennus, joka on viime aikoina palanut, ehkä huvimaja tai vain jonkinlainen grillikatos, mikäli niitä tunnettiin tsaarin aikana. Huomasimme pienistä pyöreistä kivistä muuratun tötterön, jonka käyttötarkoitusta emme oivaltaneet.

Lipputangonjalka kallion laella on järeintä laatua. Täällä ei ole liputuksessakaan säästelty, mikä viiri kulloinkin on tangossa liehunutkin. Dosentti Kivi muisteli isänsä kertomaa Jatkosodan vuosista. Tämä oli silloin poikaikäisenä melonut kajakilla Kaitalahden suulla. Pystysuoraan kallioseinään oli sidottu saksalainen sotalaiva, ilmeisesti piiloon kaupungista katsoen ja Kruunuvuoren selän liikenteeltä. Kun kanootti tuli liian lähelle laivaa, sieltä alkoi sataa käskyjä: "Weg und sofort!" Saksalaisilla ei ollut harhaluuloja että kaikki suomalaiset olisivat olleet heidän ystäviään. Kuvassa oikealla Kaitalahtea, männynlatvojen takana Tullisaarenselkä. Sen takana näkyy uutta Herttoniemeä, jonka rantaa on surutta ja piittaamatta täytetty ja levitetty merelle. Kuvan oikeassa laidassa Roihuvuoren vesitornin siluetti. Näkymä on siis koilliseen päin.

Muutamat huvilanrauniot ovat todella maalauksellisessa kunnossa - ei yksin sortumisensa vuoksi vaan myös graffitien ja seinämaalausten, jotka ovat tänne ilmestyneet kymmenen viime vuoden aikana, kun sosiaalinen media on tehnyt Kruunuvuorta tunnetuksi. Sitä ennen rapistuminen ja sortuminen oli vain sään ja ajan työtä. Tunnelma oli silloin aavemaisempi. Nyt mukaan tulee karnevalistisia sävyjä. Kulkiessamme raunioilla näimme muutamia retkiseurueita. Englantia puhunut valokuvaaja kuvasi mallityttöä romahtavalla kuistilla, nojaamasssa vinoon painuneeseen pylvääseen. Pilvisenä päivänä valo oli kaunis ja tasainen. Meille ikämiehille tuli väistämättä mieleen miten moninaisia tuhon ja rappion syyt ovat.

Siellä täällä raunioiden lähettyvillä maassa lojuvat suuret ruostuneet metalliesineet panivat arvailemaan. Olivatko ne ehkä sota-ajan jäänteitä? Sota oli nopea murskaaja. Mutta ei aika itse eivätkä Helsingin pommitukset jatkosodassa ole tehneet yhtä suurta hävitystä kuin tämän hetken talouskasvuideologia ja rakennushuuma. Koko Helsingin luonto on uhanalainen, pienintä metsikköä ja merenrannan kalliota myöten. Jos kaavoittajilta, eli rakennus- ja kaupunkisuunnitteluvirastolta sekä poliitikoilta ja rakennuttajilta kysytään, mitään ei säästy.

Laitan tähän linkkejä eri kansalaisjärjestöjen sivuille. Niitä tekevät ja niillä puhuvat vailla kaikkea kiihkoa ihmiset, joiden kotia ja identiteettiä säälimättömästi uhataan lisärakentamisella. Hyvä portaali kaupunginosayhdistysten sivuille on

kaupunginosat.net

Sen kautta pääsee niin Oulunkylän kuin Tuomarinkylän, Myllypuron, Meri-Rastilan ja Pakilan sivuille. Kulosaari ottaa kantaa sivulla

kulosaarelaiset.fi

Siellä on jopa varaa ja älyä arvostella väestönkasvuideologiaa.

Palaan retkeemme. Ihmeellisen hyvin kruunuvuorelaisista huviloista on muotonsa säilyttänyt Hällebon rakennus. Tosin kaupungin miehet ovat repineet pääoven portaat irti, heittäneet maahan, ja lyöneet oviaukkoon vanerilevyn. Miksi? Haluavatko he muka että talo säilyy kauemmin? Heille koko suurenmoinen luonnon ja kulttuurin muistomerkki, Kruunuvuoremme, on selvästi yhtä ja samaa kaatopaikkaa. Jotain tässä on takana.

