SUMUN  AIKA

Seitsemäntoista nimeä kaapinovessa 

listallani 

vanhoja kavereita kaikki 

lähteneet täältä hyvin kauas 

hyvin kauas 

Tuo alkoholismiin

tuo vaikeaan tautiin

tuo pettymykseen

En ollutkaan sitten taiteilija

en oikein mitään

Yritin paeta Thaimaahan

Rahasta ei ollut puutetta

ei kavereista

Kävelen tuttuja teitä kuin

oudolla maalla

Olen käynyt tuossa talossa joskus

Tapahtuiko siellä jotakin

Miksi sen muistan

Ne joita on jäljellä

tulevat vastaan harvoin

ukkoina akkoina

Ei tee mieli puhutella

juuri ketään enää

Entä sinä Nasaretilainen

Kolmattako kertaa tulet vastaani

lapsuuden kylmänkirkkaan päivän

huuruisen rippikouluajan jälkeen

Omien projektieni valuttua

hiekkaan saveen vai asvalttiinko

Monimutkaiset rakennelmat kummittelevat

unissani

Putoilen tai joudun heitetyksi

luukkujen kautta huoneesta toiseen

aina alempaan

Nykyisessä on sentään rauhallista

Seinillä kirjoja maalauksia kameroita

Jos seinän rikkoisi voisi ehkä vielä

päästä ulos

Pahvilaatikko tämä taitaa olla

Kuinka nämä ihmiset

voivat pysyä näin hyväntuulisina

Ystävän kanssa ratkaisen ongelmaa

epäilyttää että olemme

puolittain maan alla

Vanha pastori itkee televisiossa

Sinähän kiitit Isää Jeesus

joka on salannut nämä viisailta

ja ymmärtäväisiltä

Se on totta

se on totta

Ja alkaa valjeta vähitellen myös

meille

jotka emme millään tahdo nähdä niin

tarkasti kuin kaikki toiset

TAISTOLAISNUOREN  KERTOMUS

Satuin lukemaan Tauno Tiusasen kirjan Narutettu sukupolvi, suomettumisen ilot ja murheet. (Edita, Helsinki 2011.) Kirjassa on paljon tietoa entisten sosialististen maiden taloussysteemeistä ja niiden ongelmista. Tiivistelmäksi käy Tiusasen lause: ”Neuvostoliitto oli ylivoimaisesti maailman rikkain maa mitä tulee resurssipohjaan. Se resurssien mieletön tuhlaus ja luonnon barbaarinen tuhoaminen, mikä liittyi keskusjohtoisuuteen, on tuotava selvästi esiin kirjoitettaessa maailman ensimmäisen sosialistimaan historiasta.” (S. 112.)

Keskusjohtoisen talouden arvostelu on Tiusasella hyvin perusteltua. Kirja on kuitenkin hätäisesti kasattu, vailla mitään järjestystä. Surkuhupaisan loukkaantuneestiTiusanen muistelee tarkkoja ennustuksiaan sosialismin kaatumisesta – niitä ei kuunneltu eikä niistä välitetty. Luulisi laajan kansainvälisen uran tehneen ja paljon julkaisseen professorin olevan tyytyväinen saavutuksiinsa.

Huomattavasti huonompaa kuin reaalisosialismin kuvailu on Tiusasella kommentointi kotimaan asioissa. Hän riitelee niiden tutkijoiden kanssa, jotka näkevät hyvääkin ystävyydessä Neuvostonaapurin kanssa. Presidentti Koivisto oli 80-luvun lopulla kutsunut Tiusasen työryhmään, jossa oli keskusteltu Itä-Euroopan tapahtumista. Tiusasen mielestä ryhmä oli tyhjän väärti, koostui ”muutamasta virkamiehestä”. Olisi pitänyt koota akateemisesti pätevämpää väkeä. (S. 91.) Turhautuminen kohdistuu kirjoittajalla paitsi erimielisiin tutkijoihin, siis myös poliittiseen johtoon.

Kolmas vastustaja Tiusasen muisteluissa on ”fanaattinen marxismi”. Kyllähän sitä 60-70-luvuilla oli, mutta oliko se niin tehokasta ja vaarallista, kuin Tiusasen ja monien muiden katkeruudesta voisi päätellä? Hauskan tiivistelmän Tiusanen esittää: ”Tärkeä taustatekijä fanaattisen marxismin nousussa ja uhossa oli suomen koulutusjärjestelmä. Kansa- ja oppikouluissa ei ollut mitään opetusta taloustieteistä. Lars Leevi Laestadius piti tuntea, mutta jollain John Maynard Keynesillä ei ollut niin väliä. - Sodanjälkeinen huikea maaltapako vieraannutti kansaa yritteliäisyydestä ja oman vastuun kantamisesta. Teollistumisen mukanaan tuoma hyvinvoinnin nousu loi mielikuvan, että kansantaloudessa on varaa kaikkeen mahdolliseen, kunhan vain rikkaudet jaetaan uudestaan. Investoinnit ja niihin liittyvät riskit olivat ikäviä sivistyssanoja, joita käytettiin kansan hämäämiseksi. Resurssien allokointi eli pääoman ohjautuminen oikeisiin kohteisiin oli pelkkää hepreaa. Vaihtotase kuului korkeampaan, vaikeampaan matematiikkaan. Hullu mies Huittisista, syö enemmän kuin tienaa, oli ehkä tuttu sanonta, sama asia kansantalouden tasolla ei.” (S. 100.)

Tunnistan oman kouluaikani Tampereen lyseossa 60-luvun loppupuolella ja 70-luvun alussa. Kerran lukiossa oli taloustietokilpailu. Vihreitä kansioita jaettiin ja vastauksia kirjoitettiin, mutta ei se tainnut edes opettajia paljon kiinnostaa.

Koulun jälkeen olin runsaan vuoden postinkantajana Epilän konttorissa Länsi-Tampereella. Sinä aikana liityin Tesoman Demokraattisiin Nuoriin eli ”taistelevaan työläis- ja opiskelijanuorisoliikkeeseen”. Jätänkin nyt Tiusasen ylätason havainnot ja selostan miten minä ja varmaan monet muut hahmotimme maailmaa tuolloin parikymppisinä. Taistolaisuudessa oli monta juurta, joista Tiusasen tapaiset eivät voi tietää.

