torstai 5. helmikuuta 2015

ARKKITEHTUURIN ARKI kuvaessee



ARKKITEHTUURIN ARKI
kirj. Erkki Haapaniemi
fil. maist.
Helsinki, 2015



Arkirakentaminen ja edustusrakentaminen toimivat eri ehdoin. Vaikutteita kyllä lainataan molempiin suuntiin - muinaisen Egyptin majoista ruokopylväät ja kaislakoristeet siirtyivät kivitemppeleiden jättiläispylväiksi. Temppelipylväät taas sadoissa muodoissa ja mittakaavoissa tuotiin takaisin alaspäin yhteiskuntahierarkiassa, muiden julkisten rakennusten kertaustyyleihin ja porvarien huviloiden kuistinkulmiin.

Funktionalismiksi sanottu rakennusajatus on syvä ja kestävä, ja sen yhteydet moderniksi sanottuun aikaan ovat ilmeiset. Rakennuksen muodon pitää vastata käyttötarkoitusta. Käyttötarkoitus johtuu ja muotoutuu niiden ihmisten tehtävistä, jotka rakennusta käyttävät. Käyttö on yhteiskunnallinen asia, mutta yhteiskunta vaikuttaa rakennuksen suunnittelussa tietenkin monien eri tahojen kautta, joilla on kaikilla oma intressinsä. Suoraan ei yhteiskunnalta kysytä mitään - kuinka voitaisiinkaan. Yhteiskunta antaa tehtäviä ihmisille, ja arkkitehti kysyy heiltä: Mitä te nyt oikeastaan teette ja mitä tiloja tarvitsette siinä?

1900-luvun kaksi suurta diktatuuria poikkesivat tästä ihanteesta. Hitlerin-Speerin Valtakunnankanslia Berliinissä oli pelkkä teatterikulissi. Kanslistit eivät siellä kirjojaan pitäneet, eikä juuri Führer itsekään, havaittuaan kuinka muuttui naurettavaksi ylisuuressa työhuoneessaan. Chaplinhan kerkesi tekemään tästä pilaa Dikataattori-elokuvassaan jo ennen maailmansodan alkamista. Stalinin Moskovan yliopisto oli myös vallan lavaste, mutta on käytössä edelleenkin. Hitleriläinen natsismi suuntautui heti alun perin hävitykseen, mutta stalinismi myös rakensi yhteiskuntaa, järjettömin uhrein ja kustannuksin. - Suomen valtion suurta aikaa oli Kekkosen aika, sosiaalinen ja taloudellinen tasoittuminen ja edistys. Mutta Kekkosta oli jo edeltänyt sotien keskeyttämä modernisoitumisprosessi. Sen eetos tulee esiin, parhaitenkin, 20-  ja 30-luvun rakentamisessa - politiikka tuli parikymmentä vuotta muun kulttuurin jäljessä. Pienessä ja silloin köyhässä valtiossa funktionalismilla oli tilaisuutensa. Sen ideologia ja estetiikka oli sovitettu tehokkaaseen ja konstailemattomaan rakentamiseen.

Loistohuvilansakin funktionalismilla on, mutta sen sielu on arkirakentamisessa. Tämän kuvaesseen talot kuuluvat siihen. Kirkkoja ja muita paraatirakennuksia en käsittele. Miten kirkkorakennus voisi olla funktionalistinen, kun sen funktio on se itse; toisin sanoen sen tehtävä on herättää hartautta, eli olla näkyvä vertauskuva näkymättömälle Kristuksen ruumiille, yhteiselle seurakunnalle.

Myöhemmin, aikojen huonontuessa, käsite postmoderni syntyi juuri arkkitehtuurissa, kun piirtäjät halusivat "leikitellä". Ajat huonontuivat modernin estetiikan kannalta, koska kansantulo kasvoi, mutta samaan aikaan edistysaate menetti teränsä ja uskottavuutensa. On silti huomattu että postmodernin ja modernin ero yhteiskunnassa ei lopulta kovin suuri ole. Miten se ilmenee suomalaisessa arkirakentamisessa, sitä yritän nyt näyttää. Minua on aina harmittanut joittenkin ihmisten välinpitämättömyys arkkitehtuurista. "Sama se millaisia taloja on", kuten kouluaikainen kaverini sanoi.


Haluan selittää, miksi jotkut talot ovat mielestäni hyviä, miksi toiset taas eivät. Valokuvat ovat omiani, paitsi yksi kuva Viipurista ajalta ennen sotia. Se on peräisin arkistolähteistä. Pyrin osoittamaan arvojärjestyksen, erinomaisesta ja esimerkillisestä estetiikasta huonoon. Funkkis ja postmoderni kilpailevat samassa sarjassa. Tarkastelutapani on pinnallinen; en mene rakennusten sisälle. Funktionalismin tosiasiallinen toimivuus käy ilmi tietenkin sisätiloissa ja niiden käytössä, mutta rakennustyylin suhde yhteiskuntaan ja sen ideologioihin näkyy ehkä nopeimmin päältä. Käytän kouluarvosanoja ja aloitan parhaasta eli Kympistä. Tähän ryhmään kuuluu vain julkisia rakennuksia, joiden tekijätkin ovat yleisessä tiedossa. En kuitenkaan nimiä mainitse, etten häiritsisi pikatarkasteluani. Parhaan ryhmän talot näyttävät - perustelujeni pohjaksi - omat subjektiiviset mieltymykseni, jotka lienevät aika tavanomaiset. Mutta piparkakkuefektien ihailijoitakin on, välinpitämättömien lisäksi. Heille esitelmöin ja heitä yritän käännyttää. Numeroarvostelussa ja hyvästä huonoon päin etenemisessä pyrkimykseni ei ole kehua eikä haukkua, vaan tuoda havainnollisesti argumenttini esille. Voi olla että asiatiedoissa kuten rakennusten ajoituksessa on virheitä. Tämä on flanöörin, ei tutkijan katse.




I  KYMPIT


Nämä rakennukset herättävät ihailua ja mielihyvää. Toimivuus ja kauneus yhdistyvät rennolla ja luonnolliselta näyttävällä tavalla. (Näitä rakennettiin 1920-1950-luvuilla.)

1.  Lasipalatsi.

Tunnetusti tämän piti olla väliaikainen rakennus, mutta onneksi kauneus havaittiin ja talo on jäänyt paikalleen, edelleen jokapäiväisenä silmänilona, ja muidenkin aistien. Nykykatsojan huomiota herättää ensinnäkin, että tontin pinnanmuotoja seurataan herkästi. Nykyäänhän tahdotaan louhia  ja kaivaa tasaiseksi tontti kuin tontti. Tässä Mannerheimintien ja Simonkadun kulmassa toisen kerroksen ravintolasali ja sen alla olevat tilat on herkullisesti vedetty metriä alemmas kuin Simonkadun myötäinen siipi vasemmalla. Kulma on pyöristetty ja lasikin on pyöreä. (Lapsuuden muistoissani Tampereen Tempon talon  pyöreässä kulmassa Hämeensillan pielessä oli myös pyöreät lasit, mutta nyt ne on rumasti puitteilla suoristettu.) Tämän hienon salin ikkunoista näkee, ja on itsekin näkyvillä. Mutta kyseessä ei ole teatteriefekti, vaan kaupungin eli kauppapaikan perusolemus, ihmisten ja tavaroiden kohtaaminen ja kaiken vaihtomahdollisuus.


Viistolasiseinäisen tötsän, sen alkuperäistä tarkoitusta en tiedä, alta pääsee sisäpihalle. Oikealla Mannerheimintien puoleinen siipi jatkuu hiukan korkeampana. Muodostuu silmiä hivelevä rytmi, jossa kaikki osatekijät, julkisivun osien korkeudet ja leveydet, niiden suhde katuun, ikkunoiden koot ja muodot ja jaottelu, kaikki svengaa. Ja pönäkkyys ja juhlallisuus, pelkkä sen tavoittelu, loistaa poissaolollaan. En muista onko rakennusaika iloista 1920-lukua vai uhkaavaa 30-lukua, mutta iloiselta näyttää.


2.  Kansaneläkelaitoksen pääkonttori Taka-Töölössä

Tässä on turha jättää sanomatta piirtäjää, koska hän on Alvar Aalto. Samat hienoudet maaston käytössä ja massojen rytmittelyssä kuin Lasipalatsin kohdalla toimivat tässäkin. Kuitenkin kerrosalaa on paljon enemmän. Tontti on kallioisempi ja ahtaampien naapuriseinien sisällä. Lasipalatsihan rakennettiin kansalaissodan tykistötulessa hävinneen Turun kasarmin tilalle, kai silloin melkein autiolle tontille. Aallon pitää nyt ottaa huomioon ankeanpuoleinen Taka-Töölö. Aikoinaan se oli monen elokuvan tapahtumapaikka ja ihaltu asuinalue, mutta epäilen että Aallon silmissä se jo 50-luvulla oli kivierämaa.