Tosiasiassa hirvittävä suunnitelma on ollut vireillä Osmo Soininvaaran tukemana. Tästä Hällebon kohdalta vedettäisiin ns. maisemaratikan linja ja silta. Monikymmenmetristen pylväiden varassa se kulkisi meren yli Korkeasaareen. Se olisi San Fransiscon Golden Gaten kokoinen rakennelma, pituudeltaan 1.225 metriä! Toista kilometriä! Yhtä raitiotielinjaa varten! Golden Gatessa pisin jänneväli on  1.280 metriä. Ja sitä ei todella rakennettu yhtä raitiovaunua varten. - Kysymys on lopulta moraalinen, todistelin dosentti Kivelle ja amanuenssi Pietiläiselle. Onko ihmisen tehtävä kaikki mitä hän pystyy tekemään, vain sen vuoksi että hän pystyy niin tekemään? Ei tietenkään. Pitääkö vahvemman lyödä heikompi maahan ja viedä hänen kellonsa ja rahansa, koska nyt kerran pystyy sen tekemään? Kaupunginvaltuusto on hyväksynyt tämänkin luontoa ja Helsingin merimaisemaa tuhoavan siltaidean välinpitämättömyyttään ja sokeuttaan, valtansa huumassa, ja ehkä rakennusfirmojen yllyttämänä. Ihminen on kyllä lyhyellä tähtäimellä vahvempi kuin luonto, tällä erää. Sitä varovaisempi ja vastuullisempi hänen pitäisi olla, ja sitä suurempaa surua tuntea jokaisesta kaadetusta puusta ja räjäytetystä luonnonkalliosta. Kaupunginvaltuusto päätti lyödä Kruunuvuorenselkää moukarilla. En voi muuta kuin toivoa että tulisi niin pitkä ja syvä lama, että se opettaisi kaikki suomalaiset keskittymään pieneen ja olennaiseen ja varomaan suuruudenhulluutta. Sillä siitä juuri, ja vain, ideassa on kysymys, vaikka miten perusteltaisiin - esimerkiksi tulevien asuntoalueiden tarkoitushakuisilla tekaistuilla liikennelaskemilla. Raitiovaunullako kaikki uuden kalliin alueen rouvat ja herrat kulkisivat Kauppatorille, niin että lisäkapasiteettia Herttoniemen liittymään Itäväylällä ei tarvittaisi? Eivät varmasti. Heillä on kaksi tai kolme autoa, ja he käyttävät niitä. Aito ja kestävä ratkaisu olisi uusi metrolinja Laajasalosta Herttoniemeen. Metrojunan kapasiteetti on monikymmenkertainen yhden raitiovaunulinjan kapasiteettiin verrattuna.

Hällebon laiturin jäänteet rantasaunan luona. Kuvassa erottuu selällä kaksi luotoa, Nimismies ja Emäntä. Niiden kohdalta, mutta kymmenien metrien korkeudessa sillalla raitiovaunu muka kulkisi! Oikealla on Mustikkamaa ja vasemmalla Korkeasaari. Niiden välisen Mustikkamaansalmen kautta näkyy 3,5 kilometrin päässä tuttu Kallion kirkon torni ja siitä oikealle Hanasaaren voimalan piippu.

Hällebon saunalta kiipeämme dosentti Kiven ja amanuenssi Pietiläisen kanssa ylös Kruunuvuoren läntistä, kaupunginpuoleista kalliota. Ohitamme yhden osittain romahtaneen mökin (kuvassa) ja yhden täysin palaneen.

Niiden pihan läpi virtaa puro, jonka vesi on juomakelpoista ja hyvää. Maistan sitä.

