POSTMODERNI HENKIMAAILMA

POSTMODERNI HENKIMAAILMA

Keitä me olemme? Toimittaneet Tapani Koivula, Juha Pennala ja Riitta Wahlström. Kustannus HD, Loimaa. Tallinna 2017.

Muutamat Helsingissä kokoontuvat henkimaailman ystävät ovat lukupiirissään laatineet kirjan, joka koostuu heidän omista artikkeleistaan. Ne on kudottu kanavoidun tekstin ympärille, siis henkimaailmasta saadun ilmoituksen, jota kutsutaan Fantasiaa-tekstiksi. Yksi omilla nimillään esiintyvistä kirjoittajista antaa kylläkin ymmärtää olleensa jollakin tavoin osallinen Fantasiaa-tekstin syntymisessä. S. 198: "Ja minä, joka en siis ole minä, pidän tämän Fantasiaa-tekstin kirjoittamista järkevänä tekemisenä." Mutta muuten tekstin alkuperä jätetään hämärään. Teksti kulkee kursivoituna läpi koko kirjan, ja omalla nimellään esiintyvät kommentoivat sitä.

Eräs piirissä mukana istuva antoi kirjan luettavakseni. Olen aika lailla ulkopuolinen näihin asioihin; evankelisen kasvatuksen saanut marxilainen, kirkkoon uudelleen liittynyt skeptikko, teoreettisesta filosofiasta lopputyön tehnyt taideharrastaja. Mutta tämä kuulemma onkin arvioinnissa vain eduksi. Voinkin siis vapaasti sanoa, että olen tämän kirjan edessä samassa tilanteessa kuin aina teosofiaan liittyvien asioiden. Tuntuu kuin tunturipuron hiekasta etsisin kullanjyviä. Paljon vie vesi hiekkaa vaskoolista ennen kuin muutama hippu jää kimaltamaan.

Esillä olevassa kirjassa jokaista kehotetaan olemaan huoleti omaa mieltään. Postmoderni moniarvoisuus on rytinällä tulossa henkimaailmaan. Verrattuna siihen ehdottomaan sävyyn, jota teosofiassa useimmiten on käytetty, kun on julistettu henkimaailman sanomia, Fantasiaa-teksti korostaa kaiken ehdollisuutta. Sivulta 131: "Me korostamme, että elät monien totuuksien maailmassa. Ymmärrä, että jokaiselle on räätälöity oma totuus, jonka sisältöön sinulla ei ole oikeutta muiden kohdalla puuttua. Me korostamme sitä, että on rikkautta käsittää ja ymmärtää asiat hieman eri tavalla kuin kaikki muut. Älä siis käytä aikaasi miettimällä ja epäilemällä, oletko sinä oikeassa. Sinähän olet oikeassa! Sinä olet ainoa joka voi tietää, miten sinun elämäsi kuuluu mennä! Sinä olet oman elämäsi paras asiantuntija!"

Tiedän kyllä miten fundamentalistikristityt suhtautuisivat tähän julistukseen. He sanoisivat että Kristuksessa maailmaan tullut sanoma on ehdoton ja lopullinen totuus, ja siitä voimme päästä perille evankeliumien kautta. Mutta kirkasta evankeliumin sanaakin voidaan tulkita ja pakosta aina tulkitaan vajavaisista lähtökohdista. Siitä alkaa horjunta. Eipä käy kateeksi kirkon pappeja ja johtajia, jotka postmodernissa moniarvoisuudessa evankeliumia meille kantavat.

Itselleni tulee myös mieleen eksistentialismin asenne, että olemme maailmaan heitettyjä. Emme siis suinkaan oman elämämme mestareita, vaan avuttomia. Tämän tunteen ja tilanteen löytää selkeimmin tiivistettynä Camus'n, Kafkan tai Gogolin taiteessa.

Perinteiseen teosofiaan Fantasiaa-tekstin liittää mm. eri henkisen kehityksen tasojen pohdinta. Ajatellaan että ihminen etenee tasolta tasolle, loputtomasti ylöspäin. Aikaa on myös loputtomasti. Tämä ajatustapa on peräisin Intiasta. Luterilaisuudessahan me katsomme, että ihminen on aina samalla kertaa sekä syntinen että vanhurskas, eikä oma kehityksemme Jumalan lapseksi pääsemiseen eli pelastukseen mitään vaikuta, vaan ainoastaan Kristuksen lunastustyö ja sen vastaanottaminen. Fantasiaa-tekstin postmoderni henki kuitenkin tulee esille, ja tavallaan nihiloi myös kuvitelmat noista kehitystasoista, joskin vain väläyksessä. S. 65: "Mielestäni, kuten maan päällä elävät ihmiset eri tavalla tiedostavat itsensä, myös taivaassa on eri tasoja, joissa sielut vähitellen oppivat lisää todellisesta olemuksestaan.

                 - Kuka sinä olet?

                 - Vain yksi joka etsii itseään.

                 - Miten pitkällä olet?

                 - Miten pitkällä voi olla, jos vaeltaa ikuisuudessa?"

Todellakin!

Mutta monessa kohtaa Fantasiaa-teksti on aivan läpinäkymätöntä. Esim. s. 135: "Yksi on Te. Te olette yksi. Voitte ajatella että Hän sen teki, mutta te sen teitte. Teidän ei tarvitse kiittää, ei ylistää yksin Häntä. Mutta te voitte kiittää ja ylistää yhtä lailla itseänne. Te olette sen ylistyksen ansainneet. Te, jotka tämän teitte. Tämä on se onnen aamu. Tämä on se uusi päivä, jota niin kauan odotitte, iloitkaa kun nyt se on tässä."  Huh. Lauseen merkityksellisyyden edellytys on analyyttisen filosofian mukaan, että se esittää jonkin väitteen, joka voidaan osoittaa joko todeksi tai vääräksi, verifioida tai falsifioida. Tämän kohdan lauseet ovat täysin ilmassa. Kuka tässä on Hän, ketkä ovat Te? Kuinka Te onkin Yksi? Mitä Hän tai Te ovat Tehneet? (Ystäväni tosin sanoi, että ns. henkisessä liikkeessä mukana olevat kyllä ymmärtävät nämä lauseet, että ykseyttä siinä aina korostetaan.) - Jos taas tässä tavoitellaan pelkkää hartauden herättämistä, se ei kyllä onnistu tekstin kamalan kökköyden takia.

Fantasiaa-tekstin spiritualistinen ja teosofinen häilyvyys, jossa mistään väitteestä ei oikein saa kunnolla kiinni, ja jota postmodernismi vielä nyt mielenkiintoisesti lisää, ei ole Keitä me olemme -kirjan koko anti. Omalla nimellä kirjoitetuista artikkeleista nostaisin esille Mikael Nyströmin ja Tapani Koivulan. Osuutensa lopussa Nyström tiivistää elämänsä alkutaipaleesta, s. 270-271: "Keskityin liikaa huomioimaan elämän synkkiä asioita, kuten sotia, köyhyyttä, elämän raskautta. Huomasin paljon riitoja ihmisten välillä, ryöstöjä, pahoinpitelyjä ym. Sen seurauksena, voin rehellisesti sanoa, elämäni oli raskasta. En syytä itseäni tästä millään tavalla. Olen tosi herkkä luonteeltani ja sen takia reagoin kuten reagoin."

Tämän jälkeen Nyström kertoo löytäneensä kiitollisuuden voiman. Hän esittää hienon 15 kohdan luettelon kiitollisuuden aiheistaan. Luettelo on oikeastaan yhteenveto vähän jokaisen suomalaisen elämästä, joka nyt ei ole vaikka parantumattomasti sairas.

Kuten Nyströmillä samaten Tapani Koivulalla omaelämäkerrallisuus ja henkilökohtaisuus nostaa henkiset mietteet konkreettiselle tasolle ja ymmärrettäviksi. Koivula tunnetaan monen kirjan kirjoittajana ja keskushenkilönä rajatiedon ja ufologian piirissä. Koivula myös arvostelee Fantasiaa-tekstiä, sen omassa hengessä, s. 114: "Uskallan kritisoida henkien suhtautumista erilaisten ihmisten totuuskuviin, joita tulisi kunnioittaa samanarvoisina, tasa-arvoisuuden nimissä. Eri ihmisten totuuskuvia voi pitää samanarvoisina vain tiettyyn rajaan asti. Mielestäni on täysin väärin pitää tasa-arvoisina sellaisia maailmankuvia, joissa hyväksytään sekä sotiminen että luonnon tuhoaminen - verrattuna totuuskuviin, joissa pidättäydytään ihmisten tappamisesta ja sademetsien tuhoamisesta."

