BERDJAJEV ortodoksista eksistentialismia

Berdjajev, N. A.

Jumalan uudet vaatteet

Koonnut ja esittänyt Osmo Haapaniemi

Mediapinta 2009

Yksilöllisyyden haaveilija

(Tämä arvio on julkaistu lyhennettynä Humanisti-lehden numerossa 1/2013.)

Venäläistä kirjallisuutta tunnetaan meillä laajalti käännösten ansiosta, niin 1800-luvun kultakaudelta kuin Neuvostoliiton ajalta. Venäläisistä ajattelijoista tunnetaan kai tärkein, Tolstoi. Hänen Tunnustuksensakin (1882) tulivat suomeksi tänä vuonna. Muut ajattelijat ovat tuntemattomampia.

Siksi Osmo Haapaniemen julkaisemat käännösvalikoimat Nikolai Berdjajevin (1874-1948) runsaasta tuotannosta ovat mielenkiintoisia. Systemaattisin esitys suomeksi Berdjajevista on (myöhemmin ortodoksipiispaksi nousseen) Tiihonin (k. 2000) Joensuun-väitöskirja vuodelta 1990.

Nikolai Berdjajev syntyi aateliseen sotilassukuun; äiti taas oli ranskalaista sukua ja roomalaiskatolinen. Nikolai suoritti upseerikoulun, opiskeli Kiovassa ja Moskovassa, liittyi sosialidemokraattiseen puolueeseen. Julkaisi Kantia ja sosialismia sovittelevia artikkeleita, karkoitettiin Pohjois-Venäjälle. Vapauduttuaan matkusti Saksaan 1903, opiskelemaan Heidelbergissa. Palasi kohta Venäjälle, nyt idealistiksi kääntyneenä. Otti vaikutteita kaikista mahdollisista suunnista, mm. Dostojevskilta. Liittyi marxilaisia vallankumouksellisia vastustaneisiin ryhmiin, joissa Japanin sota ja vuoden 1905 Verisunnuntai tulkittiin aivan toisin, ei lopun alkuna keisarikunnalle kuten Leninin ympäristössä. Avioitui uskonnollisen ylimystönaisen kanssa ja alkoi yhä enemmän keskittyä kristillisyyteen. Arvosteli Venäjän ortodoksikirkkoa lahkolaisten sorrosta ja oli jo saamassa karkoituksen Siperiaan, kun vallankumous tuli väliin. Vallankumousvuodet Berdjajev keskittyi bolsevikkien arvosteluun. 1920 hänet kutsuttiin silti Moskovan yliopiston filosofian professoriksi. Ei edelleenkään hellittänyt neuvostoideologian kritiikkiä.  Vangittiin hetkeksi ja 1922 karkoitettiin maasta, osana suurta ryhmää vastarinta-ajattelijoita. Perusti Berliiniin Uskonnollis-filosofisen akatemian amerikkalaisen NMKY:n avulla, ja siirtyi akatemia mukanaan Pariisiin 1925. Pariisissa Berdjajev myös kuoli, jo kansainvälisenä kuuluisuutena.

Mikään jees-mies Berdjajev ei siis tosiaankaan ollut.

Haapaniemen ensimmäinen ongelma käännöstyössä on ollut käytettävien tekstien valinta. Hänen oma kiinnostuksensa tuntuu mystiikkaan taipuvalta. Jumalan uudet vaatteet sisältää käännettyjä kohtia eli ”esseitä” useista eri teksteistä Berdjajevin myöhäiskausilta. Pari kertaa alkuperämerkintä unohtuu esseen perästä. Haapaniemi myös korostaa ja kommentoi alkutekstiä siellä täällä, jolloin on välistä vaikea erottaa hänen ja Berdjajevin lausetta. Tämä olisi tietysti akateemisesti sietämätöntä, mutta ei muuten paljon haittaa. Berdjajev nimittäin näyttää pysyvän johdonmukaisena; hänen ajattelunsa täydentyy ja saa uusia puolia uusissa teksteissä, mutta ei joudu varsinaiseen ristiriitaan aikaisempien vaiheidensa kanssa. Johtolankana on paljastaa yksilöllisyyden ehdot, yhteiskunnallisista ja vieläpä, jos mahdollista, henkilöpsykologisista rajoituksista vapautettuina. Berdjajevin kirjoitustapa on kyllä epäfilosofinen. Hän ei perustele eikä argumentoi, vaan pudottelee ikään kuin ilmoituksia: ”Uusi rakkauden oppi, joka liittyy uuteen uskonnolliseen tietoisuuteen, ei voi etsiä lähteitään suvullisesta rakkaudesta eikä persoonattomasta asketismista, vaan ainoastaan romantismista. Romantismi jo kieltää suvun, perheen, lisääntymisen, ja etsii rakkaudesta persoonallista, janoaa yksilöllisyyden realisoimista, halajaa kuolemattomuutta.” (Mts. 231.)

Kenelle sitten tällainen haaveellinen idealismi olisi sopivaa? Viime aikoina, alkaen jo thatcherismin ilmapiiristä ja 80-luvun nousukaudelta, kun meillä taistolaisuuden viimeisetkin kaiut hiljenivät, on esimerkiksi taiteilijoiden keskuudessa täälläkin esiintynyt paljon uskonnollista haaveilua. Berdjajevin näyt sopivat sellaiseen, ovat uskonnon sisälläkin mystiikkaa, etäisyyksien päässä synoptisten evankeliumien Jeesuksen psykologisesta realismista. Ehkä Berdjajevilta saa jotakin joku, nuori tai vanha, jonka täytyy taistella yksilöllisyytensä kanssa, mutta joka ei voi niellä Nietzschen ateismia. Nietzschen loistavista kuvista ja runollisuudesta Berdjajevilla ei ole murentakaan. Tiettyä hypnoottisuutta hänen vakuutteluunsa saattaa sisältyä, ehkä varsinkin filosofiaan tottumattomille. Voisi ajatella että Berdjajevin suosio Ranskassa perustuu eroottisen rakkauden ylistykseen: ”Maailman ei pidä tietää että kaksi ihmistä rakastaa toisiaan. Sukupuolisuuden ja rakkauden sosialisointi on ihmisen historian vastenmielisimpiä asioita (s. 20).” ”Haureudelle vastakkaista on sukupuolisuuden avautuminen kosmokselle ja sukupuolienergian suuntaaminen kosmokseen. (s. 91).” ”Sukupuolen lopullinen voittaminen – sukupuolten yhdistyminen – ei ole vain vastakkaisten ihmispuolikkaiden yhteen sulautumista, vaan lisäksi myös yhteen sulautumista Ikuisen Naisellisuuden kanssa ja Jumaluuden kanssa (s. 222).”

Soveltakoon näitä ken taitaa.

Persoonallisuus käsitteenä ja ideaalina on hyvä kohta pikakelata Berdjajevia. Persoonallisuus ei ole ”tästä maailmasta” hänen ilmoituksensa mukaan. Se ”ei ole osa luontoa eikä kuulu lainalaisuuksien maailmaan sen alistettuna osana”. ”Luonnon näkökulmasta ihminen on yksilö, hengen näkökulmasta – persoonallisuus.” (Mts. 35.) Tämä tuntuisi Berdjajevilla olevan kaikua Kantin transsendentaalifilosofiasta. Emme Berdjajevin mielestä voi tarkastella persoonallisuutta mitenkään objektiivisesti – miksi emme? Koska, Berdjajev sanoo, ”se on realiteetti joka mahduttaa itseensä universaalin sisällön – koko maailmankaikkeuden (mp.)”. Toisin sanoen, tulkitsen hänen kantaansa, emme voi tuntea olioita sinänsä, an sich, emme siis myöskään persoonallisuutta itseään, vaan näemme ainoastaan persoonallisuuden kautta. Persoonallisuus on näin ajatellen maailmankaikkeuden mieltämisen transsendentaalinen ehto.

Berdjajevin ajattelu on siis tässä taaksepäin katsovaa, tukeutuu Kantin kylläkin klassiseen ja kestävään tieto-opilliseen analyysiin. Mutta 1700-luvun jälkeen empiirinen tiede on kehittänyt moniakin kokeellisia tapoja tutkia psyykeä. Ja toisaalta psykoanalyysi on luonut kirjallisen ja humanistisen; potilaan kertomuksiin ja niihin liittyviin assosiaatioihin perustuvan, ja samalla potilaan ja lääkärin suhdetta eli transferenssia tarkastelevan tutkimustavan. Se tietysti nojaa myös empiriaan, ei kokeisiin vaan kliiniseen kokemukseen. Berdjajevin katsomuskanta jättää näin huomiotta kahdensadan vuoden tieteellisen kehityksen.

Mutta kantilainen lähestymistapa palveleekin Berdjajevilla uskonnollis-mystistä. Persoonallisuus on tehtävä, se on ideaali, se säilyy myös ”kanssakäymisessä Jumalan kanssa”. Se on jopa kristinuskon ydin, ”jumal-ihmisyyden salaisuus”, kahden luonnon kohtaaminen, jotka ”yhdistyvät mutta eivät sekoitu” (mts. 36.) Näissä sanonnoissa liikuttaneen ensi sijassa Idän kirkon perinteen vaikutuksessa. Metropoliitta Tiihon tiivistää Berdjajevia väitöskirjassaan: ”Ihmiselämässä tapahtuva luova toiminta, esim. filosofinen tai taiteellinen, voi tapahtua vain ihmistä korkeamman nimissä, joko Jumalan tai absoluuttisten arvojen, kuten totuuden, kauneuden tai hyvyyden tähden.” (Tiihon 1990, s. 113.)

Kristinusko on platonismia kansalle, on todettu. Berdjajevin eksistentialistis-ortodoksinen ajattelu kuuluu tähän idealistiseen perinteeseen. Realisti kysyy nyt: voiko esimerkiksi sotia pitää luovana toimintana? Ne muuttavat eli luovat maailmaa, mutta niiden todelliset motiivit eivät ole yleviä, propagandaväitteistä huolimatta. Sotapropagandassa valloitus ja ryöstö kyllä säännöllisesti perustellaan oman kansan paremmuudella, sen arvojen ja elämäntapojen hyvyydellä, siis ”absoluuttisilla arvoilla”. Entä mikä on aina taloudellisen toiminnan motiivi? Talous takuulla muuttaa maailmaa, ja on siis luovaa. Kuuluisa viivan alapuoli on kuitenkin sen motiivi, kysytään keneltä tahansa talousmieheltä, ja taloutta arvioidaan numeraalisesti, ei ihannekäsittein.

Persoonallisuuden idealisoinnissa Berdjajevilla on platonismia modernimpiakin aatehistoriallisia sävyjä. Berdjajev tavoittelee eksistenssianalyysia. Hän vastustaa objektiivista idealismia: ”Kuvitella itselleen korkeimmat, universaalit älyn, nerouden, kauneuden ja pyhyyden ominaisuudet, mutta siirtää minän painopiste näihin universaaleihin laadullisiin ominaisuuksiin, on sama asia kuin antaa nämä ominaisuudet toiselle olennolle. Painopisteen siirtämisen myötä subjektin ja hänen elämäkertansa yhtenäisyys ja eheys häviää, koska muisti ei silloin säilytä persoonallisuutta. Tässä on idealistisen arvofilosofian ja ideaalisen olemassaolon valhe.” (Mts. 45.)

Berdjajevin eksistentialismi on siis muistin, elämäkerran, vapaiden valintojen ja tekojen ja mystifioidun mutta persoonallisen rakkauden korostamista. Epäuskonnollisesta ihmisestä tuntuu että jumaluus näiden oletettuna edellytyksenä on ylimääräistä ja ristiriitaista, nimenomaan idealisoitu ja projisoitu ”toinen olento”. Mutta Berdjajev selittää luovuuden ”Kristuksen jumal-ihmisyyden” ja siitä syntyneen ”jumal-ihmisellisen” kautta. Monikatekismuksessaan (Haapaniemen käännös 2012, s.8) Berdjajev muistuttaa että läntinen, niin katolinen kuin protestanttinen ihmiskäsitys tulee Augustinukselta, joka taas puhuu vain synnistä ja pelastavasta armosta. Idän kirkossa sen sijaan on pidetty yllä käsitystä ihmisestä ”jumalan kuvana ja kaltaisuutena”. Siinä olisi luovuuden ja vapauden ja rakkauden alkulähde. Tässä, huvittavastikin, konservatiivinen ortodoksisuus sattuu yhteen viime vuosikymmenien läntisen new age -ajattelun kanssa. New age pitää ihmisen aktiivista pyrkimystä ”henkisyyteen” - mitä se taas sitten voisikin olla - keskeisenä ja oikeutettuna; yritetäänpä lähestymistä kiviterapian, joogan, mietiskelyn tai sadan muun vaihtoehtoisen tavan avulla.

Toinen avainteema Berdjajevilla on historia. Historiasta pitäisi vapautua ”aktiivisen eskatologismin” kautta (Jumalan uudet vaatteet, s. 132). Pitäisi pyrkiä ajattomaan maailmanloppuun, jossa ihminen ottaa historian ”omaan, äärettömään ja rajattomaan subjektiivisuuteensa” (s. 134). Normaalisti historia on nimittäin yksi ”objektivaation” muoto. Historian aika ymmärretään menneisyytenä ja tulevaisuutena, todellisina tapahtumina. Mutta tämä onkin esineellistämistä, ja persoonallisuuden kannalta valheellista tai ainakin harhaanjohtavaa. Objektivaatiota ovat myös kaikki yhteiskunnalliset instituutiot, kirkot mukaanluettuina. Persoonallisuus ja luovuus kun murtautuvat esiin vain eksistentiaalisessa hetkessä, joka on samalla ikuisuutta. Historia ja sisäiset intensiiviset luovuuden ja merkityksen hetket ovat toisaalta yhteensovittamattomia; toisaalta luovat hetket murtautuvat historiaan. Historia yleensäkin syntyy ja tulee esiin ainoastaan eksistentiaalisen ajan eli luovan yksilön toiminnan kautta (s. 127).

