tiistai 25. elokuuta 2015

PEKKA SAKKI UUDESTA IHMISESTÄ kommentti




Tulevaisuuden ystävät ry:n kesätapahtumassa Helsingin Pihlajasaaressa 22. elokuuta 2015 pidetty puheenvuoro, koskien Tiedepolitiikka-lehden numerossa 3/95 julkaistua psykoanalyytikko Pekka Sakin artikkelia "Uusi ihminen" ja dialogin kuolema.

Määrittelette alussa: "(1) Yksilön dialoginen suhde ulkomaailmaan vaikuttaa yksilön kokevaan minään ja muovaa yksilön persoonallisuutta. (2) Yksilön sisäinen dialogi, persoonallisuuden eheys tai puutteellisuudet siinä, vaikuttaa siihen, millaiseen dialogiseen suhteeseen hän kykenee suhteessaan ulkomaailmaan." Tämän jälkeen tiivistätte: "Ei ole samantekevää millaisessa dialogisessa suhteessa ympäristöön (vanhempiin) lapsi joutuu kehittymään. Kliininen kokemus osoittaa, että nämä varhaiset dialogin mallit sisäistetään ja niitä toistetaan myöhemmin uusissa ihmissuhteissa. Itseä tiedostavaan sisäiseen dialogiin tuntuisi liittyvän luonnostaan kyky aitoon persoonalliseen dialogiin suhteessa läheisiin ihmisiin. Ja sisäisen dialogin puuttumiseen tai sen tukahduttamiseen tuntuisi liittyvän välineellinen ja omistamiseen pyrkivä suhde kanssaihmisiin."

Viittaatte sitten modernisaation prosessiin Ranskan suuresta vallankumouksesta alkaen, ja analysoitte sen vaatimaa uutta ihmistyyppiä. Uudelle ihmiselle on ominaista ja välttämätöntä suorituskykyisyys ja mahdollisimman vapaa liikkuvuus. Nämä korostuvat suurissa asutuskeskuksissa ja nykyhetkellä erityisesti internetissä, niin sanotussa sosiaalisessa mediassa. "Näihin hakeutuvien ihmisten joukossa on yksilöitä", kirjoitatte, "jotka haluavat nauttia nimettömänä esiintymisen suomasta vapaudesta, mikä tekee mahdolliseksi toisten hyväksikäytön joutumatta henkilökohtaiseen vastuuseen."

Ensimmäisessä kommentissani kutsuisin lyhyesti tällaista uuden ihmisen asennetta yhteiskunnasta vieraantuneeksi. Mutta samalla esitän, että mainitsemanne yleisen modernisaation prosessin ja yhteiskunnan totaalisen teknistymisen lisäksi voi olla muitakin, sanokaamme mikrohistoriallisia syitä, jotka vaikuttavat yksilöiden vieraantumiseen. Jotta en esiinny nimettömänä, kerron omasta taustastani, ja mikä siinä vaikutti omaan vieraantumiseeni yhteiskunnasta, meillä vallitsevan teknoprosessin ja tehoajattelun lisäksi.

Kävin oppikoulua Tampereen Lyseossa 60-luvun lopulla. Oma isäni oli sotaveteraani, samoin monet lyseon tärkeimmistä opettajista. Nämä sodan käyneet miehet eivät suinkaan olleet yhteiskunnasta vieraantuneita. Päin vastoin, he nauttivat täysin rinnoin rauhasta ja mahdollisuudesta työntekoon ja rahan ansaitsemiseen, omaisuuden hankkimiseen ja perhe- ja kulttuurielämään. Sodasta he eivät koskaan puhuneet. Epäilemättä sen kokemuksen välittäminen nuorille olisikin ollut mahdotonta.

Yksi haava suhteessaan menestystä ja "eteenpäin elämässä" menoa korostavaan yhteiskuntaan näillä miehillä kuitenkin oli. He inhosivat pakkoystävyydeksi Neuvostoliittoon kokemaansa uutta ulkopolitiikkaa. He halusivat pysyä yksityisyyden sfäärissä ja halveksivat politiikkaa yleisemminkin. Minun ja monien ikätovereideni nuoruuteen sattui kuitenkin ajan kulttuuritilanne, Yhdysvalloista alkanut ja Eurooppaan Pariisin kautta levinnyt epämääräisesti vasemmistohenkinen kulttuuriradikalismi. Sen hengessä ja suurten ikäluokkien jäljissä mekin halusimme arvostella yhteiskuntaa. Kulutusideologiaa moitittiin ja luonnon saastumista tuotiin esiin. Kehitysmaiden ongelmat ja niiden aiheuttajana imperialismi haluttiin tuntea. Neuvostoystävyyttä kehuttiin ja sota-ajan kansallismielisyyttä halveksittiin.