Postmodernin ajan ja maailman keskeinen piirre on moniarvoisuus. Se syntyy korkeasta elintasosta ja koulutustasosta länsimaissa. Korkeasta elintasosta syntyy toisaalta myös luonnon köyhtyminen ja lajien tuhoutuminen, koska ihminen ottaa käyttöönsä yhä suuremman osan maapalloa. Lännen moniarvoisuudesta ja rikkaudesta syntyy vielä ääri-islamin sokea viha länttä kohtaan. Mutta me emme voi luopua omasta ymmärryksestämme ja osastamme. Terrori ei sitä pysty horjuttamaan. Henkisten piirien omantunnontarkkojen ja -arkojen ihmisten pohdinnat valaisevat nykymaailman ristiriitoja harvinaisella ja julkisuudessa näkymättömällä tavalla, johon kannattaa tutustua.

1800-luvun alkupuolella henkimaailmalla oli muuten dramaattisempi tapa esiintyä. Ohessa linkki tämän saman blogini aikaisempaan kirjoitukseen, käännökseeni Justinus Kernerin kirjan die Seherin von Prevorst yhteenvetokappaleesta:

http://selvatsanat.blogspot.fi/2015/01/

KAUNIS MELANKOLIA

Edistyksellinen tiedeliitto, Itä-Suomen yliopiston Lyy-instituutti (luonnonvarat, ympäristö ja yhteiskunta) sekä ajatuspaja e2 järjestivät Helsingin Kruununhaassa Tieteiden talolla keskiviikkona 18. tammikuuta 2017 seminaarin nimeltä Humanismin poliittinen voima. Sillä kunnioitettiin Georg Henrik von Wrightin syntymän 100-vuotispäivää. Kuka varsinaisesti oli aloitteentekijä, ei käynyt ilmi. Seminaari oli korkeatasoinen. Von Wrightin käsittelemiä sivilisaation ongelmia otettiin uudelleen tarkasteluun hyvin pätevästi. Monet alustajista mainostivat omia kirjojaan, joten syvempää tutustumista varten nekin ovat käytössä. Saattaa olla että seminaarin alustuksiakin julkaistaan, kuka ties.

Silti ensi käyttöön muutaman lauseen yleiskatsaus: mitä osa akateemista kärkikaartia ajattelee nykytilanteesta Suomessa ja maailmalla. Tunnelma seminaarissa oli jotenkin melankolinen. Sehän tiedetään, missä mennään - mutta kuka sille mitään voi...

Yhteiskuntatieteiden tohtori Risto Volanen, pääministeri Matti Vanhasen entinen kansliapäällikkö, selosti aihetta von Wright ja 1960- ja 1970-luvun politiikka Suomessa. Kuuluisan sosiologin ja akateemikon Erik Allardtin syytökset von Wrightiä kohtaan tämän pessimismistä ja tiedevastaisuudesta käytiin läpi. Alustaja joutui toteamaan, että von Wrightin käsittelemät teemat ovat tänään politiikan jokapäiväisiä ongelmia, eivätkä enää mitään äärimmäisyysajattelua. Useimpien lajien ja niiden ympäristöjen tuhoutuminen on käynnissä huimaa vauhtia - tätä ei voi enää kukaan tosissaan kieltää. Volanen ei silti ollut huolissaan. Hän esitti hauskoja yhteyksiä Keskustapuolueen nykypoliitikkojen ja talouselämän nimien nuoruuteen. Nähtiin seminaarikuvia joissa Jorma Ollila ja Esko Aho ym. seisoivat "edistyksellisten" banderollien edessä. He olivat ensimmäisinä ottaneet käyttöön iskusanan vihreä.

Kommentoivassa paneelissa Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe esitti aatehistoriallisen vertauskuvan. Ateena, ajattelun ja järjen symbolina, on joutunut tällä hetkellä taka-alalle (varmaankin tieteen ja tekniikan sivuvaikutusten takia). Jerusalem, uskon ja uskontojen tyyssijana hallitsee. Manchester, teollisuuden syntysijoilla, voi hyvin kuten ennenkin. Suomen Akatemian kehitysjohtaja emeritus Paavo Löppönen puolusti Allardtia von Wrightiä vastaan. Hän huomautti että von Wrightin ajattelussa oli mukana voimakas saksalaisen romantiikan vaikutus, myös Oswald Spenglerin ja hänen Länsimaiden tuhonsa. (Minun teki mieleni sanoa että kyllähän 60-luvulla oli jo ilmestynyt esim. Rachel Carsonin Äänetön kevät, dokumentti ympäristömyrkyistä. Siis von Wrightillä on ollut empiirisiä faktoja ajattelussaan myös, ei pelkkää aatedialektiikkaa. Mutta kun alustajat olivat näin päteviä, yleisöpuheenvuoroja ei paljon pyydetty eikä jaettu, mikä oli ehkä hyväkin.) Saman tien yleisön eturivissä istunut Itä-Suomen yliopiston ympäristöpolitiikan professori Rauno Sairinen huomautti kaikesta 60-luvun ympäristökeskustelusta ja siitä että von Wrightiä luettiin usein yhdessä Linkolan kanssa. Samoin presidentti Tarja Halonen nousi ja muistutti Rooman klubista ja sen esittämistä kasvun rajoista.

Kahvitauolla tervehdin akatemiaprofessori Sara Heinämaata, jonka naiskysymyksiä käsittelevää luentosarjaa tai seminaaria olin kuunnellut 80-luvulla Helsingin yliopiston filosofian laitoksella, ainoana miespuolisena noin 25 naisen joukossa. En ole varma muistiko Sara minua, mutta kaikki sen ajan filosofian opiskelijat kyllä muistavat hänet. Onnittelin häntä aikaansaannoksistaan.

Kahvin jälkeen Helsingin yliopiston filosofian dosentti ja kaupunginvaltuutettu, sosialidemokraattisen ryhmän varapuheenjohtaja Thomas Wallgren esitelmöi von Wrightin perinnöstä tänään. Hänen esityksensä oli hauska ja kaikinpuolinen - hän kertoi anekdootein ja valokuvin von Wrightin akateemisesta elämästä. Mutta hän toi esiin myös keskeiset argumentit. Ei ole mahdollista kuvitella samanlaista elintasoa koko maailmaan kuin lännessä oli jo 1960-luvulla, saati tänään. Onko myöskään mahdollista ajatella minkäänlaista vapaaehtoista tasoittamista elintasokuilun molemmin puolin? Toivon todella että Wallgren julkaisee mainion esityksensä! Ja kun ei ole nähtävissä poliittisia voimia, jotka pysäyttäisivät tieteen ja teknologian ja teollisuuden kehityskulut, joiden ansiosta mm. kyetään tuottamaan halpaa ruokaa; ei ole myöskään voimia jotka pysäyttäisivät väestönkasvun. Luonnonympäristöjen väheneminen ja tuhoutuminen näyttää väistämättömältä. Wallgren tiivisti: "Von Wrightin ajattelussa ns. kestävä kehitys on yksinkertaisesti mahdottomuus." Hän lisäsi vielä omasta puolestaan: "Mitä tästä itse ajattelemmekin."  Wallgren esitti vielä oman teesinsä von Wrightistä: Hän oli liian vähän humanisti! Hän oli kaikesta huolimatta liikaa luonnontieteiden ja niiden saavutusten lumoissa jotta olisi luonnostellut humanismille positiivista ohjelmaa. Ymmärrettävää kyllä että rajusti kasvavan kaupunkimme hallinnossa toimiva poliitikko ei voi sitoutua von Wrightin selvänäköisyyteen, varsinkin kun tiedetään, että Helsingissä voi ajaa mitä tahansa ajatusta tai asiaa, paitsi sitä että kaupungin kasvu ei olisi hyväksi.

Wallgrenin alustusta kommentoivassa paneelissa myös Jyväskylän yliopiston opetusprofessorina toimiva Heinämaa toi esiin suuren huolensa koulutuksen jatkuvasti vähenevistä määrärahoista. Hän sanoi jopa joutuvansa opettajana huomaamaan miten peruskoulutuksen puutteet yhä selvemmin tulevat näkyviin. Aikaisemmissa puheenvuoroissa oli usein painotettu koulutuksen tärkeyttä yhteiskunnalle. Presidentti Halonen huomautti, että yliopistoillakin on noussut esiin vaatimuksia vahvoista johtajista. Auktoriteetti kuitenkin syntyy ainoastaan ihmisten kesken, Halonen korosti. Sitä ei voi kenellekään määrätä.

Loppupuheenvuorossa professori Sairinen sanoi optimistisesti, että nyky-yliopistoissa kuilu luonnotieteiden ja muiden tieteiden välillä on monin kohdin ylitetty, ja yhteistyö on hyvää. Silti, kuten loppupuheenvuoron kohdalla ottamastani kuvasta näkyy, huolimatta kaikesta akateemisesta korrektiudesta ja charmista oppineet eivät voineet irtautua voimattomuuden melankoliastaan. Jokin kaunis hohde kuitenkin jäi, hyviä tapoja pystytään yhä noudattamaan. Vasemmalta: toiminnanjohtaja dosentti Mikko Majander Kalevi Sorsa -säätiöstä (valkoinen paita ja silmälasit), toimittaja Timo Laaninen, Suomen keskustan aikaisempi puoluesihteeri ja niinikään kaupunginvaltuutettu (harmaat hiukset), Sara Heinämaa (poninhäntä), presidentti Halonen (punaiset hiukset), Thomas Wallgren (kalju) sekä puhumassa professori Sairinen.

