VERITEKOJA SUOMESSA

Muutama "yksittäistapaus".
–––––––––––––––
10.11.1993 Maarianhamina. Pakistanilainen Mohammed Afzal Choudry surmasi hedelmäveitsellä 21-vuotiaan suomalaisen vaimonsa. Surma tehtiin Viking Linen MS Calypso-laivalla. 32-vuotiaan tekijän mukaan kulttuurikäsitykset olivat niin kovin erilaiset. Hän sai teostaan 9 vuotta vankeutta.

9.3.1995 Helsinki. Suomeen kiintiöpakolaisena tullut 25-vuotias iranilaismies surmasi teräaseella 21-vuotiaan suomalaismiehen Kannelmäen Klaneettitiellä sijaitsevan asunnon edustalla. Tekijän todettiin sairastavan paranoidista skitsofreniaa ja hänet tuomittiin tahdonvastaiseen hoitoon.

10.11.1995 Tampere. Somaliasta turvapaikanhakijana tullut 21-vuotias Abdigarir Osman Hussein surmasi teräaseella 15-vuotiaan Tuuli Ikosen. Tekijä oli vuonna -93 syyllistynyt raiskaukseen ja toistamiseen vankilomalla ollessaan kesäkuussa 2005. Hussein vapautui 2016.

Lokakuu 1999 Helsinki. Turvapaikanhakijana Suomeen tullut 26-vuotias nigerialainen Paul Obi Memeh surmasi teräaseella 24-vuotiaan suomalaisen vaimonsa viihtyisässä Meri-Rastilassa. Memeh sai 11 vuoden tuomion. Hänen oleskelulupansa oli avioliitosta huolimatta toistuvasti hylätty.

9.12.1999 Imatra. 27-vuotias, pakolaisena Suomeen saapunut Syyrian kurdi surmasi teräaseella 33-vuotiaan suomalaisen vaimonsa Vuoksenniskalla. Veriteon jälkeen tekijä surmasi itsensä. Miehen aiempi oleskelulupahakemus oli hylätty ja hän oli avioiduttuaan jättänyt uuden hakemuksen.

2.9.2000 Turku. Suomeen vuonna 1992 saapunut 36-vuotias irakilainen Mohammed Ali Khalaf Hasan surmasi teräaseella raskaana olevan 21-vuotiaan vaimonsa. Tekijä, entinen sotilas, tuomittiin murhasta, mutta varttihulluna, siitä sai vain 12 vuotta vankeutta.

Tammikuu 2002 Vaasa. Elämäntehtäväkseen turvapaikkashoppailun ottanut albanialainen Perperim Emin surmasi 38-vuotiaan venäläismiehen. Emin saattoi uhrinsa tiedottomaan tilaan ja heitti hänet mereen. Uhri kuoli hukkumalla. Emin poistui Suomesta, mutta jäi kiinni Serbian rajalla 2004. Hänet tuomittiin 10 vuodeksi vankeuteen. Emin oli hakenut turvapaikkaa mm. Saksasta, Ruotsista ja Suomesta.

19.1.2002 Turku. Halisten kaupunginosassa ammuttiin haulikolla kuoliaaksi 30-vuotias suomalaismies. Teon taustalla oli jo vihaksi leimahtanutta riitaa sekä epäselviä velkoja. Taposta tuomittiin Suomessa jo jonkin aikaa asunut 31-vuotias egyptiläinen Abdel-Moteleg Bahralla 11 vuodeksi vankeuteen.

8.12.2003 Helsinki. 57-vuotias suomalaisnainen vei kotiinsa Myllypuroon, Myllymatkantie 6, illalla ravintolassa tapaamansa ja jo puoli vuotta aiemmin tutuksi tulleen 31-vuotiaan somalialaismiehen. Illanvietossa jokin meni vikaan ja mies kuristi naisen. Oikeudessa tuomittiin Ali Ahmad Jamal 10 vuodeksi vankeuteen.

31.3.2005 Turku. 23-vuotias Muajad Abdul Nabi Aziz Al-Khali surmasi teräaseella osoitteessa Linnankatu 27 sijaitsevassa ravitsemusliikkeessä työskennelleen 38-vuotiaan Esa Rosenqvistin. Viikon verran poliisia pakoilleen ”turkulaisen” Irakin kurdin tuomioksi tuli 10 vuotta 8 kuukautta vankeutta. Tapaus tunnetaan nimellä Turun rokkibaarisurma.

7.-8.2.2006 Helsinki. Turvapaikanhakijaksi toukokuussa 2005 ilmoittautunut 27-vuotias Hossain Mridha surmasi teräaseella Laajasalossa 26-vuotiaan suomalaisnaisen. Surma tehtiin uhrin kotona, jonne Mridha oli muutama kuukausi aiemmin muuttanut. Bangladeshin kotimaakseen kertonut Mridha todettiin alentuneesti syyntakeiseksi ja näin ollen tuomio oli vain 7 vuotta vankeutta.

31.12.2009 Espoo. Pakolaisena -90 luvun alussa Suomeen tullut Ibrahim Shkupolli surmasi viisi ihmistä. Ensin entisen naisystävänsä Minna Pulkkisen teräaseella ja sen jälkeen neljä tämän työtoveria; 27-, 34- ja 40-vuotiaat miehet sekä 45-vuotiaan naisen ampumalla Sellon kauppakeskuksen Prismassa. Ampumisten jälkeen tekijä meni kotiinsa Suvelaan ja ampui itsensä. Hän ei ollut saanut Suomen kansalaisuutta aiempien rötöstensä takia, mutta viranomaiset olivat silti haluttomia karkottamaan hänet.

22.11.2010 Tampere. Hämeenkatu 10:ssa sijainnut pizzeria räjäytettiin vakuutusrahojen toivossa. Syntyneessä tulipalossa kuoli kolme samassa rakennuksessa asunutta suomalaista; 25-vuotias nainen ja 26- sekä 27-vuotiaat miehet. Tuhotyöstä ja törkeistä kuolemantuottamuksista tuomittiin neljä irakilaista; Suomeen turvapaikanhakijana tullut 19-vuotias Zakhariya Hassan sai 10 vuotta, 22-vuotias Aram Bibani 11 vuotta, 26-vuotias Abbas Karim Muhammad 9 vuotta 3 kuukautta ja 29-vuotias Araz Bibani 10 vuotta vankeutta.

20.1.2011 Tampere. 19-vuotias irakilainen Mohamed Al-Zubeidi surmasi pahoinpitelemällä ja astalolla lyöden 17-vuotiaan suomalaisen tyttöystävänsä Laura Joki-Erkkilän tämän kotona Annalankadulla. Verityön jälkeen Al-Zubeidi surmasi itsensä. Facebookissa irakilaiset surivat; ”our angel muhis”. Uhria ei muistellut yksikään irakilainen.

14.8.2011 Jyväskylä. Häirikkönä tunnettu 18-vuotias Kosovon albaani Elvidon Dogani surmasi teräaseella 27-vuotiaan suomalaismiehen. Surma tehtiin Yliopistonkadun ja Väinönkadun kulmassa. Mediassa ”jyväskyläläismieheksi” sanottu Dogani sai 9 vuoden 6 kuukauden tuomion.

23.2.2013 Oulu. Ravintolamogulina tunnettu 39-vuotias iranilainen Ramin Mansouri (ent Bobby Dashti) toimi pääsuunnittelijana kilpakosijansa murhassa. 34-vuotias suomalaismies surmattiin teräaseella Rajakylässä. Mansouri tuomittiin yllytyksestä murhaan elinkaudeksi vankeuteen. Myös suoritusporras tuomittiin elinkautiseen.

