MITÄÄN EI UNOHDETA analyysi Johan Bäckmanista

Syksyllä 2008 Johan Bäckman julkaisi kirjansa Viron patsaskiistasta. Olin tuolloin apulaisena Vapaa-ajattelijain liiton toimistossa Neljännellä linjalla. Liiton silloinen puheenjohtaja ja Humanisti-lehden päätoimittaja Jussi K. Niemelä pyysi minua arvioimaan kirjan. Koska kirjan sisältämä monimutkainen tositietojen ja propagandan seos on edelleenkin ja aina ajankohtaista, tuon tekstini nyt tässäkin esille. Alun perin se on siis julkaistu Humanisti-lehdessä n:o 3/2008. Kuvituksena myös Kukruniksyt-ryhmän neuvostoliittolainen juliste vuodelta 1943, jolloin Stalingradin taistelu oli helmikuussa ratkennut.

MITÄÄN EI UNOHDETA - MITÄÄN EI PUNNITA

Bäckman, Johan. Pronssisoturi. Viron patsaskiistan tausta ja sisältö. Tarbeinfo, Tallinna. Yliopistopaino, Helsinki 2008.

Neuvostoliiton romahtaminen ei ollut virolaisten syytä eikä ansiota. Mutta he käyttivät tilaisuuden hyväkseen ja Viro itsenäistyi uudelleen. Vironkieliset kannattivat varmaan 100-prosenttisesti, eivätkä venäjäkielisetkään jaloillaan äänestäneet. Kuinka olisivat voineetkaan. Kuka tahansa Virossa ennen ja jälkeen käynyt kahden päivän turisti on nähnyt kuinka paljon voimavaroja itsenäistyminen vapautti. Eikä olisi edes tarvinnut käydä Virossa, virolaiset rupesivat käymään meillä. Veljelläni oli Virosta saatu tuttava, maanviljelijä Tarton suunnalta. Hän kävi Helsingissä, osteskeli mikroaaltouuneja ja autonosia. Hänen tarinansa venäläisistä olivat hiuksia nostattavia. Katariinan Suuren seksuaalitavat olivat klassikkojuttuina kärjessä. Itä-Viron joet olivat kuulemma niin saastuneita, että koko joki syttyi palamaan jos heitti tulitikun veteen. Kaikki johtui tietenkin miehityksestä ja kuuluisasta venäläisestä kansanluonteesta.

Venäjän ja Viron järjestäytyneestä rikollisuudesta Helsingissä 2006 väitellyt Johan Bäckman, jolla on oikeussosiologian dosentuuri myös, ja joka on asunut Pietarissa 10 vuotta, on kirjoittanut Viron asioista merkillisen ja värikkään kirjan. Se sisältää paljon tietoja ja viitteitä - Bäckmanin oppineisuudesta ei jää epäilystä - mutta vastuu niiden ymmärtämisestä siirtyy totaalisesti lukijalle. En tiedä miltä tuntuisi Viroa ja sen historiaa tuntevan kahlata teosta; keskivertolukijan on pysyttävä varpaillaan. Bäckman kirjoittaa naapurikansan tarinaa kuin selostaisi mitättömän operetin juonta. Välillä hän kertoo natsiajan julmuuksista, mutta seuraavassa lauseessa vetää maton altaan ja heittäytyy holtittomiin kärjistyksiin. Haastattelemiaan poliitikkoja ja tutkijakollegoja hän nimittelee vailla estoja ja maalailee fantastisesti heidän henkilöään ja motiivejaan. Kirjassa on paksu tendenssi, mutta mikä? Bäckman on selvästi venäläisyyden ja Putinin hallinnon puolella ja virolaisuutta ja Viron hallintoa vastaan. Neuvostoliitto-mielinen hän ei tunnu olevan, mutta korostaa neuvostoarmeijan sotasaavutuksia ja historiallista voittoa. Ehdottomasti hän on natsismia ja sen sotarikoksia vastaan, mutta toisaalta seuraa ja kuvailee laajasti uusnatsien aivottomia juhlia Tartossa. Lopulta jokin pohjimmiltaan hämäräksi jäävä loukkaantuminen tuntuu sanelevan kirjan perussävyn. "Mitään ei unohdeta" on kirjan motto. Joukkomurhat ja kirjoittajan oma mielikuvamaailma, poliitikkojen lausunnot ja kapakkapuheet painavat kaikki yhtä paljon, koska mitään ei yritetäkään punnita. Kysymyksessä ei lopulta ole ehjän uskottavan tulkinnan muodostaminen eikä vakava vaikutusyritys, ei ainakaan määrätietoinen yritys.

Silti kirjan rakenne on selkeä, vaikka sitä ei sisällysluettelosta eikä lukujen otsikoista näekään. Kulku käy pronssipatsaalta Viron ja Suomen natsiaikaan ja takaisin nykypäivään. Aluksi (s. 6-47) kuvataan itse Pronssiyötä, patsaan siirtoa ja seuranneita mellakoita. Tai paremminkin kirjoittaja, välillä patsaaseen palaillen, assosioi maan ja taivaan välillä. Tylsäksi tekstiä ei voi väittää, ja mielenkiintoisia yksityiskohtia ja tietoja eri tahojen toimista vilisee. Seuraavaksi (48-155) tulee kirjan pisin luku, otsikolla Judenfrei. Nimi viittaa Wannseen konferenssiin, jossa luetteloitiin juutalaisten määrää eri Euroopan maissa ja todettiin Viro "juutalaisista vapaaksi". Pääteema Bäckmanilla on virolaisten natsien saksalaisetkin yllättänyt vapaaehtoisuus etnisissä ja poliittisissa vainoissa. Mutta myös suomalaisten toimet Itä-Karjalassa ja sivistyneistömme tunnetusti laaja natsimielisyys ovat todistusteemana. Onko tässä mitään uutta? Suomen natsimenneisyys on todistettu ja analysoitu aikaisemminkin perusteellisesti, ja Daniel Goldhagenin kirjan jälkeen suuri yleisö on tiennyt myös Baltian tapahtumista. Luvussa Marttyyrit (156-237) halutaan osoittaa Viron natsimielisten yhteydet suomalaisiin aatetovereihin. Tässäkin luvussa on paljon vanhaa tuttua, jonkin verran uutta, paljon jännittävää sälää, melko lailla fantasiaa. Koko ajan Bäckman jakaa historioitsijoita vuohiin ja lampaisiin. Krossin vaimo palveli natseja... Kross katkeroitui... tästä Kross ei puhu mitään... Niin hyviä kuin pahojakin tutkijoita siteerataan kymmenittäin. Hyvät ovat niitä jotka ovat osoittaneet virolaisten ja suomalaisten rikoksia. Luvuissa Pogromi, Voitto ja Riigikogussa (238-297) siirrytään taas enimmäkseen nykypäivään ja Viron virolaisten ja venäläisten konfliktiin. Kuten koko ajan, Bäckmanin parhainta antia ovat hänen laajat siteerauksensa ja haastattelunsa. Lukija saa paljon tietoa, jos pitää päänsä kylmänä eikä anna Bäckmanin ikiomien vinksahdusten sekoittaa ajatustaan.

Parhaiten Bäckmanin kirjan raison d'être paljastuu luvun Naamiaiset (298-343) alussa. Bäckman vierailee Tampereen yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen seminaarissa. Siellä tuntuu korostuneen postmoderni historiannäkemys, kun on yritetty ymmärtää patsaskiistaa. Tilaisuus saa Bäckmanin pois tolaltaan. Hän nimittää raportissaan yhtä alustajaa "Elvikseksi", toinen on "Prahan teurastaja Heydrich". Tilaisuuden jälkeen Bäckman vielä keskustelee "erään punapartaisen suomalaisen" kanssa. Vihdoin Bäckman hermostuu, kun tämä ei halua myöntää juutalaisia lapsia ammutun joukkohautoihin Virossa natsiaikana. Bäckmanilla on kirjassaan nimiluettelo Pärnussa ammutuista lapsista (s. 50). - On helppo uskoa että limittäiset tulkinnat ja pienet kertomukset ja näkökulmien suhteellisuuden korostaminen ovat tuossakin Tampereen seminaarissa toimineet sumuverhona. Postmodernismi on historiatieteessä vahingollisempaa kuin filosofiassa. Filosofille tiedon ja tiedon kohteen välinen suhde on eräs peruskysymys, hänen luonnollisen mielenkiintonsa esine. Historian tutkijan taas tulisi olla lähempänä tositapahtumia, tutkimansa ajan lähteitä, ja keskittyä niiden varmistamiseen. Hänellä postmodernismin kriittisestä asenteesta suuria kertomuksia vastaan tulee helposti pelkkää leikittelyä. Puheella halutaan saada aikaan lisää puhetta, siirtää huomio itse asiasta puheen eri näkökulmiin ja painotuksiin. Eikö nuori historian tutkija vuonna 2008 uskalla katsoa joukkomurhaa tai edes rumia kansallistunteita? Täytyykö hänen keskittyä tulkintojen tasoihin ja vivahteisiin? Tätä vastaan Bäckmanin raivo suuntautuu. Mutta mitä hyödyttää heittää yhden hämäyskerroksen päälle vielä toinen, kuten Bäckman tekee tajunnanvirrallaan?

Loppuosassa kirjaansa Bäckman vie meidät tapaamaan mm. suomalaista uusnatsia, jolle Viro itsenäistymisen rajuissa vaiheissa erehdyksessä myönsi korkean kunniamerkin ja kansalaisuutensa. Lakimies, sotahistorian tutkija, kääntäjä ja toimittaja Risto Teinonen maksoi julkaisemalla uusintapainoksena sodanaikaista propagandaa Hitlerin puolesta - Adolf Hitler ja lapset - Adolf Hitler vapauttaja - sekä järjestämällä natsijuhlia lippuineen ja käsivarsinauhoineen. Venäjän tv-kanavat saivat materiaalia iskulauseen "virolaiset ovat fasisteja" taakse. Vakavaa asiaa tässä loppujaksossa taas on "ortodoksinunnaa muistuttavan" moskovalaisen historian professorin Jelena Senjavskajan (330-338) pitkä haastattelu; samoin 90-vuotiaan Neuvostoliiton sankarin Arnold Meren, presidentti Lennart Meren serkun, historiannäkemys. Senjavskajalle Bäckman esittää olennaisia kysymyksiä, eikä pelkästään komppaa tämän venäläisiä näkökantoja.

Sen sijaan keskustellessaan Toompean mäellä Viron entisen ulkoministerin Kristiina Ojulandin kanssa (287-297) Bäckman joutuu kauhun valtaan, taas. "Rouvalla on vaaleanharmaa suden katse." "Minua vastapäätä istuva sinisilmäinen hahmo ei ole Kristiina Ojuland, vaan Eva Braun!"  Silti Bäckman saa olennaisen esille. Ojuland kertoo hänelle yksinkertaisesti miten patsaalla pidetyt mielenosoitukset muuttuivat agressiivisiksi vuonna 2006. Sitä ennen patsaalle oli vain rauhallisesti laskettu kukkia. Ojuland sanoo - tämä on jo sensaatio: "Olen ehdottoman vakuuttunut, että meidän on suljettava venäjänkieliset koulut. Me asumme Virossa. Meillä on yksi kieli ja koulutusjärjestelmä sekä yhdenlainen historia, jota pitää opettaa." Hän kertoo historianopetuksesta venäjäkielisissä kouluissa. Perustavin kysymys on siinä että venäläiset vanhemmat sanovat lapsilleen opettajan valehtelevan kun tämä puhuu miehityksestä. Toisen osapuolen olisi siis hyväksyttävä sana miehitys ja se että miehitys oli paha asia ja virolaiset kärsivät siitä. Ojuland tosin myöntää että olisi "hyvin vaikeata" aloittaa heti vironkielinen opetus Narvassa, Sillamäessä ja Kohtla-Järvellä. Mutta siihen olisi pyrittävä; "koulutusjärjestelmämme on 50 vuotta ajasta jäljessä". (S. 290-291.) Ikään kuin tässä virolaisen huippupoliitikon avomielisessä haastattelussa ei olisi tarpeeksi, Bäckman rupeaa vielä asiattomasti fantisoimaan "Kristiinan" lapsuuden traumoista. Sääli. Asiaakin olisi; juuri luimme lehdistä että 90 Tallinnassa ja Itä-Virumaalla työskentelevää venäjänkielistä opettajaa on passitettu kielikokeeseen. Samoin poliiisien viron taito on puutteellista. Kielivaikeuksien takia paikkansa on menettänyt tosin vain neljä virkamiestä. (STT 14. 10.)

Kirjansa julkistamistilaisuudessa Helsingissä 30. 9. Bäckman sanoi että Virossa ei sorreta kaikkia venäläisiä, vaan juuri niitä jotka eivät hyväksy Viron kansallisvaltion aatetta. Kirjan virolainen kustantaja Vladimir Iljistshin, joka on myös Venäjän kirjailijaliiton pääsihteeri, sekä toiminut APN:n palveluksessa Helsingissä 3 vuotta, oli maltillisempi. Hänen mielestään ristiriita on lähinnä sosiaalinen. Ei-vironkielisen miehen odotettavissa oleva elinaika on Virossa 6 vuotta lyhyempi kuin virolaisen. Toisinajattelijan on Virossa paha asua; siellä vallitsee täysi stagnaatio. Patsaan siirto kertoi pelottavasta apokalyptisesta mielentilasta. Bäckman nokitti tähänkin: tilanne on "kuin 1937 Neuvostoliitossa", siis Stalinin henkilövainojen pahimpaan aikaan. Kaikkia syytetään Venäjän vakoojiksi, parjataan, erotetaan työpaikoilta.

Lähes maagiseksi Bäckmanin ajattelu vajoaa kun kysymyksessä on hänen nähdäkseen "Suomen todellinen hallitsija" Eljas Erkko ja "hänen lehtensä". Tunnetusti tuo liikaa toimitettu naisasialehti herättää katkeria tunteita laajoissa taiteilija- sekä kirjoittajajoukoissa, jotka eivät sen palstoille sovi. Mutta Bäckman menettää uskottavuutensa tässäkin laukomalla hillittömyyksiä. Paasikivi oli kutsunut talvisotaa Erkon sodaksi. Se ei riitä Bäckmanille; hänen on pantava paremmaksi. "Tallinnan lähetystösihteerinä 1924 Erkko laittoi alulle Leningradin piirityksen." "Ilman Erkkoa ei olisi ollut toista maailmansotaakaan." Kaiken päälle "Erkko on jatkanut sotaansa kuolemansa jälkeenkin." (s. 155) On tässä eletty käsityksessä että toisessa maailmansodassa oli aika paljon intressiryhmiä ja toimijoita. Tekisi mieli heittää kädestään kirja jossa väitetään kaikkea yhden miehen syyksi, oli hän sitten kuinka huono ulkoministeri ja kuinka venäläisvastainen tahansa. Jos on kysymys jonkinlaisesta pilasta tai tyylikeinosta, lyönti osuu Bäckmanin omaan nilkkaan. Kummallisuudet jatkuvat paljastuksella että Hitlerin puoliksi poltettu ruumis haudattiin vaimoineen koirineen ja kaivettiin ylös viiteen kertaan jo vuoteen 1946 mennessä. Vihdoin 1970 se ilmeisesti (tässä Bäckman on epäselvä) lopulta poltettiin ja "tuhka vedettiin vessasta alas" Magdeburgissa (s. 158).

Patsaskiistan räjähdysvoima perustui kaikkien osapuolten oikeassa olemiseen yhtä aikaa - eikä tämän sanominen ole totuusrelativismia, vaan todellisten ristiriitaisten intressien tunnustamista. Viron valtiojohdon toiminta on ymmärrettävää. Mielenosoitukset patsaalla aivan parlamentin silmien alla olivat sietämättömiä. Kuinka globalisaatioon ja Natoon ja dynaamiseen kapitalismiin suuntautuva pieni valtio voisi sietää fasistit-huutoja, Venäjä Venäjä -huutoja, Neuvostoliitto-huutoja ja sirpin ja vasaran heiluttelua valtakeskustaan häiritsemässä. Taiteellisesti korkeatasoinen veistos, jonka taustana kuitenkin oli monumentaalinen "egyptiläistyyppinen hautakammio", oli omiaan nostamaan kaikki erimielisyydet ja kaunat pintaan, niiden ilmi tuomisen esteiden poistuttua. Olisiko pitänyt kysyä lupa muistomerkin siirtoon haudattujen omaisilta? Sitä ei olisi varmaankaan tullut.

