Kiitos sulle Jumalani

Näin laulettiin muutama vuosi sitten Haapaniemien ja Korkeitten sukuseuran kokouksessa Tampereen Kaukajärvellä

HISTORIAN  RAAKUUS  JA  TULEVAISUUDEN

Ystäväni ovat varoittaneeet minua jatkuvasta sotahistorian lukemisesta. Se kuulemma kääntää katseen menneisyyteen eikä ole hyväksi mielen tasapainolle. No, mutta kun lapsuus on aina kuitenkin läsnä, nyt kun ikää tulee, ovat läsnä myös lapsuuden asiat. Yksi niistä oli sota. Tampereen Koivistonkylän rintamamiestaloissa 60-luvulla se oli koko ajan taustalla, vaikka aika oli muuten valoisamman tuntuista kuin nyt. Tulin joskus kysyneeksi isältäni olivatko Jatkosodan rintamalla olleet saksalaiset tosiaan itse varmoja siitä että olivat jonkinlaisia yli-ihmisiä, ja pitivätkö he venäläisiä itseään alempina. Phöh, isä tuhahti: ”Siitä nyt ei jäänyt pienintäkään epäselvyyttä.”

Like on julkaissut amerikkalaisen Dan McMillanin kirjan Polttouhrit, holokaustin synty (2015, suomentanut Petri Stenman). Eihän esityksessä mitään varsinaisesti uutta tietoa ole. MacMillan kuitenkin väittää että holokaustin (sana tulee nimenomaan kreikankielen polttouhria merkitsevästä sanasta) syitä ei ole aikaisemmin selitetty. Tuota en ihan usko, mutta McMillanin kirjan asiapitoinen, ehkä kuivakin lähestymistapa tekee siitä pelottavan luettavan. Hän ei hyväksy saksalaista kansanluonnetta minkäänlaiseksi selitykseksi. Bismarckin nerous sen sijaan kelpaa. Tietysti Hitlerin sairaalloinen juutalaisviha ja perinteinen juutalaisviha, jota oli kyllä enemmän Itä-Euroopassa kuin Saksassa, ovat myös mukana. Mutta ”vuosina 1862-1871 Saksan historia saapui ratkaisevaan tienhaaraan, ja sodan arvaamattomat sattumat panivat maan polulle, joka johti, lopulta muttei väistämättä, holokaustiin” (s. 59). No, Bismarck onnistui yhdistämään Saksan maat paitsi Itävaltaa. Parlamentti jätettiin keisariin nähden heikoksi. Sitten tietysti tuli Ensimmäinen maailmansota, Versaillesin rauha, suuret lamavuodet inflaatioineen jne.

Tuttua tarinaa. Mutta se mikä ällistytti minut, on alkukappale kirjan lukuun Johtopäätös (s. 227). ”Kun syitä ei ymmärretä, turvaudutaan naurettavaan näkemykseen, että ihmiset ovat pahoja ja että kaikesta taloudellisesta ja teknologisesta edistyksestä huolimatta ihmiset elävät moraalisesti edelleen kivikautta. … Ihmisten idealismiin ja luovuuteen nähden tuntuu melkein irvokkaalta väittää että ihmisten yhteinen tulevaisuus voisi olla mitään muuta kuin valoisa ja lupaava. … Katastrofin syntyyn vaadittiin miltei mahdoton yhdistelmä vaarallisia ajatuksia, raunioituneita ihmisiä ja käsittämättömän paljon huonoa onnea.”

Katastrofin synnystä kirjoittaja on epäilemättä oikeassa. Mutta miten ihmeessä tutkija, joka on perehtynyt näin syvällisesti ja tarkkaan historian kaameimpiin tapahtumiin, voi kirjoittaa räikeästi tosiasioiden kanssa ristiriidassa olevan lauseen: ”valoisa ja lupaava tulevaisuus!”

Hyökkäys juutalaisia vastaan on edelleen käynnissä Lähi-Idässä. Miljoonat islamistit ja muut pitävät Israelia miehittäjänä. Mutta juutalaisvaltio puolustautuu pommikampanjoita vastaan ylivertaisella sotavoimalla. Tilanne näyttää ratkeamattomalta.

Ehkä voi ymmärtää että juutalaisten asialla oleva kirjailija ohittaa nykytilanteen. Mutta sitä ei voi ymmärtää miten sokea hän on ekologien varoituksille. Onko niin, että historioitsijan ammatti vie miehensä kokonaan; että hänelle kaikkea elämää tuhoava, Saksan natsismia vähemmän dramaattinen ja teatraalinen, mutta monet kerrat totaalisempi uhka on jotakin joka ei hänen näkemykseensä mahdu?

Jenkkilästä tulee myös Atenan kustantama Elizabeth Kolbertin Kuudes sukupuutto, luonnoton historia (2016, suomentanut Pirkko Vesterinen). Se on bestseller ja Pulitzer-palkinnon voittanut. Suurella taidolla lähdetään sammakkoeläinten katoamisesta Perussa, esitellään antroposeeni, eli uusi maailmankausi, jossa ihmisen vaikutus planeetan olohin kasvaa ratkaisevan tuhoavaksi. - McMillan, holokaustin historioitsija kysyi miksi saksalaiset käänsivät katseensa. Nyt voi kysyä miksi sotahistorioitsija sekä miljoonat ja miljoonat muut kääntävät katseensa lajien tuhosta. Tietoa oli saksalaisilla kaikesta systemaattisesta murhaamisesta. Valetta että he eivät tienneet. Tietoa on myös meillä saastumisen ja ihmiskunnan kasvun vaikutuksesta elämän mahdollisuuksiin. Sitä ei voi edes välttää saamasta.