Kävelin rikkaan illan jälkeen Krunikasta Kallion kuppiloita kohti. Mariankadulla tuli vastaani sattumalta hauska kauneushoitolan kyltti:

Das Ewig-Weibliche zieht uns hinan...

MARRASKUUN MOPOILUA November Spleen in Helsinki

SILMÄN PARANTAMINEN lääketiedettä

Tämä selostus ei ole lääketiedettä, vaan pyrkii vain kuvaamaan tämän päivän lääketiedettä potilaan kannalta. Esitän mitä tapahtui, mutta myös arvelujani ja päätelmiäni, joita en ole aina voinut kunnolla tarkistaa. Silmälääkärit tekevät työnsä, mutta he eivät jouda selostamaan kaikkea potilaalle. Onneksi näin - mahdollisimman monelle riittää aikaa hoitoon. Hoitohenkilökunnan ja klinikoiden ja laitteiden aika on kallista. Kehitysmaissa kuulemma väkeä sokeutuu kaihin vaikutuksesta, kun ei ole resursseja tässä kuvattuun puolen tunnin leikkaukseen. En siis missään tapauksessa valita sitä että lääkärit ovat kiireisiä eivätkä kerkiä keskustelemaan.

Myöhään illalla marraskuussa -13 olin tulossa kotiin ystäväni luota. Melkein tyhjä bussi ajoi Haagasta Mannerheimintietä keskustaa kohti. Istuin bussin perällä. Jossakin Ruskeasuon siirtolapuutarhan kohdalla huomasin että edessä palava punainen pysähtyy-valo näkyi tosi huonosti. Tsiigailin ja totesin, että välillä se näkyi kyllä hyvin, mutta silloin kun se sattui jäämään vasemman silmän näkökentästä piiloon edellisen penkin päässä olevan pystytolpan taakse, se sumeni punaiseksi töhryksi. Suljin vuoroin vasemman ja oikean silmän. Asia selvä, oikean silmän näkö oli heikentynyt.

Rupesin varaamaan aikaa Vuosaaren terveyskeskuksesta. Joulukuussa pääsinkin lääkärin puheille. Hän asetti eteeni Amslerin ruudukon, jonka testin olin jo itse kotonakin tehnyt. Ristikon keskellä viivat vääristyivät pahasti, kun katsoin oikealla silmällä.

Tosin minulla vääristymä oli aivan keskellä näkökenttää, toisin kuin tässä esimerkissä, eikä mitään mustaa pistettä ollut. Kokenut naislääkäri mutristi suutaan ja kirjoitti lähetteen. Pääsin Tilkan entisessä sotilassairaalassa toimivaan silmäsairaalaan. Minulla epäiltiin silmänpohjan rappeutumaa oikeassa silmässä. Minut asetettiin hammaslääkärin tuolia muistuttavaan hoitotuoliin, pääni peitettiin muovilla, silmään laitettiin puudutustippoja. Sitten hoitaja sanoi: "Nyt voi tuntua pientä painetta silmässä." Hän injektoi lääkettä silmän sisälle. Ei tosiaankaan tuntunut kuin silmään olisi pistetty terävällä neulalla, niin kuin tosiasiassa tapahtui, vaan ikään kuin siihen olisi vain voimakkaasti painettu.

Näitä pistoksia annettiin parin kuukauden sisällä vielä kaksi lisää. Uusintatarkastuksessa huomattiin, että niillä ei ollut mitään vaikutusta. Tämän vuoksi sain lähetteen Lauttasaaressa toimivalle klinikalle, joka on yksi Helsingin yliopistollisen keskussairaalan silmätautilaitoksia. Siellä tehtiin taas perusteellinen tutkimus. Kuvattiin, katseltiin mikroskooppilaitteella. Leuka tuohon ja otsa tuota pantaa vasten. Valo on aika kirkas. Katsokaa minun korvaani kohti. Silmälääkäri oli hyvin tehokkaan ja pätevän tuntuinen vanha herra. Hän tuijotti pitkään laitteen läpi, tarkisti kaiken moneen kertaan ja sanoi lopulta: "Verkkokalvon rappeutumaa tämä ei ole, mistään niin krouvista ei ole kysymys. Lähetän Teidät tulehdusihmisten puheille Meilahteen."

Oltiin jossakin kevätpuolella -14. Olin jo melko lailla tottunut siihen että oikean silmän kuva oli vääristynyt, varsinkin kun vasemmalla näin edelleen moitteetta. Eniten minua hämmästytti stereo- eli syvyysvaikutelman täysi säilyminen näköhavainnossa, vaikka oikean silmän kuva oli keskiosaltaan eli juuri tarkan näön alueella niin huono. Lukeminen kävi vasemman silmän avulla - näköaisti sopeutui oikean silmän vääristyneeseen kuvaan.

Tämä esimerkkikuva on liioitteleva, koska en osaa kuvankäsittelyllä tehdä ihan täsmällistä. Mutta tarkan näön alueella keskellä näkökenttää kirjaimet ja rivit painuivat kasaan.

Odotin siis rauhassa pääsyä Meilahden "tulehdusihmisten" tutkimuksiin. Siellä menettely oli aina se, että ensin tiputettiin silmään mustuaisen laajennustippoja, jotta silmän sisälle paremmin näkyisi. Sitten silmänpohja kuvattiin, yhden kerran jopa videolle verenkierron tarkistamiseksi. Tämän jälkeen minut ohjattiin lääkärin vastaanotolle. Hän tarkasteli kuvia tietokoneen näytöltä ja kommentoi ja selitti minulle. Kuvat olivat kai jonkinlaisia röntgenkuvia. Silmä näkyi kumma kyllä pitkittäisleikkauksessa, silmäterästä silmänpohjaan, vaikka kuva oli otettu edestäpäin. Verkkokalvo silmänpohjassa näköhermon kohdalla, jossa tarkan näön alue sijaitsee, oli tulehtunut, minkä huomasi isoista kuplista verkkokalvossa. "Paksuus on tuossa noin 200, vaikka pitäisi olla alle 40", sanoi lääkäri. "Ovatko ne millimetrin tuhannesosia", oivalsin. "Kyllä", sanoi lääkäri. Hän oli keski-ikäinen mies, yliopistosairaalan huippuammattilainen, mutta niin ujo, että puhui hyvin hiljaa ja epäselvästi ja vältteli katsekontaktia, niin silmälääkäri kuin olikin.  Ammattitaidosta ja -ylpeydestä ja huolellisuudesta ei silti jäänyt epäselvyyttä.

Tästä alkoi parin vuoden jakso, jonka aikana hän pistoksin taltutti tulehdusta silmänpohjassani. Tulehduksen syytä ei saatu selville. Mitään traumaa eli vahinkoa ei ollut sattunut, vakuutin. Kerran lääkäri vihjaisi että silmän rakenteessa olisi jotakin hiukan poikkeavaa. Tulehduksen aiheuttajat eivät normaalisti pääse silmän sisälle. En ruvennut tarkemmin kyselemään. Lääkepistokset silmän sisälle tehtiin nyt siis uuden diagnoosin perusteella ja varmaan jotakin eri lääkettä kuin vaivani alkuhoidossa. Silmätippoja jouduin myös koko ajan käyttämään. Muutama kuukausi pistoksesta seurasi aina tarkastus kuvauksineen. Lääkkeen vaikutukset olivat aluksi heikkoja, joten käsittääkseni annosta suurennettiin vähitellen.

Lapsuudesta muistan kuinka meitä aina varoteltiin juoksemasta puukko kädessä, varsinkin terä ylöspäin, ettei kaatuessa sattuisi vahinkoa. Voisi käydä niin että puukko osuisi silmään ja silmä puhkeaisi. Nyt olin siis oppinut että silmä ei niin vain puhkeakaan, ainakaan silmälääkärin ohuella neulalla pistäessä. Tuo pistohaava myös umpeutuu nopeasti. Muutaman päivän joutuu varomaan ja laittamaan tippoja, eikä saa pesuvettä päästää silmään eikä käydä saunassa. Sitten silmä on taas ennallaan. Tosin silmäluomi oikeassa silmässäni rupesi silloin tällöin roikkumaan puolittain ummessa. Pari kertaa huomasin sen peilikuvastani. Ehkä luomen ummistuminen johtui siitä myös, että silmää siristäessä näkö hetkeksi terävöityy. Saattoi olla huomaamaton automaattinen reaktio. Efekti oli kuitenkin mielestäni ikään kuin tyylikäs, kuin jollakin vanhalla Hollywood-gangsterilla tai muulla elokuvapahiksella.