Venäläiset olivat myös oikeassa. Neuvostoarmeija menetti tiettävästi 200.000 miestä edetessään Moskovasta Berliiniin. Osa heistä kaatui myös Leningradin ja Tallinnan välillä. Mitä väärää on heidän muistamisessaan? Jos muiston viettoon sisältyi viime vuosina nykypäivän sosiaalista katkeruutta, se ei ole kaatuneiden vika. Kuilua ei ole osattu silloittaa. Halua puuttuu molemmilta osapuolilta.

Lopulta myös Viron kansa on oikeassa. Mitä oikeutta mielenosoittajilla oli kieltää heitä puhumasta viroa muistomerkillä? On surkeata, että kiista näyttää keskittyvän miehitys-sanan ympärille. Saksalaiset ajettiin pois Baltiasta. Siinä yhteydessä neuvostoarmeija jäi myös Viroon. Sen pysyminen Virossa perestroikaan asti liittyi kylmään sotaan ja sen tunnettuihin asetelmiin. Alun perin voimapoliittinen ratkaisu muuttui vähitellen tarpeettomaksi miehitykseksi. Miksi kiistellään liittyikö Viro vapaaehtoisesti vai miehitettiinkö se? Kreml ei ole kihlakunnanoikeus, eikä ollut Natsi-Saksakaan, eikä kylmän sodan Nato. Eikä tämän päivän Nato. Sanojen saivartelu on epärehellistä.

Kirjansa lopulla, kirjan joka kannattaa ehdottomasti lukea ja jota pitää koko ajan epäillä, Bäckman tarttuu vielä Estonia-laivan onnettomuuteen. Kumma että Bäckman, joka kaiken tietää, ei ole kuullut Estonian uppoamisen todellista syytä: erään jäähdytetyn rekan kontissa kuljetettiin Elviksen syväjäädytettyä ruumista. Tämän tiedon paljasti minulle Helsingin taiteilijapiireissä liikkuva syväkurkku.

KAPITALISMIN MYRSKYNSILMÄ Kruunuvuoren tarkastelua

Nuoruuteen kuuluu että lapsuuden jännittäviltä tuntuneet ympäristöt menettävät taianomaisuutensa. Metsä jossa kuviteltiin rosvojen pitävän piilopaikkaansa, juhlivan naistensa ja liittolaistensa kanssa, jää murrosiässä unohduksiin. Nuori aikuinen hymähtää kulkiessaan sen ohi: pieni vesakon tuhrua työntävä tiheikkö kerrostaloalueen laidassa. Mutta vanhus saattaa löytää sen uudelleen. Istuu tutulla kivellä ja rakentaa elämäänsä taaksepäin vielä lapsuuden muistikuvistakin. Näkee mielessään omat vanhempansa ja ehkä ymmärtää heitä, myöhemmin saavuttamansa tiedon kautta. Pohtii miten on itse tullut maailmaan. Ja ehkä huomaa kuluneen elämänsä logiikan ja suree sitä.

Näin on ollut tähän asti monilla onnekkailla, jotka ovat kyenneet konkreettisesti palaamaan juurilleen. Mutta nykyhetken suurkaupunkilaiselta on ryöstetty mahdollisuus persoonan eheytymiseen täten - maahan, miljööseen ja tuulen tuoksuun pohjaavalla tavalla. Kaupunkien heltymätön uusrakentaminen räjäyttää hänen vanhat ympäristönsä tuntemattomiksi.

Muutamien keskipolven esteetikkojen pohdinnat johtivat retkikuntaan, jonka matkaa kuvaan tässä. Mukaan tulivat joutomaantieteen dosentti, taiteilija Jussi Kivi, transsendentaaliradiestesian sekä satunnaismerkitysten teorian amanuenssi Jaakko Pietiläinen ja höyrypäätoimittaja, filosofian maisteri Erkki Haapaniemi, tämän kirjoittaja. Matkasuuntaa ei tarvinnut kauan etsiä. Helsingin Laajasalossa sijaitseva Kruunuvuori huvilanraunioineen ja Kruunuvuoren lampineen sekä purettu öljysatama vuoren vieressä tarjosivat ilmeisen kohteen. Raunioiksi sortuneet huvilat ovat pääosin 1800-luvulta. Öljysatama on purettu viime vuosina. Nykyinen huvila- ja omakotiasutus on syntynyt vuoren taakse (mereltä katsoen) 1900-luvulla. Öljysatama sijaitsi nykyasutuksen ja meren välissä.

Tarkempia historiatietoja etsiville sopii lähtökohdaksi esim.

www.uuttahelsinkia.fi

Tämä on tosin Helsingin kaupungin propagandasivu. Mutta historiaosuus on tehty kiistämättömän hienosti. Saman tien esitetään miten kaupunki aikoo vanhan luontomiljöön hävittää. Kauhun huippu on havainnepiirros Haakoninlahden pohjukkaan aiotuista terassitalomassoista.

Laajasalolaisten omalla sivustolla

www.laajasalo.net

esitellään mm. Siili-palkinto kaupungin suunnittelulaitoksille siitä kuinka ne eivät kuuntele ketään, eivät ainakaan asukkaita.

Tunnelmointiin taipuville

www.ruosteinen.com

Kruunuvuori muodostaa tiiviin näkymän kapitalistisen tuotantotavan päällekäyviin ympäristövaikutuksiin viimeisen 150 vuoden aikana. Vanhimpien loistohuviloiden omistajat lienevät olleet menestyneitä kapitalisteja tsaarin valtakunnassa - ehkä myös virkamiehiä. Kruunuvuoressa vieläkin risteilevät kävelytiet on rakennettu samaan tapaan kuin Helsinkiä ympäröivän linnoitusvyöhykkeen tykkitiet, joita valmistamaan tsaarin jättiläisvaltio toi kivimiehiä Kiinasta asti. Rahaa ja kärsivällisyyttä ei ole huvilanomistajiltakaan puuttunut. - Tällä hetkellä maaliskuussa 2015 huviloiden ja myöhempien mökkien raunioita on kallioilla jäljellä kymmenkunta.

Kuvassa retkikuntamme ensimmäisen tutkimuskohteensa edessä. (Vasemmalta: Kivi, Pietiläinen, Haapaniemi.) Kyseessä oli pieni mökki aivan nykyasutuksen tuntumassa, vuoren itäpuolisella jyrkänteellä. Mökki kuulunee Kruunuvuoren toisen maailmansodan jälkeiseen vaiheeseen. Saksalaisomistuksessa ollut alue joutui rauhansopimuksen mukaan Neuvostoliitolle, joka taas antoi sen suomalaisten kommunistien käyttöön. (Heidän kesänvietostaan Kruunuvuoressa on hauska kirjakin olemassa. Muistan lukaisseeni sen, mutta en löydä sitä enää kaupunginkirjaston luettelosta, kun olen unohtanut sekä tekijän että nimekkeen.) Vuonna 1955 Pohjois-Suomesta kotoisin ollut Aarnio-niminen suurliikemies osti koko alueen huviloineen kaikkineen, aikoen rakennuttaa kerrostaloja. Mutta kaavoitus pysähtyi, onneksi, vaikka eivät silti tietenkään kaavoitusvaatimukset. Seurasi pattitilanne. Huviloita ei kannattanut korjata, koska tulevaisuus oli epäselvä. Rappio alkoi. Sijoittaja tuli järjestäneeksi nykyhelsinkiläisille ajan kulun ja luonnon ystäville mahtavan elämyspuiston.

Kuvan pienessä keltaisessa mökissä voimme kuvitella jonkun suomalaiskommunistin oleskelleen. Ehkä Hertta Kuusinen on vähän isommasta naapurihuvilasta tullut puutarhaan iltaa istumaan. Karulle kalliolle on kasvatettu pari pientä omenapuuta, nyt tietenkin jo villiintyneitä. Raparperiviljelmä on levinnyt ja nykyaikoihin rappeutunut hyvin pienilehtiseksi. Kuisti on osittain romahtanut. Lattia on laho: amanuenssi Pietiläinen oli pudota sen läpi tutkiessaan vanhanmallista sähkömittaria seinällä. Pietiläinen ja Kivi uskalsivat kiivetä jyrkkiä tikkaita ja kurkistaa vintille: siellä oli muutama sänky. Itse löysin vettyneen ruotsinkielisen laulukirjan keittiönkaapista. Raskas valurautainen puuhella oli myös. Sellaista ei kukaan rupea evakuoimaan jyrkkää polutonta kalliota pitkin minnekään.

Me kiipesimme mökiltä vielä vähän rinnettä ylös ja sitten taas alas, huvila-aikaiselle kävelytielle, jota suuret kuuset ja männyt ympäröivät. Edessämme oli Kruunuvuoren lampi. Lampi on syntynyt merenpinnan laskiessa, ehkä kolme tai neljä tuhatta vuotta sitten. Dosentti Kivi näytti puiden ja kalliorinteiden avulla missä pinta on milläkin vuosituhannella ollut. Amanuenssi Pietiläinen oli lukenut tutkimuksen lammen pohjamudan koostumuksesta. Hän mittasi radioaktiivisuuden alueella ja otti näytteen lammen jään pinnalla olleesta vedestä. Kairaa varsinaisen vesinäytteen saamiseksi emme jaksaneet kantaa jyrkässä maastossa. Lammessa on Kiven mukaan kaksi syvännettä, molemmissa päissä. Itäisempi on jopa viisi metriä. Tunnelma lammella on outo ja yksinäinen. Amanuenssi Pietiläisellä on tapana kesäisin käydä mustavetisessä lammessa uimassa. Pieni laituri on tosin lahonnut päreiksi, ja samoin hänen vaatehuoneenaan käyttämänsä keittosuoja.

Idempänä Kaitalahden länsirannalla on korkea jyrkkärantainen kallio. Päällä on ollut jokin pieni rakennus, joka on viime aikoina palanut, ehkä huvimaja tai vain jonkinlainen grillikatos, mikäli niitä tunnettiin tsaarin aikana. Huomasimme pienistä pyöreistä kivistä muuratun tötterön, jonka käyttötarkoitusta emme oivaltaneet.

Lipputangonjalka kallion laella on järeintä laatua. Täällä ei ole liputuksessakaan säästelty, mikä viiri kulloinkin on tangossa liehunutkin. Dosentti Kivi muisteli isänsä kertomaa Jatkosodan vuosista. Tämä oli silloin poikaikäisenä melonut kajakilla Kaitalahden suulla. Pystysuoraan kallioseinään oli sidottu saksalainen sotalaiva, ilmeisesti piiloon kaupungista katsoen ja Kruunuvuoren selän liikenteeltä. Kun kanootti tuli liian lähelle laivaa, sieltä alkoi sataa käskyjä: "Weg und sofort!" Saksalaisilla ei ollut harhaluuloja että kaikki suomalaiset olisivat olleet heidän ystäviään. Kuvassa oikealla Kaitalahtea, männynlatvojen takana Tullisaarenselkä. Sen takana näkyy uutta Herttoniemeä, jonka rantaa on surutta ja piittaamatta täytetty ja levitetty merelle. Kuvan oikeassa laidassa Roihuvuoren vesitornin siluetti. Näkymä on siis koilliseen päin.

Muutamat huvilanrauniot ovat todella maalauksellisessa kunnossa - ei yksin sortumisensa vuoksi vaan myös graffitien ja seinämaalausten, jotka ovat tänne ilmestyneet kymmenen viime vuoden aikana, kun sosiaalinen media on tehnyt Kruunuvuorta tunnetuksi. Sitä ennen rapistuminen ja sortuminen oli vain sään ja ajan työtä. Tunnelma oli silloin aavemaisempi. Nyt mukaan tulee karnevalistisia sävyjä. Kulkiessamme raunioilla näimme muutamia retkiseurueita. Englantia puhunut valokuvaaja kuvasi mallityttöä romahtavalla kuistilla, nojaamasssa vinoon painuneeseen pylvääseen. Pilvisenä päivänä valo oli kaunis ja tasainen. Meille ikämiehille tuli väistämättä mieleen miten moninaisia tuhon ja rappion syyt ovat.

Siellä täällä raunioiden lähettyvillä maassa lojuvat suuret ruostuneet metalliesineet panivat arvailemaan. Olivatko ne ehkä sota-ajan jäänteitä? Sota oli nopea murskaaja. Mutta ei aika itse eivätkä Helsingin pommitukset jatkosodassa ole tehneet yhtä suurta hävitystä kuin tämän hetken talouskasvuideologia ja rakennushuuma. Koko Helsingin luonto on uhanalainen, pienintä metsikköä ja merenrannan kalliota myöten. Jos kaavoittajilta, eli rakennus- ja kaupunkisuunnitteluvirastolta sekä poliitikoilta ja rakennuttajilta kysytään, mitään ei säästy.

Laitan tähän linkkejä eri kansalaisjärjestöjen sivuille. Niitä tekevät ja niillä puhuvat vailla kaikkea kiihkoa ihmiset, joiden kotia ja identiteettiä säälimättömästi uhataan lisärakentamisella. Hyvä portaali kaupunginosayhdistysten sivuille on

kaupunginosat.net

Sen kautta pääsee niin Oulunkylän kuin Tuomarinkylän, Myllypuron, Meri-Rastilan ja Pakilan sivuille. Kulosaari ottaa kantaa sivulla

kulosaarelaiset.fi

Siellä on jopa varaa ja älyä arvostella väestönkasvuideologiaa.

Palaan retkeemme. Ihmeellisen hyvin kruunuvuorelaisista huviloista on muotonsa säilyttänyt Hällebon rakennus. Tosin kaupungin miehet ovat repineet pääoven portaat irti, heittäneet maahan, ja lyöneet oviaukkoon vanerilevyn. Miksi? Haluavatko he muka että talo säilyy kauemmin? Heille koko suurenmoinen luonnon ja kulttuurin muistomerkki, Kruunuvuoremme, on selvästi yhtä ja samaa kaatopaikkaa. Jotain tässä on takana.

Tosiasiassa hirvittävä suunnitelma on ollut vireillä Osmo Soininvaaran tukemana. Tästä Hällebon kohdalta vedettäisiin ns. maisemaratikan linja ja silta. Monikymmenmetristen pylväiden varassa se kulkisi meren yli Korkeasaareen. Se olisi San Fransiscon Golden Gaten kokoinen rakennelma, pituudeltaan 1.225 metriä! Toista kilometriä! Yhtä raitiotielinjaa varten! Golden Gatessa pisin jänneväli on  1.280 metriä. Ja sitä ei todella rakennettu yhtä raitiovaunua varten. - Kysymys on lopulta moraalinen, todistelin dosentti Kivelle ja amanuenssi Pietiläiselle. Onko ihmisen tehtävä kaikki mitä hän pystyy tekemään, vain sen vuoksi että hän pystyy niin tekemään? Ei tietenkään. Pitääkö vahvemman lyödä heikompi maahan ja viedä hänen kellonsa ja rahansa, koska nyt kerran pystyy sen tekemään? Kaupunginvaltuusto on hyväksynyt tämänkin luontoa ja Helsingin merimaisemaa tuhoavan siltaidean välinpitämättömyyttään ja sokeuttaan, valtansa huumassa, ja ehkä rakennusfirmojen yllyttämänä. Ihminen on kyllä lyhyellä tähtäimellä vahvempi kuin luonto, tällä erää. Sitä varovaisempi ja vastuullisempi hänen pitäisi olla, ja sitä suurempaa surua tuntea jokaisesta kaadetusta puusta ja räjäytetystä luonnonkalliosta. Kaupunginvaltuusto päätti lyödä Kruunuvuorenselkää moukarilla. En voi muuta kuin toivoa että tulisi niin pitkä ja syvä lama, että se opettaisi kaikki suomalaiset keskittymään pieneen ja olennaiseen ja varomaan suuruudenhulluutta. Sillä siitä juuri, ja vain, ideassa on kysymys, vaikka miten perusteltaisiin - esimerkiksi tulevien asuntoalueiden tarkoitushakuisilla tekaistuilla liikennelaskemilla. Raitiovaunullako kaikki uuden kalliin alueen rouvat ja herrat kulkisivat Kauppatorille, niin että lisäkapasiteettia Herttoniemen liittymään Itäväylällä ei tarvittaisi? Eivät varmasti. Heillä on kaksi tai kolme autoa, ja he käyttävät niitä. Aito ja kestävä ratkaisu olisi uusi metrolinja Laajasalosta Herttoniemeen. Metrojunan kapasiteetti on monikymmenkertainen yhden raitiovaunulinjan kapasiteettiin verrattuna.