Meidän perhe oli muuttanut uuteen rivitaloon Tohlopin kaupunginosaan. Tämä oli isälleni, ”pula-ajan” suurperheen pojalle, sotaveteraanille ja pitkän linjan postivirkailijalle, elämänuran päätepiste, josta hän hyrisi tyytyväisyyttä kuolemaansa asti. Äiti oli Tampereen yliopiston kansliassa työssä. Meitä oli neljä lasta, joista itse olin vanhin.

Paitsi koti ja isän puolen suku, isän hedbergiläisyyteen kuulunut seurakunta, ja tavallisen kirkon (johon uskonnosta välittämätön äitini oli meidät liittänyt) rippikoulu, ajatusmaailmaani muokkasi eniten Tampereen lyseo. Omaehtoiseen lukuharrastukseen olin uponnut jo ennen sitä, kun sain kirjastokortin 6-vuotiaana. Lukeminen oli pakoa myrskyisästä koti-ilmapiiristä. Sitten murrosiän vuosina, kun Kekkosen propaganda julkisuudessa alkoi vaikuttaa, vanhemmat patistivat liikkumaan, ja hiihdosta pidinkin. Hervanta oli silloin vielä täysin metsää, ja Koivistonkylän rintamamiestaloista aukeni kymmenien kilometrien ladut. Koulusta Pyynikitorilla kävelin myös usein kotiin.

Vaikuttavimmat opettajat lyseossa olivat sotaveteraaneja. Suurimman osan ajasta rehtorina oli Pentti Kalela. Hän oli suomen kielen opettaja, ja hyvä olikin. Luimme kotimaan kirjallisuutta ja venäläisiä klassikoita. Kerran pidin esitelmän Gogolin Päällystakista. Sen jälkeen jotkut yrittivät minulle Akaki Akakijevitsin nimeä, mutta eihän se onneksi tarttunut. Ainekirjoitus otettiin vakavasti. Haittapuolena oli, että lehtori meni kommenteissaan säännöllisesti henkilökohtaisuuksiin. Kaksi ujonpuoleista poikaa hän oli jatkuvasti sekoittavinaan: ”Linna vai Laine”. Se oli vitsi Tuntemattoman sotilaan tekijöistä – mutta meni ohi maalin. Martti Linnasta tuli Helsingin yliopiston historian opinnoissaan keskiajan tutkija.

Kuvassa Tampereen lyseon abiturientit lähdössä penkkariajelulle kevättalvella 1972.

Eräät muut opettajat suorastaan inhosivat työtään ja vastahakoisia poikia. Yhtä vähän pyöreänpuoleista kaveriani kemian opettaja nimitti jatkuvasti televisiosarjan mukaan ”Tammelan Vesaksi”. ”Missä lajissa tuo Tammelan Vesa olisi hyvä?” hän kysyi. ”Kelkkailussa.” Toista, laihaa, pitkää ja kalpeaa kaveriani hän kutsui ”kalkkilaivan kapteeniksi”. Oli tietysti nuorempia ja sympaattisempia opettajiakin. Eräskin mukava ja vaivattomasti oppilaisiin suhtautunut nuori suomenope käytti kokonaisen lukuvuoden siihen, että kahlasimme ja analysoimme Vänrikki Stoolin tarinat kannesta kanteen. Kestävää tavaraa tuli hankituksi.

Ainoa poikkeus koko opettajakunnassa jolta saimme jonkin verran käsitystä ajan hengestä, eli 60-luvun kulttuuriradikalismista, oli uskonnon opettaja pastori Martti Mäkituuri. Hän kertoi hieman teologian suuntauksista, jopa latinalaisen Amerikan vapautuksen teologiasta, eskatologiasta yms. Saimme aavistuksen, että kristinopissa on muutakin kuin mitä aamuhartauksissa ja kirkonmenoissa tuli esiin. Mäkituuri piti lukiossa lyhyen filosofian kurssin Urpo Harvan Suuria ajattelijoita -kirjasen pohjalta. Minulle se merkitsi paljon; rupesin kahteenkin kertaan opiskelemaan filosofiaa, ja toisella kerralla myös sain loppututkinnon kasaan, Helsingissä. Tampereen yliopistossa opintoni jäivät hajanaisiksi. Ennen pitkää tajusin että minun piti lähteä kotikaupungista, henkisen vapauteni vuoksi. Todellinen asia sen ikäiselle.

Mutta sitä ennen Tesoman Demokraattisissa Nuorissa toteutin harrastustani vetämällä marxilaisen filosofian opintokerhoa. Kokouspaikkamme oli tesomalaisen kerrostalon kokoushuone pyöräkellarin vieressä. Juttua oli helppo vetää, koska oppikirja oli pätevä: Kustannusyhtiö Edistyksen Moskovassa jo 50-luvulla julkaisema Marxilais-leniniläisen filosofian perusteet, käännetty suomeksi ja painettu Neuvosto-Karjalassa. Opiskelin Tampereen yliopiston filosofian laitoksella siis, mutta mitä sen kurssit logiikan perusteista ja Bertrand Russellin filosofian alkeista olivat, verrattuina valmiiksi leivottuun, paistettuun ja viipaloituun edistyksellisen työväenluokan maailmankatsomukseen. Minuun tehosi erikoisesti oppi historian dialektiikasta: kuten feodalistista yhteiskuntaa oli seurannut kapitalismi, tulisi kapitalismi väistämättä kaatumaan sosialismin tieltä. - Tesoman opintokerho ei kovin kauan pyörinyt. Nuoriso-osastomme kuukausikokouksen jälkeen puheenjohtaja Markku Niemelä sanoi kerrankin: ”Seuraavaksi opintokerho, yleisön pyynnöstä huolimatta.”

Avartavampaa ”demokraattisessa” nuorisoliikkeessä oli muu toiminta. Jaoimme ja myimme lehtiä, Tiedonantajaa ja Hämeen Yhteistyötä, varsinkin kaikissa joukkokokouksissa, vappuna jne. Hämeen Yhteistyön päätoimittaja Taisto Harra järjesti meille koulutusta Näsilinnankadun järjestötalolla. Hän selosti dialektiikan olemusta tulitikkulaatikon avulla. Suuremman vaikutuksen minuun teki hänen ja joskus tapaamiemme muiden vanhempien kommunistien epäluuloisuus. Heidän kasvoistaan ja äänensävyistään havaitsi, kuinka mahdotonta heidän mielestään oli ”porvarispoikien” mukanaolo liikkeessä. Provokaattoreista ja ”retiiseistä” mutistiin suupieleen vähän väliä. Markku Niemelän isä oli kirvesmies ja muistaakseni SKP:n Raholan osaston puheenjohtaja. Heillä oli omakotitalo lähellä kokoushuonettamme, Tesomankadun toisella puolella. Kerran odotin siellä yläkerran rappusissa Markkua, kun kuulin hänen puhelimessa sanovan: ”Meillä on näitä vapaaehtoisia...”