14.1.2015 Oulu. 35-vuotias somalialainen mies surmasi kirveellä kaksi suomalaismiestä Tuirassa sijaitsevassa anniskeluravintolassa. Uhrit olivat 45-vuotias ravintolan työntekijä ja 74-vuotias asiakas. Tekojen jälkeen somalimies meni kotiinsa ja sai surmansa poliisien tekemän rynnäkön yhteydessä.

31.1.2015 Kokemäki. Oleskelulupaa vimmalla halunnut 24-vuotias afganistalainen Ramin Azimi poltti elävältä 17-vuotiaan suomalaisneidon. Neito olisi halunnut lopettaa seurustelusuhteen afgaanin kanssa. Puolustus loivensi tekoja kulttuuritaustalla ja tekijän heikkolahjaisuudella. Alioikeus tuomitsi tekijän elinkautiseen. Vaasan hovioikeus säilytti alioikeuden tuomion. Vastaaja on hakenut valituslupaa KKO:sta.

31.7.2016 Helsinki. 25-vuotias irakilaissyntyinen Al-Montathar Mahdi Basita Al-Mehsen surmasi teräaseella 86-vuotiaan suomalaismiehen Puotilan kappelin edustalla. He eivät tunteneet toisiaan. Tekijä toimitettiin sairaalahoitoon ja uhri ruumiinavaukseen. Tapaus oli oikeudessa marraskuussa. Tekijä passitettiin mielentilatutkimukseen. Siellä hänet todettiin syyntakeettomaksi, joten tuomiokseen tuli tahdonvastainen hoito. Surmaaja esiintyi väkivallan vastaisella musiikkivideolla vain pari kuukautta ennen tekemäänsä verityötä.

10.9.2016 Kajaani. 52-vuotias suomalaismies surmattiin Otanmäen Vuorimiehenkadulla. Taposta ja ryöstöistä vangittiin kaksi irakilaismiestä; Qasim Hammood Beni Zaid Ali ja Ali Ahmed Hussein. He olivat tulleet Suomeen turvapaikanhakijoina syksyllä 2015. Oikeudenkäynti oli 22.11.2016. Beni Zaid tuomittiin 10 vuoden 10 kuukauden vankeuteen ja Hussein sai 6 vuoden tuomion. Zaid Ali valitti hovioikeuteen. Rovaniemen hovioikeus ei muuttanut tuomiota. Päätös annettiin 26.10.2017

2.12.2016 Oulu. 35-vuotias mies puukotettiin Hiirosen Kurrenkujalla. Uhri sai useita iskuja pään sekä kaulan alueelle ja kuoli sairaalassa. Motiivina puukotuksiin oli kiista huumausaineista. Oulun käräjäoikeudessa tuomittiin 26.4.2017 irakilaissyntyinen Esho Yoaarish Zayya 9 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen. Hän ilmoitti olevansa tyytymätön tuomioonsa, joten tapauksen käsittely jatkui Rovaniemen hovioikeudessa. Hovioikeus antoi päätöksen 19.3.2018. Tuomion säilyi ennallaan, mutta Zayya on hakenut valituslupaa KKO:sta, joten tämä ei ole vielä tässä…

18.8.2017 Turku. Turvapaikanhakijana Suomeen saapunut 22-vuotias marokkolainen Abderrahham Bouanane puukotti kuoliaaksi kaksi naista Puutorin ja Kauppatorin välisellä alueella sekä haavoitti useita henkilöitä. Poliisi ampui puukottajaa jalkaan. Tekijä esiintyi väärillä henkilötiedoilla ja valehteli olevansa 18-vuotias. Tapaus luokiteltiin terroristisessa tarkoituksessa tehdyiksi murhiksi. Lisäksi syyte tuli kahdeksasta murhan yrityksestä. Epäillyn todettiin ollen täydessä ymmärryksessä. Turun vankilassa pidetyistä Varsinais-Suomen käräjäoikeuden istunnoista kehkeytyi suoranainen farssi syytetyn ryhdyttyä pitämään Suomen oikeuslaitosta pilkkanaan, ollen piittaamatta tuomarin käskyistä. Lopulta Bouanane sai tahtonsa läpi, eikä hänen enää tarvinnut olla läsnä istunnoissa. Tuomio julistettiin 15.6.2018 ja se oli odotetusti elinkausi vankeutta. Bouanane valitti hovioikeuteen, sillä mielestään hän ei tehnyt tekoja terroristisessa tarkoituksessa. Bouanane veti kuitenkin pois valituksensa hoviin, joten käräjäoikeuden tuomio on lainvoimainen.

16.9.2018 Pori. Itäpuistossa paloi kerrostaloasunto. Pelastushenkilökunta löysi asunnosta 54-vuotiaan naisen ruumiin. Välittömästi kävi ilmi, että nainen oli saanut surmansa väkivaltaisesti ja että tulipalo oli sytytetty jälkien peittämiseksi. Poliisi pääsi melko nopeasti epäiltyjen jäljille ja pidätti useita henkilöitä. Yksi toisensa jälkeen vapautettiin, mutta lopulta yksi mies, turvapaikanhakijana Suomeen tullut 28-vuotias irakilainen Alaa Salih vangittiin murhasta epäiltynä. Salih oli kääntynyt kristityksi ja oli mukana Porin Teljän seurakunnan toiminnassa. Hänet oli myös ehdokkaana marraskuussa pidetyissä seurakuntavaaleissa saaden neljä ääntä. Tapauksen tutkinta kesti poikkeuksellisen pitkään ja oikeuden jakaminen alkoi 10.6.2019.

27.9.2018 Helsinki. Turvapaikanhakijana Suomeen perheensä kanssa tullut 31-vuotias irakilaismies surmasi 27-vuotiaan aviovaimonsa Mellunmäessä. Mies yritti lavastaa teon itsemurhaksi. Tekonsa jälkeen mies pakeni Irakiin, mutta palasi takaisin Suomeen marraskuun puolivälissä ja ilmoittautui poliisille. Tapaus vaiettiin julkisuudelta ja se tuli esille vasta esitutkinnan valmistumisen myötä 15. helmikuuta 2019. Helsingin käräjäoikeudessa tapaus oli esillä helmi- maaliskuun vaihteessa. Tuomio julistettiin 4.4.2019. Sen mukaan vaimon kuolema oli murha.

Nämä ovat siis turvapaikanhakijana Suomeen tulleiden tekemiä henkirikoksia suomalaisia kohtaan vuoden 2018 loppuun mennessä.

HOLMESIN  MENETELMÄT  JA  WATSONIN

Sherlock Holmesin huomio- ja päättelykyvystä olen vielä paljon kauempana kuin tohtori Watson. Mutta olen jo yli puolen vuosisadan ajan tykännyt lukea Holmesin tutkimuksista. Äsken huomasin että lyhyet tarinat niistä on vähän aikaa sitten julkaistu suomeksi uutena täydellisenä niteenä. Suureksi ilokseni sain sen käsiini kirjastosta. Osa tarinoista oli ennen suomentamattomia!

Kääntäjä Jaakko Anhava on laatinut teokseen hyvin kiinnostavan, kattavan johdannon. Hän ei kuitenkaan lopulta saa selvää mihin Holmes-tarinoiden vaikutus ja suosio perustuu. Mestarietsivät olivat romanttisia sankarihahmoja, hän sanoo. ”Vuosisadan vaihteen molemmin puolin oman mausteensa lisäsivät ajan nerokultti ja yli-ihmisen – hyvän, pahan tai niiden tuolla puolen olevan – näkyvä asema kirjallisuudessa ja filosofiassa.” Tässä Anhava tietenkin viittaa Nietzscheen ja Dostojevskin Raskolnikoviin, muun muassa. Salapoliisikirjojen yhteyksiin Anhava myös Holmesin perusteellisesti asettaa.