Tämä kaikki oli punainen vaate ja myrkkyä vanhemmille opettajille. Tosin heidän joukossaan oli yksi suuri luonnonsuojelun puolestapuhuja, biologian opettaja ja rehtori Tauno Havu. Mutta yleisesti poikien suunsoitto tuomittiin sietämättömänä. Keskustelua saattoi parhaissa tapauksissa syntyä, mutta syvemmin taisi vaikuttaa opettajien tunteenomainen tuomitseva asenne. Ristiriita kiteytyi muotiin tulleeseen pitkään tukkaan pojilla, ns. Beatles-tukkaan tai "opaskoirakampaukseen", kuten opettajat sanoivat. Silloin ja jälkeenpäinkin käsittämättömältä tuntuu kaikki suoranaisen vihan, halveksimisen ja sättimisen ja pilkan määrä, joka pitkätukkaisiin poikiin kohdistettiin.

Uskallan väittää että tämä uuden torjunta oli toinen syy, mainitun yleisen modernisaation ohella, omaan ja monen koulukaverini - seuranneina vuosikymmeninä - vaihtelevin tavoin ilmenneeseen vieraantumiseen yhteiskunnasta. Kun yhteiskuntaa ei saanut nuorena arvostella, siitä ei tullut koskaan omaa. Joko siihen suhtauduttiin liikakriittisesti tai sitten omaksuttiin vanhempien ja opettajien vaatima kyselemätön suoritusperiaate. Itse liityin jopa taistolaisuuteen, jota porvarit kovasti olivat pelkäävinään. Meille sinipaidoille, ainakin perustasolla, kysymys oli lähinnä porvarien hätkäyttämisestä, épater la bourgeoisie. Näinhän toimivat myös edellämme suuret ikäluokat, jotka sittemmin asettuivat asemiin yhteiskunnassa. Meille jäi vähemmän tilaa.

Meillä yhteiskunnasta vieraantuneilla tavallista asennetta kuvaatte artikkelissanne näin: "Yhteiskunnasta on tullut jäsenilleen persoonaton huolenpitäjä ja tarpeentyydyttäjä, eräänlainen vanhemman korvike, jonka suhteen persoonallisen kohtaamisen ulottuvuus jää kuitenkin puuttumaan. Tämä johtaa väistämättä yksilön taantumiseen hänen suhteessaan abstraktiin yhteiskuntaan, joka joutuu silloin yksilön kokemusmaailmassa hyvin varhaisen äidin paikalle. Yhteiskunnan koetaan olevan täydellisesti vastuussa yksilöstä ja tämän kaikista tarpeista, samalla kun yksilö kokee itsensä pikkulapsen kaltaiseksi: avuttomaksi ja kykenemättömäksi itse vastaamaan itsestään ja kykeneväksi vain esittämään yksipuolisia vaatimuksia kaikkivoivalle "yhteiskuntaäidille".

Tämän koen todeksi ja myönnän omalla kohdallani, ja tunnistan monen ystäväni ja ikätoverini kohdalla myös. Paradoksaalista on, että  ne heistä, jotka ovat kovaäänisimmin vaatimuksiaan yhteiskunta-äidille huutaneet, usein totta kyllä ansioistaan ja teoistaan, miten hyviä tai kiistanalaisia ne lienevätkin, ovat myös eniten saaneet ja siten tulleet yhteiskunta-äidistä tavallaan riippumattomiksi; siinä mielessä että ovat saaneet palkkioita, asemia ja virkoja. Itse katson oman mahdollisen edes osittaisen riippumattomuuteni yhteiskunnasta olevan teoreettisen ajattelun tasolla, ja arvostan sitä suuresti. Vetoan evankeliumin sanaan, vaikka epäilemättä ymmärränkin sen toisin kuin uskovaiset: Jeesus moittii niitä jotka ottavat vastaan kunniaa toinen toisiltaan, eivätkä häneltä, joka yksin on Jumala (Joh. 5:44). - Tietysti riippumattomuus kaikilla yhteiskunnan tasoilla on suuresti imaginaarista. Mukana olevat saavat palkkioita ja ovat taloudellisesti riippumattomia, mutta joutuvat noudattamaan kymmeniä sääntöjä. Syrjäytyneet ovat yhteiskunnan tuista riippuvaisia, mutta arjessaan ja arvosteluissaan varsin vapaita, jos eivät katkeroidu.

