KOMMENTTI ZIZEKIIN

KOMMENTTI ZIZEKIIN

MEDITATION ON MICHELANGELO’S Christ on the Cross, Slavoj Zizek, in SPECS, journal of art and culture. Vol. 1 (2008); also in Paul’s New Moment – Continental Philosophy and the Future of Christian Theology, ed. Milbank John, Zizek Slavoj & Creston Davis. 2010. (169-181).

Kristuksen kuoleman merkitys on meille useimmille hämmennyksen aihe, Zizek kirjoittaa. Mikä kuolee ristillä? Kenelle syntivelka maksettiin? Näillä kysymyksillä Zizek aloittaa artikkelinsa.

Tiedossahan tämä meillä on: Ristinkuolemassa Kristus maksoi 

meidän synneistämme Jumalan edessä ja sovitti ne kerralla – näin 

meille opetetaan ja on aina opetettu, täällä luterilaisuudessa kai 

tiukemmin muita suuntia vieläpä.

Zizek rupeaa ensiksi etsimään tämän katsomuksen juuria 

historiasta. Hän kysyy ”perinteisiltä teologeilta” että onko 

kaikkivaltias Jumala joidenkin itseään suurempien lakien alainen, 

joiden mukaan hänen pitää asiat palauttaa järjestykseen;

antamalla sovintouhriksi oman poikansa. Mutta, Zizek 

huomauttaa, ristinkuoleman ja evankeliumin koko merkityshän on 

juuri yksiraiteisen pakanallisen oikeuskäsitteen lakkauttaminen.

Yleensä uskonnot pyrkivät harmonian palauttamiseen silloin kun 

se on rikottu, silloin kun on tehty syntiä. Konfutse esimerkiksi 

sanoo että kun isä on oikeasti isä, poika on poika, kuningas 

kuningas, nainen nainen, valtio on järjestyksessä. Myöntäen 

olevansa nyt tylsä Zizek heittää että tämä on 

"protofasistinen näkemys".

Jos ymmärrän hänen argumenttinsa oikein, hän väittää että

"fasismi" vaatii orgaanisen ykseyden alle asettumista. Liberalismi 

taas antaisi yksilölle oikeuden olla suoraan kontaktissa 

maailmankaikkeuden voimiin, riippumatta valtiosta. Isosti 

harppoen Zizek sanoo liberalismin idean olevan peräisin 

kristillisyydestä. Uskova ei ole siinä pelkkä yksilö massassa, ei siis 

vain valtion tai yhteiskuntaelimistön osa, vaan jotakin suurempaa 

ja jopa kuolematonta, koska häntä ei voida palauttaa hänen 

pieneen erityisyyteensä yhteiskunnassa; koska hän siis on 

ainutlaatuinen oman jumalasuhteensa kautta.

Melko sekava argumentti. Zizek sanoo että muissa uskonnoissa 

yksilö joutuu alistumaan yleiseen järjestykseen, esim. valtioon tai 

perheeseen, olemaan partikkeli niissä. Hänellä on vain tämä pieni 

osansa ja osuutensa kaikkeudesta, ja sekin vain tuon suuremman 

organismin tai organisaation kautta. 

Mutta ilmeisesti Zizekin mielestä tuollainen palapelin palasen 

identiteetti on aika mitätön. Kristitty ei tyytyisi hänen mukaansa 

siihen, vaan pääsisi suoraan suurempaan yhteyteen. Mutta mikä 

hänen identiteettinsä tällöin on? Siihen Zizek ei vastaa tässä.

Hän hyppää Michelangelon piirustukseen. Tekijän itsensäkin 

mielestä siinä oli jokin perustavanlaatuinen vika. Hän antoi sen 

ystävättärelleen, mutta vaati sitä kohta takaisin. Ystävätär 

tiirasi suurennuslasin kanssa, ihmetellen missä vika olisi. Me 

voimme nyt tässä nähdä muutaman mielenkiintoisen jutun, sanoo 

Zizek.

Piirustus kuvaa Zizekin väittämän mukaan Kristuksen huutoa 

ristillä juuri ennen kuolemaansa: ”Jumalani, Jumalani, miksi 

hylkäsit minut?” (Matteus 27:46). Tämä olisi vieläpä ensimmäinen 

yritys kuvataiteen historiassa tuon hetken esittämiseen. Mutta 

miksi Kristuksen katse on kääntynyt ylöspäin? Mitä liittyy tässä 

raakaan kärsimykseen?

Zizekin kysymys tuntuu omituiselta. Jeesus on tuonut 

juutalaisuuteen ratkaisevan ja äärimmäisen uudistuksen: hän on 

sanonut että Jumala on meidän taivaallinen Isämme. Totta kai hän 

ristillä kääntää silmänsä ylös taivaaseen puhutellessaan Isäänsä 

kaameassa kivun ja kuoleman ahdistuksessa. Michelangelon kuva 

ei siis ole epäjohdonmukainen.

Zizek lähtee käsittämättömään saivarteluun todistaakseen, että 

Michelangelon kuvassa Kristus ei ole alistunut kohtaloonsa, vaan 

uhmaa sitä. Zizek kirjoittaa: Sormi tekee vihaisen ja syyttävän 

eleen; jalallaan ristiinnaulittu yrittää vielä ponnistautua vapaaksi.

Mutta eivätkö nyt jo pelkät evankelistan kertomat sanat riitä 

paljastamaan mitä Jeesuksen mielessä liikkui viimeisellä 

minuutilla? Zizek ylitulkitsee kuvan eleitä. Me emme 

onneksemme ole olleet näkemässä ristiinnaulittuja. Ruumiinkieli

ei kidutetulla varmaankaan ole mielen hallinnassa. Joskus on 

väitetty että hengittääkseen ristiinnaulitun piti aina ponnistaa 

jaloillaan. Tuo ele oli siis reaktio ja yritys pysyä hengissä. Ei se 

eikä katse taivaaseen mistään kapinasta todista, pikemminkin päin 

vastoin. Luukkaan evankeliumissa Jeesuksen viimeiset sanat ovat: 

”Isä, Sinun käsiisi minä uskon henkeni.” (Luukas 23:46.) Onko 

tämä Luukkaan mainitsema huuto alistumista kohtaloon? Vai sen 

hyväksymistä? Ainakaan se ei ole kapinointia. - Spekulaatio 

kuolevan Jeesuksen mielentilasta ei ole tärkeää, vaan hänen 

katkeamaton uskonsa ja yhteytensä Taivaalliseen Isään.

Kehittämäänsä ajatusta Kristuksen ”kapinasta” ristillä Zizek 

tulkitsee nyt osoitukseksi hänen halustaan ilmaista ”yksilöllinen 

vapautensa”. Tämähän on jo filosofilta aivan naurettavaa. 

Rinnastukseksi Zizek vetää esiin Hollywoodin elokuvataidetta ja 

Grimmin satuja, todistaakseen Kristuksen ”uhman”. Totta kai 

vapaa assosiaatio on ajattelun merkki, mutta tässä tuntuu 

filosofin itsekritiikki pettävän; heikkoja ja tolkuttomia

rinnastuksia.

Jeesus ei evankeliumien todistuksen mukaan mitenkään halunnut 

olla ”vapaa” niin kuin nykyihminen. Hän ei ollut omalla asiallaan, 

vaan lähettäjänsä, taivaallisen Isänsä asialla. Eikö Zizek ole 

lukenut Luukkaan muutamia ensimmäisiä lukuja? Jo niistä 

Jeesuksen missio tulee kristallinkirkkaasti esille. Tuntuu että Zizek 

puhuu jostakin muusta Jeesuksesta kuin evankeliumeissa; 

siis omasta keksinnöstään, tosilöysästi Michelangelon kuvan 

pohjalla. 

Referoin viittä Luukkaan kohtaa.

Luukas 2:41-49: Kaksitoistavuotiaana Jeesus jää Jerusalemin 

pääsiäisjuhlien jälkeen temppeliin vanhempiensa huomaamatta. 

Hän kuuntelee opettajia, tekee heille kysymyksiä ja puhuu ja 

vastailee itse. Kaikki ihmettelevät hänen ymmärrystään. Kun 

Maria ja Joosef tulevat hakemaan häntä, hän puolustautuu: ”Mitä 

te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni

luona?”

Luukas 3: 21-22: Aloittaessaan julkista työtään 

kolmikymmenvuotiaana Jeesus pyytää ja saa kasteen 

Johannes Kastajalta. Taivas aukenee Jeesuksen rukoillessa 

ja Pyhä Henki laskeutuu hänen ylleen näkyvässä muodossa, 

kyyhkysen kaltaisena. Taivaasta kuuluu ääni: ”Sinä olet minun 

rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt.”