PARHAAT KIRJAILIJAT

Sattui silmiini lainastossa Dostojevskin lyhyitä kertomuksia. Ilkeässä tapauksessa todellinen valtioneuvos, hänen ylhäisyytensä kenraali, toimistopäällikkö Ivan Iljits Pralinski on ryyppäämässä entisen esimiehensä luona. Hänen ajurinsa häipyy hoitamaan omia hommiaan, jolloin Ivan Iljits joutuu kävellen lähtemään Pietarin pääkatujen suuntaan, tarkoituksenaan löytää vuokravossikka. Hän kuulee musiikkia ja meteliä jostakin talosta ja saa selville että siellä pitää häitä yksi hänen alaisensa. Pohdittuaan moraaliseikkoja syvällisesti hän menee sisälle…

Dostojevski on tässä yhtä hauska kuin Gogol!

Onhan tietysti ylittämätön Maupassantin Normandialainen, Mathieu:

”Kun Mathieulla on joutilasta aikaa, hän juo; mutta hän juo taiten, vakuuttavasti, niin että hän on säännöllisesti humalassa joka ilta. Hän on humalassa, mutta hän tietää sen, tietää niin tarkkaan, että hän panee joka päivä merkille juopumuksensa täsmällisen määrän. Se on hänen tärkein puuhansa; kappeli tulee vasta sen jälkeen.

Ja hän on keksinyt, kuulkaa ja ihmetelkää, hän on keksinyt humalamittarin!

Kapinetta ei ole olemassa, mutta Mathieun havainnot ovat yhtä täsmällisiä kuin matemaatikon.

Kuulette hänen hokevan alituiseen:

- Maanantain jälkeen minulta meni yli neljänkymmenviiden.

Tai: Olin ainakin viidenkymmenekahden ja viidenkymmenekahdeksan hujakoilla.

Tai: Taisin olla hyvinkin kuudenkymmenekuuden ja seitsemänkymmenen välillä.

Tai: Voi saakeli, luulin ihan että olin viidessäkymmenessä, mutta nyt huomaan että olinkin jo seitsemässäkymmenessäviidessä.

Ikinä hän ei erehdy.”

Pisin ja perusteellisin ryyppäysraportti on Dickensin Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit.

Bob Sawyer määrää:

”Kuulkaa! Lounas kolmelle, ja heti, ja seisottakaa hevosia neljännestunti. Käskekää kantaa pöytään kaikki kylmä ruoka, mitä talossa on, ja hiukan pullo-olutta, ja antakaa meidän maistaa parasta madeiraanne.

- -

”Aterian laatu vastasi täydellisesti Bobin kehumisia, eikä sille tehnyt täyttä oikeutta ainoastaan tämä herra, vaan myöskin herrat Pickwick ja Ben Allen. Näiden kolmen merkeissä kuluivat olutpullo ja madeira hyvin pian, ja kun (sitten kun hevoset oli taas valjastettu) he istuutuivat jälleen paikoilleen penkkilaatikko täynnä parasta maitopunssin vastinetta, mitä niin lyhyessä ajassa saattoi löytää, soi postitorvi…
- -

”He pysähtyivät syömään päivällistä ’Humalasalkoon’ Tewkesburyssa, minkä johdosta siellä nautittiin lisää pullo-olutta, pikkuisen madeiraa ja vähän portviiniäkin kaupan päälle, ja täällä koripullo täytettiin neljännen kerran. Näiden yhdistyneiden virvoitusaineiden vaikutuksesta herrat Pickwick ja Ben Allen nukkuivat kolmenkymmenen mailin matkan, kun taas Bob ja herra Weller lauloivat kaksiäänisesti takaistuimella.”

Emme tietenkään unohda kotimaisia kuvauksia; Kiveä, Linnaa, Huovista.

Mutta valtioneuvos Pralinskin juopumisen asteiden kuvaus Dostojevskin Ilkeässä tapauksessa on tarkin, monipuolisin ja yksityiskohtaisin mihin olen törmännyt.

”Hänen ylhäisyytensä hauskuttaminen oli sinänsä velvollisuus, koska hänellä, alaisella, kerran oli kunnia olla tämän seurassa. Samppanja oli tavallaan pelastus, ja hänen ylhäisyydestäänkin oli jopa mieleistä, että Akim Petrovits kaatoi, ei nautinnon takia, koska samppanja oli lämmintä ja laadultaan kaikkein kelvottominta, vaan mieleistä niin sanoaksemme moraalisessa suhteessa.

’Ukon itsensä tekee mieli ryypätä’, ajatteli Ivan Iljits, ’mutta ei yksin rohkene. Miksi estäisin häntä… Ja tuntuisihan naurettavalta, jos pullo seisoisi käyttämättä edessämme.’

Hän maistoi lasista ja ajatteli, että oli parempi istua ryyppäillen kuin tekemättä mitään.’