Myöhempinä vuosina pistäytyessäni pari kertaa vasemmiston järjestöissä ja tilaisuuksissa olen aina edelleen havainnut saman epätoivoisen epäluuloisuuden, ihan pakkomielteisen osallistujien kyseenalaistamisen. Nuorempana ei tosin tullut mieleen, että ehkä siinä myös heijastui oma epäluuloni kommunistisen liikkeen ihmisiä ja heidän väkisin vannoskeltua ”yhtenäisyyttään” kohtaan - josta tunnetusti ei ollut toivoakaan.

Mutta hauskanpitoa epäilykset eivät haitanneet. Porin Spartakiadit kesällä 1974 olivat hienoin tapaus. Tesomalta nuoria lähti junaan vajaat kymmenen. Yksi oli osastomme ainoa työläinen, eräs sähkömies. Junassa vertailimme syvänsinisiä paitojamme. Olin ommellut hihaani SDNL:n eli Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton tunnuksen. Niemelä hyväksyi: ”Mitä niistä opiskelijoista” - olisinhan voinut laittaa myös SOL:n eli Sosialistisen Opiskelijaliiton merkin. Oikeaoppisempaa oli liittyä työväenluokkaan, aikamme edistyksen moottoriin, niin kuin kanonisen marxismin mukaan ajateltiin.

Urheilijana olin melkoisen huono, joten spartakiadeillakin rajoituin hölkkään. Olin postin palkkarahoilla ostanut uuden verryttelypuvun ja satuin muiden mukana hölkkäpolulla Hämeen Yhteistyön kuvaan. Itsekin valokuvailin ahkerasti; olin juuri päässyt opiskelemaan valokuvausta Taideteolliseen korkeakouluun.

Spartakiadien ohjelmaan kuului tietysti Taisto Sinisalon puhe. Hänhän ei ollut näyttävä johtajahahmo, vaan silmälasipäinen pyylevä virkamiestyyppi. Mutta hän puhui siten että äänessä kaikui työväenluokan sorron läheisyys hänen kotiseudullaan Kymenlaaksossa. Katkeruutta ei, mutta toivo tasoitukseen ja oikeuteen. Olimme kuulevinamme historian marssin hänen puheessaan. Musiikkia Spartakiadeilla ilman muuta oli, mutta mahtoiko olla chileläisbändejä rumpuineen ponchoineen, joita tuli Suomeen Chilen fasistikaappauksen jälkeen -73? Neljän miehen kitarabändit olivat suosiossa, kuten aina. Sanojen piti vain olla edistyksellisiä. Entä oliko viiniä meillä teltoissamme; taisi olla, koska jälkeenpäin kuvissa joku toveri näytti kevyesti krapulaiselta. - Vieläkin tunnen ylpeyttä kun katson kuvaa Porin torilta, josssa olemme jo matkalla takaisin Tampereen junalle.

Toinen suuri festivaali oli SKP:n julkiseksi tulon 30-vuotisjuhla Helsingissä. Ellen väärin muista, päätilaisuus pidettiin Olympiastadionilla. Ensimmäistä kertaa näin tuon kansallispyhätön. Siitä päätellen että välirauhansopimus palautti SKP:lle toimintaoikeudet 1944, tämäkin juhla oli kesällä tai syksyllä 1974. Matkalle lähdettiin Tampereelta bussilla; mukana oli järjestöväkeä muutakin kuin nuoriso-osastoista. Bussissa laulettiin työväenlauluja. Varshavjankan kertosäkeen jälkeen (kauhea joskin on puhdistustyömme, kansan on onnen ehtona se…) tokaisin vieressäni istuneelle Markku Niemelälle: ”Kauheat myöskin on laulumme… ”. Niemelä vilkaisi minua hitaasti, mutta ei sanonut mitään. Olympiastadionilta marssimme Senaatintorille. Jäi mieleeni valokuvaaja, ehkä Tesoman nuoria, joka näpsi marssijoista kuvia herkeämättä. Joku siihen: ”Praktika räiskyy...” Kameran piti tietysti olla DDR:stä. Iltajuhla oli Vantaan Pavilla, vanhalla tanssilavalla joka oli kommunistiomistuksessa. Siellä esiintyi Agit Propin kvartetti. Satuin pääsemään aika lähelle lavaa. Huuma ja vallan ja yhteyden tunne keinutti bailaajia ja bändiä; näen vieläkin heidät silmissäni mikrofoniensa takana. Loistonumero oli Natalia. Se kertoi sodan ja natsimiehityksen aikana vankina olleesta ukrainalaisnaisesta. Oheisen linkin myöhäisessä levytyksessä Agit Propilla ei ole samaa paloa eikä draivia kuin silloin Pavilla…

https://www.google.fi/search?q=Agit+prop+Natalia&oq=Agit+prop+Natalia&aqs=chrome..69i57j0l3.7813j0j8&sourceid=chrome&ie=UTF-8

Vielä jokin Spartakiadi tai muu kokous häälyy mieleen Jyväskylästä, mutta enää vain pelkkä vuodessa parissa surkeaksimuuttunut tunnelma. Kaikissa puheissa kehoteltiin tovereita ”karistamaan kipsi”. Liike oli jähmettynyt ja kuolemassa. Lopuksi raahasimme telttoja ja reppuja vaitonaisina jonossa rautatieasemaa kohti. Kadun vieressä jyrkän harjun alarinteessä oli pieni metrin mittainen haavan taimi. Melkein uskomatta silmiäni katselin kuinka se pudotti lehtiään yksi kerrallaan puolen sekunnin välein, kuin hidastetussa elokuvassa. Tämä on loppu, ajattelin. Tämä on tässä. Taistelevaa työläis- ja opiskelijanuorison liikettä ei enää ole.

