NEVANLINNAN ANTINOMIAT väritettyinä

Monensorttisilta kielen ammattilaisilta, enimmät suomen kielen tutkijoita, koottu kirja heidän mietteitään kielestä ja tavoista, Sillä tavalla, sattui silmiini hauskan kansikuvansa vuoksi,Vallilan kirjastossa esille asetettuna. (Sillä tavalla. Toim. Muikku-Werner, Pirkko. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki. Keuruu 2006.)

Filosofi Tuomas Nevanlinna kirjoittaa Tapojen antinomioista (mts. 112-130). "Hyvätapainen ihminen kielii rauhanomaisista aikeistaan", hän toteaa. Silloin "kulttuurilla on edelleen tukeva niskaote barbariasta". Kieli on siis tässä hyvien tapojen väline.

Ensimmäiseksi antinomiakseen Nevanlinna ottaa esimodernin ja modernin. Hän muistuttaa että keskiaikaisen tai antiikin ihmisen mekastava ja tappeleva käytös tuntuisi meistä sietämättömältä. Mutta, antinomisesti, modernissa valtiossa valtion ylivoimaisuus, sen yksinoikeus kostoon, tuntuu synnyttävän irrationaalista, purskahtelevaa väkivaltaa. (S. 113-114.) Pakollisen hymyilyn keskellä puhuvat yht'äkkiä itse väsätyt pommit ja automaattiaseet.

                 Nevanlinnan tuota kirjoittaessa Myyrmannin kauppakeskuksen pommimies oli jo räjähtänyt, ja suomalaisia kouluampumisia oli useitakin. Ne olivat ainakin päältä katsoen irrationaalista väkivaltaa, hyvinvointivaltion pahoinvoinnin tuomaa. (Sipilän hallituksen hyvinvointivaltion purkuohjelmaa ei vielä edes aavistettu silloin.)

                 New Yorkin tornien massamurha, Pariisin joukkomurha, Moskovan teatterikaappaus ja kaikki muu islamin nimeen tehty väkivalta ei kuulu tämän Nevanlinnan antinomian alaan, koska kysymys on siinä ideologiasta, poliittiseksi ideologiaksi käsitetystä uskonnosta. Ei myöskään Utöyan joukkomurha, joka oli tekijänsä mukaan reaktio islamin väkivaltaan; äärimmäisen väärin suunnattu ja laskettu tosin.

                 Esimodernin ja modernin väkivallan antinomia syntyy nimenomaan valtioiden sisällä, rauhan oloissa, teknokulttuurin luomien valtioiden hallintomenetelmien kaikkialle ulottuvuudesta ja hallitsemisen tekniikoiden kehittymisestä.

Eikö kuitenkin monet 1900-luvun sodat tule ottaa tähän antinomia-tarkasteluun? Tyhjentyvätkö niiden syyt vain valtiorakenteiden vanhentuneisuudessa pääoman liikkeeseen nähden tai imperialistimahtien reviiririidoissa, kuten esim. Lenin katsoi? Miksi Euroopan kansat riemuitsivat ensimmäisen maailmansodan syttymisestä? Eivätkö rauhanajan voimattomuuttaan ja turhautuneisuuttaan, niin politiikassa kuin kulttuurissa? Eikö toista maailmansotaa aloittanut megaturhautuja Hitler, joka ensimmäisessä ei ollut vielä saanut tarpeekseen? Monet sotilaat 1. ja 2. maailmansodan rintamilla suuntasivat siviilissä turhautuneet voimansa taisteluihin, senhän saattaa huomata kirjallisuudesta. Agressiivisuus oli nyt oikeassa käytössä.

Väinö Linnan Rokka opettaa Suen Tassua, kun vihollisen panssarivaunu on saatu palamaan: "Älä kuule Tassu ala tääl säälittelemää. Tää ei kuule oo mikkää pyhäkoulu. Tääl pittää tappaa nii jot hitto. Ainha mie oon sanont jot ei tääl oo tarkotus kuolla vaa tappaa toisii. Muuten et elä itse." (Tuntematon sotilas (1954). Neljäskymmenestoinen painos, s. 192. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo - Helsinki - Juva. Juva 1993.)

