tiistai 6. lokakuuta 2015

TRANSSENDENSSIN POISSAOLO teatteriarvio



Chekhov Machine and Three Sisters on ohjaaja Cris af Enehielmin ja hänen laajan työryhmänsä tanssiteos, jossa näyttelijät ja tanssijat puhuvat muun touhun lomassa Tsehovin Kolmen sisaren repliikkejä. Esitys tuotiin lokakuun alkupäivinä kolme kertaa näyttämölle Mad House -nimisessä tilassa Sörnäisten rannan vanhan kaasutehtaan alueella. Ryhmään kuuluu ohjelmalehtisen mukaan "noin 40 taiteilijaa".

Esitys alkaa hitaasti. Harpun ja sellon soittajat tapailevat epämääräisiä ääniä instrumenteistaan. Höyrykone puhaltelee. Taustanauhalta puhuu rentoutuskasetti new age -sanomaansa. Sitten esiintyjät tulevat hitaasti askel kerrallaan näyttämölle ajattomissa klassisissa asuissa, matkalaukkuja kantaen. Tässä vaiheessa voisi vielä luulla että alkamassa on "tavanomainen" Tsehovin näyttämöllepano. Mutta luulo karisee pian. Tempo kiihtyy. Matkalaukkujen jatkuva tarmokas ja kuin määrätietoinen, mutta samalla käsittämätön siirtely ja järjestely riveiksi ja jonoiksi ja pinoiksi: kysymyksessä ei ole naturalistiseen aikaan ja paikkaan pyrkivä lavastus ja esitys. Näyttämön takaseinä on sanomalehtipaperista koottu, ja sille heijastetaan kaunista, lyyristä videokuvaa. Aluksi kuva on japanilaiselta kadulta tai metroasemalta, aivan nykyhetkestä. Myöhemmässä vaiheessa paperiavaruudessa liikehtivät ja kuin hitaasti tanssivat hopeiset kalat valtavan kokoisina. Näyttelijät kokoilevat, kanniskelevat ja pudottelevat ja siirtelevät kirjapinoja. Aina välillä joku romahtaa lattialle kirjoineen. Joku toinen korjaa ne. Sekavuus taukoaa vain tanssien ajaksi, joko soolojen tai riemukkaiden yhteistanssien. Eräässä piiritanssissa yksi näyttelijä pitelee edessään ja pyörittää hopeista samovaaria kuin jotakin suitsutusastiaa tai palvontaesinettä. Muut eivät sitä huomaa vaan tanssivat hurmiossa. Äärimmäisen rento ja elegantti soolotanssi kertoo everstiluutnantti, patterinpäällikkö Versininin persoonan keveydestä nopeammin kuin mikään repliikki tai näyttämöele. Kulyginin esittäjä tanssii kiemurrellen, mustassa puvussa, valkoisessa paidassa ja punaisessa solmiossa, puhuen samalla koko ajan pitkää monologia. Hänen väistelevä ja selittelevä mutta pyörteessä mukana tanssiva hahmonsa tuo mieleen yhden suomalaisen elokuvataiteen huikeimman suorituksen, Toivo Mäkelän juopon kanavanvartijan Matti Kassilan Sillanpää-filmatisoinnissa Elokuu. Kahden roolihahmon rakkaustanssi - keiden nimenomaan on merkityksetöntä tässä esityksessä - on kiihkeä ja klassinen, mutta kiivaassa rytmissä sille ei synny liioitellun isoa merkitystä näyttämökoneen jatkuvassa käynnissä. Kone on tietysti kuva nykyhetken elämänrytmistä ja sitä paitsi sellaisen taiteilijan psyykestä, joka yrittää pysyä mukana ajassa ja julkisuudessa ja esitysten ja arvostelujen ja yleisön ja apurahojen ja oman yksityiselämänsä ja ystäväpiirinsä ja sidosryhmiensä hillittömässä koskessa.