Jos taistolaisuus ja sen nuorisoliike oli lyhyt episodi minun elämässäni ja muiden mukana olleiden, oli se tietysti vielä lyhyempi ja merkityksettömämpi koko Suomen sodanjälkeisessä historiassa. Siihen nähden tuntuu hullulta ja suhteettomalta Tiusasenkin pohdiskelu. Hän kommentoi erästä WSOY:n julkaisemaa artikkelikokoelmaa vuodelta 2001: Entäs kun tulee se yhdestoista, suomettumisen uusi historia; toim. Bäckman. Tiusanen hyökkää erityisesti professori Matti Klingen näkemyksiä vastaan. Mutta lopuksi hän lainaa artikkelia Myytti menestystarinasta; kirj. Häkkinen, V. & Lagerbohm, J. Kirjoittajat kysyvät: ”Miltä mahtaa tänä päivänä tuntua niistä tuhansista ’rauhanpuolustajista’, niistä idealisteista, tietoisuus siitä, että he vuosia puursivat maailmanhistorian ehkä militaristisimman diktatuurin harjoittaman propagandan äänitorvina?” (Siteeraa Tiusanen, mts. 84.) ”Näitä asioita mietin itse lähes loputtomasti”, Tiusanen vielä toteaa. (Mp.)

Omalta kohdaltani voin sanoa: hyvältä tuntuu. Tuo propaganda oli nimittäin tarpeellinen vastapaino sille historiannäkemykselle, joka meille nyttaistolaisnuorille ja rauhanpuolustajille oli tarjoiltu kouluissamme, vanhempiemme suulla ja suomalaisessa julkisuudessa. Talvisota ja Jatkosota esitettiin erillissotina, vailla yhteyksiä maailmantilanteeseen. Aseveljeys Natsi-Saksan kanssa jätettiin piiloon ja kysyttäessä sivuutettiin välttämättömyytenä. Ei käsitelty suomalaista ryssävihaa, joka 1930-luvulla oli huipussaan. Sota Neuvostoliittoa vastaan pantiin Mainilan laukausten piikkiin, ikään kuin Stalinilla ja neuvostojohdolla ei olisi ollut todellista syytä pitää Suomea vihamielisenä valtiona ja pelätä sen liittoutumista Natsi-Saksan kanssa. Koko kansalaissodan jälkeisen ajan ennen toista maailmansotaa suomalaiset suhteet Natsi-Saksaan olivat läheiset. Oikeistoradikalismi meillä oli lievempää kuin Saksassa, mutta senaikaisista sympatioista ei voi erehtyä. ”Vapaussodan” muistoksi keisarillisen Saksan Itämeren divisioonan komentaja Rüdiger von der Goltz kävi säännöllisesti toukokuisin Suomessa osallistumassa valkoisten ja oman voittonsa juhlintaan. Yhteistyö sotilasalalla oli kiinteätä. - Valkoisen Suomen ideologiaan on hyvä katsaus esimerkiksi Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittama artikkelikokoelma Luvattu maa, Suur-Suomen unelma ja unohdus, 2014.

Taistolaisliikkeen poliittiset tavoitteet olivat kyllä täysin epärealistisia, jopa hullunkurisia, ja maailmankuva kokonaan kaavamaisen ideologian kautta katsottu. Mutta vastapainoksi ahtaaseen suomalaiskansallisuuteen saimme monta asiaa. Ensinnäkin käsityksen marxilaisuudesta ja sen merkityksestä maailmanhistoriassa. Käsityksen työn ja pääoman ristiriidasta. Käsityksen työväenliikkeen osuudesta historiassa, joskaan ei käsitystä sen mahdollisuuksista 70-luvun Suomessa. Käsityksen kapitalismista ja sitä edeltäneistä alkeellisemmista yhteiskuntamuodoista. Käsityksen fasistisen 30-luvun kauhuista. Solidaarisuusliikkeestä sorrettujen kansojen ja ryhmien välillä jonkinlaisen epämääräisen aavistuksen – yhtä epämääräisen kuin kansojen välinen solidaarisuus silloin oli ja nyt on. Talouden ensisijaisuudesta ideologiseen ylärakenteeseen nähden. Läpimätien imperialististen valtojen aloittamasta ensimmäisestä maailmansodasta ja Leninin ja bolsevikkien kumouksesta Venäjällä. Meidän kansalaissotamme liittymisestä siihen. Hitlerin hyökkäyksestä Venäjälle. YYA-sopimuksen edullisuudesta.

Myös meidän nuorten joskus kohtaamamme vanhat tamperelaiset kommunistit tekivät vaikutuksen. He olivat huolellisesti pukeutuneita vanhoja herroja, jotka myivät Sodan ja Fasismin Vastaisen Työn rintamerkkejä vappuna Keskustorilla. Emme osanneet heiltä mitään kysyä, mutta tajusimme että kovaa henkilökohtaista historiaa oli takana. Kalevi Seilosen kirja Vastarintaryhmä oli juuri ilmestynyt. Se kuvasi Jatkosodan vastustajia Tampereella. Tesoman kokouksissamme kertoiltiin poliisin hyökkäyksestä johonkin omakotitalon kellariin Lamminpäässä tuolloin. Myös vappumielenosoitukset sotien jälkeen olivat legenda; kuulemma oli marssittu Keskustorille Epilästä asti. Hannu Salamaa ei taistolaispiireissä hyväksytty, ilmeisestikin liian monipuolisen kerrontansa takia.

Koko maailmanlaajuisessa tarjoilussamme oli paljon virheitä, yksipuolisuutta ja sumutustakin mukana. Mutta juuri näiden asioiden osuus historiaa ja yhteiskuntaa oli jäänyt aivan läpi käymättä porvarillisessa kasvatuksessani.

Hupaisaa olikin kuinka esimerkiksi sotaveteraani-isäni ja hänen rintamakaverinsa ja serkkunsa, eräs Tampellan insinööri, kuulustelivat minua joskus. Oliko meillä sinipaidoilla aikomus ruveta kivittämään näyteikkunoita ja polttamaan autoja? Hah. En tiennyt olisinko loukkaantunut vai nauranut. Mehän edustimme historian vääjäämätöntä liikettä! Meidän puolellamme oli työväenluokan ja sen liittolaisten edistyksellinen maailmankatsomus; todellinen konkreettinen näkemys yhteiskuntaa ohjaavista prosesseista. Mitä siihen jokin lapsellinen anarkismi kuului?