Hällebon laiturin jäänteet rantasaunan luona. Kuvassa erottuu selällä kaksi luotoa, Nimismies ja Emäntä. Niiden kohdalta, mutta kymmenien metrien korkeudessa sillalla raitiovaunu muka kulkisi! Oikealla on Mustikkamaa ja vasemmalla Korkeasaari. Niiden välisen Mustikkamaansalmen kautta näkyy 3,5 kilometrin päässä tuttu Kallion kirkon torni ja siitä oikealle Hanasaaren voimalan piippu.

Hällebon saunalta kiipeämme dosentti Kiven ja amanuenssi Pietiläisen kanssa ylös Kruunuvuoren läntistä, kaupunginpuoleista kalliota. Ohitamme yhden osittain romahtaneen mökin (kuvassa) ja yhden täysin palaneen.

Niiden pihan läpi virtaa puro, jonka vesi on juomakelpoista ja hyvää. Maistan sitä.

Kallion laella on jäljellä yksi suuri nestesäiliö. Niitähän on ollut kymmeniä. Suomenlinnan lautalta ne ennen näkyivät hyvin Kruunuvuorenselän yli. Aikaisemmilta käynneiltään Kivi ja Pietiläinen muistelevat kylttejä säiliöiden kyljessä. Ainakin tolueenia ja ksyleeniä niissä on ollut, erilaisten polttoöljyjen ja raakaöljyjen lisäksi. Pienten pensaiden ja puiden luona ylhäällä kalliolla Kivi huomaa yhden juurakon, jonka koloon on ahdettu muka luonnollisesti oksanpätkiä ja muuta töhnää. Kun ne poistettiin, löytyi muovirasia, jonka kannessa oli mustavalkoinen älykännykällä luettava kuvio. Kyseessä oli jokin urheilulaji, eräänlainen teknologiasuunnistus. GPS-koordinaattien avulla suunnistaja etsii kätköä eli rastia. - Kivi peitti rasian uudelleen luontevamman näköisesti, ettei tehtävä olisi turhan helppo.

Näkymä Kruunuvuoren läntiseltä kalliolta selälle ja sen yli on huikaiseva. Jalkojen alla lepäävät Katajanokka, Kruununhaka ja Kaivopuisto. Mutta kuvassa näkymä pohjoiseen. Koivujen välistä erottuu Kulosaaressa kaksi suurta valkeata rakennusta: rannassa kasino ja hiukan ylempänä oikealla Wihuri-yhtymän pääkonttori.

Olimme joutuneet suurelle rajalle. Jätimme luonnon ja siirryimme luonnottomuuden valtaan. Viimaisen kallion päältä lähdimme laskeutumaan karkeaa kivisepelipengertä niille kohdin, mihin uusi asuntoalue olisi tulossa. Sepeliä myöten oli kuljetettu pois viimeisten öljysäiliöiden purkujätteet - minne? Yht'äkkiä ylitsemme kaarsi outo kömpelön lihava lentokone alle sadan metrin korkeudessa. Sen neliskanttinen runko näytti kuin vanerilevyistä väsätyltä. Se jatkoi vasemmalle Santahaminan suuntaan. Noin laajaan runkoon mahtuisi tutka-antenneja, totesi Pietiläinen. - Lohduton, käsittämätön maisema levisi ympärillämme.

Dosentti Kivi oli aikaisemmilla käynneillään todistanut kuinka öljysataman ikiaikaisten kallioiden päältä oli kaavittu pois kaikki maa-aines. Näkymä oli ollut kammottavuudessaankin jotenkin ylevä - ylevä Immanuel Kantin mielessä.

Hänhän sanoo, että ylevän tunne syntyy, kun ihmisjärki tajuaa oman ylivoimaisuutensa luontoon nähden. Näin saattoi käydä Kantin aikana esim. tähtitieteellisissä laskelmissa. Astronomi pystyy päättelemään ja laskemaan jonkin galaksin etäisyyden. Hän ylittää ajattelullaan luonnon kuilun, ikuisuuksia pitemmän ja avaruusmatkailun ulottumattomissa olevan - vielä suuremman voiman eli älynsä avulla. Vielä muistakin ja maanpäällisemmistä syistä ylevän tunne kyllä kohtasi valistumies Kantia. Mutta kaivinkoneiden, puskutraktoreiden ja kymmenen tonnin kuorma-autojen kykyä ei hänen aikanaan tunnettu.

Sillä perusteella että öljysatama oli voinut saastuttaa irtomaa-ainesta kallion päällä, maa oli täällä kaavittu pois, taitavasti kuin jättiläisen kahvilusikalla ja hammasharjalla. Nyt tilalle oli tuotu sepelikerrokset, joita kauhistuen katselimme. Sepeliä näkyi kaadetun myös Haakoninlahden pohjukkaan, joten luonnon rantaviiva oli tuhottu. Suomenlinnan kirkon torni näkyy kuvassa laiturirakennelman takaa, 2,8 kilometrin päässä.

Käännyimme taas ylöspäin ja sepelistä ajouraa pitkin survoimme kumisaappaat vinkuen lakikallion erääseen notkelmaan.

Amanuenssi Pietiläinen oli joitakin vuosia aiemmin löytänyt sieltä sisäänkäynnin luolastoon, jonka hän risti Mannerheimin luolaksi, seinälle ripustetun marsalkan muotokuvan mukaan. Mikä yllätys: viranomaisilkivalta oli tukkinut sisäänkäynnin melkoisella kivijärkäleellä. Seitsemän miestä ja kanki, kyllä se sillä lähtee, arveli maisteri Haapaniemi. Kivi ja Pietiläinen epäilivät että yhdeksänkin voisi olla tarpeen. Amanuenssi Pietiläinen otti videokameran esille. Dosentti Kivi piti retkueelle ja kameralle luennon luolarakennelman mahdollisesta historiasta. Se oli todennäköisesti luonnon alkuaiheesta kaivettu jo venäläisen laivaston aikana, ehkä polttoainevarastoksi. Sitä oli suurennettu ja käytetty huvila-asukkaiden pommisuojana toisessa maailmansodassa. Öljysataman aikana se oli enimmäkseen jäänyt tyhjilleen. Öljyjä varten kallion sisälle tehtiin silloin kaksi neljäkymmentä metriä korkeata holvia. Niiden huoltokuilua suojaava rakennus näkyi metsän rajassa (ulkopuolella kuvan turvasyistä).

En voi tarjota kuvaa Mannerheimin luolasta, koska siitä on vireillä parikin projektia. Dosentti Kivi valmistelee kirjaa; hänen ja Pietiläisen ja muiden työryhmä on käsikirjoittamassa ja roolittamassa videopeliä ja interaktiivista televisiosarjaa. Epookin mukaista lavastusta ja kuvauksia on kaavailtu rahoitettaviksi Renny Harlinin kesken jääneen Mannerheim-projektin avustuksista.

Kiven puhuessa aavelentokone ajoi taas parinkymmenen metrin korkeudessa suoraan ylitsemme,

nyt pohjoisen suuntaan. Pietiläinen sai sen nauhalle. "Kilpailevan tuotantoyhtiön vakooja", hän päätteli. "Mutta miten se pystyy käyttämään Santahaminaa tukikohtanaan", minä kysyin. Dosentti Kivi näytti miettivältä. Tunnustin että minulla oli ollut koko ajan kännykkä auki, koska odotin puhelua Haagan suunnalta eräältä daamilta ja kissalta. Meidän koordinaattimme olivat kaikkien saatavilla.

Mantsurian kukkuloiden jälkeen saavuimme entisille Strugatskin järville. Dosentti Kiven kevään 2012 kovaonninen retkikunta oli ristinyt ne tieteiskirjailijoiden Arkadin ja Boriksen mukaan. Järvet olivat lyhyen olemassaolonsa aikana kaislikossaan tarjonneet pesäsijan monille vesilinnuille. Nyt koko järviallas oli täytetty soralla.

Kuvan kalliolouhoksen vieressä sijaitsi järvien syvin paikka, noin kaksi metriä. Strugatskin järvialtaan keskelle on tällä hetkellä juntattu muutama kymmenen betonipaalua, uuden asuinalueen ensimmäisen rakennuksen perustukseksi. Emme halunneet kuvitella mikä siihen voisi olla tulossa.

Etenimme miten pystyimme sepelin, hiekan, mutakuoppien ja pyörryttävän tyhjyyden ja järjettömyyden tunteen seassa. Maailmanlopun maisemaan oli vedetty väliaikaisia teitä ainesten kuljetteluun. Rikkinäisiä säiliöitä, kaivonrenkaita, tyhjiä muoviastioita, porakoneita, betonisia ja muovisia putkikasoja, siirtolavoja, rautaromua - ja kaiken yllä varhaisen maaliskuun kylmän ja tuulisen kevätpäivän hitaasti selkenevä iltataivas.

"Täällä ne mäyrien kolot edelleen ovat!"

Juuri levennetyn soratien penkasta dosentti Kivi osoitti meille mäyrän kaivaman käytävän suun. Aikaisemmalla yöretkellään Kivi oli nähnyt mäyrät, ainakin kaksi niistä, siluettina pienen kallion päällä. Niiden liikehdintä on lajityypillisen vaivalloista. Ne ovat kaivajia.

Rotvalleineen kaikkineen pienintä piirtoa myöten valmiiksi viimeistelty upouusi asvalttikatu halkaisi Tullisaaren "rauhoitetun alueen" suunnasta metsän ja saapui tuhoalueelle, Entisen öljysataman jättämän tuhoalueen ja nykyasutuksen välissä oli vielä hetki sitten kymmenisen metriä leveä "suojeltu alue", kuten karttakin tiesi. Pietiläinen ja Kivi muistivat sen lintujen paratiisina, läpipääsemättömänä tiheikkönä. Siitä oli jäljellä muutama traktorilla vinoon työnnetty heiveröinen pajunvitsa soran ja sepelin taustalla. Penkalla lojui ylös kaivettu valurautainen putkisysteemi. Dosentti Kivi selitti sen paloventtiiliksi, joka oli ollut nykyasutuksen laidalla rautaisen kaivonkannen alla. Siihen palokunta saattoi kytkeä letkunsa jos lähellä paloi. Myös kaksi huomattavan kokoista betonirengasta entisestä palokaivosta virui maassa. Palokaivoja käytettiin kun vesijohtoverkkoa ei vielä ollut.

Retkipäivämme päättyi ja aurinko oli juuri laskemassa. Metrolle vievä bussi saapui. Päätepysäkiltä ajoimme Herttoniemen suuntaan. Raskaan tieteellisen työn jälkeen keskustelumme johtuivat paratieteisiin ja ufosieppauksiin. Pietiläinen oli kadonnut kerran ennen oopperatalon rakentamista Töölönlahden rannalta ja menettänyt vaatteensakin, tosin väliaikaisesti. Itse katosin seurueen keskeltä pienellä kioskilla lähellä Tallinnan laivaterminaalia. Löysin itseni puistonpenkiltä korkean kaupunginmuurin juurelta aamuyöllä.

Helsingin rantoja ja viheralueita syödään niin lujaa vauhtia kuin talouden suhdannevaihtelut ikinä antavat myöten.

Kruunuvuori on ollut satunnaisista historiallisista syistä eräänlainen tyyni myrskynsilmä kapitalismin generoimassa kehityshurrikaanissa. Aika näyttää aivan pian, valitettavasti, mitä siitä enää voi jäädä. Meidän jälkeemme betoninpaisumus.

KEKKOSEN MUISTOMERKKI ehdotus

Silloin kun Helsingissä kilpailtiin muistomerkistä presidentti Kekkoselle jätin minäkin oman ehdotukseni. Koska se oli mielestäni hyvä, ja koska voittanut ja toteutettu ehdotus ei ole, tuon tässä esiin mitä ajattelin. Tosin kilpailulautakunta ei palauttanut ehdotuksia, joten havaintokuva ja selostus ovat rekonstruktioita. Mutta ehdotukseni oli yksinkertainen, ja muistan sen tarkasti.

Panssariverkosta rakennetaan kuutionmuotoinen aitaus, jonka pohjamitat ovat 7 X 7 metriä ja korkeus 6,5 metriä. Kulmatolpiksi tulevat rautatiekiskot, joita hiukan taivutetaan yläpäästä, kuvan mukaan. Syntyvä aitaus täytetään isoilla kivenlohkareilla ja paksuilla veistämättömillä hirsillä. Ne heitellään aitaukseen sikin sokin. Sen jälkeen kun kuutio kivineen hirsineen on valmis, siihen ei ikinä kosketa. Mikäli päälle kasvaa ruohoa; mikäli verkkoon tulee reikiä, mikäli kivet pyrkivät vajoamaan kasaksi ja hirret lahoamaan, tällaisen ajan vaikutuksen annetaan näkyä muistomerkissä. Koko Hesperian puistosta ja ympäröiviltä puistoalueilta sammutetaan katuvalot, siten että yöllä pimeäksi jäävän alueen länsirajana on Mannerheimintie, pohjoisrajana Helsinginkatu, itärajana Töölönlahti ja etelärajana Finlandia-talo. Kekkonen oli suuri luonnon ihailija. Häntä muistellessa luontoa saa häiritä mahdollisimman vähän keinotekoisilla äänillä ja valoilla. Kuution eteen länsipuolelle upotetaan ruohomatolle yksinkertainen harmaa graniittinen kivilaatta, jossa on isoin kirjaimin ainoastaan sana KEKKONEN. Urho Kekkosen nimi ja elämäntyö on kaikille tuttu, muita määreitä ei tarvita.

Muistomerkin symbolinen sisältö tarkoittaa suurta ja muotoutumatonta voimaa, Suomen kansaa, jota yhtä suuri ja periksi antamaton voima pitää kasassa ja alkeellisimmassa järjestyksessä. Panssariverkko siis tarkoittaa Kekkosta, kivet ja hirret kansaamme. Kivet ja hirret ovat olleet rakentamisen perusaineita meillä vuosituhannet, ja ovat pitkälti edelleen. Kekkosen verkko kuitenkin on rajannut ja rajaa tuon voiman esiintymistä. Teollisesti tuotettu panssariverkko sisältää myös viittauksen Kekkosen ajan suureen kehitykseen tekniikassa ja yhteiskunnan rakenteissa. Sen sisälleen sulkemaksi Suomen kansa on jäävä, vielä tuntemattoman pitkäksi jaksoksi.

Sijoitin muistomerkin kartan osoittamaan paikkaan (punainen rasti), kauemmas Finlandia-talosta kuin palkintolautakunnan ohjelmassa. Valitsemani paikka on väljempi. Siinä Finlandia-talon läheisyys ei häiritse liikaa ja nosta esiin Kekkosen viimeisten vuosien kansainvälistä toimintaa. Niin suuri kuin senkin merkitys on, Kekkosen varsinainen työmaa oli kuitenkin Suomen kansa ja sen asema luonnossa. Muistomerkin on oltava lähellä Töölönlahden vesi-elementtiä, eikä ahtaasti kallion ja kadun välissä, kuten kilpailulautakunnan ratkaisussa (pieni musta kysymerkki). Luonnonvesi on muutoksen ja estämättömän virtauksen elementti. Nämä dynaamiset tekijät leimaavat Kekkosen vuosisataa ja hänen persoonaansa.