Ehkä ei kannata miettiä Sherlock Holmesin hahmoa yleensä, kaikkien tarinoitten kautta, jos ihmettelee hänen suosiotaan. Ehkä kannattaa analysoida yhtä kertomusta, ja etsiä Arthur Conan Doylen erilaisia trikkejä ja hänen asennettaan. Mikä niissä luo toimintaan huikaisevan toden tunnun, huolimatta siitä että kokonaisuudessaan kertomus saattaa olla täysin epäuskottava? Rikollisten nerokkuus ja fantasia kun menevät rankasti tosiasiallisen rikollisuuden latteuden ulkopuolelle.

Otanpa esimerkiksi Paholaisen jalan, joka on ilmestynyt kokoelmassa Viimeinen kumarrus (His Last Bow, 1917).

Aluksi tri Watson kuvailee kehyskertomuksessa Holmesin luonnetta, pitäen tarkkaa etäisyyttä paitsi salapoliisiin itseensä, myös viralliseen poliisiin ja suureen yleisöön. Omasta roolistaan Watson toteaa: ”Osallisuuteni hänen joihinkin seikkailuihinsa oli aina etuoikeus, joka vaati minulta tahdikkuutta ja vaiteliaisuutta.”

Tämä selkeä asetelma luo heti, muutamalla rivillä, moniulotteisen jännitekentän. On rikos ja takana piilevät rikolliset ja heidän vielä hämärät motiivinsa. Uhrit. Suuri yleisö ja ajan iltapäivälehdet.  Mielikuvitukseton poliisi. Mestarietsivä. Hänen kronikoitsijansa, joka on myös hänen apurinsa sekä pesunkestävä englantilainen herrasmies, lääkäri ja sotilas, Englannin kruunun ja imperiumin uskollinen ja ihaileva poika.

Tämä Watsonin hierarkinen, herkullisesti detaljoitu, voi sanoa esineellistynyt maailmankuva antaa lukijalle turvallisuuden tunteen. Nyt tiedetään missä liikutaan. Kertomus ei ole koskaan itseriittoinen, vaan intentionaalinen, viittaa suureen Viktorian ajan maailmaan, joka tietenkin oli aikalaislukijoille kouriintuntuvaa arkipäivää, mutta kiistämätöntä historiaa meille myöhemmillekin.

Rikokset ja Holmes itse merkitsevät Watsonille hengitysreikää, säröä ehkä liiankin ehjään ja ahdistavaksi käyvään yhteiskuntaan. Niistä kirjoittamalla hän haluaa todistaa ystävänsä ainutlaatuisuudesta. Paholaisen jalassa kehyskertomus jatkuu Holmesin sähkeellä, joka antaa Watsonille luvan ja aiheen syventyä vanhaan tapaukseen, Holmesin mukaan ”elämäni oudoimpaan”.

Holmesia uhkasi rasittavan työn ja vapaa-ajan ”holtittomuuksien” takia hermoromahdus. Viktoriaaniset eufemismit kuten tämä luovat lukijan mielikuvitukselle tilaa. Tämä on yksi kertojan taitotemppu. Holmesin on pakko suostua lomaan, ja hän lähtee Watsonin kanssa ”Cornwallin niemimaan äärimmäiseen kärkeen”, ”pieneen valkeaksi kalkittuun asumukseen”. Seuraa värikäs kuvaus paikallisesta maisemasta ja olosuhteista kadonneine kansoineen, kirkkoherroineen, Mounts Bayn puistattavine puolikaarineen ja kornin kielineen.

Kirkkoherra pastori Roundhay ja hänen vuokralaisensa, oudon vaitonainen herra Tregennis putkahtavat yhtenä aamuna Holmesin ja Watsonin majalle. On sattunut tavaton ja onneton, hirvittävä tapaus. Miesten pukeutumisesta, toinen hätäisesti, toinen huolellisesti, Holmes päättelee että ensimmäisenä tilanteeseen on törmännyt Tregennis. Mutta pastori ottaa puheenvuoron ja selittää. Tovin pohdittuaan Holmes päättää tutkia arvoitusta. Kohta lähdetään kävelemään tapahtumapaikalle. Sitä ennen Holmes kuitenkin kuulustelee Tregennisiä, jonka omaiset ovat joutuneet uhreiksi.

Näin uudet roolihahmot, räiskyvätunteinen pappi ja käsiään kouristellen yhteen puristava , koroillaan elävä herrasmies Tregennis, on luonnehdittu lyhyesti mutta dramaattisesti. Kerronnassa ei suvantopaikkoja kylää maalailevan johdannon jälkeen ole.

Tregennis on edellisenä iltana ollut pelaamassa vistiä sisarensa luona, sisaren ja kahden veljensä  kanssa. Nainen löytyy huoneesta kuolleena, miehet järjiltään kauhusta.

Tilannehan on täydellisen uskomaton, mutta kun se on pohjustettu näin vedenpitävästi, kuten Doylella on tapana, lukija sukeltaa innolla mukaan. Hän ei tässä vaiheessa mistään hinnasta enää halua rikkoa ns. teatterisopimusta. Ja välittömästi alkaakin maailmaan ilmaantuneen särön paikkaaminen, parhailla viktoriaanisen järjen ja edistyksen aseilla. Ohimennen paljastuu perintöriita tinakaivoksesta, joka on kuitenkin jo unohdettu. Tregennis kertoo että illalla pelin aikana joku oli kurkistellut ikkunasta sisään. Aamulla, kun hän yön kotona oltuaan tuli sisään huoneeseen, sisar retkotti kuolleena tuolissaan kauhunilme kasvoillaan ja pöydän ympärillä ”George ja Owen hoilailivat laulunpätkiä ja pälpättivät kuin mitkäkin isot apinat. Voi, miten hirveä näky!”

Veljet viedään mielisairaalaan. Taloudenhoitaja rouva Porter kertoo Holmesille että perhe oli ollut viime aikoina ihan mainiolla tuulella. Holmes ja Watson nousevat yläkertaan, jonne naisen ruumis on kannettu. ”Hänen tummat selkeäpiirteiset kasvonsa olivat kauniit jopa kuolemassa, mutta niillä näkyi yhä jotakin siitä kauhun kouristuksesta, joka oli ollut hänen viimeinen tuntemuksensa tässä elämässä.”

Naiset – kiinnostavat naiset - ovat Watsonille aina kauniita. Yksi heistä, aivan ensimmäisen kertomuksen Irene Adler, on myös ylivoimaisen ovela ja älykäs, ainoa joka koskaan voittaa Sherlock Holnesin. Yleensä naiset ovat salapoliisin apua tarvitessaan heikkoja ja hysteerisiä, usein myös nuoria. Tyypillisesti heidän isänsä, joku eversti, on joutunut pulaan. Mutta nainen on aina pelastettava. Hän antaa asioille merkityksen ja tehtäville tärkeyden. On hauska lukea tällaista selkeää roolitusta nyky-Suomessa, kun Helsingin Sanomien vuosikymmenien naisaatepommitus on tehnyt feminismistä valtionideologian ja naiseudesta ainoan poliittisesti korrektin sukupuolen. Silti suomalainen nykynainen ei suhtaudu mieheen yhtä ihailevasti kuin Watson naiseen.