Edellinen sukupolvi ei ymmärtänyt meitä lainkaan, mutta emme mekään ymmärtäneet heidän luomaansa ja rakastamaansa Suomea. Meitä poikia Tampereen lyseon lehtorit opettivat aina jonkinlaisin kaksoisstandardein. He itse viihtyivät mainiosti Kekkosen Suomessa, jossa elintaso nousi. Kaikki kynnelle kykenevät innolla hankkivat asunto-osakkeita, kesämökkejä, autoja, ja rupesivat vähitellen käymään ulkomaanmatkoilla. Mutta Kekkosta vihattiin ja ryssiä ennen kaikkea, samoin ”kommunisteja” tai ”äärivasemmistoa”, johon äitini laski myös sosialidemokraatit. Näistä epäluulonsa kohteista se sukupolvi ei tiennyt käytännössä juuri mitään, eikä halunnutkaan tietää. Vihattuja ei silti täysin avoimesti haukuttu, koska oli kaiketi ymmärrys että pysytään hiljaa ja hyödytään idänkaupasta jne. Tämä meidän nuorten havaitsema kaksinaamaisuus oli oman uskoni mukaan yksi taistolaisen reaktion pohjasyy.

Taistolaisnuoria oli nähdäkseni eri tyyppejä: minun tapaiseni parin kirjan oppineet, jotka ideologia oli sokaissut suomalaisen yhteiskunnan tosioloille; ja sitten muutamat työläisnuoret, jotka kai vanhemmat kommunistit olivat houkutelleet mukaan. Ehkä vuoden 1918 ja 30-luvun katkeruudet ja 70-luvun tulopolitiikan vastustus olivat työläissiiven takana. Kaikilla nuorilla poroporvarillisuus oli heti pinnan alla. Työssä käyvät ostelivat halpoja autoja ja haaveilivat perhe-elämästä. Opiskelijat hankkivat oppiarvoja ja tähtäsivät tutkintoihin ja virkoihin.

Paras taistolaisuuden saavutus minulle ainakin oli realistisempi suhtautuminen Venäjään. Saimme oikeita pieniä kokemuksia naapurista ja pääsimme irti vanhempiemme älyttömästä ryssäkauhusta. Tampereen ylioppilastalolla oli kerran valtuuskunta Neuvosto-Karjalasta. Sitä kuulemassa oli paljon muitakin kuin taistolaisnuoria. Eräs Annukka oli laittanut punavalkoisen huivin kaulaansa. Sen verran sekaisin olin, että heitin sen lattialle, suuttuneena värien sopuilusta. Mutta karjalainen alustaja vei potin avaussanoillaan. Silminnähden hermostuneena tuo ehkä jonkin sovhoosin pyylevä pyöreänaamainen puheenjohtaja, teryleenihousuissa ja t-paita pikkutakin alla, puhutteli kohtalaisella suomellaan television kasvattamaa länsimaalaista elintasonuorisoa, joka istui oluttuoppiensa ja viinilasiensa kanssa tutuissa diskopöydissään: ”Hyvät opiskelijat, työläisnuoret ja jyväjemmarit!” Naurusta ei meinannut tulla loppua. Joku oli kai piruuttaan neuvonut hänelle, keitä edistyksellisen nuorison edustajia oli paikalla…

Syyskuussa 1974 muutin Helsinkiin, opiskelemaan Taideteollisen korkeakoulun Kuvallisen viestinnän laitoksella, pääaineenani valokuvaus. TTK eli Atski (Ateneum) oli silloin jotakuinkin täysin ”meikäläisten” hallussa. Kohta kävi ilmi, että minunkin olisi pitänyt joka päivä aamusta iltaan istua laitosneuvostossa, pääaineneuvostossa, Taideaineita Opiskelevien Sosialistien TAOSin kokouksissa ja milloin mihinkin keksityissä ”poliittisissa” sitseissä. Äkkiäkin tajusin, ja onneksi olin kiinnostunut itse pääaineestani, että muutaman istunnon jälkeen kieltäydyin ”politiikasta”.

Meitä oli kahdeksan uutta opiskelijaa valokuvauksessa. Olimme kai ensimmäinen vuosikurssi, joka aloitti oppilaitoksen muututtua korkeakouluksi, ylioppilaspohjaiseksi siis. Kurssillamme oli töölöläisen kuuluisan pastorin Ilmo Launiksen lapsista kaksi, Marja ja Antero. Antero tosin pian vaihtoi opiskelemaan lavastusta, mutta Marja valmistui kursiiltamme ensimmäisenä korkeakouluvalokuvaajaksi. Nykyään hän asuu Kemiönsaaressa ja harjoittaa huovutusta. Marjan ja Anteron eräs veli oli yksi Agit Propin kvartetin laulajista. Etevin valokuvauksessa oli alusta asti Stefan Bremer, Helsingin Sanomien tunnetun Caj Bremerin poika. Launikset, Steffe ja minä olimme meikäläisiä, muut kurssilla eivät.

Kuvallisen viestinnän opiskelijoita Valokuvauksen laitoksen tiloissa Kuortaneenkadulla.

Tässä porukassa taistolaisuuteni sai jotenkin konkreettisempaa sävyä. Porvarillisista kodeista tulevien opiskelutoverieni kanssa en ollut ihan samalla viivalla. Olin yksin suuressa kaupungissa, vaikka sainkin tukea isältä ja äidiltä Tampereelta. Taistolaisuuden kysymykset sivuutettiin nyt vähäisillä virnistyksillä ja huumorilla. Steffe selitti että oli turha toivoa pääsevänsä Tiedonantajaan edes kesätyöhön. Tietenkin – sehän oli pieni lehti. Minulle alkoi valjeta kuinka näköalaton olisi nuoren taistolaisen kulttuuriammattilaisen osa ilman taustaa ja suhteita. Opiskelin kuitenkin tunnollisesti. Toisen vuoden jälkeen pääsin Ilta-Sanomien Tampereen toimitukseen kesäkuvaajaksi. Tuo kesä 1976 meni vielä ihan hyvin, ja sain paljon kuvia lehteen. Huvitti kuinka IS:n toimittajat sanoivat että puolet heistä oli kommunisteja, puolet muita vasemmistolaisia. Ei se työssä näkynyt.

Pari kolme vuosikymmentä myöhemmin Vanhan ylioppilastalon kuppilan pöydässä taiteilija Risto Heikinheimo pyöritteli Ilta-Sanomien Kymmenen kysymyksen jälkeen olutlasiaan ja kertoi minulle millaista hänen nuoriso-osastonsa toiminta oli ollut: Kokouksia pidettiin jonkun jäsenen kotona. Mentiin sisälle töölöläiseen loistohuoneistoon, jätettiin kengät eteiseen ja samottiin olohuoneen maton poikki huonekalujen ja taulujen ja kirjojen välistä taistelevan työläisnuorisoliikkeen huoneeseen. Siellä seiniä koristivat neuvostojulisteet ja Che Guevara. ”Niin, työväenluokan ja sen etujoukon suhde oli kummasti vääristynyt meillä”, myönsin Ristolle. ”Mitä, Tiedonantajan tukilaulukin oli epämarxilainen.”

