Tulevaisuuden ystävät ry:n kesätapahtumassa Helsingin Pihlajasaaressa 22. elokuuta 2015 pidetty puheenvuoro, koskien Tiedepolitiikka-lehden numerossa 3/95 julkaistua psykoanalyytikko Pekka Sakin artikkelia "Uusi
ihminen" ja dialogin kuolema.
Määrittelette alussa: "(1) Yksilön dialoginen suhde
ulkomaailmaan vaikuttaa yksilön kokevaan minään ja muovaa yksilön
persoonallisuutta. (2) Yksilön sisäinen dialogi, persoonallisuuden eheys tai
puutteellisuudet siinä, vaikuttaa siihen, millaiseen dialogiseen suhteeseen hän
kykenee suhteessaan ulkomaailmaan." Tämän jälkeen tiivistätte: "Ei
ole samantekevää millaisessa dialogisessa suhteessa ympäristöön (vanhempiin)
lapsi joutuu kehittymään. Kliininen kokemus osoittaa, että nämä varhaiset
dialogin mallit sisäistetään ja niitä toistetaan myöhemmin uusissa
ihmissuhteissa. Itseä tiedostavaan sisäiseen dialogiin tuntuisi liittyvän
luonnostaan kyky aitoon persoonalliseen dialogiin suhteessa läheisiin ihmisiin.
Ja sisäisen dialogin puuttumiseen tai sen tukahduttamiseen tuntuisi liittyvän
välineellinen ja omistamiseen pyrkivä suhde kanssaihmisiin."
Viittaatte sitten modernisaation prosessiin Ranskan suuresta
vallankumouksesta alkaen, ja analysoitte sen vaatimaa uutta ihmistyyppiä.
Uudelle ihmiselle on ominaista ja välttämätöntä suorituskykyisyys ja
mahdollisimman vapaa liikkuvuus. Nämä korostuvat suurissa asutuskeskuksissa ja
nykyhetkellä erityisesti internetissä, niin sanotussa sosiaalisessa mediassa. "Näihin
hakeutuvien ihmisten joukossa on yksilöitä", kirjoitatte, "jotka
haluavat nauttia nimettömänä esiintymisen suomasta vapaudesta, mikä tekee
mahdolliseksi toisten hyväksikäytön joutumatta henkilökohtaiseen
vastuuseen."
Ensimmäisessä kommentissani kutsuisin lyhyesti tällaista
uuden ihmisen asennetta yhteiskunnasta vieraantuneeksi. Mutta samalla esitän,
että mainitsemanne yleisen modernisaation prosessin ja yhteiskunnan totaalisen
teknistymisen lisäksi voi olla muitakin, sanokaamme mikrohistoriallisia syitä,
jotka vaikuttavat yksilöiden vieraantumiseen. Jotta en esiinny nimettömänä,
kerron omasta taustastani, ja mikä siinä vaikutti omaan vieraantumiseeni
yhteiskunnasta, meillä vallitsevan teknoprosessin ja tehoajattelun lisäksi.
Kävin oppikoulua Tampereen Lyseossa 60-luvun lopulla. Oma
isäni oli sotaveteraani, samoin monet lyseon tärkeimmistä opettajista. Nämä
sodan käyneet miehet eivät suinkaan olleet yhteiskunnasta vieraantuneita. Päin
vastoin, he nauttivat täysin rinnoin rauhasta ja mahdollisuudesta työntekoon ja
rahan ansaitsemiseen, omaisuuden hankkimiseen ja perhe- ja kulttuurielämään.
Sodasta he eivät koskaan puhuneet. Epäilemättä sen kokemuksen välittäminen
nuorille olisikin ollut mahdotonta.
Yksi haava suhteessaan menestystä ja "eteenpäin
elämässä" menoa korostavaan yhteiskuntaan näillä miehillä kuitenkin oli.
He inhosivat pakkoystävyydeksi Neuvostoliittoon kokemaansa uutta
ulkopolitiikkaa. He halusivat pysyä yksityisyyden sfäärissä ja halveksivat
politiikkaa yleisemminkin. Minun ja monien ikätovereideni nuoruuteen sattui
kuitenkin ajan kulttuuritilanne, Yhdysvalloista alkanut ja Eurooppaan Pariisin
kautta levinnyt epämääräisesti vasemmistohenkinen kulttuuriradikalismi. Sen
hengessä ja suurten ikäluokkien jäljissä mekin halusimme arvostella
yhteiskuntaa. Kulutusideologiaa moitittiin ja luonnon saastumista tuotiin
esiin. Kehitysmaiden ongelmat ja niiden aiheuttajana imperialismi haluttiin
tuntea. Neuvostoystävyyttä kehuttiin ja sota-ajan kansallismielisyyttä
halveksittiin.