Modernismin ja teknoyhteiskunnan perustavaa laatua olevaa vieraantumista luonnosta, joka sinänsä jo ruokkii kaikkea muuta vieraantumista, haluan kuvata vastaesimerkillä vepsäläisten historiasta. Me olemme riippuvaisia tekniikasta, mutta vepsäläisillä (esimerkki lienee tsaarinajan lopulta) maanviljelyksen taito ja elämäntapa oli vielä näin läheisessä yhteydessä luontoon:

"Vepsäläisillä, kuten heidän naapureillaan venäläisilläkään, ei ollut tapana sytyttää juhannuskokkoa, vaikka tapa onkin yleinen suomalaisten, virolaisten, inkeroisten, vatjalaisten ja joidenkin karjalaisten keskuudessa. Juhannuskokkoa on todettu poltettavan vain Vonojärven kylässä. Vonojärven nuoriso kävi juhannusjuhlilla Jefremenkovon kylässä. Ne nuoret, jotka olivat jääneet kotikyläänsä, sytyttivät kylien väliselle tielle nuotioita ja ottivat laulaen vastaan juhlista palaavia oman kylän nuoria. Myös Äänisrannan vepsäläiset polttivat kokkoja, mutta vasta Pedrun päivänä. Pedrun päivä on tärkeä päivä perinteisessä vepsäläisessä kalenterissa. Pedrun päivän vietossa heijastuivat kesäpäivänseisauksen ja kasvikunnan korkeimman kukoistuksen lisäksi sellaiset merkittävät luonnon ja vepsäläisyhteisön ilmiöt kuten rukiin tuleentuminen ja sen kylvösten suojeleminen, niukan Pedrun paaston päättyminen ja maitotuotteiden käyttökiellon kumoaminen. Monissa vepsäläiskylissä Pedrun päiväksi valmistettiin rahkaa, jota käytettiin uhrilahjana. Pohjoisvepsäläisen perinteen mukaan koko perhe meni Pedrun päivänä suuren rahkavadin kanssa ruispellolle, missä istuttiin vadin ympärille perheen saralla, syötiin hiukan rahkaa ja sitten heiteltiin sitä lusikoilla olan yli pellolle laulun ja huudahdusten saattelemana. Näin ilmaistiin pyyntö taveille olla nokkimatta ruiskylvöjä:

"Tavirzi-jävirzi!
Ken rugihez?
Ei pida söta rugihed!
Lindoized!
Tuugat sästod' sömha!"

(Katkelma Irina Vinokurovan artikkelista SKS:n ja Tampereen museoiden julkaisemassa kokoelmassa: Vepsä. Maa, kansa ja kulttuuri. 2005.)

Näin läheiseen luontosuhteeseen ei meillä teknokulttuurin rattailla ole mitään mahdollisuutta.

Me elämme tuotantokoneiston keskellä ja sen ehdoilla. On vain loogista että tavarat ovat meidän ensisijainen kokemusympäristömme. Kirjoitatte Uusi ihminen –artikkelissanne että "tavaran keräämisestä ja omistamisesta tulee tarkoituksettomana koetun elämän uusi tarkoitus". Selitätte että uusi ihminen ei pysty sietämään sisäistä auki olemista, puutetta, "mikä koetaan itsetuntoa loukkaavaksi". "Sisäinen maailma pyritään kieltämään ja sisäisen sijaan otetaan ulkoinen ja täyteen ahdettu."

Toisena kommenttinani totean vain, että tämän problematiikan varmaan jokainen meistä on joka päivä tottunut näkemään ympärillään. Sekä vielä sietämään täyteen ahtamista ajavan ja suosittelevan propagandan kokoaikaista tunkemista päälle televisiosta ja lehdistä ja kaikilta mahdollisilta kanavilta. Pentti Linkola on joskus sanonut, että luonnonsuojelussa naiset ovat eturintamassa, herkempiä luonnolle. Kyllä vain, mutta monesti he ovat myös sijaistoiminnoissa ensimmäisiä ja innokkaimpia. Autoilijoina, remontoijina, muodin seuraajina, terveystrendien kuluttajina. Muistan erään mökkiretken, jolla ystävättäreni ystävättären matkavarusteet hetkessä täyttivät koko mökin, pöytiä, lattioita, hyllyjä ja tyhjiä sänkyjä myöten. Hänellä oli tosin mukanaan kaksi pientä lasta, joten siinä ehkä oli osaselitys.