Luukas 4:1-4: Ensi töikseen Jeesus lähtee neljäksikymmeneksi 

päiväksi autiomaahan. Paholainen kiusaa häntä: ”Jos kerran olet 

Jumalan Poika, niin käske tämän kiven muuttua leiväksi.” Jeesus 

kieltäytyy tästä ja muista paholaisen ehdotuksista kirjoituksiin 

vedoten: ”Älä kiusaa Herraa, Jumalaasi.” Se että Jeesus oli 

Jumalan Poika, ei antanut hänelle lupaa poiketa laista.

Luukas 4:16-21: Kotikaupunkinsa Nasaretin synagogassa Jeesus 

lukee Jesajan kirjasta kohdan voidellusta Herran palvelijasta, joka 

ilmoittaa köyhille hyvän sanoman, julistaa vangituille 

vapautusta ja sokeille näkönsä saamista. Hän sanoo

seurakunnalle: ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus

käynyt toteen.”

Luukas 4:31-34: Kapernaumin synagogassa saastainen henki 

yhden miehen kautta huutaa: ”Voi, mitä sinä meistä tahdot,

Jeesus Nasaretilainen? Oletko tullut tuhoamaan meidät? Minä 

tiedän kuka sinä olet, Jumalan Pyhä!”

Näin siis Jeesus itse jo lapsena, ja työtään aikuisena 

aloittaessaan, samaisti kokonaan itsensä Herran palvelemiseen ja 

hyvään sanomaansa, jonka oli häneltä, Isältään saanut tuotavaksi 

maailmaan. Jos jokin asia evankeliumeista käy ehdottoman 

selväksi, niin tämä. Markuksen luvun 10 jakeessa 45 Jeesus sanoo: 

”Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi vaan palvelemaan ja 

antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.” Synoptisiin 

evankeliumeihin verrattuna kirjallisemmassa ja tyylitellymmässä 

Johanneksen evankeliumissa Jeesus Hyvänä paimenena sanoo 

lampaistaan: ”Isäni, joka on heidät minulle antanut, on suurempi 

kuin kukaan muu, eikä kukaan voi riistää heitä Isäni kädestä. Minä 

ja Isä olemme yhtä.” (Johannes 10:29-30.)

Tämän Jeesuksen itseymmärryksen eli identiteetin joutuvat 

Jeesuksen vanhemmat kohtaamaan. Paholainen ei pysty sitä 

horjuttamaan; jonkun miehen saastainen demoni, josta nykyaika 

ehkä käyttäisi nimitystä psykoosin oire, joutuu sen tunnustamaan. 

Sen vahvistaa kyyhkysenä itse Pyhä Henki. Hyväksymmekö 

todistuksina nämä kertomukset on sivuseikka argumentaation 

kannalta, koska Jeesuksesta tiedämme vain evankeliumien kautta. 

Häntä esittävää taidettakin on mielekästä arvioida vain 

evankeliumien taustaa vasten.

Seuraavaksi Zizek nostaa esiin paljon mietityn muinaisen 

Kreikan Sofokleen Antigone-tragedian ja kysyy: Miksi 

olemme Antigonen puolella? Antigone vaatii veljensä hautaamista 

säädyllisesti. Hautajaisista seuraisi uhka uudelleen puhkeavasta 

sisällissodasta, mutta sisar pysyy vaatimuksessaan. Tällainen 

itsepintainen vaatimus on aina kapinallisten liikkeiden takana, 

sanoo Zizek. Rasismin vastainen taistelu USA:ssa sai vauhtia 

mustalta naiselta joka kieltäytyi bussissa antamasta paikkaansa 

valkoiselle miehelle. Hänelle olisi voitu sanoa: Taistele 

järkevämmin! Mutta eikö tämä järkevä asenne juuri ole illuusio, 

kysyy Zizek. Jossakin vaiheessa toimintaan täytyy kuitenkin 

ryhtyä.

Zizek palaa Michelangelon piirustukseen ja väittää edelleen että 

Kristus hetkeksi antautui itsekeskeiseen kapinaan ristillä. - Mutta 

tuo vastakkainasettelu Isän tahdon kanssahan on kuvattu 

perusteellisesti tarinassa yrttitarhasta eli Getsemanen 

puutarhasta, jossa Jeesus rukoili ennen kuin hänet otettiin kiinni. 

Luukas 22:42: ”Isä, jos tahdot, niin ota tämä malja minulta pois. 

Mutta älköön toteutuko minun tahtoni vaan sinun.”

Zizek sekoittaa asiaa lisää sitaatilla Goethelta ja vielä Hegelin 

erehdyksellä läntisen ja itäisen kirkon erosta, miten ne opettavat 

Pyhän Hengen alkuperän. Seuraavaksi siteerattavana on 

englantilainen puhuja, filosofi, dramaatikko, journalisti, 

maallikkoteologi, rikoskirjailija G. K. Chesterton. Tämä on 

sanonut että kristinuskon keskeinen mysteeri on siinä kuinka 

Jumala itse hylkää itsensä Jeesuksen Kristuksen ristinkuolemassa. 

Vasta kun Jeesus huusi miksi-kysymyksensä ja sitten kuoli, silloin 

”temppelin väliverho repesi kahtia ylhäältä alas asti. Maa 

vavahteli, kalliot halkeilivat, haudat aukenivat, ja monien 

poisnukkuneiden pyhien ruumiit nousivat ylös.” (Matteus 27:51-

52.) Hetken Jumala itse näytti olevan ateisti, on Chesterton 

sanonut.

Nyt Zizek kysyy: Tiesikö Jeesus ristillä, huutaessaan 

kysymyksensä, olevansa itse Jumala? Jos tiesi, silloinhan 

ristiinnaulitseminen olisi ollut vain näytelmä. Jos taas ei, seuraus 

on että Jumala on radikaalisti jakautunut. Zizek esittää kovan 

lauseen: ”Kun kristinuskossa sanotaan että ainoa tie 

Jumalan luokse on Kristuksen kautta, viitataan mielestäni juuri 

tähän Kristuksen epäilyksen hetkeen ristillä.” Me emme voi ylittää 

kuilua millään maagisella tempulla, Zizek sanoo. Kristuksen 

asema on juuri tämä: Jumalan hylkäämä Jumala. Silloin kun 

Kristuksen seuraaja tuntee olevansa Jumalan hylkäämä, hän ei ole 

vain vieraantunut ja epätoivoinen, vaan hän on samassa 

tilanteessa.

Tilannetta kuvataan myös Vanhassa testamentissa, mutta ilman 

totaalista hylkäämistä. Psalmit 34:18-19: ”Kun vanhurskaat 

huutavat apua, Herra kuulee ja pelastaa heidät kaikesta hädästä. 

Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, hän pelastaa ne, 

joilla on murtunut mieli.”

Mutta nyt siis ruumiskasojen vuosisadan 1900-luvun radikaalit 

ajattelijat Chesterton ja Zizek pyrkivät systematisoimaan juuri 

hylkäämisen keskelle Jumalan ja ihmisen suhdetta. Chestertonin 

mukaan hylkääminen ristillä on kerskaus, joka sopii kaikille 

kapinallisille. Vain kristillisyydessä kaikista uskonnoista Jumala 

ollakseen täysin Jumala on yhtä hyvin kapinallinen, kuin kuningas, 

on Chesterton sanonut. Vain kristillisyydessä tunnetaan että 

pelkkä kaikkivaltius tekisi hänestä epätäydellisen.

Siteerattuaan tätä merkittävää havaintoa Zizek eksyy taas 

heikomman puoleiseen todisteluun. Kaamea 

kärsimyskertomus ei viittaa ainoastaan tuskaan vaan myös 

epäilykseen, hän sanoo. Zizekin mukaan viimeisessä huudossaan 

Kristus tekee sen mikä on kristityille äärimmäinen synti: 

horjuu uskossaan.

Vanha pastori Juhani Forsberg sanoi minulle kerran Haagan 

seurakunnan Toivon tiistain kahveilla ettei epäilys ole suuri 

synti, vaan se, että ei ole minkäänlaista ajatusta Jumalasta, ei 

suhdetta häneen. Tätä kantaa tukevia kohtia Raamatusta ei ole 

vaikea löytää. Psalmi 10 alkaa epäilyllä: ”Herra, miksi olet niin 

kaukana, miksi kätket kasvosi meiltä ahdingon aikana? 

Häikäilemättä jumalaton vainoaa köyhiä, saalistaa heitä kavalilla 

juonillaan.” Mutta viimeisissä jakeissa (10:17) sanotaan 

jo: ”Herra, sinä kuulet mitä köyhät kaipaavat. Sinä kuuntelet 

tarkoin, sinä rohkaiset heitä.”

Epäilys on normaalia, väistämätöntä. Jeesuksen viimeinen 

huuto ristillä on peräisin Psalmin 22 alusta: ”Jumalani, Jumalani, 

miksi hylkäsit minut? Minä huudan sinua avuksi, mutta sinä olet 

kaukana. Jumalani, minä kutsun sinua päivisin, mutta sinä et 

vastaa. Yöt kaikki huudan saamatta rauhaa.” (22:2-3.)