Onko tämä kovin omaperäistä? Mitä nuo murtautumiset tositapahtumiksi purettuina voisivat olla? Historian käännekohtia? Suuria keksintöjä? Berdjajevin kanta muistuttaa joka tapauksessa melko lailla Walter Benjaminin kuuluisaa tulkintaa juutalaisuuden eräästä peruskäsitteestä, messiaanisesta ajasta. Benjamin asetti messiaanisen kiivauden ja toisaalta maalliseen onneen pyrkimisen dialektiseen suhteeseen, eräällä tavoin vastakohdiksi, mutta myös toisiinsa sulautuviksi.

Yhdessä kommentissaan Osmo Haapaniemi osoittaa oman kiinnostuksensa selvästi. Berdjajev erottaa eksistentiaalisen ja historiallisen ajan lisäksi vielä kosmisen ajan. Historiasta ulospääsyyn sekin on yksi suunta, Berdjajevin kannalta tosin päinvastainen kuin luova, persoonallinen aika. Jos historiallinen aika palautetaan luonnolliseen, eli kosmiseen tai tähtitieteelliseen tai luonnon kiertoon kuuluvaan aikaan, eli tulkitaan historia sen sisällä, epäonnistutaan kaiketi vieraantumisen voittamisessa. Berdjajeville tämä on ”naturalismin ratkaisu”. ”Se on ilmeisesti maallemuuttajien, linkolalaisten, vihreiden ja jätteenkierrättäjien ratkaisu” Haapaniemi letkauttaa (s. 129).

Tässä itse näkisin uskonnollisen etsinnän ongelman nykyhetkessä. Suurten uskontojen juuret ovat syvällä ja niiden intuitio psyykestä perustuu valtavaan aineistoon. Mutta tekniikan maailma, joka on kehittynyt kahden viime vuosisadan aikana, on muuttanut kaiken niin kovasti, että emme voi enää edes sanoa kuten Berdjajev uskalsi: ”elämää synnyttävä voima on ehtymätöntä” (s. 123). Luonnonsuojelijalle keskeiset kysymykset eivät asetu eksistentiaalisen ajan tavoin. Kollektiivisen ja totaalisen kuoleman uhka, ydinaseiden ja luonnon saastumisen kautta, on uutta ihmiskunnan historiassa. Kosmisessa ajassa eksistentiaalinen aika ja historiallinen aika ovat mitättömiä silmänräpäyksiä.

Erkki Haapaniemi

VARJO KAUPUNKIMETSISSÄ kuvallinen valituslaulu

"Kohtaaminen itsen kanssa kuuluu epämiellyttäviin asioihin, joilta välttyy, niin kauan kuin voi projisoida kaiken kielteisen ympäristöön. Jos kykenee näkemään oman varjonsa, ja kantamaan tietoisuuden siitä, on vasta pieni osa tehtävästä ratkaistu: joka tapauksessa omakohtainen piilotajunta on nostettu näkyviin. Mutta varjo on elävä osa persoonallisuutta ja pysyttelee elämässä mukana muodossa tai toisessa. Sitä ei voi viittoa pois, eikä järkeillä harmittomaksi. - - Se muistuttaa ihmistä hänen avuttomuudestaan ja kykenemättömyydestään." (C. G. Jung, Die Archetypen und das kollektive Unbewusste. Gesammelte Werke, 9/I. Walter Verlag, Olten und Freiburg im Breisgau. Switzerland, 1976. Käännös minun.)

Näin C. G. Jung määrittelee "varjon", kuuluisan ja kiistanalaisen psykoanalyyttisen käsitteensä. Hän lisää hetkeä myöhemmin: "On myönnettävä itselleen: on olemassa ongelmia, joita ei kerta kaikkiaan voi omin keinoin ratkaista." Nämä siis muodostavat varjon, ovat osa sitä.

Tuntuu että nykykaupunkilaisen persoonallisuudessa luonto ja erityisesti kotimaan metsät ovat tuota varjoa. Luonnon ja metsän kanssa hyvin harva on tekemisissä työssään. Luontoa ja metsiä ei käytetä hyväksi, niin kuin maalaisyhteisöissä. Ei niitä myöskään riistetä, kuten metsäteollisuudessa. Ne jäävät kokemuspiirin ulkopuolelle - paitsi niillä harvoilla jotka ovat "luontoharrastajia". Nimitys kertoo olennaisen: luonto ja metsät on esineellistetty, fetisoitu. Ne ovat yksi harrastuksen kohde futisfanituksen, bodauksen, kirjallisuuden, ruuanlaiton, musiikin ja kaiken muun joukossa. Tällaisena ne jäävät vähäiseen osaan. Ne muodostavat ikään kuin varjon, joka raahautuu hyvinvoivan kaupunkilaisen jäljessä. Uutisia siitä saadaan tiedotusvälineistä. Sen kastroitua versiota käydään katsomassa viimeisen huudon ulkoiluvarusteisiin pynttäytyneenä, lomilla.

Näin suhtautuu luontoon ja metsiin myös viime vuosikymmenien vihreä liike, ja erityisesti Vihreä liitto, eduskuntapuolueemme. Vihreän liiton piiristä on tullut myös aloite "kaupunkibulevardeista", ulosmenoteiden reunustamisesta kerrostaloilla, jotka Keskuspuistosta tuhoaisivat suuren osan. Hillitön asuntorakentaminen muuallakin tuhoaa loput kaupunkimetsät. Onhan aina "luonnonsuojelualueet" - vihreät tuntuvat ajattelevan. Sinne voidaan ajella, kun keritään.

Meri-Rastilan rantametsän kaavoitusta vastustanut kansalaisliike (noin 2005-2012) oli laaja, ja edusti varmasti yleistä mielipidettä Vuosaaressa. Mutta kuten liikkeen vetäjä, sosiaalityöntekijä Jaana Pylkkänen alistuneesti totesi: Helsingin kaupunginhallinto voi ottaa vastaan mitä hyvänsä kritiikkiä, paitsi sellaista, joka ei hyväksy kaupungin kasvua. Kasvun tavoite ja kuviteltu välttämättömyys on kertakaikkinen, kiistämätön ja ylikäymätön tabu. - Helsingin päättäjistä harva on paljasjalkainen helsinkiläinen. Tämä kaupunki ei merkitse heille muuta kuin oman kunnianhimon näyttämöä. He ihailevat New Yorkia, Lontoota ja Pariisia ja niiden kansainkirjavuutta. Samanlainen heidän haaveissaan Helsingistäkin pitäisi tulla.

Mutta jokainen kuusikko on arvokkaampi kuin kymmenen suurkaupunkia. Mitä metsien hävityksestä ja liikaväestöstä seuraa, on nähtävissä Etelä-Euroopassa, Vähässä Aasiassa ja Lähi-idässä. Siellä metsät hävitettiin jo tuhansia vuosia sitten. Suomen ja Helsingin päättäjät eivät näe minkä mittaluokan virhettä ovat tekemässä, nyt.

Nämä kuvat ovat Helsingistä. Kaikki miljööt ovat uhanalaisia, siis sekin yksi joka sijaitsee Tuusulanväylän melunsuojakaistalla. Sanoitus kuviin on Eino Leinon runoista (kokoelmista Simo Hurtta sekä Juhana herttuan ja Katarina Jacellonican lauluja).

Mä ijäinen, min kuolleheks jo luuli

inehmon heimo, hiivin vaieten

kuin varjo korven taikka kuusten kuiske,

kun luona liikkuu keijun hunnun huiske.

Mua älkää karkoittako! Kerron teille

mä itsestänne ihanimmasta.

En mitään pyydä. Tehköön kerjureille,

mit' aikoo mulle lahjaa antava.

Vain vaadin korvaa lasten kyyneleille

povenne maininkien pohjassa,

jotk' Eedeninsä katoomista itkee,

kun kone heiltä kukat heljät kitkee.

Se huokaa huolta mykkää

tai mylvähtää kuin myrsky-yö,

kuin leimaus ja palo;

mut jos se kelle avautuu,

se ailahtaa ja sykkää,

se siltä sielun tenhoaa

kuin kesä-öinen salo,

miss' sinipiiat karkeloi

ja metsän simapillit soi,

ja ilma illan valkean

jäät järjen viedä voi.

Ma vaikk'en koskaan tästä muuksi muutu,

jään lapseks aina toisen maailman:

Sun juures eivät tähän maahan juutu,

mun eivät juuret maihin Jumalan,

joist' olet tullut tänne, tähti ylpein,

mi koskaan kirpos seeste-merta kylpein.

Hän tuhlas kaunehensa kalleimman,

min hälle antoi armo taivahan,

tuon itseytensä lahjan ihanan,

mi suodaan kurjimmalle, köyhimmälle;

siks hänet nyt on Herra hyljännyt,

siks on hän maailmassa orpo nyt,

siks häntä vaivaa päivät päätetyt,

ja ilta varhainen jo vaipuu hälle.

Se oli heidän koko maailmansa,

ei ollut heille tuttu piiri muu.

He siihen uskoo, pyrkii uudestansa,

he haaveissansa siihen sijoittuu.

Te älkää luulko: ijäisyys on täällä

tai siellä! Ijäisyyttä kaikki on.

Ei aikaa ole. Niinkuin myrskysäällä

on lehden lento, niin on inehmon,

mi pyyteen varsall' ajaa vauhkopäällä

tai orhill' onnetarten tuokion:

hän paikan tietää mistä tielle lähti,

ei, kunne kulun ohjaa kiertotähti.

Keskuspuisto

Meri-Rastila

Tuusulanväylä

Vuosaari

Jakomäki

Vartiokylänlahti

TRANSSENDENSSIN POISSAOLO teatteriarvio

Chekhov Machine and Three Sisters on ohjaaja Cris af Enehielmin ja hänen laajan työryhmänsä tanssiteos, jossa näyttelijät ja tanssijat puhuvat muun touhun lomassa Tsehovin Kolmen sisaren repliikkejä. Esitys tuotiin lokakuun alkupäivinä kolme kertaa näyttämölle Mad House -nimisessä tilassa Sörnäisten rannan vanhan kaasutehtaan alueella. Ryhmään kuuluu ohjelmalehtisen mukaan "noin 40 taiteilijaa".

Esitys alkaa hitaasti. Harpun ja sellon soittajat tapailevat epämääräisiä ääniä instrumenteistaan. Höyrykone puhaltelee. Taustanauhalta puhuu rentoutuskasetti new age -sanomaansa. Sitten esiintyjät tulevat hitaasti askel kerrallaan näyttämölle ajattomissa klassisissa asuissa, matkalaukkuja kantaen. Tässä vaiheessa voisi vielä luulla että alkamassa on "tavanomainen" Tsehovin näyttämöllepano. Mutta luulo karisee pian. Tempo kiihtyy. Matkalaukkujen jatkuva tarmokas ja kuin määrätietoinen, mutta samalla käsittämätön siirtely ja järjestely riveiksi ja jonoiksi ja pinoiksi: kysymyksessä ei ole naturalistiseen aikaan ja paikkaan pyrkivä lavastus ja esitys. Näyttämön takaseinä on sanomalehtipaperista koottu, ja sille heijastetaan kaunista, lyyristä videokuvaa. Aluksi kuva on japanilaiselta kadulta tai metroasemalta, aivan nykyhetkestä. Myöhemmässä vaiheessa paperiavaruudessa liikehtivät ja kuin hitaasti tanssivat hopeiset kalat valtavan kokoisina. Näyttelijät kokoilevat, kanniskelevat ja pudottelevat ja siirtelevät kirjapinoja. Aina välillä joku romahtaa lattialle kirjoineen. Joku toinen korjaa ne. Sekavuus taukoaa vain tanssien ajaksi, joko soolojen tai riemukkaiden yhteistanssien. Eräässä piiritanssissa yksi näyttelijä pitelee edessään ja pyörittää hopeista samovaaria kuin jotakin suitsutusastiaa tai palvontaesinettä. Muut eivät sitä huomaa vaan tanssivat hurmiossa. Äärimmäisen rento ja elegantti soolotanssi kertoo everstiluutnantti, patterinpäällikkö Versininin persoonan keveydestä nopeammin kuin mikään repliikki tai näyttämöele. Kulyginin esittäjä tanssii kiemurrellen, mustassa puvussa, valkoisessa paidassa ja punaisessa solmiossa, puhuen samalla koko ajan pitkää monologia. Hänen väistelevä ja selittelevä mutta pyörteessä mukana tanssiva hahmonsa tuo mieleen yhden suomalaisen elokuvataiteen huikeimman suorituksen, Toivo Mäkelän juopon kanavanvartijan Matti Kassilan Sillanpää-filmatisoinnissa Elokuu. Kahden roolihahmon rakkaustanssi - keiden nimenomaan on merkityksetöntä tässä esityksessä - on kiihkeä ja klassinen, mutta kiivaassa rytmissä sille ei synny liioitellun isoa merkitystä näyttämökoneen jatkuvassa käynnissä. Kone on tietysti kuva nykyhetken elämänrytmistä ja sitä paitsi sellaisen taiteilijan psyykestä, joka yrittää pysyä mukana ajassa ja julkisuudessa ja esitysten ja arvostelujen ja yleisön ja apurahojen ja oman yksityiselämänsä ja ystäväpiirinsä ja sidosryhmiensä hillittömässä koskessa.