Satuin asumaan Kelan konttorin viereisessä talossa 70-luvulla. Ikkunastani näin kuinka japanilaiset turistit valokuvasivat arkkitehtuurimonumenttia. (Heti kun pääsin, muutin pois, mutta en Aallon takia, vaan Mannerheimintien liikenteen. Se jyrähtää käyntiin aamukuudelta ja jatkuu samana puolille öin.) Tässä Mannerheimintien yli idästä ottamassani kuvassa havaitsee eroakin Lasipalatsin psykologiaan. Aalto on jyrkän asiallinen, mutta silti kutsuva. Rytmi ei ole jazzia, vaan paremminkin junanpyörien riemukasta vauhdilla eteenpäin vievää kolketta, silloin kun kiskoja ei ollut vielä hitsattu yhteen. Ollaan ikään kuin suuremmassa maailmassa, ei jazzklubin jytkeessä, vaan orastavan Kekkosen ajan yhteiskunnassa, jolla on malttia vaurastua. Ja pitää huolta myös köyhistä. Itseäni on huvittanut kuvitella mitä tapahtuu ylimmän kerroksen ikkunarivin vasemmassa laidassa, niiden ikkunoiden takana joiden puitejaottelu on hiukan erilainen kuin kaikkien muiden. Konttorinjohtajien työhuoneet? Vai ehkä henkilökunnan ruokala? Uskon ja toivon että jälkimmäinen arvaus pätee. Joka tapauksessa julkisivujen muotoilu on veitsenterävää ja aistillista. Millä keinoin monotonisuus ja toisaalta lavertelu vältetään, äärimmäisen säästeliäästi, sitä ei ihan ensisilmäyksellä tahdo tajutakaan. Tuottaa nautintoa kun yksityiskohtien toiminnan löytää. Punainen tiili erottaa pääkonttorin viereisistä rapatuista asuintaloista. Modernin projekti oli Suomessa päässyt taas vauhtiin, toisen maailmansodan tauon jälkeen.


3.  Sairaala Viipurissa.

Tämä lienee samoja aikoja tai hiukan myöhempi kuin Lasipalatsi. Mikä lienee tarkka rakennuspaikka Viipurin kaupungissa, mutta autiolta näyttää. Kuvan lähestymiskulma on kadulta päin. Ramppi nousee pääoven eteen. Jalankulkua ja autoja ei ole eroteltu, kuten ei vielä tänäänkään Helsingin yliopistosairaalan muuten hienosti ja pieteetillä tehdyssä Meilahden remontissa, jossa pääoven eteen rakennettiin uusi sisääntulo. Takavuosien Viipurissa jalankulku ja liikenteen tukkoisuus eivät kai vielä olleet ongelma. Ja hullua että niitä eivät vieläkään monet suunnittelijat tunnista ongelmaksi, paitsi Alvar Aalto, joka Finlandia-talossa järjesti jalankulun Mannerheimintieltä ja raitiovaunupysäkeiltä ja autoliikenteen Töölönlahden puolelta. Nythän ratkaisu aiheuttaa uutta järjestelyä, koska Töölönlahtea ei todellakaan täytetäkään, mutta sen eteläpuolinen "joutomaa" rakennetaan. Näköalojen ja väljyyden kadotessa monet inhoavat radan varteen putkahtanutta taloriviä. Kauppiaat ovat vallanneet pyhäkön...



Viipurin sairaalan jylhyyttä ja asiallisuutta ei voi kuin ihailla. Porraskuilut erottuvat mutkitta. Ikkunoiden sijoittelu julkisivuihin on väistämättömän sopivaa ja levollista, katsetta hivelevää. Esimerkiksi vasemmalla näkyvän pienemmän siiven pitkässä julkisivussa on 28 samanmuotoista ja samankokoista ikkunaa. Mutta koska niiden vasemmalla puolen on leveä marginaali ja yläpuolella enemmän tilaa kuin alhaalla, yksitoikkoisuus on kaukana. Suunnikkaaseen muodostuu rytmi. Sen ylä- ja päätymarginaalit muodostavat suorakulman ja osoittavat ja korostavat tämän sivusiiven päätyä ja sen portaikkoa, joka on lähinnä kuvassa. Visuaalinen painopiste palvelee siis toimintojen havaitsemista. Tuonnempana kuvasarjassani esittelen useita avuttomia ikkunaratkaisuja, joissa asiaa ei ole osattu ajatella. Helsingissäkin jouduttiin korjaamaan ja ehostettiin onnistuneesti (kuva 12)  kouluhallituksen talo Hakaniemenrannassa. Sen pääjulkisivu Siltavuorensalmelle oli hirvittävä ja puuduttava bunkkerinaukkoikkunoineen, joiden mekaanisesta sijoituksesta kaikki rytmi puuttui täysin. Arkkitehti oli puolustautunut sanomalla että suunnittelussa oli noudatettu yleispäteviä periaatteita. Mitä periaatteita? Ainoa yleispätevä periaate on että hyvältä näyttää. Modernismin niukkuudessa se vaatii samanlaista silmää kuin Viipurin sairaalan piirtäjällä. Toinen seikka on, että Viipurissa ei vielä käytetty valmiita betonielementtejä, joten arkkitehdillä oli enemmän vapautta. Valmiit betonielementit monessa kohdin tuhosivat funktionalismin kauneuden, aivan liian monessa.


4.  Lahden linja-autoasema

Liikenteen ihailua funktionalismin parhaina aikoina.




Vasemmalla kuorma-autojen lastaussillat ja tavaravarasto. Keskellä tarpeellisia toimistotiloja sekä matkustajien odotusaula ja lipunmyynti. Sille antaa valoa valtava ikkuna. Pääovet sen alapuolella, ja reilu lippa ikkunan ja niiden välissä. Sisäänkäynti on markkeerattu kunnolla, mikä asia usein ehkä jopa tahallaan laiminlyödään postmodernismissa. Epäilemättä siksi, että postmoderni ostoskeskus ei pyrikään toimivuuteen, vaan viettelemään, harhauttamaan, pysäyttämään ja  pyörittämään asiakkaan mahdollisimman harhaiseksi, jotta aikaa kuluu tavaroiden luona. - Oikealla ravintola, jonka kaareva pääty jää kuvan ulkopuolelle. Bussien lähtölaiturit julkisivun edessä. Erivärinen torni kruunaa upean yksinkertaisen rytmin. Tornin ainoa ei-esteettinen funktio näyttäisi olevan kellon nostaminen tarpeeksi korkealle, jotta linjuriin kiirehtivät kaupunkilaiset ja maalaiset varmasti ehtivät. Kello ei tietenkään ole tornin keskellä vaan laidassa, niinkuin sisääntuloaula on keskimmäisen korkeimman rakennusosan oikeassa laidassa. Vastaansanomattoman toimivaa ja kaunista.


5.  Liikekortteli Tampereella

Tämä kortteli, oikeastaan kaksi, koska välissä pieni Ratinankuja yhdistää linja-autoaseman ja Koskikeskuksen, on rakennettu nyt jo puretun Verkatehtaan ja linja-autoaseman väliin. Tai varmaan linja-autoasema, sekin erinomaisen kaunis funkkisrakennus, on suurin piirtein samalta ajalta. Itäpuolella on Hatanpään valtatie, lännessä Ratinanvuolle. Hatanpään valtatietä on tullut ja vieläkin tulee suuri osa etelän suunnan liikenteestä kaupunkiin. Ratinassa käytiin ankara taistelu 1918. Jyväskyläläinen valkokaartin osasto yritti kaupunkiin Viinikanojan siltaa pitkin. Vanhojen kuvien perusteella näillä paikkein on ollut punatiilisiä tehdasrakennuksia silloin. Nykyinen rakennuskanta on kokonaan myöhempää. Tässä korttelissa on muun muassa "Nuorisokeskus", mikä tietysti merkitsee että tuottomahdollisuuksia tiloilla ei enää ole. Epäilemättä spekulantit haluaisivat rakentaa enemmän kerrosneliömetrejä tai yleensä "nykyaikaisempaa" kaupalle, viereisen melko mauttoman Koskikeskuksen lisäksi. Rakennettaessa tämä nyt purku-uhan alainen hitaasti rappeutuva kortteli oli ylpeätä ja uusinta uutta, koska Hatanpään valtatien puolella oli huoltoasemakin mittarikenttineen.




Tässä kuvassa läntisemmän korttelinosan läntinen julkisivu. (Vasemmassa laidassa näkyy hiukan uusia asuintaloja, jotka ovat Koskikeskuksen ja Ratinanvuolteen välissä, entisen Verkatehtaan paikalla.) Parhaan funkkiksen suurenmoinen niukkuus ja samalla vapaa mielikuvitus tarpeellisten elementtien sijoittelussa näkyy tässäkin, samoin kuin Lasipalatsissa. Pohjakerroksessa on ollut autokorjaamo. Ylimmän kerroksen ikkunarivin takana on epäilemättä ollut toimistoja. Oikealla linja-autoaseman ja Vuolteenkadun puolella keskimmäinen kerros on kadun tasalla. Kadun puolella on ollut kauppoja ja näyteikkunoita. Niiden toimisto- ja varastotilojen ovelle johtaa kadulta mitä hauskin silta tai parveke. Tällaisista yllättävistä pikkuelementeistä myöhempi postmodernismi huonoimmissa töissään teki pääasian. Mutta tässä se on välttämättömyys, josta on samalla sivutöikseen tullut koriste-elementti. Silti se on funktionaalinen ja funktionalistinen, niin sisältönsä kuin muotonsa puolesta. Ja jälleen ikkunat, kurinalainen leikittely niillä. Kannattaa huomata myös palotikkaat, jotka ovat pystysuorana synkooppina yhdistäneet katon ja keskimmäisen kerroksen parvekkeen. Kolme täysin eri työtä tekevää kerrosta, jotka kaikki puhuvat täysin samaa kieltä.