Verkkokalvon rappeutumaa on kahta muotoa. Toista voidaan jotenkuten hoitaa, toista ei. Mutta verkkokalvon tulehdus on myös vaarallinen. Näkökyky menee siinäkin, jos verkkokalvo tuhoutuu. Tulehdusta voidaan siis kuitenkin hoitaa, kuten minunkin kohdallani onnistuttiin tekemään. Pistoksista voi olla tosin sivuvaikutuksia. Oikean silmän mykiö eli linssi rupesi kaikesta käsittelystä rasittuessaan samenemaan, ja minulle kehittyi nopeasti kaihi (eli vanhalta nimeltään harmaakaihi) hoidettuun silmään. Sehän oli vähemmän vaarallinen kuin tulehdus, helposti pienellä leikkauksella hoidettavissa. "Mitä mieltä olisitte kaihileikkauksesta", kysyi tulehduslääkärini kevätpuolella -16 varovaiseen kohteliaaseen tyyliinsä. Suostuin tietysti. Siskon mies Tampereella oli käynyt sellaisen läpi molempien silmiensä kohdalla, ja sanoi sen olevan "pikku juttu". "Kaihtimet" kuulemma lähtivät ja maailma näytti taas olevan ennallaan.

Minut siis asetettiin Meilahden silmäklinikan tulehdusosaston lähetteellä kaihileikkausjonoon. Lauttasaaresta, jossa nämä leikkaukset tehdään, tuli toukokuussa virallinen ilmoitus jonoon pääsystäni. Keskimääräiseksi odotusajaksi ilmoitettiin 6 kuukautta. Mutta pian sainkin ajan elokuun loppupuolelle. Olin bussipysäkillä aamuvarhain lähdössä operoitavaksi, kun kännykkäni soi. Sihteeri ilmoitti että klinikan henkilökuntaa oli sairaana, joten leikkaus peruuntuisi. Kun tivasin milloin uusi aika mahdollisesti tulisi kysymykseen, hän lupasi tarkistaa ja soittaa takaisin. Sain iltapäivällä tiedon että syyskuun lopulla. Kuten julkisessa terveydenhoidossa yleensä, potilas sai olla tarkkana ajanvarauksessa. Hoito kyllä hoituu, jos ajanvarauksen läpi onnistuu pääsemään.

Syyskuun kuluessa kaihi tiheni ja näkö sameni kovaa vauhtia oikeassa silmässäni. Lopulta en sillä puolella nähnyt muuta kuin eräänlaisen impressionistisen vesivärimaalauksen, valoisia sumeita kenttiä ja joitakin eri tummuisia hahmoja niiden ohessa.

Aivot eivät enää onnistuneet ihan täyden stereovaikutelman luomisessakaan. Varsinkin lähelle katsoessani olin pienessä pulassa. Jos kävelin epätasaisella polulla, minun oli tarkkaan varottava juuria ja kiviä. Niiden etäisyyttä ja sijaintia en enää nähnyt korrektisti, vaan se oli erikseen katsottava terveellä silmällä ja pääteltävä. Lukeminen kotioloissa silti onnistui edelleen vasemman silmän avulla, joskin vaivalloisuus vaihteli, ja valon täytyi olla tosi voimakas ja tasainen, kuten nyt vanhana muutenkin. Suurennuslasin olin pienten ja värilliselle pohjalle painettujen tekstien kohdalla ottanut käyttöön jo ennen vaivaani.

Vihdoin viime syyskuussa ystäväni Leenan saattamana ilmoittauduin kaihileikkaukseen Lauttasaaren klinikalla. Odotushuoneessa oli saattajineen viisi-kuusi potilasta, keski-ikä varmaan seitsemissä kymmenissä. No niin, nyt sitten ollaan vanhoja, totesin Leenalle. Ei se noin helppoa ole, tiuskahti minua nuorempi Leena. Pian huudettiin nimeni. Aivan ensiksi kädenselkääni laitettiin tippakanyyli ja ranteeseen muovinen tuntolevy. Otsaan oikean silmän päälle vedettiin tussilla rasti, varmuuden vuoksi. Takaisin odottamaan. Kohta tuli vuoroni. Nyökkäsin Leenalle ja seurasin hoitajaa leikkaushuoneeseen.

Hammaslääkärin tuolin kaltaiseen hoitotuoliin selälleen ja muovi kasvojen ja pään yli. Kanyyliin kytkettiin tippapullo ja sormenpäähän anturi kardiografialaitetta varten. Pystyin itsekin vasemmalla silmällä seuraamaan sydänkäyrääni ja verenpainettani näytöltä leikkaustuolin vieressä. Tällä kertaa muovin alle johdettiin happea, koska pelkän pistoksen sijaan nyt oli pitempi operaatio tulossa. Sanoin että tuntuu aika lämpimältä täällä, jolloin lääkäri käski raottaa peitteen alareunaa. Anestesiahoitaja kysyi jännitinkö. No en pahemmin, vastasin, minulle on pistetty silmään jo kymmenkunta kertaa. - Tavanomaiset puudutukset ja desinfioinnit tipoilla, ja sitten alkoi operointi silmän sisällä.

Leikkaava nuori naislääkäri selosti jollekulle tekemisiään. Minun tyylilläni teen tällaisen viillon ja sitten... Jossakin vaiheessa otettiin esiin instrumentti, joka piti samanlaista terävää sirisevää ääntä kuin hammaslääkärin laite hammaskiveä poistettaessa. Oivalluksen ilosta kysyin ääneen sen mitä olin oppinut infovideosta ennen leikkausta: onko tämä nyt sitä ultraääntä? Hah, potilaskin huomaa, naurahti lääkäri. Samentunutta mykiötä poistetaan nyt, ja tilalle tulee muovinen linssi, hän sanoi. Videossa oli kerrottu, että muovilinssin vetämiseksi silmän sisälle sarveiskalvoon täytyy tehdä kaksi viiltoa. Toisesta viedään sisälle instrumentti, kai jonkinlainen minikoukku, jolla pehmeä linssi toisen viillon kautta vedetään paikoilleen. Hoitotuolista saatoin vain katsella katon valoja, jotka näkyivät epämääräisinä nelikulmioina. Koko tilanne toi mieleen ufosieppausten uhrien kertomukset heille tehdyistä kokeista ja tutkimuksista - tosin tässä ei ollut mitään uhkaavaa eikä epämiellyttävää.

Pian leikkaus oli valmis. Kaikki meni hyvin, sanoi lääkäri minulle. Hoitaja talutti minut suureen valoisaan päätyhuoneeseen, jossa piti istua tuoliin toipumaan. Saako saattaja tulla tänne, kysyin. Luvattiin, ja pyysin siis sanomaan Leenalle odotushuoneen puolella että tulisi. Leena tuli ja kertoi kuinka odotushuoneen puolella oli iso lappu seinässä, jossa kiellettiin saattajien pääsy toipumishuoneeseen. Siis joustavuutta - miten hienoa.

Kohta taas uusi hoitaja tuli mittaamaan silmänpainetta pienellä pistoolin kokoisella laitteella, joita optikotkin käyttävät. Hän ei saanut sitä toimimaan ja kertoi että se oli uutta mallia. Korkeita lukemia, hän lopulta sanoi. Pyydän lääkärin, katsotaan mikroskoopilla.Mikroskooppi oli tuttu iso laite jonka tuolilla istuttiin ja työnnettiin otsa pantaa vastaan. On tosiaan yli kolmekymmentä, lääkäri sanoi. Sitten hän pisti silmään ja valutti sieltä jotakin, jolloin paine laski - puudutus tietysti vaikutti vielä. No niin, nyt paine on alhaalla, hän sanoi. Kysyin hoitajalta että miksi oikeastaan silmänpainetta tarkkaillaan niin tiukasti. Koska se saattaa vahingoittaa silmähermoa. Siitä seuraisi sokeus. Kolmas mekanismi joka saattoi uhata näköä tuli näin tietooni. Verkkokalvon rappeutuma, jota minulla ei siis ollutkaan; verkkokalvon tulehdus, joka oli hoidettu pois; näköhermon tuhoutuminen liian silmänpaineen takia.

Vointini oli niin hyvä, että olisin halunnut mennä kotiin metrolla ja säästää Kela-taksin omavastuuosuuden, mutta vastaanoton hoitaja oli jo tilannut taksin, ja sanoi määräävään sävyyn: Meidän potilaiden kyllä oletetaan käyttävän taksia. Siis taksilla mentiin, Leenalle kahvia juomaan. Kuten hoitajat olivat heräämössä kertoneet, minulle oli laitettu suoneen hiukan rauhoittavaa, joka vaikutti niin että olin kuulemma jonkinlaisessa pilvessä. Jouduin taksinkuljettajan kanssa pitkään keskusteluun uudesta dieselteknologiasta, jonka avulla auton moottori automaattisesti pysähtyy ja lähtee käyntiin liikennevaloissa, jos tämä toiminto on valittu. Tavallisen akun lisäksi on peräkontissa toinen akku joka käynnistää lämpimän moottorin ilman varsinaisen akun ja käynnistysmoottorin apua, suoraan tuulettimen hihnasta vääntämällä. Mechelininkadulla kuljettaja todisti upouuden Skodan kiihtyvyyden vaihtamalla kaistaa. Heilahdin äkkiä selkänojaa vasten - oli eroa nuoruuteni autoihin.