Seuraavassa kuvassa näkyy voittanut ja toteutettu ehdotus. Vaikea kuvitella mitä palkintolautakunta on ajatellut. Ranteista katkaistut neljä kättä - vai mahdollisesti neljä täytettyä hansikasta? - sijoitettuina katuvalopylväiden päihin, lamppujen tilalle.

Miten tämä kuvaa suuren valtiomiehen toimintaa? Entä kahluuallas pikkueläimille ja juopuneille? Maassamme Neuvostoliiton kaaduttua vallinnut herpaantuminen kuvastuu tässä valinnassa, joka osoittaa hengen virran kuivumista, niin että vain vaivoin värähtelevä tuikku jää jäljelle. Palkintokilpailun hetkelle on ollut ominaista, että hyssyttelyä pidettiin parempana kuin luonnonvoimien tarkkailua ja niille alistumista, valppautta joka suuntaan - Kekkosen hengenlaatua. Kekkonen ei ollut tuikku. Kuvassa kahluuallas talveksi vanerilevyllä peitettynä.

Entistä merkillisemmäksi valintapäätökseen tekee tieto, että kilpailu kokonaisuudessaankin oli laaja ja korkeatasoinen. En valita oman esitykseni kohtaloa. Sitä valitan, mitä toteutettiin. - Esimerkkinä kuinka kilpailussa olisi ollut paljon muitakin mahdollisuuksia käyköön seuraava kuva. Tekijä seisoo mittakaavaan 1:3 rakentamansa ehdotuksensa pienoismallin vieressä. Kuinka paljon lähempänä Suomen kansaa ja sen luovuutta ja Kekkosen suhdetta siihen tämäkin olisi ollut, kuin kahluuallas! Ja tämänkin tekijä oli kilpailun aikaan suhteellisen tunnettu käsite- ja performanssitaiteilija. Mihin hukkasit tilaisuutesi, palkintolautakunta? Lipsautit sen kahluualtaaseen ja jätit Kekkosen hengen vaeltamaan ilman tukikohtaa meluisille kaduille.

 

RISTO HEIKINHEIMO in memoriam

Taidemaalari Risto Heikinheimo oli ainoa suomalainen dandy sodanjälkeisinä aikoina. (Muutkin ovat halunneet olla, mutta turhaan.) Googlen voimin Riston elinkaari ja muut tiedot hänestä ovat helposti saatavissa, joten ohessa vain muutamia anekdootteja ilman kommentteja. Olen itse ollut todistamassa näitä tapauksia, viimeistä lukuunottamatta.

RISTO HEIKINHEIMO IN MEMORIAM

Jyväskylän talvi kutsui vuonna -90 Muu ry:n valmistamaan näyttelyn aiheesta sosialismi. Paikalle mentiin Agentsien keikkabussilla. Alvar Aalto -museon salissa ripustettiin toista päivää ja kaljakorit olivat lattialla puolillaan kun Risto saapui paikalle ja kruunasi kavalkadin rajuun hollywoodilaiseen manieristiseen liehuntaan jäätyneellä punalipullaan. Varsinaista haavettaan hän ei kuitenkaan voinut toteuttaa. Se olisi ollut vappukulkueessa kannettu vaaleanpunaisten silkkilippujen linna.

Yhteen aikaan Risto väänsi savukkeensa sätkäkoneella. Joku töppösormi lainasi sen ja yritti myös, mutta sätkästä tuli löysä ja kupruileva, johon Risto: "Kyllä tuolla Taideakatemiaan pääsisi."

Kerran tulin Vanhalle ja Risto sattui istumaan yksin pöydässään. "Sinusta en tiedä kumpaan ryhmään oikein kuulut", hän sanoi. Ihmettelyyni vastaus: "Olen tuttavistani ajatellut että laihat ammutaan ja lihavat lahdataan kirveellä."

Taidetta yksiöihin!

Muun saliin johonkin tapahtumaan ilmaantui säteilevä nainen, joka huvittuneena seurasi kaikkia touhuja. Hänessä oli jotakin merkillisen tuttua. Selvisi - hän oli Riston sisar, galleristi Ilona Anhava. Oivallus: Riston karisma ei ollutkaan tehtyä, vaan peräisin lapsuuden kodista. Ristolla oli myös monta veljeä, joista yksi diplomaatti. Perheellä oli Kuopion tai Iisalmen suunnalla huvila. Kardinaalivirhe jos siihen viittasi nimityksellä "kesämökki". Ilonasta puhuessaan Risto selitti kuinka tämä oli opiskeluaikanaan ottanut siellä päin osaa vesakkoruiskutusten vastaiseen kampanjaan.

Mikään ei ole kaunista mikä ei satu.

Maalaisen ja kaupunkilaisen erotti Riston mielestä se että Muusta VR:n makasiineilta Vanhalle lähdettäessä maalainen käveli Mannerheimintietä Sokoksen ohi, kun kaupunkilainen taas meni Asema-aukion ja Kaivokadun kautta. Risto istutti Muun parkkipaikalle omenapuun, joka tuhoutui vasta uutta musiikkitaloa rakennettaessa.

Kaapelitehtaalle Risto ei millään ehdoilla suostunut tulemaan, ei esiintyjänä eikä yleisönä. Se oli liian kaukana. Jengin arvelu: lisähapen tarve olisi noussut liian pahaksi. Tai lisähapon.

Joku oli mieltynyt tsekkiläiseen olueeseen ja ehdotti sen kokeilemista. Risto kallisteli kädessään isoa lasiaan suomalaista perushanaa ja sanoi: "Mä tykkään tästä."

Risto selasi Helsingin sanomia ja päivitteli: "En ymmärrä tuota rivitanssia."

Riston hankinnat eräältä Thaimaan talvelta: Ranskalainen manikyyri, mittoihin tehty musta smokintapainen puku, mustat pillihousut, joiden lahkeet muodostuivat neljän sentin leveistä kangaskaistaleista kahden sentin välein.

Entisen Urajärven kartanon puistoon järjestettiin kansainvälisen estetiikkakonferenssin yhteydessä tableau vivant, tai parikin. Heli Rekula esitti Afroditea, Marikki Hakola Heraa, Timo Toikka Apolloa, allekirjoittanut Parista jne. Riston työ oli pukeminen ja meikkaus. Esityksen aikana Risto kahlaili rantakaislikossa levittämässä hiilihappojäätä savuefektiksi.

50 vuottaan Risto juhli Viiskulman lähellä kellarissa sijainneessa jazzklubissa. Joku toi onnitteluksi takahuoneeseen kimpun oransseja kehäkukkia. Risto ei edes vilkaissut niitä vaan tokaisi tylysti: "Laita ne jonnekin tänne." Vierasta valistettiin myöhemmin että orkidea olisi ollut sopivampi lajike.

Jari Aalto-Setälän arvio Muun vuosilta: "Risto on puolijumala."

Vasemmalla kädellä kiinni vasemmasta olkapäästä, oikealla oikeasta. Kyynärpäiden heilutusta kanansiipien tapaan ja riemukas huuto "Alkkohoolia, alkkohoolia."

Risto muisteli nuorisoliittolaisaikojaan. Solujen kokoukset pidettiin kavereiden kotona. Toverien huoneisiin mentiin vanhempien olohuoneiden kautta, jotka oli sisustettu antiikkipeilein ja mööpelein ja kristallikruunuin. Omat huoneet oli tapetoitu Che Guevaran kuvilla.

Juuri ennen uutta vuotta eräs ystäväni näki Riston Virgin Oilissa. Risto jätti perintöturkkinsa tuolin karmille ja suuntasi toilettiin, hauraana ja aineettomana. "Jos joku olisi puhaltanut, olisi hiukan tomua leijunut lattialle." Kaikki oli tehty, kaikki oli tuotu esille, mitään ei jäänyt kellariin. Comoedia finita est, plaudite amici.

Jaakko Pietiläinen kirjoittaa:

Riston muistelut herätti yhden kommentin. Olin tehnyt Makasiinien nurkalle siihen lankkusiltaan liimaamalla valokuvakollaasin. Siinä asetelman keskellä oli Moskovassa kuvaamani ortodoksipappi juhlatamineissa. Kaikki laiturille Muusta menevät joutuivat tallaamaan papin kuvan päälle. Joku komite oli miettinyt asiaa ja luokseni tuli eräs aktiivi nainen Muusta pyytämään, että ottaisin kuvan pois. Kysyin: " Oletko sinä täällä konsultoimassa meitä ", hän sanoi kyllä. Asia jäi siihen.

Juttuun liittyi eri paikoissa graffiteja. Hommalla oli sinisellä lankkisienellä plexilasiin kirjoitettu nimi COMMUNICARE. Risto tuli siihen kyltin viereen rinnalleni kallistelemaan päätään ja sanoi, ei tuollaista sanaa ole olemassakaan. Nyt on sanoin ja homma jäi siihen JOP

Erkki Haapaniemen lisäkommentti: Risto ei tiennyt että sana on latinaa ja tarkoittaa jotakuinkin samaa kuin nykyenglannin to communicate...

ARKKITEHTUURIN ARKI kuvaessee

ARKKITEHTUURIN ARKI

kirj. Erkki Haapaniemi

fil. maist.

Helsinki, 2015

Arkirakentaminen ja edustusrakentaminen toimivat eri ehdoin. Vaikutteita kyllä lainataan molempiin suuntiin - muinaisen Egyptin majoista ruokopylväät ja kaislakoristeet siirtyivät kivitemppeleiden jättiläispylväiksi. Temppelipylväät taas sadoissa muodoissa ja mittakaavoissa tuotiin takaisin alaspäin yhteiskuntahierarkiassa, muiden julkisten rakennusten kertaustyyleihin ja porvarien huviloiden kuistinkulmiin.

Funktionalismiksi sanottu rakennusajatus on syvä ja kestävä, ja sen yhteydet moderniksi sanottuun aikaan ovat ilmeiset. Rakennuksen muodon pitää vastata käyttötarkoitusta. Käyttötarkoitus johtuu ja muotoutuu niiden ihmisten tehtävistä, jotka rakennusta käyttävät. Käyttö on yhteiskunnallinen asia, mutta yhteiskunta vaikuttaa rakennuksen suunnittelussa tietenkin monien eri tahojen kautta, joilla on kaikilla oma intressinsä. Suoraan ei yhteiskunnalta kysytä mitään - kuinka voitaisiinkaan. Yhteiskunta antaa tehtäviä ihmisille, ja arkkitehti kysyy heiltä: Mitä te nyt oikeastaan teette ja mitä tiloja tarvitsette siinä?

1900-luvun kaksi suurta diktatuuria poikkesivat tästä ihanteesta. Hitlerin-Speerin Valtakunnankanslia Berliinissä oli pelkkä teatterikulissi. Kanslistit eivät siellä kirjojaan pitäneet, eikä juuri Führer itsekään, havaittuaan kuinka muuttui naurettavaksi ylisuuressa työhuoneessaan. Chaplinhan kerkesi tekemään tästä pilaa Dikataattori-elokuvassaan jo ennen maailmansodan alkamista. Stalinin Moskovan yliopisto oli myös vallan lavaste, mutta on käytössä edelleenkin. Hitleriläinen natsismi suuntautui heti alun perin hävitykseen, mutta stalinismi myös rakensi yhteiskuntaa, järjettömin uhrein ja kustannuksin. - Suomen valtion suurta aikaa oli Kekkosen aika, sosiaalinen ja taloudellinen tasoittuminen ja edistys. Mutta Kekkosta oli jo edeltänyt sotien keskeyttämä modernisoitumisprosessi. Sen eetos tulee esiin, parhaitenkin, 20-  ja 30-luvun rakentamisessa - politiikka tuli parikymmentä vuotta muun kulttuurin jäljessä. Pienessä ja silloin köyhässä valtiossa funktionalismilla oli tilaisuutensa. Sen ideologia ja estetiikka oli sovitettu tehokkaaseen ja konstailemattomaan rakentamiseen.

Loistohuvilansakin funktionalismilla on, mutta sen sielu on arkirakentamisessa. Tämän kuvaesseen talot kuuluvat siihen. Kirkkoja ja muita paraatirakennuksia en käsittele. Miten kirkkorakennus voisi olla funktionalistinen, kun sen funktio on se itse; toisin sanoen sen tehtävä on herättää hartautta, eli olla näkyvä vertauskuva näkymättömälle Kristuksen ruumiille, yhteiselle seurakunnalle.

Myöhemmin, aikojen huonontuessa, käsite postmoderni syntyi juuri arkkitehtuurissa, kun piirtäjät halusivat "leikitellä". Ajat huonontuivat modernin estetiikan kannalta, koska kansantulo kasvoi, mutta samaan aikaan edistysaate menetti teränsä ja uskottavuutensa. On silti huomattu että postmodernin ja modernin ero yhteiskunnassa ei lopulta kovin suuri ole. Miten se ilmenee suomalaisessa arkirakentamisessa, sitä yritän nyt näyttää. Minua on aina harmittanut joittenkin ihmisten välinpitämättömyys arkkitehtuurista. "Sama se millaisia taloja on", kuten kouluaikainen kaverini sanoi.

Haluan selittää, miksi jotkut talot ovat mielestäni hyviä, miksi toiset taas eivät. Valokuvat ovat omiani, paitsi yksi kuva Viipurista ajalta ennen sotia. Se on peräisin arkistolähteistä. Pyrin osoittamaan arvojärjestyksen, erinomaisesta ja esimerkillisestä estetiikasta huonoon. Funkkis ja postmoderni kilpailevat samassa sarjassa. Tarkastelutapani on pinnallinen; en mene rakennusten sisälle. Funktionalismin tosiasiallinen toimivuus käy ilmi tietenkin sisätiloissa ja niiden käytössä, mutta rakennustyylin suhde yhteiskuntaan ja sen ideologioihin näkyy ehkä nopeimmin päältä. Käytän kouluarvosanoja ja aloitan parhaasta eli Kympistä. Tähän ryhmään kuuluu vain julkisia rakennuksia, joiden tekijätkin ovat yleisessä tiedossa. En kuitenkaan nimiä mainitse, etten häiritsisi pikatarkasteluani. Parhaan ryhmän talot näyttävät - perustelujeni pohjaksi - omat subjektiiviset mieltymykseni, jotka lienevät aika tavanomaiset. Mutta piparkakkuefektien ihailijoitakin on, välinpitämättömien lisäksi. Heille esitelmöin ja heitä yritän käännyttää. Numeroarvostelussa ja hyvästä huonoon päin etenemisessä pyrkimykseni ei ole kehua eikä haukkua, vaan tuoda havainnollisesti argumenttini esille. Voi olla että asiatiedoissa kuten rakennusten ajoituksessa on virheitä. Tämä on flanöörin, ei tutkijan katse.

I  KYMPIT

Nämä rakennukset herättävät ihailua ja mielihyvää. Toimivuus ja kauneus yhdistyvät rennolla ja luonnolliselta näyttävällä tavalla. (Näitä rakennettiin 1920-1950-luvuilla.)

1.  Lasipalatsi.

Tunnetusti tämän piti olla väliaikainen rakennus, mutta onneksi kauneus havaittiin ja talo on jäänyt paikalleen, edelleen jokapäiväisenä silmänilona, ja muidenkin aistien. Nykykatsojan huomiota herättää ensinnäkin, että tontin pinnanmuotoja seurataan herkästi. Nykyäänhän tahdotaan louhia  ja kaivaa tasaiseksi tontti kuin tontti. Tässä Mannerheimintien ja Simonkadun kulmassa toisen kerroksen ravintolasali ja sen alla olevat tilat on herkullisesti vedetty metriä alemmas kuin Simonkadun myötäinen siipi vasemmalla. Kulma on pyöristetty ja lasikin on pyöreä. (Lapsuuden muistoissani Tampereen Tempon talon  pyöreässä kulmassa Hämeensillan pielessä oli myös pyöreät lasit, mutta nyt ne on rumasti puitteilla suoristettu.) Tämän hienon salin ikkunoista näkee, ja on itsekin näkyvillä. Mutta kyseessä ei ole teatteriefekti, vaan kaupungin eli kauppapaikan perusolemus, ihmisten ja tavaroiden kohtaaminen ja kaiken vaihtomahdollisuus.