Tuki työväenjoukkojen/ Ääni luokkakantainen/ Ase taistelussamme on Tiedonantaja! Puoluelehti työväenjoukkojen tuki!?? Ideologinen ylärakenne tukemassa kaiken ajattelun ja edistyksen yhteiskunnallista moottoria, työväenluokkaa, joka on suoraan materiaalisen luokkataistelun etulinjassa!? Häntä koiraa tukemassa! Riston kanssa totesimme että työväenluokka ei ole Suomessa ollut vallankumouksellinen 40-luvun lopun jälkeen, vaan täysin konformistinen.

Atskin ajan tärkein kokemukseni oli ehkä syksyn -74 matka Lokakuun vallankumouksen 57-vuotisjuhliin Leningradiin. Sen järjesti meidän kurssiamme edellisen vuosikurssin valokuvaaja Harri Ahola. Kaikilla oli tietysti järjestelmäkamerat mukana. Kuvailimme ankeita Leningradin keskustan katuja synkkinä kierteleviä ilmeisestikin pakollisia juhlajonoja. Ei todellakaan näkynyt innostusta. Jossakin kulmassa keski-ikäinen koppalakkinen upseeri pitkässä manttelissa sieppasi Harrin kameran, avasi sen ja veti filmin ulos. Olimme ällistyneitä.

Vielä kesällä 1977 olin Ilta-Sanomien kesäkuvaajana, mutta siinä vaiheessa alkoi masennukseni. Lapsuuden traumat iskivät, kun olin saanut etäisyyttä kotiin. Jäin syyskuun tullen makaamaan yksiöni rautasängylle. Äitini järjesti minut pätevään psykoterapiaan. Atski ja valokuvaus jäivät. Urani taistolaisnuorena oli ohi.

Pieniä jälkilaineita tuli vielä kymmenisen vuotta myöhemmin. Opiskelin teoreettista filosofiaa Helsingin yliopistossa. Ilmeisesti tilasin edelleen Tiedonantajaa, koska yksiöni ovelle koputti muuan matematiikan tohtori, ja pyysi uusimaan tilauksen. Hän kuului SKP:n Keski-Töölön osastoon ja houkutteli minut mukaan sinne. Noin viiden kuuden henkilön voimin valtasimme osaston revisionisteilta, mikä oli suuri vahingonilon aihe meille. Yhden melko suuren tuontifirman johtajan kanssa liimailimme Demokraattinen Vaihtoehto -liikkeen lööppijulisteita sähkökaappeihin ja kadunvarsille. Hänen vaimonsa oli Suomen Kuvalehden toimittaja, ja raportoi Suomessa ensimmäisenä Gorbatsovin valtaannoususta. Taas pidettiin opintokerhoa, mutta tämä Venäjää tuntenut toimittaja ei ottanut uskoakseen, että perestroika oli kommunismin uudelleensyntymää, niinkuin itse yritin vakuutella.

Keski-Töölön osasto kuivui nopeasti. Vein sen lipun Työväenaatteen museoon. Olin tekemässä gradua filosofian laitokselle ja vasemmistolaisuuteni viimeinen pihinä oli graduni aihe, Frankfurtin koulun saksalais-juutalaisen marxilais-freudilaisen filosofin Theodor Wiesengrund-Adornon ajattelu. Gradusta tuli hyvä. Se pieni kompa minun oli siihen laitettava, että siteerasin yhdessä kohtaa virallisen neuvostoajattelun kaavamaista kommenttia Adornosta:

https://selvatsanat.blogspot.com/search?q=Narski

Professori Ilkka Niiniluoto sanoi minulle: ”Tällaiset lähteet eivät oikein...” Mutta kun puolustin että onhan se mielenkiintoista, Niiniluoto hymähti. Itä-Euroopan kansandemokratiat olivat sortumassa ja Neuvostoliitolla oli elinaikaa enää parisen vuotta.

Nuoruuteeni rauta-aikaan sain kaihoisan kosketuksen 2005 yhdessä Vallilan kapakassa. Keskustelin Juhani Ruotsalon kanssa, joka oli ollut minulle vain nimenä tuttu johtohahmo liikkeessä. Kinasimme Kauppaopiston naiset -biisistä. Ruotsalo väitti että se oli Kari Peitsamon, minä että se oli Juice Leskisen. Puhuimme myös sota-ajoista. Selitin että isäni ja kaikki hänen veljensä joutuivat Jatkosodassa yhtä aikaa rintamalle, koska heidän isänsä, itsekin muistamani isoisä oli punakaartilainen; siis jotenkin armeijan kostoksi. Tämän Ruotsalo kielsi tuohtuneena. Hänen isänsä oli kai ollut upseeri. Vähän myöhemmin Itään muutettuani tapasin metrossa Peitsamon, joka hymyili ja sanoi että olin ollut väärässä: biisi on tosiaan hänen. Mutta Juice oli ollut mukana kuorossa. Siitä erehdykseni.

TERAPEUTTISEN KESKUSTELUN ONGELMAT

Kommentti Vesa Talvitien artikkeliin Psykoterapia ja elämänongelmien medikalisointi Psykoterapia-lehden numerossa 3 (36), 2017

 Vesa Talvitie kyseenalaistaa artikkelissaan yleisen käsityksen että psykoterapia on sairauden hoitoa, masennuksen tai jonkin muun. Mitä erilaisimmissa asemissa ja tilanteissa olevat ihmiset käyvät psykoterapiassa, myös hyvin menestyvät. Onko mielekästä pitää heitä kaikkia sairaina? Psykoterapia onkin minimalistisesti katsottuna keskustelua. Ennen vakiintumistaan lääketieteeseen kuuluvaksi ajatus psykoterapiasta (tällä nimellä) liitettiin 1890-luvulla väliin hypnoosiin, väliin spiritualismiin, moraalihoitoon tms.

Freud loi psykoterapialle teoreettisen pohjan. Hän oli tosin itse lääkäri, mutta ei rajannut psykoanalyysin harjoittamista lääkäreille. Eikä hän pitänyt terapiassa käsiteltyjä ongelmia sairauksina.

Nykytilanteessa kansalaisilla on, kuten Talvitie kirjoittaa, "käsitys että psykiatria on somaattisen lääketieteen mallia soveltaen kyennyt osoittamaan mielellisiä sairauksia sekä kyennyt löytämään niihin lääkehoitoja".