Kallion laella on jäljellä yksi suuri nestesäiliö. Niitähän on ollut kymmeniä. Suomenlinnan lautalta ne ennen näkyivät hyvin Kruunuvuorenselän yli. Aikaisemmilta käynneiltään Kivi ja Pietiläinen muistelevat kylttejä säiliöiden kyljessä. Ainakin tolueenia ja ksyleeniä niissä on ollut, erilaisten polttoöljyjen ja raakaöljyjen lisäksi. Pienten pensaiden ja puiden luona ylhäällä kalliolla Kivi huomaa yhden juurakon, jonka koloon on ahdettu muka luonnollisesti oksanpätkiä ja muuta töhnää. Kun ne poistettiin, löytyi muovirasia, jonka kannessa oli mustavalkoinen älykännykällä luettava kuvio. Kyseessä oli jokin urheilulaji, eräänlainen teknologiasuunnistus. GPS-koordinaattien avulla suunnistaja etsii kätköä eli rastia. - Kivi peitti rasian uudelleen luontevamman näköisesti, ettei tehtävä olisi turhan helppo.

Näkymä Kruunuvuoren läntiseltä kalliolta selälle ja sen yli on huikaiseva. Jalkojen alla lepäävät Katajanokka, Kruununhaka ja Kaivopuisto. Mutta kuvassa näkymä pohjoiseen. Koivujen välistä erottuu Kulosaaressa kaksi suurta valkeata rakennusta: rannassa kasino ja hiukan ylempänä oikealla Wihuri-yhtymän pääkonttori.

Olimme joutuneet suurelle rajalle. Jätimme luonnon ja siirryimme luonnottomuuden valtaan. Viimaisen kallion päältä lähdimme laskeutumaan karkeaa kivisepelipengertä niille kohdin, mihin uusi asuntoalue olisi tulossa. Sepeliä myöten oli kuljetettu pois viimeisten öljysäiliöiden purkujätteet - minne? Yht'äkkiä ylitsemme kaarsi outo kömpelön lihava lentokone alle sadan metrin korkeudessa. Sen neliskanttinen runko näytti kuin vanerilevyistä väsätyltä. Se jatkoi vasemmalle Santahaminan suuntaan. Noin laajaan runkoon mahtuisi tutka-antenneja, totesi Pietiläinen. - Lohduton, käsittämätön maisema levisi ympärillämme.

Dosentti Kivi oli aikaisemmilla käynneillään todistanut kuinka öljysataman ikiaikaisten kallioiden päältä oli kaavittu pois kaikki maa-aines. Näkymä oli ollut kammottavuudessaankin jotenkin ylevä - ylevä Immanuel Kantin mielessä.

Hänhän sanoo, että ylevän tunne syntyy, kun ihmisjärki tajuaa oman ylivoimaisuutensa luontoon nähden. Näin saattoi käydä Kantin aikana esim. tähtitieteellisissä laskelmissa. Astronomi pystyy päättelemään ja laskemaan jonkin galaksin etäisyyden. Hän ylittää ajattelullaan luonnon kuilun, ikuisuuksia pitemmän ja avaruusmatkailun ulottumattomissa olevan - vielä suuremman voiman eli älynsä avulla. Vielä muistakin ja maanpäällisemmistä syistä ylevän tunne kyllä kohtasi valistumies Kantia. Mutta kaivinkoneiden, puskutraktoreiden ja kymmenen tonnin kuorma-autojen kykyä ei hänen aikanaan tunnettu.

Sillä perusteella että öljysatama oli voinut saastuttaa irtomaa-ainesta kallion päällä, maa oli täällä kaavittu pois, taitavasti kuin jättiläisen kahvilusikalla ja hammasharjalla. Nyt tilalle oli tuotu sepelikerrokset, joita kauhistuen katselimme. Sepeliä näkyi kaadetun myös Haakoninlahden pohjukkaan, joten luonnon rantaviiva oli tuhottu. Suomenlinnan kirkon torni näkyy kuvassa laiturirakennelman takaa, 2,8 kilometrin päässä.

Käännyimme taas ylöspäin ja sepelistä ajouraa pitkin survoimme kumisaappaat vinkuen lakikallion erääseen notkelmaan.