Viistolasiseinäisen tötsän, sen alkuperäistä tarkoitusta en tiedä, alta pääsee sisäpihalle. Oikealla Mannerheimintien puoleinen siipi jatkuu hiukan korkeampana. Muodostuu silmiä hivelevä rytmi, jossa kaikki osatekijät, julkisivun osien korkeudet ja leveydet, niiden suhde katuun, ikkunoiden koot ja muodot ja jaottelu, kaikki svengaa. Ja pönäkkyys ja juhlallisuus, pelkkä sen tavoittelu, loistaa poissaolollaan. En muista onko rakennusaika iloista 1920-lukua vai uhkaavaa 30-lukua, mutta iloiselta näyttää.

2.  Kansaneläkelaitoksen pääkonttori Taka-Töölössä

Tässä on turha jättää sanomatta piirtäjää, koska hän on Alvar Aalto. Samat hienoudet maaston käytössä ja massojen rytmittelyssä kuin Lasipalatsin kohdalla toimivat tässäkin. Kuitenkin kerrosalaa on paljon enemmän. Tontti on kallioisempi ja ahtaampien naapuriseinien sisällä. Lasipalatsihan rakennettiin kansalaissodan tykistötulessa hävinneen Turun kasarmin tilalle, kai silloin melkein autiolle tontille. Aallon pitää nyt ottaa huomioon ankeanpuoleinen Taka-Töölö. Aikoinaan se oli monen elokuvan tapahtumapaikka ja ihaltu asuinalue, mutta epäilen että Aallon silmissä se jo 50-luvulla oli kivierämaa.

Satuin asumaan Kelan konttorin viereisessä talossa 70-luvulla. Ikkunastani näin kuinka japanilaiset turistit valokuvasivat arkkitehtuurimonumenttia. (Heti kun pääsin, muutin pois, mutta en Aallon takia, vaan Mannerheimintien liikenteen. Se jyrähtää käyntiin aamukuudelta ja jatkuu samana puolille öin.) Tässä Mannerheimintien yli idästä ottamassani kuvassa havaitsee eroakin Lasipalatsin psykologiaan. Aalto on jyrkän asiallinen, mutta silti kutsuva. Rytmi ei ole jazzia, vaan paremminkin junanpyörien riemukasta vauhdilla eteenpäin vievää kolketta, silloin kun kiskoja ei ollut vielä hitsattu yhteen. Ollaan ikään kuin suuremmassa maailmassa, ei jazzklubin jytkeessä, vaan orastavan Kekkosen ajan yhteiskunnassa, jolla on malttia vaurastua. Ja pitää huolta myös köyhistä. Itseäni on huvittanut kuvitella mitä tapahtuu ylimmän kerroksen ikkunarivin vasemmassa laidassa, niiden ikkunoiden takana joiden puitejaottelu on hiukan erilainen kuin kaikkien muiden. Konttorinjohtajien työhuoneet? Vai ehkä henkilökunnan ruokala? Uskon ja toivon että jälkimmäinen arvaus pätee. Joka tapauksessa julkisivujen muotoilu on veitsenterävää ja aistillista. Millä keinoin monotonisuus ja toisaalta lavertelu vältetään, äärimmäisen säästeliäästi, sitä ei ihan ensisilmäyksellä tahdo tajutakaan. Tuottaa nautintoa kun yksityiskohtien toiminnan löytää. Punainen tiili erottaa pääkonttorin viereisistä rapatuista asuintaloista. Modernin projekti oli Suomessa päässyt taas vauhtiin, toisen maailmansodan tauon jälkeen.

3.  Sairaala Viipurissa.

Tämä lienee samoja aikoja tai hiukan myöhempi kuin Lasipalatsi. Mikä lienee tarkka rakennuspaikka Viipurin kaupungissa, mutta autiolta näyttää. Kuvan lähestymiskulma on kadulta päin. Ramppi nousee pääoven eteen. Jalankulkua ja autoja ei ole eroteltu, kuten ei vielä tänäänkään Helsingin yliopistosairaalan muuten hienosti ja pieteetillä tehdyssä Meilahden remontissa, jossa pääoven eteen rakennettiin uusi sisääntulo. Takavuosien Viipurissa jalankulku ja liikenteen tukkoisuus eivät kai vielä olleet ongelma. Ja hullua että niitä eivät vieläkään monet suunnittelijat tunnista ongelmaksi, paitsi Alvar Aalto, joka Finlandia-talossa järjesti jalankulun Mannerheimintieltä ja raitiovaunupysäkeiltä ja autoliikenteen Töölönlahden puolelta. Nythän ratkaisu aiheuttaa uutta järjestelyä, koska Töölönlahtea ei todellakaan täytetäkään, mutta sen eteläpuolinen "joutomaa" rakennetaan. Näköalojen ja väljyyden kadotessa monet inhoavat radan varteen putkahtanutta taloriviä. Kauppiaat ovat vallanneet pyhäkön...

Viipurin sairaalan jylhyyttä ja asiallisuutta ei voi kuin ihailla. Porraskuilut erottuvat mutkitta. Ikkunoiden sijoittelu julkisivuihin on väistämättömän sopivaa ja levollista, katsetta hivelevää. Esimerkiksi vasemmalla näkyvän pienemmän siiven pitkässä julkisivussa on 28 samanmuotoista ja samankokoista ikkunaa. Mutta koska niiden vasemmalla puolen on leveä marginaali ja yläpuolella enemmän tilaa kuin alhaalla, yksitoikkoisuus on kaukana. Suunnikkaaseen muodostuu rytmi. Sen ylä- ja päätymarginaalit muodostavat suorakulman ja osoittavat ja korostavat tämän sivusiiven päätyä ja sen portaikkoa, joka on lähinnä kuvassa. Visuaalinen painopiste palvelee siis toimintojen havaitsemista. Tuonnempana kuvasarjassani esittelen useita avuttomia ikkunaratkaisuja, joissa asiaa ei ole osattu ajatella. Helsingissäkin jouduttiin korjaamaan ja ehostettiin onnistuneesti (kuva 12)  kouluhallituksen talo Hakaniemenrannassa. Sen pääjulkisivu Siltavuorensalmelle oli hirvittävä ja puuduttava bunkkerinaukkoikkunoineen, joiden mekaanisesta sijoituksesta kaikki rytmi puuttui täysin. Arkkitehti oli puolustautunut sanomalla että suunnittelussa oli noudatettu yleispäteviä periaatteita. Mitä periaatteita? Ainoa yleispätevä periaate on että hyvältä näyttää. Modernismin niukkuudessa se vaatii samanlaista silmää kuin Viipurin sairaalan piirtäjällä. Toinen seikka on, että Viipurissa ei vielä käytetty valmiita betonielementtejä, joten arkkitehdillä oli enemmän vapautta. Valmiit betonielementit monessa kohdin tuhosivat funktionalismin kauneuden, aivan liian monessa.

4.  Lahden linja-autoasema

Liikenteen ihailua funktionalismin parhaina aikoina.

Vasemmalla kuorma-autojen lastaussillat ja tavaravarasto. Keskellä tarpeellisia toimistotiloja sekä matkustajien odotusaula ja lipunmyynti. Sille antaa valoa valtava ikkuna. Pääovet sen alapuolella, ja reilu lippa ikkunan ja niiden välissä. Sisäänkäynti on markkeerattu kunnolla, mikä asia usein ehkä jopa tahallaan laiminlyödään postmodernismissa. Epäilemättä siksi, että postmoderni ostoskeskus ei pyrikään toimivuuteen, vaan viettelemään, harhauttamaan, pysäyttämään ja  pyörittämään asiakkaan mahdollisimman harhaiseksi, jotta aikaa kuluu tavaroiden luona. - Oikealla ravintola, jonka kaareva pääty jää kuvan ulkopuolelle. Bussien lähtölaiturit julkisivun edessä. Erivärinen torni kruunaa upean yksinkertaisen rytmin. Tornin ainoa ei-esteettinen funktio näyttäisi olevan kellon nostaminen tarpeeksi korkealle, jotta linjuriin kiirehtivät kaupunkilaiset ja maalaiset varmasti ehtivät. Kello ei tietenkään ole tornin keskellä vaan laidassa, niinkuin sisääntuloaula on keskimmäisen korkeimman rakennusosan oikeassa laidassa. Vastaansanomattoman toimivaa ja kaunista.

5.  Liikekortteli Tampereella

Tämä kortteli, oikeastaan kaksi, koska välissä pieni Ratinankuja yhdistää linja-autoaseman ja Koskikeskuksen, on rakennettu nyt jo puretun Verkatehtaan ja linja-autoaseman väliin. Tai varmaan linja-autoasema, sekin erinomaisen kaunis funkkisrakennus, on suurin piirtein samalta ajalta. Itäpuolella on Hatanpään valtatie, lännessä Ratinanvuolle. Hatanpään valtatietä on tullut ja vieläkin tulee suuri osa etelän suunnan liikenteestä kaupunkiin. Ratinassa käytiin ankara taistelu 1918. Jyväskyläläinen valkokaartin osasto yritti kaupunkiin Viinikanojan siltaa pitkin. Vanhojen kuvien perusteella näillä paikkein on ollut punatiilisiä tehdasrakennuksia silloin. Nykyinen rakennuskanta on kokonaan myöhempää. Tässä korttelissa on muun muassa "Nuorisokeskus", mikä tietysti merkitsee että tuottomahdollisuuksia tiloilla ei enää ole. Epäilemättä spekulantit haluaisivat rakentaa enemmän kerrosneliömetrejä tai yleensä "nykyaikaisempaa" kaupalle, viereisen melko mauttoman Koskikeskuksen lisäksi. Rakennettaessa tämä nyt purku-uhan alainen hitaasti rappeutuva kortteli oli ylpeätä ja uusinta uutta, koska Hatanpään valtatien puolella oli huoltoasemakin mittarikenttineen.

Tässä kuvassa läntisemmän korttelinosan läntinen julkisivu. (Vasemmassa laidassa näkyy hiukan uusia asuintaloja, jotka ovat Koskikeskuksen ja Ratinanvuolteen välissä, entisen Verkatehtaan paikalla.) Parhaan funkkiksen suurenmoinen niukkuus ja samalla vapaa mielikuvitus tarpeellisten elementtien sijoittelussa näkyy tässäkin, samoin kuin Lasipalatsissa. Pohjakerroksessa on ollut autokorjaamo. Ylimmän kerroksen ikkunarivin takana on epäilemättä ollut toimistoja. Oikealla linja-autoaseman ja Vuolteenkadun puolella keskimmäinen kerros on kadun tasalla. Kadun puolella on ollut kauppoja ja näyteikkunoita. Niiden toimisto- ja varastotilojen ovelle johtaa kadulta mitä hauskin silta tai parveke. Tällaisista yllättävistä pikkuelementeistä myöhempi postmodernismi huonoimmissa töissään teki pääasian. Mutta tässä se on välttämättömyys, josta on samalla sivutöikseen tullut koriste-elementti. Silti se on funktionaalinen ja funktionalistinen, niin sisältönsä kuin muotonsa puolesta. Ja jälleen ikkunat, kurinalainen leikittely niillä. Kannattaa huomata myös palotikkaat, jotka ovat pystysuorana synkooppina yhdistäneet katon ja keskimmäisen kerroksen parvekkeen. Kolme täysin eri työtä tekevää kerrosta, jotka kaikki puhuvat täysin samaa kieltä.

II  YSIT

Toiseksi parhaaseen kategoriaan sijoitan paitsi funktionalismin ydinajan taloja, niin hienoimmatkin postmodernin ajan ja tyylin rakennukset. Funktionalismin ydinaikoihin verrattuna niissä tuntuu olevan jotakin pientä kuvan väreilyä, itsetarkoituksellista leikillisyyttä. Ikään kuin rakennus keskittyisi itseensä, ei tehtäväänsä. Parhaimmillaan leikki on hauskaa, mutta monesti tuntuu vain puolustelevalta eleeltä. Tyylin, siis funktionalismin, itsevarmuus ja kyselemättömyys häviää, samoin kuin edistysusko on hävinnyt postmodernista yhteiskunnasta. Nyt arkkitehtuurin täytyy puolustella olemassaoloaan.

6.  Maunulan ostoskeskus

Ollaan edelleen puhtaassa funkkiksessa. Lähiöostareitten ensimmäiseen polveen kuuluva rakennus voisi yhtä hyvin sijoittua parhaaseen ryhmään. Funktionalismi on tässä niin puhdasta, että muuta ei olekaan jätetty eikä tarvita kuin funktio. Ylhäältä katsoen suorakaiteen muotoinen (nykytarkoituksiin paha kyllä tietysti aivan liian pieni) rakennus on saanut julkisivun ja sisäänkäynnin siten, että vilkasta läpiajokatua Pakilantietä lähinnä oleva kulma (vasemmalla kuvassa) on leikattu pois. Leikkauksessa on mukavat leveät portaat, joiden vasemmalla puolen R-kioski. Oikealla on ollut viimeisinä aikoina pizzeria. Pääovesta tullaan sisällä kiertävään käytävään, johon taas liiketilat avautuvat. Rakennus on uhanalainen, tai jo tuomittu. Asukkaiden lisäksi yrittäjäjärjestötkin ovat olleet sitä puolustamassa, koska monille ostarin nykyisille palveluille liiketilan menetys tietää liikkeen loppumista. Mutta Pakilantien toiselle puolen on jo valmistunut S-marketin hallussa oleva iso mielenkiinnoton kuutio, jonka katon parkkipaikan ikkunasta tämä kuva on otettu. Uudessa S-marketin kuutiossa on ruokakaupan lisäksi vain kirpputori ja Subway-sämpyläkauppa.

Vanhan ostarinsa mukana Maunula menettää kioskin, kampaajia, pizzerioita, pienemmän ruokakaupan, autokoulun, pari kapakkaa, yökerhon ym. Vanhan ostarin paikalle on kaavoitettu kerrostaloja. Näin Helsingin kaupungin politiikka - lisää asukkaita hinnalla millä hyvänsä - ahtaa väkeä tähänkin, samalla kun vähentää heidän lähipalveluitaan. Neljänsadan metrin päästä purettiin omakotitalo-liikerakennus muka homeongelman takia. Siinä hävisi puiden varjostamine terasseineen maunulalaisten olohuone, legendaarinen Pirjon krouvi. Omistaja oli edistyksellinen osuusliike Elanto. Tietty silloin kun vanha ostari rakennettiin, runsaan kahden kilometrin päässä ei ollut valtavaa Kaari-ostoskeskusta Kehä I:sen ja Hämeenlinnanväylän risteyksessä. Sen laajentaminen viime vuosina on ollut ratkaiseva isku Maunulan lähipalveluille ja tällekin kauniille ostarille. Katsokaa kuinka katon reunan leveä nauha luo jatkuvuuden koko äärimmäisen yksinkertaiselle muodolle. Lastauslaiturin pystysäleiköt pientä parkkipaikkaa kohti puhuttelevat ystävällisesti. Mutta nykyhetkemme ei siedä kohtuutta mittakaavassa. Mitä valtavampi ostari, sen parempi. Sinne saa hukkua.

7.  Koulu Töölöntorilla

Töölöntori on tiukka paikka. Jykeviä kivitaloja joka puolella, paitsi yhdellä kulmalla kirkko. Sen ja torin välissä on 50-luvun koulurakennus. Koulu on tarvinnut lisätiloja, joten ne on ollut sovitettava aivan torin laitaan, liikenneympyrän viereen, joka erottaa koulun varsinaisesta torista. Hirveästi uutta tilaa ei ole tarvittu, lisärakennus on kolmikerroksinen. Torilta katsoen talo on näin sopivan kokoinen, hiukan pienempi kuin ympäröivät rakennukset ja takaa näkyvä vanha koulu. Yhteyttä torilta kirkkoon ei visuaalisesti katkaista aikaisempaa enempää. Jos uudisrakennuksen seinä torille päin olisi yhtenäinen, torin tämäkin ainoa hiukan avoin kulma sulkeutuisi täysin. Mutta nyt arkkitehti on koonnut julkisivun pystyelementeistä; vuoroin lasia ja tiilipylväitä.