Seuraava jälkitarkastus Meilahdessa oli sattumalta jo parin päivän päästä, koska leikkausta oli jouduttu lykkäämään. Vauhdikas kolmikymppinen naislääkäri totesi että silmänpohjan muoto on lähes normaali, siis sen kohdan missä näköhermo liittyy silmään, eli juuri tuon tarkan näön alueen. Liikapainetta on vielä. Aloitetaan lääkitys, kyllä se alas saadaan, hän totesi. Näin minulla oli jo neljää eri silmätippaa tiputettavana leikkauksen jälkeen; yksi antibiootti, yksi kortisoni, yksi turvotuksen eli alkuperäisen vaivan vastainen ja yksi silmänpaineeseen. Laadin reseptien perusteella taulukon ja laitoin sen nastoilla seinään piirongin päälle. Yksitoista tippaa päivässä meni parin viikon ajan. Sitten kävin hoitajan pikakontrollissa, jolloin paine todettiinkin taas normaaliksi. Helpotus. Leikattu silmä ärtyy toimenpiteestä ja paine on kaiketi luonnon reaktio, mutta se halutaan pois mahdollisimman pian, näköhermolle vaarallisena.

Kolmen vuoden hoidon tulos on, että oikean silmäni näöntarkkuus on taas lähes normaali, sama kuin ennen tulehdustakin. Mutta suorat viivat kautta näkökentän mutkittelevat vielä aivan hiukan. Varmaan johtuu tulehduksen jättämistä pienistä vaurioista verkkokalvolla. Lukiessa molempien silmien yhteispeli toimii taas entiseen tapaan, mistä olen todella iloinen. Kun keskellä riviä tulehduksen aikana kirjaimet sulivat yhteen, nyt keskellä olevat pari kirjainta näkyvät hieman normaalia suurempina. Kuplan sijaan, joka oli siis kooltaan 200 mikrometriä ja näytti röntgenkuvassa tosi isolta, verkkokalvolla on sen jäljiltä ilmeisesti hiukan normaalia isompi kuoppa. Paljon parempi tilanne.

Hauska efekti on se, että leikatun silmän muovilinssi näyttää kuvan, jonka värilämpötila on ehkä n. 1000-1500 Kelvinin astetta kylmempi eli sinisempi kuin luonnontilaisessa vasemmassa silmässä. Mitään haittaa tuosta ei ole, aivot sovittelevat silmien erilaisuudet yhdeksi kuvaksi tässäkin suhteessa tehokkaasti. Ehkä, mukava kuvitella näin, silmässäkin kudokset jotenkin vanhenevat ja kellastuvat vuosikymmenien myötä. Nyt näen siis, ikään kuin ylimääräisenä etuna, oikealla leikatulla silmällä samanvärisen kuvan kuin nuorena. Keskipäivän taivaansininen valo näyttää värilämpötilan puolesta keskipäivältä, eikä kellastu ikään kuin illan tullen. Näön kannalta ihan sama; tottumus ja aivot kuitenkin kokemuksen perusteella kertovat mikä aika päivästä on. Hiukan heikompi ns. valovoima muovilinssissä luonnolliseen silmään verrattuna myös tuntuu olevan. Hämärässä näkökentän pimeimmistä kohdista katoavat värisävyt ja yksityiskohdat hiukan aikaisemmin. Eroa en huomaisi ilman valokuvauksen ja maalauksen harrastajan havaintotarkkuutta.

Nyt kolme vuotta vaivan ilmenemisestä ja kuukausi kaihileikkauksesta Meilahden silmäklinikan kontrollissa todetaan että pientä kystisyyttä verkkokalvolla on, ja pieniä merkkejä uusivasta tulehduksesta, joka oli odotettavissa kaihileikkauksen ärsyttävästä vaikutuksesta. Voi olla, että pistoshoitoa joudutaan jatkamaan. "Solujakin" on. Ne ovat ilmeisesti näkökentässä ajelehtivia sitä hämärtäviä mutta läpinäkyviä kuvioita. Kortisonitippojen määrää lisätään reippaasti. Uudet silmälasit voi tilata, koska täst'edes odotettavissa olevat näön muutokset eivät ole suuria.

Silmälasilääkärillä seuraavana päivänä todetaan että "soluja" ei taas olekaan. Muutenkin tilanne rauhallinen. Vasemmassa terveessä silmässä tosin hiukan mitätöntä kaihin alkua, jotakin kellertävää tosiaan. Tuon olin siis värilämpötilassa itse havainnut. Mutta ei näöntarkkuuden heikkenemistä ainakaan vielä. Lasit voidaan tilata. Kun selitän mitä olen saanut tietää Meilahdessa, silmälääkäri sanoo että nämä tällaiset tulehdukset eivät ole mitään bakteeritulehduksia, vaan sisäisiä, liittyvät autoimmuunijärjestelmään. Tätä Meilahti ei ollut paljastanut. Minulle alkaa valjeta, että näön pelastusprojekti taitaa kestää loppuikäni.

VIKTORIAANISET PELOT JA MEIDÄN kulttuurikommentti

Vesa Talvitien Fb-sivulla pohdittiin Freudin koottuja teoksia. Laitoin sinne lyhyen kommentin, mutta selostan nyt paremmin mitä ajoin takaa.

Freudin psykoanalyysi on tietenkin hyvin laaja teoria, kun taas Conan Doylen Sherlock Holmes on viihteellistä kaunokirjallisuutta. Teoria on vähemmän riippuvainen kieliasustaan, mutta ei täysin riippumaton tietenkään, kun taas kaunokirjallisessa teoksessa kieli ja kulttuuriympäristö ovat keskeisempiä. Holmesia ja Freudin analysoitavia yhdistää laajasti ottaen viktoriaaninen aika. Tiede edistyi lujaa vauhtia ja tietoa oli paljon. Tuntui kuitenkin että piilossakin oli vielä paljon asioita, ja pahoja juttuja oli tekeillä, mutta missä? Sherlock Holmes ja psykoanalyysi hakivat niitä esille.

Vertaukseksi ensin ote Holmesin tutkimuksista, josta käy ilmi maailman yhtä-aikainen esineellistyminen ja yllättävyys; horisontin takana vaanivat vaaralliset jutut.

"Matruusit olivat heti kahakan alkaessa vähentäneet purjeita ja kääntäneet laivan tuuleen, mutta kun meidän veneemme irtautui sen kyljestä, ne levitettiin jälleen, ja heikon luoteistuulen puhaltaessa laiva alkoi vähitellen loitontua paikalta. Veneemme keinui pitkillä mainingeilla, ja Evans ja minä, jotka olimme joukosta lukeneimmat, tutkimme yhdessä merikorttia koettaen määritellä, missä olimme ja mihin päin meidän oli pyrittävä. Se oli varsin pulmallinen kysymys, sillä Kap Verden saaret olivat viidensadan meripeninkulman päässä pohjoisessa ja Afrikan rannikko seitsemänsadan päässä idässä. Mutta kun tuuli alkoi kääntyä yhä enemmän pohjoiseen, harkitsimme parhaaksi pyrkiä Sierra Leoneen, ja niin käänsimme purtemme siihen suuntaan. Laiva näkyi vielä selvästi oikealta. Katsellessamme sitä näimme äkkiä mustan savupatsaan lennähtävän sen kohdalla korkealle ilmaan, johon se jäi seisomaan kuin eriskummallinen jättiläispuu taivaanrantaa vasten. Pari sekuntia myöhemmin kuulimme ukkosen jyrähdystä muistuttavan äänen, ja kun savu hälveni, ei Gloria Scottista näkynyt jälkeäkään. Pyöräytimme veneen nopeasti ympäri ja sousimme kaikin voimin kevyeksi uduksi ohentunutta savunhattaraa kohti, joka vielä häilyi vedenpinnan yläpuolella onnettomuuspaikan merkkinä."

(Doyle, Arthur Conan; Gloria Scott. Sherlock Holmesin seikkailut, suom. O. E. Juurikorpi; s. 499. WSOY 2014; Painettu EU:ssa.)

Entä Freudin tutkimukset?