- -

”Hänet asetettiin istumaan kunniapaikalle, ja taaskin ilmestyi täysinäinen samppanjapullo hänen eteensä. Ruokailu aloitettiin sillillä ja votkalla. Ivan Iljits ojensi kätensä, kaatoi itse ison lasillisen votkaa ja joi. Votkaa hän ei vielä milloinkaan ollut ottanut. Nyt hän tunsi, miten alkoi ikään kuin vieriä jyrkkää vuoren rinnettä, lensi lentämistään; olisi pitänyt takertua johonkin kiinni, mutta siihen ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta.

- -

”Toiset käyttäytyivät jokseenkin huolettomasti, pahaenteisen riippumattomasti, melusivat, puhuivat ääneen, kiiruhtivat kohottamaan maljoja ennenaikaisesti, ammuskelivat naisia leivästä pyöritetyillä palloilla. Eräs valju mieshenkilö, jolla oli yllään likainen lievetakki, putosi tuolilta heti illalliselle siirryttyä ja jäikin makaamaan lattialle aterian loppuun asti.

- -

”Illallinen oli porvarillinen, vaikka sitä valmistamaan olikin palkattu jonkun kenraalin kokki: oli kieltä perunoiden kera, oli kyljyksiä vihreine herneineen ja oli hanhea, jäkiruokana kermahyytelöä. Juomina tarjottiin olutta, votkaa ja sherryä. Samppanjapullo sojotti ainoastaan kenraalin edessä...

- -

”Komea upseeri olikin, yhdeksän versokkaa yli normaalin pituuden. Aiottiin vetää oikeuteen, mutta huomattiin että oli sekapäinen.

- Siis... koululainen. Koulupoikaa ei tarvitse kohdella kovin ankarasti… Omasta puolestani olen valmis antamaan anteeksi…

- Lääketieteen avulla todistettiin, teidän ylhäisyytenne.

- Kuinka? Anatomisella tutkimuksellako?

- Varjelkoon, hänhän oli vielä elävä.

Äänekäs ja miltei samanaikainen naurunräjähdys kajahti vierasjoukossa, joka aluksi oli käyttäytynyt siivosti. Ivan Iljits raivostui.

- Hyvät naiset ja herrat! hän huusi nikottelematta juuri lainkaan ensimmäisten sanojen aikana...”

Katsauksen lopuksi Kiveä Nummisuutareista:

”Mutta kuin ei kävisi meille kuin Korppilan Paavolle Peltolan häissä. Kaksi päivää ennen pitoja paastoi hän kuin mies, ei suuruksen tomuakaan nauttinut. Mutta tulipa hää-ilta, niin söi hän taas kuin mies, ja noustuaan viimein pöydästä, tallusteli ales niitulle, kaivoi kuopan maahan, sovitti siihen vatsansa, nukkui sikeästi ja makasi näin seuraavan yöseen ja päivän. Niin teki Paavo.”

KYMMENEN TALVIMATKAA

KOMMENTTI ZIZEKIIN

KOMMENTTI ZIZEKIIN

MEDITATION ON MICHELANGELO’S Christ on the Cross, Slavoj Zizek, in SPECS, journal of art and culture. Vol. 1 (2008); also in Paul’s New Moment – Continental Philosophy and the Future of Christian Theology, ed. Milbank John, Zizek Slavoj & Creston Davis. 2010. (169-181).

Kristuksen kuoleman merkitys on meille useimmille hämmennyksen aihe, Zizek kirjoittaa. Mikä kuolee ristillä? Kenelle syntivelka maksettiin? Näillä kysymyksillä Zizek aloittaa artikkelinsa.

Tiedossahan tämä meillä on: Ristinkuolemassa Kristus maksoi 

meidän synneistämme Jumalan edessä ja sovitti ne kerralla – näin 

meille opetetaan ja on aina opetettu, täällä luterilaisuudessa kai 

tiukemmin muita suuntia vieläpä.

Zizek rupeaa ensiksi etsimään tämän katsomuksen juuria 

historiasta. Hän kysyy ”perinteisiltä teologeilta” että onko 

kaikkivaltias Jumala joidenkin itseään suurempien lakien alainen, 

joiden mukaan hänen pitää asiat palauttaa järjestykseen;

antamalla sovintouhriksi oman poikansa. Mutta, Zizek 

huomauttaa, ristinkuoleman ja evankeliumin koko merkityshän on 

juuri yksiraiteisen pakanallisen oikeuskäsitteen lakkauttaminen.

Yleensä uskonnot pyrkivät harmonian palauttamiseen silloin kun 

se on rikottu, silloin kun on tehty syntiä. Konfutse esimerkiksi 

sanoo että kun isä on oikeasti isä, poika on poika, kuningas 

kuningas, nainen nainen, valtio on järjestyksessä. Myöntäen 

olevansa nyt tylsä Zizek heittää että tämä on 

"protofasistinen näkemys".