Jeesus oli juutalainen rabbi, opettaja. Kuollessaankin hän ilmaisi 

itsensä juutalaisen viisauden säkein, eikä siis suinkaan luopunut 

uskosta.

Tämän jälkeen Zizek hyppää Jobin kirjaan, joka on hänen 

mukaansa ensimmäinen esimerkki ideologiakritiikistä. Jobin 

ystävät yrittävät selittää Jobille, että hänen kärsimyksellään olisi 

jokin syvempi merkitys. Job ei hyväksy väitettä. Lopuksi Jumala 

vahvistaa kaiken mitä Job on sanonut.

Jumalan ensimmäinen puhe, Jobin kirjan luvut 38-39, joka on 

luonnon ylistystä, on Zizekin mukaan yleensä tulkittu väärin. On 

katsottu sen tarkoittavan Jumalan täydellistä toiseutta, johon 

ihminen ei mitenkään ulotu. - Zizek sekoaa tässä mielestäni ilman 

perusteita väittämään, että (hänen olettamansa) "tavallinen"

tulkinta edellyttäisi kaikessa, ja juuri kärsimyksessä, jonkin 

syvemmän tarkoituksen, joka vain ei olisi ihmisen 

ymmärrettävissä. Jobin kirjan kohdalla on tietenkin mahdoton 

sanoa, miten sitä on ”tavallisesti” tulkittu, kristinuskon 

2000-vuotisessa historiassa, tai jo aikaisemmin. Voin itse Jobin 

lukijana mielipiteeni vain sanoa, että täydellinen toiseus, joka 

siinä niin upeasti esitetään, ei edellytä tai vaadi mitään 

syvempää merkitystä. Mikä voisikaan olla syvempää kuin Jumalan 

ja hänen luontonsa kaikkeus?

"Väärin", sanoo siis Zizek ”tavallisesta tulkinnasta”. Niin ei saisi 

tehdä. Oikeasti Jumala ilmoittaisi että maailmaa ei voi selittää. 

Jobin kirjan kokonaisuus olisi ylistys ihmeen tunteelle. Jumala ei 

siinä ollenkaan vastaa Jobille. Kun Job kysyy miksi, miksi minä 

kärsin, Jumala vain toistaa: Niin tosiaan, miksi -  toteaa Zizek.

Tarpeettoman, muka ”tavallisen tulkinnan” arvostelun jälkeen 

seuraa Zizekin paras kappale. Se on niin osuva ja loistelias, että 

suomennan sen tähän kokonaan. Zizek kirjoittaa:

”Uskon, että Jobin kirja pitää lukea ennakkokuvana Kristuksen 

kuolemasta. Jumala kieltää Jobin kirjan lopussa idean, että

jossakin voisi olla jotakin, jota lacanilaisessa psykoanalyyttisessa 

teoriassa kutsuttaisiin Suureksi Toiseksi, jonkinlainen takuu 

maailmanlaajuisesta merkityksestä, mikä meille voisi olla 

lohdutus: ’Ehkä asiat ovat kauheita ja hämmentäviä, mutta 

ainakin Jumala tietää että tässä kaikessa on jokin 

syvempi tarkoitus’. Väitän että tämä on epätyydyttävä lukutapa. 

Ja minulla on monia teologi-ystäviä, jotka ovat kanssani samaa 

mieltä että tällainen Jumala, tämä Suuri Toinen – tämä 

maailmanlaajuisen merkityksen takuu johon me voimme luottaa – 

on juuri se mikä kuolee ristillä. Kuten Hegel sen sanoo, ristillä ei 

kuole Jumalan maanpäällinen edustaja; ristillä kuolee

nimenomaan tuonpuoleinen Jumala. Juuri edellisen takia, kuten 

Hegel osoittaa, se mitä meille jää ristiinnaulitsemisen jälkeen, 

ylösnoussut Jumala, ei ole sen paremmin Isä Jumala kuin 

Poikakaan – vaan Pyhä Henki. Pyhä Henki on uskovien välinen 

rakkaus; se on uskovien yhteisössä vallitseva henki, Kristuksen 

kuuluisien sanojen mukaan (Matteus 18:20): ’Sillä missä kaksi tai 

kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän 

keskellään.’ Mielestäni tämä kohta on otettava kirjaimellisesti.”

Zizek siirtyy pohtimaan pahan ongelmaa. Hän sanoo usein 

loukkaantuneensa siitä metaforasta, että paha olisi kuin 

näennäinen tahra tai virhe maalauksessa. Oikealta etäisyydeltä 

nähtynä tahra silti olisi osa maailmanlaajuista harmoniaa. 

Pahalla olisi syvempi tarkoitus. ”Tästä kuitenkin tulee iso 

ongelma, kun ajatellaan vankileirien saaristoa, Holokaustia ja 

kaikkia 20:n vuosisadan kauhuja”, sanoo Zizek. ”En ymmärrä 

minkälaista harmoniaa voitaisiin hankkia miljoonien kuolemalla 

kaasukammioissa.”

Tämän jälkeen tulee taas niin tiukka kappale, että käännän sen 

kokonaan. Näin Zizek:

”Väitän että Kristus kuoli ristillä juuri jotta hylättäisiin kaikki 

tuollaiset yritykset löytää korkeampi tarkoitus tai merkitys. 

Sanoma on paremminkin: ’Teidän mittapuunne ovat minulle 

tärkeitä. Heitän itseni luomistapahtumaan ja hylkään paikkani 

tuolla ylhäällä.’ Johtopäätökseni tästä ovat radikaaleja. 

Kristillisyyden merkitys on minulle hyvin tarkka. Se ei ole: 

’Meidän pitäisi luottaa Jumalaan. Iso kaveri on on minun 

kanssani, joten mitään tosi pahaa ei voi tapahtua.’ Tuo on liian 

helppoa. Sanoma ei ole: ’Me luotamme Jumalaan.’ Sanoma on 

paremminkin: ’Jumala luottaa meihin.’ 


Kristuksen ele sanoo: 'Jätän sen teidän varaanne.' - Tapanamme 

on lukea uskontoa kuin tienä merkityksen takaamiseksi. Olemme 

kiinni arkielämän pienissä yksityiskohdissa, emmekä koskaan 

tiedä mitä kaikesta oikein tulee, miten asiat kääntyvät. Voimme 

vain arvailla ja lyödä vetoa. Ehkä teemme niin juuri 

varmistaakseemme että Jumala järjestää asiat meidän 

eduksemme. Minulle kuitenkin Kristuksen kuoleman merkitys on 

aivan vastakohta tuohon nähden. Jumalahan löi vetoa meidän 

puolestamme. Todella järjetön veto, jossa Jumala sanoo: 'Jätän 

sen teille. Pyhä Henki, uskovien  yhteisö, teidän täytyy se tehdä!'"

Zizekin argumentti jatkuu: ”Moni ateistiystäväni sanoo minulle: 

’Aivan, tämä on ateismia. Tuolla ylhäällä ei ole jumalaa. Me 

luomme jumalan oman kuvamme mukaan, jne.’ Mutta sitä tämä ei 

ole. Mielestäni teologiaa ei voi kääntää sekulaarihumanismiksi. Ei 

siihen ole mitään salaista hämärää syytä, vaan ajattelussa pitää 

olla momentti jossa me itse emme toimi, vaan korkeampi voima 

toimii meidän kauttamme. Tämä elementti on säilytettävä.

”Nyt esitän rivon metaforan”, Zizek sanoo. Hän muistuttaa 

kauhuelokuvien kohtauksista, joissa alien on jo tuhottu vihreäksi 

limakasaksi. Kasa rupeaa kuitenkin uudestaan liikkumaan ja 

kokoilemaan itseään, ja tähän elokuva päättyy. ”Tämä on 

jumalallinen hetki. Kauhuelokuvat ovat nykyajan 

negatiivista teologiaa. - - Hyvät tyypit sellaisissa elokuvissa ovat 

kuin Rooman sotilaat. He luulivat tuhonneensa kaiken 

Kristuksesta, mutta pieni muukalaisuuden jäännös järjestäytyi 

uskovien yhteisöksi. - - Mielestäni tämä on kristillisyyden perintö, 

tämä perintö että Jumala ei ole Suuri Toinen tai takuumies, vaan 

äärimmäinen eettinen toimija, joka jättää taakan 

järjestäytymiseen meille itsellemme."

Zizek muistuttaa Amerikan ammattiyhdistysliikkeestä ja Joe 

Hillistä. Lauluhan menee näin, kun Joe nähdään unessa:

Ponsarit sun tappoi muistan sen

Ei luodit pysty tappamaan

Joe vastas, kuollut en

Miss työväenluokka taistelee

Joe Hill on joukossaan.