Amanuenssi Pietiläinen oli joitakin vuosia aiemmin löytänyt sieltä sisäänkäynnin luolastoon, jonka hän risti Mannerheimin luolaksi, seinälle ripustetun marsalkan muotokuvan mukaan. Mikä yllätys: viranomaisilkivalta oli tukkinut sisäänkäynnin melkoisella kivijärkäleellä. Seitsemän miestä ja kanki, kyllä se sillä lähtee, arveli maisteri Haapaniemi. Kivi ja Pietiläinen epäilivät että yhdeksänkin voisi olla tarpeen. Amanuenssi Pietiläinen otti videokameran esille. Dosentti Kivi piti retkueelle ja kameralle luennon luolarakennelman mahdollisesta historiasta. Se oli todennäköisesti luonnon alkuaiheesta kaivettu jo venäläisen laivaston aikana, ehkä polttoainevarastoksi. Sitä oli suurennettu ja käytetty huvila-asukkaiden pommisuojana toisessa maailmansodassa. Öljysataman aikana se oli enimmäkseen jäänyt tyhjilleen. Öljyjä varten kallion sisälle tehtiin silloin kaksi neljäkymmentä metriä korkeata holvia. Niiden huoltokuilua suojaava rakennus näkyi metsän rajassa (ulkopuolella kuvan turvasyistä).

En voi tarjota kuvaa Mannerheimin luolasta, koska siitä on vireillä parikin projektia. Dosentti Kivi valmistelee kirjaa; hänen ja Pietiläisen ja muiden työryhmä on käsikirjoittamassa ja roolittamassa videopeliä ja interaktiivista televisiosarjaa. Epookin mukaista lavastusta ja kuvauksia on kaavailtu rahoitettaviksi Renny Harlinin kesken jääneen Mannerheim-projektin avustuksista.

Kiven puhuessa aavelentokone ajoi taas parinkymmenen metrin korkeudessa suoraan ylitsemme,

nyt pohjoisen suuntaan. Pietiläinen sai sen nauhalle. "Kilpailevan tuotantoyhtiön vakooja", hän päätteli. "Mutta miten se pystyy käyttämään Santahaminaa tukikohtanaan", minä kysyin. Dosentti Kivi näytti miettivältä. Tunnustin että minulla oli ollut koko ajan kännykkä auki, koska odotin puhelua Haagan suunnalta eräältä daamilta ja kissalta. Meidän koordinaattimme olivat kaikkien saatavilla.

Mantsurian kukkuloiden jälkeen saavuimme entisille Strugatskin järville. Dosentti Kiven kevään 2012 kovaonninen retkikunta oli ristinyt ne tieteiskirjailijoiden Arkadin ja Boriksen mukaan. Järvet olivat lyhyen olemassaolonsa aikana kaislikossaan tarjonneet pesäsijan monille vesilinnuille. Nyt koko järviallas oli täytetty soralla.

Kuvan kalliolouhoksen vieressä sijaitsi järvien syvin paikka, noin kaksi metriä. Strugatskin järvialtaan keskelle on tällä hetkellä juntattu muutama kymmenen betonipaalua, uuden asuinalueen ensimmäisen rakennuksen perustukseksi. Emme halunneet kuvitella mikä siihen voisi olla tulossa.

Etenimme miten pystyimme sepelin, hiekan, mutakuoppien ja pyörryttävän tyhjyyden ja järjettömyyden tunteen seassa. Maailmanlopun maisemaan oli vedetty väliaikaisia teitä ainesten kuljetteluun. Rikkinäisiä säiliöitä, kaivonrenkaita, tyhjiä muoviastioita, porakoneita, betonisia ja muovisia putkikasoja, siirtolavoja, rautaromua - ja kaiken yllä varhaisen maaliskuun kylmän ja tuulisen kevätpäivän hitaasti selkenevä iltataivas.

"Täällä ne mäyrien kolot edelleen ovat!"

Juuri levennetyn soratien penkasta dosentti Kivi osoitti meille mäyrän kaivaman käytävän suun. Aikaisemmalla yöretkellään Kivi oli nähnyt mäyrät, ainakin kaksi niistä, siluettina pienen kallion päällä. Niiden liikehdintä on lajityypillisen vaivalloista. Ne ovat kaivajia.