Tämä kaikki oli punainen vaate ja myrkkyä vanhemmille
opettajille. Tosin heidän joukossaan oli yksi suuri luonnonsuojelun
puolestapuhuja, biologian opettaja ja rehtori Tauno Havu. Mutta yleisesti poikien
suunsoitto tuomittiin sietämättömänä. Keskustelua saattoi parhaissa tapauksissa
syntyä, mutta syvemmin taisi vaikuttaa opettajien tunteenomainen tuomitseva
asenne. Ristiriita kiteytyi muotiin tulleeseen pitkään tukkaan pojilla, ns.
Beatles-tukkaan tai "opaskoirakampaukseen", kuten opettajat sanoivat.
Silloin ja jälkeenpäinkin käsittämättömältä tuntuu kaikki suoranaisen vihan,
halveksimisen ja sättimisen ja pilkan määrä, joka pitkätukkaisiin poikiin
kohdistettiin.
Uskallan väittää että tämä uuden torjunta oli toinen syy,
mainitun yleisen modernisaation ohella, omaan ja monen koulukaverini -
seuranneina vuosikymmeninä - vaihtelevin tavoin ilmenneeseen vieraantumiseen
yhteiskunnasta. Kun yhteiskuntaa ei saanut nuorena arvostella, siitä ei tullut
koskaan omaa. Joko siihen suhtauduttiin liikakriittisesti tai sitten
omaksuttiin vanhempien ja opettajien vaatima kyselemätön suoritusperiaate. Itse
liityin jopa taistolaisuuteen, jota porvarit kovasti olivat pelkäävinään.
Meille sinipaidoille, ainakin perustasolla, kysymys oli lähinnä porvarien
hätkäyttämisestä, épater la bourgeoisie. Näinhän toimivat myös edellämme suuret
ikäluokat, jotka sittemmin asettuivat asemiin yhteiskunnassa. Meille jäi
vähemmän tilaa.
Meillä yhteiskunnasta vieraantuneilla tavallista asennetta
kuvaatte artikkelissanne näin: "Yhteiskunnasta on tullut jäsenilleen
persoonaton huolenpitäjä ja tarpeentyydyttäjä, eräänlainen vanhemman korvike,
jonka suhteen persoonallisen kohtaamisen ulottuvuus jää kuitenkin puuttumaan.
Tämä johtaa väistämättä yksilön taantumiseen hänen suhteessaan abstraktiin
yhteiskuntaan, joka joutuu silloin yksilön kokemusmaailmassa hyvin varhaisen
äidin paikalle. Yhteiskunnan koetaan olevan täydellisesti vastuussa yksilöstä
ja tämän kaikista tarpeista, samalla kun yksilö kokee itsensä pikkulapsen
kaltaiseksi: avuttomaksi ja kykenemättömäksi itse vastaamaan itsestään ja
kykeneväksi vain esittämään yksipuolisia vaatimuksia kaikkivoivalle
"yhteiskuntaäidille".
Tämän koen todeksi ja myönnän omalla kohdallani, ja tunnistan
monen ystäväni ja ikätoverini kohdalla myös. Paradoksaalista on, että ne heistä, jotka ovat kovaäänisimmin
vaatimuksiaan yhteiskunta-äidille huutaneet, usein totta kyllä ansioistaan ja
teoistaan, miten hyviä tai kiistanalaisia ne lienevätkin, ovat myös eniten saaneet
ja siten tulleet yhteiskunta-äidistä tavallaan riippumattomiksi; siinä mielessä
että ovat saaneet palkkioita, asemia ja virkoja. Itse katson oman mahdollisen
edes osittaisen riippumattomuuteni yhteiskunnasta olevan teoreettisen ajattelun
tasolla, ja arvostan sitä suuresti. Vetoan evankeliumin sanaan, vaikka
epäilemättä ymmärränkin sen toisin kuin uskovaiset: Jeesus moittii niitä jotka
ottavat vastaan kunniaa toinen toisiltaan, eivätkä häneltä, joka yksin on
Jumala (Joh. 5:44). - Tietysti riippumattomuus kaikilla yhteiskunnan tasoilla
on suuresti imaginaarista. Mukana olevat saavat palkkioita ja ovat
taloudellisesti riippumattomia, mutta joutuvat noudattamaan kymmeniä sääntöjä.