Jos ymmärrän hänen argumenttinsa oikein, hän väittää että

"fasismi" vaatii orgaanisen ykseyden alle asettumista. Liberalismi 

taas antaisi yksilölle oikeuden olla suoraan kontaktissa 

maailmankaikkeuden voimiin, riippumatta valtiosta. Isosti 

harppoen Zizek sanoo liberalismin idean olevan peräisin 

kristillisyydestä. Uskova ei ole siinä pelkkä yksilö massassa, ei siis 

vain valtion tai yhteiskuntaelimistön osa, vaan jotakin suurempaa 

ja jopa kuolematonta, koska häntä ei voida palauttaa hänen 

pieneen erityisyyteensä yhteiskunnassa; koska hän siis on 

ainutlaatuinen oman jumalasuhteensa kautta.

Melko sekava argumentti. Zizek sanoo että muissa uskonnoissa 

yksilö joutuu alistumaan yleiseen järjestykseen, esim. valtioon tai 

perheeseen, olemaan partikkeli niissä. Hänellä on vain tämä pieni 

osansa ja osuutensa kaikkeudesta, ja sekin vain tuon suuremman 

organismin tai organisaation kautta. 

Mutta ilmeisesti Zizekin mielestä tuollainen palapelin palasen 

identiteetti on aika mitätön. Kristitty ei tyytyisi hänen mukaansa 

siihen, vaan pääsisi suoraan suurempaan yhteyteen. Mutta mikä 

hänen identiteettinsä tällöin on? Siihen Zizek ei vastaa tässä.

Hän hyppää Michelangelon piirustukseen. Tekijän itsensäkin 

mielestä siinä oli jokin perustavanlaatuinen vika. Hän antoi sen 

ystävättärelleen, mutta vaati sitä kohta takaisin. Ystävätär 

tiirasi suurennuslasin kanssa, ihmetellen missä vika olisi. Me 

voimme nyt tässä nähdä muutaman mielenkiintoisen jutun, sanoo 

Zizek.

Piirustus kuvaa Zizekin väittämän mukaan Kristuksen huutoa 

ristillä juuri ennen kuolemaansa: ”Jumalani, Jumalani, miksi 

hylkäsit minut?” (Matteus 27:46). Tämä olisi vieläpä ensimmäinen 

yritys kuvataiteen historiassa tuon hetken esittämiseen. Mutta 

miksi Kristuksen katse on kääntynyt ylöspäin? Mitä liittyy tässä 

raakaan kärsimykseen?

Zizekin kysymys tuntuu omituiselta. Jeesus on tuonut 

juutalaisuuteen ratkaisevan ja äärimmäisen uudistuksen: hän on 

sanonut että Jumala on meidän taivaallinen Isämme. Totta kai hän 

ristillä kääntää silmänsä ylös taivaaseen puhutellessaan Isäänsä 

kaameassa kivun ja kuoleman ahdistuksessa. Michelangelon kuva 

ei siis ole epäjohdonmukainen.

Zizek lähtee käsittämättömään saivarteluun todistaakseen, että 

Michelangelon kuvassa Kristus ei ole alistunut kohtaloonsa, vaan 

uhmaa sitä. Zizek kirjoittaa: Sormi tekee vihaisen ja syyttävän 

eleen; jalallaan ristiinnaulittu yrittää vielä ponnistautua vapaaksi.

Mutta eivätkö nyt jo pelkät evankelistan kertomat sanat riitä 

paljastamaan mitä Jeesuksen mielessä liikkui viimeisellä 

minuutilla? Zizek ylitulkitsee kuvan eleitä. Me emme 

onneksemme ole olleet näkemässä ristiinnaulittuja. Ruumiinkieli

ei kidutetulla varmaankaan ole mielen hallinnassa. Joskus on 

väitetty että hengittääkseen ristiinnaulitun piti aina ponnistaa 

jaloillaan. Tuo ele oli siis reaktio ja yritys pysyä hengissä. Ei se 

eikä katse taivaaseen mistään kapinasta todista, pikemminkin päin 

vastoin. Luukkaan evankeliumissa Jeesuksen viimeiset sanat ovat: 

”Isä, Sinun käsiisi minä uskon henkeni.” (Luukas 23:46.) Onko 

tämä Luukkaan mainitsema huuto alistumista kohtaloon? Vai sen 

hyväksymistä? Ainakaan se ei ole kapinointia. - Spekulaatio 

kuolevan Jeesuksen mielentilasta ei ole tärkeää, vaan hänen 

katkeamaton uskonsa ja yhteytensä Taivaalliseen Isään.

Kehittämäänsä ajatusta Kristuksen ”kapinasta” ristillä Zizek 

tulkitsee nyt osoitukseksi hänen halustaan ilmaista ”yksilöllinen 

vapautensa”. Tämähän on jo filosofilta aivan naurettavaa. 

Rinnastukseksi Zizek vetää esiin Hollywoodin elokuvataidetta ja 

Grimmin satuja, todistaakseen Kristuksen ”uhman”. Totta kai 

vapaa assosiaatio on ajattelun merkki, mutta tässä tuntuu 

filosofin itsekritiikki pettävän; heikkoja ja tolkuttomia

rinnastuksia.

Jeesus ei evankeliumien todistuksen mukaan mitenkään halunnut 

olla ”vapaa” niin kuin nykyihminen. Hän ei ollut omalla asiallaan, 

vaan lähettäjänsä, taivaallisen Isänsä asialla. Eikö Zizek ole 

lukenut Luukkaan muutamia ensimmäisiä lukuja? Jo niistä 

Jeesuksen missio tulee kristallinkirkkaasti esille. Tuntuu että Zizek 

puhuu jostakin muusta Jeesuksesta kuin evankeliumeissa; 

siis omasta keksinnöstään, tosilöysästi Michelangelon kuvan 

pohjalla. 