Toden totta, sanoo lukija. Jokainen jota läheiset ovat jossakin elämänvaiheessa ruvenneet epäilemään "hulluksi"; joka on "joutunut" hoitoon, ehkä peräti mielisairaalaan, tietää karvaasti tämän kansanomaisen ennakkoluulon voiman. Sairaalaan joutuneista joidenkin psyykkinen poikkeustila on kroonistunut ja heistä on tullut osa sairaalakoneistoa. Heidän elämänsä sairaalassa on vahvistus sairaaloiden olemassaolon oikeutukseen, ja sairaalat vahvistus käsitykselle mielellisten "sairauksien" eli "hulluuden" olemassaolosta.

Talvitie kertoo lyhyesti, miten psykoanalyyttinen teoriapohja psykiatriassa hylättiin ja nykyinen lääkehoitoideologia ja -käytäntö syntyivät. Lääketeollisuuden riemuitessa "psykiatria siirtyi merkittävästi biologiseen suuntaan". Sen sijaan psykiatrian filosofiassa, josta Talvitie esittää viitteitä, "psykiatriasta maalautuu varsin toisenlainen kuva". "Psykiatria ei ole kyennyt osoittamaan sairauksia diagnosoimiensa oireiden taustalla."

Nykypsykiatrian ja psykoterapian suhde on epämääräinen ja pitkälle hallinnollinen. Yhteiskunnallista tukea psykoterapioille voidaan saada vain hoidettaville annettujen psykiatristen diagnoosien kautta.

Potilaan omalta kannalta on kysymys elämänongelmista. Kuitenkin psykiatrinen diskurssi näennäisen tieteellisenä on hallitseva kulttuurissa, ja jopa "potilaat" itse useimmiten hahmottavat tilannettaan sen kautta, varsin kömpelösti. Talvitie esitteleekin nyt psykoterapian uuden ns. sosiaalisen mallin, jossa elämänongelmat eikä sairaus ovat hoidon eli terapeuttisen keskustelun kohteena. Elämänongelmat ovat  toisiin ihmisiin sekä kulttuurin instituutioihin ja sääntöihin ja rituaaleihin sidottuja. Ne ovat psykososiaalisia. Niissä on kyse merkityksistä, joita asioille annetaan.

Kahden ihmisen terapeuttisessa keskustelussa toiselle muodostuu usein ammatillinen rooli. Näitä ammattilaisia ovat historiassa olleet samaanit, parantajat, yhteisönvanhimmat. Katolisen kirkon rippi kuuluu tähän. Mutta nykyään filosofit, parantajat ja papit ovat osittain korvautuneet psykoterapeuteilla, kun ammattinimikkeistä puhutaan.

Talvitie myöntää että sielunhoidolla voi olla samantapaisia vaikutuksia kuin psykoterapialla. Mutta seuraavaksi hän tarkastelee erästä psykoterapian määritelmää, jonka mukaan psykoterapiana ei voi pitää "vaikuttamiskeinoja", joiden edellytyksenä on jaettu uskonnollinen vakaumus. Ongelmansa kanssa painivan pitäisi kysyä ensin itseltään, onko hänen ongelmansa psykologinen vai uskonnollinen, vai ehkä maailmankatsomuksellinen. Uskonto erikseen, terapia erikseen siis...

Mutta "hullun" kokemus ei ole niin differentioitunutta, huomautan, että hänen olisi mahdollista tehdä tällaisia erotteluja. Psyykkisessä hädässä kaikki sotkeutuu vyyhdiksi. Kysymys on vain siitä mistä apua tavoittaa. Lääketieteen diagnoosien kautta käyvä järjestelmä on armottoman hidas. Apua ei useinkaan tule, ennen kuin jo tarvitaankin ambulanssia.

Talvitie viittaa filosofian historian dialogisiin perinteisiin ja elämänfilosofioihin. Niissä luodut teemat tulevat käyttöön psykoterapiassa: "hyvyys ja pahuus, eksistentiaalinen vapaus ja valinnan pakko, oikeudenmukaisuus ja arvot". Mutta onko psykoterapia rationaalista pohdintaa vai tunteiden käsittelyä? Tässä yhteydessä Talvitie tulee merkittävään johtopäätökseen: "Psykoterapeutti ei voi olettaa joidenkin arvojen tai elämänfilosofisten preferenssien olevan parempia tai tavoiteltavampia kuin joidenkin toisten." Kun lääketiede on luonnontiedettä, joka pyrkii objektiiviseen yksiselitteiseen havaintoon (lukija sallinee minun muotoiluni), "lääketietellinen malli on yksinkertaisesti epäadekvaatti viitekehys psykoterapialle", Talvitie kärjistää.

Artikkelinsa lopulla Talvitie tarkastelee lääketieteen. psykiatrian, psykoterapian, hallinnon ja laajimpana osatekijänä elämänongelmien kulttuurisen käsittämisen jännitekenttää, myös psykoterapian ammattilaisten ja heidän välisensä kilpailun kannalta. Itse lähinnä arjessa selviämisen kompastuspuolelle kuuluvaan  kuuluvana ja takavuosina hoidossakin olleena voin vain sanoa, että ilahduttaa kun koko hoitohommaa mietitään näin monipuolisesti ja huolellisesti ja omantunnonarasti.

KYLPYLÄ KIVI 1975

TURUN JOUKKOMURHAAJAN TAUSTA

TURUN JOUKKOMURHAAJAN TAUSTA

Mitä useammat tästä tietävät, sen parempi.

Tässä on MV:n yhteenveto:

Turun muslimiterroristi on Abderrahman Bouanane

22-vuotias marokkolaismies kävi koulua yläasteikäisten suomalaislasten kanssa, koska tulijat halutaan tutustuttaa "suomalaisiin samanikäisiin".

28.08.2017

Kahdesta terroristisessa tarkoituksessa tehdystä murhasta epäilty marokkolaismies oli antanut väärän nimen ja iän tullessaan Suomeen niin sanottuna “yksin tulleena alaikäisenä turvapaikanhakijana” vuoden 2016 alkupuolella. Hän oli valehdellut olevansa 17-vuotias, koska alaikäiseksi itsensä ilmoittanut saa helpommin turvapaikan.
Ei ole lainkaan harvinaista, että Suomeen turvapaikanhakijoina tulleet valehtelevat henkilöllisyydestään ja/tai oikeasta iästään.