Jäljet kukkapenkistä ikkunan alla ja nurmikolla tarkastettuaan Holmes lähtee takaisin majapaikkaansa, pohtimaan. ”Luulenpa, Watson, että ryhdyn jälleen myrkyttämään itseäni tupakalla, mitä olet niin usein ja aiheesta soimannut.” Hän istuu savupilven keskellä nojatuolissa. Mutta pian hän turhautuu. ”Aivotyö ilman riittävää aineistoa on kuin kaasuttaisi moottoria turhan päiten. Rikki se siinä leikissä menee.” Holmes ja Watson lähtevät kävelylle.

Holmes rekonstruoi tapausta. Näyttää selvältä että kukaan ei ole voinut tunketua pelihuoneeseen Mortimer Tregennisin lähdettyä kotiin peli-illan jälkeen. Miten kauhuvaikutus siis on voitu saada aikaan? Holmes jättää tutkimuksen hetkeksi sikseen, odottamaan lisää aineistoa. Lähdetään kävelylle. Holmes rupeaa harrastamaan arkeologiaa puhumalla nuolenpäistä, ruukunsirpaleista ja kelteistä.

Holmesin älyllinen vapaus on keskeinen tekijä hänen luonteensa viehätyksessä. Seuratessaan hänen tutkimuksiaan Watsonkin pääsee vapaaksi kaikista sidonnaisuuksistaan. Lukija huomaa, että vaikka maailma on valmis, kuten viktoriaaninen maailma oli, siihen voi silti ottaa erilaisia näkövinkkeleitä. Holmes itse sanoo olevansa pelkät aivot, kaikki muu on hänessä vain välttämätöntä lisäkettä. Holmesia eivät sido virkapoliisin velvollisuudet, eivätkä edes hyvät tavat, hän saattaa olla tyly ja torjuva ketä kohtaan tahansa. Tyypillistä Doylen tekniikalle on, että tälle mahdottoman tuntuiselle ylivertaiselle ajatuskoneelle hän tuo vielä  joissain tarinoissa esiin paremman, vertailukohdaksi. Mutta Sherlockin veli Mycroft Holmes onkin sitten jo aivan tarumainen. Yhdessä kertomuksessa hän salapoliisin mukaan on ”käytännössä koko Englannin hallitus”, vaikka ei juuri liikalihavana poistu koskaan huoneestaan.

Holmes ja Watson palaavat kävelyltä majaansa. Siellä odottaa leijonanmetsästäjä ja tutkimusmatkailija, tohtori Leonard Sterndale. Tässä tulee nyt hyvin monessa kertomuksessa esiintyvä deus ex machina, jostakin Lontoon ja Englannin, mutta ei tietenkään brittiläisen imperiumin ulkopuolelta; hämäriä salaliittoja, trooppisia tauteja ja kaiken maailman outoja lojaliteetteja kantava tappajavirus.

Hän on Tregennisin perheen tuttava, hän on ollut juuri Afrikkaan lähdössä, kun kirkkoherra Roundhayn sähkösanoma on tavoittanut hänet. Hän kyselee mitä Holmes on saanut selville ja haluaa auttaa. Holmes epäilee tutkimusmatkailijaa heti. Hän tarkistaa Sterndalen kertomuksen ja huomaa miehen johtolangaksi, ”joka saattaa johdattaa meidät sotkun läpi”.

Watsonin, siis Doylen kerronta on hyvin ekonomista. Lukijoille tuttuun sosiaaliseen todellisuuteen tapahtumat sijoitetaan lyhyin viittein. Mutta kaikki henkilöt joihin katse kohdistuu vähänkin tarkemmin, kuuluvat myös juoneen. Tässä kohtaa lukijakin huomaa Sterndalen motiivien epäilyttävyyden, joka Holmesille on itsestään selvää. Antamalla lukijan välillä oivaltaa, kirjoittaja pakottaa hänet samaistumaan  ja uppoutumaan arvoitukseen, välillä taas pudottamalla hänet täysin Holmesin päätelmien kärryiltä pitää hänet ihailun ja hämmästyksen puotinarussa.

Seuraa ”outo ja kammottava käänne”. Kirkkoherra saapuu täyttä vauhtia kaksipyöräisillä vaunuilla, kiihdyksissään, kasvot tuhkanharmaina ja silmät selällään. Herra Mortimer Tregennis on yöllä kuollut, aivan samalla tavalla kuin sisarensakin.

Holmes, Watson ja pastori ehtivät paikalle ennen lääkäriä ja poliisia. Pöydällä savuttaa öljylamppu. ”Pöydän ääressä istui vainaja nojaten tuolinsa selkämykseen, piikkiparta sojossa, silmälasit otsalle sysättyinä.” Kauhun ilme vääristi hänen kasvonsa, raajat olivat koukistuneet ja sormet koukussa.

Holmesin silmät syttyvät loistamaan. Ruohikolle pitää heittäytyä vatsalleen, kiivetä ikkunasta sisään, hyvillään huudahdellen. Holmes tutkii tarkoin öljylampun, joka on ”tavallista mallia”, raaputtaa sen yläpinnan talkkisuojuksesta hiukan tuhkaa. Meillehän useimmille öljylamppu on tuntematon laite, mutta äkkiä luotu salaperäisyys arkiesineessä varmasti sai aikalaislukijoiden mielikuvituksen liikkeelle. Sama kuin tiskipöydän hanaa tai pesukonetta ruvettaisiin epäilemään. Itse asiassa virhe on koko viktoriaanisessa luokkayhteiskunnassa. Mutta Watsonin kerronta suuntaa Holmesin suurennuslasin johonkin konkreettiseen. Sama tunne tulee kun lukee nykyvasemmiston analyyseja ”luokkatilanteesta”. Milloin missäkin on jokin pikkuvirhe, ehkä Kelan päätöksissä, palkankorotusten pienuudessa jne.

Kun lääkäri ja poliisi tulevat, Holmes, kirkkoherra ja Watson menevät kolmistaan ulos. ”Minulla on ilo kertoa, etteivät tutkimukseni ole jääneet tyystin tuloksettomiksi”, Holmes virkkoo. Hän pyytää pastori Roundhaytä kertomaan komisariolle terveiset että hän kiinnittäisi huomiota ”makuuhuoneen ikkunaan ja olohuoneen lamppuun”. Tässä se nyt sitten on! Virhe on löytynyt, kohta asia selviää, ja taas lähtee imperiumi pyörimään ja hidas ratsuväen marssi soimaan.

Mutta menee vielä muutamia päiviä. Poliisi ei etene, Holmesin vihjeestä huolimatta. Holmes paljastaa Watsonille että kummassakin tapauksessa on myrkytysmurha kyseessä. Nainen kuoli ja kaksi miestä menetti järkensä kun myrkkyä oli laitettu takkatuleen. Toisessa tapauksessa öljylampun savunsuojaan.

Holmes ja Watson järjestävät karmean kokeen Tregennisin lampusta löytyneellä jauheella. He jättävät majallaan oven raolleen ja laittavat jauhetta palavan lampun ylle. Watson raportoi: ”Kauan ei tarvinnut odottaa. Tuskin olin istahtanut tuoliini, kun tunsin sakean myskimäisen tuoksun, epämääräisen ja kuvottavan. Ensi nuuhkaisusta menetin tyystin aivojeni ja mielikuvieni hallinnan. Silmieni edessä pyörteili paksu musta pilvi, ja tajuntani kertoi, että tuossa pilvessä, vielä näkymättömissä mutta valmiina syöksähtämään päin kauhistuneita aistejani, vaani kaikki epämääräinen kauhu, kaikki hirveys ja käsittämätön kataluus, mitä maailmankaikkeudessa oli. Mustassa pilviseinässä kieppui ja kellui epäselviä hahmoja, jotka kaikki varoittivat uhkaavina jostakin tulevasta, enteilivät jonkin lausumattoman saapuvan ja jo pelkällä varjollaan musertavan sieluni.”