Kouluampumisia ei tunnettu. Sotakiihkoilijat olivat harvinaisia, mutta tuhat kertaa harvinaisempia olivat sodasta kieltäytyjät. Sota sopi psykologiaan.

Koulussani Tampereen lyseossa monet opettajista olivat sodan käyneitä miehiä. Heidän puheissaan biologismi ja sen takaa häämöttävä natsi-ideologia olivat ihan selviä. Vetelyys tuomittiin jyrkästi, reippautta vaadittiin - riittävä teeskentelykin kelpasi. Poikia arvioitiin sotalaitoksen normien mukaan, vaikka ääneen eivät opettajat sitä myöntäneet. "Rotujen" arvioinnissa nousi esille "keltainen vaara", ehkä peitenimenä "idän uhkalle". Mustat käsiteltiin huumorilla. Lyseon oppitulokset olivat hyviä, koska tätä autoritääristä pohja-asennetta kuitenkin höystettiin monin variaatioin ja koska 60-luvun lopun ilmapiiri oli optimistinen. Kirjallisuus ja tiede olivat voimistelun lisäksi kunnioitettavaa, tosin varmaan siksi, että ne olivat niin tärkeitä kansallisvaltio Suomen synnyssä ja teknologian ylläpidossa. Omista sotasuorituksistaan opettajat eivät ikinä puhuneet. Mutta selvästi sota oli kaiken mitta.

                 Erään koulutoverini äiti kiteytti: "Sota-aikana miehetkin näyttivät miehiltä, kun kaikilla oli univormu." Riidellessään isiensä kanssa pojat kuulivat aina: Kyllä sitten armeijassa opit!

                 Kun olemme Euroopassa 70 vuoden ajan välttyneet sodalta ja haluamme edelleen välttyä, ja kun valtio koko sen ajan on tullut totaalisemmaksi ja yksilöiden valvonta tehokkaammaksi, onko nyt irrationaalinen kouluampumisten kaltainen väkivalta seurausta tästä rauhantilasta? Isäni päivitteli joskus että monet sodassa hyvin pärjänneet eivät siviilissä pärjänneet ollenkaan. Jääkö jokin luonnetyyppi toteutumatta rauhan aikana? Onko Nevanlinnan antinomia pätevä - kun valtio ei kykene suuntamaan väkivallan yksinoikeuttaan rintamalle, aiheuttaako - sodassa - oikeutetun väkivaltakäytöksen tukahtuminen, jotenkin, siviilissä silloin tällöin purskahtelevaa irrationaalista väkivaltaa?

                

Tämä tuntuisi edellyttävän biologistisen agressiovietin olettamista. Mutta sitä hyväksymättä voimme pohtia uutta persoonallisuustyyppiä, jonka rauhan ja ylivoimaisen valtion ja kaikkialle ulottuvan tekniikan valta rakentaa. Tällainen persoonallisuus sopeutuu eikä ota pommia käyttöön. Eräässä psykologiseurassa tyypille annettiin nimi Jukka-poika (viimeaikaisen pop-idolin mukaan). Hyvin karkeasti hahmotellen: vielä minun ikäpolvessani oli tavallista, että sotaan tähdännyt kasvatuksemme ja siis persoonallisuutemme ja tosiasiallinen elämämme rauhassa ja tästä syntyneet ristiriidat ja sisäiset agressiot huuhdeltiin keskioluella. Runsaasti. Nykypolvia ei enää ole sotaan kasvatettu. Ja heille informaatioteknologian harrastuksen ja internetin rajattomuus takaa lähes alkoholin veroisen pakopaikan, käsittääkseni.