Lasi ja tiili tekevät kulmia jalkakäytävälle päin. Ne eivät kuitenkaan ole agressiivisia, vaan syntyviin pieniin lokeroihin tulee tilaa kadun ja seinän väliin. Näin julkisivu kevenee, ei aineettomaksi, mutta hyvin ilmavaksi. Pohjakerroksessa ihan kadun tasalla on myös ruokala. Koululaiset syövät aivan kuin osana katuelämää, melkein kuin terassilla. Tässä näkyy jo uusi piirre. Koulu on ollut osa modernin yhteiskunnan tiukkaa työnjakoa. Modernin vähitellen rapistuessa työn osuus pienenee sosiaalisessa elämässä. Työn tuottavuus on niin hyvä koneiden ansiosta, että sen tekemiseen menee yhä vähemmän aikaa ja vaivaa. Kouluissakin tämä näkyy. Pakolliset aineet ovat jatkuvan taistelun kohteena. Valinnaisia kursseja järjestetään kaikesta maan ja taivaan välillä. Koulun ja muun yhteiskunnan rajat liukenevat, niin kuin postmoderni liuottaa kaikkia rajoja. Mikä muu tässä rakennuksessa on erityisesti postmodernia? Jotkin yksityiskohdat kyllä nekin, kuten kaksi ilmassa leijuvaa tiilipylvästä. Ennen kaikkea kuitenkin kokonaistuntu on hyvinkin toinen kuin modernismin ydinaikana. Modernismin ilmaisukeinoja käytetään, mutta niistä ei synny kertomusta modernista edistykseen tähtäävästä, työnjakoon mutta samalla demokratiaan pyrkivästä yhteiskunnasta. Syntyy omaehtoinen koru, ei tietenkään ajasta eikä paikasta riippumaton, mutta paitsi toimiva, niin samalla omaa juttuaan itsenäisesti elävä, ei ihan vain juuri tässä ja nyt. Töölöntorin koulutalossa muotokieli liittyy aidosti uutena pykälänä äärimmäisen pitkään rakennustaiteen diskurssiin, yleisellä esteettisellä, voisi sanoa henkisellä tai ajattelun tasolla. Rakennuksen kauneus on yleismaailmallista, mutta samalla kun modernista tyylistä sen tiukimmassa mielessä on vapauduttu, jää pois myös se nimenomainen häikäisy, joka funktionalismin ydinkauden töissä seurasi mitä arkisimman tarkasti määritellyn käyttötarkoituksen ja suuren estetiikan yhteispelistä. Nyt tulee mieleen viikinkien esineistö. Viikingeillä laiva oli laiva, miekka oli miekka, juoma-astia oli juoma-astia, mutta kaikki oli lisäksi tasapainoisesti koristeltua. Funktio ja muotojen ja ornamenttien kauneus olivat ihmeellisen ongelmattomasti yhdessä, ilman että asketismia olisi tarvinnut tavoitella. Asketismihan suurta yleisöä ainakin vielä 50 vuotta sitten vieraannutti funktionalismista. Tänään kylläkin, Ikean aikaan, funkkiksen kauneus alkaa olla onneksi jokamiehen omaisuutta ja ymmärrettävissä. Mutta vaikea on uskoa että nykymaailmassa viikinkien korkeakulttuuri, tarkoitan tiukoista ehdoista vapautettu funktionaalisuus, olisi enää mahdollista. Ehkä tässä postmodernin korukivessä on ituja siihen suuntaan.

8.  Ammattikoulu Haagassa

Tämän rakennuksen täytyy olla 1960-luvulta. Muodot ja pinnat ovat hyvin puhtaita. Epäilen hienon virtaviivaisuuden johtuvan siitä, että ajanhetken yleinen pyrkimys oli puhdistua sota-ajasta ja kansallisista ylilyönneistä, sota-ajan tuomasta taantumuksesta kansallisromantiikkaan, kansallisen ylikorostamiseen. Ei siis arkkitehtuurissa, vaan yleensä. Palattiin rationaalisuuteen, ja itse asiassa, jos ei koneromantiikkaan, niin tehokkuuden ja asiallisuuden perusarvoihin, funktionalismin ytimeen. Tässäkin yhteiskunnallista gloriaa ja näkyvyyttä vaille jäävässä toimitilassa yleinen pyrkimys näkyy. Taloa remontoitiin aivan äsken, täysin kunnioittaen sen alkuperäistä esteettistä laatua. Jotakin autoihin ja niiden korjaamiseen liittyvää täällä opetetaan, koska myös toiseen kerrokseen on rakennettu ajoramppi pohjoisen puolella. Tilavalla tontilla ei synny mitään väkinäisyyttä tällaisistakaan välttämättömyyksistä. Kuva on otettu idästä, Hämeenlinnanväylän ylittävältä sillalta.

Mielenkiintoista sinänsä miksi mekaniikan alan oppilaitos sijoitettiin umpeensa pikkuporvarilliseen Haagaan, kauniiden pienten kerrostalojen keskelle, jotka ovat nykyään suuriksi kasvaneiden puiden ympäröimiä. Haagaakin valitettavasti tiivistetään. Tämän koulun länsipuolelle on noussut kuurojen järjestötalo, joka on mitä ankeinta 80- tai 90-luvun muodotonta nonsense-arkkitehtuuria. Eteläpuolelle taas ilmestyi muutama vuosi sitten yht'äkkiä postmoderni tyylikäs korkea liiketorni, matalan hotellin ja tämän koulun väliin. Tätä hienoa rakennusta ne eivät kylläkään pysty haittaamaan. Haagalaiset ja ammattikoululaiset tulevat mainiosti toimeen. Jälkimmäiset sinise haalareineen ovat viimeisiä röökinpolttelijoita ja porraspielissä istuskelijoita, nyt kun kaikkien lukiolaisten täytyy olla lenkkeilijöitä, bodaajia ja tyylimalleja.

9.  Tampereen rautatieasema

Tampereen rautatieaseman kuvailuun en ehkä ole aivan paras henkilö, koska vuosikymmenet se oli minulle niin tärkeä portti. Paljasjalkaisena tamperelaisena olen koulun jälkeen asunut maanpaossa Helsingissä vuodesta 1974. Tampereella oli monista syistä silti pakko käydä usein. Asema on vaikuttava, tulee sitten Helsingin junasta tai Hämeenkadulta.

Tämä kuva on otettu hieman syrjästä, Hämeenkadun suuntaisen Verkatehtaankadun ja Rautatienkadun kulmasta, siis korttelia etelään Hämeenkadulta. Aseman edessä on ollut parkkipaikka tai aukio aina, mutta oikealla on nykyään uusi liiketalo. Sen kohdalla oli aikaisemmin radan korkeudelle ulottunut mäki tai töyräs. Muistan kun sieltä katselimme isän kanssa, varmaankin 50-luvun lopulla, kuinka Norjan kuningas vierailullaan tarkasti kunniakomppanian aseman edessä. Vastaansanomattomia nuo aseman muodostavat valtavat laatikot ovat. Pääjulkisivu aarin kokoisine ikkunoineen sulkee Hämeenkadun itäpään. Ikkuna tietysti kuuluu asemahalliin, joka sekin on todella tarpeeksi iso, nyt ja missä tahansa kuviteltavissa olevassa tulevaisuudessa. Oikeanpuoleisen pienemmän laatikon ja isomman laatikon ikkunajako on koruttomuuden ja asiallisuuden huippu. Minun sukupolveni tuntema tamperelaisuus oli juuri tätä: älä yritä olla muuta kuin olet. Älä esitä. Suuret tiilipinnat tuovat Tampereella välttämättömän massiivisuuden, joka tietysti vastaa ja säestää suurten tehtaitten merkitykseen ja paatokseen. Ainoastaan tästä pinnalta yksiviivaisesta ympäristöstä on voinut nousta Suomen ainoa huumorilehti Pahkasika hervottomuuksineen, ehkä myös manserock. Aseman kellotorni on rappauspintansa takia jotenkin lohduttava. Punatiili, elävä materiaali, on isoina tasaisina pintoina hiukan raskas. Funktionalismin muotokieleen rappaus tuntuu sopivan paremmin. Tässä ne täydentävät toisiaan.

10.  Asuintalo Viikissä

Tuskin on mahdollista yliarvioida tietokoneiden vaikutusta kaikkeen tekemiseen. Arkkitehdeilla oli varmaan ennen parempi kosketus materiaaleihin, ennen betonielementtejä ja tietokoneita. He piirsivätkin paperille, joka sentään on aineellista, myös A 4:n aneemisessa muodossa, vaikka sitä nyt tuskin on piirustuspöydillä käytettykään. Tätä nykyä kaikki kaavailu tapahtuu tietokoneen ruudulla. Se voi olla nopeata ja etevää, mutta välttämättä abstraktimpaa kuin paperin ja kynän käyttö. Seuraavassa, itsestään selvimmässä tuntemassani, esimerkissä postmodernin tyylin arkkitehtuurista, abstraktius on viety hyvin pitkälle ja hyvin tietoisesti.

Talothan ovat laatikoita, mitä sitä peittelemään, tuntuu piirtäjä sanovan. Minulla suunnittelijana ja intellektuellina ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuka niissä asuu ja mitä tekee, kuka niitä rakennuttaa, miksi ja minne ja millä varoilla. Mutta onneksi voin sentään leikkiä, nimittäin pinnalla. Ja leikittyhän tässä on, oikein kauniisti. Jotenkin silti tuntuu että tässä postmoderni näyttäytyy, kun tämä on niin selkeä, omana itsenään, nimittäin modernin eetoksen konkurssijulistuksena. Kun muodon antaja voi esiintyä näin kaksijakoisesti - toisaalta demonstroiden kasvun ja rakentamisen tarkoituksettomuutta ja ajatuksettomuutta postmodernissa yhteiskunnassa, jossa kasvu ei enää koidu kaikkien hyödyksi, eikä rakenna yhteiskuntaa - toisaalta tuoden esiin omaa nautintoaan ja silmäänsä edes ikkunoiden sijoittelussa, hänen tilanteensa lienee jotensakin jakomielinen. Toivottavasti olen väärässä. Joka tapauksessa tämä on upea talo, kirkas taiteellinen julistus.

III  KASIT

Tässä ryhmässä esittelen taloja, jotka aiheuttavat minussa flanöörinä lievää tyytyväisyyttä. Edellisten ryhmien talot olivat ihailun ja hämmästyksen kohteita, tai klassikkoja, joista arvot opitaan. Tässä ollaan ikään kuin välitilassa. Jälki on ihan pitävää ja hyvää, mutta vain nyökyttelyä ja myöntävää muminaa aiheuttavaa.

11.  Tesoman kirjasto

Tesoman lähiö Länsi-Tampereella rakennettiin 60-luvulla. Silloin kerrostalojen väliin jäi sinne tänne suurenpuoleisiakin metsiköitä. Pinnanmuodot vaihtelevat, on hyvänkokoisiakin mäkiä. Lähiön keskellä on myös kohtalainen lampi, Tesomajärvi. Koillispuolella Epilänharjuun päin on hieno puhdasvetinen Tohloppi. Ennen kuin kaupungin läntinen ohitustie rakennettiin ja Ikurin ja Lamminpään omakotialueitten väliin tuli Lintuviidan rivitalolähiö, Tesomalta ja muista läntisistä kaupunginosista pääsi vaivattomasti hiihtämään Julkujärven majalle Ylöjärven puolelle.

Tesoman kirjasto, kuten kuvasta näkyy, on myöhempää tekoa. Se kai kaiketi kuuluu ns. Oulun koulun tyyliin, sen maltillisempaan osaan. Vieressä on myös samanlainen terveysasema. Tyylin keinovarat näkyvät näinkin pienessä yksityiskohdassa. Oikealla olevassa tiiliverhoillussa seinänpätkässä on viistotut kulmat. Ikkunaseinä, joka ei kylläkään kuulu kirjaston tiloille, on 45 asteen kulmassa muihin seiniin nähden. Sisäänkäynnin portaikkoa suojaa kauniisti ja oikeasti reilu sadekatos. Pahimmassa postmodernismissa näistä katoksistakin tahallaan tehdään koristelu- ja pelleilyelementtejä, jotka ovat joskus jopa irti seinästä, niin että sadevesi varmasti valuu sateenvarjoaan kokoavan sisääntulijan päälle. Tämän rakennuksen ilme on koottu vain ystävällisyys mielessä. Ei haeta esteettisyyttä, funktiota ja suurta kertomusta, kuten funktionalismin parhaina aikoina, ei myöskään järjetöntä ja tarkoituksetonta modernismin dekonstruktiota eleiden tasolla, kuten noissa kehnoimmissa postmodernin rimanalituksissa. Tässä tosiaan asetetaan käyttäjä keskelle, tosin kuin vain omaan arkeensa rajoitettuna. Ihan hyvä, mutta vähän tämä on kuin isotekstinen kirja huononäköiselle tai sauvat kävelijän apuna. Tämä on kilttien pörröisten peikkojen arkkitehtuuria, jotka eivät kotikoloista poistu. Mutta ikävä kyllä tämänkin ylle on jo kirves ripustettu. Tampereen kaupunki tiivistää rakennettaan, Helsingin esimerkin mukaan. Pohjoispuolella olevan koulun, Tesoman valtatien ja idänpuolen Kohmankaaren väliin jää pieni metsikkö, johon kaupunki nyt haluaa kaavoittaa asumista. Tesoman valtatien länsipuolella on Tesoman ostoskeskus ja kirkko. Vanha ostari halutaan purkaa ja rakentaa isompi tilalle. Silloin, abrakadabra, uuteen ostariin voidaankin sijoittaa uusi kirjasto ja terveyskeskus, ja nämä sympaattiset purkaa ja korvata asuintaloilla, parikymmentä vuotta palveltuaan. Vaikea hakea enää järjettömämpää esimerkkiä siitä kuinka pääoman pitäminen liikkeessä menee kaiken kohtuuden edelle. Vihreiltä lähtenyt tiivistämisidea niittää karmaisevaa satoa koko Suomessa, jossa nyt tilaa rakentamiseen muutenkin riittäisi. Tiivistämistä alun perin suunniteltiin, jotta metron kapasiteetti Helsingissä tulisi mahdollisimman hyvin käytetyksi.

12.  Virastotalo Hakaniemessä

Helsinkiläiset muistavat miltä tämä Kouluhallituksen talo Siltavuorensalmen rannalla näytti aikaisemmin. Kommentoin sitä jo kuvan 3. (sairaala Viipurissa) kohdalla. Joskus tällä vuosituhannella yleinen paheksunta, johon vielä liittyi talon ja rannan välissä olevan rauhanmuistomerkin paheksunta - siinähän rauhaa vaaditaan nyrkit pystyssä kliseisimpään ja sisällyksettömimpään neuvostotyyliin - sai aikaan että talo ehostettiin uuteen kuntoon.

Tulos on onnistunut. Talon sisäänkäynti oli pohjoispuolella. Sen yhteydessä on aula, josta toinen sisäänkäynti puhkaistiin nyt rannan puolelle. Tummalla syvennyksellä maratonjuoksun pituinen julkisivu jaettiin kahtia. Ikkunajako säilyi tietenkin pakosta, mutta sen päälle tehtiin tasainen lasiseinä. Näin ennen paksuun betoniin kaiverretuilta näyttäneet neliömäiset ikkunat kevenivät, tulivat abstraktimmiksi. Tässä se on hyvä, koska se vähentää ratkaisevasti massiivisuutta. Kun julkisivu vielä jakautuu kultaisessa leikkauksessa, sisäänvedetyn porras- ja aulaosan molemmin puolin, 3:2, kaikki onkin hyvin. Suuria osia yhdistää katonrajan kapea nauha. Muuten ne näyttäisivätkin irralleen hajonneilta. Mikä tehtävä on katon pitkällä harmaalla laatikolla, en tiedä. Se kuitenkin lisää ratkaisevasti, riittävästi eikä onneksi tippaakaan liikaa kaikkien elementtien harmoniaa. Samanlainen laatikko on remontoidun Kallion virastotalon katolla Hakaniemen torin toisella puolella, tosin ehkä hieman vähemmän taidokkaasti suhteutettu. Ehkä ilmastoinnin automatisointi ym. talotekniikka on vaatinut näiden tekemistä.