Psykoaktiivisen myrkyn mukaansatempaava kuvaus jatkuu vielä jonkin aikaa. Se jättää täysin varjoonsa kaikki lapselliset Lovecraft-tyyppiset syvyyden hirviöt. Kertomus on julkaistu 1910. Ei liene kovin väärin ajatella että Watsonin kauhun aiheena oli tulevien tapahtumien varjo, joka tunnetusti käy niiden edellä - tässä tapauksessa kahden maailmansodan, joiden jälkeen Englannin imperiumista ei ollut paljon jäljellä, jos ei siitä Euroopastakaan, mihin hän oli kasvanut.

Seuraa loppuselvitys. Mortimer Tregennis on perintöriidan takia murhannut myrkyllä sisarensa ja saattanut kaksi veljeään mielipuoliksi. Tohtori Sterndale oli rakastunut murhattuun Brendaan, voimatta kuitenkaan mennä tämän kanssa naimisiin, koska ei ”Englannin surkeitten lakien tähden” saanut eroa vaimostaan, joka oli jättänyt hänet vuosia sitten. Afrikkalainen myrkky oli häneltä, hän oli sitä Tregennisille esitellyt. Sterndale päättää kostaa. Hän laittaa myrkkyä Tregennisin lampun päälle ja odottaa ulkona ikkunan takana pistoolilla uhaten, kunnes tämä viidessä minuutissa kuolee. Holmes ja Watson eivät kerro poliisille.

Tällainen operettimainen loppu! Mikä siinä tosiaan on, että Sherlock Holmes on kuitenkin suurempi rikostutkija kuin komisario Maigret? Jälkimmäisen selvittämät rikokset ovat uskottavia, kun taas Paholaisen jalan tapauksessa ei ole uskottavuudesta häivääkään, yksityiskohtia ja miljöötä lukuun ottamatta. Ei kai voi muuta sanoa, kuin että vanha sääntö pätee: Print the Legend! Fantastiset afrikkalaismyrkyt, muualta otettu sora, jota kostaja oli heittänyt pappilan ikkunaan päästäkseen sisälle, ynnä kaikki muu koristelu, Budan laboratoriot, farmakopeat – ne paljastavat maailmasta jotakin, mitä rikospoliisin työ ei tuo esille, vaikka kuinka taitavasti kuvattuna. Tuolla ulkopuolella on jotain.

 https://luettelo.helmet.fi/search*fin/?searchtype=X&SORT=D&searcharg=holmes+doyle+anhava&searchscope=9

LEHDISTÖN SYNNIT

LEHDISTÖN SYNNIT

Mark Twain, maaliskuussa 1873

Lehdistö on solvannut uskontoa, kunnes noista solvauksista on tullut kansanhuvia. Se on puolustanut virassa olevia rikollisia puolueperustein, kunnes se on luonut Yhdysvallat, jonka osat eivät kykene määrittelemään mitä rikos lakia vastaan on, saati niitten omaa koskemattomuutta vastaan, niin moraalisesti sokeita ne jo ovat. Se on tehnyt epärehellisyydestä niin helppoa että meillä on tuloksena kongressi, jolla on sopimus työskennellä määrättyä summaa vastaan, ja joka sitten tieten tahtoen pihistää julkisista taskuista lisäpalkkioita ja tuskastuu ja on yllättynyt, että kukaan viitsii tuollaisesta pikkuasiasta kantaa huolta.

Laitan tämän inhottavan asiaintilan lehdistön niskaan ja uskon että sinne se kuuluu - pääosin joka tapauksessa. Se on vapaa lehdistö, lehdistö joka on enemmänkin kuin vapaa, lehdistö jolla on oikeus valita ja sanoa mikä tahansa häpeällinen asia yksityisestä tai julkisuuden henkilöstä, tai ajaa mitä tahansa loukkaavaa oppia joka sitä sattuu huvittamaan. Sitä ei mikään mitenkään sido. Julkisen mielipiteen, jonka pitäisi asettaa sille rajat, se on itse alentanut omalle tasolleen. On olemassa lakeja jotka suojaavat lehdistön puhevapautta, mutta ei sellaisia jotka olisivat minkään arvoisia suojaamaan kansaa lehdistöltä.

Kunnianloukkaussyyte aiheuttaa vain että kantaja joutuu laajamittaisen lehdistön suorittaman tutkinnan kohteeksi ennen kuin laki ehtii tutkia häntä, ja armottomasti herjatuksi ja nauretuksi. Joku arkanahkainen Charles Reade (englantilainen yhteiskunnallisesti kriittinen kirjailija, k. 1884, suom. huom.) voi haastaa englantilaisen lehdistön ja tuomioitakin voi langeta. Mutta pian hän kyllä joutuisi muuttamaan taktiikkaansa. Lehdet opettaisivat hänelle nopeasti (itse hyvin valistamansa suuren yleisön tukemina) että on parempi kärsiä mikä tahansa määrä vääristelyä kuin mennä oikeuteen kunnianloukkaussyytteen kanssa, ja tehdä itsestään koko yhteisön naurun maali.

Minusta näyttää että sitä mukaa kun sanomalehdistömme lisääntyy, moraalimme rapistuu. Mitä enemmän sanomalehtiä, sitä huonommin moraalia. Jos meillä on yksi sanomalehti joka tekee hyvää, luulen että viisikymmentä aiheuttaa harmia. Keskivertoisen sanomalehden perustaminen on katsottava kunnialliselle kylälle kuin onnettomuudeksi.

Ero sävyssä ja menettelyssä tämän päivän sanomalehden ja kolmen tai neljän vuosikymmenen takaisen välillä on hyvin huomattava ja hyvin surullinen. Tarkoitan siis keskimääräistä sanomalehteä; huonoja oli tietty silloinkin jo. Noina aikoina keskimääräinen sanomalehti kuitenkin oli oikeuden ja moraalin puolustaja ja käsitteli totuutta omantunnontarkasti. Näin ei ole nyt. Tässä yhtenä päivänä kunnioitettu New Yorkin päivälehti puolusteli pääkirjoituksessaan palkkioiden salamyhkäistä kähmimistä ja oikeutti sen sillä perusteella, että kongressin jäsenille ei maksettu tarpeeksi, ikään kuin se olisi kaikkeen kelpaava syy varastamiselle. Tuo pääkirjoitus asetti kysymyksen uuteen ja täysin riittävään valoon monellekin paksupäiselle lukijalle, epäilemättä.

Siitähän on saatu jo sarkastinen sananlasku että kyllä asian täytyy totta olla jos se kerran on nähty sanomalehdessä. Pähkinänkuoressa tuo sarkasmi juuri onkin älykkäiden ihmisten mielipide valehtelun torvensoittajista. Ongelma on siinä että tyhmät ihmiset, jotka muodostavat suuren ylivoimaisen enemmistön tässä ja kaikissa muissakin kansakunnissa, uskovat mitä saavat sanomalehdistä, antavat sen muokata mielipiteitään ja vakuuttuvatkin siitä. Tässä se harmi on.