                 Olisiko parempi, Nevanlinnan esiin tuoman antinomian lieventämiseksi,  että kapakkatappeluja ja poliittisia katutappeluja siedettäisiin? Pitäisikö urheilun ja kasvatuksen hyväksyä enemmän voimankäyttöä? Mutta tuollaistahan juuri oli Natsi-Saksassa. Tekniikan ja tuotantoelämän ja sivilisaation muuttuessa aina joitakin persoonallisuustyyppejä kuitenkin onneksi putoaa pois. Meidän silmissämme natsikiihkoilijat olisivat vastenmielisiä ja naurettavia; 30-luvun natsien mielestä nykyjupit. Väkivaltainen luonne ei tällä hetkellä pääse esiintymään rakentavasti, sodan palveluksessa. Väkivaltaa ihannoivia on varmasti vähemmän kuin sata vuotta sitten, eivätkä he pysty puhumaan enää. Mutta tuntuuko heidän vaikutuksensa näissä vaatimuksissa: Valtion liikoja himmeleitä purettava! Kilpailua lisättävä! Sosiaaliturvaa leikattava! Kovia seurauksia tämän sortin haasteet vielä saavat aikaan.

Yhdeksästä Nevanlinnan antinomiasta valitsen tarkasteluuni seuraavaksi kolmannen, Kukkahattutädin antinomian. Siinä ja edellisessä Auktoriteetin antinomiassa katsotaan, että "60-luvun romanttis-individualistinen tapakritiikki" on mennyt läpi. Yksilön itseilmaisun tarve, epämuodollisuus ja spontaanius ovat voittaneet, kuri ja yhteisöt ja auktoriteetit hävinneet. Jokaisella on oikeus valita elämänarvonsa itse. (S. 115-116.) Tästä on seurannut että entisaikojen - oletettu - muita paheksuva kukkahattutäti on kadonnut. Kukaan ei voi enää arvostella muita, koska kaikki ovat oikeassa. Mutta, siitä seuraa, että nyt jokainen onkin itse kukkahattutäti, koska jokainen pitää omia arvostelmiaan parhaina ja ylittämättöminä. Entismaailmassa muita pidettiin moraalisempina kuin itseä, ja siksi kukkahattutätiä pelättiin. Nyt jok'ikinen minä on oikeassa. Vääjäämättä; vastustamattomasti ja suorastaan ideologisesti.

                 Totta. Luonnonsuojelija paheksuu huolettomia kuluttajia. Säntillinen poroporvari paheksuu tulonsiirtojen varassa eläviä, niin sosiaalituen kuin pääomatulojen saajia. Pääoman omistaja paheksuu tuottamattomia työläisiä. Sivistynyt paheksuu mainosten uhreina shoppailevaa massaa.

Mutta nähdäkseni nämä vastakkaisuudet eivät meillä ole enää olennaisia käyttäytymisessä ja kansallisen yhteisön ja sosiaalisen tietoisuuden muodostumisessa. Yhteisöistä on tullut imaginaarisempia kuin ennen. Niitä kuitenkin on, mikrotasolla urheiluseurat ja postimerkkeilijät, makrotasolla suomalaiset ja eurooppalaiset. Eurooppalaisuutta tärkeämpää kansan psyykessä on kuitenkin angloamerikkalaisuus, koska populaarikulttuuri on tullut Amerikasta jo 70 vuoden ajan. Kuviteltu makea ja vapaa elämä Amerikassa ja ehkä Länsi-Euroopan metropoleissa on pop-kulttuurin tavoite ja ihanne. Se korotetaan niin korkealle, että sen puutteita ja haittapuoliakin ja jopa kriitikoita ihannoidaan ja matkitaan, kuten moottoripyöräjengejä.

                 Postmodernissa tilanteessa moraali ja tekojen perustelu ei ole enää kiinnostavaa populaarikulttuurin kannalta. Nyt on kysymys suorituksesta ja näkyvyydestä. Viis siitä mitä tämä tai tuo pitää oikeana tai tärkeänä. Mutta mitä hän "duunaa" ja - suuri, valtavin kysymys - miten hän pääsee esille sen avulla?