II  YSIT


Toiseksi parhaaseen kategoriaan sijoitan paitsi funktionalismin ydinajan taloja, niin hienoimmatkin postmodernin ajan ja tyylin rakennukset. Funktionalismin ydinaikoihin verrattuna niissä tuntuu olevan jotakin pientä kuvan väreilyä, itsetarkoituksellista leikillisyyttä. Ikään kuin rakennus keskittyisi itseensä, ei tehtäväänsä. Parhaimmillaan leikki on hauskaa, mutta monesti tuntuu vain puolustelevalta eleeltä. Tyylin, siis funktionalismin, itsevarmuus ja kyselemättömyys häviää, samoin kuin edistysusko on hävinnyt postmodernista yhteiskunnasta. Nyt arkkitehtuurin täytyy puolustella olemassaoloaan.


6.  Maunulan ostoskeskus

Ollaan edelleen puhtaassa funkkiksessa. Lähiöostareitten ensimmäiseen polveen kuuluva rakennus voisi yhtä hyvin sijoittua parhaaseen ryhmään. Funktionalismi on tässä niin puhdasta, että muuta ei olekaan jätetty eikä tarvita kuin funktio. Ylhäältä katsoen suorakaiteen muotoinen (nykytarkoituksiin paha kyllä tietysti aivan liian pieni) rakennus on saanut julkisivun ja sisäänkäynnin siten, että vilkasta läpiajokatua Pakilantietä lähinnä oleva kulma (vasemmalla kuvassa) on leikattu pois. Leikkauksessa on mukavat leveät portaat, joiden vasemmalla puolen R-kioski. Oikealla on ollut viimeisinä aikoina pizzeria. Pääovesta tullaan sisällä kiertävään käytävään, johon taas liiketilat avautuvat. Rakennus on uhanalainen, tai jo tuomittu. Asukkaiden lisäksi yrittäjäjärjestötkin ovat olleet sitä puolustamassa, koska monille ostarin nykyisille palveluille liiketilan menetys tietää liikkeen loppumista. Mutta Pakilantien toiselle puolen on jo valmistunut S-marketin hallussa oleva iso mielenkiinnoton kuutio, jonka katon parkkipaikan ikkunasta tämä kuva on otettu. Uudessa S-marketin kuutiossa on ruokakaupan lisäksi vain kirpputori ja Subway-sämpyläkauppa.




Vanhan ostarinsa mukana Maunula menettää kioskin, kampaajia, pizzerioita, pienemmän ruokakaupan, autokoulun, pari kapakkaa, yökerhon ym. Vanhan ostarin paikalle on kaavoitettu kerrostaloja. Näin Helsingin kaupungin politiikka - lisää asukkaita hinnalla millä hyvänsä - ahtaa väkeä tähänkin, samalla kun vähentää heidän lähipalveluitaan. Neljänsadan metrin päästä purettiin omakotitalo-liikerakennus muka homeongelman takia. Siinä hävisi puiden varjostamine terasseineen maunulalaisten olohuone, legendaarinen Pirjon krouvi. Omistaja oli edistyksellinen osuusliike Elanto. Tietty silloin kun vanha ostari rakennettiin, runsaan kahden kilometrin päässä ei ollut valtavaa Kaari-ostoskeskusta Kehä I:sen ja Hämeenlinnanväylän risteyksessä. Sen laajentaminen viime vuosina on ollut ratkaiseva isku Maunulan lähipalveluille ja tällekin kauniille ostarille. Katsokaa kuinka katon reunan leveä nauha luo jatkuvuuden koko äärimmäisen yksinkertaiselle muodolle. Lastauslaiturin pystysäleiköt pientä parkkipaikkaa kohti puhuttelevat ystävällisesti. Mutta nykyhetkemme ei siedä kohtuutta mittakaavassa. Mitä valtavampi ostari, sen parempi. Sinne saa hukkua.


7.  Koulu Töölöntorilla

Töölöntori on tiukka paikka. Jykeviä kivitaloja joka puolella, paitsi yhdellä kulmalla kirkko. Sen ja torin välissä on 50-luvun koulurakennus. Koulu on tarvinnut lisätiloja, joten ne on ollut sovitettava aivan torin laitaan, liikenneympyrän viereen, joka erottaa koulun varsinaisesta torista. Hirveästi uutta tilaa ei ole tarvittu, lisärakennus on kolmikerroksinen. Torilta katsoen talo on näin sopivan kokoinen, hiukan pienempi kuin ympäröivät rakennukset ja takaa näkyvä vanha koulu. Yhteyttä torilta kirkkoon ei visuaalisesti katkaista aikaisempaa enempää. Jos uudisrakennuksen seinä torille päin olisi yhtenäinen, torin tämäkin ainoa hiukan avoin kulma sulkeutuisi täysin. Mutta nyt arkkitehti on koonnut julkisivun pystyelementeistä; vuoroin lasia ja tiilipylväitä.




Lasi ja tiili tekevät kulmia jalkakäytävälle päin. Ne eivät kuitenkaan ole agressiivisia, vaan syntyviin pieniin lokeroihin tulee tilaa kadun ja seinän väliin. Näin julkisivu kevenee, ei aineettomaksi, mutta hyvin ilmavaksi. Pohjakerroksessa ihan kadun tasalla on myös ruokala. Koululaiset syövät aivan kuin osana katuelämää, melkein kuin terassilla. Tässä näkyy jo uusi piirre. Koulu on ollut osa modernin yhteiskunnan tiukkaa työnjakoa. Modernin vähitellen rapistuessa työn osuus pienenee sosiaalisessa elämässä. Työn tuottavuus on niin hyvä koneiden ansiosta, että sen tekemiseen menee yhä vähemmän aikaa ja vaivaa. Kouluissakin tämä näkyy. Pakolliset aineet ovat jatkuvan taistelun kohteena. Valinnaisia kursseja järjestetään kaikesta maan ja taivaan välillä. Koulun ja muun yhteiskunnan rajat liukenevat, niin kuin postmoderni liuottaa kaikkia rajoja. Mikä muu tässä rakennuksessa on erityisesti postmodernia? Jotkin yksityiskohdat kyllä nekin, kuten kaksi ilmassa leijuvaa tiilipylvästä. Ennen kaikkea kuitenkin kokonaistuntu on hyvinkin toinen kuin modernismin ydinaikana. Modernismin ilmaisukeinoja käytetään, mutta niistä ei synny kertomusta modernista edistykseen tähtäävästä, työnjakoon mutta samalla demokratiaan pyrkivästä yhteiskunnasta. Syntyy omaehtoinen koru, ei tietenkään ajasta eikä paikasta riippumaton, mutta paitsi toimiva, niin samalla omaa juttuaan itsenäisesti elävä, ei ihan vain juuri tässä ja nyt. Töölöntorin koulutalossa muotokieli liittyy aidosti uutena pykälänä äärimmäisen pitkään rakennustaiteen diskurssiin, yleisellä esteettisellä, voisi sanoa henkisellä tai ajattelun tasolla. Rakennuksen kauneus on yleismaailmallista, mutta samalla kun modernista tyylistä sen tiukimmassa mielessä on vapauduttu, jää pois myös se nimenomainen häikäisy, joka funktionalismin ydinkauden töissä seurasi mitä arkisimman tarkasti määritellyn käyttötarkoituksen ja suuren estetiikan yhteispelistä. Nyt tulee mieleen viikinkien esineistö. Viikingeillä laiva oli laiva, miekka oli miekka, juoma-astia oli juoma-astia, mutta kaikki oli lisäksi tasapainoisesti koristeltua. Funktio ja muotojen ja ornamenttien kauneus olivat ihmeellisen ongelmattomasti yhdessä, ilman että asketismia olisi tarvinnut tavoitella. Asketismihan suurta yleisöä ainakin vielä 50 vuotta sitten vieraannutti funktionalismista. Tänään kylläkin, Ikean aikaan, funkkiksen kauneus alkaa olla onneksi jokamiehen omaisuutta ja ymmärrettävissä. Mutta vaikea on uskoa että nykymaailmassa viikinkien korkeakulttuuri, tarkoitan tiukoista ehdoista vapautettu funktionaalisuus, olisi enää mahdollista. Ehkä tässä postmodernin korukivessä on ituja siihen suuntaan.


8.  Ammattikoulu Haagassa

Tämän rakennuksen täytyy olla 1960-luvulta. Muodot ja pinnat ovat hyvin puhtaita. Epäilen hienon virtaviivaisuuden johtuvan siitä, että ajanhetken yleinen pyrkimys oli puhdistua sota-ajasta ja kansallisista ylilyönneistä, sota-ajan tuomasta taantumuksesta kansallisromantiikkaan, kansallisen ylikorostamiseen. Ei siis arkkitehtuurissa, vaan yleensä. Palattiin rationaalisuuteen, ja itse asiassa, jos ei koneromantiikkaan, niin tehokkuuden ja asiallisuuden perusarvoihin, funktionalismin ytimeen. Tässäkin yhteiskunnallista gloriaa ja näkyvyyttä vaille jäävässä toimitilassa yleinen pyrkimys näkyy. Taloa remontoitiin aivan äsken, täysin kunnioittaen sen alkuperäistä esteettistä laatua. Jotakin autoihin ja niiden korjaamiseen liittyvää täällä opetetaan, koska myös toiseen kerrokseen on rakennettu ajoramppi pohjoisen puolella. Tilavalla tontilla ei synny mitään väkinäisyyttä tällaisistakaan välttämättömyyksistä. Kuva on otettu idästä, Hämeenlinnanväylän ylittävältä sillalta.