Missä on voimaa, sitä ei voida tappaa, se vain jatkaa ja 

järjestäytyy, Zizek vetää yhteen. ”Ideaali ei ole: liberaalit yksilöt 

tekemässä yhteistyötä, eikä vanha orgaaninen säilyttävä yhteisö.

Se on alkukirkon tapainen yhteisö, syrjäytyneiden yhteisö.” 

Tällaista egalitaarisuutta me tarvitsemme, Zizek sanoo. ”Jos

Pyhän Hengen yhteisö menetetään, elämme hyvin surullisessa 

yhteiskunnassa. Ainoa valintamahdollisuus jäisi vulgaarin 

itsekeskeskeisyys-liberalismin ja sitä vastaan hyökkäävän

fundamentalismin välille."

Lopuksi sanon Zizekin näkemykseen vain kaksi huomautusta: 

Ensinnäkin Michelangelo keppihevosena ristinkuoleman 

analyysissa on tarpeetonta ja hiukan häiritsevää. Miten tuo 

renessanssin suurhahmo, voiman, kauneuden ja muodon 

ihailija, voisikaan ymmärtää Kristusta? Jos suuri 

kuvataiteilija haluttiin, miksi ei otettu vaikka Rembrandtin 

Kristusta?

Toiseksi: Luottamus Jumalaan on keskeistä kristillisessä uskossa, 

myöskin. Sitähän Jeesus itse opettaa Isä Meidän -rukouksessa. Iso 

kaveri on olemassa ja auttaa. Mutta Zizekin vaatimus Pyhän 

Hengen yhteisöstä on siitä huolimatta valtavan hieno.

SÄÄNTÖPOHJA HUOJUU

Käväisinpä Krunikassa, keskustelutilaisuudessa jossa Erkki Tuomioja kertoi kirjallisesta toiminnastaan. Yleisöä oli kolmisenkymmentä. Kaupunginmuseon virkailija juoksutti mikrofonia kysyjältä toiselle. Lopuksi oli kahvit ja pikkuleipiä.

Yksi ensimmäisiä Tuomiojan julkaisuja, yli viidenkymmenen vuoden takaa, on myös ollut suurilevikkisin, hän sanoi. Teiniliittoaikoina tehty pamfletti, jota jaettiin liiton kautta jopa 170.000 kappaletta; kirjoitettu yhteistyössä muutaman muun kanssa. Myöhemmistä usealle kielelle on käännetty Häivähdys punaista, Hella Wuolijoesta kertova kirja. Nyt on julkaistu Tuomiojan päiväkirjoista 1990-luvulta kolmas nide. Sen verran ehdin myyntitiskillä vilkaista, että vaikutti mielenkiintoiselta ja yksityiskohtaiselta. Päiväkirjat on toimitettu, joitakin henkilökohtaisuuksia jätetty pois. Mutta toivottavasti merkinnöistä on apua, sanoi Tuomioja, mahdollisesti jopa historioitsijoille, vaikka ristiriitaisuuksia muiden lähteiden kanssa välttämättä tulee. Muisti on aina valikoiva. ”Jos minulla jokin ammatti on, niin historioitsijan”, Tuomioja sanoi heti aluksi. ”Mitään kirjailijan haaveita minulla ei ole koskaan ollut, vaikka olen tietenkin pyrkinyt pitämään tekstin luettavana.”

Kysyin: ”Hyvin rankkoja poliittisia ongelmia on ilmassa tällä hetkellä, esimerkiksi maahanmuutto. Olisi mielenkiintoista näistä lukea pamfletistin tekstiä. Onko mahdollisesti suunnitteilla?”

Epäilemättä vankkojen kannattajiensa ympäröimänä Tuomioja ei ruvennut kiusallista maahanmuuttoasiaa ruotimaan, vaan lavensi uteluni heti näin: ”Pahoja ongelmia on… esimerkiksi kansainvälisesti yhteisesti hyväksyttyjen sääntöjen mureneminen. Kun sekä Venäjällä,” Tuomioja sanoi, ”että USA:ssa on arvaamaton hallinto, jää Euroopan Unionille entistä suurempi vastuu. Suurvaltojen ulkopuolisissa pienissä maissa, esimerkiksi Afrikassa, EU:lla on myös arvovaltaa, nimenomaan sen takia että sillä ei ole asevoimaa.” Brexitistä Tuomioja esitti toivomuksen, että se saattaa jopa peruuntua, kun Englannissa on nyt ruvettu huomaamaan mitä kaikkea siitä voi seurata.

Tuomioja selitti että Suomen nykyhallituksessa toiminnan kollektiivisuus on kärsinyt pahasti. Iltakouluista on lähes luovuttu. Hallituspuolueiden eduskuntaryhmien puheenjohtajat vain hoitavat asioita. Eduskunnan merkitys EU-Suomessa sen sijaan on yllättäen suurempi kuin ennen. Omista ulkoministeriajoistaan Tuomioja kertoi lyhyesti. ”Huvittavat iltalehtiotsikot jotka paheksuvat ministerien matkustamista. Miten muuten asioita voisi hoitaa?" Tosin ministerillä matka jää tiukanpuoleiseksi. Koneeseen, perillä neuvotteluihin, takaisin. Toista oli ennen, Tuomioja yht’äkkiä hymähti. Ahti Karjalainen matkusti kerran YK:n yleiskokoukseen laivalla! Viisi päivää edes, toinen takaisin. Veti kyllä suupielet hymyyn tämä kuvitelma, kun nyt kaikki A. Karjalaisen maineen tuntevat.

”Suomen politiikassa on ollut näitä värikkäitä hahmoja”, kysyin. ”Mielenkiintoista olisi myös lukea heistä. Esimerkiksi yksi Kalevi Sorsan elämäkerta, en muista edes nimeä, oli hyvin valju miehen merkitykseen ja maineeseen verrattuna.” - ”Tulossa on, tiedän kyllä, Sorsasta lisää. Kuva täydentyy”, Tuomioja vakuutti.

Ohessa Sorsan hauta Hietaniemessä, kymmenen metrin päässä Kekkosen haudasta. Hyvin on kuvanveistäjä esittänyt vuosien riennon ja ajan lumisateen. Mies menee, vanavesikin tasaantuu. Mutta muisto jää, ainakin joksikin aikaa, kiveen kirjoitettuna, ja paperille.

Kuulin äsken anekdootin Sorsasta. E. Nyman, joka on kiertänyt polkupyöränsä kanssa Helsingin ja Kallion katuja vuosikymmeniä, oli joskus sattunut samoihin jalankulkuvaloihin Sorsan kanssa. Joku janoinen oli yrittänyt viitosen vippiä ”Kalelta”. ”Arvaa mitä Sorsa vastasi”, kysyi Nyman. ”En”, sanoin. ”Painu vittuun!”, oli Sorsa tokaissut. ”Ei onnistuisi tältä nykyiseltä… oululaiselta...”

SUMUN  AIKA

Seitsemäntoista nimeä kaapinovessa 

listallani 

vanhoja kavereita kaikki 

lähteneet täältä hyvin kauas 

hyvin kauas 

Tuo alkoholismiin

tuo vaikeaan tautiin

tuo pettymykseen

En ollutkaan sitten taiteilija

en oikein mitään

Yritin paeta Thaimaahan

Rahasta ei ollut puutetta

ei kavereista

Kävelen tuttuja teitä kuin

oudolla maalla

Olen käynyt tuossa talossa joskus

Tapahtuiko siellä jotakin

Miksi sen muistan

Ne joita on jäljellä

tulevat vastaan harvoin

ukkoina akkoina

Ei tee mieli puhutella

juuri ketään enää

Entä sinä Nasaretilainen

Kolmattako kertaa tulet vastaani

lapsuuden kylmänkirkkaan päivän

huuruisen rippikouluajan jälkeen

Omien projektieni valuttua

hiekkaan saveen vai asvalttiinko

Monimutkaiset rakennelmat kummittelevat

unissani

Putoilen tai joudun heitetyksi

luukkujen kautta huoneesta toiseen

aina alempaan

Nykyisessä on sentään rauhallista

Seinillä kirjoja maalauksia kameroita

Jos seinän rikkoisi voisi ehkä vielä

päästä ulos

Pahvilaatikko tämä taitaa olla

Kuinka nämä ihmiset

voivat pysyä näin hyväntuulisina

Ystävän kanssa ratkaisen ongelmaa

epäilyttää että olemme

puolittain maan alla

Vanha pastori itkee televisiossa

Sinähän kiitit Isää Jeesus

joka on salannut nämä viisailta

ja ymmärtäväisiltä

Se on totta

se on totta

Ja alkaa valjeta vähitellen myös

meille

jotka emme millään tahdo nähdä niin

tarkasti kuin kaikki toiset

TAISTOLAISNUOREN  KERTOMUS

Satuin lukemaan Tauno Tiusasen kirjan Narutettu sukupolvi, suomettumisen ilot ja murheet. (Edita, Helsinki 2011.) Kirjassa on paljon tietoa entisten sosialististen maiden taloussysteemeistä ja niiden ongelmista. Tiivistelmäksi käy Tiusasen lause: ”Neuvostoliitto oli ylivoimaisesti maailman rikkain maa mitä tulee resurssipohjaan. Se resurssien mieletön tuhlaus ja luonnon barbaarinen tuhoaminen, mikä liittyi keskusjohtoisuuteen, on tuotava selvästi esiin kirjoitettaessa maailman ensimmäisen sosialistimaan historiasta.” (S. 112.)