Poliisi ja oikeuslaitos ovat niin tehokkaita, että karkeat poikkeukset hyväksyttävästä käytöksestä rangaistaan ja kitketään ja nopeasti, ainakin meillä Suomessa, ainakin vielä. Keskimääräinen elintaso on sen verran korkea, että hyvinvoinnilla rehvastelu on tullut jopa hupaisaksi. Minkä perusteella siis imaginaarisessa Suomen kansassa voidaan rakentaa eroja ihmisten välille? Mihin perustuvat jokaisen välittömästi ja kiistattomasti havaitsemat ja tunnustamat hierarkiat, eli mihin perustuu yhteisyys? Hintelä vastarinta vyörynomaista maahanmuuttoa vastaan on jäänyt hinteläksi juuri tästä syystä: Kun asetetaan syntyperäiset suomalaiset oikeutetummiksi elintasoomme kuin Lähi-idästä aivan muusta kulttuurista tulevat, jouduttaisiin, jos tätä aatelinjaa seurattaisiin vähänkään pitemmälle, myös problematisoimaan suomalaisuutta. Tämäkin on antinomia. Siihen pohdintaan ei kenelläkään ole halua, ei uusnatseilla eikä edes Sipilän hallituksella. Politiikan ainoa poliittisesti korrekti veturi on vuosikymmeniä ollut talous ongelmineen. Kansallisuus ja sen ongelmat kuuluvat paremminkin tietokoneen roskakoriin. Sieltä ne kuitenkin taitava nörtti esiin kaivaa. Poliittinen eliitti seuraa talouseliittiä, joka toivottaa tervetulleiksi uudet järjestäytymättömät halvan työn tekijät. - Kuvassa Sörnäisiin uhattua suurmoskeijaa vastustava mielenosoitus saapuu Senaatintorille, vahvasti panssaroidun valtiovallan läsnä ollessa.

 Totta vieköön, jokainen on kukkahattutäti ja jokainen on oikeassa. Kukaan ei kykene keskusteluun. Yhteiskunnallisista ongelmista ei synny poliittisia ongelmia. Demokratia on lamassa. Opiskelukaverini 40 vuoden takaa avasi joulukuussa Lasipalatsissa valokuvanäyttelyn pakolaisista. Hän piti hyvän puheen jossa vaati sympatiaa maahantulijoille. Lisänä oli yhden kirjailijan runoja, joita avajaisissa luettiin myös arabiaksi. Kun sitten seuraavana päivänä Facebookissa esitin epäilyni että islamin vaikutus yhteiskuntaan ei jää ongelmattomaksi, hän poisti kommenttini sivuiltaan, kylläkin perustellen että "nämä ihmiset" ovat jo tarpeeksi kärsineet, ja tuollainen keskustelu ei sovi "tähän kansioon". Hänen asenteensa oli poliittisesti korrekti, mutta vahvisti ajatusta kukkahattutädin antinomiasta.

Etiketin antinomian (s. 122-123) Nevanlinna muotoilee näin: "Edellyttääkö kohteliaisuus etiketin noudattamista ja ritualisoitunutta käyttäytymistä? Vai onko kohteliaisuus toisten ihmisten elävää huomioonottamista, jossa etiketin 'kirjaimella' ei ole väliä?" Nevanlinna tiivistää: "Antinomia ei ratkea loogisesti, mutta juuri siksi rituaalikäyttäytyminen voidaan nähdä sen esillepanona, loputtomana ratkaisuyrityksenä."

                 "Päihteiden paradoksista" hän sanoo: käytämme niitä rituaalisesti, mutta vapautuaksemme. Poikkeuksena kovien huumeiden käyttäjä on menettänyt kokonaan tuon sosiaalisen funktion, ja keskittyy vain omaan "nautintoonsa".