Mielenkiintoista sinänsä miksi mekaniikan alan oppilaitos sijoitettiin umpeensa pikkuporvarilliseen Haagaan, kauniiden pienten kerrostalojen keskelle, jotka ovat nykyään suuriksi kasvaneiden puiden ympäröimiä. Haagaakin valitettavasti tiivistetään. Tämän koulun länsipuolelle on noussut kuurojen järjestötalo, joka on mitä ankeinta 80- tai 90-luvun muodotonta nonsense-arkkitehtuuria. Eteläpuolelle taas ilmestyi muutama vuosi sitten yht'äkkiä postmoderni tyylikäs korkea liiketorni, matalan hotellin ja tämän koulun väliin. Tätä hienoa rakennusta ne eivät kylläkään pysty haittaamaan. Haagalaiset ja ammattikoululaiset tulevat mainiosti toimeen. Jälkimmäiset sinise haalareineen ovat viimeisiä röökinpolttelijoita ja porraspielissä istuskelijoita, nyt kun kaikkien lukiolaisten täytyy olla lenkkeilijöitä, bodaajia ja tyylimalleja.


9.  Tampereen rautatieasema

Tampereen rautatieaseman kuvailuun en ehkä ole aivan paras henkilö, koska vuosikymmenet se oli minulle niin tärkeä portti. Paljasjalkaisena tamperelaisena olen koulun jälkeen asunut maanpaossa Helsingissä vuodesta 1974. Tampereella oli monista syistä silti pakko käydä usein. Asema on vaikuttava, tulee sitten Helsingin junasta tai Hämeenkadulta.




Tämä kuva on otettu hieman syrjästä, Hämeenkadun suuntaisen Verkatehtaankadun ja Rautatienkadun kulmasta, siis korttelia etelään Hämeenkadulta. Aseman edessä on ollut parkkipaikka tai aukio aina, mutta oikealla on nykyään uusi liiketalo. Sen kohdalla oli aikaisemmin radan korkeudelle ulottunut mäki tai töyräs. Muistan kun sieltä katselimme isän kanssa, varmaankin 50-luvun lopulla, kuinka Norjan kuningas vierailullaan tarkasti kunniakomppanian aseman edessä. Vastaansanomattomia nuo aseman muodostavat valtavat laatikot ovat. Pääjulkisivu aarin kokoisine ikkunoineen sulkee Hämeenkadun itäpään. Ikkuna tietysti kuuluu asemahalliin, joka sekin on todella tarpeeksi iso, nyt ja missä tahansa kuviteltavissa olevassa tulevaisuudessa. Oikeanpuoleisen pienemmän laatikon ja isomman laatikon ikkunajako on koruttomuuden ja asiallisuuden huippu. Minun sukupolveni tuntema tamperelaisuus oli juuri tätä: älä yritä olla muuta kuin olet. Älä esitä. Suuret tiilipinnat tuovat Tampereella välttämättömän massiivisuuden, joka tietysti vastaa ja säestää suurten tehtaitten merkitykseen ja paatokseen. Ainoastaan tästä pinnalta yksiviivaisesta ympäristöstä on voinut nousta Suomen ainoa huumorilehti Pahkasika hervottomuuksineen, ehkä myös manserock. Aseman kellotorni on rappauspintansa takia jotenkin lohduttava. Punatiili, elävä materiaali, on isoina tasaisina pintoina hiukan raskas. Funktionalismin muotokieleen rappaus tuntuu sopivan paremmin. Tässä ne täydentävät toisiaan.


10.  Asuintalo Viikissä

Tuskin on mahdollista yliarvioida tietokoneiden vaikutusta kaikkeen tekemiseen. Arkkitehdeilla oli varmaan ennen parempi kosketus materiaaleihin, ennen betonielementtejä ja tietokoneita. He piirsivätkin paperille, joka sentään on aineellista, myös A 4:n aneemisessa muodossa, vaikka sitä nyt tuskin on piirustuspöydillä käytettykään. Tätä nykyä kaikki kaavailu tapahtuu tietokoneen ruudulla. Se voi olla nopeata ja etevää, mutta välttämättä abstraktimpaa kuin paperin ja kynän käyttö. Seuraavassa, itsestään selvimmässä tuntemassani, esimerkissä postmodernin tyylin arkkitehtuurista, abstraktius on viety hyvin pitkälle ja hyvin tietoisesti.




Talothan ovat laatikoita, mitä sitä peittelemään, tuntuu piirtäjä sanovan. Minulla suunnittelijana ja intellektuellina ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuka niissä asuu ja mitä tekee, kuka niitä rakennuttaa, miksi ja minne ja millä varoilla. Mutta onneksi voin sentään leikkiä, nimittäin pinnalla. Ja leikittyhän tässä on, oikein kauniisti. Jotenkin silti tuntuu että tässä postmoderni näyttäytyy, kun tämä on niin selkeä, omana itsenään, nimittäin modernin eetoksen konkurssijulistuksena. Kun muodon antaja voi esiintyä näin kaksijakoisesti - toisaalta demonstroiden kasvun ja rakentamisen tarkoituksettomuutta ja ajatuksettomuutta postmodernissa yhteiskunnassa, jossa kasvu ei enää koidu kaikkien hyödyksi, eikä rakenna yhteiskuntaa - toisaalta tuoden esiin omaa nautintoaan ja silmäänsä edes ikkunoiden sijoittelussa, hänen tilanteensa lienee jotensakin jakomielinen. Toivottavasti olen väärässä. Joka tapauksessa tämä on upea talo, kirkas taiteellinen julistus.



III  KASIT


Tässä ryhmässä esittelen taloja, jotka aiheuttavat minussa flanöörinä lievää tyytyväisyyttä. Edellisten ryhmien talot olivat ihailun ja hämmästyksen kohteita, tai klassikkoja, joista arvot opitaan. Tässä ollaan ikään kuin välitilassa. Jälki on ihan pitävää ja hyvää, mutta vain nyökyttelyä ja myöntävää muminaa aiheuttavaa.


11.  Tesoman kirjasto

Tesoman lähiö Länsi-Tampereella rakennettiin 60-luvulla. Silloin kerrostalojen väliin jäi sinne tänne suurenpuoleisiakin metsiköitä. Pinnanmuodot vaihtelevat, on hyvänkokoisiakin mäkiä. Lähiön keskellä on myös kohtalainen lampi, Tesomajärvi. Koillispuolella Epilänharjuun päin on hieno puhdasvetinen Tohloppi. Ennen kuin kaupungin läntinen ohitustie rakennettiin ja Ikurin ja Lamminpään omakotialueitten väliin tuli Lintuviidan rivitalolähiö, Tesomalta ja muista läntisistä kaupunginosista pääsi vaivattomasti hiihtämään Julkujärven majalle Ylöjärven puolelle.




Tesoman kirjasto, kuten kuvasta näkyy, on myöhempää tekoa. Se kai kaiketi kuuluu ns. Oulun koulun tyyliin, sen maltillisempaan osaan. Vieressä on myös samanlainen terveysasema. Tyylin keinovarat näkyvät näinkin pienessä yksityiskohdassa. Oikealla olevassa tiiliverhoillussa seinänpätkässä on viistotut kulmat. Ikkunaseinä, joka ei kylläkään kuulu kirjaston tiloille, on 45 asteen kulmassa muihin seiniin nähden. Sisäänkäynnin portaikkoa suojaa kauniisti ja oikeasti reilu sadekatos. Pahimmassa postmodernismissa näistä katoksistakin tahallaan tehdään koristelu- ja pelleilyelementtejä, jotka ovat joskus jopa irti seinästä, niin että sadevesi varmasti valuu sateenvarjoaan kokoavan sisääntulijan päälle. Tämän rakennuksen ilme on koottu vain ystävällisyys mielessä. Ei haeta esteettisyyttä, funktiota ja suurta kertomusta, kuten funktionalismin parhaina aikoina, ei myöskään järjetöntä ja tarkoituksetonta modernismin dekonstruktiota eleiden tasolla, kuten noissa kehnoimmissa postmodernin rimanalituksissa. Tässä tosiaan asetetaan käyttäjä keskelle, tosin kuin vain omaan arkeensa rajoitettuna. Ihan hyvä, mutta vähän tämä on kuin isotekstinen kirja huononäköiselle tai sauvat kävelijän apuna. Tämä on kilttien pörröisten peikkojen arkkitehtuuria, jotka eivät kotikoloista poistu. Mutta ikävä kyllä tämänkin ylle on jo kirves ripustettu. Tampereen kaupunki tiivistää rakennettaan, Helsingin esimerkin mukaan. Pohjoispuolella olevan koulun, Tesoman valtatien ja idänpuolen Kohmankaaren väliin jää pieni metsikkö, johon kaupunki nyt haluaa kaavoittaa asumista. Tesoman valtatien länsipuolella on Tesoman ostoskeskus ja kirkko. Vanha ostari halutaan purkaa ja rakentaa isompi tilalle. Silloin, abrakadabra, uuteen ostariin voidaankin sijoittaa uusi kirjasto ja terveyskeskus, ja nämä sympaattiset purkaa ja korvata asuintaloilla, parikymmentä vuotta palveltuaan. Vaikea hakea enää järjettömämpää esimerkkiä siitä kuinka pääoman pitäminen liikkeessä menee kaiken kohtuuden edelle. Vihreiltä lähtenyt tiivistämisidea niittää karmaisevaa satoa koko Suomessa, jossa nyt tilaa rakentamiseen muutenkin riittäisi. Tiivistämistä alun perin suunniteltiin, jotta metron kapasiteetti Helsingissä tulisi mahdollisimman hyvin käytetyksi.