Keskusjohtoisen talouden arvostelu on Tiusasella hyvin perusteltua. Kirja on kuitenkin hätäisesti kasattu, vailla mitään järjestystä. Surkuhupaisan loukkaantuneestiTiusanen muistelee tarkkoja ennustuksiaan sosialismin kaatumisesta – niitä ei kuunneltu eikä niistä välitetty. Luulisi laajan kansainvälisen uran tehneen ja paljon julkaisseen professorin olevan tyytyväinen saavutuksiinsa.

Huomattavasti huonompaa kuin reaalisosialismin kuvailu on Tiusasella kommentointi kotimaan asioissa. Hän riitelee niiden tutkijoiden kanssa, jotka näkevät hyvääkin ystävyydessä Neuvostonaapurin kanssa. Presidentti Koivisto oli 80-luvun lopulla kutsunut Tiusasen työryhmään, jossa oli keskusteltu Itä-Euroopan tapahtumista. Tiusasen mielestä ryhmä oli tyhjän väärti, koostui ”muutamasta virkamiehestä”. Olisi pitänyt koota akateemisesti pätevämpää väkeä. (S. 91.) Turhautuminen kohdistuu kirjoittajalla paitsi erimielisiin tutkijoihin, siis myös poliittiseen johtoon.

Kolmas vastustaja Tiusasen muisteluissa on ”fanaattinen marxismi”. Kyllähän sitä 60-70-luvuilla oli, mutta oliko se niin tehokasta ja vaarallista, kuin Tiusasen ja monien muiden katkeruudesta voisi päätellä? Hauskan tiivistelmän Tiusanen esittää: ”Tärkeä taustatekijä fanaattisen marxismin nousussa ja uhossa oli suomen koulutusjärjestelmä. Kansa- ja oppikouluissa ei ollut mitään opetusta taloustieteistä. Lars Leevi Laestadius piti tuntea, mutta jollain John Maynard Keynesillä ei ollut niin väliä. - Sodanjälkeinen huikea maaltapako vieraannutti kansaa yritteliäisyydestä ja oman vastuun kantamisesta. Teollistumisen mukanaan tuoma hyvinvoinnin nousu loi mielikuvan, että kansantaloudessa on varaa kaikkeen mahdolliseen, kunhan vain rikkaudet jaetaan uudestaan. Investoinnit ja niihin liittyvät riskit olivat ikäviä sivistyssanoja, joita käytettiin kansan hämäämiseksi. Resurssien allokointi eli pääoman ohjautuminen oikeisiin kohteisiin oli pelkkää hepreaa. Vaihtotase kuului korkeampaan, vaikeampaan matematiikkaan. Hullu mies Huittisista, syö enemmän kuin tienaa, oli ehkä tuttu sanonta, sama asia kansantalouden tasolla ei.” (S. 100.)

Tunnistan oman kouluaikani Tampereen lyseossa 60-luvun loppupuolella ja 70-luvun alussa. Kerran lukiossa oli taloustietokilpailu. Vihreitä kansioita jaettiin ja vastauksia kirjoitettiin, mutta ei se tainnut edes opettajia paljon kiinnostaa.

Koulun jälkeen olin runsaan vuoden postinkantajana Epilän konttorissa Länsi-Tampereella. Sinä aikana liityin Tesoman Demokraattisiin Nuoriin eli ”taistelevaan työläis- ja opiskelijanuorisoliikkeeseen”. Jätänkin nyt Tiusasen ylätason havainnot ja selostan miten minä ja varmaan monet muut hahmotimme maailmaa tuolloin parikymppisinä. Taistolaisuudessa oli monta juurta, joista Tiusasen tapaiset eivät voi tietää.

Meidän perhe oli muuttanut uuteen rivitaloon Tohlopin kaupunginosaan. Tämä oli isälleni, ”pula-ajan” suurperheen pojalle, sotaveteraanille ja pitkän linjan postivirkailijalle, elämänuran päätepiste, josta hän hyrisi tyytyväisyyttä kuolemaansa asti. Äiti oli Tampereen yliopiston kansliassa työssä. Meitä oli neljä lasta, joista itse olin vanhin.

Paitsi koti ja isän puolen suku, isän hedbergiläisyyteen kuulunut seurakunta, ja tavallisen kirkon (johon uskonnosta välittämätön äitini oli meidät liittänyt) rippikoulu, ajatusmaailmaani muokkasi eniten Tampereen lyseo. Omaehtoiseen lukuharrastukseen olin uponnut jo ennen sitä, kun sain kirjastokortin 6-vuotiaana. Lukeminen oli pakoa myrskyisästä koti-ilmapiiristä. Sitten murrosiän vuosina, kun Kekkosen propaganda julkisuudessa alkoi vaikuttaa, vanhemmat patistivat liikkumaan, ja hiihdosta pidinkin. Hervanta oli silloin vielä täysin metsää, ja Koivistonkylän rintamamiestaloista aukeni kymmenien kilometrien ladut. Koulusta Pyynikitorilla kävelin myös usein kotiin.

Vaikuttavimmat opettajat lyseossa olivat sotaveteraaneja. Suurimman osan ajasta rehtorina oli Pentti Kalela. Hän oli suomen kielen opettaja, ja hyvä olikin. Luimme kotimaan kirjallisuutta ja venäläisiä klassikoita. Kerran pidin esitelmän Gogolin Päällystakista. Sen jälkeen jotkut yrittivät minulle Akaki Akakijevitsin nimeä, mutta eihän se onneksi tarttunut. Ainekirjoitus otettiin vakavasti. Haittapuolena oli, että lehtori meni kommenteissaan säännöllisesti henkilökohtaisuuksiin. Kaksi ujonpuoleista poikaa hän oli jatkuvasti sekoittavinaan: ”Linna vai Laine”. Se oli vitsi Tuntemattoman sotilaan tekijöistä – mutta meni ohi maalin. Martti Linnasta tuli Helsingin yliopiston historian opinnoissaan keskiajan tutkija.

Kuvassa Tampereen lyseon abiturientit lähdössä penkkariajelulle kevättalvella 1972.

Eräät muut opettajat suorastaan inhosivat työtään ja vastahakoisia poikia. Yhtä vähän pyöreänpuoleista kaveriani kemian opettaja nimitti jatkuvasti televisiosarjan mukaan ”Tammelan Vesaksi”. ”Missä lajissa tuo Tammelan Vesa olisi hyvä?” hän kysyi. ”Kelkkailussa.” Toista, laihaa, pitkää ja kalpeaa kaveriani hän kutsui ”kalkkilaivan kapteeniksi”. Oli tietysti nuorempia ja sympaattisempia opettajiakin. Eräskin mukava ja vaivattomasti oppilaisiin suhtautunut nuori suomenope käytti kokonaisen lukuvuoden siihen, että kahlasimme ja analysoimme Vänrikki Stoolin tarinat kannesta kanteen. Kestävää tavaraa tuli hankituksi.

Ainoa poikkeus koko opettajakunnassa jolta saimme jonkin verran käsitystä ajan hengestä, eli 60-luvun kulttuuriradikalismista, oli uskonnon opettaja pastori Martti Mäkituuri. Hän kertoi hieman teologian suuntauksista, jopa latinalaisen Amerikan vapautuksen teologiasta, eskatologiasta yms. Saimme aavistuksen, että kristinopissa on muutakin kuin mitä aamuhartauksissa ja kirkonmenoissa tuli esiin. Mäkituuri piti lukiossa lyhyen filosofian kurssin Urpo Harvan Suuria ajattelijoita -kirjasen pohjalta. Minulle se merkitsi paljon; rupesin kahteenkin kertaan opiskelemaan filosofiaa, ja toisella kerralla myös sain loppututkinnon kasaan, Helsingissä. Tampereen yliopistossa opintoni jäivät hajanaisiksi. Ennen pitkää tajusin että minun piti lähteä kotikaupungista, henkisen vapauteni vuoksi. Todellinen asia sen ikäiselle.