Abderrahman Bouanane alias Abderrahman Mechkah alias Abdul Rahman kiinnioton jälkeen.

Ilta-Sanomien tietojen mukaan miehen oikea nimi on Abderrahman Bouanane. Hän on syntynyt 25. lokakuuta 1994, eli hän täyttää pian 23 vuotta.
Bouananea epäillään kahdesta terroristisessa tarkoituksessa tehdystä murhasta ja kahdeksasta murhan yrityksestä. Hän on myöntänyt aiheuttaneensa kuolemat ja loukkaantumiset.

Kävi yläasteella koulua 22-vuotiaana

Turun sivistystoimialan johtaja Timo Jalonen vahvistaa, että marokkolaismies oli yläkoulussa perusopetukseen valmistavassa Valmo-opetuksessa elokuusta 2016 kesäkuuhun 2017.
Turun Sanomien tietojen mukaan kysymyksessä oli Puropellon koulu. Suomalaiset yläasteen koululaiset ovat 13-16-vuotiaita.
Valmo-koulutus on tarkoitettu juuri Suomeen muuttaneille vieraskielisille oppilaille. Valmo-tunneilla opetellaan suomea ja sitä miten koulussa ollaan.
Jalosen mukaan marokkolaismies laitettiin viime vuonna koulun penkille kuten kaikki muutkin “oppivelvollisuusikäiset maahanmuuttajat”.
Turussa on Jalosen mukaan 2 200 maahanmuuttajataustaista oppivelvollisuusikäistä oppilasta, joille Turun kaupungilla on lakisääteinen velvollisuus tarjota perusopetusta. Jalonen ei osaa sanoa, kuinka moni näistä on turvapaikanhakija.
Ongelmana on vain se, että marokkolaismies oli jo 21-vuotias, kun hänet “laitettiin koulun penkille”. Suomessa oppivelvollisuus loppuu sen lukuvuoden lopussa, jona nuori täyttää 17. Virhe on tietenkin maahanmuuttoviraston, joka ei kyseenalaistanut marokkolaismiehen ilmoittamaa ikää.
Jalosen mukaan kyseisen koulun oppilaille ja heidän vanhemmilleen on jo valjennut, että terrori-iskun tekijä kävi heidän kouluaan. Hän myöntää, että monet vanhemmat ovat olleet tuohtuneita asiasta.

Tulijat on tarkoituskin tutustuttaa suomalaislapsiin

Jalosen mukaan kaupunki ei ole koskaan edes harkinnut, olisiko turvapaikanhakijoiden koulutus syytä järjestää joissain muissa tiloissa kuin suomalaisissa kouluissa samaan aikaan suomalaisten lasten kanssa.

“Tämä Valmo-koulutus on suomen kieleen, kulttuuriin, kouluympäristöön ja suomalaisiin samanikäisiin tutustumista. Ajatuksena on ollut pitää maahanmuuttajat kantaväestön kanssa tekemisissä, jotta he kotoutuisivat paremmin”, Jalonen tunnustaa Turun Sanomille.

Edes kielteisellä turvapaikkapäätöksellä ei ole koulunkäynnin kannalta merkitystä. Jalosen mukaan oppivelvollisuusikäisten turvapaikanhakijoiden on mahdollista saada perusopetusta vielä kielteisen turvapaikkapäätöksen jälkeenkin.

Kokaiinikauppaa Italiassa, pahoinpitelyjä Saksassa

Epäilty muslimiterroristi on alun perin kotoisin Marokon suurimmasta kaupungista Casablancasta. Marokossa on valtavasti työttömiä ja kouluttamattomia nuoria miehiä, joista monet lähtevät Eurooppaan kierteleviksi taskuvarkaiksi ja elämäntaparikollisiksi.
He eivät välttämättä edes vaivaudu hakemaan turvapaikkaa Euroopasta, koska tietävät, etteivät ole sellaiseen oikeutettuja. Myöskään Abderrahman Bouanane ei hakenut turvapaikkaa esimerkiksi Saksassa pitkään oleskellessaan.
Lehtitietojen mukaan Bouananen menneisyyttä on leimannut väkivaltainen käytös. Bouanane on kehuskellut Ylen haastattelemalle lähteelle tappaneensa ihmisen Marokossa. Puheiden todenperäisyyttä on vaikea selvittää. Ylen mukaan hänellä oli kiivastuessaan tapana heitellä tappouhkauksia myös Suomessa.
Lisäksi Ylen mukaan Bouanane kertoi Turun vastaanottokeskuksen asukkaille kierrelleensä Euroopassa ennen Suomeen tuloaan ja myyneensä kokaiinia Italiassa.
Loppuvuodesta 2015 ja alkuvuodesta 2016 Bouanane oleskeli Saksassa, jossa hän esiintyi ainakin viidellä eri henkilöllisyydellä. MV-lehti uutisoi marokkolaismiehen vääristä henkilöllisyyksistä ja rikosepäilyistä Saksassa ensimmäisenä mediana Suomessa.
Bouanane on ollut epäiltynä pahoinpitelyistä Nordhein-Westfalenin osavaltiossa sijaitsevissa Neussin ja Kerpenin kaupungeissa. Pahoinpitelyt tapahtuivat turvapaikanhakijoille tarkoitetuissa majoituksissa. Pahoinpitelyjen lisäksi häntä on epäilty Hampurissa ryöstöstä.
Mechkahin nimellä ja alaikäisenä esiintynyt mies saapui Suomeen vuonna 2016. Elokuussa 2016 hän aloitti opinnot turkulaisessa Puropellon peruskoulussa. Marokkolaismies asui ensimmäiset puoli vuotta alaikäisten yksikössä ja siirtyi Pansion vastaanottokeskuksen aikuisten yksikköön, kun oli oman ilmoituksensa mukaan tullut täysi-ikäiseksi marraskuussa 2016.
Jo tammikuussa vastaanottokeskuksen muut asukkaat ilmoittivat miehen radikalisoitumisesta vastaanottokeskuksen johdolle.
Epäilyistä ilmoitettiin ensin Lounais-Suomen poliisille, joka välitti tiedon suojelupoliisille. Vihje ei kuitenkaan johtanut konkreettisiin toimiin supon taholta.
Vuoden 2016 lopulla Bouanane sai kielteisen turvapaikkapäätöksen, josta hän on poliisin mukaan valittanut hallinto-oikeuteen.
Lähteet: Ilta-Sanomat, Ilta-Sanomat 2, Turun Sanomat