Referoin viittä Luukkaan kohtaa.

Luukas 2:41-49: Kaksitoistavuotiaana Jeesus jää Jerusalemin 

pääsiäisjuhlien jälkeen temppeliin vanhempiensa huomaamatta. 

Hän kuuntelee opettajia, tekee heille kysymyksiä ja puhuu ja 

vastailee itse. Kaikki ihmettelevät hänen ymmärrystään. Kun 

Maria ja Joosef tulevat hakemaan häntä, hän puolustautuu: ”Mitä 

te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni

luona?”

Luukas 3: 21-22: Aloittaessaan julkista työtään 

kolmikymmenvuotiaana Jeesus pyytää ja saa kasteen 

Johannes Kastajalta. Taivas aukenee Jeesuksen rukoillessa 

ja Pyhä Henki laskeutuu hänen ylleen näkyvässä muodossa, 

kyyhkysen kaltaisena. Taivaasta kuuluu ääni: ”Sinä olet minun 

rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt.”

Luukas 4:1-4: Ensi töikseen Jeesus lähtee neljäksikymmeneksi 

päiväksi autiomaahan. Paholainen kiusaa häntä: ”Jos kerran olet 

Jumalan Poika, niin käske tämän kiven muuttua leiväksi.” Jeesus 

kieltäytyy tästä ja muista paholaisen ehdotuksista kirjoituksiin 

vedoten: ”Älä kiusaa Herraa, Jumalaasi.” Se että Jeesus oli 

Jumalan Poika, ei antanut hänelle lupaa poiketa laista.

Luukas 4:16-21: Kotikaupunkinsa Nasaretin synagogassa Jeesus 

lukee Jesajan kirjasta kohdan voidellusta Herran palvelijasta, joka 

ilmoittaa köyhille hyvän sanoman, julistaa vangituille 

vapautusta ja sokeille näkönsä saamista. Hän sanoo

seurakunnalle: ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus

käynyt toteen.”

Luukas 4:31-34: Kapernaumin synagogassa saastainen henki 

yhden miehen kautta huutaa: ”Voi, mitä sinä meistä tahdot,

Jeesus Nasaretilainen? Oletko tullut tuhoamaan meidät? Minä 

tiedän kuka sinä olet, Jumalan Pyhä!”

Näin siis Jeesus itse jo lapsena, ja työtään aikuisena 

aloittaessaan, samaisti kokonaan itsensä Herran palvelemiseen ja 

hyvään sanomaansa, jonka oli häneltä, Isältään saanut tuotavaksi 

maailmaan. Jos jokin asia evankeliumeista käy ehdottoman 

selväksi, niin tämä. Markuksen luvun 10 jakeessa 45 Jeesus sanoo: 

”Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi vaan palvelemaan ja 

antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.” Synoptisiin 

evankeliumeihin verrattuna kirjallisemmassa ja tyylitellymmässä 

Johanneksen evankeliumissa Jeesus Hyvänä paimenena sanoo 

lampaistaan: ”Isäni, joka on heidät minulle antanut, on suurempi 

kuin kukaan muu, eikä kukaan voi riistää heitä Isäni kädestä. Minä 

ja Isä olemme yhtä.” (Johannes 10:29-30.)

Tämän Jeesuksen itseymmärryksen eli identiteetin joutuvat 

Jeesuksen vanhemmat kohtaamaan. Paholainen ei pysty sitä 

horjuttamaan; jonkun miehen saastainen demoni, josta nykyaika 

ehkä käyttäisi nimitystä psykoosin oire, joutuu sen tunnustamaan. 

Sen vahvistaa kyyhkysenä itse Pyhä Henki. Hyväksymmekö 

todistuksina nämä kertomukset on sivuseikka argumentaation 

kannalta, koska Jeesuksesta tiedämme vain evankeliumien kautta. 

Häntä esittävää taidettakin on mielekästä arvioida vain 

evankeliumien taustaa vasten.

Seuraavaksi Zizek nostaa esiin paljon mietityn muinaisen 

Kreikan Sofokleen Antigone-tragedian ja kysyy: Miksi 

olemme Antigonen puolella? Antigone vaatii veljensä hautaamista 

säädyllisesti. Hautajaisista seuraisi uhka uudelleen puhkeavasta 

sisällissodasta, mutta sisar pysyy vaatimuksessaan. Tällainen 

itsepintainen vaatimus on aina kapinallisten liikkeiden takana, 

sanoo Zizek. Rasismin vastainen taistelu USA:ssa sai vauhtia 

mustalta naiselta joka kieltäytyi bussissa antamasta paikkaansa 

valkoiselle miehelle. Hänelle olisi voitu sanoa: Taistele 

järkevämmin! Mutta eikö tämä järkevä asenne juuri ole illuusio, 

kysyy Zizek. Jossakin vaiheessa toimintaan täytyy kuitenkin 

ryhtyä.