12.  Virastotalo Hakaniemessä

Helsinkiläiset muistavat miltä tämä Kouluhallituksen talo Siltavuorensalmen rannalla näytti aikaisemmin. Kommentoin sitä jo kuvan 3. (sairaala Viipurissa) kohdalla. Joskus tällä vuosituhannella yleinen paheksunta, johon vielä liittyi talon ja rannan välissä olevan rauhanmuistomerkin paheksunta - siinähän rauhaa vaaditaan nyrkit pystyssä kliseisimpään ja sisällyksettömimpään neuvostotyyliin - sai aikaan että talo ehostettiin uuteen kuntoon.




Tulos on onnistunut. Talon sisäänkäynti oli pohjoispuolella. Sen yhteydessä on aula, josta toinen sisäänkäynti puhkaistiin nyt rannan puolelle. Tummalla syvennyksellä maratonjuoksun pituinen julkisivu jaettiin kahtia. Ikkunajako säilyi tietenkin pakosta, mutta sen päälle tehtiin tasainen lasiseinä. Näin ennen paksuun betoniin kaiverretuilta näyttäneet neliömäiset ikkunat kevenivät, tulivat abstraktimmiksi. Tässä se on hyvä, koska se vähentää ratkaisevasti massiivisuutta. Kun julkisivu vielä jakautuu kultaisessa leikkauksessa, sisäänvedetyn porras- ja aulaosan molemmin puolin, 3:2, kaikki onkin hyvin. Suuria osia yhdistää katonrajan kapea nauha. Muuten ne näyttäisivätkin irralleen hajonneilta. Mikä tehtävä on katon pitkällä harmaalla laatikolla, en tiedä. Se kuitenkin lisää ratkaisevasti, riittävästi eikä onneksi tippaakaan liikaa kaikkien elementtien harmoniaa. Samanlainen laatikko on remontoidun Kallion virastotalon katolla Hakaniemen torin toisella puolella, tosin ehkä hieman vähemmän taidokkaasti suhteutettu. Ehkä ilmastoinnin automatisointi ym. talotekniikka on vaatinut näiden tekemistä.


13.  Pienkerrostalo Meri-Rastilassa

Tämä talo sijaitsee joskus maahanmuuttajien takia Boulevard Mogadishuksikin kutsutun Meri-Rastilantien ja Ramsinniementien kulmassa. Jälkimmäinen vie vanhalle huvila-alueelle. Meri-Rastila on rakennettu 90-luvulla. Vanhat vuosaarelaiset muistavat kuinka se oli vielä metsää, jossa koululaiset suunnistivat. Itse muutin Meri-Rastilaan vuonna 2005. Samana päivänä kun olin kirjoittanut muuttopaperit alle keskikaupungin toimistossa, oli kotiin Vallilaan vanhaan asuntoon tullessani postin joukossa kaupungin uusi kaavakatsaus. Siinä Vuosaaren sillan eteläpuolelle, saaren puoleiseen päähän, oli kaavoitettu lisää asuntorakentamista, Meri-Rastilan rantametsään joka ulottuu Vartiokylänlahden rantaa kilometrin verran Ramsinkannakselle. Metsän takia olin minäkin uuden asuinpaikkani valinnut. Mutta muutkin inhosivat metsän tuhoamisen suunnitelmaa. Tästä seurasi ja oli jo alkanut yli kymmenen vuotta kestänyt kansalaisvastarinta. Se oli hyvin laajaa, kaikki puolueet ja paljon väkeä oli mukana, ja sai paljon julkisuutta. Nyt 2015 erityiskaava, joka rikkoo monia yleiskaavan ja maakuntakaavan perusasetuksia, on periaatteessa hyväksytty. Vihonviimeinen tarpeeton kaupunkirakenteen tiivistäminen tuhoaa lähiöitäkin, luonnonläheistä Vuosaarta pala palalta.




Kun astelen kotiin metron liityntälinjan pysäkiltä tämän talon ohi, tunnen aina suurta mielihyvää sen mataluudesta. Tämähän on jo postmodernismin ajoilta, mutta ero modernismiin on hyvin pieni (vrt. seuraava kuva nro 14.). Mitään hölmöä pilailua ei näy. Nyt kuitenkin kaavastustajien liikkeessä syntyi naiivi idea, että pitäisi auttaa kaupunkia tiivistämään Meri-Rastilaa nykyisten korttelien sisällä, jotta rantametsää ei "tarvitsisi" rakentaa. Kuvan taloakin olisi muka pitänyt korottaa lisäkerroksilla! Yksi englantilainen arkkitehti saatiin hyväntahtoiseen ryhmään mukaan, ja se laati kaupungille ehdotuksen. Siinä oli sinne tänne siroteltua lisärakentamista, mm. nykyiselle pienelle ostarille ja talojen välissä oleviin ihaniin puistikoihin ja koiranulkoiluttamispaikkoihin. (Niidenkin puolesta on jouduttu koko ajan vahtimaan ja taistelemaan, ettei rakennusvirasto kaada kaikkia hiukankin isompia puita.) Me skeptikot, realistit ja kyynikot ajattelimme etukäteen että soromnoo, kaupunki tiivistää ehdotuksen mukaisesti ja lisäksi rakennuttaa myös metsän. Toivon ainoastaan, että lama lykkää metsän hävittämistä mahdollisimman pitkälle, ja että tiivistämissuunnitelma unohtuu epäkäytännöllisyyteensä. Kaupungin omavaltaisten virkamiesten keneltäkään kysymätön tiivistäminen on kuitenkin jo alkanut Ramsinniementien varressa. Maailman pienimmän luonnosuojelualueen, erään pikku suon, ja tien väliin on pamahtanut kaksi kerrostaloa. Lisää on tulossa lähelle Ramsinkannasta, metsikköön jonka kautta on päässyt Meri-Rastilan rantametsään ja kannaksen kautta maaseudulle, vanhalle Ramsinniemen huvila-alueelle. Hengitystila viedään, ja ennen kannasta ollut suurten kuusten muodostama portti maalle ja saaristoon tuhotaan.


14.  Pienkerrostalo Tesomalla

Tesoman perustaloja kaupunginosan koillislaidalta, ennen osin uudempaa, osin vanhempaa Tohlopin aluetta. Rakennusaikana talon edestä menevä katu oli läpiajokatu Lamminpäästä Raholaan. Nyt se on muutettu kävelykaduksi ja uusi yhteys on uusi Tesoman valtatie vähän lännempänä. Mitä tällä on voitettu, on tietysti kysymyksenalaista. Varmaankin on haluttu rauhoittaa Lamminpään omakotialueen liikennettä, mutta samalla on halkaistu yksi Tesoman keskelle jäänyt metsikkö.





Edelliseen kuvaan (nro 13.) verraten on helppo nähdä eron pienuus modernin ja postmodernin vaatimattomamman rakentamisen välillä; kun kysymyksessä on tulevien asukkaiden perustarpeiden täyttäminen, ilman näyttämisen tai edustamisen halua rakennuttajan taholta. Meri-Rastilan talossa 90-luvulta on, toisin kuin näissä, parvekkeita tukemassa ehkä aivan tiukasti ottaen tarpeeton pyöreä pylväs, jonka koristeellisuus on onneksi hillittyä. Luo se visuaalisesti hyvän tukevan pystylinjan; siis sillä on ainakin selvä esteettinen funktio. Mutta yleisvaikutelma molemmissa taloissa on pitkälle sama. Sympaattista, juuri vähäeleisyydessään ja koon inhimillisyydessä. Ensimmäisten asukkaiden sosio-ekonominen asemakin Tesomalla 60-luvulla on varmaan ollut suhteellisesti ottaen ja muutettavat muuttaen lähellä Meri-Rastilan 90-luvun uudisasukkaiden asemaa. Näiden ja kymmenien samanlaisten ja sitä paitsi paljon suurempien talojen asukkaille Tesoman kirjasto (kuva 11.) suunniteltiin julkiseksi tilaksi - ja hyvin on toiminut.


15.  Unioninkadun virastotalo

Kaisaniemenkadulla oli pitkään tyhjä tontti Liisankadun ja Pitkänsillan välissä vastapäätä Kasvitieteellistä puutarhaa. Kalliolla sen yläpuolella Kruununhaan yläasteen ikkunasta näki Eduskuntatalolle asti. Eipä näy enää, mutta ei ainoastaan tämän talon takia, vaan niitten myös, joita on putkahtanut rautatien ja uuden Musiikkitalon väliin. Keskellä kaupunkia tiivistämistä ei kuitenkaan kannata valittaa. Luontoa ei menetetä, vain vähän väljyyttä.