Meillä sanomalehti on suunnaton voima. Se voi tehdä miehen kuuluisaksi tai pilata hänen maineensa. Sillä on täysi vapaus kutsua maan parasta miestä huijariksi ja varkaaksi, ja hän tuhoutuu auttamatta. Onko Mr. Colfax (poliitikko, Grantin varapresidentti, syytettiin talouskähminnästä, k. 1885, suom. huom.) valehtelija vai ei, sitä ei enää saada selville. Mutta kuolemansa päivään asti hän käy sellaisesta, sillä sellaiseksi sanomalehdet hänet tuomitsivat. Meidän sanomalehtemme – kaikki, poikkeuksetta - ylistävät musikalia Black Crook (Broadwaylla 1866, suom. huom.) ja tekevät siitä turpean menestyksen. Ne olisivat yhtä hyvin voineet tappaa sen kerta kaikkiaan yhdellä halveksivan hiljaisuuden täyslaidallisella jos olisivat halunneet. Days Doings ja Police Gazettes (näitä ei Wikipedia tunne, mutta epäilemättä iltapäivä- ja rikoslehtiä, suom. huom.) kukoistavat maassa lain häiritsemättä, koska hyveelliset sanomalehdet jo pitkän aikaa ovat ruokkineet yleisön löyhäpäisyyttä, joka rakastaa säädyttömyyksiä ja vähät välittää valvotaanko lakeja vai ei.

Lännen mailla sanomalehdet antavat kenen tahansa puhua toimituksen äänellä pääkirjoituksissa ja puolustaa mielensä mukaan mitä tahansa umpikieroa ja väärämielistä dogmaa, kunhan hän maksaa siitä huvista dollarin riviltä.

Lähes kaikki sanomalehdet tarjoavat hoivaa Rosenzweigeille (aborttipuoskari New Yorkissa 1870-luvulla, suom. huom.) ja vastaaville rikollisille avaamalla palstansa heidän ilmoituksilleen. Kyllä te kaikki sen tiedätte.

Fosterin murhatapauksessa (hirtetty New Yorkissa kahdesta juovuksissa tehdystä taposta 1873, suom. huom.) New Yorkin lehdet teeskentelivät heikonpuoleisesti kannattavansa kuvernööriä ja kehottavansa kansaakin tukemaan häntä, jotta hän pitäisi lujasti kiinni laista. Mutta ne myös painoivat kokosivulle sairaan itkuisia vetoomuksia hänen lempeyttään kohtaan, maksettuina ilmoituksina. Ja luulenpa että ne olisivat käyttäneet tarpeeksi sivutilaa soimatakseen kuvernööriä ja tuhotakseen hänen toimintamahdollisuutensa julkisena virkamiehenä hänen kautensa loppuun asti, jos joku olisi tullut ja maksanut sen laadun ilmoituksesta. Sanomalehti joka estää lain toteutumista naurettavin tekosyin rahan vuoksi, on vaarallinen yhteisen hyvän vihollinen.

Tuon kammottavan voiman, kansakunnan julkisen mielipiteen, luo Amerikassa lauma tietämättömiä, itseensä tyytyväisiä pölkkypäitä, jotka epäonnistuivat ojankaivuussa ja suutarintyössä ja istahtivat hetkeksi journalismiin, matkallaan köyhäintaloon. Tunnen henkilökohtaisesti satoja journalisteja, eikä enemmistön heistä mielipide mistään asiasta olisi puupenninkään arvoinen yksityisesti. Mutta kun he puhuvat painomusteen kautta siinä puhuu sanomalehti (pygmien kirjoitus olisikin näkymätöntä), ja silloin heidän ilmauksensa ravistelevat yhteisöä kuin profetian ukkosenjyrinät.

Henkilökohtaisesta kokemuksestani tunnen journalistien taipumuksen valehteluun. Kerran tulin aloittaneeksi erityisen värikkään valehtelun Tyynen meren rannikolla, eikä se tänäkään päivänä ole sieltä vielä kadonnut. Kun ikinä kuulen verikuuroista ja sammakoista Kalifornian yhteydessä, tai että joltain aavikolta siellä on löydetty merikäärme, tai luola jonka seinät ovat timanttien ja smaragdien peitossa (aina sen on löytänyt intiaani joka ehti kuolla ennen kuin sai sanotuksi missä se on), sanon itselleni että olen tämän lapsen isä. Minun täytyy vastata tästä valeesta. Ja tapahan on kaikki kaikessa. Tänäkin päivänä olen altis valehtelemaan, jollen ole koko ajan varuillani.

Lehdistön vapaus on kärventänyt joka ikistä meistä tänä aikanamme, en yhtään epäile. Stanley-parka (journalisti ja tutkimusmatkailija, k. 1904, suom. huom.) oli Englannissa kuin jumala; joka miehen suu häntä ylisti. Mutta kukaan ei sanonut mitään hänen luennoistaan. Kaikki olivat niistä armollisen hiljaa ja tyytyivät kiittämään hänen korkeampia hyveitään. Meillä taas sanomalehdet repivät miesparan jäsen jäseneltä ja levittelivät repaleet Mainesta Kaliforniaan, vain koska hän ei osannut kunnolla luennoida. Hänen hämmästyttävä saavutuksensa Afrikassa raukeaa tyhjiin. Mies vedetään alas ja tuhotaan viimeisen päälle. Mutta silti vaino seuraa häntä kaupungista kaupunkiin ja kylästä kylään yhtä herkeämättä kuin hän olisi tehnyt jonkin verisen ja halveksittavan rikoksen.

Bret Harte (amerikkalainen novellisti ja runoilija, k. 1902, suom. huom.) repäistiin yht’äkkiä hämärästä sanomalehtiimme ja kruunattiin pilviin asti. Koko maan kaikki toimittajat seisoivat ulkona koleassa myrskysäässä ja ihailivat häntä teleskooppiensa kautta ja heiluttivat hattujaan kunnes ne kuluivat loppuun ja heidän piti lainata lisää. Ja sitten kun kerran hänen perheensä sairastui, ja hän huolissaan ja ahdistuksissaan väsäsi melko lattean artikkelin jälleen yhden perhanan kiinalaishomman sijasta, hurraava joukko totesi: ”Mitä, tämä mieshän on huijari!” Ja sitten he alkoivat tavoitella häntä sieltä ylhäältä. Ja saivat hänet myöskin, ja iskivät hänet maahan ja kävelivät hänen ylitseen ja pyörittivät häntä mudassa ja tervasivat ja höyhensivät häntä ja sitten ripustivat maalitauluksi, ja ovat siitä asti syytäneet lokaa hänen päälleen.

Tulos on että miehellä on ollut kiinnitys vain yhdeksääntoista luentoon tänä vuonna, ja yleisöä on ollut vain niin pieni kourallinen, että hän ei ole saanut yhtään lausetta suustaan, joka olisi osunut kahteen ihmiseen samalla kertaa. Mies on raunioina. Ei pääse ikinä enää ylös. Ja kuitenkin hän on henkilö jolla on suuria kykyjä, ja olisi voinut saavuttaa suuria kirjallisuudellemme ja itselleen, jos vain olisi saanut paremman tilaisuuden. Ja hän teki senkin erehdyksen että rahallisesti auttoi erästä kiltamme nälkään nääntyvää kerjäläistä, yhtä journalistisesta suutarisarjasta. Ja tuo kerjäläinen otti asiakseen, heti kun pääsi takaisin San Franciscoon, julkaista neljä palstaa paljastuksia hyväntekijänsä rikoksista, joista vähinkin saisi punastumaan kenet tahansa siivon miehen. Lehdistöllä joka päästi palstoilleen tuon törkykaman oli liikaa vapautta.

Michiganin eräässä kaupungissa minä alennuin lounastamaan toimittajan kanssa joka oli juovuksissa. Lehdessään hän sitten sanoi että luentoni oli herjaava, säädytön ja laskelmallisesti suunnattu rohkaisemaan juoppoutta. Ja kuitenkaan tuo mies ei koskaan edes kuullut sitä. Se olisi voinut pelastaa hänet, jos hän olisi.