Tsehov kirjoitti modernin tulevaisuususkon ytimessä, vaikka ja koska kuvasikin vieraantuneiksi itsensä tuntevia maalaiseliitin hahmoja. Versininin puhe - kahden- kolmensadan vuoden kuluttua elämä on muuttunut uskomattoman ihanaksi, ihmeelliseksi - niin ironisessa sävyssä kuin on jo kirjoitettukin, tuntuu meistä aivan absurdilta. Mitä tapahtui sadassa vuodessa? Mutta sirpaleinen elämänkokemus kuvernementtikaupungissa on täsmälleen sama kuin tämän hetken Helsingissä. "Isä ajoi meitä opiskelemaan - hänen kuolemansa jälkeen minä aloin lihoa - isän ansiosta minä ja sisareni osaamme ranskaa, saksaa ja englantia - mutta mitä se on kannattanut?" "Minä olen väsynyt, Fjodor Iljits. Väsynyt! Teidän kellonne on seitsemän minuuttia edellä. Väsynyt, niin hän sanoi." "Mutta joka tapauksessa on paras noudattaa ruokavaliota. Minua pelottaa."

Chekhov Machine -esityksen irroittautuminen täsmällisestä ajasta ja paikasta ja useiden kielten käyttö luovat siitä omalaatuisen abstraktion. Tsehovin analyysi vuoden 1901 maalaissivistyneistön vieraantumisesta ja kaipuusta jonnekin muualle, Moskovaan nyt ainakin ensiksi, hajoaa pelkiksi repliikeiksi. Näyttämöhahmot eivät keskustele toistensa kanssa eivätkä kommunikoi keskenään. Heitä yhdistää vain tanssi. Atomisoituneet yksilöt postmodernissa tilanteessa. He puhuvat samanlaisia epäilyksiä ja kaipuita ja epävarmuuksia kuin Tsehovin maalaisaateliset, mutta nyt ne näkyvät vielä pienemmiksi murusiksi hajonneina. Naiset ovat huolissaan ulkonäöstään ja rakkaudesta, miehet urastaan ja menestyksestä ja suhteestaan vaimoon ja perheeseen. Mutta tästä ei synny draamaa eikä tapahtumia, koska tekno- ja informaatioyhteiskunnan megakone ei jätä yhdellekään hetkenkään rauhaa eikä tilaa, tuskin edes seksuaaliaktin ajaksi.

Silti Chekhov Machine ei ole synkkä teos. Sanomaksi tuntuu kiteytyvän, että maailma on kaunis - tätä puhuu koko ajan kaoottinen mutta hyvin rikas näyttämökuva sekä tietenkin nuorten näyttelijöiden vastustamaton vilpittömyys ja ruumiillisuus. Maailma on kaunis mutta myös hajonnut, kuten tekstin ja roolien rakenne esityksessä on hajoitettu. Maailma on hajonnut ja pyörii ja siinä on pakko tanssia täysillä mukana. Mutta siitä voi nauttia, jos jaksaa ja kykenee. Filosofoikoot niin paljon kuin haluavat, kunhan vain lentävät, kuten Tusenbach sanoo kurjista Tsehovin tekstissä. Tanssikoon ken voi. Yksinään tuskailevien, sairaiden, köyhien ja syrjäytyneiden maailma on jossakin muualla. Näyttämökuva, tekstifragmentit ja tanssi rakentavat täsmällisen representaation nuoren länsimaisen ihmisen kiihkeästä ja vaativasta ja yksilöllisyydelle olemattoman tilan jättävästä, mutta myös äärimmäisen rikkaasta elämäntilanteesta. Yksi ulottuvuus siitä kyllä puuttuu, ja hyvä niin: Tsehovin maailmassa saatettiin haaveilla vielä jostakin toiseudesta tai transsendenssista tai paremmasta elämästä muualla. Nyt proggikset ja ihmiset polkevat toistensa päälle sitä vauhtia, että pelkkä haaveilun mahdollisuus tuntuu kadonneen. Transsendenssi ei ole enää vain vaikeasti ajateltavissa, mahdoton idea, päiväuni, ei rikkaiden etuoikeus, ei köyhien oopiumi. Se on yksinkertaisesti poissa, samalla tavalla kuin kuollut ihminen on poissa. Kaikki tapahtuu välittömästi ja heti, paitsi virtuaalimaailmassa, niin myös fyysisessä reaalimaailmassa. Kuulemme uutisista että pakolaiskriisi on iskenyt Kreikkaan ja Italiaan. Kohta se onkin jo Tanskassa ja Ruotsissa. Samalla havaitaan että ruotsalaiset eivät enää otakaan kaikkia vaan lähettävät pakolaiset eteenpäin Tornioon. Ja nyt Irak onkin jo Helsingin ostareilla, Pihtiputaan tyhjien lomakeskusten saleissa, vaatimassa ymmärrystä. Tällaisessa salamannopeassa tapahtumisessa transsendenssin kuvitelma on pelkkä rudimentti. Tviittareina meidän on pakko luopua siitä; on terveellistä luopua siitä.

PEKKA SAKKI UUDESTA IHMISESTÄ kommentti

Tulevaisuuden ystävät ry:n kesätapahtumassa Helsingin Pihlajasaaressa 22. elokuuta 2015 pidetty puheenvuoro, koskien Tiedepolitiikka-lehden numerossa 3/95 julkaistua psykoanalyytikko Pekka Sakin artikkelia "Uusi ihminen" ja dialogin kuolema.

Määrittelette alussa: "(1) Yksilön dialoginen suhde ulkomaailmaan vaikuttaa yksilön kokevaan minään ja muovaa yksilön persoonallisuutta. (2) Yksilön sisäinen dialogi, persoonallisuuden eheys tai puutteellisuudet siinä, vaikuttaa siihen, millaiseen dialogiseen suhteeseen hän kykenee suhteessaan ulkomaailmaan." Tämän jälkeen tiivistätte: "Ei ole samantekevää millaisessa dialogisessa suhteessa ympäristöön (vanhempiin) lapsi joutuu kehittymään. Kliininen kokemus osoittaa, että nämä varhaiset dialogin mallit sisäistetään ja niitä toistetaan myöhemmin uusissa ihmissuhteissa. Itseä tiedostavaan sisäiseen dialogiin tuntuisi liittyvän luonnostaan kyky aitoon persoonalliseen dialogiin suhteessa läheisiin ihmisiin. Ja sisäisen dialogin puuttumiseen tai sen tukahduttamiseen tuntuisi liittyvän välineellinen ja omistamiseen pyrkivä suhde kanssaihmisiin."

Viittaatte sitten modernisaation prosessiin Ranskan suuresta vallankumouksesta alkaen, ja analysoitte sen vaatimaa uutta ihmistyyppiä. Uudelle ihmiselle on ominaista ja välttämätöntä suorituskykyisyys ja mahdollisimman vapaa liikkuvuus. Nämä korostuvat suurissa asutuskeskuksissa ja nykyhetkellä erityisesti internetissä, niin sanotussa sosiaalisessa mediassa. "Näihin hakeutuvien ihmisten joukossa on yksilöitä", kirjoitatte, "jotka haluavat nauttia nimettömänä esiintymisen suomasta vapaudesta, mikä tekee mahdolliseksi toisten hyväksikäytön joutumatta henkilökohtaiseen vastuuseen."

Ensimmäisessä kommentissani kutsuisin lyhyesti tällaista uuden ihmisen asennetta yhteiskunnasta vieraantuneeksi. Mutta samalla esitän, että mainitsemanne yleisen modernisaation prosessin ja yhteiskunnan totaalisen teknistymisen lisäksi voi olla muitakin, sanokaamme mikrohistoriallisia syitä, jotka vaikuttavat yksilöiden vieraantumiseen. Jotta en esiinny nimettömänä, kerron omasta taustastani, ja mikä siinä vaikutti omaan vieraantumiseeni yhteiskunnasta, meillä vallitsevan teknoprosessin ja tehoajattelun lisäksi.

Kävin oppikoulua Tampereen Lyseossa 60-luvun lopulla. Oma isäni oli sotaveteraani, samoin monet lyseon tärkeimmistä opettajista. Nämä sodan käyneet miehet eivät suinkaan olleet yhteiskunnasta vieraantuneita. Päin vastoin, he nauttivat täysin rinnoin rauhasta ja mahdollisuudesta työntekoon ja rahan ansaitsemiseen, omaisuuden hankkimiseen ja perhe- ja kulttuurielämään. Sodasta he eivät koskaan puhuneet. Epäilemättä sen kokemuksen välittäminen nuorille olisikin ollut mahdotonta.

Yksi haava suhteessaan menestystä ja "eteenpäin elämässä" menoa korostavaan yhteiskuntaan näillä miehillä kuitenkin oli. He inhosivat pakkoystävyydeksi Neuvostoliittoon kokemaansa uutta ulkopolitiikkaa. He halusivat pysyä yksityisyyden sfäärissä ja halveksivat politiikkaa yleisemminkin. Minun ja monien ikätovereideni nuoruuteen sattui kuitenkin ajan kulttuuritilanne, Yhdysvalloista alkanut ja Eurooppaan Pariisin kautta levinnyt epämääräisesti vasemmistohenkinen kulttuuriradikalismi. Sen hengessä ja suurten ikäluokkien jäljissä mekin halusimme arvostella yhteiskuntaa. Kulutusideologiaa moitittiin ja luonnon saastumista tuotiin esiin. Kehitysmaiden ongelmat ja niiden aiheuttajana imperialismi haluttiin tuntea. Neuvostoystävyyttä kehuttiin ja sota-ajan kansallismielisyyttä halveksittiin.

Tämä kaikki oli punainen vaate ja myrkkyä vanhemmille opettajille. Tosin heidän joukossaan oli yksi suuri luonnonsuojelun puolestapuhuja, biologian opettaja ja rehtori Tauno Havu. Mutta yleisesti poikien suunsoitto tuomittiin sietämättömänä. Keskustelua saattoi parhaissa tapauksissa syntyä, mutta syvemmin taisi vaikuttaa opettajien tunteenomainen tuomitseva asenne. Ristiriita kiteytyi muotiin tulleeseen pitkään tukkaan pojilla, ns. Beatles-tukkaan tai "opaskoirakampaukseen", kuten opettajat sanoivat. Silloin ja jälkeenpäinkin käsittämättömältä tuntuu kaikki suoranaisen vihan, halveksimisen ja sättimisen ja pilkan määrä, joka pitkätukkaisiin poikiin kohdistettiin.

Uskallan väittää että tämä uuden torjunta oli toinen syy, mainitun yleisen modernisaation ohella, omaan ja monen koulukaverini - seuranneina vuosikymmeninä - vaihtelevin tavoin ilmenneeseen vieraantumiseen yhteiskunnasta. Kun yhteiskuntaa ei saanut nuorena arvostella, siitä ei tullut koskaan omaa. Joko siihen suhtauduttiin liikakriittisesti tai sitten omaksuttiin vanhempien ja opettajien vaatima kyselemätön suoritusperiaate. Itse liityin jopa taistolaisuuteen, jota porvarit kovasti olivat pelkäävinään. Meille sinipaidoille, ainakin perustasolla, kysymys oli lähinnä porvarien hätkäyttämisestä, épater la bourgeoisie. Näinhän toimivat myös edellämme suuret ikäluokat, jotka sittemmin asettuivat asemiin yhteiskunnassa. Meille jäi vähemmän tilaa.

Meillä yhteiskunnasta vieraantuneilla tavallista asennetta kuvaatte artikkelissanne näin: "Yhteiskunnasta on tullut jäsenilleen persoonaton huolenpitäjä ja tarpeentyydyttäjä, eräänlainen vanhemman korvike, jonka suhteen persoonallisen kohtaamisen ulottuvuus jää kuitenkin puuttumaan. Tämä johtaa väistämättä yksilön taantumiseen hänen suhteessaan abstraktiin yhteiskuntaan, joka joutuu silloin yksilön kokemusmaailmassa hyvin varhaisen äidin paikalle. Yhteiskunnan koetaan olevan täydellisesti vastuussa yksilöstä ja tämän kaikista tarpeista, samalla kun yksilö kokee itsensä pikkulapsen kaltaiseksi: avuttomaksi ja kykenemättömäksi itse vastaamaan itsestään ja kykeneväksi vain esittämään yksipuolisia vaatimuksia kaikkivoivalle "yhteiskuntaäidille".

Tämän koen todeksi ja myönnän omalla kohdallani, ja tunnistan monen ystäväni ja ikätoverini kohdalla myös. Paradoksaalista on, että  ne heistä, jotka ovat kovaäänisimmin vaatimuksiaan yhteiskunta-äidille huutaneet, usein totta kyllä ansioistaan ja teoistaan, miten hyviä tai kiistanalaisia ne lienevätkin, ovat myös eniten saaneet ja siten tulleet yhteiskunta-äidistä tavallaan riippumattomiksi; siinä mielessä että ovat saaneet palkkioita, asemia ja virkoja. Itse katson oman mahdollisen edes osittaisen riippumattomuuteni yhteiskunnasta olevan teoreettisen ajattelun tasolla, ja arvostan sitä suuresti. Vetoan evankeliumin sanaan, vaikka epäilemättä ymmärränkin sen toisin kuin uskovaiset: Jeesus moittii niitä jotka ottavat vastaan kunniaa toinen toisiltaan, eivätkä häneltä, joka yksin on Jumala (Joh. 5:44). - Tietysti riippumattomuus kaikilla yhteiskunnan tasoilla on suuresti imaginaarista. Mukana olevat saavat palkkioita ja ovat taloudellisesti riippumattomia, mutta joutuvat noudattamaan kymmeniä sääntöjä. Syrjäytyneet ovat yhteiskunnan tuista riippuvaisia, mutta arjessaan ja arvosteluissaan varsin vapaita, jos eivät katkeroidu.