Zizek palaa Michelangelon piirustukseen ja väittää edelleen että 

Kristus hetkeksi antautui itsekeskeiseen kapinaan ristillä. - Mutta 

tuo vastakkainasettelu Isän tahdon kanssahan on kuvattu 

perusteellisesti tarinassa yrttitarhasta eli Getsemanen 

puutarhasta, jossa Jeesus rukoili ennen kuin hänet otettiin kiinni. 

Luukas 22:42: ”Isä, jos tahdot, niin ota tämä malja minulta pois. 

Mutta älköön toteutuko minun tahtoni vaan sinun.”

Zizek sekoittaa asiaa lisää sitaatilla Goethelta ja vielä Hegelin 

erehdyksellä läntisen ja itäisen kirkon erosta, miten ne opettavat 

Pyhän Hengen alkuperän. Seuraavaksi siteerattavana on 

englantilainen puhuja, filosofi, dramaatikko, journalisti, 

maallikkoteologi, rikoskirjailija G. K. Chesterton. Tämä on 

sanonut että kristinuskon keskeinen mysteeri on siinä kuinka 

Jumala itse hylkää itsensä Jeesuksen Kristuksen ristinkuolemassa. 

Vasta kun Jeesus huusi miksi-kysymyksensä ja sitten kuoli, silloin 

”temppelin väliverho repesi kahtia ylhäältä alas asti. Maa 

vavahteli, kalliot halkeilivat, haudat aukenivat, ja monien 

poisnukkuneiden pyhien ruumiit nousivat ylös.” (Matteus 27:51-

52.) Hetken Jumala itse näytti olevan ateisti, on Chesterton 

sanonut.

Nyt Zizek kysyy: Tiesikö Jeesus ristillä, huutaessaan 

kysymyksensä, olevansa itse Jumala? Jos tiesi, silloinhan 

ristiinnaulitseminen olisi ollut vain näytelmä. Jos taas ei, seuraus 

on että Jumala on radikaalisti jakautunut. Zizek esittää kovan 

lauseen: ”Kun kristinuskossa sanotaan että ainoa tie 

Jumalan luokse on Kristuksen kautta, viitataan mielestäni juuri 

tähän Kristuksen epäilyksen hetkeen ristillä.” Me emme voi ylittää 

kuilua millään maagisella tempulla, Zizek sanoo. Kristuksen 

asema on juuri tämä: Jumalan hylkäämä Jumala. Silloin kun 

Kristuksen seuraaja tuntee olevansa Jumalan hylkäämä, hän ei ole 

vain vieraantunut ja epätoivoinen, vaan hän on samassa 

tilanteessa.

Tilannetta kuvataan myös Vanhassa testamentissa, mutta ilman 

totaalista hylkäämistä. Psalmit 34:18-19: ”Kun vanhurskaat 

huutavat apua, Herra kuulee ja pelastaa heidät kaikesta hädästä. 

Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, hän pelastaa ne, 

joilla on murtunut mieli.”

Mutta nyt siis ruumiskasojen vuosisadan 1900-luvun radikaalit 

ajattelijat Chesterton ja Zizek pyrkivät systematisoimaan juuri 

hylkäämisen keskelle Jumalan ja ihmisen suhdetta. Chestertonin 

mukaan hylkääminen ristillä on kerskaus, joka sopii kaikille 

kapinallisille. Vain kristillisyydessä kaikista uskonnoista Jumala 

ollakseen täysin Jumala on yhtä hyvin kapinallinen, kuin kuningas, 

on Chesterton sanonut. Vain kristillisyydessä tunnetaan että 

pelkkä kaikkivaltius tekisi hänestä epätäydellisen.

Siteerattuaan tätä merkittävää havaintoa Zizek eksyy taas 

heikomman puoleiseen todisteluun. Kaamea 

kärsimyskertomus ei viittaa ainoastaan tuskaan vaan myös 

epäilykseen, hän sanoo. Zizekin mukaan viimeisessä huudossaan 

Kristus tekee sen mikä on kristityille äärimmäinen synti: 

horjuu uskossaan.

Vanha pastori Juhani Forsberg sanoi minulle kerran Haagan 

seurakunnan Toivon tiistain kahveilla ettei epäilys ole suuri 

synti, vaan se, että ei ole minkäänlaista ajatusta Jumalasta, ei 

suhdetta häneen. Tätä kantaa tukevia kohtia Raamatusta ei ole 

vaikea löytää. Psalmi 10 alkaa epäilyllä: ”Herra, miksi olet niin 

kaukana, miksi kätket kasvosi meiltä ahdingon aikana? 

Häikäilemättä jumalaton vainoaa köyhiä, saalistaa heitä kavalilla 

juonillaan.” Mutta viimeisissä jakeissa (10:17) sanotaan 

jo: ”Herra, sinä kuulet mitä köyhät kaipaavat. Sinä kuuntelet 

tarkoin, sinä rohkaiset heitä.”

Epäilys on normaalia, väistämätöntä. Jeesuksen viimeinen 

huuto ristillä on peräisin Psalmin 22 alusta: ”Jumalani, Jumalani, 

miksi hylkäsit minut? Minä huudan sinua avuksi, mutta sinä olet 

kaukana. Jumalani, minä kutsun sinua päivisin, mutta sinä et 

vastaa. Yöt kaikki huudan saamatta rauhaa.” (22:2-3.)