Rotvalleineen kaikkineen pienintä piirtoa myöten valmiiksi viimeistelty upouusi asvalttikatu halkaisi Tullisaaren "rauhoitetun alueen" suunnasta metsän ja saapui tuhoalueelle, Entisen öljysataman jättämän tuhoalueen ja nykyasutuksen välissä oli vielä hetki sitten kymmenisen metriä leveä "suojeltu alue", kuten karttakin tiesi. Pietiläinen ja Kivi muistivat sen lintujen paratiisina, läpipääsemättömänä tiheikkönä. Siitä oli jäljellä muutama traktorilla vinoon työnnetty heiveröinen pajunvitsa soran ja sepelin taustalla. Penkalla lojui ylös kaivettu valurautainen putkisysteemi. Dosentti Kivi selitti sen paloventtiiliksi, joka oli ollut nykyasutuksen laidalla rautaisen kaivonkannen alla. Siihen palokunta saattoi kytkeä letkunsa jos lähellä paloi. Myös kaksi huomattavan kokoista betonirengasta entisestä palokaivosta virui maassa. Palokaivoja käytettiin kun vesijohtoverkkoa ei vielä ollut.

Retkipäivämme päättyi ja aurinko oli juuri laskemassa. Metrolle vievä bussi saapui. Päätepysäkiltä ajoimme Herttoniemen suuntaan. Raskaan tieteellisen työn jälkeen keskustelumme johtuivat paratieteisiin ja ufosieppauksiin. Pietiläinen oli kadonnut kerran ennen oopperatalon rakentamista Töölönlahden rannalta ja menettänyt vaatteensakin, tosin väliaikaisesti. Itse katosin seurueen keskeltä pienellä kioskilla lähellä Tallinnan laivaterminaalia. Löysin itseni puistonpenkiltä korkean kaupunginmuurin juurelta aamuyöllä.

Helsingin rantoja ja viheralueita syödään niin lujaa vauhtia kuin talouden suhdannevaihtelut ikinä antavat myöten.

Kruunuvuori on ollut satunnaisista historiallisista syistä eräänlainen tyyni myrskynsilmä kapitalismin generoimassa kehityshurrikaanissa. Aika näyttää aivan pian, valitettavasti, mitä siitä enää voi jäädä. Meidän jälkeemme betoninpaisumus.

KEKKOSEN MUISTOMERKKI ehdotus

Silloin kun Helsingissä kilpailtiin muistomerkistä presidentti Kekkoselle jätin minäkin oman ehdotukseni. Koska se oli mielestäni hyvä, ja koska voittanut ja toteutettu ehdotus ei ole, tuon tässä esiin mitä ajattelin. Tosin kilpailulautakunta ei palauttanut ehdotuksia, joten havaintokuva ja selostus ovat rekonstruktioita. Mutta ehdotukseni oli yksinkertainen, ja muistan sen tarkasti.

Panssariverkosta rakennetaan kuutionmuotoinen aitaus, jonka pohjamitat ovat 7 X 7 metriä ja korkeus 6,5 metriä. Kulmatolpiksi tulevat rautatiekiskot, joita hiukan taivutetaan yläpäästä, kuvan mukaan. Syntyvä aitaus täytetään isoilla kivenlohkareilla ja paksuilla veistämättömillä hirsillä. Ne heitellään aitaukseen sikin sokin. Sen jälkeen kun kuutio kivineen hirsineen on valmis, siihen ei ikinä kosketa. Mikäli päälle kasvaa ruohoa; mikäli verkkoon tulee reikiä, mikäli kivet pyrkivät vajoamaan kasaksi ja hirret lahoamaan, tällaisen ajan vaikutuksen annetaan näkyä muistomerkissä. Koko Hesperian puistosta ja ympäröiviltä puistoalueilta sammutetaan katuvalot, siten että yöllä pimeäksi jäävän alueen länsirajana on Mannerheimintie, pohjoisrajana Helsinginkatu, itärajana Töölönlahti ja etelärajana Finlandia-talo. Kekkonen oli suuri luonnon ihailija. Häntä muistellessa luontoa saa häiritä mahdollisimman vähän keinotekoisilla äänillä ja valoilla. Kuution eteen länsipuolelle upotetaan ruohomatolle yksinkertainen harmaa graniittinen kivilaatta, jossa on isoin kirjaimin ainoastaan sana KEKKONEN. Urho Kekkosen nimi ja elämäntyö on kaikille tuttu, muita määreitä ei tarvita.