Tsehov kirjoitti modernin tulevaisuususkon ytimessä, vaikka ja koska kuvasikin vieraantuneiksi itsensä tuntevia maalaiseliitin hahmoja. Versininin puhe - kahden- kolmensadan vuoden kuluttua elämä on muuttunut uskomattoman ihanaksi, ihmeelliseksi - niin ironisessa sävyssä kuin on jo kirjoitettukin, tuntuu meistä aivan absurdilta. Mitä tapahtui sadassa vuodessa? Mutta sirpaleinen elämänkokemus kuvernementtikaupungissa on täsmälleen sama kuin tämän hetken Helsingissä. "Isä ajoi meitä opiskelemaan - hänen kuolemansa jälkeen minä aloin lihoa - isän ansiosta minä ja sisareni osaamme ranskaa, saksaa ja englantia - mutta mitä se on kannattanut?" "Minä olen väsynyt, Fjodor Iljits. Väsynyt! Teidän kellonne on seitsemän minuuttia edellä. Väsynyt, niin hän sanoi." "Mutta joka tapauksessa on paras noudattaa ruokavaliota. Minua pelottaa."

Chekhov Machine -esityksen irroittautuminen täsmällisestä ajasta ja paikasta ja useiden kielten käyttö luovat siitä omalaatuisen abstraktion. Tsehovin analyysi vuoden 1901 maalaissivistyneistön vieraantumisesta ja kaipuusta jonnekin muualle, Moskovaan nyt ainakin ensiksi, hajoaa pelkiksi repliikeiksi. Näyttämöhahmot eivät keskustele toistensa kanssa eivätkä kommunikoi keskenään. Heitä yhdistää vain tanssi. Atomisoituneet yksilöt postmodernissa tilanteessa. He puhuvat samanlaisia epäilyksiä ja kaipuita ja epävarmuuksia kuin Tsehovin maalaisaateliset, mutta nyt ne näkyvät vielä pienemmiksi murusiksi hajonneina. Naiset ovat huolissaan ulkonäöstään ja rakkaudesta, miehet urastaan ja menestyksestä ja suhteestaan vaimoon ja perheeseen. Mutta tästä ei synny draamaa eikä tapahtumia, koska tekno- ja informaatioyhteiskunnan megakone ei jätä yhdellekään hetkenkään rauhaa eikä tilaa, tuskin edes seksuaaliaktin ajaksi.

Silti Chekhov Machine ei ole synkkä teos. Sanomaksi tuntuu kiteytyvän, että maailma on kaunis - tätä puhuu koko ajan kaoottinen mutta hyvin rikas näyttämökuva sekä tietenkin nuorten näyttelijöiden vastustamaton vilpittömyys ja ruumiillisuus. Maailma on kaunis mutta myös hajonnut, kuten tekstin ja roolien rakenne esityksessä on hajoitettu. Maailma on hajonnut ja pyörii ja siinä on pakko tanssia täysillä mukana. Mutta siitä voi nauttia, jos jaksaa ja kykenee. Filosofoikoot niin paljon kuin haluavat, kunhan vain lentävät, kuten Tusenbach sanoo kurjista Tsehovin tekstissä. Tanssikoon ken voi. Yksinään tuskailevien, sairaiden, köyhien ja syrjäytyneiden maailma on jossakin muualla. Näyttämökuva, tekstifragmentit ja tanssi rakentavat täsmällisen representaation nuoren länsimaisen ihmisen kiihkeästä ja vaativasta ja yksilöllisyydelle olemattoman tilan jättävästä, mutta myös äärimmäisen rikkaasta elämäntilanteesta. Yksi ulottuvuus siitä kyllä puuttuu, ja hyvä niin: Tsehovin maailmassa saatettiin haaveilla vielä jostakin toiseudesta tai transsendenssista tai paremmasta elämästä muualla. Nyt proggikset ja ihmiset polkevat toistensa päälle sitä vauhtia, että pelkkä haaveilun mahdollisuus tuntuu kadonneen. Transsendenssi ei ole enää vain vaikeasti ajateltavissa, mahdoton idea, päiväuni, ei rikkaiden etuoikeus, ei köyhien oopiumi. Se on yksinkertaisesti poissa, samalla tavalla kuin kuollut ihminen on poissa. Kaikki tapahtuu välittömästi ja heti, paitsi virtuaalimaailmassa, niin myös fyysisessä reaalimaailmassa. Kuulemme uutisista että pakolaiskriisi on iskenyt Kreikkaan ja Italiaan. Kohta se onkin jo Tanskassa ja Ruotsissa. Samalla havaitaan että ruotsalaiset eivät enää otakaan kaikkia vaan lähettävät pakolaiset eteenpäin Tornioon. Ja nyt Irak onkin jo Helsingin ostareilla, Pihtiputaan tyhjien lomakeskusten saleissa, vaatimassa ymmärrystä. Tällaisessa salamannopeassa tapahtumisessa transsendenssin kuvitelma on pelkkä rudimentti. Tviittareina meidän on pakko luopua siitä; on terveellistä luopua siitä.