Modernismin ja teknoyhteiskunnan perustavaa laatua olevaa vieraantumista luonnosta, joka sinänsä jo ruokkii kaikkea muuta vieraantumista, haluan kuvata vastaesimerkillä vepsäläisten historiasta. Me olemme riippuvaisia tekniikasta, mutta vepsäläisillä (esimerkki lienee tsaarinajan lopulta) maanviljelyksen taito ja elämäntapa oli vielä näin läheisessä yhteydessä luontoon:

"Vepsäläisillä, kuten heidän naapureillaan venäläisilläkään, ei ollut tapana sytyttää juhannuskokkoa, vaikka tapa onkin yleinen suomalaisten, virolaisten, inkeroisten, vatjalaisten ja joidenkin karjalaisten keskuudessa. Juhannuskokkoa on todettu poltettavan vain Vonojärven kylässä. Vonojärven nuoriso kävi juhannusjuhlilla Jefremenkovon kylässä. Ne nuoret, jotka olivat jääneet kotikyläänsä, sytyttivät kylien väliselle tielle nuotioita ja ottivat laulaen vastaan juhlista palaavia oman kylän nuoria. Myös Äänisrannan vepsäläiset polttivat kokkoja, mutta vasta Pedrun päivänä. Pedrun päivä on tärkeä päivä perinteisessä vepsäläisessä kalenterissa. Pedrun päivän vietossa heijastuivat kesäpäivänseisauksen ja kasvikunnan korkeimman kukoistuksen lisäksi sellaiset merkittävät luonnon ja vepsäläisyhteisön ilmiöt kuten rukiin tuleentuminen ja sen kylvösten suojeleminen, niukan Pedrun paaston päättyminen ja maitotuotteiden käyttökiellon kumoaminen. Monissa vepsäläiskylissä Pedrun päiväksi valmistettiin rahkaa, jota käytettiin uhrilahjana. Pohjoisvepsäläisen perinteen mukaan koko perhe meni Pedrun päivänä suuren rahkavadin kanssa ruispellolle, missä istuttiin vadin ympärille perheen saralla, syötiin hiukan rahkaa ja sitten heiteltiin sitä lusikoilla olan yli pellolle laulun ja huudahdusten saattelemana. Näin ilmaistiin pyyntö taveille olla nokkimatta ruiskylvöjä:

"Tavirzi-jävirzi!

Ken rugihez?

Ei pida söta rugihed!

Lindoized!

Tuugat sästod' sömha!"

(Katkelma Irina Vinokurovan artikkelista SKS:n ja Tampereen museoiden julkaisemassa kokoelmassa: Vepsä. Maa, kansa ja kulttuuri. 2005.)

Näin läheiseen luontosuhteeseen ei meillä teknokulttuurin rattailla ole mitään mahdollisuutta.

Me elämme tuotantokoneiston keskellä ja sen ehdoilla. On vain loogista että tavarat ovat meidän ensisijainen kokemusympäristömme. Kirjoitatte Uusi ihminen –artikkelissanne että "tavaran keräämisestä ja omistamisesta tulee tarkoituksettomana koetun elämän uusi tarkoitus". Selitätte että uusi ihminen ei pysty sietämään sisäistä auki olemista, puutetta, "mikä koetaan itsetuntoa loukkaavaksi". "Sisäinen maailma pyritään kieltämään ja sisäisen sijaan otetaan ulkoinen ja täyteen ahdettu."

Toisena kommenttinani totean vain, että tämän problematiikan varmaan jokainen meistä on joka päivä tottunut näkemään ympärillään. Sekä vielä sietämään täyteen ahtamista ajavan ja suosittelevan propagandan kokoaikaista tunkemista päälle televisiosta ja lehdistä ja kaikilta mahdollisilta kanavilta. Pentti Linkola on joskus sanonut, että luonnonsuojelussa naiset ovat eturintamassa, herkempiä luonnolle. Kyllä vain, mutta monesti he ovat myös sijaistoiminnoissa ensimmäisiä ja innokkaimpia. Autoilijoina, remontoijina, muodin seuraajina, terveystrendien kuluttajina. Muistan erään mökkiretken, jolla ystävättäreni ystävättären matkavarusteet hetkessä täyttivät koko mökin, pöytiä, lattioita, hyllyjä ja tyhjiä sänkyjä myöten. Hänellä oli tosin mukanaan kaksi pientä lasta, joten siinä ehkä oli osaselitys.

Yhteenvetonne tavarafetisismistä on: "Mitä paremmin tässä puutteen torjunnassa onnistutaan keräämällä tavaraa ympärille, sitä vaikeammaksi puutteen ymmärtäminen ja sietäminen käy. Puutteen esiintyminen kriminalisoidaan ja stigmatisoidaan. Meidät tulee ympäröidä kauniilla esineillä, kuvilla kauniista, rikkaista, nuorista ja menestyvistä ihmisistä. Köyhät, rumat, sairaat, rujot ja vanhukset pitää kätkeä pois silmistämme." Ja vielä: "Narsistinen peilisuhde ( s. o. aidon dialogin puuttuminen) merkitsee lopulta kuolemaa, koska se ei sisällä erilaisuutta ja erillisyyttä, ei puutetta eikä tyhjää tilaa, johon voisi syntyä uutta (elämää). Yksilölle ja yksilön kehittymiselle ei ole paikkaa..."

Psykoanalyysi, sosiologia ja kulttuurifilosofia toimivat näin yhteen nykykulttuurin ilmöiden tarkastelussa. Onko näkökulma lohduton? Ei varmaankaan. Herbert Marcuse ennusti jo 1955 Freudin myöhäiskirjoituksiin vedoten tulevaa suoritusperiaatteen kumoutumista. Eros vapautuu sen surkastuttavasta herruudesta ja astuu itsensä ulkopuolelle, maailmaan. Mutta ennustuksen täyttyminen on vielä tulevaisuudessa, joskin merkkejä siitä on jo erotettavissa. (Marcusen artikkeli kokoelmassa Järjen kritiikki. Vastapaino. Tampere 1991.)

Jotta saisimme mahdollisimman hyvän etäisyyden nykyhetkeen luen lopuksi mitä kiinalainen Tao Te Ching sanoo viisaan mielenlaadusta. Käännös on Pertti Niemisen, kokoelmasta Keskitie. Tammi 1969.

"Joka tietää, mikä on uros, ja kuitenkin pysyy naaraassa,

on kuin sola, joka sisältää kaiken taivaan alla,

ja koska hän on tällainen sola, Te ei häntä milloinkaan jätä.

Hän palaa takaisin lapsuuden tilaan.

Joka tietää, mikä on valkea, ja kuitenkin pysyy mustassa,

on kuin mitta, jolla kaikkea taivaan alla mitataan,

ja koska hän on tällainen mitta, hänellä on Te, joka ei koskaan erehdy.

Hän palaa takaisin rajoittamattomaan.

Joka tuntee kunnian ja kuitenkin pysyy häpeässä,

on kuin laakso, joka sisältää kaiken taivaan alla;

tällaisena laaksona hänellä on Te, joka riittää ikuisesti.

Hän palaa takaisin veistämättömän puun tilaan.

Kun puuta veistetään, siitä tehdään tarvekaluja,

mutta kun Viisas käyttää sitä, siitä tulee ministereitä ylempi.

Totisesti,

suurin veistäjä ei hakkaa."

SVINHUFVUD JA ITÄ - Jatkosodan kulttuurihistoriaa

Kirjoilla on kohtalonsa - habent sua fata libelli - sanoivat muinaiset roomalaiset. Vaikea sellaiseen tapaukseen silti uskoa että entisen presidentin tekstejä olisi Suomessa koskaan sensuroitu. Näin lienee kuitenkin käynyt pienelle kokoelmalle Pehr Evind Svinhufvudin viimeisten vuosien puheita ja kirjoituksia. Nimimerkki Suomalainen julkaisi Svinhufvudin nimissä (kaiketi kevätkesällä) 1944 "Tukholmassa" kirjan Testamentti kansalleni. Siinä on presidentin Lappeenrannassa maaliskuussa 1942 pitämä juhlapuhe, sekä neljä lyhyttä poliittista kirjoitusta, joista viimeinen marraskuulta 1943. Svinhufvud kuoli Luumäellä 29. helmikuuta 1944.

Suomalainen laatii kirjaan Svinhufvudia ylistävän esipuheen ja lisää loppuun oman sekavan ja pitkähkön kehittelynsä Svinhufvudin jo lakonisesti ja äärimmäisen selkeästi esittelemistä aiheista. Suomalaisen jälkisanat on päivätty joulukuulle 1943. Mistään ei käy ilmi onko kokoelman julkaisemisella ollut entisen presidentin lupa vai ei. Eikä sekään, missä ja kuinka ja kenelle osoitettuina presidentin kirjoittamat sotamietelmät on alun perin, ennen Testamenttia, julkaistu.

Kirjanen joutui minulle erään ystäväni kautta. Helsingin kaupunginkirjaston luettelo tuntee sen, ja samoin vuonna 2006 julkaistun näköispainoksen. Uudemman laitoksen kappaleita kirjastolla luettelomerkinnästä huolimatta kuitenkaan "ei ole", kuten puhelinpalvelussa sanottiin, merkillistä kyllä. Kansalliskirjastosta se taas löytyi. Sen on julkaissut Kalevi Kannus, ja se sisältää paitsi koko Suomalaisen kirjan, myös Kannuksen laatiman lyhyen asiallisen esittelyn Svinhufvudin ansioista. Kannus tuo tiedoksi, tarkempia yksityiskohtia esittelemättä, että Mannerheimin ja pääministeri Linkomiehen aloitteesta Suomalaisen kirjanen kiellettiin ja painos tuhottiin, siinä vaiheessa kaiketi kun Saksan tappion väistämättömyys ja Jatkosodan lopputulos alkoivat olla selviä.

Kannus on oman julkaisunsa loppulehdille lisännyt nimimerkki Suomalaisen jostain löydetyt ohjeet kirjan käytöstä. Sitä piti opiskella 10-20:n kiinnostuneen lukupiireissä, puoluekannoista piittaamatta valitun. Kaikkien osallistujien henkilötiedot piti ottaa ylös. Ilmeisesti Suur-Suomen aatteiden kannattajat tunsivat asemansa jo hyvin arkaluontoiseksi keväällä 1944. Jälkipainoksensa viimeiselle sivulle Kannus laittaa kopion Esko Riekin matrikkelitiedoista. Riekki oli Etsivän keskuspoliisin johtaja vuosina 1923-38. Tällä kai vihjataan, että Riekki olisi nimimerkki Suomalainen.

Mutta mutta. Einar W. Juvan Svinhufvud-elämäkerran (1961) toisesta osasta käy ilmi että Svinhufvud piti viimeisinä vuosinaan useita puheita aseveli- ym. juhlissa Lappeenrannassa. Kesällä 1943 Svinhufvud kävi Kannaksen rintamalla; elokuussa myös Syvärillä. Marraskuussa 1941 hän oli menettänyt pojanpoikansa, joka kaatui Maanselän taisteluissa. Tämä isoisän erikoinen suosikki oli 19-vuotiaana lähtenyt vapaaehtoisena sotaan. Hänestä olisi tullut Svinhufvudin aatelissuvun päämies.

Pehr Erik Svinhufvud v. 1936. Juvan kirjan kuvitusta.

Viimeisenä elinvuotenaan Svinhufvud joutui paljon tekemisiin ja syvempään yhteistyöhön johtaja Martti Pihkalan kanssa, kirjoittaa Einar W. Juva. Pihkala oli kansanedustaja sekä lakonmurtosysteemin nimeltä Vientirauha johtaja. Svinhufvud ja Pihkala "keskustelivat paljon uskonnollisista kysymyksistä". Mutta ruvettiin laatimaan myös sodan kansallista ohjelmaa, joka oli täysin vastakkainen hallituksen ajamalle politiikalle. Se toimitettiin Rytille, joka tyytyi mapittamaan sen. Mannerheimille Svinhufvud ei uskaltanut paperia viedä. Svinhufvud-elämäkertansa kolmanneksi viimeisen luvun viimeisessä alaviitteessä Juva selittää, että Svinhufvudin kuoltua hänen puhe- ja artikkelikokoelmalleen ei saatu Suomessa painolupaa. Se painettiin Saksassa ja painopaikaksi merkittiin Stockholm. Saksalainen sotalaiva toi kirjat Ouluun, 15.000 kpl. Mainittu kansallinen ohjelma olisi ilmeisesti tämän Testamentti-kirjan lopun jo mainitsemani "toisen henkilön kirjoitus", Suomi kansainvälisen propagandan ristitulessa, jonka siis olisi laatinut Martti Pihkala. Sitä tekstiä en viitsi kommentoida, koska se tosiaan on niin sekava Svinhufvudin omiin teksteihin verrattuna.

Jenni Kirveen ja Sari Näreen 2014 julkaisemassa laajalti kustannustukea saaneessa artikkelikokoelmassa Luvattu maa, Suur-Suomen unelma ja unohdus, tutkija Oula Silvennoinen kirjoittaa: "Maltillinen ja tosiasiaintajuinen valtiomies sai Svinhufvudin persoonassa hänen viimeisinä vuosinaan antaa tilaa kansallismieliselle radikaalille. Arvostelukykynsä heiketessä hän joutui sekä Saksan että kotimaisten voimien poliittiseksi pelivälineeksi." Testamentti kansalleni painettiin Silvennoisenkin  mukaan Saksassa, ja peräti SS:n toimesta, "ei missään normaalissa kustannustalossa". Martti Pihkala olisi Silvennoisenkin tiedoissa nimimerkki Suomalainen. Silvennoisen artikkelin pääteema on Suur-Suomi-aatteen aktiivinen unohdus ja sensurointi maassamme sodan loppuvaiheesta lähtien, aina 1990-luvulle asti. Silvennoiselta löytyy myös toinen vaikuttaja Svinhufvudin lähipiiristä, AKS:stä oikealle muodostetun Itsenäisyyden liiton (IL) perustaja maisteri Erkki Räikkönen. Hän oli Svinhufvudin yksityissihteerinä useita vuosia. Hänelta lienee peräisin sanonta että ryssästä saa puhua vain hammasta purren.