Mutta sitä ennen Tesoman Demokraattisissa Nuorissa toteutin harrastustani vetämällä marxilaisen filosofian opintokerhoa. Kokouspaikkamme oli tesomalaisen kerrostalon kokoushuone pyöräkellarin vieressä. Juttua oli helppo vetää, koska oppikirja oli pätevä: Kustannusyhtiö Edistyksen Moskovassa jo 50-luvulla julkaisema Marxilais-leniniläisen filosofian perusteet, käännetty suomeksi ja painettu Neuvosto-Karjalassa. Opiskelin Tampereen yliopiston filosofian laitoksella siis, mutta mitä sen kurssit logiikan perusteista ja Bertrand Russellin filosofian alkeista olivat, verrattuina valmiiksi leivottuun, paistettuun ja viipaloituun edistyksellisen työväenluokan maailmankatsomukseen. Minuun tehosi erikoisesti oppi historian dialektiikasta: kuten feodalistista yhteiskuntaa oli seurannut kapitalismi, tulisi kapitalismi väistämättä kaatumaan sosialismin tieltä. - Tesoman opintokerho ei kovin kauan pyörinyt. Nuoriso-osastomme kuukausikokouksen jälkeen puheenjohtaja Markku Niemelä sanoi kerrankin: ”Seuraavaksi opintokerho, yleisön pyynnöstä huolimatta.”

Avartavampaa ”demokraattisessa” nuorisoliikkeessä oli muu toiminta. Jaoimme ja myimme lehtiä, Tiedonantajaa ja Hämeen Yhteistyötä, varsinkin kaikissa joukkokokouksissa, vappuna jne. Hämeen Yhteistyön päätoimittaja Taisto Harra järjesti meille koulutusta Näsilinnankadun järjestötalolla. Hän selosti dialektiikan olemusta tulitikkulaatikon avulla. Suuremman vaikutuksen minuun teki hänen ja joskus tapaamiemme muiden vanhempien kommunistien epäluuloisuus. Heidän kasvoistaan ja äänensävyistään havaitsi, kuinka mahdotonta heidän mielestään oli ”porvarispoikien” mukanaolo liikkeessä. Provokaattoreista ja ”retiiseistä” mutistiin suupieleen vähän väliä. Markku Niemelän isä oli kirvesmies ja muistaakseni SKP:n Raholan osaston puheenjohtaja. Heillä oli omakotitalo lähellä kokoushuonettamme, Tesomankadun toisella puolella. Kerran odotin siellä yläkerran rappusissa Markkua, kun kuulin hänen puhelimessa sanovan: ”Meillä on näitä vapaaehtoisia...”

Myöhempinä vuosina pistäytyessäni pari kertaa vasemmiston järjestöissä ja tilaisuuksissa olen aina edelleen havainnut saman epätoivoisen epäluuloisuuden, ihan pakkomielteisen osallistujien kyseenalaistamisen. Nuorempana ei tosin tullut mieleen, että ehkä siinä myös heijastui oma epäluuloni kommunistisen liikkeen ihmisiä ja heidän väkisin vannoskeltua ”yhtenäisyyttään” kohtaan - josta tunnetusti ei ollut toivoakaan.

Mutta hauskanpitoa epäilykset eivät haitanneet. Porin Spartakiadit kesällä 1974 olivat hienoin tapaus. Tesomalta nuoria lähti junaan vajaat kymmenen. Yksi oli osastomme ainoa työläinen, eräs sähkömies. Junassa vertailimme syvänsinisiä paitojamme. Olin ommellut hihaani SDNL:n eli Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton tunnuksen. Niemelä hyväksyi: ”Mitä niistä opiskelijoista” - olisinhan voinut laittaa myös SOL:n eli Sosialistisen Opiskelijaliiton merkin. Oikeaoppisempaa oli liittyä työväenluokkaan, aikamme edistyksen moottoriin, niin kuin kanonisen marxismin mukaan ajateltiin.

Urheilijana olin melkoisen huono, joten spartakiadeillakin rajoituin hölkkään. Olin postin palkkarahoilla ostanut uuden verryttelypuvun ja satuin muiden mukana hölkkäpolulla Hämeen Yhteistyön kuvaan. Itsekin valokuvailin ahkerasti; olin juuri päässyt opiskelemaan valokuvausta Taideteolliseen korkeakouluun.

Spartakiadien ohjelmaan kuului tietysti Taisto Sinisalon puhe. Hänhän ei ollut näyttävä johtajahahmo, vaan silmälasipäinen pyylevä virkamiestyyppi. Mutta hän puhui siten että äänessä kaikui työväenluokan sorron läheisyys hänen kotiseudullaan Kymenlaaksossa. Katkeruutta ei, mutta toivo tasoitukseen ja oikeuteen. Olimme kuulevinamme historian marssin hänen puheessaan. Musiikkia Spartakiadeilla ilman muuta oli, mutta mahtoiko olla chileläisbändejä rumpuineen ponchoineen, joita tuli Suomeen Chilen fasistikaappauksen jälkeen -73? Neljän miehen kitarabändit olivat suosiossa, kuten aina. Sanojen piti vain olla edistyksellisiä. Entä oliko viiniä meillä teltoissamme; taisi olla, koska jälkeenpäin kuvissa joku toveri näytti kevyesti krapulaiselta. - Vieläkin tunnen ylpeyttä kun katson kuvaa Porin torilta, josssa olemme jo matkalla takaisin Tampereen junalle.

Toinen suuri festivaali oli SKP:n julkiseksi tulon 30-vuotisjuhla Helsingissä. Ellen väärin muista, päätilaisuus pidettiin Olympiastadionilla. Ensimmäistä kertaa näin tuon kansallispyhätön. Siitä päätellen että välirauhansopimus palautti SKP:lle toimintaoikeudet 1944, tämäkin juhla oli kesällä tai syksyllä 1974. Matkalle lähdettiin Tampereelta bussilla; mukana oli järjestöväkeä muutakin kuin nuoriso-osastoista. Bussissa laulettiin työväenlauluja. Varshavjankan kertosäkeen jälkeen (kauhea joskin on puhdistustyömme, kansan on onnen ehtona se…) tokaisin vieressäni istuneelle Markku Niemelälle: ”Kauheat myöskin on laulumme… ”. Niemelä vilkaisi minua hitaasti, mutta ei sanonut mitään. Olympiastadionilta marssimme Senaatintorille. Jäi mieleeni valokuvaaja, ehkä Tesoman nuoria, joka näpsi marssijoista kuvia herkeämättä. Joku siihen: ”Praktika räiskyy...” Kameran piti tietysti olla DDR:stä. Iltajuhla oli Vantaan Pavilla, vanhalla tanssilavalla joka oli kommunistiomistuksessa. Siellä esiintyi Agit Propin kvartetti. Satuin pääsemään aika lähelle lavaa. Huuma ja vallan ja yhteyden tunne keinutti bailaajia ja bändiä; näen vieläkin heidät silmissäni mikrofoniensa takana. Loistonumero oli Natalia. Se kertoi sodan ja natsimiehityksen aikana vankina olleesta ukrainalaisnaisesta. Oheisen linkin myöhäisessä levytyksessä Agit Propilla ei ole samaa paloa eikä draivia kuin silloin Pavilla…

https://www.google.fi/search?q=Agit+prop+Natalia&oq=Agit+prop+Natalia&aqs=chrome..69i57j0l3.7813j0j8&sourceid=chrome&ie=UTF-8

Vielä jokin Spartakiadi tai muu kokous häälyy mieleen Jyväskylästä, mutta enää vain pelkkä vuodessa parissa surkeaksimuuttunut tunnelma. Kaikissa puheissa kehoteltiin tovereita ”karistamaan kipsi”. Liike oli jähmettynyt ja kuolemassa. Lopuksi raahasimme telttoja ja reppuja vaitonaisina jonossa rautatieasemaa kohti. Kadun vieressä jyrkän harjun alarinteessä oli pieni metrin mittainen haavan taimi. Melkein uskomatta silmiäni katselin kuinka se pudotti lehtiään yksi kerrallaan puolen sekunnin välein, kuin hidastetussa elokuvassa. Tämä on loppu, ajattelin. Tämä on tässä. Taistelevaa työläis- ja opiskelijanuorison liikettä ei enää ole.

Jos taistolaisuus ja sen nuorisoliike oli lyhyt episodi minun elämässäni ja muiden mukana olleiden, oli se tietysti vielä lyhyempi ja merkityksettömämpi koko Suomen sodanjälkeisessä historiassa. Siihen nähden tuntuu hullulta ja suhteettomalta Tiusasenkin pohdiskelu. Hän kommentoi erästä WSOY:n julkaisemaa artikkelikokoelmaa vuodelta 2001: Entäs kun tulee se yhdestoista, suomettumisen uusi historia; toim. Bäckman. Tiusanen hyökkää erityisesti professori Matti Klingen näkemyksiä vastaan. Mutta lopuksi hän lainaa artikkelia Myytti menestystarinasta; kirj. Häkkinen, V. & Lagerbohm, J. Kirjoittajat kysyvät: ”Miltä mahtaa tänä päivänä tuntua niistä tuhansista ’rauhanpuolustajista’, niistä idealisteista, tietoisuus siitä, että he vuosia puursivat maailmanhistorian ehkä militaristisimman diktatuurin harjoittaman propagandan äänitorvina?” (Siteeraa Tiusanen, mts. 84.) ”Näitä asioita mietin itse lähes loputtomasti”, Tiusanen vielä toteaa. (Mp.)