6 kommenttia:

  1. Kuten muistat olen samaa linjalla sinun kanssa. Jutun juoneen fb:ssä jotenkin kuuluu mielestäni, että tyrkkää jotain mukaan enkä vaan tykkäile! Lisäsin tämän kommentiksi sun jutuun ja ajattelin varmuudeksi toistaa sen tässä:
    Pureksin vielä hiukan päätösnäkymän näkymätöntä.
    Haavekuvien vaihtuminen "jäte"paperimereksi on immanentissa vyöryssään koko näyttämön tilaa kattavaa, mutta samalla huokoista. Se hengittää jotain välitilaa tai repeämää aineellisuuden ja sitä katsovan välissä. Aukkoa (siinä) itsessään; ei jossain kauempana; ei Moskovassa tai Oslossa.
    Juttelin Crisin kanssa heti perään puhelimessa, ja olihan se tietysti tärkeää hänen mielestään, että sä toimit nopeasti ja ajankohtaisesti ja asiantuntevalla otteella!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se jätepaperimeri oli tosiaan vaikuttava ja merkitsevän tuntuinen. - Olen juuri istunut yhtä soittoa kolme ja puoli tuntia hammaslääkärin tuolissa, joten olen vähän tööt. Palataan lähipäivinä.

      Poista
  2. Cris af Enehielm kirjoitti minulle sähköpostissa:

    "Minkä takia olen aloittanut " läsnä olo meditaatiolla"/ tämä on esityksen peruskysymys
    Kaikki Tjehovin näytelmät keskustelevat ihmisen vaikeudesta olla läsnä/ hyväksyä itsensä, paikkansa, nähdä itsensä
    He tarvitsevat terapiaa kaikki tai jonkinlaista Zenimäistä tietoisuutta, eli musan laittaminen siihen ei ollut vitsi
    Tavallaan olen leikkinyt että paikka missä he esiintyvät ovat tietynlainen psykaanalyyttinen kenttä missä ihmisten sisäiset äänet, liikkeet ja mielikuvat riehaantuvat hetkestä toiseen ja ailahtelevat vapaassa lennossa
    Tämän takia he laskeutuvat kalojen maailmaan alitajunnan maailmaan meditaation avulla
    Kaksi laulajaa alussa ovat läsnä laulussaan joka on heidän kotimaansa lauluja ,ja nuori nainen
    Samaan aikaan rimpuilee kun mato koukussa seuraten kehon ja mielensä kaikkia impulsseja, sisään valuu kollektiivi johon hän sulautuu ja alkaa eräänlainen Jungilainen vapaan assosiatiivinen unianalyysi
    Saksalainen edustaa järkeä tietenkin, myös kriitikkoa ja yliminää joka tavallaan estää esitystä vajoamaan täysin mielenmaisemiin josta ei enää olisi nousua, tai sisäinen kriitikko joka estää täydellisen antautumisen mielikuvamaisemiin ja fantasian maailmaan."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Esitys siis todella perustuu mielensisäiseen kokemukseen - se on psykoanalyyttinen kenttä, kirjoitat. Luen Tsehovin tekstiä par'aikaa ja kommentoin vielä saksalaista tyyppiä siinä lähiaikoina.

      Poista
  3. Olipa elävästi kirjoitettu teatteriarvio; pystyin mielessäni näkemään esityksen. Arvio imaisi lukemaan! Analyysi tanssiteoksesta oli mielenkiintoinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa myös mennä Cris af Enehielmin facebook-sivuille. Siellä on kuvia esityksestä.

      Poista