JUHLAPUHE LAPPEENRANNASSA

Leningradin piiritys oli ollut käynnissä puolisen vuotta ja Saksan sotakoneisto eteni koko valtavalla itärintamalla, kun Svinhufvud puhuu Lappeenrannassa 25. maaliskuuta 1942. Entinen presidentti ei säästele sanojaan: "Suur-Suomen toivomme syntyvän siten, että Suomeen liitetään n. s. Itä-Karjala laajoine maa-alueineen pohjoisessa ja idässäkin, sekä Inkeri." Tämän jälkeen Svinhufvud esittää tiiviin katsauksen tuhat vuotta taaksepäin. Suomensukuisten kansojen asutus kattoi isoja alueita siellä, mikä on nykyistä Venäjää. Mutta Novgorodin tienoilla slaavilaiskiila työntyi sen keskelle. Bysantin-yhteyksiensä ansiosta slaavilaisilla oli parempi maataloustekniikka kuin suomensukuisilla. Heidän yhteiskuntaolonsakin olivat kehittyneemmät ja heidän suurten kaupunkiensa kuten Kiovan ja Novgorodin ansiosta Venäjän jokia kulkeva kauppa hyödytti juuri heitä. Lisäksi kreikkalais-katolisen ja roomalaisen kirkon ristiriita jakoi Karjalan heimon kahtia. Heimoveljet "raastoivat ja repivät toisiaan, sen sijaan että olisivat yhdessä tehneet rakentavaa työtä", kirjoittaa Svinhufvud. Ja tätä jatkui myös koko Ruotsin suurvalta-ajan. Stolbovan rauhanteossa 1617 "muutti uudisasukkaita Suomesta Inkeriin, joten se suomalaistui jokseenkin kokonaan - tulipa luterilaisuus sen valta-uskonnoksikin". 

Historian ironiaa, huomauttavat jälkipolvet: Suur-Suomea ei tullut, mutta Neuvostoliittokin hajosi. Siinä kaaoksessa inkeriläisiä, juuri tämän neljän sadan vuoden takaisen historian takia, otettiin Suomeen n. s. paluumuuttajina.

Pietarin kaupunki perustettiin 1703. Svinhufvud jatkaa: "Sitä myöten kun Venäjän valtakunta kasvoi mahtavuudessa, kasvoi myös tämä tsaarien metropoli ja venäläisen byrokratian pääpesä väkiluvultaan ja merkitykseltään. Siitä säteili venäläisyyttä yli koko Inkerin."

Svinhufvudin esitys on taitavaa ja faktatiedoissaan tietysti oikeata. Kannattaa lukea, myös herkullisen tehokkaan tyylin takia. Mutta hänen tulkintansa uudesta sotatilanteesta, ja sen muka tarjoamista mahdollisuuksista Suur-Suomelle, on käsittämättömän sokaistunut Saksan-ihailusta ja suorastaan hyytävä.

"Vapaa Suomi ja Pietari eivät sovi yhteen."

"Jommankumman täytyy kyllä lopulta väistyä."

Svinhufvud rupeaa arvostelemaan Pietarin asemaa. Se "ei ole Venäjälle elintärkeä paikka". Se sijaitsee "soisella epäterveellisellä paikalla, keskellä joen suistoa ja vieraan kansallisuuden keskellä". Satamana se on varsin heikko. - Kaikki sinänsä totta. Mutta kuinka tätä on voitu sota-ajan Suomessa kuunnella vakavin mielin? Kuten Svinhufvud itsekin sanoo, Pietarin väkiluku oli jo silloin jotakuinkin sama kuin koko Suomen. Miten pystyttiin unohtamaan Pietarin väkiluvun lisäksi sen häikäisevä kahden ja puolen sadan vuoden kulttuurihistoria ja sen ainutlaatuinen arkkitehtuuri? Kaupungin merkitys venäläisyydelle oli ja on niissä, ei suinkaan ensi sijassa taloudessa. Suhteellisen vähäisen painon talouden kannalta Svinhufvud mainitsee, mutta kulttuurimerkitystä ei. Totta kyllä, Pietarin palatseissa eli ennen vallankumousta feodaaliruhtinaita, joiden loisto oli peräisin heidän ympäri Venäjää omistamiensa tilojen tuotoista. Niihin kuului kokonaisia kyliä maaorjineen. Pietari siis kulutti ja hallitsi, mutta kyllä se tuotti myös, tehtaineen. Mutta Svinhufvudin mielestä "sen suuret tehdaslaitokset voidaan paremmin sijoittaa muualle Venäjällä..." - Vuonna 1942 inkeriläisiäkin oli Leningradin ympäristössä edelleen olemassa. Heidän määränsä vain oli miljoonakaupungin väkilukuun verrattuna prosentin murto-osa. Aika paljon he, tai heidän historiansa, tuntui painavan Svinhufvudin ajattelussa, jos ei muuna niin tekosyynä kaupungin tuhoamiseen.

Svinhufvud paljastaa venäläisille heidän oman historiansa punaisen langan: valloitukset ja valtakunnan alueen levittäminen ovat ja ovat olleet päätrendi maan hallitsijain toiminnassa. Mahtava valtio "ei pysty järjestämään sisäisiä asioitaan kunnollisesti eikä ylipäänsä kykene riittävään luovaan työhön omassa keskuudessaan". Tästä johtuisi sen hallitsijoiden "tarve valloituksiin".

Tuskin kuitenkaan ihan tarvetta, sanoo historian todistus - tosiasiassa Venäjän valloitukset ovat niin Napoleonin aikana kuin Stalininkin johtuneet ja seuranneet lännen hyökkäyksistä Venäjälle. Ja kyllä venäläisillä on tosiaan shirokaja natura, mutta on aika paksua sanoa että he eivät kykenisi luovaan työhön! Nyky-Venäjälläkin on tapana haukkua venäläistä kansanluonnetta ja venäläisten olojen kaoottisuutta, mutta tuo haukkuminen ja samanaikainen teen ja votkan juonti on ennen kaikkea kansanhuvia, venäläisten sisäinen harrastus. Joka osaa venättä, kuten kirjailija Jukka Mallinen, voi harrastukseen osallistua. Äskettäin Suomen Kuvalehdessä oli hänen mainio juttunsa aiheesta.

Svinhufvud ajaa vuonna 1942 yksioikoisesti Suur-Suomea ja valloituspolitiikkaa. Venäjän alueen laajentuminen eri vuosisatojen aikana palvelee hänen todistelussaan vain selkeänä tekosyynä Suomen turvallisuus- ym. intressien kehittämistarpeissa. Venäjällä on, Svinhufvud sanoo, paljon parempia maita kuin sen läntisillä ja varsinkin luoteisilla naapureilla. "Viljelkööt ryssät maatansa kunnollisesti ja hoitakoot sisäiset asiansa kelvollisesti, niin he tulevat loistavasti toimeen." Ja sitten tulee asian ydin: "Suomelle - ja myös Baltian maille - on elintärkeä asia, että Venäjän valloituksista (tarkoittaa varmasti Talvisodan lopputulosta) tehdään loppu ja että sen vuoksi Pietari kukistetaan ja idän vaara poistetaan."

Svinhufvud tähyilee Inkerin ja Leningradin suuntaan käydessään Kannaksen rintamalla 1943. Tarkkailupaikka oli asemasodan aikana työnnetty Rajajoen yli. (Juva)

Entinen Suomen presidentti ehdottaa Pietarin kukistamista! Eikä vain kukistamista esimerkiksi valloituksen ja miehityksen mielessä, vaan kerta kaikkiaan hävittämistä, kuten voi lukea hänen puheensa seuraavasta lauseesta: "Pietarin olemassaolon puolustamiseksi on kyllä viitattu siihen, että laaja Venäjä tarvitsee pääsyn merelle."  Siis olemassaolon.

Svinhufvud kertaa vielä tsaarien ja bolshevikkien sortoa suomensukuisia kohtaan näissä maakunnissa. Venäjä on menettänyt hänen mukaansa oikeuden näihin maihin. Ja kun kerran "Saksan uljas armeija" on nyt kukistamassa bolshevikkivaltaa, on suomalaisten oltava mukana, jolloin Suur-Suomesta tulee taisteluiden kautta suomalaisten oikeus. Pitkä raja ja Pietarin uhka on poistettu ja Suomen asema varmistuu.

SAKSA HORJUU - SVINHUFVUD EI

Seuraavat kaksi kirjoitelmaa Testamentissa kansalleni ovat kesäkuulta 1943, siis runsasta vuotta myöhempiä kuin juhlapuhe Lappeenrannassa. Leningradin piiritys jatkuu edelleen. Mutta Stalingradin jättitaistelu on tällä välin, kestettyään puoli vuotta, ratkennut saksalaisten tappioksi. Svinhufvudin ajatteluun tulee osittain puolusteleva ja selittelevä sävy, mutta hän ei suinkaan muuta hyökkäävää kantaansa.

(Itse muistan nuoruuteni taistolaisajoilta 1970-luvun alusta, kuinka Tampereen vappumarsseille osallistuneet vanhat kommunistit, joilla oli järjestö nimeltä Sodan ja fasismin vastainen työ, kertoivat yleisen ilmapiirin ja myös sotaintoilijoiden sävyn Suomessa muuttuneen Stalingradin jälkeen. Tuomitseva suhtautuminen sodan vastaisiin mielipiteisiin tuli vähemmän jyrkäksi.)

Kirjoituksessa Imperialismiako? Svinhufvud käy polemiikkia Ruotsin ja Englannin ja USA:n julkisessa sanassa esiintyneitä uusia kantoja vastaan. Suur-Suomi-aate ei suinkaan ole imperialismia, kuten Ruotsissa lienee käsitys vallalla, Svinhufvud sanoo. Hän muistuttaa valapatto-keisarista ja siitä että Suomella oli oikeus vaatia vapautusta. Samaan hengenvetoon hän kertoo bolshevikkien petetyistä lupauksista Kaukokarjalassa ja pakkosiirroista, joiden kohteeksi inkeriläiset ovat joutuneet. "Näitten seutujen asukkailla, jos kellään, on oikeus vaatia vapautusta hirmuhallituksesta, ja meillä on sekä oikeus että velvollisuus auttaa heitä siinä."

"Pietari on kasvannainen suomalaisen Inkerin keskuudessa. Sillä ei Venäjästä irroitettuna enää ole elämisen mahdollisuuksia, vaan se on hävitettävä ja sen asukkaat siirrettävä Venäjälle. Siellä heillä kyllä on tilaa, kun sota on tehnyt suuren loven venäläiseen kansanainekseen. Tämä ei ole imperialismia vaan pahuuden pesän puhdistamista ja järjellisten olojen palauttamista suomalaisalueelle."

Svinhufvudin maine ja suosio maassamme perustui hänen toimintaansa tsaarinvallan sortoa vastaan ja hänen asemaansa itsenäisyyden julistaneen senaatin puheenjohtajana eli Suomen ensimmäisenä pääministerinä. Lapualaisaikana hän, itse suojeluskuntalainen, sai radiopuheellaan Mäntsälän kapinan päättymään. Hän oli siis todella laillisuuden puolustaja - Suomessa. Mutta nyt vanhuudessa, maailmanhistoriallisten tapahtumien valtavassa vyöryssä, kuten Mannerheimin sanonta kuului, hänen ajattelunsa on totaalisesti inflatoitunut ja muuttunut aivan fantastiseksi, jälkikäteen katsoen. Yksin hän ei mielipiteissään tietenkään ollut - ei edes Stalingradin ratkettua.

Korpivaaran autoliike lahjoitti Svinhufvudille Studebakerin hänen 75-vuotispäivänään. Hän kävi sen jälkeen autokoulun ja ajoi kortin Lappeenrannassa! (Juva)

Svinhufvud kirjoittaa: koko maailmansodan näyttämöllä Englanti suunnittelee, Amerikan tukemana, että "nykysodan jälkeen sekä Baltian maat että osa Rumaniaa ja Puolaa taas liitettäisiin Venäjään, Stalinin Venäjään!".  Liitos tietäisi kansojen "täydellistä tuhoamista", Hän pilkkaa Englannin ja Amerikan konformismia ja Englannin ja Venäjän imperialismia.

Nyt 72 vuotta myöhemmin tiedämme kuinka kävi. Mainitut kansat todella liitettiin Neuvostoliiton valtapiiriin, tavalla taikka toisella. Neuvostoarmeija oli ensin vapauttanut ne Natsi-Saksasta. Mutta lopulta ei Itä-Eurooppaan tuotu sosialismikaan kestänyt. Ja vaikka Itä-Euroopan kansat kärsivät paljon, eivät ne suinkaan tuhoutuneet.

Mitä imperialismi todella on ollut ja edelleen on? Se on ennen kaikkea taloudellista ylivoimaa ja siitä syntyvää poliittista. Taloudellisesta ja poliittisesta ja sivistysylivoimasta seuraa eturistiriitoja ja niistä sotia. Kyllä tietysti ideologiakin voi sotia aiheuttaa, kuten Saksan natsismi. Poliittinen ääri-islam on aiheuttanut jo Lähi-idässä kokoaikaisen sotatilan. Sota on politiikan jatkamista aseilla, kuten sotateoreetikko von Clausewitzin sanonta kuuluu. Tai kuten Lenin totesi, imperialismi on kapitalismin korkein vaihe. Ensimmäinen maailmansota alkoi imperialististen suurvaltojen välisistä eturistiriidoista, maailmanmarkkinoiden jaossa syntyneistä. Niin ensimmäisessä kuin toisessa maailmansodassa taistelu eskaloitui ja rupesi jatkumaan omilla ehdoillaan. Venäläiset voittivat toisen maailmansodan, mutta hävisivät seuraavien 45 vuoden kuluessa rauhan. Suur-Suomi-aate taas ei ollut, siinä Svinhufvud on tavallaan oikeassa, mitään todellista imperialismia, edes. Se oli pelkkää haaveilua Saksan voitosta ja ryssien häviöstä, ja Suomelle siinä siivellä tulevista suurista maa-alueista. Luvattu maa -kokoelmassa kerrotaan miten haaveilu mureni jo Jatkosodan aikana.