Jeesus oli juutalainen rabbi, opettaja. Kuollessaankin hän ilmaisi 

itsensä juutalaisen viisauden säkein, eikä siis suinkaan luopunut 

uskosta.

Tämän jälkeen Zizek hyppää Jobin kirjaan, joka on hänen 

mukaansa ensimmäinen esimerkki ideologiakritiikistä. Jobin 

ystävät yrittävät selittää Jobille, että hänen kärsimyksellään olisi 

jokin syvempi merkitys. Job ei hyväksy väitettä. Lopuksi Jumala 

vahvistaa kaiken mitä Job on sanonut.

Jumalan ensimmäinen puhe, Jobin kirjan luvut 38-39, joka on 

luonnon ylistystä, on Zizekin mukaan yleensä tulkittu väärin. On 

katsottu sen tarkoittavan Jumalan täydellistä toiseutta, johon 

ihminen ei mitenkään ulotu. - Zizek sekoaa tässä mielestäni ilman 

perusteita väittämään, että (hänen olettamansa) "tavallinen"

tulkinta edellyttäisi kaikessa, ja juuri kärsimyksessä, jonkin 

syvemmän tarkoituksen, joka vain ei olisi ihmisen 

ymmärrettävissä. Jobin kirjan kohdalla on tietenkin mahdoton 

sanoa, miten sitä on ”tavallisesti” tulkittu, kristinuskon 

2000-vuotisessa historiassa, tai jo aikaisemmin. Voin itse Jobin 

lukijana mielipiteeni vain sanoa, että täydellinen toiseus, joka 

siinä niin upeasti esitetään, ei edellytä tai vaadi mitään 

syvempää merkitystä. Mikä voisikaan olla syvempää kuin Jumalan 

ja hänen luontonsa kaikkeus?

"Väärin", sanoo siis Zizek ”tavallisesta tulkinnasta”. Niin ei saisi 

tehdä. Oikeasti Jumala ilmoittaisi että maailmaa ei voi selittää. 

Jobin kirjan kokonaisuus olisi ylistys ihmeen tunteelle. Jumala ei 

siinä ollenkaan vastaa Jobille. Kun Job kysyy miksi, miksi minä 

kärsin, Jumala vain toistaa: Niin tosiaan, miksi -  toteaa Zizek.

Tarpeettoman, muka ”tavallisen tulkinnan” arvostelun jälkeen 

seuraa Zizekin paras kappale. Se on niin osuva ja loistelias, että 

suomennan sen tähän kokonaan. Zizek kirjoittaa:

”Uskon, että Jobin kirja pitää lukea ennakkokuvana Kristuksen 

kuolemasta. Jumala kieltää Jobin kirjan lopussa idean, että

jossakin voisi olla jotakin, jota lacanilaisessa psykoanalyyttisessa 

teoriassa kutsuttaisiin Suureksi Toiseksi, jonkinlainen takuu 

maailmanlaajuisesta merkityksestä, mikä meille voisi olla 

lohdutus: ’Ehkä asiat ovat kauheita ja hämmentäviä, mutta 

ainakin Jumala tietää että tässä kaikessa on jokin 

syvempi tarkoitus’. Väitän että tämä on epätyydyttävä lukutapa. 

Ja minulla on monia teologi-ystäviä, jotka ovat kanssani samaa 

mieltä että tällainen Jumala, tämä Suuri Toinen – tämä 

maailmanlaajuisen merkityksen takuu johon me voimme luottaa – 

on juuri se mikä kuolee ristillä. Kuten Hegel sen sanoo, ristillä ei 

kuole Jumalan maanpäällinen edustaja; ristillä kuolee

nimenomaan tuonpuoleinen Jumala. Juuri edellisen takia, kuten 

Hegel osoittaa, se mitä meille jää ristiinnaulitsemisen jälkeen, 

ylösnoussut Jumala, ei ole sen paremmin Isä Jumala kuin 

Poikakaan – vaan Pyhä Henki. Pyhä Henki on uskovien välinen 

rakkaus; se on uskovien yhteisössä vallitseva henki, Kristuksen 

kuuluisien sanojen mukaan (Matteus 18:20): ’Sillä missä kaksi tai 

kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän 

keskellään.’ Mielestäni tämä kohta on otettava kirjaimellisesti.”

Zizek siirtyy pohtimaan pahan ongelmaa. Hän sanoo usein 

loukkaantuneensa siitä metaforasta, että paha olisi kuin 

näennäinen tahra tai virhe maalauksessa. Oikealta etäisyydeltä 

nähtynä tahra silti olisi osa maailmanlaajuista harmoniaa. 

Pahalla olisi syvempi tarkoitus. ”Tästä kuitenkin tulee iso 

ongelma, kun ajatellaan vankileirien saaristoa, Holokaustia ja 

kaikkia 20:n vuosisadan kauhuja”, sanoo Zizek. ”En ymmärrä 

minkälaista harmoniaa voitaisiin hankkia miljoonien kuolemalla 

kaasukammioissa.”

Tämän jälkeen tulee taas niin tiukka kappale, että käännän sen 

kokonaan. Näin Zizek:

”Väitän että Kristus kuoli ristillä juuri jotta hylättäisiin kaikki 

tuollaiset yritykset löytää korkeampi tarkoitus tai merkitys. 