Syrjäytyneet ovat yhteiskunnan tuista riippuvaisia, mutta arjessaan ja arvosteluissaan
varsin vapaita, jos eivät katkeroidu.
Modernismin ja teknoyhteiskunnan perustavaa laatua olevaa
vieraantumista luonnosta, joka sinänsä jo ruokkii kaikkea muuta vieraantumista,
haluan kuvata vastaesimerkillä vepsäläisten historiasta. Me olemme riippuvaisia
tekniikasta, mutta vepsäläisillä (esimerkki lienee tsaarinajan lopulta)
maanviljelyksen taito ja elämäntapa oli vielä näin läheisessä yhteydessä
luontoon:
"Vepsäläisillä, kuten heidän naapureillaan
venäläisilläkään, ei ollut tapana sytyttää juhannuskokkoa, vaikka tapa onkin
yleinen suomalaisten, virolaisten, inkeroisten, vatjalaisten ja joidenkin
karjalaisten keskuudessa. Juhannuskokkoa on todettu poltettavan vain Vonojärven
kylässä. Vonojärven nuoriso kävi juhannusjuhlilla Jefremenkovon kylässä. Ne
nuoret, jotka olivat jääneet kotikyläänsä, sytyttivät kylien väliselle tielle
nuotioita ja ottivat laulaen vastaan juhlista palaavia oman kylän nuoria. Myös
Äänisrannan vepsäläiset polttivat kokkoja, mutta vasta Pedrun päivänä. Pedrun
päivä on tärkeä päivä perinteisessä vepsäläisessä kalenterissa. Pedrun päivän
vietossa heijastuivat kesäpäivänseisauksen ja kasvikunnan korkeimman
kukoistuksen lisäksi sellaiset merkittävät luonnon ja vepsäläisyhteisön ilmiöt
kuten rukiin tuleentuminen ja sen kylvösten suojeleminen, niukan Pedrun paaston
päättyminen ja maitotuotteiden käyttökiellon kumoaminen. Monissa
vepsäläiskylissä Pedrun päiväksi valmistettiin rahkaa, jota käytettiin
uhrilahjana. Pohjoisvepsäläisen perinteen mukaan koko perhe meni Pedrun päivänä
suuren rahkavadin kanssa ruispellolle, missä istuttiin vadin ympärille perheen
saralla, syötiin hiukan rahkaa ja sitten heiteltiin sitä lusikoilla olan yli
pellolle laulun ja huudahdusten saattelemana. Näin ilmaistiin pyyntö taveille
olla nokkimatta ruiskylvöjä:
"Tavirzi-jävirzi!
Ken rugihez?
Ei pida söta rugihed!
Lindoized!
Tuugat sästod' sömha!"
(Katkelma Irina Vinokurovan artikkelista SKS:n ja Tampereen
museoiden julkaisemassa kokoelmassa: Vepsä. Maa, kansa ja kulttuuri. 2005.)
Näin läheiseen luontosuhteeseen ei meillä teknokulttuurin
rattailla ole mitään mahdollisuutta.
Me elämme tuotantokoneiston keskellä ja sen ehdoilla. On vain
loogista että tavarat ovat meidän ensisijainen kokemusympäristömme. Kirjoitatte
Uusi ihminen –artikkelissanne että "tavaran keräämisestä ja
omistamisesta tulee tarkoituksettomana koetun elämän uusi tarkoitus".
Selitätte että uusi ihminen ei pysty sietämään sisäistä auki olemista,
puutetta, "mikä koetaan itsetuntoa loukkaavaksi". "Sisäinen
maailma pyritään kieltämään ja sisäisen sijaan otetaan ulkoinen ja täyteen
ahdettu."
Toisena kommenttinani totean vain, että tämän problematiikan
varmaan jokainen meistä on joka päivä tottunut näkemään ympärillään. Sekä vielä
sietämään täyteen ahtamista ajavan ja suosittelevan propagandan kokoaikaista
tunkemista päälle televisiosta ja lehdistä ja kaikilta mahdollisilta kanavilta.