Detroitin eräs lehti sanoi kerran että minun pysyvä tapani oli hakata vaimoani ja että edelleenkin jatkoin tätä virkistystä vaikka olin vammauttanut hänet loppuiäkseen eikä hän enää pystynyt pysymään poissa tieltäni kun tulin kotiin tavallisessa raivotilassani. Nythän vaivoin puoletkaan tuosta oli totta. Ehkä minun olisi pitänyt haastaa mies kunnianloukkauksesta. Mutta minähän tiesin paremmin. Sen jälkeen kaikki Amerikan lehdet, muutamin kunniakkain poikkeuksin, olisivat tyydytyksekseen havainneet että olin vaimonhakkaaja. Ja se olisi laitettu jotakuinkin yleiseen levitykseen myös.

No olenhan julkaissut ilkeitä herjoja ihmisistä itsekin. Ja ennen aikojani minut olisi pitänyt siitä jo hirttääkin. Jos nyt itse sanon tämän niin ei kai se loukkaa.

Mutta en jatka näitä huomautuksia. Minulla on jonkin sortin harmaa aavistus että tässä maassa on liikaa lehdistön vapautta, ja kaikkien terveellisten rajoitusten puuttuessa sanomalehdestä on tullut suuren mitan kansallinen kirous. Luultavasti se vielä saattaa tasavallan tuhoon.

Joitakin erinomaisia hyveitä sanomalehdissä on, joitakin voimia jotka vaikuttavat suurestikin hyvää.Olisin voinut kertoa teille kaiken näistä asioista ja perusteellisesti ylistää niitä. Mutta silloin teille herrat ei olisi jäänyt mitään sanottavaa.

(suomennos Erkki Haapaniemi)

Kiitos sulle Jumalani

Näin laulettiin muutama vuosi sitten Haapaniemien ja Korkeitten sukuseuran kokouksessa Tampereen Kaukajärvellä

HISTORIAN  RAAKUUS  JA  TULEVAISUUDEN

Ystäväni ovat varoittaneeet minua jatkuvasta sotahistorian lukemisesta. Se kuulemma kääntää katseen menneisyyteen eikä ole hyväksi mielen tasapainolle. No, mutta kun lapsuus on aina kuitenkin läsnä, nyt kun ikää tulee, ovat läsnä myös lapsuuden asiat. Yksi niistä oli sota. Tampereen Koivistonkylän rintamamiestaloissa 60-luvulla se oli koko ajan taustalla, vaikka aika oli muuten valoisamman tuntuista kuin nyt. Tulin joskus kysyneeksi isältäni olivatko Jatkosodan rintamalla olleet saksalaiset tosiaan itse varmoja siitä että olivat jonkinlaisia yli-ihmisiä, ja pitivätkö he venäläisiä itseään alempina. Phöh, isä tuhahti: ”Siitä nyt ei jäänyt pienintäkään epäselvyyttä.”

Like on julkaissut amerikkalaisen Dan McMillanin kirjan Polttouhrit, holokaustin synty (2015, suomentanut Petri Stenman). Eihän esityksessä mitään varsinaisesti uutta tietoa ole. MacMillan kuitenkin väittää että holokaustin (sana tulee nimenomaan kreikankielen polttouhria merkitsevästä sanasta) syitä ei ole aikaisemmin selitetty. Tuota en ihan usko, mutta McMillanin kirjan asiapitoinen, ehkä kuivakin lähestymistapa tekee siitä pelottavan luettavan. Hän ei hyväksy saksalaista kansanluonnetta minkäänlaiseksi selitykseksi. Bismarckin nerous sen sijaan kelpaa. Tietysti Hitlerin sairaalloinen juutalaisviha ja perinteinen juutalaisviha, jota oli kyllä enemmän Itä-Euroopassa kuin Saksassa, ovat myös mukana. Mutta ”vuosina 1862-1871 Saksan historia saapui ratkaisevaan tienhaaraan, ja sodan arvaamattomat sattumat panivat maan polulle, joka johti, lopulta muttei väistämättä, holokaustiin” (s. 59). No, Bismarck onnistui yhdistämään Saksan maat paitsi Itävaltaa. Parlamentti jätettiin keisariin nähden heikoksi. Sitten tietysti tuli Ensimmäinen maailmansota, Versaillesin rauha, suuret lamavuodet inflaatioineen jne.

Tuttua tarinaa. Mutta se mikä ällistytti minut, on alkukappale kirjan lukuun Johtopäätös (s. 227). ”Kun syitä ei ymmärretä, turvaudutaan naurettavaan näkemykseen, että ihmiset ovat pahoja ja että kaikesta taloudellisesta ja teknologisesta edistyksestä huolimatta ihmiset elävät moraalisesti edelleen kivikautta. … Ihmisten idealismiin ja luovuuteen nähden tuntuu melkein irvokkaalta väittää että ihmisten yhteinen tulevaisuus voisi olla mitään muuta kuin valoisa ja lupaava. … Katastrofin syntyyn vaadittiin miltei mahdoton yhdistelmä vaarallisia ajatuksia, raunioituneita ihmisiä ja käsittämättömän paljon huonoa onnea.”

Katastrofin synnystä kirjoittaja on epäilemättä oikeassa. Mutta miten ihmeessä tutkija, joka on perehtynyt näin syvällisesti ja tarkkaan historian kaameimpiin tapahtumiin, voi kirjoittaa räikeästi tosiasioiden kanssa ristiriidassa olevan lauseen: ”valoisa ja lupaava tulevaisuus!”

Hyökkäys juutalaisia vastaan on edelleen käynnissä Lähi-Idässä. Miljoonat islamistit ja muut pitävät Israelia miehittäjänä. Mutta juutalaisvaltio puolustautuu pommikampanjoita vastaan ylivertaisella sotavoimalla. Tilanne näyttää ratkeamattomalta.

Ehkä voi ymmärtää että juutalaisten asialla oleva kirjailija ohittaa nykytilanteen. Mutta sitä ei voi ymmärtää miten sokea hän on ekologien varoituksille. Onko niin, että historioitsijan ammatti vie miehensä kokonaan; että hänelle kaikkea elämää tuhoava, Saksan natsismia vähemmän dramaattinen ja teatraalinen, mutta monet kerrat totaalisempi uhka on jotakin joka ei hänen näkemykseensä mahdu?

Jenkkilästä tulee myös Atenan kustantama Elizabeth Kolbertin Kuudes sukupuutto, luonnoton historia (2016, suomentanut Pirkko Vesterinen). Se on bestseller ja Pulitzer-palkinnon voittanut. Suurella taidolla lähdetään sammakkoeläinten katoamisesta Perussa, esitellään antroposeeni, eli uusi maailmankausi, jossa ihmisen vaikutus planeetan olohin kasvaa ratkaisevan tuhoavaksi. - McMillan, holokaustin historioitsija kysyi miksi saksalaiset käänsivät katseensa. Nyt voi kysyä miksi sotahistorioitsija sekä miljoonat ja miljoonat muut kääntävät katseensa lajien tuhosta. Tietoa oli saksalaisilla kaikesta systemaattisesta murhaamisesta. Valetta että he eivät tienneet. Tietoa on myös meillä saastumisen ja ihmiskunnan kasvun vaikutuksesta elämän mahdollisuuksiin. Sitä ei voi edes välttää saamasta.