Tämähän on kohtuullisen hyvä. Ikkunoita erottavat pystypuitteet ovat kyllä kömpelöt, ja muutenkin ikkunajako on tahdotonta sorinaa. Siitä ei muodostu rytmikokemusta ulkopuoliselle. Julkisivun jakava sisäänveto on muuten hyvä, mutta viidennen ja kuudennen kerroksen välissä ulos pistävä katos loukkaa kyllä melkoisesti silmää. Sillä ei kerta kaikkiaan ole funktiota. Esteettisesti se on ainoastaan haitallinen. Kun nyt postmodernissa ollaan, miksi ei katoksen kulmaa olisi voinut vaikka pyöristää, ja sijoittaa koko katosta hyödyllisesti heti pohjakerroksen ja sisäänkäynnin päälle? Verrattuna Kouluhallituksen talon nykymuotoon Siltavuorensalmen toisella puolen (kuva 12.) tämä on paljon heikompi. Ilmeisesti tässä suunnittelija on yrittänyt hajottaa mieleensä aluksi tunkenutta monotonista muotoa, kuitenkin ilman mitään kunnollista ideaa tai näkemystä tai rohkeutta. Kunpa näin näkyvällä paikalla asialle olisi päässyt Viikin talon (kuva 10.) piirtäjä! Kouluhallituksen talossa taas alkuperäistä mekaanista monotonisuutta hiukan jäsentämällä onkin saatu silmiä hivelevä lopputulos. Kuitenkin tämänkin Kaisaniemenkadun viimeisen uudisrakennuksen sijoitan pientä mielihyvää tuovien talojen joukkoon, koska julkisivu on tarpeeksi linjakas ja siisti sopiakseen kahden aikaisempia tyylikausia edustavan talon väliin. Pohjakerroksen sisäänveto ja sitä "kannattavat" kiiltävät pylväät ovat tasan oikein.



IV  SEISKAT


Tuon nyt esiin taloja jotka menettelevät joten kuten. Ne eivät ole pahoja mutta eivät oikein hyviäkään. Näitä nähdessään jää miettimään miksi on menty yli siitä missä aita matalin. Saattaahan joskus tosin olla että se ratkaisu on parempi kuin väkinäinen yrittäminen. Jos taloudelliset ehdot ovat ankarat, kiire kova ja ideat vähissä, voi olla paras tehdä mahdollisimman simppeliä. Ei jäljen aina silti tarvitse olla monotonista. Tai sitten voi pelleillä mitä mieleen tulee. Lopputuloksena voi saada viihteellistä vaihtelua, vaikka ei kovin hallittua eikä mielenkiintoista.


16.  Kerrostalo Vaasankadulla

Joka tuntee Vaasankatua, tietää että siellä ei juuri leikki tai tyylittely auta. Tässä on tarvinnut sijoittaa asuintalo kahden aikaisemman väliin. Tapahtuma-aika on ollut varmaan 70- tai 80-luku. Tilaa on vähän. Kuka välittäisi parvekkeesta, yötä päivää meluavalle umpikiviselle kapakkakadulle? Tarpeettomalta tuntuisi myös viimeisen päälle viritetty aistikkuus tai mitkään postmodernit "yksityiskohdat", juuri täällä Alppiharjulla vanhan työväenkaupunginosan ytimessä, missä kaikkea on kadulla kulkijalle liikaakin.





Hyvä. Siis rehelliset kaksois-ikkunat yksiöihin tai kaksioihin ja sisäänveto katutilan lisäämiseksi pohjakerrokseen. Siellä on liiketiloja. Tällä hetkellä ravintola Kustaa Vaasa on nuorison suosiossa, toistakymmentä vuotta sitten se oli päiväsaikaan tunnelmallinen räkälä. Oikeastaan tämä talo tiivistää Vaasankadun eetoksen, samalla tavalla kuin väitin Tampereen rautatieaseman (kuva 9.) tiivistävän tehdaskaupungin eetoksen. Vaasankadulla ei tarvitse (vaikka kyllä saa, kunhan kaavamaisesti ja tunnistettavasti) teeskennellä, olit juoppo, transu, köyhä, homo, parittaja, pornokauppias tai pelastusarmeijalainen. Mutta kun koko katua tarkastellaan, olisipa ankeata jos kaikki talot olisivat tällaisia. Hyvä kun on tämä yksi, vain tämä yksi. Ja vähänkään suurempana näin monotoninen julkisivu olisi paha. Kuvan oikean laidan 50-luvun talon muodolliset erkkerit vaikuttavat tarpeettomilta, mutta kertovat silti totuuden: kyllä tällä kadulla myös poroporvareita asuu, tai ainakin on asunut.


17.  Tampereen Koskikeskus

Tammerkosken alajuoksun varrella on ollut monia tehtaita, mutta nyt enää yksi, nimittäin paperi- tai pahvitehdas Tako Keskustorin vieressä kosken länsipuolella. Sitä vastapäätä itäpuolella oli Verkatehdas, joka siirsi toimintansa Itä-Tampereelle Vehmaisiin 1970-luvulla. Tehdasrakennusten purkamisesta tuli valtioneuvoston tasolle ylettynyt kiista, jonka Verkatehtaan johto ratkaisi aloittamalla purkamisen luvatta. Tilalle on saatu hotellitorni ja kauppakeskus. Niiden tyylistä voi sanoa vain, että sitä ei ole olemassa.




Tämä lasiläjä ei tuo mieleen funktionalismin ihanteita, mutta ei tässä mitään sen kommentointiakaan ole, puhumattakaan ylittämisestä. Kuvan vasemmassa laidassa näkyy kolmen ikkunan verran matalasta purku-uhan alaisesta huoltoasema- ja toimistokorttelista, jonka kosken puoleinen länsifasadi on kuvassa 5. Koskikeskuksen paikalla, tässä Hatanpään valtatien yli kaakosta katsottuna, oli Verkatehtaan punainen tiilimuuri suurine ikunoineen. Jos funkkiskortteli vasemmalta eli etelän puolelta sekin hävitetään, Tampereen keskusta on menettänyt modernin eli teollisuuden ja edistyksen ajan ilmeensä täältä Ratinan ja Kyttälän puolelta ihan kokonaan. Ainoa mitä voi sanoa Koskikeskuksen puolustamiseksi, on että matalan kauppakeskuksen ja korkean hotellin välillä vallitsee tietty vuoropuhelu, niin mauttomia kuin molemmat ovatkin. Kauppakeskuksen läpi pääsee myös helposti Ratinanvuolteen rantaan, jossa on kesäisin olutterasseja. Teollisuuden purkaminen kosken rannalta on jättänyt sen jo enimmiltään viihde- ja kävelyalueeksi, mikä on tietysti hyvä puoli asiassa. Ja muistoksi on jäänyt yläputouksen eli sähkölaitoksen padon yläpuolelle teollisuusrakennuksia, jotka olivat aikoinaan kansallimaisemana setelirahassa. Niihin on sijoitettu nykyään mm. Aamulehden toimitus ja itäpuolella koskea Vapriikki-museo ja käräjäoikeus.


18.  Kerrostalo Meri-Rastilassa

Postmodernismia keskinkertaisimmillaan, mutta myös aika hauskana. Kortteli sijaitsee Meri-Rastilan ostoskeskuksen vieressä, kulmittain metroasemaan, Vuosaaren sillalta tulevan Vuotien poistumisrampin yläpuolella. Kallion laella on vanha tammi, Rastilan kartanon ajoilta, ja kallion alapuolella niittyä ja lahden rannassa Vuosillan veneilijöiden satama ja taukotupa. Siitä alkaa Meri-Rastilan rantametsä (vrt. selitys kuvaan 13). Litorina-meren rantakivikko on vielä vähän ylempänä kallioilla.




Hyväntahtoinen hohotus pääsee tällaista taloa katsoessa. Oikean laidan parvekkeet ovat Vuotielle ja metroasemalle päin. Kuvassa näkyy ostoskeskuksen mainostornin varjo. Koska ostoskeskus on matala, parkkikentät ympäröivät sitä, ja Meri-Rastilan tie kulkee Vuotien ja metroradan yli (oikealla kuvan ulkopuolella) tässä näkyvän maanpinnan tasolla olevaa korkeata siltaa, jonka päällä on myös matala huoltoasema, sekä metroradan päällä matala metroasema (hyvää postmodernismia), tämän talon ympärille jää paljon ilmatilaa. Vuotien ja metroradan ylittävän sillan päältä aukeaa avara maisema länsiluoteeseen Vuosaaren siltaa pitkin Vartiokylänlahden yli sekä Rastilan ja Puotilan kartanoiden jäljellä oleviin päärakennuksiin ja Puotilan Lystimäelle ja Itäkeskukseen. Tässä avaruudessa, jota tosin tiivistämissuunnitelmat uhkaavat, kuvan kerrostalo on ihan paikallaan, mutta tuskin naurattaisi tiiviimmässä kaupunkimiljöössä.


19.  Konttorirakennus Käpylässä

Vilkkaassa risteyksessä Mäkelänkatu tulee kaupungista ja muuttuu muutaman korttelin päässä Tuusulanväyläksi. Tämä Mäkelänkadun ja Koskelantien solmu on varmaan Suomen kovimmin liikennöityjä; autojonot ovat pitkät ruuhka-aikaan. Risteyksen lounaispuolella on Käpylän liikuntapuisto, jossa pidetään mm. kansainvälisiä juniorijalkapallokisoja, entisen raviradan paikalla. Länteen päin Koskelantie jatkuu Hakamäentienä Hämeenlinnanväylän risteykseen asti. Itään päin Koskelantie kulkee Olympiakylän kautta, ja Vanhankaupunginkosken vieressä on Lahdenväylän risteys.