"Joka tulkitsee unia minun säännöistäni piittaamatta, selittää tämän unen siten, että minä olen huolissani ystäväni terveydestä ja että huoleni kuvastuu myös unestani. Mutta tämä olisi täysin vastoin käsitystämme, että uni on aina jonkin toiveen toteutuma, ja kumoaisi sen lisäksi väitteen, jonka mukaan vain itsekkäät pyyteet pääsevät unissa ilmenemään. Joka tälle kannalle asettuu, selittäköön ensi töikseen miksi pelkään Oton saaneen nimenomaan Basedowin taudin, mistä hänen ulkomuodossaan ei näy merkkiäkään. Oma analyysini taas pohjautuu kuusi vuotta aikaisemmin sattuneeseen tapaukseen. Meitä oli koolla pieni seurue, joukossa myös professori R., ja olimme pilkkosen pimeässä matkalla läpi N:n metsän, joka sijaitsee muutaman tunnin taipaleen päässä meidän kesäasunnostamme. Vaunujemme ajaja oli hienoisessa hiprakassa ja ajoikin jyrkkää rinnettä alas, niin että saimme kiittää onneamme, kun selvisimme siitä ehjin nahoin. Meidän täytyi kuitenkin yöpyä läheiseen majataloon, missä onnettomuutemme tuotti meille lämmintä myötätuntoa. Muuan herrasmies, jossa ilmiselvinä näkyivät Morbus Basedowiin oireet - hänellä muutoin, aivan kuin uni-Otollakin, vain ruskea iho ja pullistuneet silmät, mutta ei näkyvää struumaa - asettui täysin käytettäväksemme ja halusi tietää, miten voisi meitä auttaa. Professori R. vastasi suoraviivaiseen tapaansa: "No, lainatkaa minulle yöpaita." Siihen tuo jalo sielu vastasi: "Valitan", ja meni tiehensä.

(Freud, Sigmund; Unien tulkinta, s. 231. Suom. Erkki Puranen. Gummerus; Viborg, Tanska 2001.)

Epäluuloa alempia luokkia kohtaan: matruusit ja kahakka Doylella, kuski hienoisessa hiprakassa Freudilla. Yläluokkainen seurue ja sen huoli paikan määrittelystä. Yllättävät katastrofit ja hankalat tapaukset. Molemmilla syvä luottamus järkeen ja sen voimaan tuntemattoman tavoittamisessa. Uhkaavia tekijöitä - tuulen kääntyminen, pitkät etäisyydet.

Sellainen oli viktoriaanisen ajan henkinen ilmapiiri. Ihan toiseen tilanteeseen on saavuttu postmodernissa. Nyt pelon ja onnettomuuksien aiheet eivät ole enää (henkisten) etäisyyksien päässä. Heikommat yhteiskuntaluokat eivät enää uhkaa. Viestinnän reaaliaikaisuus ja kuljetusten teho ja nopeus ovat tehneet maailmasta ei tiedon kohteena vaan välittömän elämyksen alueella rajattoman. Taustan ja etualan ero on kadonnut. Tämä merkitsee samalla perspektiivien katoamista. Jätät parin päivän lehdet lukematta ja television kiinni. Aamulla lähikaupan oven vieressä istuukin kerjäläinen. Tyhjä hotelli puistossa on muuttunut vastaanottokeskukseksi. - Käy kateeksi viktoriaanisen ajan herroja. Luova etäisyys asioihin on menetetty. Kuinka se rakennetaan uudelleen, mahdotonta aavistaa tällä hetkellä.

ERÄÄN FB-POSTAUKSEN ANATOMIA keskustelua

Kerran 80-luvulla olin Tampereella. Äitini oli kylässä sisarensa luona Raholassa ja soitti isälle ja pyysi hakemaan autolla kotiin. Isä kysyi haluaisinko ajella, joten lähdimme yhdessä hänen Sunbeamillaan. Matkalla isä yht'äkkiä sanoi: "Mitä jos käytäis pikipäin vanhaa sotakaveria katsomassa?"

Tuo hyväntuulinen ukkeli asui pienessä omakotitalossa lähellä Nokiantietä. Kohta hän kaivoi jostakin esille vanhan kypäränsä. Kaverukset ihastelivat sitä ja isäni sanoi minulle: "Kokeilepa tuota päähäsi." Lähinnä päästäkseni tilanteesta kokeilin, vaikka hieman vastenmielisesti. Enhän ollut itse käynyt edes asepalvelusta. Ukkoja huvitti. Olin siihen aikaan kolmissa kymmenissä ja opettajana Helsingin eräässä koulussa. Olin kohtalaisen hyvässä kunnossa, enkä käyttänyt partaa. Lyhyet hiukset jäivät kypärän alle.

Nyt muutama vuosi sitten, isäni jo aikaa kuoltua ja äitini jouduttua vanhainkotiin, tyhjensimme sisareni kanssa heidän vanhaa asuntoaan. Vajan sisäkaton laudoista oli kaksi poistettu. Kurkistin koloon ja löysin saksalaismallisen kypärän, pakin kansineen ja kenttälapion, jossa oli käsinveistetty varsi ja terässä tsaarinarmeijan leima vuodelta 1911. Siis isävainaan henkilökohtaiset varusteet Jatkosodasta. Sanoin siskolle ottavani ne ja kotonani piilotin ne vinttikomeroon.

Tänä kesänä olemisen ei sietämätön mutta yllättävä keveys pakotti minut seuraavaan havaintoon:

Sydämeni on lakannut tekemästä erotteluja

Sota vai rauha?

Oikein vai väärin?

Tänään vai eilen?

On vain ainainen auringonpaiste

ainainen nyt-hetki

Kun tulen tästä ovesta

minun on paras kääntyä tuonne

jotta vältän luiskan

Kun luen Hänen kirjojaan ilahdun aina

Kun kuljen Kallahden hiekkaa

ihmettelen taas joko vesi on kahdeksantoista

Nainen meikkaa bussissa käyttäen älypuhelinta peilinä

Poliisilla on parta ja pitkät hiukset

Ruskea tyttö punaisissa tossuissa selittää jotakin

kahdelle muulle

äärimmäisen vakavana

Alan jo epäillä näenkö enää koskaan syksyä

Tulin kauppakassin kanssa kotiin, laitoin ruokaa ja syötyäni asetuin sohvalle. Muutaman tunnin kuluttua havahduin. Ilta-aurinko paistoi vielä mäntyihin. Jostakin syystä etsin isävainaan kypärän kaapista ja sovitin sen päähäni. Tuli mieleen poseerata sen kanssa kameralle. Koska asetta ei ollut, otin rekvisiitaksi puukon. Kuvasta tuli jotenkin tehokas. Laitoin sen runon kanssa Facebookiin. Reaktiot ystävien taholta olivat odottamattomia.

Ystäväni, kirjallisesti suuntautunut nainen (Hki), säikähti puolestani. Hän sanoi että kuva on avunhuuto, ja kehotti minua hakeutumaan psykiatrian poliklinikalle.
Sehän on vain tunneilmaus, vastasin.
Siis performanssiko, hän ihmetteli.
No, valokuvaperformanssi, kyllä sellaistakin sanaa on käytetty, sanoin. Niitä ovat jotkut vieneet hyvinkin pitkälle, Suomessa esim. H. Larjosto.

Alli Savolainen kommentoi: "Mistäkös tuon kypärän keksit, hupsun näköinen sinun päässäsi kun olet enempi sellainen kirjan lukija, tai oikeesti ihan kyllä vaikkapa puutarhaan, vaan jeps ei haittoo, vaan oletko niitä uuden ajan "seikkailija" heppuja, kun pukeutuu ja menee puistoihin, anyway voipihan olla voipi ei."

Timo Pullinen sanoi: 

"Syksyn valossa jo toinen silmä: Kieli puristaa sydäntä, sydän takoo kieltä; jokin kasautuu ja jokin hajoaa tästä jännitteestä, mikä järki? tarrautuu tähän kieleen - ympäri ruumista paetessaan - yhä tasapainoelimenä!"

Koska Timo kirjoitti runon, minun piti siihen vastata suorasanaisesti: Kysymyksessä on symbolinen esitys siitä tunteesta, jonka valtaan postmoderni holtiton kielenkäyttö silloin tällöin saa 50-luvulla kasvaneen. Timo, ymmärsit juuri oikein!

Tarmo Leinonen totesi: Sädehtivä puukko tuossa kuvassa merkitsee: Minä olen.

Pidin Tarmon kommenttia tosi osuvana. Olin kai onnistunut tuomaan esille aidon symbolin jungilaisessa mielessä - aitoa symbolia ei sen käyttäjä itse täysin ymmärrä.

Timo Pullinen lisäsi tähän: "Hyvin tulkittu Tarmolta! Josta voisi jatkaa, että oleminen on salaisuus, joka välähtää ja välkähtää meille aikakausien ja sukupolvien saartamille ja varjostamille yksilöille - siinä on subjektin ajatus, joka nousee sitä ympäröivästä negatiivisuudesta. Hegelin 'maailman yöstä ja sitä ympäröivästä tyhjästä mitättömyydestä, joka pitää sisällään kaiken, sen yksinkertaisuudessa, ja josta mikään ei kuulu ihmiselle, vaan vilahtaa kun katsoo häntä silmiin.'"