Samassa kesäkuussa 1943 Svinhufvud laatii myös Promemorian. Hän arvostelee Linkomiehen hallitusta sen yrityksistä säilyttää suhteet Amerikkaan. Pyrkimys sinänsä on hyvä, Svinhufvud myöntää. "Mutta tuota hyvää ei saa ostaa myönnytyksillä Venäjälle tai muille vihollisille". Erillissota-väitteet ovat vääriä.  "Mitään liittosopimusta Saksan ja Suomen välillä ei tosin ole olemassa. Mutta yhdessähän suunnitelma pohjoista rintamaa varten on tehty ja yhteisen sopimuksen mukaan sotaa siellä käydään, toinen toistaan auttaen; yhteisin ponnistuksin vihollinen on ajettu maastamme pois ja joukkomme tunkeutuneet kauas Kauko-Karjalaan." Svinhufvud toteaa suoraan että sotaan ei olisi pystytty ilman Saksan samanaikaista hyökkäystä. Hän spekuloi niin ikään länsivaltojen ja Venäjän mahdollisesti sanelemasta rauhasta, hyvin realistisesti. Paljon kaikesta hänen kuvittelemastaan tosiaan toteutuikin, Svinhufvudin kyllä jo kuoltua. Mutta hänen lopputiivistyksensä Promemoriassa menee taas metsään: "Jos sota päättyisi länsivaltain ja Venäjän voittoon, olisi se varma perikato meille."

No - ei ollut. Svinhufvud ei ehtinyt nähdä ennustuksensa menevän tältä osin vikaan.

RAJOJEN VETO

Syyskuussa 1943 Svinhufvud pohtii Luumäellä Kahta vaihtoehtoa rajojemme järjestämiseksi tulevan rauhan yhteydessä. Ensimmäinen olisi vanhat rajat, länsivaltojen takaus ja skandinavinen puolustusliitto. Toinen olisi kolmen kannaksen rajat: siis Karjalan kannaksen, Laatokan ja Äänisen välisen kannaksen sekä Äänisen ja Vienanmeren kannaksen.

Svinhufvud on tietysti Suur-Suomen kannalla, edelleen. Vanha raja on liian vaikeasti linnoitettavissa. Länsivaltojen takuu olisi käytännössä tyhjä. Skandinaavinen puolustusliitto on mahdoton, Norjan ja Tanskan strategioiden vuoksi. Ruotsi kunnioittaa liiaksi Venäjää. "Pahoin on pelättävissä, että Skandinavian puolustusliittoa ei saada valmiiksi, saati tehokkaasti toimivaksi siihen hätään, kun Venäjä uudelleen hyökkää päällemme, mikä tuskin lykkäytyy kauemmaksi, kuin että Venäjä jonkun verran toipuu tässä sodassa saamistaan vaurioista, kaikki tietysti edellyttäen, että Stalin ja bolshevismi selviävät sodasta voittajina."

Erikoisrauha Neuvostoliiton kanssa ja vanhat rajat merkitsisivät "suoranaista vahinkoa meille", Svinhufvud kirjoittaa, sosialistien ja ruotsalaisen kansanpuolueen kansanedustajia vastaan. "Elintärkeätä meille on, että Neuvosto-Venäjä kukistuu tähän sotaan." Siihen Svinhufvud edelleenkin "varmasti uskoo".

Kolmen kannaksen raja toisi suuria strategisia, poliittisia ja taloudellisia hyötyjä. Niin koko Pohjolalle, jopa Englannin merivallalle. Svinhufvud referoi tiiviisti niiden ajattelua, jotka vastustavat Inkerin ja Kauko-Karjalan tavoittelemista seikkailupolitiikkana. Mutta ei "siinä ole seikkailua senkään vertaa, kuin aikoinaan Suomen julistaminen itsenäiseksi valtioksi oli. Silloinkin kovasti varoitettiin moisesta uhkarohkeudesta."

Jotakuinkin uskomattoman mainiota. Poliitikko joka on uhkapelillä ollut muodostamassa itsenäistä Suomen valtiota ja onnistunut siinä, pitää tätä nyt argumenttina uuteen ja vielä suurempaan uhkapeliin. Svinhufvud pohtii taas kuinka Venäjän tsaarit olivat keisarisanansa rikkoen menettäneet vaatimuksensa Suomen herruuteen. Ja entä bolshevikkivalta: "Lisämaata idästä vaatiessamme on huomattava, että Venäjä on menettänyt kaikki oikeutensa näihin maihin, kun se on rikkonut niitten asukkaille juhlallisesti antamiaan lupauksia helpotuksista niitten valtiollisiin oloihin sekä sortanut ja rääkännyt noita asukkaita mitä pahimmin, pyrkien samalla koko suomensukuisen väestön hävittämiseen."

Siis realistista ja Suomen kansallisen ja valtiollisen tulevaisuuden parhaiten varmistavaa politiikkaa olisi, yhteen vetäen, Svinhufvudin kannalta ollut: Pietari hävitettävä, kolmen kannaksen rajat Suomelle. Olosuhteiden salliessa "olisi kevytmielistä jättää tämä yhdistäminen tekemättä."

JULMUUKSISTA JA BALTIASTA

Jäljellä kirjasessa on vielä kaksi lyhyttä tekstiä marraskuulta 1943, Peräkaneetti ja Pro Baltico. Silloin juuri päättynessä Moskovan konferenssissa ympärysvaltojen pääministerit Anthony Eden, Cordell Hull ja Vjatsheshlav Molotov sekä Foo Ping-Sheung Kiinasta olivat muun muassa vaatineet sotarikollisten rankaisemista. Svinhufvud ihmettelee nyt heidän viittaustaan "saksalaisten muka harjoittamiin julmuuksiin". Yleisö on hänen mukaansa päinvastoin tullut siihen käsitykseen että "saksalaiset olisivat koettaneet noudattaa inhimillisyyden ja humaanisuuden lakeja mikäli sodassa ja sodankäynnissä vain on ollut mahdollista". Vertaukseksi Svinhufvud muistuttaa amerikkalaisten ja englantilaisten terrorilentohyökkäyksistä siviiliväestöä vastaan. Samoin, hän sanoo, bolshevikkien julmuus on epäilysten ulkopuolella. Katyn ja Vinnitsa sekä virolaisten pakkosiirrot Siperiaan ovat todisteita. "Saksalaisten repressaaliot" miehitetyissä maissa, sen sijaan, eivät ole rikoksia ja julmuuksia "sen enempää kuin iskut ja hyökkäykset varsinaisessa sodassa".

Pro Baltico -tekstissä Svinhufvud selostaa Stalinin puheita Moskovan konferenssin jälkeen. Stalin oli vaatinut Neuvostoliitolle rajoja, jotka sillä oli 1941, ennen Saksan hyökkäystä. "Tämä Stalinin puhe meille riittää. Se selvittää meille, mitä meillä samoinkuin Baltian mailla on idästä päin odotettavissa, ja että apua 'lännestä' (= Englannista ja Amerikasta) ei ole saatavissa."

Muuta mahdollisuutta entinen presidentti ja merkittävä valtiomies ei enää näe, kuin taistella viimeiseen saakka. "Antautua ryssien armoille emme voi yhtävähän kuin uudelleen hyväksyä Moskovan rajaa." (Siis Talvisodan jälkeen vedettyä rajaa, joka on sama kuin nykyinen raja.) "Se tietäisi meille kuolemaa." Mutta onneksi "uljas Saksan kansa on rinnallamme", sekin "taistellen elämästä ja kuolemasta".

Tulee tästä Svinhufvudin kolme ja puoli kuukautta ennen kuolemaansa kirjoittamasta esityksestä se tuntu, että hän on hyvinkin nähnyt, mitä sota on tuomassa ja miten se on kääntymässä. Mutta hän ei ole millään tavalla tahtonut eikä voinut hyväksyä jo melko selvästi hahmottuvia uusia realiteetteja. Tottahan toisaalta on, että Natsi-Saksan taistelu kestikin vielä  puolitoista vuotta, ennen Hitlerin itsemurhaa ja muiden antautumista. Mutta harvassa niitä enää oli loppuvuodesta 1943, kaikkien todistusten mukaan, varsinkaan Saksan ulkopuolella, jotka natsien voittoon uskoivat. Jotenkin merkitsevää, että vanha presidentti kuoli pari kuukautta sen jälkeen kun venäläiset olivat murtaneet Leningradin saarron.

Svinhufvudin kansainvälinen poliittinen visio oli oikeassakin monessa kohdin, mitä tulee inkeriläisten ja virolaisten kohtaloihin muun muassa. Mutta hän liioitteli ennustaessaan tuhoa sinne ja tänne. Räikeästi väärässä hän oli ennustaessaan Neuvostoliiton kaatumista sotaan, ja mitään järkeä ja oikeamielisyyttä vailla vaatiessaan Leningradin tuhoamista. - Tämä on tietysti jälkiviisautta ja helppo sanoa, kun tiedämme miten kaikki kävi. Mutta onneksi Suomessa oli Jatkosodan loppuvaiheissa poliitikkoja, jotka olivat kaukonäköisempiä ja varovaisempia kuin vanha Svinhufvud. Ja onneksi Suomen kansa rupesi jo Jatkosodan aikana tajuamaan, että "Suomen herrat olivat lyöneet päänsä Karjalan mäntyyn." (Väinö Linna.)

LISÄHUOMAUTUS

Yksinhän Svinhufvud ei tietenkään missään vaiheessa Suur-Suomi-haaveineen ollut. Esimerkiksi Urho Kekkonen, joka sillä hetkellä ei ollut hallituksessa, kirjoitti Jatkosodan juuri alkaessa vaimolleen 27. 6. 1941:

"Suomi ei siis tätä kirjoittaessa ole vielä sodassa, mutta se ei voine kestää kauan, kunnes meidän joukkomme ylittävät rajan. Asiahan on niin, että meillä suorastaan pelättiin, että Suomi ei saisi aihetta sotaan, ja sisäisesti asia olisi ollut vaikeasti hoidettava. Tätä pelkoa lisäsi Molotovin sanat Hynniselle, että Venäjä vaatii Suomelta hyökkäämättömyyttä. Mutta arvatenkin venäläisten diplomaattien ja sotilasjohdon sekavista suhteista seurasi, että ryssä aloitti ilmahyökkäykset ja asia oli silloin Suomen puolelta selvä: me olimme joutuneet hyökkäyksen alaiseksi. Seuraus on sota. Mutta sotaväkemme ei ole ollut vielä valmiina ja siksi me olemme olleet hiljaa. Sitä paitsi Venäjän kypsyttäminen etelässä on tarpeellista, jotta sotatoimemme voisi menestyä niin, että mahdollisimman vähillä miesmenetyksillä selviytyisimme.

Uusi raja tulee ilmeisesti Kallen (Kaarlo Hillilä, toim. huom.) kaavailujen mukaan. Kerrotaan että Göring olisi luvannut, että me saamme ne rajat, jotka tahdomme ja että saamme esim. Pietarin jos tahdomme. Hän vai oliko joku toinen sanonut, että he hävittävät Pietarin maan tasalle ja Moskovalla pitäisi olla sama kohtalo. Hurjia ja kaameitakin näköaloja. Mutta ryssä on kyllä kaulavillansa itse kehrännyt, joten kenelläkään ei ole sääli, vaikka ryssälle käykin lössösti."

(Siteerannut Pirkko-Turpeinen-Saari. Suuri yksinäinen. Urho Kekkonen ja tunteet.Gummerus, Jyväskylä, 2006. S. 87.)

Tunnetusti Kekkonen Lapin maaherran Hillilän, Paavo Säipän ja Kustaa Vilkunan kanssa käänsi kelkkansa ("psykiatrin näkökulmasta koki täydellisen identiteettikriisin", kirjoittaa Turpeinen-Saari) Rovaniemellä marraskuussa 1942, kun Stalingrad oli ratkeamassa. Svinhufvud vielä silloin löi lisää löylyä, omalla tahollaan...

KULTTUURIVÄEN ASENTEET 

Saksalaismielistä Suomen ns. ensimmäisessä tasavallassa oli sotilaiden lisäksi erityisesti kulttuuriväki. Laajassa ja yksityiskohtaisessa kirjassaan, joka pyrkii olemaan "aikaisemman tutkimuksen harteilla seisova" yhteenveto Suomen suhteista Natsi-Saksaan, kaksi 1970-luvulla syntynyttä historiantutkijaa esittää kaiken kertovia yksityiskohtia. (Jokisipilä, Markku & Könönen, Janne. Kolmannen valtakunnan vieraat, Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933-1944. Otava, Helsinki. Keuruu 2013.)

Maantieteen professori Väinö Auer sai presidentti Rytiltä tehtäväkseen tieteellisesti perustella Itä-Karjalan ja Kuolan niemimaan kuulumisen Suomelle. Saksalaiset olivat Bonnin yliopiston kunniatohtorille Auerille luvanneet, että Suomi näiden itäalueidensa lisäksi saisi Kongon, siirtomaakseen. Jokisipilä ja Könönen kirjoittavat: "Suomalaisgeografi oli leppymätön bolsevismin vastustaja, jolle sodassa oli 'pääasia että ryssä häviää, Pietari hävitetään ja Moskova raunioituu'." (Mts. 316.)

Historian dosentti Eino Jutikkala ja kansatieteilijä Kustaa Vilkuna värvättiin myös. Heidän työnsä ilmestyi Saksassa nimellä Finnlands Lebensraum. "Teoksen mukaan niin ilmasto, maaperä, kasvillisuus kuin maisematkin kertovat Itä-Karjalan kuuluvan Suomeen." Alempiarvoisiin rotuihin viittailtiin. Suomessa sensuuri kielsi kirjan! (S. 318.) Professorit Väinö Voionmaa ja Jalmari Jaakkola ehdottivat väestönsiirtoja ja puhdasta suomensukuista Itä-Karjalaa. (S. 319.) Historioitsija Einar W. Juva yritti ankkuroida Suomen ja Saksan kohtalonyhteyden viralliseksi totuudeksi kirjoillaan Suomen taistelu itää vastaan ja Idän uhkan varjossa. Torsten G. Aminoffilta ilmestyi Karjala lännen etuvartiona. (S. 320.)