Pentti Linkola on joskus sanonut, että luonnonsuojelussa naiset ovat
eturintamassa, herkempiä luonnolle. Kyllä vain, mutta monesti he ovat myös
sijaistoiminnoissa ensimmäisiä ja innokkaimpia. Autoilijoina, remontoijina,
muodin seuraajina, terveystrendien kuluttajina. Muistan erään mökkiretken,
jolla ystävättäreni ystävättären matkavarusteet hetkessä täyttivät koko mökin,
pöytiä, lattioita, hyllyjä ja tyhjiä sänkyjä myöten. Hänellä oli tosin mukanaan
kaksi pientä lasta, joten siinä ehkä oli osaselitys.
Yhteenvetonne tavarafetisismistä on: "Mitä paremmin
tässä puutteen torjunnassa onnistutaan keräämällä tavaraa ympärille, sitä
vaikeammaksi puutteen ymmärtäminen ja sietäminen käy. Puutteen esiintyminen
kriminalisoidaan ja stigmatisoidaan. Meidät tulee ympäröidä kauniilla
esineillä, kuvilla kauniista, rikkaista, nuorista ja menestyvistä ihmisistä.
Köyhät, rumat, sairaat, rujot ja vanhukset pitää kätkeä pois silmistämme."
Ja vielä: "Narsistinen peilisuhde ( s. o. aidon dialogin puuttuminen)
merkitsee lopulta kuolemaa, koska se ei sisällä erilaisuutta ja erillisyyttä,
ei puutetta eikä tyhjää tilaa, johon voisi syntyä uutta (elämää). Yksilölle ja
yksilön kehittymiselle ei ole paikkaa..."
Psykoanalyysi, sosiologia ja kulttuurifilosofia toimivat näin
yhteen nykykulttuurin ilmöiden tarkastelussa. Onko näkökulma lohduton? Ei
varmaankaan. Herbert Marcuse ennusti jo 1955 Freudin myöhäiskirjoituksiin
vedoten tulevaa suoritusperiaatteen kumoutumista. Eros vapautuu sen
surkastuttavasta herruudesta ja astuu itsensä ulkopuolelle, maailmaan. Mutta
ennustuksen täyttyminen on vielä tulevaisuudessa, joskin merkkejä siitä on jo
erotettavissa. (Marcusen artikkeli kokoelmassa Järjen kritiikki. Vastapaino.
Tampere 1991.)
Jotta saisimme mahdollisimman hyvän etäisyyden nykyhetkeen
luen lopuksi mitä kiinalainen Tao Te Ching sanoo viisaan mielenlaadusta.
Käännös on Pertti Niemisen, kokoelmasta Keskitie. Tammi 1969.
"Joka tietää, mikä on uros, ja kuitenkin pysyy
naaraassa,
on kuin sola, joka sisältää kaiken taivaan alla,
ja koska hän on tällainen sola, Te ei häntä milloinkaan jätä.
Hän palaa takaisin lapsuuden tilaan.
Joka tietää, mikä on valkea, ja kuitenkin pysyy mustassa,
on kuin mitta, jolla kaikkea taivaan alla mitataan,
ja koska hän on tällainen mitta, hänellä on Te, joka ei
koskaan erehdy.
Hän palaa takaisin rajoittamattomaan.
Joka tuntee kunnian ja kuitenkin pysyy häpeässä,
on kuin laakso, joka sisältää kaiken taivaan alla;
tällaisena laaksona hänellä on Te, joka riittää ikuisesti.
Hän palaa takaisin veistämättömän puun tilaan.
Kun puuta veistetään, siitä tehdään tarvekaluja,
mutta kun Viisas käyttää sitä, siitä tulee ministereitä
ylempi.
Totisesti,
suurin veistäjä ei hakkaa."
Hyvä, persoonallinen puheenvuoro! Tosin olen eri mieltä siitä, ettäkö nimettömänä käytävä some-kirjoittelu olisi jotenkin haitallista. Ei kaikilla ole "varaa" kirjoittaa omalla nimellä. Somen ansiosta niidenkin ääni on päässyt kuuluville, jotka eivät muuten voi paljastaa henkilöllisyyttään.
VastaaPoistaNiin, tuohan on monitahoinen juttu. Anonyymin kirjoittelun arvostelu on siis Pekka Sakin kannanotto 20 vuoden takaa. Sen jälkeen anonymiteetin edut ja haitat ovat kyllä tulleet monipuolisesti esille. Omasta mielestänikin siihen aina pitää olla ja on historiassa ollutkin mahdollisuus, vaikka ei näin tehokas kuin nyt internetin aikana.
VastaaPoista