13.  Pienkerrostalo Meri-Rastilassa

Tämä talo sijaitsee joskus maahanmuuttajien takia Boulevard Mogadishuksikin kutsutun Meri-Rastilantien ja Ramsinniementien kulmassa. Jälkimmäinen vie vanhalle huvila-alueelle. Meri-Rastila on rakennettu 90-luvulla. Vanhat vuosaarelaiset muistavat kuinka se oli vielä metsää, jossa koululaiset suunnistivat. Itse muutin Meri-Rastilaan vuonna 2005. Samana päivänä kun olin kirjoittanut muuttopaperit alle keskikaupungin toimistossa, oli kotiin Vallilaan vanhaan asuntoon tullessani postin joukossa kaupungin uusi kaavakatsaus. Siinä Vuosaaren sillan eteläpuolelle, saaren puoleiseen päähän, oli kaavoitettu lisää asuntorakentamista, Meri-Rastilan rantametsään joka ulottuu Vartiokylänlahden rantaa kilometrin verran Ramsinkannakselle. Metsän takia olin minäkin uuden asuinpaikkani valinnut. Mutta muutkin inhosivat metsän tuhoamisen suunnitelmaa. Tästä seurasi ja oli jo alkanut yli kymmenen vuotta kestänyt kansalaisvastarinta. Se oli hyvin laajaa, kaikki puolueet ja paljon väkeä oli mukana, ja sai paljon julkisuutta. Nyt 2015 erityiskaava, joka rikkoo monia yleiskaavan ja maakuntakaavan perusasetuksia, on periaatteessa hyväksytty. Vihonviimeinen tarpeeton kaupunkirakenteen tiivistäminen tuhoaa lähiöitäkin, luonnonläheistä Vuosaarta pala palalta.

Kun astelen kotiin metron liityntälinjan pysäkiltä tämän talon ohi, tunnen aina suurta mielihyvää sen mataluudesta. Tämähän on jo postmodernismin ajoilta, mutta ero modernismiin on hyvin pieni (vrt. seuraava kuva nro 14.). Mitään hölmöä pilailua ei näy. Nyt kuitenkin kaavastustajien liikkeessä syntyi naiivi idea, että pitäisi auttaa kaupunkia tiivistämään Meri-Rastilaa nykyisten korttelien sisällä, jotta rantametsää ei "tarvitsisi" rakentaa. Kuvan taloakin olisi muka pitänyt korottaa lisäkerroksilla! Yksi englantilainen arkkitehti saatiin hyväntahtoiseen ryhmään mukaan, ja se laati kaupungille ehdotuksen. Siinä oli sinne tänne siroteltua lisärakentamista, mm. nykyiselle pienelle ostarille ja talojen välissä oleviin ihaniin puistikoihin ja koiranulkoiluttamispaikkoihin. (Niidenkin puolesta on jouduttu koko ajan vahtimaan ja taistelemaan, ettei rakennusvirasto kaada kaikkia hiukankin isompia puita.) Me skeptikot, realistit ja kyynikot ajattelimme etukäteen että soromnoo, kaupunki tiivistää ehdotuksen mukaisesti ja lisäksi rakennuttaa myös metsän. Toivon ainoastaan, että lama lykkää metsän hävittämistä mahdollisimman pitkälle, ja että tiivistämissuunnitelma unohtuu epäkäytännöllisyyteensä. Kaupungin omavaltaisten virkamiesten keneltäkään kysymätön tiivistäminen on kuitenkin jo alkanut Ramsinniementien varressa. Maailman pienimmän luonnosuojelualueen, erään pikku suon, ja tien väliin on pamahtanut kaksi kerrostaloa. Lisää on tulossa lähelle Ramsinkannasta, metsikköön jonka kautta on päässyt Meri-Rastilan rantametsään ja kannaksen kautta maaseudulle, vanhalle Ramsinniemen huvila-alueelle. Hengitystila viedään, ja ennen kannasta ollut suurten kuusten muodostama portti maalle ja saaristoon tuhotaan.

14.  Pienkerrostalo Tesomalla

Tesoman perustaloja kaupunginosan koillislaidalta, ennen osin uudempaa, osin vanhempaa Tohlopin aluetta. Rakennusaikana talon edestä menevä katu oli läpiajokatu Lamminpäästä Raholaan. Nyt se on muutettu kävelykaduksi ja uusi yhteys on uusi Tesoman valtatie vähän lännempänä. Mitä tällä on voitettu, on tietysti kysymyksenalaista. Varmaankin on haluttu rauhoittaa Lamminpään omakotialueen liikennettä, mutta samalla on halkaistu yksi Tesoman keskelle jäänyt metsikkö.

Edelliseen kuvaan (nro 13.) verraten on helppo nähdä eron pienuus modernin ja postmodernin vaatimattomamman rakentamisen välillä; kun kysymyksessä on tulevien asukkaiden perustarpeiden täyttäminen, ilman näyttämisen tai edustamisen halua rakennuttajan taholta. Meri-Rastilan talossa 90-luvulta on, toisin kuin näissä, parvekkeita tukemassa ehkä aivan tiukasti ottaen tarpeeton pyöreä pylväs, jonka koristeellisuus on onneksi hillittyä. Luo se visuaalisesti hyvän tukevan pystylinjan; siis sillä on ainakin selvä esteettinen funktio. Mutta yleisvaikutelma molemmissa taloissa on pitkälle sama. Sympaattista, juuri vähäeleisyydessään ja koon inhimillisyydessä. Ensimmäisten asukkaiden sosio-ekonominen asemakin Tesomalla 60-luvulla on varmaan ollut suhteellisesti ottaen ja muutettavat muuttaen lähellä Meri-Rastilan 90-luvun uudisasukkaiden asemaa. Näiden ja kymmenien samanlaisten ja sitä paitsi paljon suurempien talojen asukkaille Tesoman kirjasto (kuva 11.) suunniteltiin julkiseksi tilaksi - ja hyvin on toiminut.

15.  Unioninkadun virastotalo

Kaisaniemenkadulla oli pitkään tyhjä tontti Liisankadun ja Pitkänsillan välissä vastapäätä Kasvitieteellistä puutarhaa. Kalliolla sen yläpuolella Kruununhaan yläasteen ikkunasta näki Eduskuntatalolle asti. Eipä näy enää, mutta ei ainoastaan tämän talon takia, vaan niitten myös, joita on putkahtanut rautatien ja uuden Musiikkitalon väliin. Keskellä kaupunkia tiivistämistä ei kuitenkaan kannata valittaa. Luontoa ei menetetä, vain vähän väljyyttä.

Tämähän on kohtuullisen hyvä. Ikkunoita erottavat pystypuitteet ovat kyllä kömpelöt, ja muutenkin ikkunajako on tahdotonta sorinaa. Siitä ei muodostu rytmikokemusta ulkopuoliselle. Julkisivun jakava sisäänveto on muuten hyvä, mutta viidennen ja kuudennen kerroksen välissä ulos pistävä katos loukkaa kyllä melkoisesti silmää. Sillä ei kerta kaikkiaan ole funktiota. Esteettisesti se on ainoastaan haitallinen. Kun nyt postmodernissa ollaan, miksi ei katoksen kulmaa olisi voinut vaikka pyöristää, ja sijoittaa koko katosta hyödyllisesti heti pohjakerroksen ja sisäänkäynnin päälle? Verrattuna Kouluhallituksen talon nykymuotoon Siltavuorensalmen toisella puolen (kuva 12.) tämä on paljon heikompi. Ilmeisesti tässä suunnittelija on yrittänyt hajottaa mieleensä aluksi tunkenutta monotonista muotoa, kuitenkin ilman mitään kunnollista ideaa tai näkemystä tai rohkeutta. Kunpa näin näkyvällä paikalla asialle olisi päässyt Viikin talon (kuva 10.) piirtäjä! Kouluhallituksen talossa taas alkuperäistä mekaanista monotonisuutta hiukan jäsentämällä onkin saatu silmiä hivelevä lopputulos. Kuitenkin tämänkin Kaisaniemenkadun viimeisen uudisrakennuksen sijoitan pientä mielihyvää tuovien talojen joukkoon, koska julkisivu on tarpeeksi linjakas ja siisti sopiakseen kahden aikaisempia tyylikausia edustavan talon väliin. Pohjakerroksen sisäänveto ja sitä "kannattavat" kiiltävät pylväät ovat tasan oikein.

IV  SEISKAT

Tuon nyt esiin taloja jotka menettelevät joten kuten. Ne eivät ole pahoja mutta eivät oikein hyviäkään. Näitä nähdessään jää miettimään miksi on menty yli siitä missä aita matalin. Saattaahan joskus tosin olla että se ratkaisu on parempi kuin väkinäinen yrittäminen. Jos taloudelliset ehdot ovat ankarat, kiire kova ja ideat vähissä, voi olla paras tehdä mahdollisimman simppeliä. Ei jäljen aina silti tarvitse olla monotonista. Tai sitten voi pelleillä mitä mieleen tulee. Lopputuloksena voi saada viihteellistä vaihtelua, vaikka ei kovin hallittua eikä mielenkiintoista.

16.  Kerrostalo Vaasankadulla

Joka tuntee Vaasankatua, tietää että siellä ei juuri leikki tai tyylittely auta. Tässä on tarvinnut sijoittaa asuintalo kahden aikaisemman väliin. Tapahtuma-aika on ollut varmaan 70- tai 80-luku. Tilaa on vähän. Kuka välittäisi parvekkeesta, yötä päivää meluavalle umpikiviselle kapakkakadulle? Tarpeettomalta tuntuisi myös viimeisen päälle viritetty aistikkuus tai mitkään postmodernit "yksityiskohdat", juuri täällä Alppiharjulla vanhan työväenkaupunginosan ytimessä, missä kaikkea on kadulla kulkijalle liikaakin.

Hyvä. Siis rehelliset kaksois-ikkunat yksiöihin tai kaksioihin ja sisäänveto katutilan lisäämiseksi pohjakerrokseen. Siellä on liiketiloja. Tällä hetkellä ravintola Kustaa Vaasa on nuorison suosiossa, toistakymmentä vuotta sitten se oli päiväsaikaan tunnelmallinen räkälä. Oikeastaan tämä talo tiivistää Vaasankadun eetoksen, samalla tavalla kuin väitin Tampereen rautatieaseman (kuva 9.) tiivistävän tehdaskaupungin eetoksen. Vaasankadulla ei tarvitse (vaikka kyllä saa, kunhan kaavamaisesti ja tunnistettavasti) teeskennellä, olit juoppo, transu, köyhä, homo, parittaja, pornokauppias tai pelastusarmeijalainen. Mutta kun koko katua tarkastellaan, olisipa ankeata jos kaikki talot olisivat tällaisia. Hyvä kun on tämä yksi, vain tämä yksi. Ja vähänkään suurempana näin monotoninen julkisivu olisi paha. Kuvan oikean laidan 50-luvun talon muodolliset erkkerit vaikuttavat tarpeettomilta, mutta kertovat silti totuuden: kyllä tällä kadulla myös poroporvareita asuu, tai ainakin on asunut.

17.  Tampereen Koskikeskus

Tammerkosken alajuoksun varrella on ollut monia tehtaita, mutta nyt enää yksi, nimittäin paperi- tai pahvitehdas Tako Keskustorin vieressä kosken länsipuolella. Sitä vastapäätä itäpuolella oli Verkatehdas, joka siirsi toimintansa Itä-Tampereelle Vehmaisiin 1970-luvulla. Tehdasrakennusten purkamisesta tuli valtioneuvoston tasolle ylettynyt kiista, jonka Verkatehtaan johto ratkaisi aloittamalla purkamisen luvatta. Tilalle on saatu hotellitorni ja kauppakeskus. Niiden tyylistä voi sanoa vain, että sitä ei ole olemassa.

Tämä lasiläjä ei tuo mieleen funktionalismin ihanteita, mutta ei tässä mitään sen kommentointiakaan ole, puhumattakaan ylittämisestä. Kuvan vasemmassa laidassa näkyy kolmen ikkunan verran matalasta purku-uhan alaisesta huoltoasema- ja toimistokorttelista, jonka kosken puoleinen länsifasadi on kuvassa 5. Koskikeskuksen paikalla, tässä Hatanpään valtatien yli kaakosta katsottuna, oli Verkatehtaan punainen tiilimuuri suurine ikunoineen. Jos funkkiskortteli vasemmalta eli etelän puolelta sekin hävitetään, Tampereen keskusta on menettänyt modernin eli teollisuuden ja edistyksen ajan ilmeensä täältä Ratinan ja Kyttälän puolelta ihan kokonaan. Ainoa mitä voi sanoa Koskikeskuksen puolustamiseksi, on että matalan kauppakeskuksen ja korkean hotellin välillä vallitsee tietty vuoropuhelu, niin mauttomia kuin molemmat ovatkin. Kauppakeskuksen läpi pääsee myös helposti Ratinanvuolteen rantaan, jossa on kesäisin olutterasseja. Teollisuuden purkaminen kosken rannalta on jättänyt sen jo enimmiltään viihde- ja kävelyalueeksi, mikä on tietysti hyvä puoli asiassa. Ja muistoksi on jäänyt yläputouksen eli sähkölaitoksen padon yläpuolelle teollisuusrakennuksia, jotka olivat aikoinaan kansallimaisemana setelirahassa. Niihin on sijoitettu nykyään mm. Aamulehden toimitus ja itäpuolella koskea Vapriikki-museo ja käräjäoikeus.

18.  Kerrostalo Meri-Rastilassa

Postmodernismia keskinkertaisimmillaan, mutta myös aika hauskana. Kortteli sijaitsee Meri-Rastilan ostoskeskuksen vieressä, kulmittain metroasemaan, Vuosaaren sillalta tulevan Vuotien poistumisrampin yläpuolella. Kallion laella on vanha tammi, Rastilan kartanon ajoilta, ja kallion alapuolella niittyä ja lahden rannassa Vuosillan veneilijöiden satama ja taukotupa. Siitä alkaa Meri-Rastilan rantametsä (vrt. selitys kuvaan 13). Litorina-meren rantakivikko on vielä vähän ylempänä kallioilla.

Hyväntahtoinen hohotus pääsee tällaista taloa katsoessa. Oikean laidan parvekkeet ovat Vuotielle ja metroasemalle päin. Kuvassa näkyy ostoskeskuksen mainostornin varjo. Koska ostoskeskus on matala, parkkikentät ympäröivät sitä, ja Meri-Rastilan tie kulkee Vuotien ja metroradan yli (oikealla kuvan ulkopuolella) tässä näkyvän maanpinnan tasolla olevaa korkeata siltaa, jonka päällä on myös matala huoltoasema, sekä metroradan päällä matala metroasema (hyvää postmodernismia), tämän talon ympärille jää paljon ilmatilaa. Vuotien ja metroradan ylittävän sillan päältä aukeaa avara maisema länsiluoteeseen Vuosaaren siltaa pitkin Vartiokylänlahden yli sekä Rastilan ja Puotilan kartanoiden jäljellä oleviin päärakennuksiin ja Puotilan Lystimäelle ja Itäkeskukseen. Tässä avaruudessa, jota tosin tiivistämissuunnitelmat uhkaavat, kuvan kerrostalo on ihan paikallaan, mutta tuskin naurattaisi tiiviimmässä kaupunkimiljöössä.

19.  Konttorirakennus Käpylässä

Vilkkaassa risteyksessä Mäkelänkatu tulee kaupungista ja muuttuu muutaman korttelin päässä Tuusulanväyläksi. Tämä Mäkelänkadun ja Koskelantien solmu on varmaan Suomen kovimmin liikennöityjä; autojonot ovat pitkät ruuhka-aikaan. Risteyksen lounaispuolella on Käpylän liikuntapuisto, jossa pidetään mm. kansainvälisiä juniorijalkapallokisoja, entisen raviradan paikalla. Länteen päin Koskelantie jatkuu Hakamäentienä Hämeenlinnanväylän risteykseen asti. Itään päin Koskelantie kulkee Olympiakylän kautta, ja Vanhankaupunginkosken vieressä on Lahdenväylän risteys.