Omalta kohdaltani voin sanoa: hyvältä tuntuu. Tuo propaganda oli nimittäin tarpeellinen vastapaino sille historiannäkemykselle, joka meille nyttaistolaisnuorille ja rauhanpuolustajille oli tarjoiltu kouluissamme, vanhempiemme suulla ja suomalaisessa julkisuudessa. Talvisota ja Jatkosota esitettiin erillissotina, vailla yhteyksiä maailmantilanteeseen. Aseveljeys Natsi-Saksan kanssa jätettiin piiloon ja kysyttäessä sivuutettiin välttämättömyytenä. Ei käsitelty suomalaista ryssävihaa, joka 1930-luvulla oli huipussaan. Sota Neuvostoliittoa vastaan pantiin Mainilan laukausten piikkiin, ikään kuin Stalinilla ja neuvostojohdolla ei olisi ollut todellista syytä pitää Suomea vihamielisenä valtiona ja pelätä sen liittoutumista Natsi-Saksan kanssa. Koko kansalaissodan jälkeisen ajan ennen toista maailmansotaa suomalaiset suhteet Natsi-Saksaan olivat läheiset. Oikeistoradikalismi meillä oli lievempää kuin Saksassa, mutta senaikaisista sympatioista ei voi erehtyä. ”Vapaussodan” muistoksi keisarillisen Saksan Itämeren divisioonan komentaja Rüdiger von der Goltz kävi säännöllisesti toukokuisin Suomessa osallistumassa valkoisten ja oman voittonsa juhlintaan. Yhteistyö sotilasalalla oli kiinteätä. - Valkoisen Suomen ideologiaan on hyvä katsaus esimerkiksi Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittama artikkelikokoelma Luvattu maa, Suur-Suomen unelma ja unohdus, 2014.

Taistolaisliikkeen poliittiset tavoitteet olivat kyllä täysin epärealistisia, jopa hullunkurisia, ja maailmankuva kokonaan kaavamaisen ideologian kautta katsottu. Mutta vastapainoksi ahtaaseen suomalaiskansallisuuteen saimme monta asiaa. Ensinnäkin käsityksen marxilaisuudesta ja sen merkityksestä maailmanhistoriassa. Käsityksen työn ja pääoman ristiriidasta. Käsityksen työväenliikkeen osuudesta historiassa, joskaan ei käsitystä sen mahdollisuuksista 70-luvun Suomessa. Käsityksen kapitalismista ja sitä edeltäneistä alkeellisemmista yhteiskuntamuodoista. Käsityksen fasistisen 30-luvun kauhuista. Solidaarisuusliikkeestä sorrettujen kansojen ja ryhmien välillä jonkinlaisen epämääräisen aavistuksen – yhtä epämääräisen kuin kansojen välinen solidaarisuus silloin oli ja nyt on. Talouden ensisijaisuudesta ideologiseen ylärakenteeseen nähden. Läpimätien imperialististen valtojen aloittamasta ensimmäisestä maailmansodasta ja Leninin ja bolsevikkien kumouksesta Venäjällä. Meidän kansalaissotamme liittymisestä siihen. Hitlerin hyökkäyksestä Venäjälle. YYA-sopimuksen edullisuudesta.

Myös meidän nuorten joskus kohtaamamme vanhat tamperelaiset kommunistit tekivät vaikutuksen. He olivat huolellisesti pukeutuneita vanhoja herroja, jotka myivät Sodan ja Fasismin Vastaisen Työn rintamerkkejä vappuna Keskustorilla. Emme osanneet heiltä mitään kysyä, mutta tajusimme että kovaa henkilökohtaista historiaa oli takana. Kalevi Seilosen kirja Vastarintaryhmä oli juuri ilmestynyt. Se kuvasi Jatkosodan vastustajia Tampereella. Tesoman kokouksissamme kertoiltiin poliisin hyökkäyksestä johonkin omakotitalon kellariin Lamminpäässä tuolloin. Myös vappumielenosoitukset sotien jälkeen olivat legenda; kuulemma oli marssittu Keskustorille Epilästä asti. Hannu Salamaa ei taistolaispiireissä hyväksytty, ilmeisestikin liian monipuolisen kerrontansa takia.

Koko maailmanlaajuisessa tarjoilussamme oli paljon virheitä, yksipuolisuutta ja sumutustakin mukana. Mutta juuri näiden asioiden osuus historiaa ja yhteiskuntaa oli jäänyt aivan läpi käymättä porvarillisessa kasvatuksessani.

Hupaisaa olikin kuinka esimerkiksi sotaveteraani-isäni ja hänen rintamakaverinsa ja serkkunsa, eräs Tampellan insinööri, kuulustelivat minua joskus. Oliko meillä sinipaidoilla aikomus ruveta kivittämään näyteikkunoita ja polttamaan autoja? Hah. En tiennyt olisinko loukkaantunut vai nauranut. Mehän edustimme historian vääjäämätöntä liikettä! Meidän puolellamme oli työväenluokan ja sen liittolaisten edistyksellinen maailmankatsomus; todellinen konkreettinen näkemys yhteiskuntaa ohjaavista prosesseista. Mitä siihen jokin lapsellinen anarkismi kuului?

Edellinen sukupolvi ei ymmärtänyt meitä lainkaan, mutta emme mekään ymmärtäneet heidän luomaansa ja rakastamaansa Suomea. Meitä poikia Tampereen lyseon lehtorit opettivat aina jonkinlaisin kaksoisstandardein. He itse viihtyivät mainiosti Kekkosen Suomessa, jossa elintaso nousi. Kaikki kynnelle kykenevät innolla hankkivat asunto-osakkeita, kesämökkejä, autoja, ja rupesivat vähitellen käymään ulkomaanmatkoilla. Mutta Kekkosta vihattiin ja ryssiä ennen kaikkea, samoin ”kommunisteja” tai ”äärivasemmistoa”, johon äitini laski myös sosialidemokraatit. Näistä epäluulonsa kohteista se sukupolvi ei tiennyt käytännössä juuri mitään, eikä halunnutkaan tietää. Vihattuja ei silti täysin avoimesti haukuttu, koska oli kaiketi ymmärrys että pysytään hiljaa ja hyödytään idänkaupasta jne. Tämä meidän nuorten havaitsema kaksinaamaisuus oli oman uskoni mukaan yksi taistolaisen reaktion pohjasyy.

Taistolaisnuoria oli nähdäkseni eri tyyppejä: minun tapaiseni parin kirjan oppineet, jotka ideologia oli sokaissut suomalaisen yhteiskunnan tosioloille; ja sitten muutamat työläisnuoret, jotka kai vanhemmat kommunistit olivat houkutelleet mukaan. Ehkä vuoden 1918 ja 30-luvun katkeruudet ja 70-luvun tulopolitiikan vastustus olivat työläissiiven takana. Kaikilla nuorilla poroporvarillisuus oli heti pinnan alla. Työssä käyvät ostelivat halpoja autoja ja haaveilivat perhe-elämästä. Opiskelijat hankkivat oppiarvoja ja tähtäsivät tutkintoihin ja virkoihin.

Paras taistolaisuuden saavutus minulle ainakin oli realistisempi suhtautuminen Venäjään. Saimme oikeita pieniä kokemuksia naapurista ja pääsimme irti vanhempiemme älyttömästä ryssäkauhusta. Tampereen ylioppilastalolla oli kerran valtuuskunta Neuvosto-Karjalasta. Sitä kuulemassa oli paljon muitakin kuin taistolaisnuoria. Eräs Annukka oli laittanut punavalkoisen huivin kaulaansa. Sen verran sekaisin olin, että heitin sen lattialle, suuttuneena värien sopuilusta. Mutta karjalainen alustaja vei potin avaussanoillaan. Silminnähden hermostuneena tuo ehkä jonkin sovhoosin pyylevä pyöreänaamainen puheenjohtaja, teryleenihousuissa ja t-paita pikkutakin alla, puhutteli kohtalaisella suomellaan television kasvattamaa länsimaalaista elintasonuorisoa, joka istui oluttuoppiensa ja viinilasiensa kanssa tutuissa diskopöydissään: ”Hyvät opiskelijat, työläisnuoret ja jyväjemmarit!” Naurusta ei meinannut tulla loppua. Joku oli kai piruuttaan neuvonut hänelle, keitä edistyksellisen nuorison edustajia oli paikalla…

Syyskuussa 1974 muutin Helsinkiin, opiskelemaan Taideteollisen korkeakoulun Kuvallisen viestinnän laitoksella, pääaineenani valokuvaus. TTK eli Atski (Ateneum) oli silloin jotakuinkin täysin ”meikäläisten” hallussa. Kohta kävi ilmi, että minunkin olisi pitänyt joka päivä aamusta iltaan istua laitosneuvostossa, pääaineneuvostossa, Taideaineita Opiskelevien Sosialistien TAOSin kokouksissa ja milloin mihinkin keksityissä ”poliittisissa” sitseissä. Äkkiäkin tajusin, ja onneksi olin kiinnostunut itse pääaineestani, että muutaman istunnon jälkeen kieltäydyin ”politiikasta”.