PARHAAT KIRJAILIJAT

Sattui silmiini lainastossa Dostojevskin lyhyitä kertomuksia. Ilkeässä tapauksessa todellinen valtioneuvos, hänen ylhäisyytensä kenraali, toimistopäällikkö Ivan Iljits Pralinski on ryyppäämässä entisen esimiehensä luona. Hänen ajurinsa häipyy hoitamaan omia hommiaan, jolloin Ivan Iljits joutuu kävellen lähtemään Pietarin pääkatujen suuntaan, tarkoituksenaan löytää vuokravossikka. Hän kuulee musiikkia ja meteliä jostakin talosta ja saa selville että siellä pitää häitä yksi hänen alaisensa. Pohdittuaan moraaliseikkoja syvällisesti hän menee sisälle…

Dostojevski on tässä yhtä hauska kuin Gogol!

Onhan tietysti ylittämätön Maupassantin Normandialainen, Mathieu:

”Kun Mathieulla on joutilasta aikaa, hän juo; mutta hän juo taiten, vakuuttavasti, niin että hän on säännöllisesti humalassa joka ilta. Hän on humalassa, mutta hän tietää sen, tietää niin tarkkaan, että hän panee joka päivä merkille juopumuksensa täsmällisen määrän. Se on hänen tärkein puuhansa; kappeli tulee vasta sen jälkeen.

Ja hän on keksinyt, kuulkaa ja ihmetelkää, hän on keksinyt humalamittarin!

Kapinetta ei ole olemassa, mutta Mathieun havainnot ovat yhtä täsmällisiä kuin matemaatikon.

Kuulette hänen hokevan alituiseen:

- Maanantain jälkeen minulta meni yli neljänkymmenviiden.

Tai: Olin ainakin viidenkymmenekahden ja viidenkymmenekahdeksan hujakoilla.

Tai: Taisin olla hyvinkin kuudenkymmenekuuden ja seitsemänkymmenen välillä.

Tai: Voi saakeli, luulin ihan että olin viidessäkymmenessä, mutta nyt huomaan että olinkin jo seitsemässäkymmenessäviidessä.

Ikinä hän ei erehdy.”

Pisin ja perusteellisin ryyppäysraportti on Dickensin Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit.

Bob Sawyer määrää:

”Kuulkaa! Lounas kolmelle, ja heti, ja seisottakaa hevosia neljännestunti. Käskekää kantaa pöytään kaikki kylmä ruoka, mitä talossa on, ja hiukan pullo-olutta, ja antakaa meidän maistaa parasta madeiraanne.

- -

”Aterian laatu vastasi täydellisesti Bobin kehumisia, eikä sille tehnyt täyttä oikeutta ainoastaan tämä herra, vaan myöskin herrat Pickwick ja Ben Allen. Näiden kolmen merkeissä kuluivat olutpullo ja madeira hyvin pian, ja kun (sitten kun hevoset oli taas valjastettu) he istuutuivat jälleen paikoilleen penkkilaatikko täynnä parasta maitopunssin vastinetta, mitä niin lyhyessä ajassa saattoi löytää, soi postitorvi…
- -

”He pysähtyivät syömään päivällistä ’Humalasalkoon’ Tewkesburyssa, minkä johdosta siellä nautittiin lisää pullo-olutta, pikkuisen madeiraa ja vähän portviiniäkin kaupan päälle, ja täällä koripullo täytettiin neljännen kerran. Näiden yhdistyneiden virvoitusaineiden vaikutuksesta herrat Pickwick ja Ben Allen nukkuivat kolmenkymmenen mailin matkan, kun taas Bob ja herra Weller lauloivat kaksiäänisesti takaistuimella.”

Emme tietenkään unohda kotimaisia kuvauksia; Kiveä, Linnaa, Huovista.

Mutta valtioneuvos Pralinskin juopumisen asteiden kuvaus Dostojevskin Ilkeässä tapauksessa on tarkin, monipuolisin ja yksityiskohtaisin mihin olen törmännyt.

”Hänen ylhäisyytensä hauskuttaminen oli sinänsä velvollisuus, koska hänellä, alaisella, kerran oli kunnia olla tämän seurassa. Samppanja oli tavallaan pelastus, ja hänen ylhäisyydestäänkin oli jopa mieleistä, että Akim Petrovits kaatoi, ei nautinnon takia, koska samppanja oli lämmintä ja laadultaan kaikkein kelvottominta, vaan mieleistä niin sanoaksemme moraalisessa suhteessa.

’Ukon itsensä tekee mieli ryypätä’, ajatteli Ivan Iljits, ’mutta ei yksin rohkene. Miksi estäisin häntä… Ja tuntuisihan naurettavalta, jos pullo seisoisi käyttämättä edessämme.’

Hän maistoi lasista ja ajatteli, että oli parempi istua ryyppäillen kuin tekemättä mitään.’

- -

”Hänet asetettiin istumaan kunniapaikalle, ja taaskin ilmestyi täysinäinen samppanjapullo hänen eteensä. Ruokailu aloitettiin sillillä ja votkalla. Ivan Iljits ojensi kätensä, kaatoi itse ison lasillisen votkaa ja joi. Votkaa hän ei vielä milloinkaan ollut ottanut. Nyt hän tunsi, miten alkoi ikään kuin vieriä jyrkkää vuoren rinnettä, lensi lentämistään; olisi pitänyt takertua johonkin kiinni, mutta siihen ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta.

- -

”Toiset käyttäytyivät jokseenkin huolettomasti, pahaenteisen riippumattomasti, melusivat, puhuivat ääneen, kiiruhtivat kohottamaan maljoja ennenaikaisesti, ammuskelivat naisia leivästä pyöritetyillä palloilla. Eräs valju mieshenkilö, jolla oli yllään likainen lievetakki, putosi tuolilta heti illalliselle siirryttyä ja jäikin makaamaan lattialle aterian loppuun asti.

- -

”Illallinen oli porvarillinen, vaikka sitä valmistamaan olikin palkattu jonkun kenraalin kokki: oli kieltä perunoiden kera, oli kyljyksiä vihreine herneineen ja oli hanhea, jäkiruokana kermahyytelöä. Juomina tarjottiin olutta, votkaa ja sherryä. Samppanjapullo sojotti ainoastaan kenraalin edessä...

- -

”Komea upseeri olikin, yhdeksän versokkaa yli normaalin pituuden. Aiottiin vetää oikeuteen, mutta huomattiin että oli sekapäinen.

- Siis... koululainen. Koulupoikaa ei tarvitse kohdella kovin ankarasti… Omasta puolestani olen valmis antamaan anteeksi…

- Lääketieteen avulla todistettiin, teidän ylhäisyytenne.

- Kuinka? Anatomisella tutkimuksellako?

- Varjelkoon, hänhän oli vielä elävä.

Äänekäs ja miltei samanaikainen naurunräjähdys kajahti vierasjoukossa, joka aluksi oli käyttäytynyt siivosti. Ivan Iljits raivostui.

- Hyvät naiset ja herrat! hän huusi nikottelematta juuri lainkaan ensimmäisten sanojen aikana...”

Katsauksen lopuksi Kiveä Nummisuutareista:

”Mutta kuin ei kävisi meille kuin Korppilan Paavolle Peltolan häissä. Kaksi päivää ennen pitoja paastoi hän kuin mies, ei suuruksen tomuakaan nauttinut. Mutta tulipa hää-ilta, niin söi hän taas kuin mies, ja noustuaan viimein pöydästä, tallusteli ales niitulle, kaivoi kuopan maahan, sovitti siihen vatsansa, nukkui sikeästi ja makasi näin seuraavan yöseen ja päivän. Niin teki Paavo.”

KYMMENEN TALVIMATKAA