Muistomerkin symbolinen sisältö tarkoittaa suurta ja muotoutumatonta voimaa, Suomen kansaa, jota yhtä suuri ja periksi antamaton voima pitää kasassa ja alkeellisimmassa järjestyksessä. Panssariverkko siis tarkoittaa Kekkosta, kivet ja hirret kansaamme. Kivet ja hirret ovat olleet rakentamisen perusaineita meillä vuosituhannet, ja ovat pitkälti edelleen. Kekkosen verkko kuitenkin on rajannut ja rajaa tuon voiman esiintymistä. Teollisesti tuotettu panssariverkko sisältää myös viittauksen Kekkosen ajan suureen kehitykseen tekniikassa ja yhteiskunnan rakenteissa. Sen sisälleen sulkemaksi Suomen kansa on jäävä, vielä tuntemattoman pitkäksi jaksoksi.

Sijoitin muistomerkin kartan osoittamaan paikkaan (punainen rasti), kauemmas Finlandia-talosta kuin palkintolautakunnan ohjelmassa. Valitsemani paikka on väljempi. Siinä Finlandia-talon läheisyys ei häiritse liikaa ja nosta esiin Kekkosen viimeisten vuosien kansainvälistä toimintaa. Niin suuri kuin senkin merkitys on, Kekkosen varsinainen työmaa oli kuitenkin Suomen kansa ja sen asema luonnossa. Muistomerkin on oltava lähellä Töölönlahden vesi-elementtiä, eikä ahtaasti kallion ja kadun välissä, kuten kilpailulautakunnan ratkaisussa (pieni musta kysymerkki). Luonnonvesi on muutoksen ja estämättömän virtauksen elementti. Nämä dynaamiset tekijät leimaavat Kekkosen vuosisataa ja hänen persoonaansa.

Seuraavassa kuvassa näkyy voittanut ja toteutettu ehdotus. Vaikea kuvitella mitä palkintolautakunta on ajatellut. Ranteista katkaistut neljä kättä - vai mahdollisesti neljä täytettyä hansikasta? - sijoitettuina katuvalopylväiden päihin, lamppujen tilalle.

Miten tämä kuvaa suuren valtiomiehen toimintaa? Entä kahluuallas pikkueläimille ja juopuneille? Maassamme Neuvostoliiton kaaduttua vallinnut herpaantuminen kuvastuu tässä valinnassa, joka osoittaa hengen virran kuivumista, niin että vain vaivoin värähtelevä tuikku jää jäljelle. Palkintokilpailun hetkelle on ollut ominaista, että hyssyttelyä pidettiin parempana kuin luonnonvoimien tarkkailua ja niille alistumista, valppautta joka suuntaan - Kekkosen hengenlaatua. Kekkonen ei ollut tuikku. Kuvassa kahluuallas talveksi vanerilevyllä peitettynä.

Entistä merkillisemmäksi valintapäätökseen tekee tieto, että kilpailu kokonaisuudessaankin oli laaja ja korkeatasoinen. En valita oman esitykseni kohtaloa. Sitä valitan, mitä toteutettiin. - Esimerkkinä kuinka kilpailussa olisi ollut paljon muitakin mahdollisuuksia käyköön seuraava kuva. Tekijä seisoo mittakaavaan 1:3 rakentamansa ehdotuksensa pienoismallin vieressä. Kuinka paljon lähempänä Suomen kansaa ja sen luovuutta ja Kekkosen suhdetta siihen tämäkin olisi ollut, kuin kahluuallas! Ja tämänkin tekijä oli kilpailun aikaan suhteellisen tunnettu käsite- ja performanssitaiteilija. Mihin hukkasit tilaisuutesi, palkintolautakunta? Lipsautit sen kahluualtaaseen ja jätit Kekkosen hengen vaeltamaan ilman tukikohtaa meluisille kaduille.