Tämä tietysti oli jo aikamoisen tyhjentävää. Lisään vain sen mitä tuli mieleeni Tarmon ilmaisusta 'sädehtivä puukko'. Nimittäin yksi laulu G. Mahlerin laulusarjasta Vaeltavan kisällin lauluja: Ich hab' ein glühend' Messer. Tässä oma käännökseni sen sanoista, kysymyksessähän on saksalainen kansanlaulu:

Hehkuva veitsi on rinnassain

Oi voi! Oi voi!

Iloon ja haluun jokaiseen

se leikkaa syvään, syvään

Ei paha vieras tuo

rauhaa tunne, ei taukoa pidä

Ei päivin, ei öin

kun nukkuisin

Oi voi! Oi voi!

Taivaan kun nään

kaksi silmää sinistä siellä on

Oi voi! Oi voi!

Kun keltaista niittyä kuljen

kaukaa mun silmiini keltaiset hiukset

tuulessa liehuvat

Oi voi! Oi voi!

Unesta herään

hopeisen naurun kuulen

Oi voi! Oi voi!

Jos mustilla paareilla lepäisin

en silmiä enää

auki mä saisi!

 Tämän selkeämmin ei kai eroksen ja thanatoksen yhteyttä voi puhua.

ROCK SIVUSTA KATSOEN

Pihan pojat rupesivat Koivistonkylän rintamamiestaloissa höpöttämään Tö Piitlesistä ja heidän kappaleestaan, joka oli kuulemma Kent Pamillou. Meidän perheessä ei soitettu levyjä eikä kuunneltu paljon radiotakaan, paitsi Lauantain toivotut levyt, joten Oopan ja Litman Markun ja muiden isojen poikien intoilu jäi minulle hämäräksi. Ooppa löysi lähikoivikosta pienen valkoisen kumirenkaan, josta näytti repeytyneen kumia keskeltäkin. Hän näytteli sitä muille pojille ja väitti tietävänsä mikä se oli. Näiden on täytynyt tapahtua kesällä 1964, jolloin Can't Buy Me Love ilahdutti läntistä maailmaa. Olin silloin 10-vuotias. Tässä meidän talo Koikkarissa.

Myöhemmin keskikoulussa kaverini Juho, jonka isä oli toimitusjohtaja, harrasti rokkia. Juho hankki levyjä ja tilasi lehtiä ulkomailta. Juholta kuulin tietoja rock-skeneltä. Äitini oli työssä Tampereen yliopistossa, jonka juhlasalissa kaupunginorkesteri soitti. Kerran sain lipun sinne, ja rupesin heti pitämään Beethovenin sinfonioista. Hommasin kesätyöpalkallani kannettavan levysoittimen. Ostin v. Karajanin ja Berliinin filharmonikkojen levytyksiä sekä The Beatlesin Valkoisen tuplan. (Sen annoin vuosikymmeniä myöhemmin Karoliinan kaksostytöille, kun en enää pystynyt kuuntelemaan musiikkia kotona.) Löysin myös lp:n Elviksen parhaita. Suosikkini oli Jailhouse Rock sekä You're Nothing But a Hounddog. Juho kadehti levyä ja halusi vaihtaa sen minulta. Sain hänen isänsä saksalaisten ystävien tuoman lp:n, jossa oli paloja Mozartin Don Giovannista, pääroolissa D. Fischer-Dieskau. Juholla oli myös underground-rock-lp Suomen Talvisota 1939-40. Sitä kuuntelimme innolla. Elämänkuvani peruspilareja on edelleenkin kappale Tehtaan vahtimestarit (esittää M. A. Numminen).

"Tehtaan vahtimestareilla oli pullo tärpättiä

Joillakuilla taasen oli pullo pari kolinaa

Toisille taas onnentilan pilvi toi tai lsd

Hautajaisten jatkojuhlat tehtaan liukuhihnan luona
Oli pelkkää naurua tai kaihikyynelhetkotusta
Suuri ilo aina syntyi arkun pudotessa joskus
Joku silloin nosti sen ja sama meno jatkui kauan
Kunnes kaikki kyllästyivät koko jutun uusintaan
Moni otti paukun taikka matkan ennen papin saarnaa

Psykerokki kappelissa hautaan saattoi vainajaa

Arkunkantoon kykeni vain osa kaikkein selvimpiä.

Kesti juhlia vain tovi, sitten tuli kova seis

Pomo astui arkusta ja lauloi rajun rokkibluesin

Eihän kukaan arkussaankaan iät kaiket olla voi

Kun pilvihommat ympärillä joka jätkän mukaan tempaa

Yhteiskunnan vanhat hommat pomo jätti noustuansa

Tehtaan sakin siunas sekä kastoi virtsalla."

(siteerattu ulkomuistista)

Tämä kuvaus rock-yhteisöstä toteutui elämässäni 1990-luvun alussa taiteilijaseura Muu ry:ssä. Keskeislyyrikko ja rock-tanssija Mj. Koponen oli siellä mukana, jonkinlaisena nestorina. Juntusen Juho oli hänestä ja hänen Sperm-yhtyeestään meuhkannut kouluaikoina. Minulle oli hämmästyttävää tutustua häneen aivan oikeasti. Samaistin hänet Tehtaan vahtimestareissa esiintyvään pomo-hahmoon, koska hän minulle oli tavallaan ylösnoussut, fantasiamaailmasta Muun klubille Eduskuntataloa vastapäätä.

Palatakseni 70-luvulle: Päästyäni koulusta olin postissa työssä. Vuokrasin Hämeenpuistosta yksiön. Keittokomeron seinällä oli Alice Cooperin kuva. En ollut tosin koskaan kuullut yhtään hänen kappalettaan, enkä ole vieläkään. Sänkyni yläpuolella oli poliittis-ideologisia ihanteita.

Yhden vuoden opiskelin Tampereen yliopiston suomen kielen laitoksella. Kävin  taistolaisbileissä Tampereen ylioppilastalolla. Siellä soitti bändi, joka oli sinisissä paidoissamme ja farkuissa, mutta oli kietaissut kaulaansa punaiset liinat. Vauhtia ja hauskaa riitti. Neuvostoliittolainen vieras aloitti puheensa, vähän kankeahkolla suomella: "Hyvät opiskelijat, työläiset ja jyväjemmarit!" Ensimmäinen havaintoni tanssista oli disko Sorsapuiston lähellä vanhan tehtaan kolmannessa kerroksessa. Sielläkin rokki soi. Tamperelaispoikien näköpiirissä ei tanssilavoja ollut.

Muutin Helsinkiin, opiskelin valokuvausta ja vajosin masennukseen. Helter Skelter oli lohduttajani. Kun psykoterapeuttini teki itsemurhan, päätin että nyt on ryhdistäydyttävä. Rupesin opiskelemaan filosofiaa Helsingin yliopistossa. Gradun jälkeen eräs kaveriporukka pyysi minut mukaan Hegel-seminaariinsa. Lopulta väitellytkin J. Kauppinen oli kuulemma aikaisemmin ollut Hanoi Rocks -yhtyeen kanssa tekemisissä. T. Nevanlinnan kitaroinnin taas J. Airola kehui minulle maasta taivaaseen. Tuntien kaverin kaikinpuolisen virtuositeetin uskoin Airolaa. Masennuskauteni aikana kävin kerran Tavastia-klubin kellaribaarissa. Juntunen asui silloin Helsingissä. Istuimme tuoppien ääressä kun epämääräisen näköinen tyyppi tervehti Juhoa. "Tuo on Appo", Juntunen sanoi. "Appo näyttää perseen." Ja todellakin, kohta Appo asettui muutaman pöydän päähän, veti housut alas ja pyllisti meihin päin. Juntunen pärski lasiinsa. Minulta leuka loksahti. - Tutustuttuani myöhemmin Kauppiseen kuulin että hänkin oli Hanoin aikana harrastanut samaa menettelyä. Tavastian salissa lauloi Juice Leskinen yhtyeineen, Juhon kaveri. Onnistuin nappaamaan hänestä kuvan. Laiha pitkätukkainen silmälasipää punaisessa samettitakissa. Sitä kuvaa en nyt löydä, mutta tässä J. K. Juntunen samoilta päiviltä Hämeentien asunnossaan.