                 Kai sama koskee pitkälle edennyttä alkoholismia. Enää ei ole väliä istua kapakassa, eikä jutella muiden tuopinystävien kanssa. Paljon halvemmaksihan tulee juoda yksin, eikä ole väliä tekeekö sen kotona neljän seinän sisällä vai hyvällä ilmalla puistossa. Mutta mikä on yksin juovan "nautinto"? Eikö hän juodessaan omissa oloissaan ja koloissaan tunnusta juuri omaa kyvyttömyyttään seurusteluun toisten ihmisten kanssa, joko etiketin kautta tai elävän huomioonottamisen. Nousuhumalan ja täyspöhnän vapaus on tämän antinomian väliaikainen ratkaisu. Alkoholisti käy jatkuvaa keskustelua päänsä sisällä menneisyyden ja jopa lapsuuden voimahahmojen kanssa. Mutta nyt he eivät enää kaikeksi onneksi kykene vastaamaan oikeasti. Kun juopolla fyysisen kestokyvyn rappeutuessa kulutetut alkoholimäärät jatkuvasti pienenevät, samalla kun elämänpiiri kapeutuu, hän voi parhaassa tapauksessa kehittää uusia adekvaatimpia ihmissuhteita tai ainakin elämäntavan, josta sosiaalisuuden kestämättömät vaatimukset on suljettu ulos. Miksi tämä ei olisi luova ratkaisu? Onnellinen se, joka pystyy sosiaaliseen kanssakäymiseen, alkoholin avulla tai vieläpä ilman. Mutta emme kai voi moittia häntäkään, joka vaientaa sosiaalisuuden vaatimuksen muutamalla pullolla, parilla grammalla, piikillä tai tableteilla. Puhtaiden huumeneulojen jakelu on tämän myöntymyksen tunnustamista. On paljon ihmisiä, joiden ongelmat ovat sosiaalityön ja kalliiden psykoterapioiden ulottumattomissa.

Loppulauseessaan (s. 129-130) Nevanlinna käsittelee sosiopatiaa. "Sosiopaatti on se, joka pitää kaikkea sosiaalista käytöstä, moraalia ja toisten huomioonottoa kirjaimellisesti 'tyhjänä eleenä' - jonakin vain laskelmissa huomioonotettavana tekijänä." Sosiopaatti ei kykene tajuamaan meidän kaikkien välillä olevaa symbolista sidettä, Nevanlinna argumentoi, - ehkä tätä kuuluisaa 'ihmisyyttä' - joka "ylittää kaikki erityiset viestimämme sisällöt ja edeltää niitä." Tämän siteen aina kommunikaatiossa tunnustaisimme ja tieten tahtoen vahvistaisimme: näin olkoon!

                 Tulee mieleen että sosiopaatti on teknokulttuurin ja sen sanelemia vaatimuksia seuraavan politiikan ytimessä.

                 Insinööri ei voi tutkiessaan metallin väsymistä tai lasersäteen kulkua ottaa raportissaan huomioon sosiaalisuuden siteitä. Päin vastoin, kaikki mikä ei suoraan koske tutkimuskohdetta, on vain haitaksi ja tiellä. Hyvä silmälääkäri tutkii ääriteknisin välinein verkkokalvon mikrometreissä mitattavaa turvotusta ja sen tekemää tuhoa soluissa ja siten näkökyvyssä. Jos potilaan katsotaan hoidosta hyötyvän, ja hyöty vaivan arvoiseksi, hoito on teknistä. Ei voida oikeutetusti vaatia työkiireiseltä lääkäriltä näiden pitkälle vietyjen toimitusten lisäksi, ainakaan ensisijaisesti, subtiilia kommunikaatiota potilaan kanssa.

Tuntuu että teknokulttuuri ja tehokkusvaatimus minimoivat tyhjät eleet, supistavat niitä. Kaikeksi onneksi kuitenkin, Nevanlinna toteaa, sosiopatia on suhteellisen harvinaista myös teknoyhteiskunnassa. Itse lisäisin että meidän täytyy vain pitää rytmitaju: inhimillisyyden hetki on nyt, nyt kustannuslaskennan, nyt röntgentutkimuksen, nyt injektion. Koska emme voi emmekä vapaaehtoisesti halua luopua teknoyhteiskunnasta, on sitä enemmän panostettava varhaiskasvatukseen ja psykoterapioihin, jotta teknisten taitojen lisäksi voidaan pitää yllä Nevanlinnan vaatimaa luksusta: pelkkiä eleitä, inhimillisyyden ydintä.