Meitä oli kahdeksan uutta opiskelijaa valokuvauksessa. Olimme kai ensimmäinen vuosikurssi, joka aloitti oppilaitoksen muututtua korkeakouluksi, ylioppilaspohjaiseksi siis. Kurssillamme oli töölöläisen kuuluisan pastorin Ilmo Launiksen lapsista kaksi, Marja ja Antero. Antero tosin pian vaihtoi opiskelemaan lavastusta, mutta Marja valmistui kursiiltamme ensimmäisenä korkeakouluvalokuvaajaksi. Nykyään hän asuu Kemiönsaaressa ja harjoittaa huovutusta. Marjan ja Anteron eräs veli oli yksi Agit Propin kvartetin laulajista. Etevin valokuvauksessa oli alusta asti Stefan Bremer, Helsingin Sanomien tunnetun Caj Bremerin poika. Launikset, Steffe ja minä olimme meikäläisiä, muut kurssilla eivät.

Kuvallisen viestinnän opiskelijoita Valokuvauksen laitoksen tiloissa Kuortaneenkadulla.

Tässä porukassa taistolaisuuteni sai jotenkin konkreettisempaa sävyä. Porvarillisista kodeista tulevien opiskelutoverieni kanssa en ollut ihan samalla viivalla. Olin yksin suuressa kaupungissa, vaikka sainkin tukea isältä ja äidiltä Tampereelta. Taistolaisuuden kysymykset sivuutettiin nyt vähäisillä virnistyksillä ja huumorilla. Steffe selitti että oli turha toivoa pääsevänsä Tiedonantajaan edes kesätyöhön. Tietenkin – sehän oli pieni lehti. Minulle alkoi valjeta kuinka näköalaton olisi nuoren taistolaisen kulttuuriammattilaisen osa ilman taustaa ja suhteita. Opiskelin kuitenkin tunnollisesti. Toisen vuoden jälkeen pääsin Ilta-Sanomien Tampereen toimitukseen kesäkuvaajaksi. Tuo kesä 1976 meni vielä ihan hyvin, ja sain paljon kuvia lehteen. Huvitti kuinka IS:n toimittajat sanoivat että puolet heistä oli kommunisteja, puolet muita vasemmistolaisia. Ei se työssä näkynyt.

Pari kolme vuosikymmentä myöhemmin Vanhan ylioppilastalon kuppilan pöydässä taiteilija Risto Heikinheimo pyöritteli Ilta-Sanomien Kymmenen kysymyksen jälkeen olutlasiaan ja kertoi minulle millaista hänen nuoriso-osastonsa toiminta oli ollut: Kokouksia pidettiin jonkun jäsenen kotona. Mentiin sisälle töölöläiseen loistohuoneistoon, jätettiin kengät eteiseen ja samottiin olohuoneen maton poikki huonekalujen ja taulujen ja kirjojen välistä taistelevan työläisnuorisoliikkeen huoneeseen. Siellä seiniä koristivat neuvostojulisteet ja Che Guevara. ”Niin, työväenluokan ja sen etujoukon suhde oli kummasti vääristynyt meillä”, myönsin Ristolle. ”Mitä, Tiedonantajan tukilaulukin oli epämarxilainen.”

Tuki työväenjoukkojen/ Ääni luokkakantainen/ Ase taistelussamme on Tiedonantaja! Puoluelehti työväenjoukkojen tuki!?? Ideologinen ylärakenne tukemassa kaiken ajattelun ja edistyksen yhteiskunnallista moottoria, työväenluokkaa, joka on suoraan materiaalisen luokkataistelun etulinjassa!? Häntä koiraa tukemassa! Riston kanssa totesimme että työväenluokka ei ole Suomessa ollut vallankumouksellinen 40-luvun lopun jälkeen, vaan täysin konformistinen.

Atskin ajan tärkein kokemukseni oli ehkä syksyn -74 matka Lokakuun vallankumouksen 57-vuotisjuhliin Leningradiin. Sen järjesti meidän kurssiamme edellisen vuosikurssin valokuvaaja Harri Ahola. Kaikilla oli tietysti järjestelmäkamerat mukana. Kuvailimme ankeita Leningradin keskustan katuja synkkinä kierteleviä ilmeisestikin pakollisia juhlajonoja. Ei todellakaan näkynyt innostusta. Jossakin kulmassa keski-ikäinen koppalakkinen upseeri pitkässä manttelissa sieppasi Harrin kameran, avasi sen ja veti filmin ulos. Olimme ällistyneitä.

Vielä kesällä 1977 olin Ilta-Sanomien kesäkuvaajana, mutta siinä vaiheessa alkoi masennukseni. Lapsuuden traumat iskivät, kun olin saanut etäisyyttä kotiin. Jäin syyskuun tullen makaamaan yksiöni rautasängylle. Äitini järjesti minut pätevään psykoterapiaan. Atski ja valokuvaus jäivät. Urani taistolaisnuorena oli ohi.

Pieniä jälkilaineita tuli vielä kymmenisen vuotta myöhemmin. Opiskelin teoreettista filosofiaa Helsingin yliopistossa. Ilmeisesti tilasin edelleen Tiedonantajaa, koska yksiöni ovelle koputti muuan matematiikan tohtori, ja pyysi uusimaan tilauksen. Hän kuului SKP:n Keski-Töölön osastoon ja houkutteli minut mukaan sinne. Noin viiden kuuden henkilön voimin valtasimme osaston revisionisteilta, mikä oli suuri vahingonilon aihe meille. Yhden melko suuren tuontifirman johtajan kanssa liimailimme Demokraattinen Vaihtoehto -liikkeen lööppijulisteita sähkökaappeihin ja kadunvarsille. Hänen vaimonsa oli Suomen Kuvalehden toimittaja, ja raportoi Suomessa ensimmäisenä Gorbatsovin valtaannoususta. Taas pidettiin opintokerhoa, mutta tämä Venäjää tuntenut toimittaja ei ottanut uskoakseen, että perestroika oli kommunismin uudelleensyntymää, niinkuin itse yritin vakuutella.

Keski-Töölön osasto kuivui nopeasti. Vein sen lipun Työväenaatteen museoon. Olin tekemässä gradua filosofian laitokselle ja vasemmistolaisuuteni viimeinen pihinä oli graduni aihe, Frankfurtin koulun saksalais-juutalaisen marxilais-freudilaisen filosofin Theodor Wiesengrund-Adornon ajattelu. Gradusta tuli hyvä. Se pieni kompa minun oli siihen laitettava, että siteerasin yhdessä kohtaa virallisen neuvostoajattelun kaavamaista kommenttia Adornosta:

https://selvatsanat.blogspot.com/search?q=Narski

Professori Ilkka Niiniluoto sanoi minulle: ”Tällaiset lähteet eivät oikein...” Mutta kun puolustin että onhan se mielenkiintoista, Niiniluoto hymähti. Itä-Euroopan kansandemokratiat olivat sortumassa ja Neuvostoliitolla oli elinaikaa enää parisen vuotta.

Nuoruuteeni rauta-aikaan sain kaihoisan kosketuksen 2005 yhdessä Vallilan kapakassa. Keskustelin Juhani Ruotsalon kanssa, joka oli ollut minulle vain nimenä tuttu johtohahmo liikkeessä. Kinasimme Kauppaopiston naiset -biisistä. Ruotsalo väitti että se oli Kari Peitsamon, minä että se oli Juice Leskisen. Puhuimme myös sota-ajoista. Selitin että isäni ja kaikki hänen veljensä joutuivat Jatkosodassa yhtä aikaa rintamalle, koska heidän isänsä, itsekin muistamani isoisä oli punakaartilainen; siis jotenkin armeijan kostoksi. Tämän Ruotsalo kielsi tuohtuneena. Hänen isänsä oli kai ollut upseeri. Vähän myöhemmin Itään muutettuani tapasin metrossa Peitsamon, joka hymyili ja sanoi että olin ollut väärässä: biisi on tosiaan hänen. Mutta Juice oli ollut mukana kuorossa. Siitä erehdykseni.