Jokisipilä ja Könönen aloittavat tutkimuksensa kirjailija Maila Talvion ja hänen miehensä, slaavilaisten kielten professorin Jooseppi Mikkolan huvilasta Helsingin Meilahdessa. Talon nimi oli Laaksola. Siellä kestittiin "kirjailijoita, taidemaalareita ja muusikoita muistakin maista" (kuin Saksasta), mm. "Italiasta, Venäjältä, Latviasta ja Unkarista". "Kesällä 1938 Meilahdessa vieraili peräti viidentoista eri kansallisuuden edustajia." Suuren salin seinällä oli saksalaista divisioonaa Suomessa 1918 komentaneen Rüdiger von der Goltzin muotokuva. (S. 44-46.)

Laaksolan paikalle 1971 pystytetty muistomerkki. Veistoksen nimi on Itämeren tytär - viittaa epäilemättä Maila Talvion persoonaan. Kuva ei valitettavasti aivan tee veistokselle oikeutta (kuva EH).

"On vaikea sanoa, ketkä Laaksolan vieraista olivat erityisen ihastuneita Saksaan, ketkä mukana yleisemmän kulttuuriharrastuneisuutensa vuoksi. Huvilan ovi kävi tiuhaan, eivätkä illanvietot teemallisesti olleet aina pelkkää germaanisuuden juhlintaa. Tapaamisten vieraslistoista erottuvat kuitenkin kaikkien tärkeimpien Saksan-ystävien nimet, muiden muassa säveltäjä Yrjö Kilpinen (tunnetaan vieläkin liedistään Kuin tunturilla puro hiljaa helää... EH), kirjallisuuden professori V. A. Koskenniemi, matemaatikko Rolf Nevanlinna, yliopistodekaani ja poliitikko Edwin Linkomies, kielitieteilijä Pekka Katara, kirjallisuuden tutkija Rafael Koskimies, historian professori Jalmari Jaakkola, elokuvaohjaaja Risto Orko, musiikin professori Armas Otto Väisänen, sekä kielentutkija Emil Öhmann. Myös Isänmaallisen kansanliikkeen johtohahmot Vilho Annala ja Bruno Salmiala osallistuivat joihinkin illanistujaisiin, samoin kuin 'eduskunnan ainoa mies', saman IKL:n Hilja Riipinen. Saksalaisista Laaksolassa säännöllisesti kävivät muiden muassa maassa asuneet lähettiläs Blücher sekä laivastoasiamies Reimar von Bonin." (S. 47.)

Mannerheim ja Göring valtakunnanmarsalkan metsästyslinnan Karinhallen terassilla 1942. Jokisipilän ja Könösen kuvitusta.

Lopputarkastelussaan Jokisipilä ja Könönen tiivistävät: "Saksalaismielisen eliitin suhteen eräänlaisena nyrkkisääntönä voi pitää, että mitä enemmän henkilöllä oli yhteiskunnallista valtaa, sitä yleisempää luonteeltaan hänen saksalaismielisyytensä oli ja sitä varovaisemmin hän suhtautui kansallissosialismiin. Kun tarkastellaan ulko- ja turvallisuuspoliittisen päätöksenteon huippua, erottuu siellä omana suuntauksenaan pragmaattinen saksalaismielisyys, joka tunnesiteiden ja ideologisten arvostusten sijaan perustui kylmille reaalipoliittisille laskelmille. Marsalkka Mannerheim ja presidentti Ryti ovat tästä parhaita esimerkkejä. He eivät varsinaisesti olleet edes saksalaismielisiä, vaan ideologisissa ja poliittisissa sympatioissaan lähinnä länsimielisiä. Vastuunalaisissa tehtävissään heidän oli kuitenkin asetettava kansallinen etu omien henkilökohtaisten poliittisten preferenssiensä edelle. Kun tilanne sitä vaati, he uivat varsin sujuvasti saksalaismieliseen rooliinsa." (S. 551.)

PAASIKIVEN MIETE ITÄRAJASTA V. 1946

Valvontakomission aikana ja sotasyyllisyysoikeudenkäynnin yhteydessä Paasikivi piti pääministerinä ollessaan tiedotustilaisuuden lehtien päätoimittajille 8. helmikuuta 1946. Silloin hän kommentoi suhteita Venäjään lähihistorian kautta mm. näin:

"Jos minä ajattelen omaa toimintaani, mikäli se koskee Venäjää, niin sanoisin esimerkiksi, että yksi suuria virheitä oli se, kun Tarton rauhassa (1920) minäkin kannatin vanhoja historiallisia rajoja, niinkuin koko Suomen kansa teki silloin. Kaukonäköinen poliitikko ja valtiomies olisi voinut nähdä, että mitä kauemmas Suomen raja voitiin asettaa Leningradista, sitä suuremmat mahdollisuudet Suomella oli elää itsenäisenä. Vanha historiallinen raja kelpasi vain saman valtakunnan eri alueiden rajaksi (erottamaan Suomen suuriruhtinaskuntaa tsaarin muista alueista EH), mutta ei kahden itsenäisen ja vieraan valtakunnan väliseksi rajaksi. Se oli liian lähellä Leningradia. Voi sanoa, niinkuin on sanonut eräs toinen: Vanhan historiallisen rajan - Rajajoen rajan - saavuttaminen oli 'kohtalokas menestys' Tarton rauhassa. Se saattoi menetellä 1920-luvulla ja 1930-luvulla, jolloin Neuvostoliitto oli heikko, mutta vuonna 1939 asian olisi pitänyt olla jotenkin selvä. Silloin minun kantani oli, että tahdoin hyväksyä ne pienet vaatimukset, joita Stalin teki. Mutta viisaampaa politiikka olisi ollut sanoa, että me myönnämme rajan vetämisen Suvannon ja Summan linjalle, annamme puolet Kannaksesta pois. Se oli Venäjän sotilaallinen minimiraja. Niin sanoi Stalin. Se olisi ollut kaukonäköistä politiikkaa. Myönnän puolestani avoimesti, että en ollut silloin riittävän kaukonäköinen valtiomies näissä asioissa."
(Heikkilä, Toivo. Paasikivi peräsimessä. Pääministerin sihteerin muistelmat 1944-1948. 4. painos, s. 94. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.)

Paasikiven ensimmäinen hallitus. Pääministeri eturivin keskellä, oikeusministeri Kekkonen vasemmalla. Heikkilän kirjan kuvitusta.

MANALA JA FINGERPORI kuinka nykysarjakuvaa luetaan

Kuvataiteista sarjakuva on nopein ja vapain. Piirtäjä pystyy tuomaan todellisen tai kuvitellun tilanteen lukijan eteen alle aikayksikön. Hahmoiksi sopii ihmisiä, eläimiä, vertauskuvia, kuolleita, pilakuvia, täyttä fantasiaa, dramatisoituja kirjallisia tyyppejä, mytologian sankareita, historian henkilöitä, satuolentoja, henkimaailmaa - ei rajoja. Kahden tai kolmen kuvan stripissä piirtäjä voi vaihtaa näkökulmaa nopeudella, mihin mikään tarinankerronta tai elokuva ei pysty lähellekään.

Nopeudesta ja yllättävyydestä seuraa että sarjakuvan omin alue on huumori. Se voi olla rankkaa ja poliittista, kuten Ranskan vallankumouksen pilakuvat kuningattaresta, tai lempeää ja yleismaailmallista kuten Jaska Jokunen. Pitkätkin sarjakuvakirjat, kuten Tintti tai Asterix, koostuvat nekin pienistä gageistä. Antiikin maailma Asterixissa on satirisoitujen historian kansojen ja tyyppien kokoelma, hyvin laajan kuvataiteen tuntemuksen perusteella luotu. Mutta sekin toimii nopean sarjakuvahuumorin avulla. Jos historiaa ruvetaan esittämään kuivasti kuvitettuna, kuten Suomen sodan Korkeajännitys, tulos on vain hiukan mielenkiintoinen. Siitä on pudonnut mielikuvituksen vapaus, jonka pelkkä kielellinen kerronta jättää lukijalle. Mutta kun huumoriakaan ei löydy, ei leikkauksia eikä oivalluksia, miksi koko vaiva? Lyhyt ja toimiva sarjakuva on kyllä myös kirjallisuuden ja kuvataiteen kombinaatiota, mutta niin että se yhdistää, tiivistää, nopeuttaa ja satirisoi. Maailman perusteellisin ryyppäämistarina, Dickensin Pickwick-kerho, on synnyttänyt ihailluimmat karikatyyrit hahmoistaan. Sarjakuva on nopean älyn taidetta, ei pitkän keskittymisen ja syventymisen.

Juho Juntusen Manala ja Pertti Jarlan Fingerpori ovat parhaat sarjakuvamaailmat meillä. Juntusen taidetta olen voinut seurata suureksi huvikseni yli neljänkymmenen vuoden ajan. Fingerpori on tällä hetkellä kaikille tuttu, myös sanomalehdestä mustavalkoisena. Itselleni siinä on parasta piirrostyylin realistisuus väreissään. Jarla on useaan otteeseen ilmaissut ihailunsa ja velkansa Juntuselle, joten on perusteltua tarkastella Manalaa ja Fingerporia rinnan. Lainaukset tässä kirjoista: Juntunen, Juho. Manala. Like Kustannus Oy, Helsinki. Keuruu 2011. Sekä Jarla, Pertti. Fingerpori 8. Arktinen Banaani. Viro 2015.

Manala on jonkinlainen kerho, jonka isäntänä toimii pääpiru poikineen. Avustajana hänellä on itse kuolema, viikatemies, välistä myös moottorisahamurhaaja. Vieraina tai asukkeina on enimmäkseen rokkareita ja moottoripyöräjengiläisiä, mutta myös historian hahmoja ja tavallisia ihmisiä. Manalasta vieraillaan maan päällä, ja pääpiru käy baarissa viettämässä pikkujoulua Jumalan kanssa. Manalaan pääsy ei ole helppoa, sinne tarvitaan ansioita. Seuraavassa stripissä on Manalalle harvinaista yhteiskunnallista satiiria. Pyrkijä esittelee ansioitaan tv-viihteen tyyliin, mutta ne eivät aivan riitä. Jos pyrkijä etenisi junioreiden jääkiekkovalmentajaksi, olisi jo paremmat edellytykset.

Juntunen,Juho. Manala. S. 43.

Manalan virikeympäristö ei olekaan ensi sijassa arkipäivän maailma, vaikka siitäkin on siellä täällä näitä väläyksiä; perheen ja lastenkasvatuksen parista. Manala toimii joukkotiedotuksen, julkisuuden, television, rock'n rollin, yleensä populaarikulttuurin hahmojen kommenttialustana.

Mikä on uskonnollisen ajattelun osuus Manalan rakentumisessa? Kuvitelmat taivaasta ja helvetistä ovat ensi sijassa keskiaikaisen kirkon propaganda- ja kansankasvatusvälineitä. Raamatussa niillä on vain hyvin ohuelti pohjaa. Muinaiset juutalaiset eivät sielun säilymistä kuolemassa kuvitelleet. Jeesus kyllä vauhtiin päästessään maalasi ikuista itkua ja hammasten kiristystä, sekä lammasten  porttia. Mutta Jeesuksen puheet ymmärtää ehkä parhaiten tulkitsemalla ne vertauskuvallisiksi - myös rikkaan kärsimyksen kuoleman tuolla puolen tai köyhän levon Aabrahamin helmassa. Spiritisteillä puolestaan on omat monimutkaiset käsityksensä ns. kuolemanjälkeisestä elämästä. Viittaan tässä blogissani tammikuussa julkaisemaani käännökseen otsikolla Hadeksesta eli välitilasta.

Mutta vieläkin jokainen länsimaalainen väkisinkin saa, vaikka mitä kautta, itselleen käsityksen taivaasta ja helvetistä. Juntusen Manalassa nämä stereotypiat tukevat helppoa ymmärrettävyyttä; osoittavat sarjakuvan lukijoille käytettäväksi hahmojen tulkintaan heillä jo valmiina olevan, tutun ja itsestään selvän tulkintakehyksen. Sen avulla pohjimmiltaan moraaliset arviot kuvattavista ilmiöistä voidaan pukea satiiriseen, välittömästi tajuttavissa olevaan muotoon. Populaarikulttuurina Manala ei aseta länsimaisia stereotypioita avoimesti eikä analyyttisesti kyseenalaisiksi. Ne suhteellistetaan ja niihin kohdistetaan ikään kuin häilyvä ja väriä vaihtava ristivalaistus, jolloin niiden merkitykset pienenevät. Taivas ja helvetti maallistuvat ja muuttuvat inhimillisiksi. Onko siis Manala uskonnonvastaisuutta, kun jumalallinen palaa maalliseksi? Vai onko se päin vastoin instant-uskontoa sohvaperunoille ja levynkuuntelijoille? Varmasti sekä ateisti että uskovainen oivaltavat ja nauravat, kun Jumala ja Perkele vetävät kaljaa baarissa ja kärsivät seuraavassa stripissä jälkiseurauksista:

Juntunen, Juho. Manala. S. 62.

Juntusella sarjakuvailmaisun kiteytyminen nykymuotoonsa on tapahtunut hänen pitkän uransa aikana. Alkuvaiheissaan hän oli yhtä hurjan satiirinen, mutta piirrostyyli oli moni-ilmeisempi eikä aivan niin kiltti kuin nykyisin. Muistan esimerkiksi finninaamaiset ammattikoululaiset, Sandelsin "jalon ratsun" Bijoun, joka ommeltuja paikkoja nahassaan raahaa vaivaisena takapäätään, sekä Juice Leskisen Coitus Int -yhtyeelle tehdyn levynkannen runsaine assosiaatioineen, joissa Juicen hahmot, mikäli mahdollista, saivat vielä lisää vauhtia.