Miksipä tällaiseen paikkaan erityistä arkkitehtonista huolta kiinnitettäisiin? Koskelantien toisella puolella on vielä rumempi Amerin pääkonttori, jossa on pitänyt päämäjaansa myös Jääkiekkoliitto. Jos edellisen kuvan (nro 19) kerrostalo Meri-Rastilassa on jotenkin hullunhauska päälleliimatussa postmodernismissaan, tämä rakennus kuuluu ankeisiin tyylittömiin, vaikka hiukan eri tavalla kuin Tampereen koskikeskus. Tästä tuntuu henkivän masennus. Kelan pääkonttori heijasti nousevaa edistyksellistä sosiaalivaltiota (kuva 2.). Tässä rakennuksessa Kela ja Käpylän konttori on nykyisessä arkityössään: eläkeläiset ja työttömät ja maahanmuuttajat selvittelevät asioitaan vuoronumeroiden tahdissa. Aina välillä joku saa raivokohtauksen ja rupeaa huutamaan. Kyllä tämän talon piirtämisessä varmaan hieman yritystä on ollut. Vasemmalla matala siipi, keskellä korkeampi, oikealla taas matala. Kelan ja muiden toimistojen sisäänkäynnin kohdalla lasinen pystyaihe ja sitä korostamassa vielä vähän korkeampi seinänpätkä. Mutta pipariksi menee. Keskikohdan lasin ja seinänäpätkän korottamiset ainoastaan tekevät sekavan vaikutelman. Niiden ja isoimman keskisiiven pitkän fasadin väliin jää vielä kuin sattumalta tuon pisimmän siiven pääty, joka on ikävässä 25 asteen kulmassa "tornin" julkiseinään nähden. Ikkunat ovat matalia viiruja, ja niiden päällä vielä lippa kuin silmäluomi korostamassa epäilevää ja halveksivaa katsetta. Näin Kela, pakostakin, katsoo nykyisiä asiakkaitaan.


20.  Kerrostalo Hermannissa

Monet haluavat nykyään lasittaa parvekkeensa. Parveketupakointi on yksi kerrostaloriitojen kanta-aihe, tietysti melun ja kuraisten jälkien lisäksi. Parveke on siis tärkeä asia. Onkohan tätä taloa rakennettaessa kysytty asunto-osakkeen ostajilta, haluavatko he parvekkeensa lasitettuna vai ilman?




Jos on kysytty, silloin vaihtelulle on oikeutus. Mutta ohikulkijalle, joka katsoo taloa esineenä, esteettisenä kohteena, parvekkeiden variaatiot tekevät tässä häiritsevän vaikutuksen. Ikään kuin joku änkyttäisi. Haluaisi sanoa jotakin, mutta sanat tulevat ulos vain pätkinä. Ja varmasti kuvan keskellä aurinkoisella seinällä vasemmassa pystyrivissä olevia neljää parveketta eivät asunnon ostajat ole tilanneet eri pituisina. Ylimmässä kerroksessa on lyhyt parveke ja kapea korkea ikkuna vasemmalla. Sen alla neljännessä kerroksessa on pitkä parveke, joka ulottuu samanlaisen kapean korkean ikkunan kohdalle. Kolmannessa kapeaa ikkunaa ei ole, ja parveke on lyhyt. Toisessa kerroksessa on taas pitkä parveke, ilman kapeaa ikkunaa seinässä. Voihan nenä. Näkee tahtomattaankin mistä on kysymys. Postmodernille yhteiskuntatilalle ominaisesta keinotekoisten identiteettien eli päälleliimattujen efektien rakentamisesta. Väen väkisin yritetään samanlaisiin asuntoihin väsätä jotakin erilaisuutta. Enpä usko että kerrostaloasukas sitä oikeasti kaipaa. Onhan hän jo tehnyt valintansa ostamalla huoneiston juuri tästä talosta. Hän sisustaakin huoneistonsa itse, välttämättä omaperäisesti, jos nyt ei kuulu sisustuslehtien lukijoihin. Parvekkeilla kikkailu on tarpeetonta ja hölmön näköistä, mutta se onkin ideologista, postmodernin upporikkaan mutta yksilöt aina taloudellisten välttämättömyyksien alle jyräävän yhteiskunnan itsepetosta. Tai mikäli halutaan kauniimmin ajatella: mitä pahaa siinä on, jos ihmiset värjäävät tukkaansa ja käyttävät omituisia kampauksia, harrastavat syvänmeren sukellusta tai eksoottisia kieliä tai makrobioottista ruuanlaittoa, vain ollakseen erikoisia? Ei mitään. Mutta rakennus on pitkäaikainen ja pysyvä osa kaupunkia. Kun muodit menevät ohi, muodinmukaisuus muuttuu hetkessä naurettavaksi.



V  KUUTOSET


Toiseksi viimeiseen kategoriaani sijoitan taloja, jotka ulkoa nähtyinä aiheuttavat epämiellyttävän väristyksen. Niissä on jotakin peräti sekavaa tai sitten ihmisestä ja hänen havaintoapparaatistaan piittaamatonta tylyn ja brutaalin välinpitämättömyyden tuntua. Immanuel Kant määritteli kauneuden aistien ihanteelliseksi yhteistoiminnaksi. Kun havaitsemme aisteillamme jonkin kohteen mahdollisimman nopeasti ja vaivattomasti - on kysymys millisekunneista - se vaikuttaa meistä myös kauniilta. Kant ei vielä tiennyt että syynä on evoluution vaikutus. Havaintokykymme on mukautunut kohteisiin, joista eloonjäämisemme on riippunut. Omena tai pähkinä on kaunis. Jänis, saaliseläin, on kaunis. Leijona, uhkaava petoeläin, on kaunis. Kissa on kaunis, koska se on pieni leijona. Muitakin kauneuden lajeja on Kantinkin mukaan, mutta nämä ovat keskeisiä. Seuraavia taloja kriittinen katsoja vieroksuu, haluaisi olla näkemättä niitä. Ne riitelevät aistikykyjemme kanssa; niiden katsominen on vaikeaa. Onneksi näin rumia ei ole paljon.


21.  Pasilan rautatieasema

Pasilan asema on hyvin toimiva rakennus. Asemalaitureille löytää ja pääsee helposti, vaikka pari myymälätilaa kyllä on hiukan liukuportaiden edessä. Yhteydet muuhun liikenteeseen ovat riittävät ja helpot. Sisätilat ovat kohtuullisen selkeät. Kahviloille ja baareille ja muille aputoiminnoille riittää runsaasti tilaa, niinkin paljon, että sitä on aina välillä ollut käyttämättä. Kun Pasilan asema on liikenteen ja kaupunkirakenteen kannalta hyvin hyödyllinen, se on epäilemättä rakaskin kaupunkilaisille. Mutta miksi ihmeessä siitä on pitänyt päällepäin tehdä näin kaoottinen?




Kuva on otettu ratapihan ylittävältä sillalta. Onneksi tarpeettomaksi käynyt järjestelyratapiha lähivuosina rakennetaan täyteen korkeita torneja, jolloin tämäkin näkymä peittyy. Vasemmalla on pystyaihe, portaikko kaiketi. Koskaan en ole havainnut sillä minkäänlaista käyttöä, enkä tiedä miten sinne aseman sisältä pääsisikään. Häiritsevältä ja tarpeettomalta se näyttääkin. K-kaupan mainostekstien kohdalla on neljä erityistä pystypilaria. Mitä ne kertovat tai mitä ne tukevat? Sisällä on kyllä kauppa, mutta onko se tarvinnut näin massiivisen korostuksen? Sinisestä tiilinauhasta ylöspäin onkin sitten pelkkää kamalaa sotkua. Mutta olkoon menneeksi. Asema toimii ja junat kulkevat, silloin kun lumi ja pakkanen eivät liikaa koettele.


22.  Toimistotalo Viikissä

Viikin koetilan ympärillä, siis yliopiston maataloustiedekunnan yhden laitoksen, on vieläkin paljon suuria peltoja. Mutta osa niistä on otettu rakennuskäyttöön. On tehty hauskoja asuintaloja Viikintien varteen (kuvasssa näkyy vasemmalla pieni siivu yhden valkopuitteisista ikkunoista), mutta myös toimistorakennuksia, suureksi osaksi biotieteille. Entisen Viikin latokartanon ravintolaksi muutetun vanhan päärakennuksen itäpuolella näitä toimistotaloja on toista kymmentä. Yksi pyöreä, missä on myös kaupunginkirjaston Viikin kirjasto, on ihan hyvä. Samoin eläinsairaala Viikintien eteläpuolella, juuri opetustilan vanhojen rakennusten vieressä. Mutta muut, siis enemmistö, ovat aika ikävän näköisiä, ja kertovat karua kieltä postmodernismista arkkitehtuurissa.




Miten kauheasti tässäkin on ruvettu räpeltämään! Pitkä lasiseinä vasemmalla olisi hyvä, ilman pohjakerroksen silmää särkevää sekavuutta ja ilman katon kärjestään poikki leikkautuvia kolmioita. Sisään vedetty kulma keskellä on lähes sanoinkuvaamaton. Ruskeata ja sinistä betonia, erilaisia ikkunoita vaikka kuinka monta lajia. Oikealla tarpeettoman tuntuinen läsitötsä, joka toistaa pitkän lasiseinän muotoa, mutta miksi? Sietämättömintä tötsässä ovat katolla törröttävät neljä tankoa. Oikeanpuoleisen siiven oikeassa laidassa on vielä jokin torni ihmeellisine ylälippoineen. Kokonaisvaikutelma on huutavan sekava ja ristiriitainen. Jos talo voisi olla ympäristörikos, tämä olisi lähellä. - LISÄYS: Tämä siis esteettisesti. Kuten Joel Jalkanen huomauttaa, tämä talo on energiataloudelliseti hyvä. Siis kaikkea muuta kuin ympäristökatastrofi.