Sanoma on paremminkin: ’Teidän mittapuunne ovat minulle 

tärkeitä. Heitän itseni luomistapahtumaan ja hylkään paikkani 

tuolla ylhäällä.’ Johtopäätökseni tästä ovat radikaaleja. 

Kristillisyyden merkitys on minulle hyvin tarkka. Se ei ole: 

’Meidän pitäisi luottaa Jumalaan. Iso kaveri on on minun 

kanssani, joten mitään tosi pahaa ei voi tapahtua.’ Tuo on liian 

helppoa. Sanoma ei ole: ’Me luotamme Jumalaan.’ Sanoma on 

paremminkin: ’Jumala luottaa meihin.’ 


Kristuksen ele sanoo: 'Jätän sen teidän varaanne.' - Tapanamme 

on lukea uskontoa kuin tienä merkityksen takaamiseksi. Olemme 

kiinni arkielämän pienissä yksityiskohdissa, emmekä koskaan 

tiedä mitä kaikesta oikein tulee, miten asiat kääntyvät. Voimme 

vain arvailla ja lyödä vetoa. Ehkä teemme niin juuri 

varmistaakseemme että Jumala järjestää asiat meidän 

eduksemme. Minulle kuitenkin Kristuksen kuoleman merkitys on 

aivan vastakohta tuohon nähden. Jumalahan löi vetoa meidän 

puolestamme. Todella järjetön veto, jossa Jumala sanoo: 'Jätän 

sen teille. Pyhä Henki, uskovien  yhteisö, teidän täytyy se tehdä!'"

Zizekin argumentti jatkuu: ”Moni ateistiystäväni sanoo minulle: 

’Aivan, tämä on ateismia. Tuolla ylhäällä ei ole jumalaa. Me 

luomme jumalan oman kuvamme mukaan, jne.’ Mutta sitä tämä ei 

ole. Mielestäni teologiaa ei voi kääntää sekulaarihumanismiksi. Ei 

siihen ole mitään salaista hämärää syytä, vaan ajattelussa pitää 

olla momentti jossa me itse emme toimi, vaan korkeampi voima 

toimii meidän kauttamme. Tämä elementti on säilytettävä.

”Nyt esitän rivon metaforan”, Zizek sanoo. Hän muistuttaa 

kauhuelokuvien kohtauksista, joissa alien on jo tuhottu vihreäksi 

limakasaksi. Kasa rupeaa kuitenkin uudestaan liikkumaan ja 

kokoilemaan itseään, ja tähän elokuva päättyy. ”Tämä on 

jumalallinen hetki. Kauhuelokuvat ovat nykyajan 

negatiivista teologiaa. - - Hyvät tyypit sellaisissa elokuvissa ovat 

kuin Rooman sotilaat. He luulivat tuhonneensa kaiken 

Kristuksesta, mutta pieni muukalaisuuden jäännös järjestäytyi 

uskovien yhteisöksi. - - Mielestäni tämä on kristillisyyden perintö, 

tämä perintö että Jumala ei ole Suuri Toinen tai takuumies, vaan 

äärimmäinen eettinen toimija, joka jättää taakan 

järjestäytymiseen meille itsellemme."

Zizek muistuttaa Amerikan ammattiyhdistysliikkeestä ja Joe 

Hillistä. Lauluhan menee näin, kun Joe nähdään unessa:

Ponsarit sun tappoi muistan sen

Ei luodit pysty tappamaan

Joe vastas, kuollut en

Miss työväenluokka taistelee

Joe Hill on joukossaan.

Missä on voimaa, sitä ei voida tappaa, se vain jatkaa ja 

järjestäytyy, Zizek vetää yhteen. ”Ideaali ei ole: liberaalit yksilöt 

tekemässä yhteistyötä, eikä vanha orgaaninen säilyttävä yhteisö.

Se on alkukirkon tapainen yhteisö, syrjäytyneiden yhteisö.” 

Tällaista egalitaarisuutta me tarvitsemme, Zizek sanoo. ”Jos

Pyhän Hengen yhteisö menetetään, elämme hyvin surullisessa 

yhteiskunnassa. Ainoa valintamahdollisuus jäisi vulgaarin 

itsekeskeskeisyys-liberalismin ja sitä vastaan hyökkäävän

fundamentalismin välille."

Lopuksi sanon Zizekin näkemykseen vain kaksi huomautusta: 

Ensinnäkin Michelangelo keppihevosena ristinkuoleman 

analyysissa on tarpeetonta ja hiukan häiritsevää. Miten tuo 

renessanssin suurhahmo, voiman, kauneuden ja muodon 

ihailija, voisikaan ymmärtää Kristusta? Jos suuri 

kuvataiteilija haluttiin, miksi ei otettu vaikka Rembrandtin 

Kristusta?

Toiseksi: Luottamus Jumalaan on keskeistä kristillisessä uskossa, 

myöskin. Sitähän Jeesus itse opettaa Isä Meidän -rukouksessa. Iso 

kaveri on olemassa ja auttaa. Mutta Zizekin vaatimus Pyhän 

Hengen yhteisöstä on siitä huolimatta valtavan hieno.