Uskonnosta tai sen vastustamisesta Manalassa ei ole kysymys. Se kommentoi populaarikulttuuria, jota Juntunen rakastaa, mutta mikä on Manalan psykologian pohja? Väittäisin että kysymyksessä on psyykkisesti harvinaisen terveen, hyvin toimeen tulevan ja itseään, harrastuksiaan, ystäviään ja perhettään puolustavan miehen sielullinen rakenne. Mitä vastaan hän puolustautuu? Koko päälle ryntäävää nyky-yhteiskuntaa, joka ei tahdo jättää kenellekään, ei tavikselle eikä julkkikselle, juuri mitään yksityiselämää. Paitsi että käy työssä, nykyihmisen täytyy jatkaa työpäiväänsä olemalla koko ajan multi-mobiili-kännykän tavoitettavissa. Televisio suoltaa viihdettä ja ajankohtaista sillä tahdilla että niiden ero on hämärtynyt jo aikaa sitten. Ruoka ja seksi eivät ole yksityisasioita, ei suinkaan. Ei edes kuolema eikä sairaus. Avautujat istuvat televisiossa kertomassa miltä tuntuu olla kuolemansairas. Ohjelman päättyessä ruutu ilmoittaa muka diskreetisti: Haastateltavamme nukkui pois viikon kuluttua nauhoituksesta omaistensa seurassa. Kas kun ruutu ei ollut sielläkin. Suuressa maailmassa niinkin on varmaan jo tehty. Konservatiivinen kulttuurikritiikki on tällaista perusasioiden prostituointia vastustanut. Toisaalta, mahdollisimman laajan yhteisyyden kannattajia löytyy aina vasemmistolaisessa ajattelussa, jossa katsotaan että yksilöllisyys on harhaa. Kaikki olisi yhteiskunnassa syntynyttä ja sieltä saatua. Huomautetaan että keskiajalla synnytettiin, syötiin, naitiin, tapettiin ja kuoltiin kadulla kenenkään ihmettelemättä. Kuka mistäkin pitää. Itse katson ansiokkaaksi yksityisyyden puolustamisen, kuten Manalassa. Ironisesti onkin huomautettu että taiteilijat ovat viimeisiä porvareita - siis säädyllisyyden noudattajia ja omien kadulta turvassa olevien keitaiden rakentajia. Nietzsche näki kulttuurikritiikissään jo sata vuotta sitten silloin vasta tulossa olleen nykytilanteen eli valtion ylivallan. Onko populaarikulttuuri vastamyrkky sille ja pakopaikka, kansan keidas, vai onko se valtion ylivallan osa, uuden ajan oopiumia kansalle?

Kiltteys ja humanismi ilmenevät Manalassa joka sivulla. Paholainenkin näyttää nimenmukaiset kasvonsa vasta kun joku huonotuulinen potkii eläimiä ja herjaa naisia:

Juntunen, Juho. Manala. S. 25.

Juntusen Manalassa ollaan luterilaisia; paholainen on hänkin Jumalan paholainen.

Vaikka ja koska populaarikulttuuri on Juntusen oma alue, leipälaji, hobby ja kaiken mitta, hän on itsestään ja taiteilijan työstään hyvin selvillä, ja suhtautuu siihen omanarvontuntoisella huumorilla. Näkisin tässä stripissä Juntusen alter egon kahdentuneena, ja siis nimenomaan hänen käsityksensä roolistaan taiteilijana:

Juntunen, Juho. Manala. S. 18.

Ilotyttö (Juntusen taiteilijaminä) saapuu Manalaan, ja piru (eli Juntusen idealisoitu arkiminä) ottaa hänet hiukan hämmästyneenä vastaan. Kohta ilotyttö jo naurattaakin koko Manalan jengiä. Mukana myös Hitler.

Jos Juntusen Manala koostuu lähinnä yksilöpsykologian ekstrapoloinnista ja viihteen hahmoista ja kulttuuria käsitellään niiden kautta, niin Pertti Jarlan Fingerporissa on mukana myös kunnanvaltuustoja ja muita instituutioita kuten tutkimuslaitos Fingerpoli. Jarlalla on myös suuri kirjo yksilöityjä tyyppejä kahdeksan perus-antisankarin lisäksi, (joille ilmoitetaan jopa puoluekanta!). Palautan kuitenkin ennen Jarlan tarkastelua sarjakuvan ystävien mieleen tekijän, joka on samaa ikäluokkaa kuin Juntunen, siis Jarlaa vanhempaa. Vesa Oittisen 17-vuotiaana piirtämässä stripissä 47 vuoden takaa yksilö yrittää irtautua yhteiskunnasta, mutta ei onnistu. Jarlan piirtäjänrooli on Juntusen yhteiskunnallisen eskapismin ja Oittisen determinismin väliltä.

Mies linnoittautuu yksiöönsä ja lepää siellä mitään tekemättä. Yksiö muuttuu lopulta Eedenin puutarhaksi kasveineen eläimineen. Viimein toisen maailmansodan japanilaiset tunkeutuvat seinän läpi ja teloittavat miehen amerikkalaisten vakoojana.

Oittinen, Vesa. Aku Ankka ja Nietzsche. Kirjayhtymä, Helsinki. Helsinki 1968. S. 13.

Oittinen ei jatkanut sarjakuvaa, vaan on toiminut filosofina ja marxilaisuuden tulkitsijana uudessa postmodernissa tilanteessa.

Jarlan Fingerporin stripeissä, kuten kaikki tietävät, vitsi usein perustuu kielen sanojen tai ilmausten moniselitteisyyteen. Vaikka vitsi olisi kuinka haettu tai keinotekoinen, herkullisen naturalistinen piirros vetää lukijan mukaan. Vitsin tajuaminen kestää 0,2:sta kolmeen tai jopa neljään sekuntia. Mutta tajuaminen onkin sitten niin tyydyttävää ja vapauttavaa, että nauru seuraa välttämättä. Oheisessa kielivitsiä ei tosin ole...

Jarla, Pertti. Fingerpori 8. S. 62.

Tutkimuskeskus Fingerpoli yrittää karkottaa vetelehtiviä nuoria ostarilta, mutta tilalle tuleekin taidelaitos kaikkine toimineen. Kuvien realismi ja naturalismi on samaa täsmällisestä ajasta irroitettua laatua kuin Aki Kaurismäen elokuvissa - Fingerporin Suomi voisi yhtä hyvin tapahtua 1950-luvulla. Siis ulkoisesti. Ilmapiiri ja monet viittaukset ovat kuitenkin erehtymättä tätä päivää. Kaikkien samalla tavalla hyväksymän moraalin puute ja jatkuvat väärinkäsitykset luonnehtivat modernin projektiin, sen vähitellen hajotessa, tunkeutuvaa yhteismitattomuutta, joka tässä on tosin huumorin lähde. Manalassa hyvää käytöstä ja moraalista eheyttä itse asiassa puolustetaan, mutta postmodernissa Fingerporissa sellaista mahdollisuuttakaan ei ole näkyvissä. Poliitikko on ilman muuta korruptoitunut. Ja niin on häntä vahtiva iltapäivälehden toimittajakin, joka vääntää poiitikon sanat ja tekemiset kerran toisensa jälkeen mahdollisimman raflaavaksi otsikoksi. Jarla on hahmoilleen huomattavasti ilkeämpi kuin Juntunen. Ehkä siinä on nähtävissä hänen moralisoiva kommenttinsa nykyaikaan. Humoristi on aina moralisti, Mark Twainista ja Dickensistä Veikko Huoviseen ja nykysarjakuvaan.

Jarla, Pertti. Fingerpori 8. S. 54.

Toisaalta perustava inhimillinen reiluus ja tavanomainen hölmöys tuodaan esiin piirtäjän oman hahmon Heimo Vesan ja hänen kaveripiirinsä tekemisissä. He eivät kuitenkaan ole korruptoituneen eliitin kaavamaisia vastakohtia, vaan lipsuvat myös koko ajan omista henkilökohtaisista normeistaan. Fingerporin maailma on vapauttava juuri tämän anteeksiantavuutensa vuoksi, aivan samoin kuin Manala suojellessaan tolkuttomia oksentavia pahantekijöitään.

Jarla, Pertti. Fingerpori 8. S. 34.

Nyky-yhteiskunnassahan kaksinaismoralistisessa ilmapiirissä yleinen ja poliittinen valehtelu jäykistyy koko ajan paksummaksi ja kiinteämmäksi ja läpitunkemattomaksi kuin betoni. Puistojen kerrostaloille kaavoittamista kutsutaan kaupungin tiivistämiseksi. Rannassa on puisto. Kaupunki ja grynderit haluavat siihen taloja. Siis "luodaan" aikaisemmille taloille eli kaupunginosalle "yhteys mereen". Sen jälkeen talomassat ja kadut ulottuvat mereen asti. Tosiasiassa aikaisemmilta asukkailta on yhteys mereen katkaistu. Viihteessä viattomat nuoret pannaan kilpailemaan toistensa kanssa. Voittajan hakeminen keinolla millä hyvällä esitetään kuin nuorille tarjottaisiin mahdollisuuksia. Tosiasiassa heistä yritetään karsia inhimillistä myötätuntoa paremman kilpailukyvyn, eli koko kansan läpi tungettavan valtioideologian, tehokkaammaksi läpiviemiseksi. Taiteessa joukkomurhien kuten Utöyan varovainenkin käsittely otetaan vastaan mauttomuutena. Mitä formalistisempaa ja sisämaailmoihin keskittyvämpää kuvataide ja kirjallisuus on, sitä paremmat ja leveämmät kritiikit se saa.

Teknoyhteiskunnassa tekniikasta on tullut todellinen yhteiskuntakehityksen subjekti. Lääketehtaat sanelevat hoitomuotoja ja jopa diagnooseja, koska lääkkeiden kehittely on hyvin kallista. Mutta kun lääke saadaan kunnolla markkinoille, se tuottaa valtavasti. Lääkäreille ja hoitosysteemille mainostamiseen panostetaan. Hyvä esimerkki siitä kuinka tässä häntä heiluttaa koiraa, on niin sanottu lasten ADHD-syndrooma. Entisinä aikoina parikymmentä vuotta sitten vilkasta lasta on osattu kasvattaa, ja hänelle on osattu hakea sopiva ammatti, vaikkapa tv-juontajana. Mutta nyt hänet pitäisi lääkitä keskiverron kaltaiseksi. - Onneksi medikalisaatiolle on jo myös vastaansanojia, myös lääkärikunnassa. Laajemminkin yhteiskunnassa ja julkisuudessa arvostellaan lääkehuoltoa ja -hallintoa ja Sairauden ja Pahoinvoinnin Laitosta. Mutta arvostelu tahtoo aina kääntyä vain hoitojen kustannusten arvosteluksi.

Jarla, Pertti. Fingerpori 8. S. 30.

Fingerporissa, eli meillä juuri, tahtoo käydä näin. Kun tekniikkaa ja sen kustannuksia kritisoidaan, ensimmäisiä kärsijöitä ovat köyhät ja sairaat.

Kuva on vanhempi ilmaisun muoto kuin kirjoitettu sana. Puhutusta kielestä ja sen historiasta kukaan ei tarkasti tiedä. Kuvia saaliseläimistä ja laivoista ja tanssijoista on löytynyt paitsi Ranskan ja Espanjan luolista, myös Saimaan rantakallioista. Ne on maalattu ehkä 10-20 tuhatta vuotta sitten. 

Myös lasten kasvussa ja ajattelussa kuva tulee varhain käyttöön. Lasten ja nuorten sarjakuvissa kuvan ilmaisuvoima ja sen funktio mielen rakentajana ovat selvimmillään. Kuvat ovat äärimmäisen kauniita ja niistä näkee kuinka ne toimivat ajattelun välineinä. Lapsi peilaa omia kokemuksiaan, idealisoi niitä ja selviytyy ja kehittää ajatteluaan. Kissan ja hiiren yhteisen seikkailun onnellinen päätös erään ystäväni kaksosyttöjen sarjakuvasta:

Emma & Olga. Jimi-kissan ensimmäinen jouluaatto. Julkaisematon käsikirjoitus, kriitikon hallussa. N. 2005. S. 16.

Teksti menee näin: "Nyt Jimi sai kuulla ilouutiset. Me lähdemme nyt kotiin. Jimi riemuitsi Jee! Mutta hiiri suri koska ikävä virtasi silmiä myöten. Älä sure sanoi Jimi. Hiiri piristyi. Nyyh sanoi hiiri. Minulle on suru että joudumme eroamaan."

Emma & Olga. Jimi-kissan ensimmäinen jouluaatto. S. 19.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin: "Ilta alkoi tulla. He yöpyivät kalliolla. Hiiri kömpi suojaan Jimin vatsan alle. Auringon lasku oli kauneinta mitä minä olen nähnyt Jimi sanoi. Sillä kotona Jimi ei saanut hypätä ikkunalle katsomaan. Ja ulos hän ei mennyt iltaisin koska kylmä puri. Sillä Jimi on kotikissa."

Tässsä käsiteltyihin tyyleihin läheisesti liittyviä tekijöitä on myös amerikkalainen Robert Crumb. Juntunen on häntä esitellyt Suomessa. Suuren maan kulttuuriradikalismi ja sosiaalinen kirjo tulevat hänen kuvissaan ylivoimaisina näkyviin. Tämän hetken suomalaisista piirtäjistä poliittisin ja piirrosjäljeltään taitavin on Ville Ranta. Hänen sarjakuvansa muslimeista ja sananvapaudesta julkaistiin mm. Vapaa Ajattelija -lehdessä jo 1/2009. Kansankulttuurin käsittelyssään hän on kuitenkin pinnallisempi ja ohuempi kuin Juntunen tai Jarla. Ääriradikaali ja täysin laskelmoimaton siinä suhteessa on Kalervo Palsa; tarvitsee vain lukea hänen kaikista kirjastoista tietenkin varastettu Eläkeläinen muistelee, jos sen jostain saa käsiinsä.