Miksipä tällaiseen paikkaan erityistä arkkitehtonista huolta kiinnitettäisiin? Koskelantien toisella puolella on vielä rumempi Amerin pääkonttori, jossa on pitänyt päämäjaansa myös Jääkiekkoliitto. Jos edellisen kuvan (nro 19) kerrostalo Meri-Rastilassa on jotenkin hullunhauska päälleliimatussa postmodernismissaan, tämä rakennus kuuluu ankeisiin tyylittömiin, vaikka hiukan eri tavalla kuin Tampereen koskikeskus. Tästä tuntuu henkivän masennus. Kelan pääkonttori heijasti nousevaa edistyksellistä sosiaalivaltiota (kuva 2.). Tässä rakennuksessa Kela ja Käpylän konttori on nykyisessä arkityössään: eläkeläiset ja työttömät ja maahanmuuttajat selvittelevät asioitaan vuoronumeroiden tahdissa. Aina välillä joku saa raivokohtauksen ja rupeaa huutamaan. Kyllä tämän talon piirtämisessä varmaan hieman yritystä on ollut. Vasemmalla matala siipi, keskellä korkeampi, oikealla taas matala. Kelan ja muiden toimistojen sisäänkäynnin kohdalla lasinen pystyaihe ja sitä korostamassa vielä vähän korkeampi seinänpätkä. Mutta pipariksi menee. Keskikohdan lasin ja seinänäpätkän korottamiset ainoastaan tekevät sekavan vaikutelman. Niiden ja isoimman keskisiiven pitkän fasadin väliin jää vielä kuin sattumalta tuon pisimmän siiven pääty, joka on ikävässä 25 asteen kulmassa "tornin" julkiseinään nähden. Ikkunat ovat matalia viiruja, ja niiden päällä vielä lippa kuin silmäluomi korostamassa epäilevää ja halveksivaa katsetta. Näin Kela, pakostakin, katsoo nykyisiä asiakkaitaan.

20.  Kerrostalo Hermannissa

Monet haluavat nykyään lasittaa parvekkeensa. Parveketupakointi on yksi kerrostaloriitojen kanta-aihe, tietysti melun ja kuraisten jälkien lisäksi. Parveke on siis tärkeä asia. Onkohan tätä taloa rakennettaessa kysytty asunto-osakkeen ostajilta, haluavatko he parvekkeensa lasitettuna vai ilman?

Jos on kysytty, silloin vaihtelulle on oikeutus. Mutta ohikulkijalle, joka katsoo taloa esineenä, esteettisenä kohteena, parvekkeiden variaatiot tekevät tässä häiritsevän vaikutuksen. Ikään kuin joku änkyttäisi. Haluaisi sanoa jotakin, mutta sanat tulevat ulos vain pätkinä. Ja varmasti kuvan keskellä aurinkoisella seinällä vasemmassa pystyrivissä olevia neljää parveketta eivät asunnon ostajat ole tilanneet eri pituisina. Ylimmässä kerroksessa on lyhyt parveke ja kapea korkea ikkuna vasemmalla. Sen alla neljännessä kerroksessa on pitkä parveke, joka ulottuu samanlaisen kapean korkean ikkunan kohdalle. Kolmannessa kapeaa ikkunaa ei ole, ja parveke on lyhyt. Toisessa kerroksessa on taas pitkä parveke, ilman kapeaa ikkunaa seinässä. Voihan nenä. Näkee tahtomattaankin mistä on kysymys. Postmodernille yhteiskuntatilalle ominaisesta keinotekoisten identiteettien eli päälleliimattujen efektien rakentamisesta. Väen väkisin yritetään samanlaisiin asuntoihin väsätä jotakin erilaisuutta. Enpä usko että kerrostaloasukas sitä oikeasti kaipaa. Onhan hän jo tehnyt valintansa ostamalla huoneiston juuri tästä talosta. Hän sisustaakin huoneistonsa itse, välttämättä omaperäisesti, jos nyt ei kuulu sisustuslehtien lukijoihin. Parvekkeilla kikkailu on tarpeetonta ja hölmön näköistä, mutta se onkin ideologista, postmodernin upporikkaan mutta yksilöt aina taloudellisten välttämättömyyksien alle jyräävän yhteiskunnan itsepetosta. Tai mikäli halutaan kauniimmin ajatella: mitä pahaa siinä on, jos ihmiset värjäävät tukkaansa ja käyttävät omituisia kampauksia, harrastavat syvänmeren sukellusta tai eksoottisia kieliä tai makrobioottista ruuanlaittoa, vain ollakseen erikoisia? Ei mitään. Mutta rakennus on pitkäaikainen ja pysyvä osa kaupunkia. Kun muodit menevät ohi, muodinmukaisuus muuttuu hetkessä naurettavaksi.

V  KUUTOSET

Toiseksi viimeiseen kategoriaani sijoitan taloja, jotka ulkoa nähtyinä aiheuttavat epämiellyttävän väristyksen. Niissä on jotakin peräti sekavaa tai sitten ihmisestä ja hänen havaintoapparaatistaan piittaamatonta tylyn ja brutaalin välinpitämättömyyden tuntua. Immanuel Kant määritteli kauneuden aistien ihanteelliseksi yhteistoiminnaksi. Kun havaitsemme aisteillamme jonkin kohteen mahdollisimman nopeasti ja vaivattomasti - on kysymys millisekunneista - se vaikuttaa meistä myös kauniilta. Kant ei vielä tiennyt että syynä on evoluution vaikutus. Havaintokykymme on mukautunut kohteisiin, joista eloonjäämisemme on riippunut. Omena tai pähkinä on kaunis. Jänis, saaliseläin, on kaunis. Leijona, uhkaava petoeläin, on kaunis. Kissa on kaunis, koska se on pieni leijona. Muitakin kauneuden lajeja on Kantinkin mukaan, mutta nämä ovat keskeisiä. Seuraavia taloja kriittinen katsoja vieroksuu, haluaisi olla näkemättä niitä. Ne riitelevät aistikykyjemme kanssa; niiden katsominen on vaikeaa. Onneksi näin rumia ei ole paljon.

21.  Pasilan rautatieasema

Pasilan asema on hyvin toimiva rakennus. Asemalaitureille löytää ja pääsee helposti, vaikka pari myymälätilaa kyllä on hiukan liukuportaiden edessä. Yhteydet muuhun liikenteeseen ovat riittävät ja helpot. Sisätilat ovat kohtuullisen selkeät. Kahviloille ja baareille ja muille aputoiminnoille riittää runsaasti tilaa, niinkin paljon, että sitä on aina välillä ollut käyttämättä. Kun Pasilan asema on liikenteen ja kaupunkirakenteen kannalta hyvin hyödyllinen, se on epäilemättä rakaskin kaupunkilaisille. Mutta miksi ihmeessä siitä on pitänyt päällepäin tehdä näin kaoottinen?

Kuva on otettu ratapihan ylittävältä sillalta. Onneksi tarpeettomaksi käynyt järjestelyratapiha lähivuosina rakennetaan täyteen korkeita torneja, jolloin tämäkin näkymä peittyy. Vasemmalla on pystyaihe, portaikko kaiketi. Koskaan en ole havainnut sillä minkäänlaista käyttöä, enkä tiedä miten sinne aseman sisältä pääsisikään. Häiritsevältä ja tarpeettomalta se näyttääkin. K-kaupan mainostekstien kohdalla on neljä erityistä pystypilaria. Mitä ne kertovat tai mitä ne tukevat? Sisällä on kyllä kauppa, mutta onko se tarvinnut näin massiivisen korostuksen? Sinisestä tiilinauhasta ylöspäin onkin sitten pelkkää kamalaa sotkua. Mutta olkoon menneeksi. Asema toimii ja junat kulkevat, silloin kun lumi ja pakkanen eivät liikaa koettele.

22.  Toimistotalo Viikissä

Viikin koetilan ympärillä, siis yliopiston maataloustiedekunnan yhden laitoksen, on vieläkin paljon suuria peltoja. Mutta osa niistä on otettu rakennuskäyttöön. On tehty hauskoja asuintaloja Viikintien varteen (kuvasssa näkyy vasemmalla pieni siivu yhden valkopuitteisista ikkunoista), mutta myös toimistorakennuksia, suureksi osaksi biotieteille. Entisen Viikin latokartanon ravintolaksi muutetun vanhan päärakennuksen itäpuolella näitä toimistotaloja on toista kymmentä. Yksi pyöreä, missä on myös kaupunginkirjaston Viikin kirjasto, on ihan hyvä. Samoin eläinsairaala Viikintien eteläpuolella, juuri opetustilan vanhojen rakennusten vieressä. Mutta muut, siis enemmistö, ovat aika ikävän näköisiä, ja kertovat karua kieltä postmodernismista arkkitehtuurissa.

Miten kauheasti tässäkin on ruvettu räpeltämään! Pitkä lasiseinä vasemmalla olisi hyvä, ilman pohjakerroksen silmää särkevää sekavuutta ja ilman katon kärjestään poikki leikkautuvia kolmioita. Sisään vedetty kulma keskellä on lähes sanoinkuvaamaton. Ruskeata ja sinistä betonia, erilaisia ikkunoita vaikka kuinka monta lajia. Oikealla tarpeettoman tuntuinen läsitötsä, joka toistaa pitkän lasiseinän muotoa, mutta miksi? Sietämättömintä tötsässä ovat katolla törröttävät neljä tankoa. Oikeanpuoleisen siiven oikeassa laidassa on vielä jokin torni ihmeellisine ylälippoineen. Kokonaisvaikutelma on huutavan sekava ja ristiriitainen. Jos talo voisi olla ympäristörikos, tämä olisi lähellä. - LISÄYS: Tämä siis esteettisesti. Kuten Joel Jalkanen huomauttaa, tämä talo on energiataloudelliseti hyvä. Siis kaikkea muuta kuin ympäristökatastrofi.

23.  Toimistobunkkeri Viikissä

Edelleen Viikintien pohjoispuolelta, kolmesataa metriä edellisestä koilliseen. Tätä ei voi sanoa sekavaksi, mutta tylyksi, lohduttomaksi ja ankeudessaan pahasti silmää loukkaavaksi kyllä.

Loukkaavuus ja paha ilme syntyy massiivisuuden ja muutaman yksityiskohdan yhteisvaikutuksesta. Massiivisuus voisi olla hyvä ja imponoiva ilman näitä törkeitä, piittaamattomuutta osoittavia eleitä. Vasemmanpuoleisen ison kuution katon valkoisena näkyvä reuna on laitettu laskemaan vinosti oikealle, edessä olevan pienemmän suorakaiteen muotoisen rakennusosan taakse. Tästä syntyy vaikutelma että jotain pahaa on tekeillä. Seinässä on neljä riviä ikkunoita, ja niiden vasemmalle puolelle ja yläpuolelle on jätetty paljon tilaa. Mutta vino katonreuna tuhoaa kuution rehellisyyden ja uskottavuuden. Eikö kaikkea tätä tilaa oikeasti tarvitakaan? Vielä hirveämpi on oikeanpuoleisen osan yläkerran parveke. Se on kuin avoin leikkaushaava, josta sisuskalut näkyvät. Miksi, miksi? Vasemman ison kuution alalaidassa, kuvassa vasemmalla, on pylväin tuettu koko seinän pituinen parveke. Tarpeellinen tai ei, mutta pahasti se irvistää, ainakin näin kaukaa katsoen. Arkkitehdillä on ollut pakkomielle rikkoa. Ensin hän on piirtänyt selkeät muodot ja sitten rikkonut ne, mahdollisimman ikävästi. Ovatko taloudelliset rakentamisehdot tai kiire niin painostavia, että piirtäjä ei ehdi kehitellä vaihtelevuutta rehellisin keinoin? Hän sutaisee selkeät perusmuodot mutta pysyäkseen oikeaoppisena postmodernistina rikkoo ne saman tien.

VI   VITOSET

Tähän luokkaan kuuluu vain yksi talo, onneksi. Haluaisin unohtaa sen, mutta en voi, koska lähes joka päivä joudun ajamaan sen ohi, tai odottamaan bussia sen edessä. Pidän tätä suoranaisena uhkana mielenterveydelleni. Jos en tuntisi oikeusjärjestelmäämme, tekisin tästä rikosilmoituksen. Avaruushirviöiden alus Öxpränks-planeetalta on laskeutunut Mannerheimintien loppupäähän. Arvosana on viisi eikä neljä, koska varmaankin tämä taloteknisesti toimii. Ei siis kannata purkaa, niin kauan kuin mielenterveys on yhteiskunnassamme vain sivuseikka.

25.  Pääkonttori Ruskeasuolla

Kuten edellinen talo, tämäkin herättää minussa suorastaan kauhua. Mutta tämä on edellistä vielä pahempi, sen vuoksi että edellisen virheet ovat ilmeisesti syntyneet ajattelemattomuudesta tai hätäisyydestä tai jonkinlaisesta anarkismista. Tämä on tahallista terrorismia, ajateltu ja toteutettu hyökkäys hyvää makua, kauneutta ja säädyllisyyttä vastaan. "Hyvä maku on hallitsevan luokan ennakkoluulo", sanoi muotoiluprofessori Severi Parko. Ei pidä paikkaansa. Proletaarinen esteetikko inhoaa suoranaista rumuutta siinä missä porvarillinenkin. Esteettiset perversiot ja tahallinen erikoisuudentavoittelu ovat aina vain häiriöitä - sääntö on yleisyys, yleinen hyväksyttävyys, kauneus siten kuin inhimillinen havaintokyky vaatii, kuten Kant määritteli. Eikä tämä talo ole ainoastaan ruma, vaan päällekäyvän ruma, tahallisen muodoton.

Pahinta on päädyssä näkyvä U- tai J-kirjaimen muoto. Tässä on selvästi yksi talo, mutta se on koko ajan hajoamassa kahtia. Keskelle änkeää lasi- ja peltimassa, joka ulottuu korkeimmalle koko talossa, ja kurkistaa julkisivun takaa. Kadun varressa oleva siipi voi kaatua kadulle milloin tahansa, siltä näyttää. Julkisivuun on laitettu roikkumaan kolme laatikkoa, oikein painamaan sitä kadulle päin. - Käyttötarkoitus sanelee muodon, oli funktionalismin tunnus. Muotoa ei sanele mikään, näyttää tässä ajatellun. Muodolla ei ole väliä. Mutta kyllä sillä hei kuitenkin on, koska suuret kaupunkitalot vaikuttavat ohikulkijoihin, kaikkein paksunahkaisimpia lukuunottamatta. Riitasointu voi joskus olla kiinnostavakin, mutta kun se iskee 90 desibelin voimalla suojaamattomaan korvaan, ei ole hauskaa.

LOPPUPÄÄTELMÄ

Suuren kulttuurieetoksen murentuessa, kun moderni aika ja edistysusko menettävät pätevyytensä ja sisältönsä, ei tilalle välttämättä ole pinnan alla nousemassa mitään uutta. Voi olla, että hajoamistuotteet ajelehtivat haaksirikkopaikalla kuluen vähitellen tunnistamattomiksi. Muutama kivinen ja lasinen helmi jää ehkä jäljelle tuleviin aikoihin, mikäli ihmiskunnalla niitä on. Hajoamistuotteilta postmodernismin rakennustaiteelliset tulokset minusta näyttävät, lukuun ottamatta kaikkein parhaita, joiden varsinaista sisältöä ja kulttuurimerkitystä emme varmaan vielä voi oivaltaa (tässä esimerkit 7. ja 10.). Mitä sitä suremaan. Kaikki muutkin kulttuurikaudet ovat kadonneet, mutta paljon niistä pystytään silti päättelemään jäljelle jääneiden rippeiden nojalla. Keskiaikaisen katedraalin turisti ei kuitenkaan saavuta alkuperäisen kävijän kokemusta, eikä savusaunan harrastaja muinaissuomalaisen kokemusta. Hyvä jos ymmärrämme omaa aikaamme, edes summittain.