23.  Toimistobunkkeri Viikissä

Edelleen Viikintien pohjoispuolelta, kolmesataa metriä edellisestä koilliseen. Tätä ei voi sanoa sekavaksi, mutta tylyksi, lohduttomaksi ja ankeudessaan pahasti silmää loukkaavaksi kyllä.




Loukkaavuus ja paha ilme syntyy massiivisuuden ja muutaman yksityiskohdan yhteisvaikutuksesta. Massiivisuus voisi olla hyvä ja imponoiva ilman näitä törkeitä, piittaamattomuutta osoittavia eleitä. Vasemmanpuoleisen ison kuution katon valkoisena näkyvä reuna on laitettu laskemaan vinosti oikealle, edessä olevan pienemmän suorakaiteen muotoisen rakennusosan taakse. Tästä syntyy vaikutelma että jotain pahaa on tekeillä. Seinässä on neljä riviä ikkunoita, ja niiden vasemmalle puolelle ja yläpuolelle on jätetty paljon tilaa. Mutta vino katonreuna tuhoaa kuution rehellisyyden ja uskottavuuden. Eikö kaikkea tätä tilaa oikeasti tarvitakaan? Vielä hirveämpi on oikeanpuoleisen osan yläkerran parveke. Se on kuin avoin leikkaushaava, josta sisuskalut näkyvät. Miksi, miksi? Vasemman ison kuution alalaidassa, kuvassa vasemmalla, on pylväin tuettu koko seinän pituinen parveke. Tarpeellinen tai ei, mutta pahasti se irvistää, ainakin näin kaukaa katsoen. Arkkitehdillä on ollut pakkomielle rikkoa. Ensin hän on piirtänyt selkeät muodot ja sitten rikkonut ne, mahdollisimman ikävästi. Ovatko taloudelliset rakentamisehdot tai kiire niin painostavia, että piirtäjä ei ehdi kehitellä vaihtelevuutta rehellisin keinoin? Hän sutaisee selkeät perusmuodot mutta pysyäkseen oikeaoppisena postmodernistina rikkoo ne saman tien.



VI   VITOSET


Tähän luokkaan kuuluu vain yksi talo, onneksi. Haluaisin unohtaa sen, mutta en voi, koska lähes joka päivä joudun ajamaan sen ohi, tai odottamaan bussia sen edessä. Pidän tätä suoranaisena uhkana mielenterveydelleni. Jos en tuntisi oikeusjärjestelmäämme, tekisin tästä rikosilmoituksen. Avaruushirviöiden alus Öxpränks-planeetalta on laskeutunut Mannerheimintien loppupäähän. Arvosana on viisi eikä neljä, koska varmaankin tämä taloteknisesti toimii. Ei siis kannata purkaa, niin kauan kuin mielenterveys on yhteiskunnassamme vain sivuseikka.


25.  Pääkonttori Ruskeasuolla

Kuten edellinen talo, tämäkin herättää minussa suorastaan kauhua. Mutta tämä on edellistä vielä pahempi, sen vuoksi että edellisen virheet ovat ilmeisesti syntyneet ajattelemattomuudesta tai hätäisyydestä tai jonkinlaisesta anarkismista. Tämä on tahallista terrorismia, ajateltu ja toteutettu hyökkäys hyvää makua, kauneutta ja säädyllisyyttä vastaan. "Hyvä maku on hallitsevan luokan ennakkoluulo", sanoi muotoiluprofessori Severi Parko. Ei pidä paikkaansa. Proletaarinen esteetikko inhoaa suoranaista rumuutta siinä missä porvarillinenkin. Esteettiset perversiot ja tahallinen erikoisuudentavoittelu ovat aina vain häiriöitä - sääntö on yleisyys, yleinen hyväksyttävyys, kauneus siten kuin inhimillinen havaintokyky vaatii, kuten Kant määritteli. Eikä tämä talo ole ainoastaan ruma, vaan päällekäyvän ruma, tahallisen muodoton.




Pahinta on päädyssä näkyvä U- tai J-kirjaimen muoto. Tässä on selvästi yksi talo, mutta se on koko ajan hajoamassa kahtia. Keskelle änkeää lasi- ja peltimassa, joka ulottuu korkeimmalle koko talossa, ja kurkistaa julkisivun takaa. Kadun varressa oleva siipi voi kaatua kadulle milloin tahansa, siltä näyttää. Julkisivuun on laitettu roikkumaan kolme laatikkoa, oikein painamaan sitä kadulle päin. - Käyttötarkoitus sanelee muodon, oli funktionalismin tunnus. Muotoa ei sanele mikään, näyttää tässä ajatellun. Muodolla ei ole väliä. Mutta kyllä sillä hei kuitenkin on, koska suuret kaupunkitalot vaikuttavat ohikulkijoihin, kaikkein paksunahkaisimpia lukuunottamatta. Riitasointu voi joskus olla kiinnostavakin, mutta kun se iskee 90 desibelin voimalla suojaamattomaan korvaan, ei ole hauskaa.



LOPPUPÄÄTELMÄ


Suuren kulttuurieetoksen murentuessa, kun moderni aika ja edistysusko menettävät pätevyytensä ja sisältönsä, ei tilalle välttämättä ole pinnan alla nousemassa mitään uutta. Voi olla, että hajoamistuotteet ajelehtivat haaksirikkopaikalla kuluen vähitellen tunnistamattomiksi. Muutama kivinen ja lasinen helmi jää ehkä jäljelle tuleviin aikoihin, mikäli ihmiskunnalla niitä on. Hajoamistuotteilta postmodernismin rakennustaiteelliset tulokset minusta näyttävät, lukuun ottamatta kaikkein parhaita, joiden varsinaista sisältöä ja kulttuurimerkitystä emme varmaan vielä voi oivaltaa (tässä esimerkit 7. ja 10.). Mitä sitä suremaan. Kaikki muutkin kulttuurikaudet ovat kadonneet, mutta paljon niistä pystytään silti päättelemään jäljelle jääneiden rippeiden nojalla. Keskiaikaisen katedraalin turisti ei kuitenkaan saavuta alkuperäisen kävijän kokemusta, eikä savusaunan harrastaja muinaissuomalaisen kokemusta. Hyvä jos ymmärrämme omaa aikaamme, edes summittain.




6 kommenttia:

  1. Testikommentti!

    VastaaPoista
  2. Upeat kuvat - ja upea juttu! Myös oma suosikkini on Lasipalatsi. En ole koskaan katsonut Maunulan ostaria tuolla silmällä, enkä ihan noin hyvää arvosanaa sille antaisi, mutta tarkemmin katsoen se tosiaan näyttää kuvassa tosi hyvältä. Yllättävän hyvä oli myös virastotalo Hakaniemessä, vaikka aika massiivinen. Kelan konttori on totta kai tyylikäs, mutta monet muut rakennukset, joita en olisi osannut ollenkaan katsoa, on tässä tuotu hyvin esiin. Erityistä antia olivat moni-ilmeiset kuvaukset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämähän ovat tietysti makuasioita kaikki. Maunulan ostarin arviointiini vaikuttaa minulla myös tunnesisältö; siellä on käyty ystävien kanssa monet kerrat istumassa Bartsissa. Kerran myös ystävän pikkupojan kanssa lähdin kioskille. Tämän pyörästä irtosi tanko, joten poika kaatui. Ei onneksi ajoradalle, eikä lyonyt itseään mitenkään, mutta sen verran pelästyin, että retki jäi mieleen, vaikka siitäkin on jo kymmenen vuotta. Yritin monta kertaa saada ostarista hyvää kuvaa, mutta en onnistunut ennen kuin tuon uuden liiketalon katolta. Matalaa rakennusta on vaikea hahmottaa kadun tasalta. Lisäksi tahallinen rappeutumaan päästäminen tietysti monia tympäännyttää näkemästä arkkitehtuuria. - Hakaniemen virastotalon tapaus on ainutlaatuinen tosiaan, korjauksineen. Pienet muutokset muuttivat sen sietämättömästä jopa kauniiksi.

      Poista
  3. Viikin toimistotalo (22) on tehty energiansäästön ehdoilla: pitkät seinät on täynnä aurinkopaneeleja ja nuo "tötsät" on tuulivoimaloita. Ikkunat ja sisätilat on suunniteltu niin, että auringonvalo valaisee mahdollisimman tehokkaasti koko talon läpi jne. Puhdasta funktionalismia siis. Onpahan kaiketi edelleen Suomen energiatehokkain toimistotalo.

    Halvan näköinen ja ruma se kyllä on, eikä ole kauniiksi muuttunut näinä kolmena vuotena, joina olen sitä opinahjoni vieressä päivittäin katsellut. Myös sisäpuolelta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kiitos lisätiedosta! Ulkonäöstä olemme siis samaa mieltä. Osaksi koneiden avulla toimiva energiatehokkuus on tietysti hyvin uusi asia rakennuksissa, joten on toivoa että arkkitehdit oppivat senkin vaatimat laitteet ennen pitkää sijoittamaan kauneudentajun mukaisesti taloihinsa. Tämä oli ilahduttava tieto!

      Poista