Yhteenvetonne tavarafetisismistä on: "Mitä paremmin tässä puutteen torjunnassa onnistutaan keräämällä tavaraa ympärille, sitä vaikeammaksi puutteen ymmärtäminen ja sietäminen käy. Puutteen esiintyminen kriminalisoidaan ja stigmatisoidaan. Meidät tulee ympäröidä kauniilla esineillä, kuvilla kauniista, rikkaista, nuorista ja menestyvistä ihmisistä. Köyhät, rumat, sairaat, rujot ja vanhukset pitää kätkeä pois silmistämme." Ja vielä: "Narsistinen peilisuhde ( s. o. aidon dialogin puuttuminen) merkitsee lopulta kuolemaa, koska se ei sisällä erilaisuutta ja erillisyyttä, ei puutetta eikä tyhjää tilaa, johon voisi syntyä uutta (elämää). Yksilölle ja yksilön kehittymiselle ei ole paikkaa..."

Psykoanalyysi, sosiologia ja kulttuurifilosofia toimivat näin yhteen nykykulttuurin ilmöiden tarkastelussa. Onko näkökulma lohduton? Ei varmaankaan. Herbert Marcuse ennusti jo 1955 Freudin myöhäiskirjoituksiin vedoten tulevaa suoritusperiaatteen kumoutumista. Eros vapautuu sen surkastuttavasta herruudesta ja astuu itsensä ulkopuolelle, maailmaan. Mutta ennustuksen täyttyminen on vielä tulevaisuudessa, joskin merkkejä siitä on jo erotettavissa. (Marcusen artikkeli kokoelmassa Järjen kritiikki. Vastapaino. Tampere 1991.)

Jotta saisimme mahdollisimman hyvän etäisyyden nykyhetkeen luen lopuksi mitä kiinalainen Tao Te Ching sanoo viisaan mielenlaadusta. Käännös on Pertti Niemisen, kokoelmasta Keskitie. Tammi 1969.

"Joka tietää, mikä on uros, ja kuitenkin pysyy naaraassa,
on kuin sola, joka sisältää kaiken taivaan alla,
ja koska hän on tällainen sola, Te ei häntä milloinkaan jätä.
Hän palaa takaisin lapsuuden tilaan.
Joka tietää, mikä on valkea, ja kuitenkin pysyy mustassa,
on kuin mitta, jolla kaikkea taivaan alla mitataan,
ja koska hän on tällainen mitta, hänellä on Te, joka ei koskaan erehdy.
Hän palaa takaisin rajoittamattomaan.
Joka tuntee kunnian ja kuitenkin pysyy häpeässä,
on kuin laakso, joka sisältää kaiken taivaan alla;
tällaisena laaksona hänellä on Te, joka riittää ikuisesti.
Hän palaa takaisin veistämättömän puun tilaan.
Kun puuta veistetään, siitä tehdään tarvekaluja,
mutta kun Viisas käyttää sitä, siitä tulee ministereitä ylempi.
Totisesti,
suurin veistäjä ei hakkaa."


2 kommenttia:

  1. Hyvä, persoonallinen puheenvuoro! Tosin olen eri mieltä siitä, ettäkö nimettömänä käytävä some-kirjoittelu olisi jotenkin haitallista. Ei kaikilla ole "varaa" kirjoittaa omalla nimellä. Somen ansiosta niidenkin ääni on päässyt kuuluville, jotka eivät muuten voi paljastaa henkilöllisyyttään.

    VastaaPoista
  2. Niin, tuohan on monitahoinen juttu. Anonyymin kirjoittelun arvostelu on siis Pekka Sakin kannanotto 20 vuoden takaa. Sen jälkeen anonymiteetin edut ja haitat ovat kyllä tulleet monipuolisesti esille. Omasta mielestänikin siihen aina pitää olla ja on historiassa ollutkin mahdollisuus, vaikka ei näin tehokas kuin nyt internetin aikana.

    VastaaPoista