Mahtoi olla 80-lukua kun Radio City oli vielä uusi juttu. Se järjesti kerran kilpailun, jossa piti laulaa puhelimeen jokin Chuck Berryn kappale. Berry oli Suomessa vierailulla. "Raati on hyvin arvovaltainen", sanoi radiokuuluttaja salaperäisesti. Väänsin numeron ja huusin lankapuhelimeni luuriin Rock'n Roll Music'in sanoja. Kohta minulle soitettiin takaisin. Olin voittanut lipun Porin  jazz-festivaaleille Berryn konserttiin! Menin sinne junalla ja yövyin paikallisessa matkustajakodissa. Muistan ikäni Berryn lavaesiintymisen ja duck-walkin. Tämä oli oikeata rockia. Tämän rytmin vastakohta on ankeista ankein heavy-metal, joka luo valtavalla äänenvoimalla staattisen tukahduttavan jännityskentän, missä ainoastaan solistin kirkuminen erottuu. Kun Berry lauloi loppukappalettaan Roll over Beethoven tuntui kuin taivaalta olisi satanut ruusuja. Kävin vielä kaksi kertaa kuuntelemassa Berryä, tylyllä Hartwall-Areenalla ja Helsingin Messukeskuksessa, mutta nämä esiintymiset eivät olleet Porin veroisia, vaikka hyviä kyllä.

Opiskellessani filosofiaa olin samalla Suomalais-venäläisen koulun uskontojen historian ja siveysopin tuntiopettajana. Koulussa oli moniakin hauskoja bändejä, jotka soittivat juhlissa. Eräs oppilaista, S. Aaltonen, kirjoitti - suomeksi - lauluja, joita A. Selin upeasti lauloi. He toimivat silloin Tuuma-teatterissa Itä-Pasilassa. Sitä vetänyt muusikko sävelsi Samin kappaleet. Teimme myös videon, jossa näitä kappaleitakin oli mukana. R. Azarenko, myöh. Aalto, jonka äiti oli venäläinen, oli joukossa, ja on sittemmin tehnyt Moskovassa ja Pietarissa ohjelmia sikäläisestä rockista. "Kyllä venäjä on rock-kieli!", sanoi Anni.

Muu ry:n jälkeen en muista 1990-luvusta juuri mitään. Kuppilassa istuimme, mutta musiikkia en tainnut kuunnella, paitsi että eräs valomiehistä, R. Sormunen, järjesti Vanhalle konsertin, jossa lauloivat Pirkko Mannola, Vieno Kekkonen ja Brita Koivunen. Brita K. ei oikein tahtonut pärjätä mikrofonin kanssa, johon Sormunen totesi: "Jännittää." Räkä-Malmi kävi joskus pöydässämme. Kerran näin hänen esiintyvän Tavastialla - hermostunein koskaan kuulemani laulaja - oli kuin neuloilla. Malminkartanossa asuivat runoilija T. Pullinen ja tutkija H. Erkkilä. Heidän puutarhakodissaan kuuntelimme levyjä, joita Timolla oli valtavasti. Hänen puolijumalansa oli Jimi Hendrix. "Tämä on absoluuttista musiikkia", jouduin myöntämään. Absoluuttista siis siinä suhteessa, että mitään ohjelmaa, kuvia tai sanoja ei tarvittu. Kitaran rytmit, soinnit, melodiat ja variaatiot tuovat kaiken; musiikin sisin kieli.

Vuosituhannen vaihteessa tutustuin nykyisiin ystäviini, Leenaan, Karoliinaan ja muihin. 2000-luvulla musiikkiharrastukseni pääosa tapahtui Vallilan ja ympäristön keskaribaareissa. Join yhden tuopin aina kussakin ja vaihdoin sitten paikkaa. Etsin levysoittimen ja sieltä Creedence Clearwater Revivalin piisejä. Suosikkini oli Midnight Special, joskin kuulin kertosäkeen pitkän aikaa muodossa Midnight Question. (Midnight Special oli kuulemma nakkikioskin grilliannos bändin kotikulmilla San Fransiscossa.)

"Let the Midnight Special shine a light on me

Let the Midnight Special shine a light on me

Let the Midnight Special shine a light on me

Let the Midnight Special shine an everlovin' light on me."

Muu ry:ssä ja Vanhan kuppilassa olin myös tutustunut kitaristi Ari Taskiseen. Näin hänet viime talvena yhtenä aamuna Kontulassa. Taskinen kertoi että Pelle Miljoona Oy:llä on keikka toukokuussa Kulttuuritalolla. Joitakin muutoksia bändin kokoonpanoon oli odotettavissa, kysymyksessä olisi eräänlainen jäähyväiskeikka, niin ymmärsin. Hankkiuduimme paikalle Karoliinan kanssa. Ensimmäisen puoliajan esiintyi yhtye nimeltä Valkyrians. Erittäin taitava mielestäni. Laulusolisti ja muukin bändi ottivat koko ajan aktiivisesti kontaktia yleisöön. Kerran laulaja jopa nappasi kännykällä kuvan kitaristista, kun tämä nojautui taaksepäin soittimensa kanssa, selkä yleisöön. Parhaiten toimi mielestäni hyvin tanssiin houkutteleva biisi. "Tämä on kai reggaeta", huusin Karoliinalle. "Niin tai ska'ta", hän huusi takaisin. Karoliina oli laittanut korvatulpat. Olimme aivan ylhäällä lehtereillä, mutta se ei haitannut. Sain etäisen, analyyttisen näkökulman tapahtumaan. Keskellä lattiaa esiintymislavan edessä väki pogosi innokkaasti. Karoliina kävi välillä ottamassa kuvia. Tässä Valkyrians on nostanut jengin tanssimaan lavalle.

Tauolla buffetin puolella nuori tyttö lauloi kitaran kanssa, koreissa punk-helyissä. Mahtava draivi ja energia. Joimme kahvia. Puoliajan jälkeen ainakin osa kamoista oli vaihdettu lavalla. Pelle Miljoona Oy hiippaili esiin. Isonpuoleinen kissa näytti tulevan kaappien välistä. Sillä oli leveälierinen hattu kasvojen peittona, lanteilla roikkui valtava vaaleansininen kitara. Se näpräsi hetken yhtä kirkkaanpunaista vahvistinta ja rupesi sitten soittamaan. Koko ajan koukistetuin polvin se dallasi lavan reunalla ees taas. Välillä tuli todella tulisia riffejä, niin kai niitä kutsutaan. Tämän siis täytyi olla Andy McCoy, tajusin. Ensimmäiset kappaleet lauloi Pelle, paljain käsivarsin ja rennosti notkuen. En nähnyt missään Taskista, ja kohta Pelle kuuluttikin hänen olevan sairaana. "Mutta ei Arilla mitään hätää ole", sanoi tämä Suomi-rokin isähahmo, "hän palaa ruotuun pian". Paikkaavana kitaristina oli Markus Raivio. Kohta Pelle siirtyi rumpusetin taakse ja esiin juoksi vihreään pukeutunut Peter Pan. Ja lauloi kerta kaikkiaan ylittämättömän taitavasti! Hän oli Tumppi Varonen, josta Juntunen kerran kuppilassa sanoi minulle: "Kyllä se on ihan yhtä kuuluisa kuin..." en muista kuka, kaiketi Hanoin miehet. Tässä kuvassa Raivio vasemmalla, sitten Varonen, Pelle rummuissa, McCoy oikealla.

Tumpin esitys Taskisen Tahdon rakastella sinua -klassikosta ansaitsisi jalan- ja kädenjäljet jalkakäytävään Kulttuuritalon eteen. Myös muut Miljoona-ikivihreät tulivat vuorollaan, Villi lapsi ja Moottoritie on kuuma. Sen Pelle esitti itse. Hänen lavakarismansa on kyllä omaa luokkaansa. Ensimmäisen kerran näin hänen esiintyvän Ahvenanmaalla, kaiketi 80-luvun lopulla. Siellä oli jokin koululaisten leiri, jossa olin valvojana. Silloin Pelle vaikutti mielestäni kitaroineen saarnamieheltä, mutta nyt on jäljellä vain taiteilija. Selkeä ero: kun Valkyrians haki ja saikin yhteyttä yleisöönsä, Pelle Miljoona Oy:llä se oli valmiina. He rupesivat vain soittamaan. Pitkä ura, monet hittibiisit ja rokkareiden ympärillä jatkuvasti pyörivä julkisuus ovat rakentaneet pysyvän taidemeemin, käsitteen ja tutun viitekehyksen, joka elää laskemattoman laajassa kuulijakunnassa.

Rock'n rollin voimaa ja kulttuurimerkitystä kuvaa tämäkin. Henkilö joka kuten minä ei ole siitä erityisen kiinnostunut, on kuitenkin joutunut sen vaikutuspiiriin. Epäilemättä rock on teknoyhteiskunnan sielu, taidemuoto joka tarkimmin kuvaa sen olemusta. Itselleni muutama Schubertin tai Brahmsin laulu avaa kuitenkin enemmän kuin koko valtava rock. Niissä on sitä, mitä rokissa ei voi olla, koska teknoyhteiskunnassa ei voi, nimittäin hiljaisuutta; tummat siivet joiden varassa henkäys liitää öisen metsän yllä. Pelle Miljoonan viimeinen kappale, hidas balladi, jonka aikana yleisö keinutteli sytkärinliekkejä ilmassa, oli kyllä aika lähellä.